|
Post by Josefiina on Aug 10, 2008 11:23:34 GMT 2
10.08. - Sataa, sataa ropisee, pili pili pom
Kaatosade. Katsoin irvistäen ikkunasta ulos. Eilinen kummitteli yhä mielessäni, ja mietin, olisiko mitään järkeä lähteä tänään tallille. Mutta oloni oli tänään oikeasti hyvä ja yökin oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Niin että jospa sitä tänään koittaisi paremmalla onnellla...
Ja hetken päästä olinkin Seppeleeseen vievän bussin kyydissä. Asfaltti oli tumma ja litimärkä, ja sadepisarat hakkautuivat bussin ikkunaa vasten kuin luodit. Nojasin päätäni vilpoiseen lasiin ja kuuntelin takanani istuvien mummojen keskustelua. Kuulemma kyläkaupan lihan hinnat olivat pöyristyttäviä... Tukahdutin nauruni tummujen päivittelylle, ja tuijotin hymyillen ikkunasta ulos. Heh.
Seppeleen pysäkin kohdalla huikkasin kuskille: “Hei, mä jäisin tässä!” Ystävällinen mies pysäytti auton. Vanha menopeli huokaisi syvään renkaiden pysähtyessä. “Kiitos kyydistä”, sanoin kohteliaasti ja astuin sateen keskelle. Onneksi olin varautunut siihen: aukaisin tyytyväisenä sateenvarjoni. Minäpä en litimäräksi kastuisi. Hyppelehdin Seppeleeseen piristyneenä. Hevosraukat värjöttelivät pihalla ja osa tuli toiveikkana portille: päästäkää meidät sisälle syömääään! “Nirppanokat”, nauroin apaattisena portille seisovalle Antulle ja kutsuvasti hörähtävälle Bertille. “Kyllä te nyt vähän vettä kestätte, isot hevoset!” Kipaisin talliin ja törmäsin heti Anneen, joka kohotti kulmiaan minut nähdessään. “Joojooooooo, mä olen ihan terve nyt, OIKEASTI”, vakuutin ennenkuin nainen ehti suunsa avata. Hän katsoi minua arvioivasti kulmat koholla. “Hmm. Ota kuitenkin rauhallisesti, ok?” “Juu, tietty!” vastasin hymyillen aurinkoisesti ja sulkien sateenvarjoni. “Eilinen oli.... erehdys?” “Ja miltei kohtalokas”, Anne jatkoi, nyt jo hymyillen eiliselle. “Riina on ulkona, voit harjata sen mutta viethän sen sitten takaisin. Se alkaa olla vähän paiseissa, kun selkään ei ole kukaan vähään aikaan kivunnut.” “Toivottavasti Chao pääsisi pian”, huokaisin ja lähdin hakemaan satulahuoneesta riimunarua. Jätin märän sateenvarjoni nurkkaan, nostin tuulitakkini kaulukset pystyyn ja lähdin pihalle. Hetkessä olin likomärkä, mutta en antanut sen häiritä. Juoksin nopeasti laitumelle. Riina tuli heti toiveikkaana portille, se ei liiemmin pitänyt sateesta. Myös laitsan muut 'asukit' tulivat välittömästi läheisyyteeni. “Hei oikeasti”, puuskahdin. “Ette voi olla noin hienostelevia..” Riina tuuppi muut hevoset pois luotani ja pukkasi minua helpottuneena mahaan. Kerrankin se todella ilahtui näkemisestäni, ajattelin huvittuneena ja hätistin muut laitsalla olevat elukat kauemmas. Sitten napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun. Se steppaili jo rauhattomana paikallaan ja hinasi minut portille. Tarkistin, ettei kukaan ollut kyttimässä pakomahdollisuuksia ja pujahdin hoitsuni kanssa ulos. Muut kopukat katsoivat minua pettyneinä. Jätit sitten meidät tänne!
Sisällä kaavin vedet pois Riinasta hikiviilalla ja selvitin sen harjan ja hännän karvapeitteen kuivuessa. Sitten harjasin jo ennestään puhtaan puoliverisen pölyharjalla ja dandylla. Paljoa se ei hyödyttänyt. Paijasin vielä Riinaa, joka oli tyytyväinen päästyään sisälle lämpimään (tosin ei ulkonakaan kylmä ollut) ja nuokkui silmät puoliummessa käsittelystä nauttien. “Jesh”, kuiskasin ja kyykistyin putsaamaan tamman mahanalusta. Silloin se heräsi, inahti ärsyyntyneenä ja haroi ilmaa vasemmalla takajalallaan korvat luimussa. “No niin, löytyihän se oikea Riina sieltä!” nauroin ja pörrötin hevosen harjaa. Se luimisti korviaan ja nosti päätään, mutta otti lopulta hellyydenosoitukset vastaan. Halasin hoidokkini kaulaa hymyillen. “Olet sä vaan aika pakkaus, neiti.”
“No niin, tule nyt!” Riina pyöritteli silmiään ja seisoi pää korkealla, tiukasti paikallaan. Se oli päättänyt, ettei sateeseen enää astuisi kaviollansakaan. Minä olin asiasta eri mieltä, ja viimeiset viisi minuuttia olimme käyneet kiivasta mielipiteiden vaihtoa. Löysäsin riimunnarua ja astuin tamman vierelle. Se kiskaisi päänsä korkeuksiin ja tanssahteli paikallaan ärsyyntyneenä. “Soooojaaaaaa. Raaaaauhassa.” Puhuin hiljaisella äänellä ja rapsutin tammaa säästä. Pikkuhiljaa sen jännittyneet lihakset rentoutuivat ja se huokaisi rauhoittuneena. Kaivoin taskustani sinne eksyneen porkkanan ja näytin sitä tammalle. Sitten lähdimme yhdessä, kaikessa rauhassa kulkemaan kurjaa ulkoilmaa kohti. Mutta mitä näinkään! Sade oli lakannut, aurinko paistoi ja taivaalla näkyi sateenkaari. Riina hirnahti ilahtuneena ja laitsojen suunnalta kuului monta vastausta. “Ihana ilma!” hihkaisin ja köpöttelin Riiviön kanssa nopeasti laitumelle. Se hirnui ystävilleen ja laukkasi täyttä kyytiä ympäri laitsaa pukitellen ja päätään viskoen. Jäin hihittäen katsomaan hoitsuni esitystä. Ehkä luottamus alkaisi hiljalleen syntyä.
Kävin vielä pesemässä Riinan harjat ja jätin ne ulos kuivumaan. Sitten siivosin tamman karsinan, lakaisin käytävät ja järjestelin satulahuonetta. Sitten meninkin katsomaan Annen ja Ellin ratsastusta. Annen alla liikkui Risto, Elli treenasi Bladea. Heidän työskentelynsä oli kaunista katsottavaa, ja viihdyinkin kentän ajalla tunnin tai enemmän. Naiset päättivät lähteä loppuverryttelyksi vielä maastoon, joten minä kävin keräämässä Riinuskaisen harjat takaisin pakkiin, kävin tervehtimässä laitumella käyskenteliviä hevosia ja lähdin sitten kotia kohti. Tunsin oloni jo paljon terveemmäksi, ja odotin jo milloin voisin painella Riinan kanssa täyttä höyryä. Ehkä Chaokin eksyisi tallille pian, ja pääsisi elvyttelemään tamman jo kenties ruostuneita taitoja.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 14, 2008 15:32:31 GMT 2
Ja 13.-17. päivä olen fyysisesti Seppeleen vaellusleirillä, mutta tapaamme Riinan kanssa sen jälkeen ;D
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 18, 2008 16:50:35 GMT 2
18.08. - Haudi hau taas, neiti – ikävää ja itkua
“Pitkästä aikaa.” Seisoin hoitotammani karsinan edessä hymy huulillani. Vaellusleiri oli nyt ohi, monien kommellusten ja kämmien kautta olimme vihdoin saapuneet tallille. Leiri oli ollut hauska ja mieleenpainuva, mutta siellä oli myös tapahtunut... jotakin. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni kuin odottaen kuitenkin näkeväni Riinan valkoisen rotusiskon jossakin, mutta ei, se oli poissa. Tunsin kyyneleiden kirvelevän silmiäni. En ollut koskaan ennen nähnyt kuolluta hevosta – saati kuolevaa hevosta, herranjumala – ja näky oli painunut unohtumattomana verkkokalvoilleni. Puristin rystyset valkoisena karsinan oven puomia silmät kiinni. Siitähän oli vasta hetki, kun minä ja Riina olimme kirmanneet Karoliinan ja Marin kanssa pitkin metsiä... ja nyt Mari oli poissa. Ikuisesti poissa.
Avasin silmäni ja pyyhin kyyneleet hihaan. “Itkupilli”, murahdin ärsyyntyneenä ja kohotin sitten katseeni rautiaaseen hoidokkiini, joka tuijotti minua hämmästyneenä. Mikäs sulle nyt tuli? tamman ällistynyt katse viestitti. Onnistuin vetämään kasvoilleni melkein-uskottavan hymyn, ja hyppelehdin satulahuoneeseen. Siellä istui lattiaa tuijottava Pipsa. “Moi”, tervehdin yrittäen kuulostaa iloiselta. “Persus vielä kipeä selässä kökötyksestä?” “Lievästi”, Pipsa irvisti. “Mä vaan... istuin ja.... mietin.” Äänensävystä arvasin kyllä, mitä. “Ihan outoa, miten kaikki voi loppua niin nopeasti”, totesin hiljaa. “Viisi minuuttia ennen sitä Mari nautti elämästään täysin rinnoin ja sitten se olikin...” Lauseeni loppui kesken ja Pipsa nyökkäsi vakavana. Olimme hetken hiljaa, sitten tyttö pomppasi ylös ja löi kätensä reippaasti yhteen. “Mitäs sitä murehtimaan, elämä jatkuu vaikka ikävä säilyy”, hän filosofoi ja minä naurahdin. “Eikä hevosilta heru säälipisteitä, vaikka yksi onkin poissa, hoidettava ne on silti”, jatkoin alistuneesti ja nappasin Riiviön harjapakin. Hymyilin vielä Pipsalle, sitten katosin käytävälle. Olin yhä shokissa Marin kuolemasta, ja mietin, purkautuisiko järkytys ja suru yöllä sekavan houreilun ja itkun muodossa. “Hohoi”, huhuilin käytävällä, mutta ketään ei näkynyt. Kaikki olivat kai kasautuneet yläkerran oleskeluhuoneeseen, josta kuului puhetta ja naurua. Vain yksi pää kurkisti käytävälle: Blondin hoitaja Kismet kuikuili ovesta minua. “Heippa”, tämä tervehti hymyillen. “Mitäs Josefiina?” “Ei kummempia, väsyttää ja ahteri krampissa”, kuittasin ja Kismet virnisti. “Leiri teki tehtävänsä, ha?” “Lievästi ilmaistuna.” Pyöräytin silmiäni ja pompin sitten Riinan karsinan ovelle. “Mulla on ollut sua niin ikävä, neiti”, kuiskasin avatessani jostain syystä vapisevin käsin ovea. Riina tuli minua heti vastaan. Se oli kai ihmetellyt, miksei kukaan käynyt sen luona (paitsi hetkinen – eikös Chao hoitanut tallia poissaollessamme?, tuumin) ja miksi talli oli muutenkin niin tyhjä. Puoliverinen tamma nuuski minua antaumuksellisesti, hartaasti ja pitkään, ja puhalsi sitten lämmintä ilmaa naamalleni. Jostain syystä purskahdin itkuun ja kiedoin käteni Riiviön kaulan ympärille. Vuodatin kirpeät kyyneleeni sen harjaan ja tunsin hellän tuuppauksen olkapäälläni. “Sä et tiedä, miten onnellinen mä olen, kun mulla on sut”, supatin ja pyyhin silmäkulmani. “Sä et tiedä, miten onnellinen mä olen, että sä olet... terve.” En jaksanut pidätellä tätäkään itkua, ja painoin pääni käsiini. Riina askelsi epävarmana ja puski sitten päätään käsieni väliin. Silitin sen leveää läsiä hymyillen kyynelten lävitse. “Niinpä niin, miksihän minäkin vollotan? Elämä jatkuu, kuten Pipsa sanoi, ja Mari varmaan katselee meitä... jostain tuolta...” Niiskaisin ja nappasin sitten harjapakista kovan harjan. Rupesin sukimaan Riinaa tahdikkaasti ja kerroin sille vaellusleirin tapahtumista: “Minähän ratsastin sillä Sentillä, oikein mukava ori kaiken kaikkiaan. Vaikka eihän se sua tietenkään voita, hehe... Hetkinen, mullahan on kokemusta jo kahdesta Seppeleen hevosesta selästä käsin, wou! Aksusta ja Sentistä. Molemmat oli niin mainioita ratsuja, etten mä osaa niitä mihinkään järjestykseen laittaa, tiedäthän. Paitsi että sä olet nambör van, nau änd forevahh.” Naurahdin ja taputin tamman kaulaa. Se hamusi kenkiäni huulillaan hellästi koittaen kovasti selvittää, mikä sitä palvelijaa nyt vaivasi. Ehkäpä Riiviö oli hieman huolestunutkin sekavasta olomuodostani.
Koulukin oli sitten alkanut, ja sitä myöten myös harmaa arki ja pitkät päivät. Koulu verotti hoitamistani huomattavasti, mutta aioin silti repäistä jostakin aikaa Riinalle. Varsinkin nyt, kun olin huomannut, miten katoavaista kaikki olikaan. Nypläsin ajatuksissani Riinan harjaa, ja tamma potkaisi karsinansa seinää ärsyyntyneenä. “Ei!” komensin heti, mutta keskityin sitten hepan rapsutteluun. “Mä ymmärrän, että sua ottaa päästä kun et saakaan kaikkea huomiota, mutta hei... maailmassa on muitakin, tajuatko?” Tamma huokaisi ja keskittyi ruoka-astiansa imuroimiseen. Että menipä sekin taas perille.
Kipaisin viemässä harjat satulahuoneeseen. Päätin käydä vielä yläkerrassa, jos vaikka saisin kaverin irtohypytykseen. Sohvilta löhöilemästä löytyivätkin Ada, Magnet, Oona ja Nana. “Äääää! Mä en kestä!” Ada puuskahti ja viskasi matikankirjansa huoneen nurkkaan. “Koulu on perseestä! Matikka on perseestä! Läksyt on perseestä!” “Sieltäpä juuri”, Magnet hymähti tyynesti ja keskittyi piirrustuslehtiöönsä raapustelemiseen. Nana sen sijaan suunnitteli innoissaan istuntatuntia, jonka hän etukäteen oli jo kironnut ´kidutustunniksi´. “Ja Jossuhan sit varmasti tulee? Cassulla?” Nana varmisti minulta. “Tulossa ollaan”, minä lupasin ja käänsin katseeni sitten Oonaan, joka täytteli heppalehden ristikkoa otsa kurtussa. “Hei, Oona?” “Vain kokeneille ratsastajille, alkaa koolla, loppuu teehen... Hmm, niin?” “Tulisitko sä mun kanssa irtohypyttämään Riinaa?” “Mmmmmm”, Oona vastasi lyijykynän päätä pureskellen. “Mikä ihme tää voi olla?” “Oisko kannukset”, tokaisi suorasukainen Ada silmiään pyöräytellen. “Aaaaa! Sepä se!” Oona hihkaisi ja hänen kasvoilleen levisi haltioitunut virne. “JEEE, mä ratkaisin sen! Nyt mä vaan lähetän sen ja mä voin voittaa ihanat, vaaleanpunaiset pintelit!” Minä, Magnet, Ada ja Nana repesimme totaalisesti. “Mitä?” Oona tuijotti meitä hölmistyneenä. “Vaaleanpunaiset pintelit... Rensulle?” minä ulvoin. “Tosimies-Reimari”, Ada tirskahti. “Superuskottava ori”, Magnet hirnui. “No ei sitten”, Oona kivahti muka vihaisena, mutta nauroi sitten itsekin. “Olisihan se melkoinen näky... Mutta Jossu, sä taisit ehdottaa mulle jotain.” “Joo, irtohypytystä. Et jaksais lähtee messiin?” “No mutta tottahan toki”, Oona hymyili iloisesti ja pomppasi ylös sohvalta. “Mennään vaikka heti! Tai odota... mä taidan lisätä vielä viimeisen sanan sinne ristikkoon. Tämän mä tiedän, se on... se on... toppaloimi!”
Hetken päästä kuljimme Oonan kanssa rinta rinnan maneesia kohti. Taivas oli synkän pilvimassan peitossa ja olimme pelkästään matkalla maneesille jo melkein likomärkiä. “Ahh, syksy”, totesin tyhjentävästi kun vihdoin olimme sisällä viileässä maneesissa. “Ei muuta kuin hommiin”, Oona kehotti reippaasti ja rupesimme väsäämään kujaa ja paria estettä. Kerroin, että olimme ekalla kerralla (ja ainoalla siihen mennessä) laittaneet pelkät puomit, mutta se oli Riinalle oikeastaan lapsellisen helppoa. Niinpä ehdotin, että tekisimme heti pienen ristikon, ja Oonallehan se sopi hyvin. Kyselin häneltä kaikenlaista Rensusta, Oonan omasta orista, joka majaili Seppeleessä. Oona päivitteli orin kinkkistä luonnetta ja kertoi, ettei sen kanssa voinut kuvitellakaan työstävänsä vaikeita koulukiemuroita. “Esteet on selkeesti meidän juttu. En ole koskaan nähnyt hevosta, joka rakastaisi niitä enemmän kuin Reni!” Nahkea hiki nousi molempien iholle, kun viimein olimme valmiita. Sitten vaan suitset ilman ohjaimia Riiviön suuhun ja se maneesiin! Tamma höristi uteliaana korviaan kun talutin sen läpi tihkusateen: hei, pääsenkö mä taas tositoimiin? Tiesin, että tamma alkoi tylsistyä pelkkään laitumella käppäilyyn ja karsinassa seisoskeluun. Toivoin todella, että Chaon kiireet helpottaisivat hetkeksi. Olihan hän hoitanut tallin ollessamme vaellusleirillä, mutta naisenalkua en ollut kuitenkaan nähnyt vilaukseltakaan. Arvuuttelin, oliko hän ehtinyt puoliverisensä selkään ollenkaan. Ihme, jos oli, sillä tallin hoitamisessa oli oma urakkansa ilmankin osaa kopukoista. Ehkä oli jälleen aika keskittyä olennaiseen. Oona haki tallista pienen kaura-astian, vaikka tuskin sitä tarvittiin. Huomasin selvästi Riinan silmien kirkastuvan sen nähdessä esteet. “Niin, kohta päästään hyppäämään”, juttelin hevoselle ja lähdin taluttamaan sitä kujaa kohden. Olimme kasanneet aluksi ensin yhden maapuomin, sitten pari pikku ristikkoa. Siitä lähdettäisiin liikkeelle. “Kohta lähtee!” huusin esteiden takana odottelevalle Oonalle, joka heilautti kättään. Kannustin Riiviön raviin ja juoksin hetken sen rinnalla, sitten päästin irti sen suitsista ja maiskutin tammalle. Se höristi korviaan, nosti innokkaana jalkojaan ja loikkasi epämääräisesti jo maapuomin yli. Ristikoille se tuli liian vauhdikkaasti mutta kokosi itsensä ja ylitti molemmat kunnialla. Iloisesti hirnuen se meni pukkilaukkaa Oonan luokse, joka nauroi ja otti tamman kiinni. “Pöljä”, hihitin hoitsulleni hakiessani sen Oonalta. “Ihan hassu.” “Pidä sä sitä, mä käyn nyt korottamassa esteet”, Oona lupasi ja hymyilin kiitollisena. Riinan pitelemisessä olikin oma työnsä, sillä tamma askelsi hermostuneena edestakaisin ja seurasi silmä tarkkana Oonaa, joka heitti maapuomin kauemmas ja korotti ristikoita. Sitten hän juoksi paikalleen ja minä päästin Riinan kujalle. Nyt se pomppi innoissaan esteille ja ylitti ne vaivatta. Tamma rukka olisi kaivannut enemmänkin haastetta, ja tarkkasilmäinen Oona huomasi sen. “Ei muuta kuin pystäri kehiin”, hän ilmoitti kun Riina steppasi taas paikallaan. “Oletko sä nyt ihan varma?” Purin huultani epävarmasti ja vilkuilin vuoroin tammaa, vuoroin Oonaa, vuoroin esteitä. “Noi ristikot ja sitten yks pystyeste. Ihan pieni aluksi.” “Chao kyllä sanoi että pitää aloittaa rauhallisesti...”, minä vastustelin ja Oona tuhahti turhautuneena. “Hei herranjumala Jossu, ei se kaakki siitä kuole! Ihan tyhmää tollanen, c'mon. Hevosessa ois potentiaalia vaikka mihin, mutta ei sen kyvyt parissa parikytsenttisessä ristikossa pääse esiin!” Minä sulin hymyyn ja katsoin silmät säteillen hoitohevostani. “Ok”, hymähdin: Riinan olemus uhkui itsevarmuutta ja lahjakkuutta, ja Oona kuulosti tietävänsä, mistä puhui. “Käy tekee pystäri. Korkeintaan viiskyttsenttinen!” “Ay ay, captain”, Oona irvaili ja hyppeli innoissaan esteille.
Ja pian Riina oli taas kujalla. Katsoin käsi suun edessä, miten tamma kiihdytti hurjaan pukkilaukkaan. Sitten, ihan yhtäkkiä, se hidasti rytmiä ja jatkoi matkaansa tahdikkaassa, hallitussa laukassa. Silmäni levisivät kun katsoin, miten tamma ohitti ensin rutiinilla nyt mitättömiltä näyttävät ristikot ja teki näyttävän ponnistuksen pystyesteellä. Näytti kuin liinaharjaisen hevosen selkään olisi kasvanut valkea siipipari, kun se lensi esteen yli vaivattomasti ja alastulokin oli mutkaton. Tamma jatkoi matkaansa Oonan luokse pehmeässä laukassa, jonka pudotti pian raville. Minä juoksin täyttä kyytiä Oonan ja Riinan luokse. Naamani oli innostuksesta punainen, tunsin poskieni kuumottavan ja silmäni säihkyivät kuin kaksi tähteä. “Noniin, mitä mä sanoin!” Oona nauroi kun näki innostukseni. “Mä... mä...”, yritin sönköttää mutta ääntä ei tullut. “Riina on...” “Uskomaton, jep”, Oona nyökkäsi hyväksyvästi. “Vaikka ehkä Rensu on kummiskin vähän parempi.” “Haistappa”, nauroin ja jatkoin sitten kiihkeästi: “Mitäs seuraavaksi?” “Nyt pieni pystäri, ristikko, isompi pystäri”, Oona luetteli. “That's it tältä päivältä.” “Mä voin nyt rakentaa esteet.” Jätin Riiviön Oonalle ja lähdin rakentamaan esteitä ohjeita huutelevan Oonan neuvojen mukaisesti. Sydämeni hakkasi kahtasataa. Maneesissa tuoksui kirpeä syysilma ja hevonen. Minä olin haistavinani myös jotakin erilaista: estehypyn kiihkeän sykkeen. Vai voiko sen haistaa? Kenties.
“Viimeistä viedään”, Oona huikkasi kun hain Riinan häneltä. Lähdin taluttamaan kiemurtelevaa tammaa kujan päähän. Näin, että se oli haltioissaan. Taisimme molemmat olla. Hymyilin ja katsoin hevosta ylpeänä. “Tee parhaasi, tyttö”, kuiskasin päästäessäni irti suitsista ja jäin katsomaan Riinan suoritusta. Kahta kertaa tammaa ei tarvinnut käskeä. Se syöksyi hurjaa vauhtia esteille. Ensimmäiselle pystärille se tuli liian kovaa, ja ponnisti melkein paikaltaan. Pidätin hengitystäni ja odotin puomin tipahtamista, mutta wow – se ei tippunut! Räpyttelin häkeltyneenä silmiäni. Seuraavassa hetkessä Riinuska oli ylittänyt jo ristikon ja ponnahti seuraavan pystyesteen yli jo viisastuneena, ei-niin-vauhdikkaasti mutta energiaa ja intohimoa silti yhä säteillen. Oona otti tamman vastaan leveästi hymyillen ja antoi sen mussuttaa kaikki loput kaurat. Spurttasin kaksikon luokse ja hyppäsin Riinan kaulaan. “Sä teit sen!” kiljahdin. Hikinen hevonen pärskähti ja heilutteli vaahtoista kaulaansa. “Nyt viet sen talliin, loimitat ja annat pari porkkanaa palkkioksi loistavasta suorituksesta”, Oona jakeli ohjeita. “Sitten tänne korjaamaan esteet, mä aloitan jo.” “Joojoo, äiti”, irvistin ja lähdin riemusta lauleskellen tallille. Otin nopeasti tammalta suitset, pesin kuolaimet ja vein koko paketin paikalleen. Sitten heitin kevyen loimen Riiviön selkään ja jätin sen palauttelemaan itseään hienosta mutta rankasta suorituksestaan. Oona oli jo kerännyt melkein kaikki esteet pois, minulle jäi vain vähäisimmät hommat. “Kiitos, Oona, sä olet tosi reilu”, annoin tunnustusta. “Ja mä olen sulle yks.. kaks.. kolme... ok, aika monta auki.” “Muistetaan”, Oona hymähti ritarillisesti ja lähti sitten hoitelemaan omaa puoliveristään.
Minä kävin vielä halaamassa väsynyttä Riinaa, joka luimi ja hääsi minut nopeasti karsinastaan ulos: tarpeeksi seuraa tälle päivälle! Käytävällä oli hiljaista, ja yhtäkkiä olin näkevinäni häivähdyksen valkeasta tammasta ovenpielessä... vai oliko se sittenkin pelkkä ulkona ulvova tuuli? Kävin kirjoittamassa pari säkeistöä muistoksi oleskeluhuoneen lehtiön sivulle:
Beneath the sky of hate, Beyond the sea of pain, In heaven I will wait, Until we meet again
Cut down like lambs at slaughter, Good men were left for dead
(Billy Talent: The navy song)
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 20, 2008 19:29:01 GMT 2
20.08.08 – Kielioppia ja karsinansiivousta
Oikeastaanhan en olisi saanut olla tallilla. Minun olisi pitänyt par'aikaa olla kotona lukemassa äidinkielen ja hissan läksyjä. Äikkä oli helppo nakki, mutta historiaa en osannut pätkääkään. Mutta jaa – ehkä sitten viikonloppuna jaksaisi nähdä vähän vaivaa koulunkin eteen, tuumin hymyillen ja lapoin lisää sontaa Riinan karsinan edessä kököttäviin kottikärryihin. Olin tullut tallille suoraan koulusta ja pyörähtänyt kottareiden ja talikon kanssa heti Riiviön karsinalle. Tänään päätin olla oikein nopea ja ahkera, enkä oma viivyttelevä, taivasteleva itseni. Itse hoidettava kiskoi laitumen viimeisiä ruohonkorsia ulkona painostavassa tihkusateessa, seuranaan Blondi ja Blade.
Huh, viimeinenkin lantakikkare ruostuneissa kottikärryissä! Olin jo tuonut keon uutta turvetta karsinaan, ja talloin sen vielä, ennen kuin pyyhin tyytyväisenä otsaani ja lähdin työntämään kitisevää ja natisevaa, aikansa nähnyttä kottikärrynkuvatusta lantalaa kohden. Irvistelin ja ähkin, kun kapine ei ottanut liikkuakseen. Lantalalla minua vastaan tuli Johanna, Bertin omistaja. “Moi, suakin pitkästä aikaa”, tervehdin tyttöä ilahtuneena. “Heissan”, tämä hymyili. “Jep, kiireet hellittää ja ori odottaa. Mä painunkin tästä ratsastamaan, morjens!” Heilautin kättäni ja kävin kippaamassa oman lastini tunkiolle. Sitten hölkkäsin täyttä kyytiä takaisin talliin ja vein kottarit paikalleen. “Mikäs tuulispää se sieltä tulee”, naurahti käytävällä seisova Anne näpytellessään kännykkäänsä. Hänen vieressään seisoi Dreamer, joka hymyili ystävällisesti. “Mä yritän tehdä asiat tällä kertaa nopeasti”, minä vastasin naurahtaen. “Pitäisi ehtiä kotiinkin, lenkittämään oma kroppa ja koira. Ja tekemään läksyt, of course.” Pyöräytin silmiäni siihen malliin, ettei jälkimmäinen oikein kiinnostanut. “No mutta nytkö sinä jo kyllästyit”, Anne oli ihmettelevinään. “Kyllä minä silloin nuorena lähdin joka aamu jo seitsemältä kouluun, kolmenkymmenen asteen pakkasessa sitä taivallettiin kymmenen kilometrin koulumatka, kävellen.” Tuijotin vähän aikaa naista huvittuneena, Dreamerin ilmeen ollessa samanlainen ja totesin sitten: “Anne, sä olet kaksikymmentäseitsemän. Et seitkytseitsemän.” “Okei, ehkä tuli vähän liioiteltua”, Anne nosti kätensä nauraen. “Ai vähän”, Dreamer puuskahti. “Mun isoäiti kertoo samanlaisia tarinoita lapsuudestaan!” “Hei, tässähän rupatellessa ihan pulssi pääsee laskemaan”, minä olin muka huolestunut. “Siispä matkaan!” Heilautin kättäni Annelle ja Dreamerille, nappasin joltain käytävälle unohtuneen riimunnarun kainalooni ja hyppelin laitsoille.
Riina vaikutti helpottuneelta, kun se huomasi minut. Ja niin muutkin hevoset. Blondi tuli touhukkaana tsekkamaan, jos minulla olisi sille tarjottavana pari sokerinpalasta – tai mikä parempaa, kyyti sisälle, pois sateesta. Blade taas asteli luokseni sirosti ja uteliaasti hörähtäen. Taputin tamman kaulaa ja kokeilin vaistomaisesti sen mahaa. “Mitäs tammamamma”, kehräsin kauniin hevosen korvaan. “Onko sulla vauva täällä, mitä?” Niinpä niin, taas iloisia uutisia: Blade oli astutettu maanantaina Topilla. Ilmeisesti se oli sujunut odotusten mukaisesti, vaikka Blade olikin suhtautunut aluksi inhoavasti yli-innokkaaseen pojanviikariin. Ja jos kaikki menisi hyvin, temmeltäisi Seppeleessä kohta jälleen uusi varsa. Mainiota. Riina ei pitänyt siitä, että huomionosoituksia jaettiin muillekin. Se inahti kiukkuisesti Blondille, laski päänsä, veti korvat luimuun ja ajoi tarhakaverinsa pois. Blondi potkaisi Riinaa kohden, mutta siirtyi sitten sivummalle loukkaantuneena. Moukka, viestitti sen katse hoitohevoselleni. Blade sen sijaan kohotti päätään korvat luimussa ja näykkäisi nopeasti Riinaa kaulasta, ennenkuin lähti jalkojaan korkealle nostellen kauemmaksi. Vanhempi tamma tiesi arvonsa, eikä antanut nokkavan pikkuneidin pompotella sitä. “Noob”, naureskelin Riinalle, joka seisahti vähän matkan päähän minusta ja katseli ympärilleen korvat hörössä. “Kyllä sitä nyt ollaan olevinaan, eiks niin.” Tamma polkaisi maata turhautuneena ja antoi ottaa itsensä kiinni sen suuremmitta pulmitta. Pujahdimme portista ulos ja jätimme Blondin ja Bladen ukkosta enteilevään sateeseen. “Kyllä tekin kohta sisälle pääsette”, lupasin vielä tytöille, ennen kuin lähdin taluttamaan tyytyväistä Riiviötä sisälle. Karsinassa otin sen suojat pois, huuhtelin ne ja vein satulahuoneeseen kuivumaan. Samalla nappasin mukaan harjalaatikon ja aloin sukia Riinaa tottuneesti. Se kiukutteli normaaliin tapaan: luimi, viskoi päätään, pyöritteli silmiään ja haroi takajaloillaan ilmaa. “Soo jaa”, minä kommentoin tyynesti. Tammaa kismitti, kun se ei saanut minua säikähtämään, ja se ojensi kaulansa näykkäistäkseen käsivarttani. “HOP!” Työnsin nuorikon pään nopealla liikkeellä pois. Muistin kyllä, miten sen ensimmäinen kunnon purema oli sattunut. Huh, pelkkä muistokin kirveli. Vilkaisin olkapäätäni, ihan kuin olisin valkoisen tuulitakin läpi jotakin nähnyt. Riina kyllästyi pian temppuilemiseen ja alkoi sen sijaan tutkia, jos karsinaan olisikin jäänyt pari ylimääräistä kauranjyvää tai heinänkortta. Kun etsintä ei tuottanut tulosta, huokaisi hevonen syvään ja rupesi tarkkailemaan käytävän puuhia. “Tiesitkös, Riinuska, että ton viereisen karsinan poni on tavallaan mun toinen hoitsu”, juttelin tammalle. “Ei ole pitkä matka, ei.” “Ai mitä, tämäkö?” Karsinan kaltereiden takaa kurkisti utelias pörröpää. “Ei, ei”, nauroin Rosille. “Ei Blondi, vaan Manki. Kisahoitajahan mä jo olen, mutta Irene pyysi mua myös kisaratsastajaksi. Saapa nähdä, miten aika riittää.” “Tiukille varmaan vetää”, Ros nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Mullakin välillä näiden kolmen kanssa. On Blondi, Rontti ja Topi. Ja Roscoe muuttaa vielä syksymmällä toiselle tallille. Mutta ehkä arki tasoittuu ja elämä lähtee taas rullaamaan.” “Etköhän sä täällä tallilla viihdy paremmin, kun on sopivaa miesseuraakin”, en voinut olla lohkaisematta ja Ros näytti minulle kieltä ilkikurisesti. “Hey, c'mon! Ihme kun te tallitytöt ette ala häitä suunnittelemaan!”
Riina oli kohta harjattu. Tänään tuskin tekisimme mitään erityistä; minulla olisi muutenkin kädet täynnä työtä. Niinpä jätin Riiviön karsinaan ja vein sen harjat takaisin. Sitten kävin putsaamassa pikapikaa Mankin karsinan – poika oli ulkona ja ilmeisesti joku tytöistä oli sen jo luvannut liikuttaa – ja lakaisin tallikäytävän. “Vieks joku Riinan vielä pihalle?” huikkasin satulahuoneessa maleksiville tytöille. “Eiköhän se pysy sisällä, ulkona jyrähti jo ja ukkonen tulee tänne päin”, kuului vastaus. “Ok, kiitti!” Kipitin vielä puoliverisen karsinalle ja vietimme 'hellän hetken'. Kyhnyttelin antaumuksella rautiaan turkkia ja säkää. Se oli ensin jännittynyt ja kiukkuinen, potki karsinan seinää kapinoiden, mutta alkoi pikkuhiljaa nauttia kosketuksesta. Lopulta se nuokkui kaula alhaalla, silmät puoliummeksissa, alahuuli lörpöttäen. Mutta kun oikaisin selkäni ja yritin koskettaa tamman päätä, se valpastui oitis. Muahan et hipelöi joka kohdasta, Riinuska tuntui ilmaisevan nostaessaan turpansa korkeuksiin ja luimistaessaan korviaan. “Senkin neiti”, pukkasin heppaa kevyesti kylkeen ja pujahdin sitten karsinasta ulos. Katselin vielä hetken korvat hörössä käytävän ääniä kuuntelevaa tammaa ja lähdin sitten oleskeluhuoneeseen. “Hei voiko joku auttaa mua matikanläksyissääääh”, inisin ja sainkin pian apulaisekseni Jennan. Molemmille laskut olivat aluksi hepreaa, mutta pikkuhiljaa ne alkoivat luonnistua. Ja sainpa neuvoja myös historiassa ja ruotsissa. Kiitollisena kasasin kirjat reppuun ja lähdin lampsimaan bussipysäkkiä kohti, kellon lyödessä jo kuusi. Ei ehkä niin pikainen käynti, mutta hevonen oli hoidettava, satoi tai paistoi. Tihkusateen kastellessa kasvoni pohdin, miten onnekas olinkaan kun olin päässyt hoitajaksi Seppeleeseen. Vaikka taivas oli pilvinen ja jossain välähti salama, minä vain hymyilin. Syksy sai tulla, samoin pimeät illat ja lohduttomat kouluaamut, kyllä minä kestäisin. Kesähän oli vain henkilökohtainen tunnetila!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 21, 2008 16:17:16 GMT 2
21.08.08 – Pikahoitoa
Nyt oli oikeasti kiire. Huomenna pitäisin pienet synttärit parhaille kavereille, ja vielä pitäisi siivota, leipoa ja käydä lenkillä.. Päätäni pyöritellen viskasin pyöräni kostealle nurmikolle ja juoksin talliin. “Taasko sä yrität jotain nopeusennätystä”, nauroi Anne, jonka piti väistyä sivuun minun syöksähtäessäni suoraan käytävälle jääneiden kottareiden ja talikon kimppuun. “Ei, vaan mulla on KIIRE!” ärisin ja höykyytin kottarit Riiviön karsinan eteen. Tammaa ei näkynyt ja aloin lappamaan vähäisiä kakkakikkareita kottikärryihin. “Mites nyt niin”, ihmetteli Tiiaa käytävällä puunaava Iana. “Mulla on huomenna synttärit, pitäs siivota ja leipoo ja tehdä läksyt ja hoitaa toi hevonen ja...”, luettelin puhkuen. “Rauhotu, rauhotu”, Iana tyynnytteli. “Älä vie niitä kottareita, mä voin viedä ne kun mun pitää siivota vielä tän boksi.” “Okei, kiitos”, ehdin jopa hymyilemään tytölle joka nyökkäsi vastaten virneeseeni. “Ja tossa vielä riimunnaru”, hän huikkasi kun olin jo puolivälissä menossa ovelle. Käännyin raskaasti huoahtaen takaisin, otin riimunnarun kiinni Ianan heittäessä sen laajalla kaarella minua kohden. Mutisin samalla jotakin lahoista aivoistani ja hatarasta muististani. Kuin ukkospilvi pyyhälsin ulos ja vain murahdin tervehdyksen Carkille ja Karoliinalle, jotka moikkasivat minua iloisesti hihkaisten.
Riina oli mutaisessa tarhassa Palmikon kanssa. Minun ei edes tarvinnut metsästää sitä; hienohelmainen neiti ei sateesta pitänyt ja sellaisella säällä tulikin nätisti luokse. Tartuin niin tomerasti tamman riimuun, että se ihan säikähti. Mikäs raivopää sinä olet, puoliverinen näytti ihmettelevän ja tuuppasi minua kysyvästi kylkeen. Taputin hevosta nopeasti kaulalle ja lähdin sitten hinaamaan sitä talliin. Hain harjapakin ja rupesin nopeasti sukimaan tammaa. Riuskat otteeni hämmensivät heppaa, joka väisti kosketustani. En jaksanut alkaa temppuilemaan sen kanssa nytten, ja kännykästäni kelloa vilkuillen jatkoin harjaamista välinpitämättömänä tamman oikutteluille. Se yritti jälleen näykätä minua, mutta ennakoin liikkeen ja työnsin Riiviön pään pois. Se huokaisi ja rupesi nuuskimaan tallin lattiaa, jos vaikka löytäisi jotakin syömistä. Sain viimeisenkin kavion putsattua ja talutin tamman nopeasti karsinaan. Halasin sen kaulaa pikaisesti ja muiskautin läsipään turvalle suukon. “Anteeks pikahoito, neiti, ensi kerralla sitten paremmin. Jooko?” Riina pärskähti ja tuuppasi minua. “Ehkä tuo on hyväksymisen merkki”, naurahdin ja moikkasin tallin tyypit lähtien sitten kotia kohti.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 22, 2008 20:56:06 GMT 2
22.08.08 - Paljon onnea minä...
Ja nyt sitä sitten oltiin neljätoista. En voinut olla hymyilemättä, kun hämärän jo laskeutuessa maantielle poljin reippaasti Seppelettä kohden. Ok, ehkä olin lähtenyt vähän epäkohteliaasti - omista juhlistani, mutta tuskinpa viimeiset vieraat eli tuttavaperhe, jonka jälkikasvua pikkusisarukset viihdyttivät, pahastuivat. Onneksi koko päivän kestänyt rankkasade oli lakannut. Tielle oli tosin muodostunut valtavia vesilätäköitä, joiden välitse yritin nätisti pujotella rikkinäisen pyöräni kanssa. Olin ikionnellinen päästessäni rentoon, heinältä tuoksuvaan talliin viihdytettyäni koko päivän vieraita, otettuani vastaan onnitteluita ja avattuani lahjoja. Olinkin kiskaissut päälleni lököverkkarit ja löysän hupparin. Ah onnea!
Jätin pyöräni tallin nurkalle ja pyörähdin sisälle. Kello oli jo kahdeksan, eikä tallilla näkynyt enää ketään. Vain Jaakko lakaisi nuutuneen näköisenä lattiaa ja miehen ärtyneestä ilmeestä päättelin, että hänen olisi tehnyt mieli olla jossakin aivan muualla. "Iltaa", tervehdin hiljakseen. Jaakko nosti katseensa yllättyneenä. "Ai, iltaa", hän hymyili väsyneesti. "Mitäs sä näin myöhään." "Pääsin viimein kakun ylensyönniltä", minä irvistin tuskaisena ja taputin mahaani. "Pömppöparka levenee entisestään. "Ja noin sanoo neiti ehkä kakskytviis kiloo", Jaakko tuhahti silmiään pyöräyttäen. "Vaikka joka nainenhan on omasta mielestään lihava. Mitäs sä kakkua söit?" "Täytin 14", hymyilin säteilevästi ja Jaakko kiirehti lähemmäs ojentaen kätensä. "No onnea", hän virnisti ja minä miehen yllätykseksi halasinkin tätä. "Jossu hei...", Jaakko aloitti mutta minä keskeytin: "Hei äijä c'mon, eksä neljätoistavuotiaan tytön halausta osaa kaverimielessä ottaa?" "Ai jaa. Hyvä", Jaakko naurahti helpottuneena. "On mulla tossa Rosissakin tarpeeksi." Kohotin kulmiani. "Mites sen suhteen muuten?" "Siinähän se", Jaakko vastasi arvoituksellisesti, hymy huulillaan. Eli oletin, että hyvin. "Onks Riina karsinassa?" kysäisin hakiessani harjalaatikon satulahuoneesta. "Jep", kuului yksinkertainen vastaus ja nyökkäsin tyytyväisenä. Eipä tarvinnut lähteä enää ulos lätäköitä väistelemään.
Riiviö oli totaaliturhautunut karsinassaan. Se potkaisi äänekkäästi ovea, kun jäin hetkeksi rapsuttelemaan kisahoidokkiani Mankia. "Rauhoitu Riinuska!" älähdin ja avasin oven. "Saisit käyttäytyä kerrankin kunnolla, merkkipäiväni kunniaksi." Hevonen nuuskaisi naamaani ja luimisti sitten korvansa vetäen päänsä korkeuksiin. "Okei, ei sitten", huokaisin ja ongin tamman turvan taivaista. Napsautin riimunarun riimuun ja sidoin tamman kaltereihin. En - tänäänkään - ehtisi seurustella hevosen kanssa tuntikausia. Lyhyttä laatuaikaa, hmph. Onneksi viikonloppuni voisin omistaa täydellisesti Riinalle!
"Ei sitä tajua, miten koulu sitä aikaa syö", mutisin harjaillessani vastahakoista tammaa. Se kuopi turvetta, pärskähteli hermostuneena ja esitti näykkivänsä minua. Kuten tavakseni oli muodostunut, en kiinnittänyt oikutteluun mitään huomiota. Ja kuten tavallista, kyllästyi Riiviökin kiukutteluun pian. Se potkaisi vielä pettyneenä boksin seinää ja malttoi sitten jopa ehkä ihan pikkiriikkisen nauttia käsittelystä. "Sä olet sitten hassu", hymähdin selvitellessäni liinakkoa harjaa. "Et millään meinaa ymmärtää, etten mä ehkä sulle pelkästään pahaa tahdokaan." Riina käänsi laiskasti toisen korvansa ääntäni kohti. Sitä ärsytti, kun olin minimoinut sen mahdollisuudet väistellä kosketustani sitomalla sen kiinni. Salaa toivoin, että vielä joku päivä Riiviö ei kääntäisi ahteriaan minua kohti heti karsinaan astuessani, ja voisin harjailla sitä sen ollessa ihan irti. Puhdistin mutaiset vuohiskarvatkin kunnolla ja harjasin kaviokoukun harjalla kaviotkin. Sitten silittelin ja rapsuttelin kauniisti kiiltelevää hoitohevostani. Harmi vain, että tiesin, ettei se riittänyt. Tamma oli melko paiseissa, kun ei kunnolla päässyt liikuttelemaan jäseniään. Muuta kuin tarhassa, juoksutusliinan päässä tai irtohypytyksessä, tietenkin. Mutta parasta paineidenpurkamista olisi tietenkin vauhdikas laukkaspurtti maastossa tai kunnon treeni kentällä, selästä käsin! Toivoin kovasti, että Chao pääsisi pian tallille hevosensa selkään.
"Hei, laita vähän vauhtia siihen", kuului Jaakon huuto. "Mä laitan kohta pöperöt polleille." "Joo, mä oon jo valmis, tuun auttamaan!" kiekaisin takaisin. Riina perääntyi loukkaantuneena boksinsa nurkkaan kun pussasin sen poskea ja häivyin sitten harjojen kanssa satulahuoneen puolelle. Kevyttä läppää heittäen sekoitin Jaakon kanssa hevosten iltamössöt ja jaoin ne sitten muitta mutkitta nälkäisille hevosille. Ihmettelin, ettei Blondin etujalka tullut karsinan ovesta läpi - niin kovaa se rymisti kun kuuli, että muut saivat muonaa. "Hyvää tekis sullekin pikku paasto", tokaisin kuivasti hevoselle heittäessäni sen eteen ruoat.
"Mites nää on sisällä yön", kysäisin Jaakolta. "Kato ikkunasta ulos", mies vastasi kulmat koholla. Kohotin katseeni likaisen lasin läpi ja pam - ulkona välähti salama. Oli alkanut jälleen sataa kuin Esterin... ok, saavista kaatamalla, ja minua odotti vielä kilometrien taival kotiin. "Veetu stn prkl", kirosin kettuuntuneena ja Jaakko naurahti. "No mä heitän sun ja sun pyörän ohikulkumatkalla kun lähen tonne yöhön." "Oikeestiko", hihkaisin ilahtuneena. "Joojoo", mies nyökkäsi. "Vauhtia nyt, mä käyn vaan suihkussa ja vaihdan vaatteet ja sit menoks. Mä voin heittää sen pyörän lava-auton lavalle." "Jaakko sä oot aika ihku!" irvailin jätkälle joka oli mottaavinaan minua kuonoon.
Kuuntelin tallin ovella hevosten mussutusta ja lähdin ulos kastelemaan itseni vasta, kun bongasin Jaakon pihalta. Miehenalku heitti nopeasti pyörän lavalle ja sitten pomppasimme molemmat kyytiin. "Kiitos oikeesti, sä oot ihan jees juippi", annoin miekkoselle tunnustusta kiitollisena auton lämmöstä ja etenkin kuivuudesta. "Oisinpa Rosinkin mielestä", mies hymyili vinosti. "No tottakai sä olet. Vähän suklaata, ruusuja ja pari runoa, ni that's it. Kesähäät ja joululle vauva." "No imase", Jaakko parahti. "Herranjumala mitään häitä! Mä olen parhaassa menoiässä." "Vietä sit ilta siihen nähden et huomenna oot töissä", kehotin lempeästi. Jaakko vilkaisi minua alistuneesti ja pyöritti päätään. "Ihan ku sä oisit mun mutsi."
Jaakko käänsi lava-autonsa pihaamme ja pyöräytti sen samantien ympäri. "Saatsä pyörän ite pois?" "Joo, thanks.. soita nyt ihmeessä Rosille", illistin vielä ennenkuin läimäytin oven kiinni ja sain kuin sainkin pyöräni pois. Sitten heilautin kättäni pihasta pois kurvaavalle miehelle ja juoksin sisälle. "Kukas sälli tuo oli", isä ihmetteli kun menin keittiöön haukkaamaan iltapalaa. "Seppeleen tallimestari. Kaveri", vastasin ärsyyntyneenä ja jatkoin: "Jotkut kato viitsii jopa kyytsätä mua." "Joopa joo", isä murahti. "Joidenkin on kato pakko päästä tallille, vaikka sitten oksennustaudissa ja synttäreillä..." "Se on sitä hevoshulluutta", minä kuittasin ja painuin pehkuihin. Ehkä aikatilanne antaisi kohta vähän löysää Riinankin suhteen.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 23, 2008 14:29:50 GMT 2
23.08. - Metsäseikkailu
Lauantailauantailauantai! Viimein sade oli loppunut, ainakin hetkeksi, ja ulkona paistoi jo aurinko. Lämmintä oli viitisentoista astetta, ihan tarpeeksi hevostelulle. Kiskaisin päälleni verkkarit, virttyneen t-paidan ja tuulitakin. Mitäs sitä turhia ulkonäöstä stressaamaan.
Ilo kupli sisälläni, kun pyöräilin vauhdikkaasti Seppelettä kohden. Tien vierustan puut olivat jo saaneet syksyisiä sävyjä. Vilkaisin niitä hajamielisesti, päässäni vain yksi ajatus: tallille – tallille – tallille. Pois kotoa. Oikeastaan olisin ollut mieluummin missä tahansa paikassa, vaikka koulussa, kuin kotona. Olin väsynyt ja turhautunut kotitilanteeseen, ja siihen, että kaikki oli automaattisesti minun vikani. Pudistin päätäni, kuin yrittäen valuttaa perhettä koskevat ajatukset kirpeän tuulen mukaan.
Hypähdin alas pyöräni selästä kun vihdoin olin Seppeleen pihassa. Taiteilin tuon rämän kulkupelini nurmikolle, tällä kertaa pystyyn, ja riuhtaisin sitten tallin oven auki. “Huhuu?” “No juhuu”, kuului vastaus ja käytävältä kurkkasi pörröpäinen Ada. “Ai moi.” Hymyilin väsyneesti. “Mitä sulle?” “Eipä kiihkeempiä. Keikka-ihkutusta”, tyttö vastasi hymähtäen. “Menetkö sä kattoo koohoota Tampereelle?” “En tiedä”, vastasin totuudenmukaisesti. “Musta tuntuu että tänpäiväisen jälkeen mulla on noin minimaaliset mahdollisuudet.” Ada kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta minä vain heilautin kättäni; ei mitään tärkeää. En todellakaan halunnut jauhaa mistään typeristä perhekriiseistä.
Nappasin satulahuoneesta riimunnarun ja vein harjapakin jo käytävännurkkaan. Sitten lähdin hakemaan Riiviötä laitumelta. Liinaharja imuroi parhaansa mukaan jo kuihtuneenpuoleisia ruohonkuvatuksia ja kohotti laiskasti päätään, kun huutelin sitä portilta. “Ois tosi kiva, jos sä joskus tulisit itse, eikä sua tarvis aina metsästää”, mutisin ärsyyntyneenä ja pujahdin raskaasti huokaisten aidan sisäpuolelle. Tällä kertaa Riina laidunsi Istelin ja sen harmaan varsan kanssa. Pikkuinen olikin kasvanut hurjasti. Se pomppi innoissaan emänsä perässä, ja kimo tamma vaikutti melkoisen uupuneelta kakaraansa. “Istel rukka.” Taputin tamman kaulaa ja se hamusi taskujani toiveikkaana. “Kohta sä lähdetkin täältä...” Ajatus oli jotenkin surullinen. Näkisinköhän Isteliä enää ikinä? Varsa tökkäsi minua leikkisästi kylkeen hampaantyvillään ja sai minut putoamaan maan pinnalle. “Auts”, ähkäisin ja hieroin paikkaa, johon varsan purukalusto oli jättänyt jäljen. “Senkin pöhlö.” Pörrötin ohimennen varsan tuuheaa harjaa ja lähdin sitten lähestymään Riinaa, jota ei läsnäoloni olisi vähempää voinut kiinnostaa. “Riinaaaaaaaaaa, tuletuletuleeeee!” huutelin ja maiskuttelin. Piilotin riimunnarun selkäni taakse ja lähestyin heppaa kohteliaasti kaartaen. Rautias tamma nosti päätänsä, tuijotti minua vähän aikaa kuin kysyäkseen, olinko täysi idiootti ja käänsi sitten päättäväisesti takalistonsa minua kohti. “Et jaksais”, huokaisin alistuneesti ja astelin reippaasti tammaa kohti, nyt vähän toisesta kulmasta. Tarkat silmät huomasivat senkin ja Riiviö kääntyi uudelleen, päätänsä nostamatta. “Riina oikeesti”, anelin, mutta pyyntöni kaikuivat kuuroille korville. “No ei sitten!” puuskahdin ja lähdin hiihtämään tammaa kohti sen ahterista välittämättä. “Kiva ku hinaat persukses siihen, mutta ei tee vaikutusta”, tokaisin niuhosti ja asetin käteni Riinan lautaselle. Painoin siitä niin kauan, että tamman oli pakko ottaa pari askelta toiseen suuntaan. Sitten kumarruin noukkimaan sen turvan ruohikosta. Riina luimisti korvansa ja yritti näykätä minua jalasta. “Tota sä et kyllä tee.” En välittänyt Riiviön uhitteluista vaan tartuin sitä riimusta ja kiskoin pään väkisin ylös. Sitten lähdin taluttamaan tammaa porttia kohti. Istel ja varsa olivat onneksi kauempana. Riina oli taas ah-niin-mukavalla tuulellaan. Se pysähteli vähän väliä, yritti kurotella ruohomättäisiin ja näykki minua takinhelmasta. En korvaani lotkauttanut temppuilulle, mutta se ei saanut puoliveristä lannistumaan. Mä tiedän, että sua ärsyttää, tummat silmät viestittivät. Tallissa sidoin Riinan käytävälle, ja sekös sitä suututti. Tamma ei päässyt väistelemään harjausta saatika näykkimään minua. Aloitin päättäväisenä harjauksen välittämättä luimistelusta ja jalkojen kohottelusta. Selvitinpä vielä Riiviön hännänkin. Se vasta oli show; suihkutin häntään selvitysainetta ja siitä Riina keksi vauhkoontua. “Raaaauhoitu, come doooooown”, tyynnyttelin inahtelevaa, päätään kiskovaa ja sinne tänne hypähtelevää tammaa ja lopulta tamma antoi minun selvitellä häntänsä ongelmitta. Harjauksen jälkeen sen karvapeite ihan kiilteli. “Nyt voitaisiin taas mennä maastoon, eiks vaan”, ehdotin neidille. Se pärskähti ja yritti näykätä olkapäätäni. “Viimeksihän me käytiin silloin Karoliinan ja...” nielaisin lauseen lopun. Karoliinan ja Marin kanssa. Pudistin päätäni, idioottia tällainen. Otin aina kaiken superhenkilökohtaisesti ja sen huomasi tässäkin: huomasin vähän väliä ajattelevani tuota kimoa tammaa, vaikka en ollut tutustunut siihen miltei laisinkaan.
“No oliko jännää?” Riina seisoi keskellä pihaa jalat levällään, pää korkealla, korvat hörössä, sieraimet levällään. Se hengitti raskaasti ja hirnahti sitten kovaa, odottaen vastausta. Niitä tulikin monta, ja Riina askelsi edestakaisin hermostuneena. “Raaaauhassa”, mutisin tammalle ja silitin sen kaulaa. Onneksi olin ottanut käsineet käsiini; paljaisiin sormiin riimunnaru olisi hiertänyt mukavat rakot. Lähdin hiljaa jutellen taluttamaan tammaa metsää kohti.
Lehtipuissa oli jo punaisia, oransseja ja keltaisia lehtiä. Kevyt tuuli varisutteli niitä jatkuvasti polulle. Kävelimme Riinan kanssa rinta rinnan, ihan rauhassa. Välillä tamma pysähtyi nappaamaan pari maukasta voikukkaa tai harvoja vihreitä koivunlehtiä suuhunsa. Hevonen oli yllättävän rauhallinen ja hyväkäytöksinen; ehkä metsä oli niin kiinnostava, ettei hoitajan kiusaaminen kiinnostanut. Olimme kävelleet ehkä pari kilometriä ja käännyimme takaisin, kun oikealta puoleltamme kuului hurja ääni. Hyvin rentona vielä äsken kävellyt Riina terästäytyi, hirnahti ja lähti painelemaan pukkilaukkaa polkua eteenpäin vetäisten riimunnarun käsistäni ennen kuin ehdin tehdä mitään. “PRRRRR!” yritin kimittää hoidokkini perään mutta se paineli kauhistuneena eteenpäin. Minä käännyin vielä katsomaan metsään, ennenkuin hölkkäsin tamman perään. Ääni oli kuulunut vain siitä, kun teeri oli lähtenyt lentoon. Riinan se oli kuitenkin säikäyttänyt toden teolla.
Juoksentelin metsässä edestakaisin ja aloin jo hermostua, kun hevosta ei näkynyt missään. “Riinaaaa!” huutelin ja maiskutin ja yritin etsiä kosteasta maasta kavionjälkiä. Niitä oli kuitenkin niin paljon, etten saanut selvyyttä, mikä kuului mahdollisesti liinaharjaiselle karkulaiselle. Mitä, jos se olikin juossut metsään ja laukkaisi vain päättömästi ja.. ja.. kirmaisi autotielle jääden rekan alle! Kauhukuvat vilistivät silmissä ja tunsin pulssini kiihtyvän. Herranjumala, mitä Chaokin sanoisi... Pakotin jalkani yhä kovempaan vauhtiin, vaikka tunsin verenmaun suussani. “RIINA!” yritin vielä, mutta vastausta ei kuulunut. Toivotonta. Pysähdyin paikalleni ja sitten tuli itku. Pyyhin silmiäni ja nyyhkytin hetken, sitten kohotin katseeni ja yritin levittää kasvoilleni hymyntapaista. Tyhmä minä, Riiviö oli tietenkin juossut tallille! Tai jos se ei ollut siellä, pyytäisin Jaakon, Annen, Adan ja muut avuksi etsimään sitä. Ei hätä ollut tämännäköinen. Jolkottelin rauhoittuneena tallia kohti, kun koivikosta kuului kahahdus. Sydän lujaa hakaten käännähdin katsomaan, ja kukas sieltä tulikaan... “Riina”, henkäisin ja tuijotin heppaa hetken, ennenkuin tajusin syöksyä sen luokse ja tarttua riimunnaruun. “Ihanaa, mä löysin sut”, huokaisin suunnattoman helpottuneena ja halasin tamman kaulaa. Se oli ihmeissään: mitäs tässä lähennellään... Talutin Riinan polulle ja pysäytin sen siihen. Olikohan se loukannut itsensä? Mitään vammoja ei näkynyt, eikä Riiviö mielestäni nilkuttanutkaan. Likainen se oli, jalat olivat kuraiset ja karvapeitteessä puiden lehtiä, oksia sun muuta. Lähdimme jälleen vierekkäin kulkien tallia kohti, ja nyt minua jo nauratti. “Ollaan me ihan hassu pari”, hihitin ja taputin hevosen kaulaa. “Aina sattuu jotakin!”
Tallissa ei onneksi ollut ketään, joten kerkesin putsata Riinan ennenkuin kukaan ehti ilmaantua kysymään noloja lisäkysymyksiä hevosen kunnosta. Sitten vein hoidokkini ulos – ja se tietenkin piehtaroi tarhan mutaisimmassa kohdassa. En voinut suuttua sille, nauroin vain kaksinkerroin. Tästä lähtien taitaisin pitää tammalla korvatulppia, huivia silmillä ja kokovartalolointa!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 24, 2008 19:04:07 GMT 2
24.08. - Jännittäviä uutisia!
Pää pyörällä hoipertelin tallin ovelle. Keikka Powerland-huvipuistoon oli tehnyt tehtävänsä: päässä vippasi ja jalkoja heikotti. Ravistelin hiuksiani ja yritin saada inhottavan tunteen pääkopastani pois. Se ei onnistunut, joten ei auttanut muu kuin tepastella talliin.
Hevoset oli tuotu sisälle ainakin hetkeksi, sen paljastivat uteliaat hörähdykset ja kaltereiden takaa vilkkuvat silmät. “Moi”, tervehdin niin eläimiä kuin ihmisiäkin, ja käytävällä juttelevat Elli ja Anne hymyilivät. “Heissan!” “Mitäs tänne uutta?” hymähdin ja menin lähemmäs juttusille. Kokemuksesta tiesin, että tallilla saattoi päivässäkin sattua ihan mitä tahansa! “Eipä kummempia”, Anne vastasi rauhalliseen, ystävälliseen tapaansa. “Cassu muutti, Humu astutetaan tänään Leevillä ja minä lähden muutaman viikon lomalle.” “Ei kummempia?!?” älähdin saaden molemmat naiset nauramaan. “Mitä... miksi... minne Cassu lähti? Ei kai kenellekään ihan tuntemattomalle?” “No ei tietenkään”, Elli heilautti kättään. “Marielille se meni, Simoraan. Ei tämä tuntsarin elämä tainnut olla Cassun juttu, ja ovathan ne Marielin kanssa niin hitsautuneet kiinni toisiinsa.” “Ai Marielille”, henkäisin ilahtuneena. “Tyttö on taatusti onnensa kukkuloilla! Tännehän tulee muuten kohta koko lauma varsoja, kun Bladekin on luultavasti paksuna.” “Sanos muuta”, Anne pyöräytti silmiään. “Vielä puuttuis, että saataisiin kaksijalkaistakin jälkikasvua.. vaikka Jaakko pamauttaisi Rosin paksuksi.” “Ennemmin Krisu sinut”, Elli tokaisi ilkikurisesti ja Annen kasvoille nousi hento puna. “Oos ny”, hän katsoi Elliä merkitsevästi tästä-ei-puhuta-tyyliin. Minun silmäni levisivät lautasiksi. Anne ja Krister...? Vielä Artsi yhteen Ellin kanssa ja Tappi jonkun hoitajista, niin siinäpä sitten oltaisiin. “Näköjään kaikki tallilla viihtyvät pojat ovat täälläkin khuumaa khamaa”, tyydyin toteamaan ja katosin sitten satulahuoneen puolelle. Hain Riinan harjapakin ja lähdin tamman karsinalle. Ohimennen pysähdyin muka rapsuttelemaan Cassua, kun muistinkin, että se oli poissa. Oli jotenkin haikea mieli, vaikka herra luultavasti onnellisempi olikin. Ja eihän se Simora niin kaukana ollut, voisin vaikka käydä tervehtimässä ruunaa joskus! En ollut ehtinyt hevoseen kunnolla tutustua, mutta Nanan pitämä tunti sillä oli saanut minut ihastumaan herraan – kuten kaikkiin Seppeleen hevosiin, joita olin kokeillut, hehe.
Riiviö oli taas kerran oma, aurinkoinen itsensä. Tamma vilkaisi karsinan ovelle ärsyyntyneenä, kun avasin sitä jutellen hoidokilleni iloisesti, ja käänsi sitten päättäväisesti takamuksensa minuun päin. “Ai kun kiva”, huokaisin ja astuin karsinaan. Riina inahti, luimisti korviaan, heitti päätään ja sitten salamannopeasti potkaisi kovaa ihan viereeni. Vedin henkeä säikähtäneenä: tiesin kyllä, että jos hevonen olisi halunnut osua minuun, se olisi sen tehnyt, mutta pelottavaa silti. Äh, Riina kyllä huomaisi, jos alkaisin säikkyillä. Niinpä purin hampaat yhteen, oikaisin ryhtini ja tepastelin tomerasti tamman päätä kohden. Se kääntyi pois ja yritti sitten näykkäillä minua, mutta en välittänyt. Pian sainkin tammuskan riimusta kiinni ja talutin sen käytävälle. “Joo, mä tiedän”, sanoin kun Riina kuopi betonilattiaa mielenosoituksellisesti kun 'kahlitsin' sen molemmilta puolilta. “Mutta muuten mä en ikinä saisi sua harjatuksi. Tai saisin, mutta siihen menisi noin... ikuisuus.” Riina osoitti, mitä mieltä se oli kiinni sitomisesta, ja temppuilikin pitkän tovin sukiessani sitä. Minä en välittänyt, jatkoin vain harjaamista ja tamman vähän rauhoittuessa hieroin sitä pienin, pyörivin liikkein harjantyvestä. Pikkuhiljaa Riinuskan kaula alkoi laskeutua ja se jopa sulki vähän silmiään, korvat kuitenkin koko ajan valppaina minuun päin: yksikin väärä liike ja..! Rapsuttelin Riinaa sitten antaumuksella ja se nautti erityisesti sään kohdalta jynssäämisestä. Oli mukavaa, kun saatoimme viettää edes pienen hetken ilman, että jompi kumpi näytti hapanta naamaa. “Ehkä me vielä joskus tykätään toisistamme yhtä paljon”, kuiskasin ja tamma heilautti häntäänsä vastaukseksi. Mitä lienee tarkoittanut.
Harjattuani Riinan ja puhdistettuani sen kaviot hain satulahuoneesta suitset, joiden ohjat jätin karsinan oveen. Vielä juoksutusliina käteen ja “baanalle”, eli tällä kertää maneesiin. Riina oli innoissaan päästessään liikuttamaan koipiaan ja hypähteli rauhattomana kun värkkäsin liinan kanssa. Sitten maiskutin tammalle ja hätistin sitä kauemmas. Riiviö viskoi päätään ja ravasi korkein askelein liinanmitan päähän. Jarrutin sen vauhtia reippaaksi käynniksi. Riina ei olisi malttanut kävellä yhtään, vaan pyrki jatkuvasti raville. Minun oli muistutettava neidille, miksi se raudankappale siellä suussa olikaan...
Lopulta maiskautin kerran, ja Riina pyrähti heti innokkaaseen raviin. Se pureskeli kuolainta ja oli jälleen vaikea keskittyä muuhun kuin kaahaamiseen. Sain tyttösen toimimaan kauniisti, ja annoin sen ravata viitisen kierrosta. Riiviön askeleet olivat kauniit ja pitkät, ja saatoin kuvitella, miltä ne tuntuivat satulassa istuttaessa.
“Llllaukka!” huudahdin ja maiskautin pari kertaa – enempää ei tarvittu, kun Riina jo veti pari kierrosta silmitöntä kiito-pukki-hyppy-loikka-laukantapaista. Annoin neidin revitellä ja aloin sitten vaatimaan siltä vähän paneutumista. Tarvittiin muutama 'prrrr' ja viimein tamma malttoi laukata kauniisti. Ympyrälläkin se pysyi hienommin kuin varmaan koskaan! Annoin sen purkaa paiseita laukkaamalla välillä ihan vauhdikkaastikin, kunnes Riina alkoi hengittää raskaasti. “Prrrr.” Tamma pudotti heti raville, jota pidin sillä parin kierroksen ajan. Loppuravien jälkeen olikin vuorossa loppukäynti. Vaikka Riina oli väsynyt ja hikinen, olivat viimeisetkin käyntiaskeleet ilmavia ja upeita. Tamma nautti työskentelystä pelkän laitumella mässäilyn jälkeen!
Tyytyväisenä vein Riinan talliin ja heitin sen selkään fleeceloimen. Halasin tamman kaulaa iloisena. “Olet sä vaan hieno hevonen, kun viitsit yhtään keskittyä!” mumisin liinakkoon harjaan. Hevonen huokaisi rentoutuneena ja nypläsi huulillaan hiuksiani. En voinut olla hakematta sille yhtä porkkanaa rehulasta. Olihan se sen ansainnut.
Riinan 'kuivettua' vein loimen takaisin satulahuoneeseen ja lähdin kotiin uutisvirtaa mielessäni sulatellen. Cassua ei enää päivittäin Seppeleessä näkynyt, ja syksylle oli tulossa jälkikasvua jo kaksin kappalein. Lisäksi Anne pääsisi ansaitulle breikille. Mitähän toilailusta ilman häntäkin tulisi? Ja elättelin jatkuvasti toivoa, että Seppeleestä vapautuisi karsinapaikka, jota tarjottaisiin yksärille. Mitä kaikkea syksy toisi tullessaan, sitä jäisin jännityksellä odottamaan.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 26, 2008 17:59:03 GMT 2
Naiset ja herrat, varoitan teitä: tulossa varmaan Seppeleen historian ällö-siirappisin tarina. :----D
26.08. - Is this a dream, is this a fantasy
Kieppuvat lehdet pyörivät tuulessa - harvinaisen kirpeässä tuulessa, joka ihan henki syksyä. Tällä kertaa olin päättänyt kävellä tallille, enkä edes hytissyt t-paidassani ja fleecetakissani. Niiden lisäksi minulla oli mustat, löysät tuulihousut ja jaloissani kärsineet, maailmaa nähneet Blendit. Hiukseni olivat superpörröiset ja kasvot punaiset, ilme haltioitunut. Samapa tuo ulkoinen olemukseni, mielialani oli parempi kuin päiviin!
Koulussa ei ollut ollut mitenkään ihmeellistä, mutta pelkkä Seppeleen ja Riinan ajatteleminenkin sai minut iloiseksi. Ja nyt tuolle sisälmyksissäni kuplivalle riemun tunteelle oli fiksu selityskin: tänään olisi 21 hoitokertani! Tietenkään varsinaisena 'merkkipäivänä', eli viime hoitokerralla, en ollut koko asiaa muistanut. Tänään voisimme sitten juhlia senkin edestä...
Annoin mp3seni kuljettaa minut kauas, kauas pois lähestyessäni Seppelettä ripeää tahtia. Black Eyed Peas oli minulle hyvän mielen musiikkia (ja tietenkin salainen rakkauteni Justin Timberlake, jota en ikinä myöntänyt kenellekään, krhm!) ja jammailin jälleen täysin rinnoin. Rytmi, sanat ja melodia, kaikki vaan... toimi. Loppumatkasta intouduin jopa hyppelehtimään innosta kihisten.
"Heiiiii!" hihkaisin heti, kun kiskaisin tallin oven auki. "Moi?" Käytävällä seisovat Sophie (ihme kyllä, olin sisäistänyt ex-Kismetin uuden nimen nopeasti) ja Johanna tuijottivat minua ihmettelevästi. "Ootko sä voittanut lotossa tai jotain?" Sophie kysyi. "En, parempaa", minä virnistin suupielet korvissa. "Saat oman hevosen?" Johanna ehdotti. "No ei nyt liioitella", pyöritin silmiäni. "Mä olen hoitanut Riinaa jo peräti parikymmentä kertaa!" "Ei muuta ku onnea", Sophie naurahti. "Hyvä alku.. verrattuna vaikka wearin kahteensataan..." "Älkää yrittäkö latistaa mun mielialaa", piipitin. "Riinan kanssa se ON paljon, se ei ole ihan niitä... tasaisimpia ja rakastavimpia hoidettavia!"
Hevoset olivatkin bokseissaan. Hain tottuneesti harjat satulahuoneesta ja menin Riinan karsinan ovelle. Arkisia jutellen availin karsinan ovea, kun kuulin oudon äänen. Jähmetyin paikoilleni, minä vain kuvittelin, tietenkin minä kuvittelin.. Ei. Ääni kuului uudestaan. Hitaasti nostin katseeni ja kohtasin Riinan tummat silmät. Tällä kertaa hevonen ei karannut karsinan nurkkaan, ei kääntänyt ahteriaan minua kohti, ei ilkeillyt laisinkaan. Se seisoi korvat hörössä ja katsoi minua uteliaana. Ja se ääni... "Riina...?" Ääneni oli tuskin kuiskaus. Ja vielä kerran. Kyyneleet melkein nousivat silmiini, kun vihdoin varmistuin asiasta: Riina hörisi minulle. "Sä.. sä..." Pudistin päätäni, en saanut sanoja suustani. "Mä en.. Voi herranjumala, Riiviö!" Aukaisin karsinan oven ja olin ottamassa ensimmäisen yli-innokkaan askeleen tammaa kohti, kun se astahti epävarmasti taaemmas. Päätin ottaa rauhallisemmin ja jäin paikalleni seisomaan. Rautias tuli nuuskimaan minua ja nypläsi hellästi huulillaan paitani helmaa. "Sä hörisit mulle", kuiskasin lumoutuneena. "Me edistytään, ihan totta. Monen tuskaisen tunnin jälkeen me.. me edistytään." Kohotin varovasti käteni, eikä Riina tällä kertaa väistänyt kosketustani. Silitin sen leveää läsiä varovaisesti, hymyn levitessä huulillani ja lopulta halasin tamman kaulaa. "Voiko sua täydellisempää ollakaan?"
Kerrankin Riina ei potkinut, ei näykkinyt, ei kiemurrellut, ei väistänyt, ei tehnyt oikeastaan mitään inhaa. Se vain seisoi paikallaan, liikehti ehkä välillä sinne tänne, kuunteli käytävän ääniä, pökki minua selkään, haisteli harjoja ja ehkä.. ehkä jopa nautti harjauksesta. Harjasin hoitohevostani pitkin, lempein ottein, koko ajan hymyillen niin että suupieliä särki. En voinut millään uskoa, että Riina oli todella hörissyt minulle. Alkoiko se tottua minuun, läsnäolooni, ja hiljalleen myös hyväksyä minua? Melkein liian ihana ajatus ajateltavaksi! Ihmeiden aika ei ollut ohi, sen totesin lopullisesti kun kurotuin pahinta peläten harjaamaan Riinan mahanalusta. Mutta se ei saanut kohtausta siitäkään! Tamma nosti päätään, luimisti korviaan ja heilautti häntäänsä, mutta kun juttelin sille rauhoittavasti, huokaisi se syvään ja rentoutui uudelleen. Kun olin saanut tamman harjattua, puhdistin vielä kaviot - ei ongelmia siinäkään, mitä nyt neiti yritti vähän puraista pepusta - ja sitten vain rapsuttelin tammaa. Se haisteli minua kuin olisi vasta nyt huomannut, että sillä todella oli joku muukin kuin Chao, joka sitä vakituisesti kävi katsomassa ja hoitelemassa. Nautin hevosen hellävaraisista turvankosketteluista täysin rinnoin, sillä tiesin, miten kovan työn takana ne Riinan kanssa olivat. Ei, tamma ei todellakaan luottanut minuun vieläkään, ja kavahti epäluuloisesti kauemmas jos tein yhdenkin virheliikkeen, mutta tämä oli alku. Ja loistava sellainen.
Vihdoin hätkähdin Riinan säkää jynssätessäni ja päätin viedä sen harjat takaisin paikalleen. Satulahuoneessa minua vastaan tuli Pipsa, joka purskahti iloiseen nauruun huomatessaan punaisilla kasvoillani ikionnellisen ilmeen. "Mistäs nyt tuulee?" "Riina alkaa vihdoin hyväksyä mua", vastasin syvään huokaisten. "Hienoa", Pipsa nyökkäsi. "Siitä se lähtee. Riina ei taida olla niitä helpoimpia hevosia, hehe." "No ei kyllä", irvistin. "Ja meillä on vielä loputtomasti työtä, mutta sentti on miljoonan alku." "Ai Sentti? Niin, sillehän voi tullakin Miljoona-niminen huippujälkeläinen", Pipsa hirnui ja olin mätkäisevinäni tyttöä dandylla. En voinut kuitenkaan olla hymähtämättä, kun tyttö painui toisen hoitsunsa Pampulan luokse yhä hykerrellen.
Kävin hoitajien oleskeluhuoneessa mässäämässä eväät, jotka olin kerrankin muistanut ottaa mukaan. Pari mummon sämpylää juusto- ja kinkkutäytteellä menivät hetkessä, eikä muidenkaan alassaannissa ollut ongelmia. Sitten vein Riinan käytävälle odottamaan, kun siivosin pikapikaa sen karsinan. Tiesin, että tamma ei pitänyt karsinassa olemisesta sillä aikaa, kun sen asuntoa putsattiin. Eiväthän prinsessat halua katsella palvelijoidensa aherrusta!
Kun Riina kerran oli käytävällä, päätin tehdä siitä oikein hienon. Kiillotin sen vielä pölyharjalla, kostutin lautaset ja tein niille kammalla sellaisen jännän 'kuvion', selvitin hännän ja harjan, puunasin jalat superhuolellisesti, puhdistin sierainten ja silmien ympäristön (huh, jälkimmäisestä meinasi tulla konflikti!) ja tein vielä tammalle hienot letit. Hetken mielijohteesta laitoin kavioihin vielä kaviorasvaa, ja sitten katselin Riinaa ihaillen. "Voi että kun sä olet kaunis... siis ihan omana ittenäsi, muutenkin kuin näin ylikiillotettuna", hengähdin. "Mikäs keisarinna täällä seisoo!" Käännyin ympäri ja vieressäni seisoi kädet lanteilla Elli, jolla oli - apua! - kamera kaulassa. "Sä olet tehnyt Riinasta tosi hienon." "No kiitos", hymyilin kainosti. "Kahdenkymmenen... no, oikeestaan kahdenkymmenen ja yhden hoitokerran kunniaksi." "Hyvähyvä, onnea", Elli sanoi. "Sä alat kuulua ihan vakiokalustoon." "Toivon mukaan." Kiersin käteni Riinan kaulan ympäri, ja tamma heilutteli päätään nostamatta sitä kuitenkaan korkeuksiin, kuten yleensä. "Hei! Kun te nyt ootte siinä niin söpösti, mä taidankin ottaa teistä pari kuvaa. Muistoksi vaan. Voitte sitten viidensadan hoitomerkinnän jälkeen katella.." "Just joo!" Purskahdin nauruun enkä edes viitsinyt peittää naamaani, kun Elli räpsi meistä muutaman otoksen. Riina poseerasi ammattimaisesti, höristi korviaan kameraa kohti ja nosti sirosti päätään. Minä näytin varmaan ihan itseltäni, eli hysteerisesti räkättävältä porsaalta, mutta no can do. Ehkä Riina loistaisi meidän molempien puolesta...
Vein Riiviön karsinaan ja purin sen letit yhtä nopeasti kuin olin ne laittanutkin. "Mitään ylimääräisiä kikkaroita sulle jätetä yöksi, vai mitä?" juttelin ja istahdin sitten karsinan lattialle. Kaivoin taskustani pari nahistunutta omenanpalasta ja tarjosin ne tammalle. Se rouskutteli ylimääräiset herkut mielissään ja näpräsi huulillaan taskuani: lisääää! "Älä luulekaan", toruin ja työnsin tamman pään pois. "Senkin ahmatti." Riina pärskähti ja kiersi pari turhaututta rinkiä karsinassaan, nuoli sitten mahdolliset jyvänpuolikkaat, jotka kauralaarista vielä löytyivät, ja kuunteli tallin elämää. Viimein se kuopaisi ärsyyntyneenä lattiaa ja pökkäsi minua turvallaan, hei mitä sä siinä vielä viivyt? "Okei, okei, tästä ei tullutkaan mitään herkkää hetkeä." Nousin ylös ja pyyhin purut housuistani. "Hempeily riittää tälle päivälle, vai mitä mietit?" Taputin Riinaa kaulalle ja moiskautin suukon sen silkkiselle turvalle. Riina pärskähti inhoavasti ja vetäisi päänsä pois. "No niin, vihdoin sitä perusriinaa!" Purskahdin nauruun. "Hei hei sitten, kultimussukkahanipööihkuraksupoksubeibeeh!" heitin vielä. Suljin tamman karsinan oven yhä ilme aurinkoisena ja hyppelehdin tallista ulos. Sydämeni jyskytti yhä kun kävelin harmaassa illassa kotiin. "Riina hörisi mulle..." mutisin vähän väliä uskomatta asiaa juuri itsekään. Niinpä niin, ehkä joskus vielä ansaitsisinkin tamman luottamuksen. Ainakaan tämänpäiväisen perusteella se ei tuntunut kovin mahdottomalta.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 28, 2008 15:19:41 GMT 2
27.08. - Jaiks, Jossu jännittää
Kuraa, sadetta ja pilvimassaa. Sellaista oli ollut noin koko kesän, ja sellaista se oli nytkin. Kesä, syksy, talvi... kaikki vuodenajat muistuttivat nykyään oikeasti toisiaan. Ilmastonmuutos oli pikkuhiljaa hiipimässä omaan napaansa tuijottelevien suomalaistenkin elämään, ja vihdoin viherpiiperrykseni otettaisiin kotonakin ehkä tosissaan - jipii! Kun lähestyin Seppelettä, mietin tosissani, miten paljon talvet olivat muuttuneet siitäkin, kun olin vielä räkänokkainen, vasta koulun aloittanut. Talvella saattoi olla kolmekymmentäkin astetta pakkasta, ja kun sitä vertasi viime talveen... umm. Asiaa kuvasi hyvin se, että hiihtämään piti lähteä viidenkymmenen kilsan päähän tykkilumiladulle, vaikka lähin pururata oli puolen kilometrin päässä. Miten paljon voisimme vielä tehdä? Miten paljon olisi aikaa? But things change, and that's the way it is, 2Pacin sanoin.
Hytisin tuulitakissani ja verkkareissani ja hypähdin posket punaisina talliin. Puhaltelin kohmeisiin kämmeniini lämmintä ilmaa ja hampaani kalisivat vielä tallissakin. Hypähdin reippaasti tasajalkaa ja talsin ripeästi satulahuoneeseen. Siellä seisoikin minulle vieras tyttö, joka tutkaili Pellan harjapakkia. "Moi", tervehdin iloisesti. "Mä olen Jossu, Riinan hoitaja, me kun ei olla taidettu ennen tavata." Tyttö käännähti ja hymyili ystävällisesti. "Hei. Minun nimeni on Helmi, ja kuten näkyy - " hän kohotti Pellan harjapakkia "- mun hoitoponi on Pellapulla." "Kamalan kylmä ilma ulkona", minä huokaisin ja liikahtelin paikallani. Tallissa oli lämmin, ja hiljalleen aloin 'sulaa' päästä varpaisiin. "No aijaa", Helmi puuskahti. "Meinasin lähteä maastoon, mutta villapaita ja -housuthan pitäisi olla, että tarkenisi." "Eli pelkkää harjailua täällä sisällä lämpimässä tänään, kiitos", minä lisäsin irvistäen. "Huh, arvaapas missä tämä tyttö on huomenna!" "Koulussa?" Helmi ehdotti hymähtäen nyplätessään Pellan piikkisukaa. "Nimenomaan en!" virnistin. "Vaan KLL:n järjestämissä suunnistuksen SM-kisoissa... koululaisille siis." "Oho!" Helmi kohotti katseensa yllättyneenä. "Harrastatko sä suunnistusta?" "Jep. Ja hiihtoa." Hymyilin ja pyöräytin silmiäni. "Välillä tuntuu että elämä täyttyy pelkästä treenaamisesta, niin että tallilla olo on ihanaa vastapainoa." Tartuin Riinan harjapakkiin ja hymyilin vielä Helmille pikaisesti. "Mä menen nyt puunaamaan raivomuumia - siis Riinaa, moido!"
Hypähtelin jo lämminneenä Riinan karsinalle ja soin tammalle leveän, hellän hymyn - vaikka tuskin se sitä ymmärsikään "Mitäs muuli", juttelin pehmeästi avatessani karsinan ovea. Riina höristi korviaan ja tuli heti uteliaana ovelle. Tällä kertaa se ei hörähtänyt, mutta eipä seikka minua haitannut. Riiviön aiempaan käyttäytymiseen verrattuna tämä oli riemuvoitto!
Annoin tamman nuuskia minut rauhassa. En yrittänyt koskea siihen vaan vain puhelin sille hiljaa. Riina puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni kuin osoittaen hyväksyvänsä tämän oudon kaksijalkaisen, ja silloin viimeinenkin kohmeinen raajani lämpeni! "Onko mitään ihanampaa kuin hevosen lämmin puhallus naamalla?" kysäisin puoliveriseltä, joka ravisti päätään. Purskahdin nauruun: selvä vastaus kysymykseeni!
Kaiken varulta olin ottanut mukaani riimunnarun, jonka napsautin Riinan riimuun ja sidoin sen karsinan kaltereihin. Tosin vain hyvin löysästi. En halunnut pilata edistymistämme sillä, että pyytäisin tammalta liikaa. Aloin sukimaan sitä vauhdikkain ottein ja annoin tamman haistella joka harjan. "Toivota mulle onnea huomisen kisoihin, ok?" kuiskasin liinakkoon harjaan ja Riina töytäisi minua turvallaan.
Harjaamisen jälkeen katsahdin kelloon - linja-auto Hämeenlinnaan lähtisi ihan kohta! Moikkasin tallin tyypit ja kävin vielä sanomassa pikaiset heipat Riinalle, sitten lähdin ulos kylmään, kohti kotia - ja sitten SM-kisoja..
--
Sori, kiire loppu - stressiä ja jännitystä, ja isä vähän raivoilee :'D
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 30, 2008 18:07:23 GMT 2
30.08. - Raviponi-Riina & Jossu da psykiatri
Ihanaa, kotona! Heräsin aamulla hymyillen ja venyttelin käsiäni. Oli se vaan aika kivaa nukkua omassa sängyssä pehmeällä patjalla, kuin pienellä retkipatjalla makuupussissa koulun lattialla... SM-kisat olivat menneet osaltani täydellisesti penkin alle, ja olisin mieluiten pyyhkinyt koko reissun mielestäni. Ehkä se onnistuisi tallilla...
Kiskoin ylleni collegehousut ja lämpimän hupparin, vedin naamaani murot ja tein pari eväsleipää mukaan. “Mä lähden tallille!” ilmoitin pihalla ahkeroiville vanhemmilleni, hyppäsin pyörän selkään ja lähdin polkemaan kohti Seppelettä. Taivas oli kirkkaansininen, aurinko paistoi ja tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä. “Kai se syksy sitten on tosiaan tulossa...” mutisin ja ravistelin hiuksiani.
Tallilla olikin jo vilskettä ja vilinää. Yli-innokkaat hoitajatytöt olivat saapuneet laumoittain puunaamaan hoitohevosiaan, ja huikatessani huomenet tallin ovesta sain vastaukseksi varmaan kymmenet moit, heit ja muut tervehdykset. Hevoset olivat sisällä kaikki; yöt olivat kylmenneet, ja osa kopukoista olisi varmaan saanut hypotermian yön ollessa kylmimmillään; raukat kun vasta aloittelivat talvikarvan kasvatusta.
Löntystelin tallin kodikkaasta ilmapiiristä nauttien satulahuoneeseen, jossa meinasin kompastua oven vieressä kököttävään möykkyyn. “Mhmhmhmh...”, möykky mutisi. “Anteeksi!” huudahdin säikähtäneenä. “Mä en huomannut sua.... hei... Carkki?” Tyttö niiskaisi ja laittoi hiuksensa korvan taakse. Hän yritti hymyillä, mutta huomasin kuivuneet kyyneleet tytön poskilla. “Mitä on tapahtunut, hei?” kysyin hätääntyneenä ja taputin tyttöä olalle. Eihän Carkki ihan pienistä hätkähtänyt, mitä oli sattunut? “Ei... mitään...”, Carkki nikotteli. “Älä höpsi”, puuskahdin ja valuin viileää seinää pitkin tytön viereen istumaan. “Mikset sä ole hoitamassa Leeviä, niin, tai Palmia?” “Nana on Leevin kimpussa, ahkera tyttö”, Carkki hymyili kyyneleidensä läpi. “Ja Palmikon... Palmikon -” nyyhkäisy “- kanssa onkin Magnet...” “Magnet? Hoitaakos hänkin Palmikkoa nyt?” kohotin kulmiani uteliaasti. Magnet oli mukava, ystävällinen ja rento tyttö, joka omisti Pampulan, hoiti Humua ja nyt sitten... Palmikkoakin? Kuvio alkoi seljetä minulle. Carkki nyökkäsi itkuisesti. “Hei tyttö hyvä, älä nyt masennu!” minä hihkaisin ja halasin häntä. “Siitäkö tässä on kyse, että sinun on nyt jaettava hoitohevosesi toisen kanssa?” “N-n-niin”, Carkki huokaisi helpottuneena, ettei asiaa tarvinnut vääntää rautalangasta. “Magnet h-hoiti Palmia jo a-alkutalvesta, m-mutta siitä lähtien mä olen tottunut.. no, tiedäthän sä, omimaan sen kokonaan itselläni.” “Ymmärrän... melkein”, myönsin hymähtäen. “Eihän hätä ole tämännäköinen, vai mitä? Magnet on tuttu tyyppi, ja varmasti voitte sopia hoitopäivistä sun muista mutkattomasti. Onhan sulla Leevikin, eiks vaan? Magnetilla on kuitenkin Pampula ja Humu, joten tuskinpa teille mitään kissatappelua tulee. Ja varmasti Magnuakin hämää, kun se kokee että on jotenkin pilannut jotain. Etteenpäin, sano mummo lumessa!” Carkki naurahti hämillään. “Mä en ole ajatellut sitä ollenkaan noin.. Ja onhan se hyvä Palmillekin, tiedäthän; ettei ehdi heinämahaa kertyä...” “Oikea asenne!” Taputin Carkkia reippaasti olalle, ja tyttö nauroi nyt jo itselleen tyypillisemmästi, iloisesti ja kevyesti. “Mä menen nyt hoitelemaan Riinan.” Hypähdin ylös ja tartuin tamman heinäntuoksuiseen harjapakkiin, joka tuntui jo tutulta kourassani. “Arvaas mitä.. haluaisitko sä tulla mun kanssa? Ettei sun tarvitse täällä istua tyhjänpanttina.” “Oikeestiko?” Carkki räpytteli hämmästyneenä silmiään. “No, jos se vaan sopii.” “Auttava käsi on aina tarpeen Riiviön kanssa”, virnistin, ojensin Carkille käteni nostaen hänet ylös, ja sitten lähdimme rinta rinnan kulkemaan Riinan karsinaa kohti.
Riina oli imuroimassa viimeisiä heinänkorsia karsinastaan, kun pyyhälsimme Carkin kanssa paikalle. Tamma hörähti uteliaasti (okei, myönnetään, ehkä se toivoi ruokaa), ja jotakin lämmintä läikähti sisälläni. Ilmeisesti sen näki silmistäni, sillä Carkki hymyili minulle ymmärtäväisesti. “Hei, karsinassa voipi tulla vähän ahdasta kahdestaan, eli Riinan voisi ottaa tuohon käytävälle. Sinä voit taluttaa sen siihen, jos haluat.” Ojensin Carkille riimunnarun, ja tyttö katsahti minua epävarmasti. “Pärjäänkö mä sen kanssa?” “Muutaman metrin?” Heilautin kättäni huolettomasti. Riina luimisti korviaan, kun Carkki astahti arasti karsinaan. “Älä yhtään pelkää sitä, muuten se käyttää sun epävarmuutta häikäilemättömästi hyväkseen”, neuvoin. Carkki teki muutaman yrityksen Riinan riimun suuntaan, ja tamma viskoi päätään esittäen näykkivänsä tyttöä. “Älä jaksa!” Carkki äyskähti ja tarttui yllättäen ronskisti Riiviön riimuun. Tamma näytti ällistyneeltä: oho, sustahan löytyi poweria! Naureskellen kävelin kaksikon edellä harjauspaikalle.
Aloimme Carkin kanssa kiillottaa puoliveristä hoidokkiani iloisesti jutellen. Tamma luimi, viskoi päätään ja kohotteli jalkojaan, mutta komensimme sitä tomerasti ja pian hevonen huomasi, ettei temppuilusta ollut hyötyä. Ja kun se oli kahdelta puolin kiinni, sen oikuttelumahdollisuudet olivat minimaaliset. “Ehkä se ei olekaan niin vakavaa”, Carkki sanoi hitaasti puhdistaessaan Riinan jalkoja – mahanaluksen hän jätti minulle, se oli tammalle paha paikka. “Ai mikä?” kysyin hajamielisesti yrittäessäni pitää hoitsuni päätä aloillaan, jotta saisin roskat pois sen kuontalosta. “Toinen hoitaja”, Carkki vastasi ja toisti nyt iloisemmin: “Ehkä se ei tosiaan olekaan niin vakavaa.” “Ei, sitä se ei ole”, vastasin lempeästi ja hymyilin Carkille leveästi. Jos jossain olin hyvä, niin ihmisten asioiden selvittämisessä ja piristämisessä, sen olin saanut kuulla useampaan kertaan!
Kun olimme saaneet Riinan harjattua, vein sen karsinaan takaisin ja juttelin käytävällä colaa ryystävän Pipsan kanssa. “Multa alkaa mielikuvitus loppua”, marisin. “Maasta käsin-työskentelyn eri muotoja on hankala keksiä... Juoksuttaminen, irtohypytys ja taluttelu on oikeastaan ainoat, mihin mun aivokapasiteetti riittää.” “Kärsivällisyyttä, Josefiina, kärsivällisyyttä”, Pipsa mörisi matallla äänellä. “Ihan ymmärrettävää, ettet sä saa vielä kavuta Riinan selkään.” “Eieieieieieieieiei, en mä sitä!” kiirehdin korjaamaan kauhistuneena. “Ratsastaminen ei todellakaan ole niin tärkeää, vaan se, etten mä keksi mitään uutta. Hevonenkin kyllästyy, kun sillä ei ole mitään, no, uutta ja ihmeellistä tekemistä.” Pipsa mietti hetken, ryysti kokistaan ja lausahti sitten silmät kirkkaina: “Ajo.” “Hä?” Kurtistin kulmiani kysyvästi ja levitin käteni. Eihän Riina mikään ravuri ollut, herranjumala. Tanskalainen puoliverinen. Mutta Pipsa sai pääni käännettyä. Voisin lainata pitkät ajo-ohjat satulahuoneesta ja lähteä Riinan kanssa liikenteeseen, aluksi tietysti aidatulla alueella, kentällä tai maneesissa. Se olisi mukavaa vaihtelua hevoselle, ja mikäs sen hauskempaa, kuin opettaa tammalle jotakin uutta.
Lykkäsin Riinalle suitset suuhun ja lähdin taluttamaan sitä maneesiin, joka oli ehkä tähän tarkoitukseen parempi. En halunnut ketään todistamaan poukkoiluamme – paitsi tietysti Pipsan, joka hypähteli perässä ajo-ohjat kourassaan. “Nää tähän kiinni tälleen...” tyttö touhusi puuhakkaasti Riinan suupielessä. Tamma pärskähteli ja viskoi päätään, mutta Pipsa pysyi tyynenä. “Ihailtavaa, ettet välitä Riiviön poukkoilusta”, huokaisin. “Poukkoilua? Voi kuule, kun tietäisit mitä Pampula keksii.”
Lähdimme kävelemään eteenpäin ensin niin, että Pipsa kulki Riinan suupielessä hevoselle rauhallisesti jutellen. Minä taas pitelin posket punaisina ohjia hevosen takana, kuitenkaan en ihan sen ahterin kohdalla, jotta Riina ei säikähdyksissään lataisi minuun mojovaa potkua. Riina ihmetteli aluksi pitkiä ohjia ja kuolaintuntumaa jostain kaukaa takaa, mutta kävely alkoi sujua jotenkuten. Tamma toki pompahteli silloin tällöin huvikseen sinne tänne ja keksi pelätä jotain todella kiinnostavaa: maneesin nurkassa kyhjöttäviä puomeja. Kuittasimme shown Pipsan kanssa päitämme pyöritellen ja loppuviimein Riina rauhoittui. Hiljalleen Pipsa jättäytyi kauemmas ja lopulta hän jäi seuraamaan työskentelyämme katsomoon nojaillen. Minä aloin tehdä pysähdyksiä. Aluksi kuolaintuntuma ei merkannut Riinalle mitään, mutta pikkuhiljaa se alkoi ymmärtää, että se raudankappale suussa – hei, se todella oli siellä jostakin syystä. Pysähdykset sujuivat, ja hiljalleen teimme myös voltteja, täyskaartoja ja kokoradanleikkauksia. Eihän tämä mitään työtä ollut, mutta vaihtelua Riinan arkeen. “Vähän vauhtia siihen koniin, ravatkaa vaikka”, Pipsa huuteli ja minä maiskautin pari kertaa. Riina liikautti korvaansa suuntaani ja kiihdytti epävarmasti tahtia. Maiskutin lisää, ja tamma lähti löntystelemään laiskaa ravia. Kannustin sitä vielä vähän, ja pian sain painella tamman perässä täyttä höyryä. Minulla oli tekemistä sen saamisessa takaisin käyntiin. Otimme vielä muutamat ravipätkät, kunnes olin puolikuollut. Pipsa tarjoutui antamaan Riinalle lisää liikettä, ja päästin hänet kapuloihin. Riiviö ravasi innoissaan pitkin poikin maneesia, ainoa seikka, mikä sitä häiritsi, oli ohjien toisessa päässä roikkuva kaksilahkeinen... Touhu ei kyllä ollut kovinkaan Riinuskan mieleen, sillä se ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä sen piti ravata ihan säälittävän hiljaista vauhtia niin, että joku tyhmä ihminen vaan roikkui piiitkien narujen toisessa päässä. Daa?
Kun Pipsakin oli täysin läkähtynyt, irrotimme ajo-ohjat ja lähdimme taluttamaan Riinaa talliin. Hyvä, jos se oli edes vähän kostunut. Rapsutin tamman kaulaa ja totesin, että se alkoi vähitellen kasvattamaan itselleen pientä talviturkkia.
Tallissa vein Riinan karsinaan, otin siltä suitset pois ja taputtelin vielä vain vähän hionnutta tammaa. “Olet sä vaan hieno tyttö. Vaikka ei susta raviponia tule, niin ehkä musta psykiatri?” keksin ja tamma pärskähti päätään heilutellen. Oliko sitten samaa vai eri mieltä, sitä jäin miettimään kotiin lähtiessäni.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 1, 2008 17:28:25 GMT 2
01.09. - Vähän erilaista treeniä
“Riina, älä jaksa!” Minulla oli riimunnarun päässä ilmeisesti gasellin ja sekopäisen strutsin sekoitus. Silmiään pyörittelevä, sinne tänne pomppiva eläin muistutti hysteeristä hamsteria, ei uljasta puoliveritammaa. Miksi hevonen sitten oli niin kauhistunut? Yksinkertaisesti siksi, että olin pyytänyt Annea parkkeeraamaan trailerin tallin eteen. Muut kopukat eivät autosta välittäneet, mutta Riina sai sätkyn pelkästään sen näkemisestä. “Herranjumala, hevonen”, huokaisin alistuneena, suljin silmäni ja laskin viiteen. Hitaasti, syvään hengittäen. Tunsin, miten riimunnaru kiristyi kourassani. Minun teki mieli karjua hevoselle täyttä päätä. Olin hakenut sen laitsalta ja harjannut pikaisesti. Sisääntuotaessa heppa oli tuskin huomannut kuljetusvaunua, mutta kun olin tuonut sen ulos ja hevoselle oli selvinnyt, että sen piti lähestyä outoa rakkinetta.... huoh. Olin avannut trailerin etuoven, jotta se olisi mahdollisimman valoisa ja ei-pelottava, lastaussillalle olin asettanut porkkanoita hienoon jonoon ja itse trailerissa odotti oikein herkkumömmö melassein, näkkärein ja heppanamein varustettuna.
Mutta ei. Riina pelkäsi. Ja samalla se halusi myös testata minua. Pakottauduin pysymään tyynenä, juttelin tammalle kaikessa rauhassa ja silittelin sen kaulaa. Olimme noin kymmenen metrin päässä tuosta hirviöstä, ja jo nyt Riina oli suunniltaan. “Tyttö kulta, kun mä en vaadi sulta paljoa. Jos vaan otat muutaman askeleen tuota kohtaan, saat heti pari namipalaa.” Rapisutin kutsuvasti heppanamipussia taskussani. Ihme kyllä, yleensä herkuille perso Riina ei korvaansa lotkauttanut äänelle. Se seisoi vieressäni jalat harallaan, keho jännittyneenä, korvat höröllään, suu tiukkana viivana ja sieraimet levällään. Se päästi ilmoille korviavihlovan hirnahduksen. Tarhoilta vastattiin hätääntyneesti, tamman äänestä tuli ilmi, että jokin oli hätänä. “Kiva, kun aiheutetaan joku joukkohysteriä lastaustreenillä...” mutisin kiukkuisena ja jatkoin vaaleanrautiaalle puhelua. “Soo jaaaaa, raaaaauhassa. Hiiiiiiiieno tyttö.”
Kävelytin Riinaa toiseen suuntaan, ja annoin sen rauhoittua. Vihdoin tamma puhalsi syvään ja sen hengitys alkoi tasaantua. Kehuin hoidokkiani ja rapsuttelin sen hikistä kaulaa. “En mä sua halua pakottaa. Yksi askel sen suuntaan vielä, jooko?” Lähdimme hitaasti lähestymään traileria. Pysyin itse täysin rentona, vaikka Riina olikin hermostunut. Lopulta se höristi korviaan ja lähti päättäväisesti hiihtämään koppia kohden. Seurasin yllättyneenä, mitäs nyt? Lastaussillan alkaessa tamma puhalsi syvään ja sitten salamannopeasti nappasi ensimmäisen porkkanan ja lähti kiskomaan minua vastapäiseen suuntaan. Seurasin voimatta peitellä hymyäni. “IDIOOTTI!” hihkaisin porkkanaa rouskuttavalle hevoselle tyytyväisenä. “Oliko kamalaa, oliko?” Riina heilautti vaalean harjansa silmilleen sen kummemmin vastaamatta.
--
Pikainen tarina, oli "vähän" kiire... :s
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 8, 2008 17:00:33 GMT 2
Laitan tänne nyt myös eilisen tarinan, koska kone lagitti juuri kun olin tätä lähettämässä..
07.09. - Yay
“Hei, tyttö... eikös tämä ole sinun pysäkkisi? Hei?” Raotin silmiäni puolikuolleena. Bussin tasainen kyyti oli tuudittanut minut kevyeeseen uneen, josta en halunnut herätä. Murisin jotakin möreästi ja yritin nukahtaa uudelleen. Mutta vaativa tökkiminen vasemmassa kyljessäni ei lakannut. “Hei, tyttö! Bussi lähtee ihan kohta! HEI!” Säpsähdin hereille, kun se jokin tökkäisi minua erityisen kipeästi kylkiluiden väliin. Hieroin kohtaa irvistäen ja käänsin sitten hölmönä pääni, kuka kiusankappale oli untani häirinnyt? Vieressäni istui pahoittelevasti hymyilevä mummo. Räpyttelin silmiäni ja painoin STOP-namiskaa, ennenkuin kysyin häkeltyneenä ystävällisen näköiseltä vanhukselta: “Sinä.. tai siis te... mistä te tiesitte, että tässä oli minun pysäkki?” “No eihän minua tarvitse teititellä!” mummo puuskahti. “Olen sattunut olemaan sinun kanssa tässä samaisessa rötiskössä ennenkin. Taidat olla noita Seppeleläisiä, vai mitä?” Nyökkäsin ja ehdin vain hymyillä, kun mummo jatkoi: “Minä olen Hilda, hauska tutustua.” Hän ojensi pehmeän kätensä, johon tartuin ilahtuneena. “Mun nimi on Josefiina.” Sitten pujahdin bussin käytävälle kuskin ärjyessä: “Hittolainen, jäikö tässä joku?!” “Nähdään taas!” huikkasin hymyilevälle Hildalle, ennen kuin hypähdin bussista pois. “Kiitos kyydistä, ja anteeksi mateleminen”, ehdin vielä kiekaista, ennenkuin myrtyneen näköinen kuski painoi napistaan, ja ovet sulkeutuivat sihahtaen. Kohautin olkiani – kaikenlaisia äkäpusseja sitä löytyi – ja lähdin hyppelehtimään Seppelettä kohden. Ihana sunnuntaipäivä, syyskuista aurinkoa ja tallilla maleksimista, mikä voisi olla parempaa?
Kun syksyisen maiseman läpi hölkättyäni erotin viimein Seppeleen rakennusten piirteet edessäni, sulin leveään hymyyn. En malttanut odottaa, mitä kaikkea päivä toisikaan tullessaan. Tunnetusti Seppeleessä sattui ja tapahtui, enkä ollut käynyt tallilla kuluneella viikolla kuin kerran, ja silloinkin superpikaisesti. Oli ihan ikävä liinaharjaista hoidokkiani.
Tanssahtelin tarhojen ohi ja moikkailin niissä käyskenteleviä hevosia; paisunutta Humua, ystävällisesti hörähtävää Senttiä, kukkoilevaa Rensua, hyväntuulista Taigaa ja muita tuttuja kavereita. Muutaman metrin päässä tallista minua vastaan juoksi Dreamer, jonka silmät paloivat ja naama oli punainen ja kirkas kuin Naantalin aurinko. (Hmm.. eihän se aurinko edes ole mitenkään erityisen kirkas Naantalissa, vai onko?) “Jossu! JOSSU!!” Dreamer hihkui. “Öö..” ehdin sanoa hämmästyneenä, ennen kuin yleensä vähän hiljaisempi tyttö kiskaisi minut käsipuolesta aittaa kohti mongertaen jotakin epäselvää suuresta päivästä ja yllätyksestä... “Hei, mitä tää nyt on?” yritin kysellä, mutta Dreamerin innostus tarttui minuunkin. Mitä oli tekeillä?
Dreamer laittoi etusormensa huultensa päälle ja ymmärsin vihjeen: nyt piti olla hiljaa. Äänettömästi tyttö avasi aitan oven ja pujahdimme perätysten sisään viileään hämärään. Dreamer katsahti minuun ja viittoi kädellään. Seurasin häntä ja muistinkin, että Blade oli siirtynyt aittaan mammalomalle. Tamman vatsanahka oli kiristynyt päätähuimavaa tahtia, ja siitä sainkin ahaa-elämyksen. “Onko se...”, aloitin ääni innosta tukahtuneena. “Ssh!” Dreamer vaiensi minut nopeasti ja otti vielä muutaman askeleen, ennenkuin pysähtyi suuren karsinan eteen. Kurkkasin sisään ja kun silmäni tottuivat pimeään, sydämeni meinasi pakahtua: mustan tamman rinnalla seisoi hento, mustanruunikko varsa. Tammako se oli... pikkuinen hamuili heiveröisesti emänsä nisää, ja Blade pukkasi jälkeläistään lempeästi takamukselle ohjaten tämän oikeaan suuntaan. “Se on ihana!” henkäisin haltioituneena. “Milloin se syntyi?” “En mä oikein tiedä”, Dreamer kuiskasi. “Tänään aamulla varmaan.. Sillä on jo nimikin. Mythril Dagger alias Myntti. Anne kertoi.” “Upea nimi!” Räpyttelin silmiäni vaikuttuneena. “Alatko sä sitten hoitaa sitäkin, vai?” Dreamer pudisti päätään ja hymyili hieman pettyneenä. “Ei... Mariel saa sen, varmaan kun Cassu lähti.” “Aijaa”, nyökkäsin. “Mutta saat sä sitä ainakin hetken lelliä itseksesi, eikä Marielkaan varmaan sitä lukkojen taakse laita...” “Toivottavasti ei!” Nauroimme hiljaa ja Blade pärskähti närkästyneesti. Kuin sähköiskusta hiljenimme heti ja seurasimme hetken tallin uusimman asukkaan epävarmaa liikehdintää tilavassa karsinassa. “Onneksi se jää Seppeleeseen”, Dreamer hymähti hiljaa. “Mieti, miten ihanaa on seurata sen kasvua... Mä olen ihan rakastunut tuohon otukseen jo nyt.” “Kuule, niin taidan mäkin olla”, nauroin minäkin – pikkuvarsat olivat aina olleet heikko kohtani, ja tamman omituisessa värityksessä oli jotain hyvin viehättävää.
Pikkutammaa ihailtuani heräsin todellisuuteen, jätin Dreamerin hillumaan aittaan ja lähdin itse päätalliin. Hevoset olivat kaikki ulkona, ja suuntasin suoraan kottikärryjä ja talikkoa kohden. Riinan karsina kaipasikin kunnon siivousta. Mätkin monet lastit pask... lantaa, ennen kuin olin tyytyväinen tulokseen. Vielä puhtaat turpeet tilalle ja vähän tallausta, ja volá! Riina saisi olla tyytyväinen tulokseen. Ihme kyllä, tallissa ei tuntunut olevan ketään. Huomasin sen vasta viedessäni kottarit ja talikon paikoilleen. Huhuilin boksien ja satulahuoneen suuntaan, vastauksetta. Vai hetkinen... Leevin karsinasta kurkisti Nana, joka tervehti minua hymyillen. “Mä en huomannut sun tuloa, kun tää mp3-soitin on vähän kovalla”, Nana kailotti kovaan ääneen, ennen kuin otti kuulokkeet pois ja jatkoi normaalilla äänellä: “Mukava nähdä suakin. Käyhän tervehtimässä Caraakin, jookos?” Cara oli Nanan russ-poni Seppeleessä. Olin aloittanut pippurisen neidin hoidon vasta ihan äskettäin ja takanamme olikin vasta 1 hoitokerta. “Joo, heti tämän jälkeen”, naurahdin. “Missäs kaikki on?” “Joukkomaastossa”, Nana vastasi virnistäen. “Mä en jaksanut lähteä, kun on tätä hoidettavaa taas... Leevin ja Tiian karsinoille pitää tehdä suursiivous!” “Tiian?” Kohotin kulmakarvojani hämmästyneenä, miten niin Tiian? Eikös lehmänkirjavaa tammaa hoitanut Iana? “Mä pääsin sille koeajalle, kun Rontti lähti”, Nana selitti. “Ja olen jo aivan rakastunut tammaan!”
Jätin Nanan urakkansa pariin ja lähdin itse hakemaan Riinaa tarhasta. Se laidunsi tällä kertaa jalkavaivoista kärsineen Taigan ja pallo-Blondin kanssa. Minun ei tällä kertaa tarvinnut kuin huudella liinakkoa, joka oli ilmeisesti kyllästynyt seuraansa. Vein sen nopeasti talliin ja huomasin nopeasti, ettei puoliverinen ollut parhaalla tuulellaan. Se inahteli ärsyyntyneesti tarhojen reunoilla kuikuileville lajitovereilleen ja tarttui tosissaan hampaillani hihaani. Onneksi hampaat eivät ylettäneet ihoon. Pian Riiviö oli käytävällä kiinni ja luimisteli minulle tapansa mukaan. En välittänyt tamman uhitteluista vaan hain harjapakin ja rupesin sukimaan neitiä tottuneesti. “No niin, lopeta se uhittelu, jooko?” Riinaa ei pyyntöni kiinnostanut, vaan se kohotteli takajalkojaan ja haroi niillä ilmaa, teki valehyökkäyksiä minua kohti ja pyöritteli silmiään. Tamman show ei tehnyt vaikutusta, vaikka ärsyttikin. Olimmeko taas menneet askeleen taaksepäin? Se Riinassa toisinaan väsytti: ainainen epävarmuus siitä, sietäisikö tamma minua ollenkaan lähelleen. Koko ajan oli vilkuiltava olan yli, mitä hevonen seuraavaksi keksisi: purisiko, potkaisisiko, lähtisikö painelemaan omia matkojaan minusta välittämättä.. Tiesin, että jonain päivänä se hyväksyisi minut. Mutta milloin se päivä koittaisi... Huokaisten jatkoin vastahakoisen hevosen sukimista. No can do. Pikkuhiljaa annoin hymyn taas palata huulilleni, ehkä tää tästä. Hiljalleen.
Harjattuani Riiviön vein sen harjapakin takaisin satulahuoneeseen. Siellä istui Sophie, joka putsasti Henrietan varusteita. “Ai moi”, hymyilin ilahtuneena, kun autiosta tallista löytyi edes joku. “Lähtisitkö mun kanssa talutusretkelle?” Sophie nosti katseensa, katsoi minua aikamoisen pahasti ja tokaisi sitten vihaisella äänellä: “En.” “No okei. Sori kun ehdotin.” Pakotin itseni hymyilemään tytölle ystävällisesti, vaikka sisuksissa kuohui. Joo, tämäkin vielä. Kotona ei mennyt putkeen, Riina jaksoi känkkäränkkäillä ja ilmeisesti olin onnistunut suututtamaan yhden ihmisen lisää. Way to go, Josefiina! “Me lähdetään sitten kai kahdestaan”, huokaisin palatessani Riinan luokse. Nanaa ei näkynyt, hän oli kai lähtenyt valmistautumaan huomiseen PKK-cupiin. “Sunkin pitäisi olla siellä... Chao selässä, esteillä.” Riiviö vastasi hyökkäämällä korvat luimussa minua kohti ja NAPS – ehti napata kunnolla pohkeestani. “AI HELVETTI!” Irvistäen kavahdin kauemmaksi ja kyyneleet silmissä kiskoin housujen lahkeen ylös. Mukava, jo orastavasti sinertävä puremakohta sai minut melkein itkemään. Ei sen takia, että se olisi sattunut niin paljon – sattuihan se, mutta kyyneleet meinasivat vuotaa siksi, että jälleen takapakkia. “Ehkä sulla on tänään vaan huono päivä.” Pakotin itseni taputtamaan reippaasti Riinan kaulaa. Se nosti päänsä korkeuksiin ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä. “Arvaa mitä... ehkä nyt ei oo paras hetki millekään tunnelmalliselle, syksyiselle kävelylle”, lausahdin hiljaa, irrotin Riinan käytävältä ja lähdin taluttamaan sitä ulos. Ehkä olisi fiksuinta päästää tamma tarhaan laiduntamaan rauhassa; sitä ei näyttänyt kiinnostavan nyt minkäänlainen yhdessä puuhailu.
Päästin hevosen riimusta portilla irti, ja vielä mennessään tamma irvisti minua kohden. Tänään sillä oli myrskypilvi pään päällä, ja oli parempi antaa sen olla omissa oloissaan. Näin, miten hoidokkini kiukutteli tarhakavereilleenkin ja hääsi nämä hampaat irvessä kauemmas. Huokaisten lähdin bussipysäkkiä kohden, ehkä ehtisin vielä viimeiseen vuoroon.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 9, 2008 20:09:10 GMT 2
Eilen en ehtinyt hoitaa sitten ollenkaan, kuin laittaa tuon toissapäiväisen tarinan. Mutta tässä tulee Yhyy, kökköä ja pikaista, koittakaa kestää. -- 09.09 - And I won't let you fall away from meUusi yritys. Harmaiden pilvien varjostaessa kulkuani Seppeleen tallia kohden yritin asetella hymyä kasvoilleni. Viime hoitokerta oli lannistanut mielialaani, lytännyt intoani; ihmissuhteet olivat vähän solmussa ja itse hoidettava jaksoi taas osoittaa, ettei luottanut minuun pätkääkään. Vai luottiko? Toivoin, että Riinan sunnuntainen kenkkuilu oli vain jokin... pahantuulisuus-aalto. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Anna kaiken mennä hyvin, toistelin mielessäni. Olin väsynyt ainaiseen takapakkiin vaaleanrautiaan tamman kanssa - milloin se huomaisi, etten ollut vihollinen? Seppele avautui edessäni, ja erotin talliympäristön tutut piirteet: tarhat, kentän, maneesin, tallin, päärakennuksen. Huomasin kentällä kaksi hevosta; ratsastajia en nähnyt, mutta kauniisti muodossa ravasivat Sentti ja Eppu. Hyppäsin alas pyöräni selästä ja jätin sen nojaamaan aittaan vilkuillen laiduntavia hevosia: Siiri imuroi tyytyväisenä viimeisiä ruohonrippeitä, Aksulla oli ilmeisesti jäänyt Karoliinan kanssa kouluilulta vaihde päälle ja se veti hienoa pohkeenväistöä ravissa kaula kaarella, Palmikko käyskenteli tahdikkaasti sinne tänne ja Topi hirnui kimeästi kaula kaarella. Mielialani alkoi kohota: tänne minä kuuluin, hevosten ja kavereiden keskelle. "Moi!" Käännähdin ympäri ja kohtasin hymyilevän Johannan, joka piteli Topin hirnahdukseen kiihkeästi vastaavaa Bertiä. "Ai, hei", tervehdin, "ratsastamaan lähdössä vai?" "Joo. Maastoreissu pitkästä aikaa pojalla..." Johanna taputti orinsa kaulaa. Katselin hiirakkoa ihaillen, Bertin reipas ja reilu olemus oli aina viehättänyt minua. "Mä voin roikkua, kun sä nouset selkään", tarjouduin avuksi ja se kelpasi Johannalle. Pitelin toista jalustinta paikoillaan tytön punnertaessa notkeasti ja nopeasti vuonohevosensa selkään. "Kiitos!" Johanna hymyili minulle nopeasti, ennen kuin ohjasi ratsunsa metsää kohden. Katselin ratsukon perään hieman haikeasti; syyskuinen maastolenkki olisi kelvannut minullekin... no, ainahan sen voisi toteuttaa kävellen. Tomerasti hypähtelin talliin ja tervehdin Fionaa, joka käveli Riston karsinan suuntaan suitset kädessään, ja Jennaa, joka mutusteli Tupla-patukkaa käytävällä. Karsinoista, yläkerran oleskeluhuoneesta ja satulahuoneesta kuului mekkalaa: tallissa oli arkena nykyisin huomattavasti vilkkaampaa kuin kesällä. Näin muutaman ujosti ympärilleen pälyilevän, räkä poskella tutisevan pikkutytön, joiden arvelin kuuluvan aloittelijoiden ryhmään. Olin jo menossa opastamaan tyttöjä, mutta Karoliina ehti ensin virnistäen ensin minulle pikaisesti. Hain satulahuoneesta riimunnarun ja lähdin tarhoja kohden. Riina laidunsi heppatarhassa Pampulan ja Humun kanssa. Taskuuni oli unohtunut tyhjä irtokarkkipussi, ja sitä rapisuttelemalla koko hevoslauma ravasi innokkaana luokseni. Sain todistella karvakorville perusteellisesti, ettei minulla todellakaan ollut mitään syötävää, vaan että rapina oli ollut vain ovela huijaus. "Haa, kiinni jäit!" hymähdin napattuani Riinan riimusta kiinni, ennen kuin se ehti livistää muualle. Päättäväisesti napsautin riimunnarun kiinni päitsiin ja lähdin hinaamaan tammaa portille. Se viskoi pari kertaa ponnettomasti päätään ja yritti luimia, mutta huomasin, ettei hevonen ollut tosissaan. Huidoin Humun ja Pampulan kauemmaksi ja lähdin kulkemaan Riiviön edellä talliin. Siellä sidoin sen käytävälle ja hain arkisesti tamman harjapakin satulahuoneesta. Riinaa ei nyt äksyily kiinnostanut, tallissa oli ihan liian paljon elämää, jotta se olisi voinut tuhlata aikaa moiseen. Oli ratsastajaa, hevosta ja jossain juoksenteli koirakin. Tunnistin sen Oonan Rockyksi, ja rapsutin elikkoa ohimennen. Harjasin Riinan nopeasti ja se pökkäsi minua ystävällisesti olkapäähän. Ihan kuin se olisi huomannut vasta nyt, että todella olin siinä! Kaipasin pois tallin hulinasta, ja salakavalasti karkasimme Riinan kanssa ovesta ulos. Hymyilin vinosti hevoselle joka pärskähti äänekkäästi ja kohotti turpansa syysilmaa haistellakseen. "Raikasta, vai mitä? Tuolla tallissa on välillä liian tunkkaista hengittää..." Lähdin kulkemaan puoliverisen edellä metsää kohden; tänään tekisimme pitkästä aikaa kunnon taluttelulenkin. Suureksi ilokseni huomasin, että tamma kulki vierelläni halukkaasti ja uteliaana ympäristön äänistä ja liikkeestä. Aloin hyräillä ääneen laulua, joka kuvasi tilannetta hyvin - Paramoren Hallelujahia... This time we're not giving up, Let's make it last forever, Screaming "Hallelujah". We'll make it last forever.Sillä periksi en antaisi - 1 askel eteen, 2 taakse; vauhti oli hidas, mutta vielä joskus Riina huomaisi, että minäkin olin vain ihminen, en sen kummempaa. Haapapuiden lehtien kahistessa ympärillämme pysähdyimme Riinan kanssa yhtä aikaa ja katsoimme toisiamme. Tunsin ilon läikähtävän sisälläni kuplivana. Mähän en periksi antaisi.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 10, 2008 18:17:30 GMT 2
10.09. - This is how it goes, perussettii
Tomerasti puhkuen kiirehdin puolijuoksua Seppeleeseen heti koulubussin pudotettua minut risteykseen. Tällä kertaa olin hypännyt autoon, joka kulki aivan Seppeleen vierestä: se pysähtyi heti oritarhan jälkeen, eli minun ei tarvinnut kävellä kuin ehkä viisikymmentä metriä tallille! Kuulin haikeita huokaisuja, kun hypähdin ulos; ilmeisesti bussi sisälsi useampiakin hevostyttöjä, joille tähän pysäkille jättäytyminen olisi maittanut. Onneksi olin yksi niistä onnekkaista, joilla siihen oli mahdollisuus. Syksyn kiireet puskivat päälle jälleen kerran, mutta hampaat irvessä olin päättänyt repiä keskiviikosta aikaa Riinalle, edes sitten muutaman tunnin verran. Kemian kotitehtävät saisivat odottaa: kärsin suunnattomista omantunnontuskista, ellen käynyt hoitamassa Riiviötä aina kun vain suinkin kykenin, sillä tiesin, ettei tammalla muita paijaajia oikein ollut. Se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen ja kaikkiin, myös minuun, eikä Chao kiireiltään ollut ehtinyt tallilla käymään aikapäiviin. Oikeastaan minulla oli vähän ikävä häntä, varmoja kommentteja ja kannustusta. Oli aika yksinäistä hoitaa Riinaa päivästä toiseen ollen oikeastaan yksin vastuussa siitä..
Pyh, filosofia sikseen ja tositoimiin. Juoksin tallin ovelle ja kerkesin juuri ja juuri pois alta, kun se sysättiin auki ja ulos paineli vihaisen näköinen ratsastaja Anttua perässään kiskoen. Kimo ruuna luimisteli, nosti päänsä ylös ja muljautteli silmiään. Vaikka moinen käytös oli minullekin tuttua (kuului omankin hoidokkini harrastuksiin), en tuntenut myötätuntoa ohjia pitelevää tyttöä kohtaan. “Hemmetin kaakki, ala nyt tulla!” hän kiljui kiukustuneelle hevoselle. “Ei sun tarvi sille herranjumala huutaa!” Sastu oli pujahtanut ovesta Antun ja ratsastajan jälkeen ja katsoi raivosta punaisena tytön toimintaa. “Aha? Mä oon maksava asiakas ja mähän huudan tälle jos haluan”, tyttö pyöräytteli silmiään teatraalisesti. Pistin merkille asun: luksuskypärä, jossa oli takuuvarmasti ilmastointi, hohtavat ratsastussaappaat, merkkiratsastushousut, design-takki ja turvaliivi, jonka olin nähnyt erään hevosliikkeen kuvastossa - hinta 395 €. “Sä olet maksava asiakas, mutta sä et silti voi kohdella tota eläintä tolleen”, minä pistin lusikkani soppaan ja Sastu vilkaisi minua päätään pyöritellen. “Mun pää räjähtää ton kanssa”, hän sihahti minulle kun tyttö oli saanut Antun liikkeelle ja lähestyi kenttää. “Se on jatkoryhmässä, ratsastanut ehkä vuoden, puolitoista ja kuvittelee tietävänsä KAIKEN, etenkin Antusta. Se kiskoo sitä, se repii sitä, se jopa kehtasi läimäistä sitä lujaa lapaan, kun Anttu vähän testas.” “Voi herraen aika...” tuijotin tytön perään tyrmistyneenä. “Milloinhan toi tajuaa, ettei tää on mikään välineharrastus, ja että hevoset on eläviä eläimiä?” “Emmä tiedä.” Sastu kohautti harteitaan ilmeisen väsyneenä. “Se sanoi Ellille, että jos ne ei hyppää yli metriä ja kymmentä, se tekee asiasta valituksen ja pitää huolen, että kaikki tietää, millanen talli Seppele on. Metriä ja kymmentä, kun tyyppi on hypännyt ehkä viiskybäsiä.” “Ja millainenhan talli Seppele on?” muljauttelin silmiäni kuin Anttu. “Upea, mahtava, super, loistava, täydellinen?” “Sano se tolle.” Sastu irvisti ja lähti kentän suuntaan. Minä odotin, että ovesta tulivat ulos ratsastajineen Hensu, Humu, Pella ja Taiga, ja tungin sitten talliin sisään. Jälleen hyörinää ja pyörinää. Minua hymyilytti, kun katselin, miten Adaa seurasi kolme pikkutyttöä, jotka tuijottivat häntä haltioituneina.
Riina oli ulkona niiden harvojen joukossa, joiden selkään ei tänään kivuttu. Itse asiassa tamman selkään ei oltu kivuttu liian pitkään aikaan... Ymmärsin täydellisesti Chaon kiireet, ja toivoin, ettei hänen rakas puoliverisensä unohtaisi kaikkea oppimaansa. “Riinaaaa, Riinuskaaaaaaa...” huutelin jo portilta ja ahtauduin puuaidan sisäpuolelle. “Tyttö rukka, oletko sä täällä ihan yksin...” Hevonen oli tosiaan tarhattu tänään yksin, kun ainoat ei-ratsastettavat sen lisäksi olivat tänään oreja sekä tammoja ja ruunia, joiden kaikkien kanssa Riina ei tullut toimeen. Olihan se tarkka seurastaan. Tylsistyneenä yksinoloon tamma antoi helposti kiinni, ja saatuani portin auki lähdin taluttamaan sitä talliin pujotellen vastaan tulevien ratsukoiden lomitse. Koska tallissa oli täyttä ja Riina hermostui liiasta hälinästä, sidoin sen ulos, harjauspuomiin. Vetosolmu oli nopeasti tehty ja lähdin sisälle hakemaan harjapakkia. “Noin, ihan rauhassa.” Riina teki perusluimuilut, mutta kun en välittänyt, se rauhoittui nopeasti. Tamma hamusi hyväntahtoisesti vaatteitani, harjoja ja yritti kurotella harvojen ruohotuppaiden luokse. Tänään sen puunaamisessa oli työtä, tottahan toki Riiviö oli löytänyt aituun kuraisimmat paikat piehtaroida. Kumisukakäsittelyn jälkeen maailma - tai oikeammin turkki - näytti jo valoisammalta, ja muilla harjoilla viimeistelyn jälkeen olin tyytyväinen tulokseen. Tamman joka jalan sukatkin näyttivät puhtaina hienoilta. “Mitäs tänään tehtäis?” kysyin liinakolta ja kuljetin sormiani sen leveää läsiä pitkin. “Ajo-opetusta - EI, juoksutusta ja irtohypytystä - ei, kun kaikkialla on täyttä sellaiselle... Ratsastusta maasta käsin? JOO!” Kävin hakemassa Riinan suitset ja satulan. Jännitti: tätä emme olleet tehneet. Tamma tuijotti minua ällistyneenä kun heitin satulan puuskuttaen korkealle sen selkään. 'Älä nyt vaan sano että SÄ tonne punnerrat?!?' hevosen ilme kertoi. “Älä pelkää, en todellakaan!” nauroin ja taputin hoidokkini kaulaa. “Vähän yksinkertaista treeniä vaan maasta käsin.”
Pujahdimme maneesiin; Anne antoi meille luvan käyttää sen toista päätyä, sillä ohjattavanaan hänellä oli vain kuuden ratsastajan ryhmä aloittelijoita. Perussettiä tyyliin 'kantapäät alas, selkä suoraksi, katse eteen' siis. Huomasin, että maneesin laidalla oli katselijoita, ja että ratsastajatkin vilkuilivat minua uteliaasti, ja alkoi vähän hermostuttaa. Riina steppaili levottomana paikoillaan, se ei pitänyt muiden hevosen läheisyydestä. Aloin taluttaa Riinaa ohjat kaulalla ja juttelin sille rauhallisesti. Hiljalleen hevonen rauhoittui ja aloin pyytää siltä pitempää askelta. Aluksi tamma ihmetteli, mitä kummaa mahdoin tarkoittaa, mutta asia selveni sille ajan kuluessa. Pian se alkoi hakeutua pyöreämmäksi, eikä enää kulkenutkaan selkä notkolla. Otimme pari ravipätkää pyydettyäni hevosen raviin maiskuttamalla ja painamalla toisen käteni sen kylkeen; silloin tamma jännittyi, mutta kun pidin tahdin maltillisena ja tein Riinalle selväksi, että nyt ei menty lujaa vaan ajatuksella, alkoi työskentely ravissakin toimia. Juoksin tamman rinnalla kunnes olin itse ihan puhki, ja sitten hidastin käyntiin hengästyneenä. Huh huh! Olin kuitenkin tyytyväinen hevoseen, sillä se pyöristi runkoaan ja kaarsi kaulaansa kauniisti. Riina maiskutteli kuolainta tyytyväisenä ja valkoista vaahtoa alkoi roiskua sen rinnuksille. Käynnissä kehotin Riinaa pohkeenväistöön, jota se ei tajunnut ollenkaan, mutta vastahakoisesti otti vihdoin pari ristiaskelta. Runsaasti kehuja ja 'paine pois', ja pian homma sujui helpommin. Sitten etuosakäännöksen yritystä, ei auennut, mutta hyvä alku ainakin! “Ethän sä mikään kouluheppa ole, vaan hieno esteratsu”, totesin treenin lopuksi; olimme ottaneet vielä ravipätkiä temponvaihteluilla. Huh, hyvähköstä kunnosta oli jotakin hyötyä myös hevosten kanssa!
Vein vaahtosuisen hevosen talliin ja huomasin, että olimmekin olleet maneesissa peräti 45 minuuttia. Vähän maasta käsin-koulureeniä kopukalle pitkästä aikaa! Tyytyväisenä sekä itseeni että hevoseen vein sen talliin, riisuin kamppeista ja heitin hikiloimen selkään. Sillä aikaa, kun annoin tamman kuivatella itseään, menin itse oleskeluhuoneeseen, jonne olin viskannut reppuni. Söin nopeasti evääni (= pari suklaapatukkaa ja viinirypäleitä) ja luin muutaman hevoslehden. Oleskeluhuoneessa oli vain sohvalla torkkuva Pipsa, muut olivat joko taluttamassa alkeistunnilla tai katsomassa tunteja - tai sitten muuten vain heilumassa hoitsujensa kanssa.
Koska Pipsasta ei ollut seuraa (hmm, milloinka nukkuvasta ihmisestä on..), kyllästyin pian oleskelutilassa maleksimiseen ja ryntäsin takaisin talliin. Jatkoryhmäläiset ja alkeiskurssilaiset olivat lopetelleet, ja seuraava poppoo aloitteli. Tallilla oli siis äärettömästi melua ja väkeä! Riina hirnahteli hermostuneena boksissaan ja potki ovea mielenosoituksellisesti. Tervehdin käytävällä vastaan tulevia hoitajia puikkelehtiessani hoidokkini luokse. Riina luimi ja pyöritteli silmiään, ihan kuin Anttu, kun talutin sen riimusta takaisin tarhaan. Katselin hetken hevosen menoa, ennenkuin kävelin hikiloimi käsissäni takaisin talliin ja keskityin neuvomaan aloittelijaa, joka halusi tietää, mitä Anne oli tarkoittanut tunnilla komentaessaan häntä 'ottamaan tuntuma'.
|
|