Bye bye baby, baby goodbye. ♥
15. lokakuuta 2012
Istuin bussissa, päälläni softshell-takki ja kädessäni lapaset. Olin tulossa suoraan koulusta, mutta olin kuitenkin ottanut osan tallikamppeista mukaani; ne, joita tallilla ei vielä ollut. Radio lauloi hiljaa, ja naputtelin sormiani reittäni vasten musiikin tahtiin. Painoin pipon tiukemmin päähäni ja niiskaisin. Syysflunssa oli tullut jäädäkseen. Olin muutenkin nuhaherkkä, koska minulla oli kaiken maailman siitepölyallergiat ja olin muutenkin yleensä kaikki talvet kipeinä. Tänä kylmempänä syksynä en edes ole ollut kipeänä, vaikka on monta kertaa tuntunut siltä, että ”pitäisikö jäädä kotiin” ja ”mulla on pää täynnä räkää”, mutta sinnillä sitä ollaan sitten kouluun menty kun ei olekaan tuntunut niin pahalta kuin herätessä. Olisin voinut vannoa, että tänäkin päivänä olisi ollut pakkasta, mutta sitä ei onnekseni/epäonnekseni ollut, miten sen nyt ottaa.
Viikonlopun aikana olin käynyt kerran tallilla. Olo oli tuntunut jotenkin tyhjältä ilman Simoa; olihan siihen kerennyt jo tottua, ja oli todella vaikeaa päästää irti. Onnekseni pääsin yli suurimmasta surustani jo melko pian, ja ajattelin nyt Scimmyä vain ylpeydellä. Ja haikeana, totta kai, mutta näkisinhän minä sitä kuitenkin Järnbyssä. Riina auttoi osaltaan suruprosessiani. Kyllä sekin vähän väliä huuteli varsansa perään, mutta ymmärtäähän tuon; Simo oli Riiviön ensimmäinen varsa, joka on ainakin oman käsitykseni mukaan se vaikein. Tai no, ehkä ne kaikki ovat omalla tavallaan yhtä vaikeita, mene ja tiedä. Oli tuntunut oudolta olla nyt vain kaksin, mutta ainakin minulla riitti aika nyt aivan sataprosenttisesti Rimpulalle. Vaaleanruunikosta orivarsasta jäi minulle hyvä muisto ja sen lisäksi sen oma, pehmeä harja, joka tuoksuu varsalle. Ja juuri sille tärkeimmälle varsalle minun elämässäni.
Maisemat lipuivat ohitseni bussin kirkkaasta ikkunasta. Jos tarkemmin katsoi, pystyi huomaamaan jäljet, jonka jonkun ikkunaan liiskattu naama oli jättänyt. Hymähdin pienesti. En kuitenkaan keskittynyt jälkiin, vaan taas kerran uppoudun unelmiini ja jään vain tuijottamaan maisemia. Alastomat puut toivat metsikköön karuuden tuntua, ja haavatkin alkoivat pikkuhiljaa pudottaa lehtensä. Ainavihreät havupuut loistivat vihreydellään, ja kuvittelin, kuinka laukkaisimme Riinan kanssa pitkin metsätietä ilman satulaa. Ensi kesänä voisin uittaa tammaa uudelleen, ja kokea sen virkistävän vaikutuksen. Ratsastaisimme yhdessä auringonlaskuun ja kokeilisimme miten maa pitäisi jalkojen alla sänkipellolla. Joskus voisimme startata yhteiset kisatkin, ja edetä lopulta estekorkeusennätykseeni, jonka täytyisi ylittää 90 senttiä. Se onnistuisi huippuratoja hyppäävältä Rimppakintulta leikiten, ja sitten voittaisimme ruusukkeen! Leirikin on vielä edessäpäin, ja ilmoitin meidät este- ja kankikannustunneille, jotta saisimme molempien lajien treeniä. Varsinkaan, kun en ole koskaan kankikuolainten kanssa ratsastanut...
Näin tutun maamerkin ja painoin yläpuolellani killuvaa stop-nappia. Kuului vieno piippaus ja aloin vääntäytyä ikkunarivin penkiltäni tyhjälle käytäväpuolen penkille tavaroideni kanssa. Samaan aikaan puhelimeni värisi taskussani. Nykäisin sen tiukkojen farkkujeni taskusta ja huomasin viestikuvakkeen. Tungin kilkuttimen takaisin taskuuni, koska bussi pysähtyi. Nousin ylös ja nakkasin repun selkääni, nostaen myös muovisen tallikamapussini käteeni. Kävelin etuovelle, kiitin kuskia ja kävelin portaat alas. Heti astuttuani viimeisen portaan, bussi käännähti takaisin tielle ja jatkoi matkaansa. Hymähdin ja nostin kännykän taskustani tarkistaakseni saapuneen viestin.
Moi Britta! Oletkos tulossa tänään tallille? Olisi nimittäin tärkeää asiaa. Terkuin, Anne.Woah. Mitäs tuohon nyt vastaisi? Vatsassani alkoi myllertää. Mitä olin tehnyt väärin? Apua, ei kai mitään vakavaa ole sattunut? Vai olenko kenties tehnyt niin hyvää työtä, että Anne haluaisi palkita sen? Tiedä häntä, ja siksi minun oli vastattava vain yksinkertaisesti, myöntävästi.
Joo, just kävelen. Tuunko toimistoon? t. BrittaYritin olla ajattelematta koko asiaa ja vain kävellä. Niimpä niin – vaikeaahan se oli, kun vatsassa lenteli ainakin dumboja. Eipä minun kovin pitkään tarvitsisikaan kävellä, kauhukseni tai helpotuksekseni, talli nimittäin häämötti jo. Puhelimeni tärisi taas. Rauhallista itselleni esittäen vedin puhelimen taskusta ja luin viestin.
Joo, nähdään siellä! =)Huh, hymynaama! Jotakin helpotusta tähänkin, eikä vatsassani lennellyt enää dumboja vaan perhosia. Tiedä kuitenkaan häntä, mitä asia koski, voisihan se koskea jotakin todella vakavaa tai sitten jotakin todella kivaa. Pelonsekaisin tuntein astelin tallipihaan, moikaten ulkona notkuville ihmisille ja suunnistaen suoraan yläkertaan. Saisinpahan ainakin lisäaikaa.
Kavuttuani portaat ylös kaivoin repustani kaappini avaimen. Työnsin kuluneen avaimen lukkoon ja väänsin sitä. Kaappi narisi ja avautui. Hymyillen katsoin kaapin sisäovessa olevia kuvia minusta ja Riinasta, ja ehkä pari myös Simon kanssa. Myös yksittäiskuvia hoitsuistani löytyi, ja juliste vuonohevosesta. Kaapin ulkopuolella oli jokin vanha heppatarra, jota oli yritetty huonoin tuloksin poistaa. Nyt se oli huonokuntoinen, mutta hehkui minulle nostalgiaa. Heh, vaikka nostalgiaa siitä huokuikin niin aikomuksenani on vielä joku päivä poistaa tuo tarra. Vaihdoin ylleni pikaisesti ja onneksi kenenkään huomaamatta ratsastushousut, tallihupparin ja -takin ratsastussukkien ja turvakärkisten jodhpureideni kera. Sutaisin hiukseni nutturalle ja voíla – tallilookki oli valmis. Nakkasin loput tavarat kaappiin ja piilotin avaimen peilin alle kaappiin, vanhan pyyhkeen alle. Siellä saisi nyt pysyä. Tämän jälkeen lähdin hipsimään alakertaan ja taas, perhoset muuttuivat vatsassani dumboiksi.
Koputin toimiston oveen. Ovi avautui vikkelään, ja sieltä kurkisti tuttu brunette nainen. Anne.
”Moi, tulin nyt”, sanoin vienosti hymyillen.
”No kiva!” Anne sanoi, esittäen reipasta. En silloin osannut lukea pientä huolestuneisuutta Annen kasvoilta, ”Tuu peremmälle!”
Astuin sisään huoneeseen ja istahdin ruskealle, aikansa eläneelle sohvalle. Anne puolestaan istui rullatuoliinsa ja rullaili sillä lähemmäs minua.
”Joo, asiat nyt vähän sekottu”, Anne aloitti. O-ou. Nyt olisi oikeasti joku kyseessä.
”No? Oon vain pelkkänä korvana”, sanoin aloittaen myötätuntoisen kuuntelun. Luulin, että Anne haluaisi purkaa jotakin pahaa oloaan minulle, mutta silloin aavistin väärin.
”Ensinnäkin Elli lähtee Brisin kanssa Irlantiin”, Anne kertoi huokaisten. Silmäni suurenivat.
”Miten meinaat pyörittää tätä paikkaa yksin?”
”Noh, Krister lupasi auttaa ja Jaakko, ja onhan täällä vanhoja tuttuja auttamassa”, Anne kertoi, katsellen maata.
”Ja sitten on vielä eräs toinen juttu. Koskien Riinaa.”
Apua! Mitä minä nyt ajattelisin, tekisin, kuulisin?! Dumbot kasvoivat ainakin mammuttien kokoisiksi. Pala muodostui kurkkuuni, ja yritin nielaista sen. Laihoin tuloksin.
”Tämä tulee nyt varmaan vähän yllättäen, Simokin vieroitettiin vasta, mutta…”
Tuohon väliin Anne piti hengähdystauon, minun miettiessä ”mutta mitä?!”
”…Riinalla todettiin nivelreuma, tiineyden laukaisema”, päätti Anne lauseensa huokaisten. Apua. Sydäntäni kouraisi.
”Riiviöllä ei voi enää valmentautua eikä kisata aktiivisesti, puskapolle siitä tulisi. Varsoja kyllä teetän vielä, mutta ratsastuskoululla ei yksinkertaisesti voida pitää eläkeläistä, varsinkin näin aktiivisella. Vuosiakaan ei sillä enää ole monta jäljellä. Liinukin on tiineysvapaalla ja joitakin vanhoja hepoja joudutaan siirtämään kevyemmälle käytölle, joten se täytyy siirtää muualle että saisimme tilaa muille hepoille. Kaksi uutta yksäriä saapuu tänään, ja uusi tuntsari pitäisi jostakin saada”, Anne selosti. Oloni tuntui ahdistuneelta. En tiedä mitä nyt tekisin, sanoisin tai haluaisin kuulla. Sydämeni pamppaili rinnassa lujaa ja silmäni vettyivät. En vain voinut sille mitään. Anne katsoi minua myötätuntoisesti.
”Minne sä aiot laittaa sen?” sain kuitenkin kysyttyä.
”Krister ehdotti, että veisin sen hänen tuttavansa läheiselle maalaistallille, pihattoon asumaan.”
Nyökkäsin. Anne hymähti ja istui viereeni. Parahdin itkuun.
”Hei, ei ole mitään hätää”, Anne lohdutti minua ja laittoi kätensä harteilleni.
”M-miksi juuri Riina?” vollotin naama käsieni kätköissä.
”Voi, sitä mietin itsekin, mutta sille ei vaan voi mitään”, Anne sanoi, herkistyen itsekin. Yritti varmaan pysyä vahvana. Nyyhkytin, kyynärpäät polviani vasten ja naama vieläkin kämmenieni päällä. Brunette huokaisi silittäen olkapäätäni.
”Milloin se lähtee?”
”Huomenissa”, Anne vastasi. Pieni kyynel vieri naisen poskeaan pitkin hänen katsellessaan minua. Yhtäkkiä heräsin itkuistani. Olin itkenyt aivan tarpeeksi. Nyt riitti, ihan oikeasti riitti. Nostin pääni ylös ja pyyhin kyyneleeni. Anne rupesi hyräilemään Mamban kappaletta ”Pyyhi kyyneleet” ja sai minut nauramaan. Nainen nauroi itsekin, ja yhdyin lauluun. Ei olisi mitään syytä itkeä, kun voisin elää tämän viimeisen päivän täysillä. Ja voisinhan minä joskus käydä Annen mukana Riinaa katsomassa. Ryhdistäydyin ja nousin ylös.
”Nyt meen viettämään vikoja hetkiä tamman kanssa”, sanoin Annelle joka nyökkäsi rohkaisevasti. Ryntäsin toimistosta ulos ja menin hakemaan Riiviötä sisälle.
Vaaleanrautias odotteli minua hevostarhassa. Se oli autuaan tietämätön keskustelustani Annen kanssa, ja saisi ollakin. Tekisin viimeisestä yhteisestä päivästämme ikimuistoisen. Huomenna kerkeäisin tallille vasta illalla, ja mitä luultavimmin tammaseni olisi jo päivällä lähtenyt. Katsoin haikeasti hoitsuni ravaamista korkein askelin. Pujahdin sisään tarhaan riimunaru takanani. Muutama hevonen tuli luokseni rapsuteltavaksi, mutten pahemmin niistä välittänyt vaan metsästin sitä omaa rakastani. Vihelsin ja kutsuin Riinaa luokseni. Laiskasti kävellen se saapui luokseni, ja juuri, kun olin saamassa sen päitsistä kiinni, se lähti laukkaamaan toiselle puolelle tarhaa. Jekku-Riina tuli takaisin ja koetti samaa temppua uudelleen, mutta sain napattua kiinni päitsistä. Laitoin riimunarun kiinni päitsien renkaaseen ja vein Rimppakintun mukanani pois tarhasta. Ihan nätistihän se siinä narun päässä loppujen lopulta kulki.
Vein hoitsuni suoraa päätä pesarille, ja pesin ensin sen mutaiset jalat tiskiharjan avustuksella. (Ennen tätä olin toki ottanut loimen pois.) Pystyin toteamaan, että nyt valkoiset sukat näyttivät valkoisilta! Kuivasin jalat pyyhkeellä, hakien harjapakin mukaani. Otin sieltä kovan harjan ja piikkisuan, aloittaen harjaamisen kaulasta. Se ei ollut kovinkaan likainen, ja tämän jälkeen siirryin ryntäisiin, etujalan väliin ja itse jalkaan. Yläosasta jalka oli melko kurainen, kun en ollut sitä pessyt, joten harjasin sen huolella. Tämän jälkeen harjasin vatsaa ja kylkiä sekä selkää sen minkä ylsin. Siitä harjaus jatkui lautasiin ja muuhun takaosaan päättyen jalkoihin. Harjasin tamman samalla lailla toiselta puolelta. Sen jälkeen nakkasin nuo harjat pois ja harjasin pään pääharjalla. Riina meinasi heittäytyä hankalaksi ja nostella päätään, mutta komento saatiin pian takaisin ja hoidin tamman pään niin huolellisesti etten ikinä ole ennen niin huolellisesti harjannutkaan. Puhdistin myös järkälemäiset kaviot ja selvitin selvitysaineen kanssa harjan ja hännän, joista tuli aivan ihanan kiiltävät ja selvät.
Olin päättänyt, että nyt viimeisellä kerralla sitten menisin ilman satulaa. Okei, ehkä hieman uhkarohkeaa, mutta olkoot – nyt mennään eikä meinata. Laitoin Rimpulalle suitset päähän (sujui hyvin!) ja pyysin käytävällä ajelehtinutta Miiraa pitämään Riinaa. Käväisin itse vaihtamassa ylleni jodhpureiden päälle chapsit ja laitoin päähäni kypärän ja käsiini hanskat. Palasin alakertaan, kiittelin Miiraa ”nulikan” vahtimisesta ja lähdin ulos. Ulkona oli aurinkoista mutta hieman koleaa, ei siltikään aivan liian kylmää, eli otollinen sää ratsastusretkelle. Nousin tamman selkään jakkaralta ja lähdimme kohti metsää.
Riina oli hieman ihmeissään satulattomuudesta, mutta se ei sitä haitannut. Tamma haisteli innoissaan syysilmaa ja oli energisen oloinen. Käveltyäni jonkin aikaa nostin ravin. Ravi oli letkeän rauhallista eikä varmastikaan mitään temmokasta, mutta nyt me oltiin vaan eikä välitetty mistään kouluratsastuksen opeista. Pompin satulassa kuin joku duracell-pupu, mutta kyllä tämä meno tästä tasoittuisi. Pidin ohjat koko ajan puolipitkinä ja katselin ympärillämme siintäviä syksyisiä maisemia; alastomia puita ja havumetsää, heh heh. Keskityin kuitenkin tällä reissulla maisemaa enemmän itse Riinaan; se oli lämmin ja tuntui mukavalta ratsastaa pitkästä aikaa. Hepan korvien välistä maailma näytti kovinkin erilaiselta, mutta viehättävältä.
Tutustuttuamme metsän pikkupolkuihin Riina ruokailun ja minä maisemien merkeissä, käännyimme takaisin tallille vievälle hiekkatielle.
”Eiköhän laukata”, sanoin ja annoin tammalle puolipidätteet ja laukkapohkeet. Riina nosti laukan hieman huonosti, mutten välittänyt. Laukka tuntui ihanan tasaiselta ja vauhtia riitti, huh! Ei-niin-huimapäisiä olisi jo heikottanut, vaikken minäkään kovin huimapää ollutkaan. Huomasi, että Rimpula oli ollut mammalomalla! Jouduin antamaan sille hieman puolipidätteitä, mutta sitten päätin, että eiköhän mennä.
Palasimme tallille väsyneinä ja onnellisina, ainakin minä. Tallin pihalle tultuani menin vielä kentälle, koska sinne oli pykätty pari pientä ristikkoa ja yksi pysty. Päätin hypätä ne. Lähestyin esteitä laukassa, ja Riina hyppäsi ne hienosti, pienehköllä ilmavaralla. Nyt riittäisi reumalliselle. Kävelin vielä hetken kenttää ympäri, maaten selässä ja kaulalla ja tehden maailmanympärysmatkan.
”Oot ihana”, kuiskasin suuren hoitohevoseni korvaan. Pari kierrosta käveltyäni tulin kaartoon ja laskeuduin korkealta. Taputin Rimppakinttua ja nostin ohjat kaulalta, kävellen talliin.
Tallissa pesaisin jalat vielä uudelleen ja harjasin tamman kevyesti, tarkistaen myös kaviot. Uudet yksärit olivat näemmä saapuneet, äänistä päätellen. Hymähdin pienesti. Taskussani oleva puhelin tärisi. Äitini soitti ja kertoi, että olisi kohta tallin pihassa. Herkistyin taas, vieden Riinan karsinaansa. Halasin sitä todella pitkään, Riinan ihmetellessä, mistä moinen käytös johtuu. Muutama kyynel valui pitkin poskeani, pakosta. Rutistin tammaa vielä viimeisen kerran ja pussasin sitä turvalle.
”Tulet aina olemaan se ensimmäinen, iso, ihana hoitsuni täällä, ja olet todella, todella rakas.” ♥
Riinan on nyt aika lähteä, onnea uuteen kotiin rakas, tulen aina ikävöimään sinua ja sinulla on paikka sydämessäni. Viisi kuukautta meinasi tulla täyteen, kolme päivää jäi vaille. Keep up honey! ♥♥viimeinen, kaksikymmentäyksiSyksy 1 -merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta! =)
~Anne