|
Post by Jusu on Mar 15, 2010 21:07:51 GMT 2
15. maaliskuuta - Kuka juoksuttaa ja ketä?
- Hei kullat, huikkasin talliin astuessani. - Ketäs se Lynn kullit... eikun kulloittelee? Josefiina kysyy kiusoitellen. - Meitä, tietysti, Maiss toteaa ja osoittaa itseään ja Liisaa, jolla näkyy olevan sylissään Cassun varusteet - joko tulossa tai menossa ratsastamaan, ja jos oikein päättelen, tulossa oikein kunnon lenkiltä, siinä määrin tytön posket ainakin punoittavat. - No tottahan toki teitä, ihan kaikkia, vastaan hövelisti. - Sillä on taas tollanen "rakastan kaikkia ja kaikki on kivoja" -päivä, rohkenee paikalle saapunut Kat arvella. - Sinä! huudahdan yllättyneenä. - Oiii, ihanaa, sinä täällä! - Mitäs mä sanoin, Kat naurahtaa muille tallissaolijoille. - Nyt se on tykkäävinään mustakin. Pakkohan mun oli tulla sitä pientä katsomaan! - Ai mitä pientä? kysyn hämmästyneenä ja virnistän sitten ovelasti. - Puhutko sä musta vai Serasta? - No Serasta mutta erityisesti Bas Blankista, Kat vastaa yhtä ovela virne kasvoillaan ja hitusen ylpeä sävel äänessään.
Putoan kärryiltä. - Siis mikä oli? Paslankki? ihmettelen. - Ei sillä ole yhtään sävelkorvaa, Kat voihkaisee ja Josefiina, Maiss ja Liisa naureskelevat. - Paslankki! Voi kiessus, Lynn! Kas kummaa, pohdiskelen, "voi kiessus, Lynn!" taitaa olla suosittu huudahdus täälläpäin. Ensin Elli ja nyt Kat. Meidän huomaamattamme myös Anne saapuu paikalle juuri parahiksi kuulemaan, kun Kat sopertelee: - Paslankki, ihan niin kuin pas... katankki! - Mitä?! Annen ääni on pöyristynyt ja saa Katin pyörähtämään ympäri katsomaan hoitoponinsa omistajaa kiusaantuneen näköisenä. - Haukutko sä MUN hienon varsan HIENOA nimeä? Se on Bas Blank, Blank koolla! - En se minä ollut, kun Lynn -, Kat aloittaa, mutta minä keskeytän äkillisen ahaa-elämyksen leimahtaessa pienessä, kierossa mielessäni.
- Ai varsa? Ai mikä varsa? Siis... varsavarsa, niin kuin... hevosen varsa? änkytän ja muut pyörittelevät silmiään suurieleisesti. - No nyt sillä sytytti, Liisa toteaa. - Herne pyörähtää hitaasti, mutta hehkulamppu leimahtaa ehdalla säästöliekillä, Kat vitsailee kuivasti. - Ponin varsa, Seran! Silmäni leviävät valtaviksi, ainakin täysikuun kokoisiksi. Ai se se Paslankki oli, siis Bas Blank, Seran kauan odotettu varsa! - Missä se on? vinkaisen kiinnostuneena. - Siis ei sillä, että mä ryntäisin heti kuolaamaan tai mitään, tai siis... no joo, se mulla kyllä tuli ensin mieleen, mutta mä kävisin ihan vain varovasti kurkistamassa... - Varsaparka, sen ympärillä tulee pyörimään hirveästi yleisöä, eikä Sera ilahdu ollenkaan, Anne tuhahtaa, mutta suostuu näyttämään silmäteräänsä ihan pikaisesti - ja totta kai Anne tulee mukaan, "ihan vain katsomaan ettei Sera hermostu". Niin varmaan. Eiköhän se oikea syy ole se, ettei varsan katselemisesta saa kuuna päivänä tarpeekseen! Sieltähän se löytyy, reipas, komea orivarsa äippänsä luota. Pikkuinen nukkuu sikeästi äitinsä valvonnassa, ja tarkasti Sera vauvaansa vahtiikin. En voi olla huokaisematta. - Voii, voihkaisen liikuttuneena. - Se on oikeasti kaunis varsa. Pikku-Pasi Plankki. - Pasi Plankki? BeeBeepäs, Anne toteaa. - Tai Basso. Tai Pasi, miksei... tai Blank... - Rakkaalla lapsella on monta nimeä, vai? kysäisen hymyillen. - Mun piti muuten kysäistä, että mitähän möä Riinan kanssa tänään teen? - Voisit vähän juoksutella sitä, mä en ole ehtinyt liikutella sitä ja Chaolla on tänään kiirettä. Sille tekee hyvää pitää vähän kevyempi päivä tässä välissä. - Jepsan, mää juoksutan, sanon. - Lynni hoitaa, kuulen Keikin irvailevan Londimamman karsinasta ja refleksinomaisesti näytän tälle kansainvälistä käsimerkkiä olkani yli. Paha vain, että Anne sattuu huomaamaan kädenliikkeeni ja mulkaisee minua varoittavasti. Väläytän säteilevän hymyn kasvoillani ja luikin pakoon Riinan karsinalle, ennen kuin nainen ehtii sanoa mitään sen kummempaa "hyvistä käytöstavoista ja toisten kunnoittamisesta", blablaa. Kyllä ne jutut on kuultu ennenkin, mutta joskus ne vain tuppaavat unohtumaan. Sitä paitsi, tuskinpa Keikki pisti pahakseen - siihen malliin tyttö ainakin naureskeli, kun minä kipittelin parempaan turvaan... Riinan luokse.
No, turvassa tai sitten vähemmän turvassa, puhisen mielessäni, kun tamma killittää minua nenänvarttaan pitkin. Mieleni tekee vastata katseeseen samalla mitalla, mutta olen liian hyvällä tuulella ämmäilläkseni oikein kunnolla. Niinpä tyydyn vain näyttämään hevoselukalle kieltäni. Riinan silmissä välähtää harvinaisen Annemainen pilkahdus, ihan kuin tamma tahtoisi torua minua kielennäyttämisestä. - Älä sääkin katso mua tolla tavalla, pyydän kulmaani kohottaen. - Se oli ihan viaton, huumorilla heitetty ele vain. Sulle mä en sentään näyttänyt käsimerkkiä. Iso tamma tuhahtaa ja nyrpistää nenäänsä. Eipä ole silläkään tipan tippaa huumorintajua, mokoma kuiva korppu.
Harjailen neidin kaikesta huolimatta siistiksi ja kiiltäväksi, ja kun Riinan sileä karvapeite hohtelee puhtauttaan, taputan sitä kiitokseksi harjaisoperaation päätteeksi, vaikka se hieman tavallista nyrpeämpi minua kohtaan olikin. Mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä, sanon itselleni mielessäni. Kai sitä pitää jokunen paha päivä sallia itse kullekin. Haen juoksutuskamppeet ja puen Riinalle kapsonin. Tamma ei taida todellakaan pitää mokomasta kapistuksesta (liekö liian ruma Riinan tyylitietoisen mielen sulatettavaksi), mutta lopulta pääsemme lähtemään maneesille.
Riinalla on kuin onkin tänään huono päivä. Sen tavallisesti hyvin sulavalta näyttävät liikkeet ovat kaikkea muuta kuin lennokkaat ja kauniit ja vauhtia on aivan liikaa. Se ei vain yksinkertaisesti suostu kuuntelemaan ääntäni. - Riina prrrrrkele, rauhoitteluni muuttuu kiroamiseksi, kun siro mutta sitäkin vahvempi neitokainen yhtäkkiä loikkaa sivulle ja onnistuu paitsi kiskaisemaan liinan irti, myös keikauttamaan minut kumoon hiekalle. Tässä sitä ollaan, ärähdän mielessäni ja syljeskelen maneesin hiekkaa suustani. Siellä se menee eikä ihan varmasti anna mun ottaa kiinni. Kunhan ei sotkeudu liinaan, huolestun ja se ajatus vauhdittaa minut nousemaan hyvin ripeästi ylös. Saan kipitellä aikani Riinan perässä, ennen kuin se suostuu lopulta kiinniotettavaksi. - Päätitkin sitten juoksuttaa mua, sanon tammalle ja kesken lauseen toruva äänensävy muuttuu nauruksi. Riina katsoo minua hölmistyneenä - mikä sille nyt tuli, miksi se nauraa? Kiskon itseni takaisin peruslukemille ja otan ihan uudenlaisen otteen koko touhuun. Pian Riinakin jo keskittyy siihen mitä ollaan tekemässä.
- Soojaa, se riittää, hidastelen tammaa hetken kuluttua ja alan keriä liinaa pikkuhiljaa lyhyemmäksi. Kävelen hetken tamman rinnalla nyt isompaa uraa pitkin, kunnes sen hengitys on tasaantunut, ja sitten suuntaamme kulkumme kohti maneesin ovia. Puolimatkassa talliin vastaamme tulee Anne, joka kiskoo perässään vähän nyreän näköistä Jambo-eestikkiä. Hymähdän ruunan innottomalle olemukselle - taitaa reppanaa odottaa ihan kunnon treeni. Riina luimistaa ohimennen korviaan Jambolle, mutta sitten se unohtaa ämmäilyn ja lähtee kiihdyttämään vauhtia tallin lähestyessä. Joudun melkein juoksemaan sen perässä. - Hei, rauhotu, hymisen tammalle. - Ei siellä ole edes ruoka-aika, ei meillä ole mikään kiire.
Paitsi että kyllä meillä on, Riinan mielestä. Se vaan tykkää juoksuttaa minua.
- Lynn&Riina
|
|
|
Post by Chao on Mar 27, 2010 12:36:43 GMT 2
27.3.10 Let's touch the sky...
Lauantai avautui eteeni pilvisenä ja suorastaan synkkänä. Toivoin kipakan ratsastuksen herättävän aurinkoista mielialaa, mutta ainakaan vielä se ei vaikuttanut tuon taivaallista. Riina seisoi kyllästyneen näköisenä karsinassa ja tervehti minua kolauttamalla pusukalustonsa kaltereihin. Kirsoin hiljaa ja avasin karsinan salvan. Riina lopetti kulmahampaidensa vilauttelun ja seisoi hetken korvat hörössä tuijottaen minua karsinan takaseinältä.
Yhtäkkiä ilmaa halkoi pumpuliakin pehmeämpi hörähdys, joka sai kyyneleet silmiini. "Voi sua neiti." Siirryin tamman viereen rapsuttaen sitä harjan alta. "Mullaki on ollu ikävä..." Jatkoin rapsutusta ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes tunsin mielialani kohonneen sen verran sopivasti, että jaksaisin lähteä taistelemaan Riinan kanssa maneesin tekovalaisimien kalpeaan hehkuun. Niinpä suuntasin kulkuni kohti satulahuonetta, josta löysin kaiken tarvittavan.
Suin tamman kiiltäväksi, kuin messinki. Kiinnitin suojat jalkoihin, hivutin satulan ja suitset paikoilleen ja neiti olikin jo menovalmis. Enää omat kamppeeni niskaan ja aloitimme matkamme ulos tallista. Jaakko käveli vastaan tallipihalla.
"Mitäpä tyttö?" Mies huikkasi iskien silmää. "Aloitetaan taas taistelua." Tokaisin ja hymyilin lämpimästi miehelle takaisin, joka sai Jaakon posket punehtumaan ja minut nauramaan sisäisesti - ja vieläpä varsin räkäisesti.
"Laitan rahani likoon Riinan puolesta." Wear ilmestyi taaksemme. "Mäkin." Jaakko jatkoi. "Kiitti teille, me mennään nyt." Naurahdin kevyesti ja lähdin kiskomaan Riinaa kohti maneesia. "Mä tuun kokoon teille puomihirvityksiä." Jaakko huudahti ilmestyen viereeni. Wear katosi kohti tallia, jonka lämpö ei enää houkutellut yhtä paljon kuin viisi minuuttia sitten, jotakin hohkasi lämmittäen sisälläni saaden minut miettimään, olinko nauttinut huomaamattani jotain vahvempaa...
Maneesissa meidän lämmitellessäme Jaakko kokosi oikean vauhtisarjan. Pystyjä ja oksereita oli niin paljon, että päätäni alkoi särkeä niitä katsellessa. Riina kyllä selviäisi vaikeammastakin radasta, mutta entäpä minä? milloin olin edes viimeksi istunut hevosen selässä? Saatika hypännyt! Riinan vikkelät liikkeet ja herkkä olemus saivat jo muutenkin ihoni kananlihalle oltuani Artsin ravikonien kanssa tekemisissä niin kauan. Apua, mihin nämä jalat kuului laittaa? Hevosen kyljille? Vai kaulalleko? Apua, tiesin kuolevani.
Riina ravasi kaula kaarella kuolaimiaan mutustaen ja tiputellen kuolaa jaloilleen. No, tällä kertaa sitä ei roiskunut minun päälleni. Laukannoistoissa tunsin sen taas - syyn ratsastukselle ja syyn Riinalle. Tamman rento ja pitkä laukkatahti tarttui omaan lantiooni ja vihdoin olin taas oma itseni ja tiesin tarkalle, mitä tamman kanssa tuli tehdä. Se reagoi nöyrästi pienimpäänkin liikkeeseeni ja nautin tuntiessani sellaisen voiman allani, joka oli täysin kontrollissani.
Suunnatessamme ensimmäiselle esteelle tunsin epävarmuuden kivisen möykyn tipahtavan taas vatsan pohjalle. Onneksi Riina tiesi miten toimia, joten mukauduin vain tamman tahtiin ja myötäsin kun se ilmoitti tarvitsevansa lisää tilaa. Ensimmäiset pystyt menivät yli niin, etten itse tehnyt mitään, mikä sai huonon omatunnon kohoamaan kurkkuun.
Joten aloin ratsastaa. Riina väänsi hämmennyksestä korvansa sivuille, ja kuunteli äänettömiä käskyjäni tiukkana kuin viulunkieli, valmiina pongahtamaan kaikilla neljällä jalallaan ilmaan - samaan aikaan -, jos jokin käsky olisi väärin. Onneksi näin ei ollut, vaan tamma rentoutui ja myötäsi, ja aloimme pikkuhiljaa jopa peräti työskennellä.
Este toisensa jälkeen tuli ja meni ja polttava kipu reisi- ja pohjelihaksissani vain kasvoi, kunnes se poltti jo niin pahasti, että uskoin jalkojeni syttyvän tuleen. Siinä vaiheessa me lopetimme hyppäämisen, Jaakko alkoi keräillä esteitä pois ja minä jäähdyttelin Riinan.
Matkasimme leppoisassa käynnissä takaisin tallille päin. "Te näytätte ihan yhdeltä kun sä ratsastat tolla hammastelijalla." Jaakko tokaisi, muttei katsonut minuun. "Kiitos." Sain kuiskattua punastukseltani. Talutin tamman talliin, ja sidoin sen kiinni, jotta Jaakko saisi autettua riisumaan Riinan ja harjaaman sen, ilman että se roikkuisi hampaillaan Jaakon kyynerpäässä kiinni.
Ja siihen me kaksi unohduimme, harjaamaan Riinaa...
|
|
|
Post by Jusu on Apr 24, 2010 11:59:22 GMT 2
24. huhtikuuta- Lynn&Riina
|
|
|
Post by Jusu on May 16, 2010 16:32:26 GMT 2
16. toukokuutaSurrrrr, sanoo kärpänen, mutta minä olen liian laiska huitoakseni sitä pois. Loikoilen tyytyväisenä heinikossa erään tietyn tarhan läheisyydessä. Olen kellahtanut selälleni tarhan viereen, sillä siihen sattuu paistamaan sopivasti aurinko - eikä näkymissäkään ole vikaa, tuumaan kohottautuessani katsomaan tarhassa telmivää Riinaa ja sen rinnalla ravailevaa äiti ja tytär-pariskuntaa, Bladea ja Mynttiä. Floora seistä möllöttää vähän matkan päässä syömässä, mutta liittyy pian tarhatovereidensa seuraan. Kauniit, sirot tammat loikkivat menemään helteestä välittämättä, ja niitä seuratessani hymyilen autuaana, kunnes annan pään painua takaisin nurmikon sekaan ja ummistan silmäni. Seuraavan kerran heräänkin kiljahtaen siihen, että joku ryökäle puristaa sienestä vettä päälleni. - Raaaargh! karjaisen ja manaan äänekkäästi Jokerin ja Jutan nauraessa vieressä. - Oliko ihan pakko? Toi oli julmaa! - Hahhah, oli pakko, Jokeri virnuilee. - Lähdetkö sä Riinan kanssa mun, Floorun, Jutan ja Myntsykän mukaan maastoon? - No luuletteko te että ton jälkeen? puhisen. - Totta hitossa lähden. Nyt hetikö? - Nyt heti, Jutta hymähtää ja heittää minulle riimun ja narun. - Käydään pyydystämässä ne samaan aikaan, niin saadaan ne paljon helpommin sisään. Helpommin ja helpommin, tuhisen mielessäni hetkeä myöhemmin. Ei se nyt ihan niin helppoa sitten olekaan se hevosten pyydystäminen, kun ne oikein ryhmänä jallittavat meitä ja pinkovat pakoon ja harhauttavat. Lopulta saamme hevoset kuitenkin kiinni ja talutamme ne ulos. - Hei hei Blade, kyllä sullekin kohta tulee seuraa, älä huoli, huikkaan vielä mustalle puoliveriselle sulkiessani portin. Blade jää katselemaan peräämme, mutta huokaisee sitten ja painaa päänsä alas. Se hamuilee ruohonkorsia suuhunsa ja vaikuttaa oikeastaan vallan tyytyväiseltä oloonsa. Tyytyväisyydestä puheenollen, minä olen tyytyväinen oman hoidokkini käytökseen; Riina kävelee kerrankin nätisti rinnallani ja seuraa talliin saakka aiheuttamatta minkäänlaista vetokilpailua, joita se tykkää minun kanssani yleensä järjestää. - Lämpökö lannistaa? kyselen tammalta myöhemmin nostaessani satulaa sen selkään. Riina vastaa kysymykseeni laskemalla päänsä alas ja ynisemällä raukean kuuloisena. Hymähdän sille, kiinnitän satulavyön ja rapsuttelen hevosen lapaa. Jokeri huhuilee jostakin kauempaa käytävältä, että jokohan te kuhnailijat olette valmiita, Floora on ollut valmis jo ajat sitten. Jutta mutisee jotakin naapurikarsinassa ja minä totean, että suitset vielä. Pian olemme kuitenkin valmiita, kaikki kolme ratsukkoa, ja lähdemme Jokerin ja Flooran perässä pihalle. Tässä vaiheessa Riina herää takaisin henkiin. Saan pomppia aikani, ennen kuin pääsen steppailevan tamman selkään, mutta lopulta olemme valmiit lähtemään maastoon. - Eläköön kesä, Jutta huokaa selkäni takaa. - Niinpä, olisipa aina kesä, yhtyy joukon viimeisenä ratsastava Jokeri kuoroon. - Oi, älkää muuta sanoko, hymyilen ja käännyn vilkaisemaan tyttöjä. - Ravataanko? - Joo, ravataan! Ja niin kolme siroa hevostammaa keinahtavat tahdikkaaseen, reippaaseen raviin. Riina yrittää riekkua jotakin itsekseen, mutta tyyntyy pian ja saa osakseen silittelyä ja kehuja. Muut ratsut ovat yhtä lailla energiaa täynnä, mutta retkue pysyy hallinnassa. Saavumme Liekkijärven rantaan ja päätämme käydä vedenrajassa kävelemässä. Se päätös tuottaakin monenlaisia hauskoja ja jännittäviä tilanteita - yksikään tammoista ei taatusti kaihda käyttää hyväkseen tilaisuutta syöstä ratsastajat veteen, mutta kaikeksi onneksi kukaan meistä ei tipahda. - Oiskohan aika lähteä takaisinpäin? Jutta ehdottaa, ja muodostamme jälleen tutun järjestyksen. Lähdemme kulkeutumaan takaisin kohti tallia ja nautimme kesästä. - Lynn&Riina 10 hmPakko muuten vielä päästä linkittelemään - nyt on löytynyt muutamia ihan selvästi Riinaa kuvaavia mainoksia! www.youtube.com/watch?v=2bPsKw-_sbE&feature=related // FurReal Friends Butterscotch Pony, yhdennäköisyys on huomattava ja sekin yhteinen piirre on, että tässähän sitä on jokaisen tytön unelmalahja; kukapa ei haluaisi Riinanlaista hevosta itselleen! www.youtube.com/watch?v=OCixGYBSDVo&feature=related // Giddyup N Go Pony, vaalea versio muistuttaa kovasti Riinaa. Tällä ponilla voit ratsastaa niin sisällä kuin ulkonakin, ja sen häntä heiluu ratsastuksen aikana. Löytyy jarrut, säädettävät jalustimet, ohjautuu helposti ja hyvin ja kaiken lisäksi tässä on aivan oikeat ponin äänet! Jippii, koppotikoppotikoo, nytpähän tiedän mitä toivon 16-vuotislahjakseni! Varmasti jos tuollaista nyt alkaa metsästää, niin vielä kesän loppuun mennessä jostakin löytää. (ja ei, en ollut tosissani, jos joku sitä alkoi miettiä.)Bounce up and down to make it go, toden totta - miten olisi Giddyup N Go Pony Riina Edition -laukkakilpailut? www.youtube.com/watch?v=QlnYJHvazQY&feature=related
|
|
|
Post by Jusu on Jun 4, 2010 18:24:36 GMT 2
4. kesäkuuta - Riinan kesäriemu
Suuri tamma vilkaisee minua nenäänsä nyrpistäen ja minä nyrpistän takaisin. - Lynn, sä et ole kovin uskottava, Chao huomauttaa. - Ai miten niin en muka? kysyn viattomana. - Toi sun irvistyksesi ei ihan toimi, kun sä hymyilet koko ajan. Riinan nyrpeä ilme päihitti sut taas mennen tullen.
Tyydyn tuhahtamaan ja sanomaan jotakin siitä, kuinka ihanaa aikaa kesä onkaan. Sitten jatkan hevosen harjaamista, kun Chao viipottaa hakemaan Riinan varusteita ulos harjauspuomille. Riina seisoo aloillaan, joskin heiluttelee välillä päätään ja huiskii hännällään pitääkseen öttiäiset loitolla. Tamma hamuilee silkkisellä turvallaan maata ruohonkorsia etsiskellen ja nojailee nautinnollisesti harjaa vasten, kun satun löytämään oikein kutisevan paikan. Sipaisen poninhännältä karanneen hiuskiehkuran pois silmiltäni ja vilkaisen harmistuneena taivaalle; miksi ihmeessä auringon piti mennä pilveen?
Aurinko ilmestyy takaisin näkyville samaan aikaan tallista porhaltavan Chaon kanssa. - Katos, hyvänilmanlintu! huikkaan Chaolle, joka katsoo minua omituisesti. - Täh? - Äh, ei mitään. Sä vaan toit auringon takaisin esille. - Aha... Joko se Riina alkaa olla puhdas? - Kaviot vielä, sanon ja kumarrun etsimään kaviokoukkua.
Pian puoliverinen on satuloitu ja suitsittu ja Chao keikauttaa itsensä ratsunsa selkään. Lähden kävelemään jo edeltä, kun Chao vielä kiristää satulavyötä ja säätää jalustimia maastoesteitä varten sopiviksi. Piakkoin kaksikko saavuttaa minut, Riina kävelee pitkin ohjin ja kuikuilee uteliaana ympärilleen. Chao istuu rentona satulassa ja kumartuu silittämään tamman kaulaa. - Kiva että sä lähdit mukaan, vaikka jouduitkin jalkamieheksi, Chao toteaa. - Ihan siltä varalta, että jos tuolla nyt jotain tapahtuu. - Hyvin se menee, vakuutan. - Mutta mustakin on ihan hyvä idea, että joku on mukana... etenkin, koska mä en todellakaan halua missata tätä.
Chao ravailee edempänä, kun minä kävelen hiljakseltaan perässä. Riina näyttää innokkaalta, mutta hallitulta, enkä voi olla kadehtimatta. Chao ratsastaa sitä vaan niin kertakaikkisen hyvin, että minun on pakko huokaista syvään. Kateus on inha tunne, joten yritän karistaa sen mielestäni. Hymyilen takaisin minua kohti palaavalle ratsukolle, joka kääntyy kohdallani jälleen ympäri ja jatkaa matkaa rinnallani kävellen.
Saavumme maastoesteradan laitaan. Riina katsoo muutamaa sen näköpiirissä olevaa estettä uteliaana, ei pelokkaana eikä arkana, vaan kiinnostuneena. Chao pysäyttää tamman ja minä pysähdyn heidän viereensä. - Mitäs sitten? kysyn. - Mä laukakilen vähän tässä, tässä on hyvin tilaa... ja sitten mä kokeilen hypätä ton tossa ja ton. Katotaan sitten mitä tehdään seuraavaksi.
Riina laukkaa kohti kumollaan kököttävää venettä, höristää vain korviaan kevyesti ja leiskauttaa yli. Se näyttää pitävän tästä touhusta, ja näyttävä loikka siivittää hevosen ja ratsastajan yli koivunrungosta. Chao hymyilee hieman ratsastaessaan, ja minä hymyilen katsoessani kaksikon hyppimistä. Riina on kaunis hypätessään. Se ei epäröi hetkeäkään pomppiessaan yli milloin minkäkinlaisista esteistä. Lopulta ratsukko katoaa näköpiiristäni jatkaessaan matkaa maastoesterataa seuraten, ja päätän kävellä hissuksiin Riinan ja Chaon jäljissä kohti radan loppupäätä.
Pian innokkaan näköinen Riina ja tammaa naureskellen toppuutteleva Chao ravaavat minua vastaan. - Haha, se vähän innostui tuolla loppupäässä, heitti pukinkin jopa, Chao heläyttää. - No niin, nuppunen, alahan rauhoittua. Pahuksen Riiviö, asetuhan nyt pikkuhiljaa. - Se tykkää maastoesteistä, hymyilen, kun Chao saa tamman siirrettyä käyntiin. - Ja kesästä, varmaankin, Chao lisää.
Takaisinmenomatka taittuu rauhallisesti, Chao ravaa Riinan kanssa pieniä pätkiä, kääntää tamman ympäri ja kävelyttää sen takaisin minun luokseni. Kun saavumme takaisin Seppeleeseen, Riina on rauhoittunut ja jäähtynyt. Hiki saa sen karvan näyttämään paikoin tummemmalta, ja tamman kulku suuntaakin suoraan pesukarsinaan, jahka varusteet on saatu riisuttua sen selästä. Minä jään pesemään hevosta Chaon kipittäessä juomaan. Riina on leikkisällä tuulella ja kastelee luonnollisesti minutkin. - No, kesä kuivaa minkä kastelee, totean tammalle huolettomana.
Riina pääsee tarhaan kavereidensa luokse ja pistää juoksuksi. Jään toviksi katselemaan tammakatraan riekkumista ja hymyilen niiden kesäriemulle. Ne nauttivat. Havahdutan itseni kuitenkin hereille ja muistutan pesua odottavista varusteista ja putsattavasta karsinasta. Hommaa riittää, vaikka kesäloma onkin ovella - hevosenhoitajat eivät sellaista käsitettä tunne!
- Lynn & Riina
|
|
|
Post by Jusu on Jun 10, 2010 9:50:17 GMT 2
10. kesäkuuta - Kevyttä ratsastelua
Satuloin Riinaa kaikessa rauhassa. Tallilla ei vielä paljoa porukkaa näy, mutta olen varma, että pian talliin pörähtää populaa. Aurinkoinen kesäpäivä sopii tallipäiväksi loistavasti, kunhan vain muistaa suojautua palamiselta. Minä, mokomana kalpeanaamana, palan joka ikinen kesä kerta toisensa jälkeen, ja tästä syystä olen jo aamulla kuluttanut suuret määrät aurinkovoidetta. Riina ei taida pitää rasvan hajusta, mutta jos minun pitää valita nenäänsä nyrpistelevän hevosen ja tuskallisesti kärventyvän nahkan väliltä... tyydyn siihen ainakin toivottavasti pienempään pahaan ja annan hevosen nyrpistellä. - Saat vielä tottua tähän hajuun, sanon Riinalle suoristaessani satulahuopaa. - Mä en tule kesän mittaan saamaan mitään ihmesuojaa palamista vastaan, tää on ainoa keino välttää sitä että mä kärvähdän punaiseksi ja menetän lopulta nahkani kokonaan.
Taputan hevosen kaulaa kevyesti ja pujahdan käytävälle hakemaan suitsia. Riina on aavistuksen vastahakoinen, mutta avaa kyllä suunsa, kun hieman maanittelen ja kutittelen. Kiinnittelen hihnat, silitän hevosta kiitokseksi ja nappaan käytävältä kypärän ja raipan. Sullon turvapäähineen päähäni, nostan ohjat Riinan kaulalta ja lähden taluttamaan tammaa kentälle, missä Josefiina näkyy parhaillaan jumppailevan Hillaa. Hymyilen issikalle, joka näyttää edistyneen kovasti, ja muistan sitten sen lähtevän pian muille maille. Annan hartioideni lysähtää hieman ja hymyn valahtaa piirun verran pienemmäksi ikävöidessäni omalaatuista issikkaa jo etukäteen.
Riina ei kuitenkaan anna minun keskittyä ikävöimisiin, vaan nykäisee ohjia paljonpuhuvasti. Herään todellisuuteen ja talutan tamman kentän portista sisään huikattuani Josefiinalle, että voidaanhan mekin tunkeutua kentälle. Riina tuijottelee kentän toisella laidalla ravailevaa valkoista islantilaista tutkimaton ilme turvallaan. - Se on Hilla se, sanon Riinalle taluttaessani tamman kaartoon. Raudikkotamma heilauttaa päätään kuin sanoakseen, että ala nyt joutua äläkä ala höpötellä mitään. Pyörittelen malttamattomalle hevoselle silmiäni, lasken jalustimet alas, kiristän vyön ja kampean itseni parhaan kykyni mukaan satulaan. Uhhuh, Riinan valtava koko pääsi jälleen antamaan muistutuksen itsestään.
Köpöttelemme menemään käyntiä pitkin ohjin kaukana urien sisäpuolella, kun Jossu tekee ilmeisesti ravi-käyntisiirtymisiä Hildamaariansa kanssa. Kuohkeatukkainen issikkatamma näyttää olevan vauhdikkaana, enkä voi olla muistelematta viimeistä ratsastustani Hillalla. Se oli vielä sitä aikaa, kun maassa oli lunta... Alan keräillä Riinan ohjia ja siirryn uralle aloittelemaan käyntityöskentelyä. Josefiina puolestaan siirtää Hillan käyntiin ja siirtyy uran sisäpuolelle käpsyttelemään välikäyntejä.
Ratsastelen Riinalla kevyen puolituntisen. Teemme helppoja juttuja - siirtymisiä, taivutteluja, laukannostoja - eikä Riina pahemmin venkoile. Tiedän, ettei menomme näytä ulkopuolisen silmin vielä järin hohdokkaalta, mutta olen silti vallan tyytyväinen. Riina tuntuu rauhalliselta ja minulla itsellänikin on rento olo sen satulassa. Hilla ja Jossu ovat edelleen kentällä ja kävelevät meidän ravaillessa loppuraveja jo pitkin ohjin. - Riina on edistynyt kovasti, Jossu sanoo, kun siirrän hänen entisen hoidokkinsa käyntiin ja annan tammalle pitkät ohjat. - Onhan sille tietty ikääkin tullut... Kuule, lähdetäänkö maastoon käpsyttelemään? - Lähetään vaan, sanon ilahtuneena ehdotuksesta päästä pois kentälle porottavan auringon kynsistä. Metsän varjo kutsuu.
Annamme tammojen kävellä ja jutustelemme itse kaikesta maan ja taivaan välillä. Riina ja Hilla tiirailevat valppaina ympäristöään ja säpsähtävät erästä pientä lintua kuin yhdestä päätöksestä. Sen kummempia reaktioita ei lintu niissä aiheuta, ja matka jatkuu sen kummemmitta kommelluksitta takaisin tallille, missä minua odottaa Sentin harjailu ja kenties pieni talutuslenkki oriin kanssa.
Lynn & Riina 12 hm
|
|
|
Post by Anne on Jun 21, 2010 9:36:46 GMT 2
Arkista toimintaaSpessu Lynnille!
|
|
|
Post by Jusu on Jul 12, 2010 20:17:26 GMT 2
Kiitos ihanasta ja kesäisestä spessukuvasta!
Maissin ihanan tarinan inspiroimana...12. heinäkuuta 2010 - Maastossa Maissin ja Siirin kera Istun söpön pikku lammen rannalla Maiss vieressäni ja upotan jalkani viileään veteen. Maissin Siiri-hoidokki ei pahemmin epäröi huomatessaan pääsevänsä juomaan, mutta Riina ei ole aivan yhtä innostunut ajatuksesta tulla lähemmäs vettä. Jumitumme lammen rannalle joksikin aikaa nauttimaan vilvoittavan veden läheisyydestä, mutta pian katsomme parhaaksi lähteä jatkamaan matkaa. Vastentahtoisesti kiskon kengät ja chapsit jalkaan ja kuvittelen nousevani Riinan selkään erittäinkin sulavasti. Todellisuudessa Maiss saa nauraa kömpelölle äheltämiselleni hyvän aikaa, kunnes lopulta pääsen lysähtämään ratsaille. - Ponin pienuudesta on paljon hyötyä! kuulen Maissin virnuilevan jostakin kaukaa alapuoleltani. - Pah. Hevonen sen olla täytyy eikä mikään puudeli. - Poni sen olla täytyy eikä mikään vuorenjärkäle. - Väitäksä Riinaa vuoreksi? kysyn järkyttyneenä. - Joo. - Haista kesäsukkamehu ja yritä saada se puudelisi askeltamaan vähän reippaammin, te jäätte jälkeen, sanon ja Maiss näyttää minulle kieltä kehottaessaan Siirin ravaamaan meidät kiinni. Matkamme jatkuu laukkasuoralle asti hyvin rauhallisesti, mutta heti kun laukkasuora alkaa lähestyä, ratsut ryhdistäytyvät välittömästi. - Laukataan kilpaa suoran loppuun saakka, Maiss ehdottaa ja minä nauran räkäisesti. - Sulla ei Maissikulta ole minkäänlaista todellisuudentajua! Laukkaapa muru kilpaa meidän nostattaman hiekkapilven kanssa, lällätän ja annan Riinan singota laukkaan, jonka avulla Maiss ja Siiri jäävät taaksemme pikku hetkessä. Nojaudun eteenpäin ja nautin kasvojani vasten iskeytyvästä tuulenviristä, joka vakuuttaa minulle, että maailma on yhä elossa tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta. Annan Riinan laukata haluamaansa tahtia ja se laukkaakin mielellään ja kevyesti kuumuudesta huolimatta. Vilkaisen taakseni ja näen Siirin pinkovan kaukana perässämme. Alan hidastaa vaaleanrautiaan puoliverisen vauhtia ja kun Maiss ja Siiri saavuttavat meidät ja lähestymme laukkasuoran loppua, siirrän Riinan raviin ja yritän hidastaa sen käyntiin. Riina kuitenkin jatkaa hetken aikaa jonkinsorttista ravi-käyntisekamelskaa, kunnes rauhoittuu ja asettuu kävelemään tyynenä pikkuponin rinnalla. Lopultakin. Tallissa annan Maissin vallata pesukarsinan haettuani itselleni pesusienen ja sankollisen vettä ja vietyäni ne ulos harjauspuomille. Käyn riisumassa karsinassaan odottavan Riinan, kiikutan sen varusteet satulahuoneeseen ja talutan sitten tamman harjauspuomille. Pesen hiet huolella pois, harjailen hevosta kevyesti ja uppoudun sitten kuluttamaan aikaani Riinan silkkisten, pitkien ja paksujen jouhien selvittelemiseen. - Sä olet kyllä hieno hevonen, Rinsessaiseni, hymähdän tammalle, joka huiskaisee hännällään kärpäsiä loitommalle, kun irroitan sen narun harjauspuomista. Talutan Riinan tarhaan heitettyäni sille Annen kehotuksesta kärpäsloimen niskaan ja unohdun nojaileman tarhan aitaan kaunotarta katselemaan. Lopulta tajuan kuitenkin hankiutua sisään varjoon ja juomaan: nahkaa kuumottaa ja päätäkin alkaa kivistää. Onhan se lämpö näin kesällä ihan mukavaa, mutta sivuvaikutukset jättäisin mielelläni kokematta. - Lynn & Riina 13 HM
|
|
|
Post by Jusu on Aug 7, 2010 23:51:50 GMT 2
7. elokuuta - Viimeisten lomapäivien viettämistä- Lynn & Riina 14 hm
|
|
|
Post by Jusu on Aug 15, 2010 11:48:40 GMT 2
15. elokuuta - HupsLynn ja Chao suitsivat Sentin ja Riiviön reipasta maastolenkkiä varten. Satuloiden puuttuminen ei menoa hidastanut pätkääkään, ja käytiin siinä pari maastoestettäkin hyppäämässä ja vieläpä kunnialla. Sitten saavuttiin kuitenkin pellolle ja lähdettin ihan kiltisi ravailemaan, paitsi että hevosilla oli hauskaa ja vauhti pääsi vähän kiihtymään. Kiihdyttelyistä innostuneena Sentti teki pienen mutta yllättävän loikkauksen, jonka seurauksena Lynn keikahti komeasti kyydistä. Thö juhlahoito: Lynn 16v, Sentti 80hm ja Riina 15hm!
|
|
|
Post by Jusu on Aug 22, 2010 12:26:04 GMT 2
22. elokuuta - Hetki kahden kesken- Lynn & Riina 16hm
|
|
|
Post by Jusu on Sept 7, 2010 20:25:30 GMT 2
7. syyskuuta - Kun Lynnillä on tylsääOtsikko kertoo kaiken oleellisen. Jag <3 Paint! No ei, en, mutta olipahan hauskaa vaihtelua. Tuli vähän turhan kiire sen kanssa, kun piti saada valmiiksi ennen nukkumaanmenoa.
|
|
|
Post by Jusu on Nov 18, 2010 23:28:52 GMT 2
18. marraskuuta
Phiuu. Viipotan hengästyneenä mutkaan, jonka jälkeen tiedän näkeväni ensimmäisen vilauksen Seppeleestä. Tien pinta on liukas, mutta minun jalansijani eivät petä minua: pysyn pystyssä ja jatkan matkaani kohti tallia vauhdilla, joka yleensä kuuluu vain juoksuradalle. Nyt minulla on kuitenkin kiire, ja se jos mikä on syy laittaa hippulat vinkumaan. Vasta tallin pihaan saapuessani uskallan höllätä pääni sisäistä kaasupoljinta ja hidastaa vauhtini pikajuoksusta ripeään marssikävelyyn.
Tallissa parveilee ihmisiä. Muutamat moikkaavat minua, osa vilkaisee, loput eivät eleelläkään anna ymmärtää huomanneensa minua. Minua ei lainkaan hämmästytä, ettei minuun kiinnitetä huomiota. Uppoan tallin ihmismassaan, josta en itse asiassa taida edes puolia tuntea muuten kuin ulkonäöltä. Hassua, miten sitä onkin tullut laiskaksi uusiin ihmisiin tutustujaksi.
Nyt ei kuitenkaan ole aikaa ryhtyä kaveeraamaan kenenkään kanssa. Anne on luvannut pitää tuntia minulle ja Riinalle, ja sitä tilaisuutta en totisesti aio jättää käyttämättä. Päästyäni lähtemään koululta puoli viiden aikaan katastrofaalisen matikantunnin päätyttyä ryntäsin kotiin ja samalla vauhdilla ulos kylmään ja pimeään ilmaan vaihdettuani ratsastushousut jalkaani ja viskottuani loput tallikamppeet laukkuun. Nyt raahaan kassini yläkertaan, missä on väkeä ainakin yhtä paljon kuin alhaalla tallissakin.
- Lynn, ota pipari! Maiss kiljaisee ja tunkee piparin avuliaasti suuhuni huomattuaan, että minulla on kädet täynnä. - Kiitoh, mutisen epämääräisesti yrittäessäni olla tiputtamatta piparia maahan. - Huh, että ohaahin olla hää tuol... no voi pers...ikka, nyt se sit tippui! - Voi sua, ota toinen, Maiss tarjoaa auliisti. - Missä on mitkä häät? - Sää, ulkona, kylmä, papatan laskiessani painavan laukun käsistäni. - Ja pimeä. Tosi pimeä. - Jjjoo, Maiss sanoo yritettyään saada tolkkua ajatuksenjuoksustani. - Mitäs sä aiot tehdä? Haluaisitko sä auttaa mua Siirin pyydystämisessä? - Sori, mä en kerkeä - Anne lupasi tulla valvomaan ja kommentoimaan mun ja Riinan törttöilyjä, sanon ja vilkaisen kelloa. - Jaiks, mun täytyy mennä laittamaan koni kuntoon!
Maiss jää tuijottamaan perääni, kun rymistelen tulipalokiireellä portaita alas. Hosuminen kostautuu, kun tunnen portaiden katoavan jalkojeni alta. En ehdi edes kiljaista, ennen kuin mätkähdän maahan ja tunnen ilman pakenevan keuhkoista. Tajuan tuijottavani jonkun saappaita, ja kohottaessani katseeni näen Dreamerin katsoa möllöttävän minua kauhistuneen näköisenä. - Lynn, kävikö pahasti? Dreamer kysyy huolestuneena. - Eeei, sanon, - päänuppi on ehjä ja henki kulkee, eikä raajoissakaan ole kummemmin vikaa. Ainoa vaan, että mä en oikein ymmärrä mikä toi valo on. - Mikä valo? - Toi pallovalo... - Apua, Lynn, montako sormea sä näet? - Kakstoista kiemurasormea ja yhden kurpitsan. Dreamer pyöräyttää silmiään. - Älä pilaile tommosilla asioilla, mä luulin, että sä olit oikeasti ambulanssin tarpeessa, hän sanoo ankaraa äänensävyä tavoitellen, mutta näen kuinka hänen silmänsä tuikkivat. - No, onneksi sulle ei käynyt selvästikään ainakaan kovin pahasti. - Ei mulle koskaan käy, koska mä olen MacGyver, totean ryömiessäni takaisin jaloilleni. - Ja tällä MacGyverilla on nyt kiire. Heissuli vei!
Oloni on kertakaikkisen Super-Hessu, kun ylitän itseni ja saan Riinan varustettua varsin tehokkaaseen tyyliin. Kipitämme maneesille, missä ehdin nousta selkään ja kävellä alkukäynnit juuri parahiksi, ennen kuin Anne saapuu paikalle lämpimien vaatekerrosten alle kätkeytyneenä ja posket punaisina. - Anteeksi, kun mä olen vähän myöhässä! nainen huikkaa. - Ei mitään, parempi vaan... mulla meni vähän aikataulu tiukille, tunnustan. - En mä ole ehtinyt vielä muuta kuin alkukäynnit käpsyttelemään.
Ratsastan tehokkaan melkein kuusikymmentäminuuttisen Annen valvonnassa ja saan paljon erilaisia ohjeita ja vinkkejä, joista on taatusti hyötyä Riinan kanssa. Tunti imee aika lailla mehut sekä minusta että Riinasta, joka venyttelee tyytyväisenä kaulaansa, kun se lopulta saa pitkää ohjaa loppukäntien ajaksi. Rapsuttelen tamman kaulaa tyytyväisenä ja annan jalkojeni huljua vapaina sen kylkiä pitkin. Minusta on ihanaa istua hevosen selässä ja unohtaa ihan kaikki muu. Kun keskityn vain ratsastamiseen ja hevoseen, en jaksa murehtia mitään muuta.
Talutan Riinan talliin, riisun sen ja huollan hevosen huolellisesti. Suon varusteille pikaisen pintapuhdistuksen ja asetan ne paikalleen odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Sen tehtyäni suuntaan yläkertaan, missä joku rakastettava sielu on keittänyt kahvia. Sitä minä kaipasinkin - kuumaa, mustaa kahvia.
Ulkona sataa lunta. Pian alkaa joulukuu. Pian alkaa joululoma... Vuosikin vaihtuu. Niin se aika rientää.
- Lynn & Riina 18hm
|
|
|
Post by Jusu on Dec 7, 2010 18:30:22 GMT 2
7. joulukuutaKirjantekijäryhmän kokous venyttää koulussaoloaikaani luvattoman paljon. Vilkuilen kellotaululla kiitäviä viisareita, jotka osoittavat minuutti minuutilta enemmän yliaikaa. Lopulta, lopulta olen vapaa lähtemään. Marssin portaat ylös nollaluokasta takaisin ihmisten ilmoille - paitsi ettei käytävillä ole enää ihmisiä - ja paahdan suoraa päätä pääoville. Liukastelen pihan poikki enkä ehdi ihastella puiden lumisia oksia ja taivaalta suorastaan elokuvamaisesti leijailevia lumihiutaleita. Talvi on kaunis, mutta minulla on kiire; aliarvostan kauneutta ja kohotan kerrankin juuri sopivasti nurkan takaa kiitävän linja-auton senhetkisellä arvoasteikollani korkeimmalle. Bussia on kiittäminen siitä, että olenkin yllättäen kotona ennen kuin olisin tavallisesti ollut, ilman kokousta ja ilman julkisten kulkuvälineiden hyödyntämistä. Ehdin istahtaa alas toviksi, haukata välipalaa ja selailla päivän Hesaria. Minulla on yhtäkkiä kovin pikkuvanha olo, istua nyt kahvikupin kanssa lueskelemassa ulkopolitiikkaa kuin paraskin Asiallinen Aikuinen. Katsahdan kelloa ja päätän hypätä Asiallisen Aikuisen kengistä itselleni huomattavasti tutumpiin ja kotoisampiin popoihin: Hurahtaneen Heppatytön tallisaappaisiin. Jokunen viisarinheilahdus myöhemmin olen matkalla kohti Hurahtaneen Heppatytön haaveparatiisia: hevosentuoksuista, kotoisaa Seppelettä, jossa minua odottaa mitä ihanin ja kaunein hevonen, jonka saan itse liikuttaa. Se on harvinaista herkkua, päästä ratsastamaan itsenäisesti. Eikö melkein kuka tahansa hevosiin hurahtanut pieni hevostyttö aina haaveile maastoretkistä ihan kahdestaan rakkaan hevosen kanssa? Minä ainakin haaveilin siitä nuorempana, ja niin minä haaveilen nyttenkin. Maltan tuskin odottaa pääseväni satuloimaan Riinaa ja suuntaamaan kohti lumisia metsäpolkuja. Astelen poikki tuttuakin tutumman tallipihan, tervehdin pihaa hiekoittavaa Jaakkoa, pujahdan tallin turviin. Tuntuu, kuin olisin tullut suorastaan kotiin. Sisällä olevat hevoset hörähtelevät hiljaa, jossakin kilisevät kuolaimet. Näen Jokerin suitsivan Floora ja tervehdin häntä. Suuntaan kulkuni kohti Riinan karsinaa, jonka ovelta nappaan mukaani riimunnarun, ennen kuin jatkan matkaa ulos. Suuri puoliveritamma antaa minun ottaa itsensä kiinni ilman kummempia kepulikonsteja ja seuraa minua kaikessa rauhassa talliin. Silitän raudikon kaulaa, kun olemme päässeet hevosen karsinaan saakka, ja pohdiskelen ääneen: - Vaaleanrautias on kyllä turhan tylsä sana kuvaamaan sua. Ehkä pikemminkin... tuikkivan tähden... äh. En mä tiedä. Sädehtivänrautias. Jahka mä saan sut harjattua sädehtiväksi. Ryhdyn tuumasta toimeen ja puunaan hoidokkini huolella säihkymään kuin suuren jalokiven ikään. Sitten satuloin sen ja talutan tamman ulos kauniiseen, hämärtyvään joulukuun iltapäivään. Retkemme sujuu varsin mallikkaasti. Ympärillemme alkaa laskeutua hämärä ja pimeys, ja tunnen ilman kylmenneen. On alkanut tuulla. Riina jännittyy hetkeksi, kenties tuulenpuuskan mukanaan tuomien äänien tai tuoksujen vuoksi, mutta tyyntyy pian. Käymme laukkaamassa hangessa - Riina on innoissaan saadessaan loikkia eteenpäin nostattamansa valkean lumipilven keskellä, eivätkä kinokset taatusti hidasta sen vauhtia lainkaan! Olemme kumpainenkin hivenen hengästyneitä, kun siirrän puoliverisen käyntiin ja johdatan sen kahden lumisen männyn välitse kiemurtelevalle pehmeälle polulle. Ohjat huljuvat puolipitkinä Riinan kaulalla, kun lähestymme Pyöstin vuorta. Nautin istuessani korkealla hevosen tasaisten liikkeiden kuljetettavana ja tuntiessani voivani luottaa tammaan. Vajaan vuoden aikana koen oppineeni Riinasta - ja Riinalta - paljon. Tietenkin paljon on vielä myös edessä. Kumarrun silittämään sukkajalan kaulaa, ja siinä samassa Pyöstiltä paukkaa kaksi nauravaa ja riemuitsevaa pulkkailijaa kohti meitä. Riina ei odota sekuntiakaan: se ottaa jalat alle ja karauttaa karkuun. Minä olen vähällä keikahtaa alas satulasta, mutta onnistun riippumaan kyydissä pienen simpanssin ketteryyttä vaativin elkein. Kun saan ahterini hinattua tukevasti takaisin satulaan, Riina on ehtinyt laukata jo hyvän matkaa. Se on poikennut tieltä metikköön, eikä minulla ole hetkeen aavistustakaan siitä, missä me olemme. Alan kerätä ohjia takaisin käteen ja yritän istua rauhallisesti alas. Vasen jalustin heiluu vapaana Riinan kyljellä ja minun sydämeni takoo kuin tuomiopäivän koittaessa. - Riina, hoojaa, hidasta vaan vauhtia... ei meitä kukaan aja takaa, sanon ja teen parhaani pidättääkseni hevosta. - Hyyyvä tyttö. Ei ole hätää. Kävelläänkö? Missähän kuusessa me oikein ollaan? Riina kävelee hermostuneena ravinsekaista käyntiä polkua pitkin, ja onneksemme tie tulee pian näkyviin. - Okei, nyt mä tiedän missä me ollaan. Mennään tästä. Uljas ratsuni on yhä hermostunut pulkkavälikohtauksen johdosta, kun kävelemme kohti tallia, ja se säpsähtelee valmiina pakenemaan, jos jotakin omituista taas tapahtuu. Kertaalleen se loikkaakin laukalle, kun lintu erehtyy lennähtämään oksalta oksalle ja pudottamaan hivenen lunta maahan. - Höhlä, se oli lintu. Linnut ei pulkkaile eikä niitä sitten tarvitse pelätäkään, mutisen hevoselle saatuani sen raviin. Ravaamme jonkun matkaa, kunnes siirrymme käyntiin ja kävelemme loppumatkan tallille. Tallin pihassa Riina ei taida enää edes muistaa säikkyä, kun pari pientä hevostyttöä juoksee pihan poikki ilmeisesti vanhempiensa autolle. Silitän hevosta, vien sen talliin ja huollan tamman huolella. - Hei tytsykät... me meinattiin tulla ylipulkkailluiksi äsken Riinan kanssa, virnistän astellessani oleskelutilaan. - Jos käytte hevosten kanssa Pyöstin suunnalla, pitäkää varanne. Siellä liikkuu varmaan enemmänkin pulkkailijoita. Hei, onko toi glögiä? - On se. Ota ihmeessä, paina puuta ja sano tolle, että sen on paljon kivempi lähteä mun kanssa taluttelemaan hevosia kuin putsata kamoja yksin satulahuoneessa! Hymyilen kaataessani itselleni glögiä ja liittyessäni jutustelevien tallikavereideni sohvaseurueeseen. Ah auvoa - mikäs sen parempi tapa viettää vapaa-aikaa kuin tallilla hyvässä seurassa kuuman glögimukillisen kanssa? Vilkaisen ulos ja totean itsekseni, että siellä sataa lunta. Tuleepahan ainakin valkea joulu... - Lynn & Riina 19hm
|
|
|
Post by Chao on Dec 29, 2010 13:17:00 GMT 2
29.12.2010 - uusi vuosi, todella uudet kujeet.
Istuin Riinan karsinassa tamman mutustaessa tyytyväisen rauhallisena heiniään. Niin paljon oli ehtinyt tapahtua niin lyhyessä ajassa, etten tahtonut itsekään päästä asioista perille... Nyt joutuisin taas hylkäämään kaunokaisena ajaksi, jota en pystynyt määrittelemään. Suuttuisikohan Riina minulle? Pystyivätkö hevoset suuttumaan? Vai unohtaisiko tamma minut? Riina kävi ajatuksieni juoksun lomassa puhaltamassa lämmintä ilmaa poskelleni. Ei, Riina ei unohtaisi minua vaikka pysyisin poissa yhden pienen ikuisuuden. Suuttumisesta en tiedä, mutta ehkäpä se riski olisi vain otettava?
"Mitä nää täällä nökötät?" Jossu ilmestyi karsinan ovelle suupielet korvissa. "Odotan että tuo saa syötyä..." osoitin Riinaa "ja heitän sen sitten ulos." Jossu nyökkäsi, mutta hymy ei laantunut, eikä nainen poistunut vartiopaikaltaan. Vilkaisin Jossua ja nostin toista kulmakarvaani kysyvästi. "Eiku mää vaan kuulin sun uutisista..." Jossu tokaisi äänettömään kysymykseeni ja naurahti kevyesti. "Onneksi olkoon!" "Kiitos." Tokaisin lämpimästi, ja nousin ylös ottamaan pakolliset onnitteluhalaukset vastaan. Sitten Jossu lähti riemusta hypähdellen kohti maneesia. Hieman hullu, ajattelin kiinnittäessäni Riinan riimua tamman päähän.
Avasin tarhan portin ja tamma punkesi ohitseni sisälle tarhaan kiusaamaan lajitovereitaan. Suljin portin ja seisoin siihen nojaten pitkän tovin vain tuijotellen raudikkoni riehumista talvisessa lumihangessa. Suoristauduin ja kävelin autolleni, josta lähdin hieman haikein mielin viettämään ansaittua lomaani.
|
|