|
Post by Chao on Oct 9, 2009 14:56:25 GMT 2
Eiku piä siä vaan. Lähetät sitten ylläpito laskua vaan mullekin päin. :'DDD muaha haa. Aattelinpahan ryhtyä piirteleen paria jännää sarjakuvaa, kaiketi tänne saa sarjakuviakin työntää? Tai siis jos saan jostain skanneria lainaan, äitiltä varmaan, niin saan työnnettyä tänne kuvaa jos toistakin. Saatanpa laittaa useampaa raapustusta kerralla. ___________________- Hei pikkuveli veli hei, ei käy... (mä en selvästikään osaa kirjoittaa "normaaleja" tarinoita, vaan ne on joko vihaisia tai surullisia. :'D anteeksi, yritän tästä kirjoittaa jonkun välimalli-tarinan... MUAHAHAA niinko ikinä sellaises onnistuisin...) Tallissa kävi hirmuinen hyörinä ja pyörinä saapuessani paikalle. "Chao jumankauta!" Kuulin Annen kiljaisun jo ennenkuin edes näin koko tätiä. "MITÄ SÄ OOT TEHNY?" "Kävin Artsilla..." "Voi PER...!" Anne ei ehtinyt pidemmälle, kun pahaa aavistamaton Jaakko kaatoi kottikärryt tallikäytävälle, jonka Anne oli juuri lakaissut. "JA SINÄ SIELLÄ!" Annelle tuli kiire lähteä läksyttämään miestä ja minä pujahdin paikalta hoitajien huoneen kautta vessaan. Tuijotin peiliin kauhun vallassa. Punaiset silmäni tuikkivat yhä pieniä mustia tähtiä pääni sisään ja kaduin sitä, että olin jättänyt Josefiinan yksin Artsin armoille. Tosin Artsi itse oli ollut enemmän taju kankaalla kuin Jossu, eiköhän naikkonen pärjäisi... Yritin kylmällä, ehkä hieman liiankin kylmällä, vedellä pestä krapulaani pois ja tunsinkin osan siitä huuhtoutuvan viemäriin. Nyt silmieni sijasta punoittikin paloauton tunnusvärisenä naamani. "Mistä tää vesi oikein tulee? Jostain himalajan vuoripurosta vai?" Vastasin kun oveen koputettiin. "No kuule just sieltä." Pikkupoikamainen ääni vinkaisi oven takaa. "Tai no, mistäs mä sen tietäisin, mä asun tossa naapurissa." "MITÄ HELKUTTIA SÄ TEET TÄÄLLÄ!? NYT ULOS!" Riuhtaisin oven auki ja ilmoitin säikähdyksestäni melkoisen suurella äänellä. Artsi vain hymyili sitä samaa irstasta hymyään, jonka jokainen nainen saa tuta. "Mä jonotan sinne vessaan ja sitten meillä alkaa Jossun kanssa aika suunnittelut." "Jaaha." Tokaisin ja poistuin takaisin talliin ennenkuin ehtisin kuulla äijän suusta enää seuraavaa sanaa. Kompuroin tieni Riinan karsinalle ja naurahdin tamman hiljaiselle hörinälle. "Näeksä unta vai jutteleksä mulle?" "Varmaan vähän molempia?" Jaakko ilmestyi pikkuveli seuranaan taakseni. "Heiii, vähän sullon hyvä peppu." Kuulin jo toisen kimittävän äänen tänään, tosin tällä kertaa se oli luonnostaan kimeä. Kuulin mäiskäyksen kääntyessäni vihaisena ja huomasin Jaakon läpsäyttäneen veljeään. "Et puhu tollasia." "Puhun jo haluun. Täytyy mennä kyttäilee vähän muitakin..." Poika livisti eikä Jaakko ehtinyt napata pikkuisen kurkusta kiinni. "Tota..." Jaakko ehti aloittaa, mutta keskeytin anteeksipyynnön naurulla ja "On se liukas muutenki ko kielestään..."-tokaisullani. Jaakko naurahti. "Mä tulin vaan moikkaamaan ja olisin esitellyt Kristianin sulle, mut nyt en enää kehtaa." Naurahdin takaisin ja nappasin karsinan ulkopuolelta Riinan harjan. Ryhdyin sukailemaan tammaa ja juttelimme Jaakon kanssa niitä näin, vähemmän syvällistä ja aika ajoin aloitimme varsinaisen filosofointimme. "Chaukkis kuule..." Tuttu, punaisen liinan vaikutuksen omaava ääni ilmestyi Jaakon taakse. "Kannattais varmaan lakata puunaamasta sitä kaakkia ennenko siltä irtoo kaikki karva?" "Mene sinä takasin sinne mistä tulitkin." "Tuutko mukaan?" "JOSSU JUMANKAUTA, NYT TÄÄ ULOS TÄÄLTÄ!" Jossu kuuli huutoni ja riensi nappaamaan Artsia kädestä ja lähti raahaamaan miestä kohti satulahuonetta. "Meillä oli diili, ettet puhu kellekään mitään." "Mut ku Caukkis-tätihän on tuttu typykkä... kaikin puolin?" "Nyt pää kiinni ja istut siinä ja..." Loppu jäi itseltäni kuulematta kun tämä mielenkiintoinen parivaljakko sai satulahuoneen oven perässään kiinni. Kuuntelimme Jaakon kanssa hetken, sitten erehdyksissämme katsoimme toisiamme silmiin ja siinä samassa purskahdimme molemmat rempseään nauruun, joka halkoi tallia niin voimakkaalla väristyksellään, että jopa hoitajien huoneesta alkoi kaikua kikatus tallin puolelle. Se sai meidät nauramaan entistä enemmän, saaden muutkin lähistöllä seisoskelevat ihmiset liittymään seuraan. Ennekuin kukaan ehti tajuamaan, suuri nauruaalto oli läpäissyt koko tallin, eikä puuttunut enää, kuin että hevoset olisivat alkaneet naureskella. Tai varmasti naureskelivat meille, mutteivät niin suureen ääneen. Vielä suuremman hysteerisen naurukohtauksen saivat aikaan mökistään esiin hilpastellut Anne, sekä satulahuoneesta pois ryömineet Jossu ja Artsi. Kaikki kolme seisoivat rinta rinnan tallikäytävällä, kädet lanteilla, eivätkä hämmennykseltään pystyneet edes hymyilemään. Itse olin vajonnut istumaan karsinan puruihin aikaa sitten pidellen vatsaani. Jaakko oli taipunut kaksin kerroin ja yläkerta kuului kuolevan nauruun. Yleensä niin vakava Ellikin nojasi nyt Rensun karsinan oveen yrittäen samalla pyyhkiä naurukyyneleitä silmistään. Kristian liittyi Artsin rinnalle käytävlle seisomaan yhtä hämmentyneenä kuin kolme muutakin patsastelijaa. "Ei jumantsuikka, tää on aivan hullujen huone..." Anne tokaisi ja lähti lampsimaan nöyrästi huokaisten takaisin kohti hökkeliään. Jossu ja Artsi katsoivat Annen perään, sitten Jossun itsekuri pamahti kahtia ja nainenkin alkoi hykertää. Artsin kasvoille piirtyi selkeä kysymysmerkki ja katse siirtyi Jossusta Kristianiin ja Annen jälkeen kuin pelastavaa enkeliä etsien. Sitten Jossu katsahti Artsiin päin saaden miehenkin purskahtamaan herskyvään nauruun. Pian Kristian oli ainoa, jota hulluus kärpänen ei ollut purrut. Nuori kundi seisoi paniikin vallassa tallikäytävällä pidellen puhelinta kädessään. "JOS TE ETTE NYT LOPETA MÄ SOITAN POLIISILLE!" Poika huudahti niin että tallissa raikui. Nauru loppui kuin seinään ja viidessä sekunnissa kaikki olivat taas normaaleissa puuhissaan. Osaa hymyilytti vieläkin, osa palasi samantien täysin neutraaliksi. Kristian parka ei nää tiennyt mitä tehdä. Jaakko käveli veljensä ohi ja napsautti talliradion päälle. " Ja seuraavaksi kuulemme vanhoja suomalaisia klassikoita! Kirka!
'pitkin poikin kaupungilla veli vetää taas, hän on pahimmillaan. näyttää täyttää auton selvä peli, jutut kiertää yli koko maan. Homma käy mä kyllä sen nään, veli vauhdissa jo on, tytöt ympärillään. PYÖRII, PYÖRII, PYÖRII, NIIN!
Hei pikkuveli veli ei käy näin, ota hieman joskus myös takaisin päin. Kun toista moista menijää, ei näy. Pikkuveli veli ei tuo käy.'" Kappaleen jatkuessa tallillaisten suupieliin piirtyi taas hymynkaarre, mutta Kristian pakeni jo tallista ennenkuin uusi nauruhysteria ehtisi valtaamaan sen. Minä itse hekotin ja täydellä teholla Riinan kaulaa vasten ja kuulin kuinka tamma huokasi syvään. Kyllähän se muakin ahdistaisi, jos mut hullu akka omistaisi... _______
|
|
|
Post by Chao on Nov 26, 2009 18:55:55 GMT 2
lumi teki enkelin... kentän laitaan?
Pakkanen paukahteli ilmassa värjäten poskeni helottavan tomaatinpunaisiksi. Sain tosin kyllä kuulla siitä heti Annelta astuessani talliin. "Tiedäksä minkä värinen on paloauto?" "Sullon todella, siis TODELLA, julma huumorintaju." Anne jäi räkättämään luutansa varteen minun painuessani kohti hoitajienhuonetta ja lämpöä. Kaadoin itselleni kupposellisen kaakaota ja purkauduin vaateparteni alta. "Mä vihaan talvea." "Mää kanssa." Tuttu ääni kurahti takanurkan nojatuolista saaden minut hyppäämään viitisentoista senttiä ilmaan. "Jaakko jumankauta tarvii säikytellä!" "No yksikseskös sä täällä höpäjät?" "Mitä vikaa?" Murahdin ja otin aimo kulauksen kaakaota, jota kaduin samaisessa sekunnissa - poltin huuleni, kieleni ja kurkkuni. Ylpeyteni ei tosin antanut periksi edes irvistää kivulle, vaan otin uuden kulauksen, nyt vähän varovammin.
Joimme kaakaomme pois hiljaisuuden vallitessa. Heitin pahvisen kertakäyttömukin roskiin ja suuntasin kulkuni kohti tallia. "Ratsastatko Riinalla?" "Joo, olis tarkoitus." "Okei."
Jäin miettimään mitä mies oli meinannut kysymyksillään, mutta jätin sen sikseen napatessani karsinan oven edestä riimunnarun. "Anna mä arvaan..." Tokaisin Annelle, jonka luuta viuhui vauhdikkaasti käytävän puolelta toiselle nostattaen pientä pölypilveä. "Riina on ulkona?" "Kymmenen pistettä." Anne tokaisi ja minä ulostauduin kirpeään viimaan etsimään vaaleata tammaani.
Neiti odotteli portin pielessä huudellen kimeällä äänellään pääsyä sisälle. Lumihiutaleet leijailivat maahan tanssien ja muodostaen valkeiden hankien päälle lisää lumisia senttejä. "Kohta ei pääse enää edes maastoon, jos tota lunta tulee tollai." Kuiskailin tammalle yrittäessäni saada jäätynein sormin narun lukkoa kiinni riimuun tamman loikkiessa puolelta toiselle intopiukeana.
Saatuani tamman naruun suuntasimme kohti tallia reippain askelin. Riina kirmasi karsinaansa ja oli vähällä kaataa Annen saaden luudasta takamuksilleen. "Missäs muuten porukka on? Tääl ei oo niinkös ketään?" "Varmaan kotonaan ku on näin kylmä." "Joo, mä oon vissiin ainut hullu joka uskaltaa." "Tai tyhmä." "Kylläpäs sä olet tänään hauska."
Sirryin satulahuoneeseen ja koukkasin Riinan kamat ja harjat ja omat varusteeni mukaan. Tamman harjaaminen oli nopea urakka, mistäpä se nyt kuraa saisi valkoisten hankien keskeltä? Kavioiden putsaus ja vähän lellittelyä ja rapsuttelua. Sitten tavarat sekä hevosen niskaan, että omaan niskaan ja matkaan. "Me mennään kentälle." "Jaa, mä laitan valot sinne." "Kiitti."
Talutin Riinan kentälle, laskin jalustimet ja kiristin satulavyön. Anne napsautti ulkovalot kentälle päälle ja tadaa, hankien keskellä näki jo eteensäkin! Kypärä päähän ja selkään. Riina seisoi odottaen ja hievahtamatta paikallaan kun säädin jalustinhihnat. Pyysin tamman käyntiin ja suuntasimme heikolle uralle, tai ainakin uskoin sen olevan jonkinlainen ura.
Kävelimme hetken molempiin suuntiin, ja aloitimme työt. Kokosin tamman ja se totteli kuuliaisesti pienintäkin painonmuutostani... ja siitäkös olinkin huolissani! Teimme voltteja ja ympyröitä, taivuttelimme sinne sun tänne, harjoittelimme pohkeenväistöt ravissa ja käynnissä ja sitten otin tamman uudestaan käyntiin. Anne ja Jaakko olivat valuneet katsomoon.
"Anne..." Aloitin. "No mitä?" "Millon tällä on viimeksi..."
En ehtinyt pidemmälle kun aivan arvaamatta, kuin tyhjästä, Riina kiskaisi päänsä etujalkojensa väliin ja ponkaisi ilmaan kaikilla neljällä jalalla samaan aikaan. Tasapainoni horjahti pahemman kerran. Tamma heitti heti maahan päästyään uuden riemastuneen talvipukin ja sitten taas seuraavan. Upeimmalla loikallaan hankien halki se lennähti jo niin korkealle, että luulin sen kasvattaneen siivet. Ja samalla toivoin itsekin kasvattaneeni ne.
Komea ilmalentoni loppui kylmään lumihankeen - naama edellä tottakai. Mitäpä olisikaan talvi ilman lunta nenässä, niskassa, korvissa, paidan alla ja silmissä? Vilkaisin sivusilmällä Riinaa, joka jatkoi riehumistaan, kuin en olisi ikinä sen selässä istunutkaan.
"Ooksä okei?" Jaakko huusi katsomosta. "Joo. Kaikki hyvin." Anne nauroi katketakseen, Jaakko yhtyi nauruun, enkä minäkään voinut enää olla naama mutrulla. "Et oo harkinnut ammatinvaihtoa?! Sun pitäis hakea finnairille lentäjäksi!" Anne heitti lisää vettä myllyyn ja pian jokaisen vatsa kramppasi liiasta nauramisesta.
Riina käveli puuskuttaen luokseni jo hieman pahoittelevan näköisenä ja antoi ottaa itsensä kiinni. Tamma kuitenkin pursusi yhä energiaa, joten tein radikaalin tempun ja irrotin satulan ja suitset neidistä. "No niin, alappas nyt juosta!" Maiskautin ja huitaisin suitsilla ilmaa. Riina kohosi takajaloilleen innosta hirnuen ja lähti mieletöntä kiitolaukkaa ympäri kenttää takapään heitellessä lumipaakkuja kymmenien metrien päähän kentästä. 'Pienestä iloinen ja vähään tyytyväinen.' Huokaisin ja kannoin tavarat suoraan satulahuoneeseen, josta hipsin vauhdilla takaisin seuraamaan neidin rodeoshowta.
"Pitäiskö sille laittaa esteitä?" Käännyimme katsomaan Jaakkoa ihmeissämme. Tällä miehellähän saattaa olla jotain aivojen tapaista takaraivossaan. Anne hyppäsi ylös penkistä ja minä kiiruhdin aidan sisäpuolelle. Kokosimme Riinalle muutaman pienen ristikon. Riina tajusi heti jutun juonen ja ennenkuin ehdimme rakentaa minkäänlaisia kujia, tamma oli jo liidellyt yli kaikkien viiden esteemme. "Korotetaan vähän." Tokaisin ja teimme työtä käskettyä.
Kolmen ihmisen suut loksahtivat kentän laidalla sijoiltaan, kun vaaleanrautias tamma lensi ristikon yli niin että hevosen ja esteen väliin jäi ainakin kolme kuutiota ilmaa. Riina nautti hyppäämisestä - aivan sielunsa pohjasta asti. Muisti se esteiden väliin heittää muutaman hassun ilopukinkin saaden meidät kolme hymyilemään.
Tähdet syttyivät taivaalle enteillen pakkasta yöksi. Riina ravasi innosta pöristen luokseni ja nappasin sen otsatukasta kiinni Annen ja Jaakon avatessa kentän portit. Talutin uuvahtaneen tamman karsinaansa ja loimitin sen hikisen karvan huolellisesti.
"Sellainen päivä tänään." Tokaisin Annelle työntäessäni heinäkasan Riinan karsinaan. "Todella." Anne tokaisi hykerrellen. "Lumi teki enkelin kentän laitaan aika komeasti." Jaakko tokaisi saaden meidät taas nauramaan. "Kaakaota?" Anne kohotti kulmiaan. "Kaakaota." Tokaisin takaisin ja Jaakko tyytyi nyökkäämään.
Kavutessamme hoitajien huoneeseen tunnustelin kylkeäni. Kyllä, siinä olisi aamulla komea mustelma. Mutta ehkä jokin muisto tästä illasta olisi hyväkin asia? Ellei suorastaan loistava.
|
|
|
Post by Chao on Dec 28, 2009 18:46:07 GMT 2
Punainen on... joulun väri?
Ah, Seppele. Mikäs sen mukavampaa? Irvistin. Pakkanen pureskeli poskiani ja edessäni olisi vielä pitkä päivä ensin Riinan kanssa Seppeleessä, josta pitäisi matkustaa Artsille. Mahtaakohan äijänkäppynä olla enää edes hengissä? Jaakko luki ajatukseni ilmestyessään tallipihalle, jossa seisoin kädet puuskassa omissa mietteissäni. "Kyl se on viel hengis, eihän se voi jättää uudenvuoden ryyppäjäisiä välistä." Naurahdin miehen kommentille. "Juu, näinhän se taitaa olla."
Siirryimme talliin ja luikin sieltä suoraan hoitajien huoneeseen. Riisuin lapaseni ja asetin ne patterin päälle. "Aaaaaaah! Lämmintä!" Huudahdin ja sain koko huoneen kääntymään itseeni päin. Osa kasvoista oli minulle aivan uusia, mutta myös samat vanhatkin löytyivät. "Chaukkis-täti tuli kylään!" Tappi huudahti Kattinsa alta sohvalta ja sai tönäisyn kyynerpäästä kylkeensä. "Ei Chao ole mikään täti, senkin kakara." Elli puolusti ja nousi ylös kaatamaan itselleen lisää kaakaota. "Ottaaks Neiti Cee?" "Ei ota nyt, neiti Cee lähtee lenkille." "Tohon säähän? Nyt ei ole kaikki muumit sulla laaksossa." "Joo ei, mut Riina tarvii liikutusta." "Eipäs tarvii!" Anne rynnisti sisään ovet ja akkunat paukkuen. "Se on eilen irtojuoksutettu täpötäydessä maneesissa." "Päästit irti?" "Se kuule ihan itte kiskoi itsensä irti. Älä ala urputtaa siinä!" Anne painui kaatamaan itselleen kaakaota.
"Päästi sen vahingossa irti." Kat kuiskasi varovasti Annen selän takana saaden puoli huonetta kikattamaan, minut mukaan lukien.
"No sepäs onkin hyvä juttu. Voinki sitte istua hetken "täsä näi" ja painua sitten Artsille." "Artsille? Tässä säässä?" Ellin kommentti alkoi luulostaa jo niin tutulta, että uskoin jo dejá vu:n. "Oot kyllä muija pihalla ku pieni lintulauta."
Nyökkäsin ja kaadoin termarista kaksikupillista kaakaota. Toisen ojensin Jaakolle ja raivaisin somasti itselleni tilaa sohvalta. "Pois tieltä nyt siitä ku Neiti Cee tahtoo sohvalle! Elli perhana! Ja tekin kaks, voitte istuu sylikkäin lattiallakin. Pois alta sanon mää!" Sohva tyhjeni melkoisella vauhdilla ja vain Elli ja Anne uskalsivat jäädä kanssani sohvalle. Jaakko hivuttautui myös.
"Nyt ei sit puutu enää ku Jossu ja meil on tallin iloinen henkilökunta, ja tallin Hitler samassa sohvassa." "Tappi..." "Mitä?" "Turpa kiinni." Kaikki huoneessa katsoivat kiittävästi Kattia, joka sai rääväsuisen pikaystävänsä vaikenemaan.
Sitten istuimme hiljaa ja joimme kaakaota, joka lämmitti mukavasti. Ulkona oli ainakin kaksikymmentä astetta pakkasta.
"No niin, nyt mun on mentävä." Tokaisin ja heitin pahvimukini roskikseen. "Meetsä sinne Artsille?" Jaakko kysäisi selkäni takana. "Joo." "Pääseeks samaa matkaa, lupasin viedä sille uudenvuoden pullon, ku joulupullo on jo tyhjä." "Ryyppäjäiset tiedossa." Naurahdin ja jatkoin. "Jos sä uskallat ton mun kuhmuisen bemarin kyytiin nii mikäs siinä. Se on kyllä takaveto, että lyön vitosen vetoa että ollaan hangessa ja jumissa sen kaa, mutta sähän oot hyvä olla mukana, ni on joku sitten työntämässä. Joo!" Lähdimme Jaakon kanssa siis kohti ulko-ovea. Jaakko ojensi lapaseni patterilta ja tunsin punastuvani.
"Tota, tietääks joku minkä värinen on paloauto?" "No tietää! Oo hiljaa!" "Entäs tietääks joku minkä värisii on kaks paloautoo?!" Tappi nauroi omalle vitsilleen kaikkien muiden kohotellessa kulmiaan. "Jaakko jou, onks kuuma ku noi punottaa?" Tappi jatkoi nauramistaan ja oli reväyttää kehnonlaiset vatsalihaksensa. Painuimme Jaakon kanssa kiireen vilkkaa rappuset alas ja ohimennen huusimme porukalle moikat ennenkuin ennättimme ovesta ulos.
Istuimme autossa ja käynnistin bemarin. "Se on taas lähdettävä. Enkä ees ehtinyt moikata Riinaa. Vaan ihan hegissäpä tuo näyttää olevan." "Juu, hyvin se on voinut." Jaakko vastasi ja loppumatka Artsin tallille jatkuikin varsin vaitonaisissa merkeissä...
|
|
|
Post by Chao on Dec 30, 2009 15:48:28 GMT 2
Uuden vuosikymmenen verinen aamunkoi...
Uudenvuoden aaatonaatto. Istuin Seppeleen pihalla Riinan satulassa ja vilkuilin hermostuneena taakseni. Anne raahasi tallista kaikenlaisia valjasvempaimia meitä kohden, Jaakko piteli laskettelusuksia pystyssä ja suuri lauma tyttöjä, sekä tietysti Artsi ja Tappi, rakensivat kauempana pelloille hyppyreitä ja muuta mukavaa lumesta.
"Siis kuka on tarpeeksi hullu laittaakseen Riinan näihin hommiin, häh? No Anne tietenkin. Kuka on se hullu joka hyppää suksille?" Mutisin Riinan selästä.
"Ensin Artsi näyttää mallia." En ollut huomannut Josefiinan raahanneen Artsia takaisin tallille, saatika sisätiloihin. Nyt mies maleksi Jossun perässä ulos tallista laskettelumonot kintuissaan. "Mä en kyllä tykkää hyvää tästä." "Sulta ei kysytä." Jossu pysyi kovana.
"Sitten ku Artsi on lentäny tarpeeksi vaihdetaan Tappiin." Kat asteli Riinan vierelle miehensä kainalossa. "Ja sitten tulee tyttöjen vuoro." Tappi tokaisi ja ojensi kättään tammaa päin. Riina heitti korvansa kiinni niskaan ja siirsi päätään kauemmas kädestä. Tappi veti kätensä pois. "Se ei oo vieraiden miesten fani." Yritin selitellä tamman käytöstä, vaikka syyhän oli minun. Riina oli paikka paikoin huonosti koulutettu ja saanut liian paljon tehdä oman päänsä mukaan, mutta noh, ehkä Anne saisi tammanroikaleeseen jotain kuria, itselläni ei riittänyt sydäntä komentamaan omaa hevosta.
Anne viritteli viljaiden tapaiset kiinni tammaan, ja Riina näytti silmiin nähden ärsyyntyneeltä uutukaisiin naruihinsa. Rauhoittelin tammaa juttelemalla ja rapsuttelemalla, mutta hittoakos se auttoi. Anne sai juuri viimeisen narun kiinni, kun Riina kiljaisi ja kimposi takajaloilleen. Onneksi olen jo tottunut pikku pirulaiseni oikutteluun, ja osasin jo nojata eteenpäin. Enkä edes kiroillut - paljoa. Ja Riina oli taas takaisin maassa. Anne pudisteli päätään ja Jossu myhäili kiero hymyntapainen kasvoillaan.
Jaakko seisoi Tapin takana ja tuijotti tammaa, kuin olisi uskonut sen heittävän minut selästään milloin tahansa. Mutta Artsi. Voittamaton voimamiehemme oli valahtanut kalmankalpeaksi ja polvistaan löysemmäksi kuin viikon vanha hyytelö. Silmät etsivät hätäuloskäyntiä, ja Josefiina huomasi sen. Nainen nappasi Artsin käsikynkkäänsä ja lähti taluttamaan tätä pellolle päin.
"Se ei pelaa joka pelkää!" Jossu huusi mennessään.
Hymy kohosi minun ja Annen huulille. "Oota Cee siinä, mä hane vielä pari tärkeää varustetta." Anne tokaisi ja katosi tallin uumeniin.
"No nyt mennään." Anne sukelsi esiin tallista mukanaan jääkiekkokypärä ja laskettelulasit. "No hienoa!" Huudahdin ja Anne nappasi narun Riinan vermeistä käteensä kävellen tamman takana kuin ohjastaja koko matkan pellolle. Itselläni oli täysi työ pitää kireä tamma aisoissa, ettei se olisi paennut jokaista risausta ja rasausta jotka lähtivät ihmisten kengistä näiden kävellessä Riinan ympärillä kohti peltoa.
Pellolla tytöt ja Tappi odottivat jo jännittyneinä, kun saavuimme paikalle. Jossu tsemppasi yhä kalpeaa Artsia Tapin ja Katin nauraessa vieressä. Jaakko kävi tönäisemässä Artsia ja haukkumassa tämän heppatyttöjä heikommaksi. Sitten mies kipaisi piiloon Annen taakse Jossun pidellessä Artsia.
Pysäytin Riinan ja Anne työnsi narun Artsille. "Pidät siitä sitten kovaa kiinni ja roikut vaan mukana. Cee ja heppa ei mee hyppyreistä mut jos sä haluat kokeilla niitä nii ohjaat sukset sinne nojaamalla siihen suuntaan vähäsen, sillai et paino siirtyy vähän enemmän toiselle sukselle ja sit vaan tota..." Anne löi Artsille kypärän päähän ja lasit silmille. "Jousta polvista ja onnea matkaan."
Yleisö siirtyi huomattavasti kauemmas, ihan vain varmuuden varalta. Pystyin tuntemaan tamman satulaan asti Artsin tärinän. Riina oli innosta piukeana ja tannsahteli paikallaan kuin odottaen pääsevänsä höykyttämään perässään roikkuvaa ukonrahjusta.
"Mennään ensin rauhassa ravia, otetaan tuntumaa hommaan!" Huusin Artsille joka nyökkäsi.
Pyysin Riinaa raviin ja tamma ponnahti eteenpäin. Kuin ihmeenkaupalla Artsi pysyi mukana - jousti polvista, epäilemättä. Sain Riinan rauhoitetuksi ja ravasimme muutaman kerran peltoa ympäri. Artsin naamalle alkoi etsiytyä hymynkare, jonka Riina varmasti huomasi, koska tamma päätti että se on pyyhittävä pois ja loikkasi valtavalla leiskautuksella eteenpäin ja rynnisti miljoonalaukalla kohti hyppyreitä. Artsi roikkui hädissään mukana välillä yhdellä suksella tasapainoillen - hymystä ei ollut enää jälkeäkään. Tamma väisti hyppyrin juuri ajoissa, mutta valitettavasti Artsi ei ollut niin nopea.
Riina teki ennen hyppyriä 180 asteen käännöksen, vaan Artsin käsivoimat loppuivat siihen. Miehen ote narusta irtosi ja matka jatkui kohti hyppyriä ja sen yli ja mies lensi pitkän aikaa näyttäen reumaiselta mäkihyppääjältä ja suoraan naama edellä peltoon. Yleisö ensin kauhistui ja Artsin kömpiessä esiin hangesta nenä turvonneena ja naama verisenä ei Jossu voinut enää pidätellä, vaan remahti nauruun saaden koko muun porukan nauramaan mukanaan.
"No ei oo helvetti kivaa. Osuin vissiin johki kiveen tai jäiseen perunaan saa****!" Artsi irrotti suksia monoistaan. Tappi ja Jossu rymistelivät auttamaan miestä, kun saivat naurunsa hieman hiipumaan. Monot vaihdettiin Tapille ja matka jatkui.
Mies toisti Artsin tempun aivan prikulleen samalla lailla saaden omankin nenänsä auki. Nyt meillä oli kaksi vuotavaa miestä pellon reunalla.
Uhkarohkea Kat tahtoi myös kokeilla, vaikka yritin epätoivoisesti estellä, toteamalla että eiköhän tässä ole vuodatettu jo tapreeksi verta ja ei tässä kukaan sairaalaan asti halua. Vaan kukapa tätä tätiä kuuntelisi? Kat seisoi suksilla tamman perässä huudellen kirosanoja saadakseen meidät liikkeelle.
Ja Kathan sai. Riina toisti taas saman laukka-väistämistempun, mutta Kat onkin kova muija ja sai pidettyä narusta kiinni, tuli hyppyriin hieman vinosti, lensi ilmojen halki mäkikotkan lailla ja laskeutui takaisin suksilleen kiljuen riemusta. Laukkasimme neidille vielä muutaman hyppyrin ja sitten rauhoitin tamman ja ravailimme pari kierrosta peltoa ympäri jäähdyttelyksi ja sitten palasimme tallille. Miehet painoivat verisiä neniään lumikönteillä ja Jossu lohdutteli poikia: "No nou hätä, hävisitte vain tytölle, ei siinä sen kummempia. Kyllä te varmaan pääsette asian yli... joskus." Anne ja Jaakko naureskelivat vieressä, kuten kaikki muutkin jotka kuulivat Jossun.
Pääsimme takaisin tallille ilman suurempia konflikteja ja hoidin Riinan nopsaan pois ja tarhailemaan. Nojasin tarhan porttiin ja sytytin - ensimmäistä kertaa koko aikanani Seppeleessä - menthol-savukkeeni ja puhaltelin savurenkaita pakkasilmaan. Jaakko hivuttautui vierelleni nojailemaan aitaan. "Onneks ei käynyt pahemmin." Tokaisin miehelle. "Joo ei, ei niiden nösset oo ees murtunut, on pahempia kapakkatappeluitaki ollu..." Jaakko naurahti. "On toi kyl sellainen tamma." "No mut Kathan pysy kyydissä ilman mitään ongelmaa?" "No niin pysyikin. Ehkä vika onkin miehissä, kun ovat niin huonoja." "Ai me kaikki vai?" "No hyvä sun on puhua ku et edes uskaltaunut suksille." "No hyvä jos pysyn ees hevosen selässä, saati että sen perässä..." Nauroimme molemmat ja pitkästä aikaa se tuntui hyvältä. Nauraa aidosti. Tumppasin tupakin ja työnsin natsan takkini taskuun. Veisin sen tallin roskikseen. "Mutta... täytynee palata töihin..." Tokaisin miehelle tohtimatta katsoa tämän silmiin. Ehkä pelkäsin jäätyväni kiinni niihin? Tunsin karhean lapasen poskellani ja nostin katseeni Jaakon sinisiin silmiin. "Joo, niin munkin." Mies sanoi tekemättä elettäkään liikahtaakseen minnekkään.
"Hei te kaksi kaunokaista siellä!" Anne huusi tallinovelta. "Täällä tarvittais vähän apua!" Erkaannuimme Jaakon kanssa toisistamme kevyen punan noustessa kasvoille. "Tullaan!" huusimme yhteen ääneen ja lähdimme vieretysten talsimaan kohti tallia.
|
|
|
Post by Chao on Jan 2, 2010 15:31:01 GMT 2
2. tammikuuta, 2010 -- She's got THE LOOK!
Nakkelin neidin kakkoja ulos karsinasta kottikärryihin. Hiki valui kevyenä norona alas ohimoa ja kohtasi paidankauluksen, joka alkoi jo jäätyä ihoon kiinni. Talikko heilui ja sonta lensi. Ohikulkijat onneksi tajusivat ohittaa körryt todellakin kaukaa, yksikin turhan lähelle uskaltautunut sai heti kirjaimellisesti paskaa naamalleen - vahingossa, tai tahallisesti, riippuen tungeksijan asiasta. Kippasin kottikärryt lantalaan ja jaksoinpa vielä kuskata ne omille paikoilleen takaisin talliin. En tosin vielä jaksanut hakea kuivikkeita, mutta jos joku kysyisi, niin kuivattaisin karsinan pohjaa. Anne tai Jossu ei tätä uskoisi, mutta muut saattaisivat uskoakin. Täytyi siis toivoa ettei kumpikaan tulisi utelemaan miksi Riinan karsina on perattu kuin raato piraija-altaassa.
Satulahuoneen kautta hipsin tarhoille. Ulkona oli vielä pimeää, mutta eihän kello ollut vielä edes kahdeksaa, ei ihme ettei kukaan vielä ollut ängennyt tänne. Nojailin tapani mukaan tarhan porttiin ja kyttäsin vaaleaa tammaa, joka kuopi maata toiveikkaan näköisenä, vaikka varmasti tiesi jo syöneensä joka ainoan paikalta löytyvän heinänkorren.
"Moi."
Sydämeni hyppäsi yhtäkkiä kurkkuun, ja minä tarhan porttia vasten kuin yllätetty varas. Kiljuntani repäisi pakkasilman kahtia, jota säesti mieshenkilön matala naurunmurina takaani. "Sä oot vähän säikky." Jaakon äänen tunnistin, vaikkei miestä muuten kaikkien toppavaatteidensa alta tunnistanutkaan. "Enpäs oo. Sä oot vaan joku ninja-hiippailija, joka vainoo mua ja vain odottaa et pääsee yllättämään. Joku päivä kualen kuule syränkohtaukseen!" Yritin hillitä kasvavan kiukkuni, mutta taisi olla turha juttu edes yrittää. "No etpäs. Tulin vain sanoon moi." "No moikka moi." "Oot lähdössä lenkille?" "Hyppytreenin ajattelin maneesissa vetää." "Okei. Jos ehdin, ni tuun avuks kokoaan esteitä." "Ai..." Tunsin punan nousevan kasvoilleni. Mies tarjosi vilpittömästi apuaan ja minä kiljun sotatorven lailla vieressä - Chao-täti on aina niin kohtelias ja kiltti... "Okei, kiva juttu." Tokaisin vielä ja luikahdin aidan välistä Riinan tarhaan. Jaakko jatkoi matkaansa lantalaan ja minä jäin tuijottamaan tammaa.
Riina puhalteli kuurankukkia pimeään pakkasilmaan, korvat sojottivat eteenpäin, eikä tamma selvästikään pimeässä aamussa tunnistanut minua. Vaan sepäs teki leikistä paljon hauskempaa. Astelin tammaa kohti mitään sanomatta, hartiat levällään ja uhkaavan näköisenä. Riina luimisti korvansa, kalautti hampaitaan ilmassa ja peruutti reilut kymmenen askelta kiireen vilkkaa. Naurahdin kevyesti ja tamma höristi heti korviaan.
"Sä olet vähän pöljä kaakki kyllä." Lausahdin ja sain Riinan jakamattoman huomion. Tamma käveli yhä hieman epävarmana minua kohti, pysähtyi parin metrin päähän ja ojenteli kaulaansa minua kohti. Tarjosin tammalle kättäni, mikä sai sen luimistamaan useampaan otteeseen. Onhan ne sormet melkoisen pelottavat puoli kahdeksalta aamulla, kun ollaan ulkona, eikö teistäkin?
Lopulta Riina uskaltautui nuuhkimaan kättäni, totesi sen turvalliseksi ja tarkisti takkini makupalojen varalta samalla kun minä yritin jäätyneillä sormentyngilläni saada riimunnarun lukkoa kiinni neidin riimuun. Jollakin ylemmän voiman avustuksella sain lukon kiinni ja talutin neidin ulos tarhasta kohti tallikäytävää. Sidoin Riinan kiinni ja jätin sen ihmettelemään tallikäytävältä typötyhjää karsinaansa sillä aikaa kun kävin nappaamassa mukaani Riinan loput varusteet: suojat, satulan, suitset ja harjat, sekä yhden fleece-viltin, jonka saisin nakattua tamman selkään treenin päätyttyä. Omat varusteeni saivat vielä jäädä satulahuoneeseen, käsiäni ei kuitenkaan ollut kuin kaksi kappaletta, joten kaikkien tavaroiden raahaaminen kerralla oli sula mahdottomuus, jota en tahtonut juuri nyt kumota.
Riina tuijotti hä tyhjää karsinaansa varsin nyrpistyneen näköisenä. Neiti olisi epäilemättä toivonut kuppinsa täyteen herkkuja, ison kasan heinää ja paljon puhtaita puruja, joihin käydä koisimaan. "Sori tyttö, ei tänä aamuna." Tokaisin tammalle ja aloitin harjailemaan sitä.
Kuntoon laitossa nyt ei kauaa nokka tuhissut ja kohta seisoimme jo maneesissa valmiina kokoamaan parit esteet sinne sun tänne. Se olisi hyvä alkuverkka minullekin. Keskustelimme Riinan kanssa hetken varsin kimakasti siitä, kumpi taluttaa kumpaa ja ryhdyin sitten kokoamaan esteistä tamman seuratessa puudelimaisesti perässä. Pari pystyä, okseri, sarja ja muutama lämmittelyristikko. Tällä pärjäisi ainakin jonkin aikaa.
Lämmittelyksi kävelimme ja ravailimme - ympyröitä, voltteja, kiemura-uria ja kahdeksikkoja. Taivutukset ja asetukset kuntoon ja molemmat neidit hereille. Voisin sanoa lämmittelyn onnistuneen melko hyvin, puuskutimme molemmat kun hidastin vihdoin tamman välikäyntiin.
"Sitten aletaan hommiin, neitiseni." Tokaisin ja pyysin tamman pehmeästi laukalle. Riina käänsi korvat eteenpäin ja nosti pehmeästi, pyöreän ja tasaisen laukan. Riina tuntui selästä aivan äidiltään, yhtä herkkä, tulinen, kuuma ja silti askelluksessaan niin tasainen, kuin mielenvikainen keinuhevonen.
Ohjasin Riinan ensimmäiselle ristikolle, korkeutta raukkamaiset 60cm. Tamma kolasi ristikosta yli kuin reumaisen kamelin ja laiskan lehmän risteytys - puomit vain lentelivät ja kiroukseni kimpoilivat maneesin seinistä. Hidastin tamman käyntiin, mutten ehtinyt pysäyttää, kun tajusin Jaakon jo rientäneen kokoamaan estettä. En ollut kuullut miehen tulevan maneesiin - mutta sepäs nyt ei ollut mitään uutta. Mietin jo että olinko tullut täysin kuuroksi, vai oliko mies oikeasti ninja...
Otin Riinan käyntiin ja Jaakko könysi seinän vierelle pois tieltä. En tosin uskonut miehen olevan turvassa sielläkään, tätä tammaahan ei turhaan kutsuttu riiviöksi. Suuntasimme uudestaan ristikolle ja taas sama juttu. Ei tamma nostanut jalkojaan senttiäkään, ei edes yrittänyt väistää, tai ponnistaa, vaan miljoonaa vain läpi.
Nyt voidaan sanoa Chao-tädillä paloivat viimeisetkin hermosäikeet ja kirosanojen säestyksellä käänsin tamman 100cm:n korkuiselle okserille. "PERKULEEN KAAKKI, NYT NOSTAT NIITÄ KOIPIAS TAI SOITAN SUSTA ATRIALLE!" Jaakko remahti nauruun ja taipui kaksinkerroin vatsaansa pidellen. Riina painoi korvat luimuun ja venytti askeliaan. Ehkäpä tamma ymmärsi vihdoin uudenvuoden sanomani?
Sen ponnistus alkoi takapäästä. Tunsin kuinka takajalat painuivat vatsan alle, sen selkä jännittyi, etujalat kohosivat maasta ja kaula ojentui eteenpäin. Korvat kääntyivät eteenpäin tamman arvioidessa etäisyyttä ja minä taivuin eteenpäin, helpottaakseni tamman hyppyä - kun se kerran viimeinkin hyppäsi.
Kavioit löivät viimeisen kerran vielä ilmaa, ennenkuin taipuivat vatsan alle. Liitovaihe tuntui kestävän ikuisuuden ja uskoin tamman kasvattaneen siivet selkäänsä. Korvissani kuului vain sydämeni pauke, koko muu maailma pysyi vaiti.
Vaaleat kavioit tavoittivat maneesin pölyn, yksi toisensa jälkeen. Täydellinen alastulo, kiireetön ja esteettisesti kaunis. Palautin itseni satulaan ja mieleni takaisin maanpäälle ja hevoseen. Hidastin tamman raviin ja siitä käyntiin ja käännyin katsomaan Jaakkoa, jonka nauru oli lakannut, ja leuka oli loksahtanut selkeästi pois paikoiltaan.
"Sul on tos vissiin joku ennätyshevonen?" Mies aloitti ja jatkoikin ennenkuin ehdin vastata. "Toi hyppäs sen verran korkealta että tohon väliin olis voinu työntää toisen hevosen..." "No ei sitten mikään ihme ettei se tykkää ristikoista. Nehän loukkaa sen jaloa hyppytaitoa." Tuhahdin ylimielisen tamman selästä, joka käveli pää ja häntä korkealla selvästi leveillen taidoillaan. "Leiju nyt siinä sitten." Tokaisin ja rapsutin tamman kaulaa. "No niinpä. Mä nostan kaikkia esteitä vähäsen." Jaakko tokaisi ja ryhtyi hommiin, ennenkuin sain sanaa suustani joten tyydyin vain nyökkäämään kohteliaisuuttani.
Nostin Riinalla uudestaan laukan ja Jaakko pakeni taas seinän viereen, ettei vahingossakaan jäisi jättimäisen neitokaiseni jalkoihin. Käänsin tamman kohti ensimmäistä pystyä, ja suljin silmäni kun tunsin tamman aloittavan ponnistuksensa. Avasin ne taas, kun tamma laskeutui ja totesin, että hengissä olemme molemmat.
Ja seuraavilla esteillä uskalsin jo pitää silmäni aukikin. Tamma nimittäin liiteli helposti ja vaivattomasti yli jokaisen esteen, vaikka Jaakko oli nostanut kaikkia reilulla kädellä. Ristikkomme olivat muuttuneet metrin pystyiksi ja olivat radantynkämme matalimmat esteet. Riina kulki taas ympäri maneesia korskeana kuin väittelyn voittanut kukkahattutäti, tai kuin teini-lissu joka on juuri saanut ostettua siideriä väärillä papereilla. Emme voineet Jaakon kanssa olla nauramatta.
Jaakko keräsi esteet pois sillä välin, kun minä jäähdyttelin kymmenkertaiseksi egonsa kasvattaneen neidin raviympyröillä ja käynnillä. Heitin viltin tamman selkään ja Jaakko avasi meille ovet, sekä sulki sen perässämme. Valot jätimme päälle, joku sinne tänään vielä painuisi kuitenkin. Kävelimme yhtä matkaa tallille ja tallin edustalla laskeuduin alas selästä.
Jaakko jatkoi matkaansa mitään sanomatta ja veikkasin miehen painuneen takaisin töihinsä. Minä siirsin omani ja hevosen ulkoisen olemuksen siististi sisätiloihin ja kiskoin tammalta tavarat päältä ja pakkasin ne satulahuoneeseen omille paikoilleen, tottakai. Loimitin neidin huolella, fleece-loimi alle ja toppaloimi päälle ja eikun vain neiti tarhaan. Jaakko heitteli hevosille heiniä tarhoihin, vähän jotain lämmikettä, kuten mies itse sanoi.
Ja minä, minä raahasin muutaman kottikärryllisen puhdasta purua Riinan karsinaan, pesin sen vesi- ja ruokakipot, sekoitin nieidin iltamössöt valmiiksi, vein heiniä karsinaan ja totesin olleeni jo niin ahkera, että nyt olisi aika hieman lepäillä.
Oikaisin itseni hoitajienhuoneeseen, jonne oli alkanut kerääntyä porukkaa, mutta johan kello lähenikin kahtatoista. Sain kaakaomukin käteeni ja voileivan toiseen. Joku muukin oli ollut ahkera. Jaakko liittyi pian seuraamme ja uppouduin täysin keskusteluun... En edes huomannut miehen tutkivaa katsetta sohvan toiselta laidalta...
|
|
|
Post by Chao on Jan 2, 2010 15:33:56 GMT 2
Tulipas muuten astetta pidempi tarina tällä kertaa, kylläpäs mää olen aktivoitunut.
|
|
|
Post by Chao on Jan 2, 2010 18:48:04 GMT 2
tällainen viel. Ku tuli SumoPaintin edes tuhlattua tota aikaa tollainen kevyt pari tuntia... En kyl osaa hiirellä tai koneella piirtää saati värittää mitään, samperi.
|
|
|
Post by Chao on Jan 3, 2010 19:56:10 GMT 2
Voitko nähdä tuulen?
"Joku tunti - pari ollaan." Huusin Annelle Riinan selästä ja matka kohti talvista maastoa alkoi reippaassa käymäjalassa. Pieni metsäpolku aukeni edessämme valkoisena ja äänettömänä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla hevosen sydämen sykkeen. Ainoa ääni, joka lähti narisevasta lumesta neljän kavion alla, hukkui metsän lumivaipan helmoihin. Puut uinuivat oman valkean kerrastonsa alla tuoden mieleen morsiuspuvut kaupan ikkunassa.
Pakkanen pureskeli poskia ja taivaalta leijaili hiljalleen tanssien uusia, pieniä hiutaleita, jotka takertuivat tamman vaaleaan harjaan ja karvaan ja jäivät siihen kimmeltämään kuin pienet timantit. Riina porskutti eteenpäin hangessa innoissaan kuin pieni lapsi jouluaamuna. Istuin tamman selässä ja ihalin lumista luontoa.
Päästyämme metsäpolulta isommalle tielle otin tamman ohjastuntumalle ja jatkoimme matkaa ravissa. Uusi lumi oli peittänyt vanhat jäljet ja saimme kahlata polviamme myöten umpihangessa. Kaviot lennättivät puhdasta puuterilunta ja pohjoistuuli leikitteli tamman harjalla ja tummilla hiuksillani. Huuleni kaartuivat hymyyn aivan huomaamattani.
Ravasimme pitkän matkaa ja ainoa matkaamme säestänyt ääni oli tamman kavioista kaikuva kumu, joka täytti luonnon. Se oli kuin taustamusiikkia, kevyt rumpukomppi jonka tahdissa oli hyvä matkata. Hidastimme käyntiin ja suuntasimme kohti lumentäyteistä peltoa. Riinan korvat, jos se oli enää mahdollistakaan, nousivat vielä enemmän eteenpäin kun tamma tunnisti reitin. Jos Riina jotain rakasti, niin laukkaamista.
Sain vaivoin pideltyä kuuman tamman ja pellolla totesin sen mahdottoman lisäksi myös turhaksi. Nojasin siis vain eteenpäin ja annoin tamman kavioiden halkoa lumista aukeaa. Maisema vilisi silmissä, tuuli piiskasi tamman harjan silmiini saaden ne vuotamaan ja ilman täytti kavioiden loputtoman kuminan lisäksi Riinan tasainen puuskutus. Suljin silmäni ja annoin tammalle lisää ohjaa.
Se ampaisi eteenpäin kuin nato-ohjus ja sulauduin sen venyviin askeleisiin, kuin voisilmä puuroon. Annoin tamman viedä ja roikuin vain mukana, toivoen tamman hidastavan kun pelto loppuisi. Kumina tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta vihdoin tamma hidasta. Ensin raviin ja siitä puuskutuksen säestämänä se seisahtui. Avasin silmäni ja huomasin meidän kököttävän tallin pihalla.
Anne seisoi tallipihalla pidellen Riinaa ja tuijottaen minua silmät ja suu levällään. Jaakko, Carkki ja Jossu seisoivat tallin ovella täysin samanlaisilla ilmeillä. Itse istuin puuskuttavan ja höyryävän tamman selässä ymmärtämättä mitä tapahtui.
"Mitä helkuttia?" Anne tokaisi ja sai minut naurahtamaan. "Me laukattiin pellolla." "Juu, niin näkyy." Anne huokaisi syvään ja avasi meille kentän portin. "Mitä jos kävelisit sen kanssa hetken? Tai vaikka jäähdyttelisit sen?" Anne sulki portin perässämme. "Hieno idea, Einstein." Mutisin hiljaa ja pyysin tamman raviin.
Jäähdyttelin Riinan kentällä tuntien itseni yhä hölmömmäksi kuin koskaan aiemmin. Enkä vieläkään ymmärtänyt miten olimme päätyneet takaisin tänne, enhän ollut sulkenut silmäni kuin hetkeksi, mitä hittoa oikein tapahtui?
Loimitin vielä hieman hikisen Riinan ja talutin tamman tarhaan. Sitten kipitin kiltisti hoitajien huoneeseen ja toivoin kaakaota riittävän. Sain vastaani nauravan joukon ihmisiä ja kun tajusin jutun juonen, en voinut olla yhtymättä.
Olin varmasti maailman ainoa nainen, joka voi ratsastaessa vaipua noin omiin maailmoihinsa. Haaveilu kunniaan!
|
|
|
Post by Jusu on Jan 17, 2010 22:09:42 GMT 2
17. tammikuuta - Kaikki vielä edessäpäinKatselen ilmoitustaululle kiinnitettyä listaa silmät ymmyrkäisinä. Riina - LynnRiina - Lynn. Riina... Lynn... siis Riina ja Lynn, Riina ja Lynn. Se... se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa... mutta hetkinen... eihän se voi olla... Sen on oltava totta, elleivät silmäni sitten valehtele pahan kerran. Päätän kokeeksi sulkea silmäni hetkeksi ja avata ne uudestaan, mutta ei, kuvajainen ei muutu. Siinä lukee ihan selvästi minun nimeni ja Riinan nimi. Hassua, tuumaan ja kallistan päätäni. Sehän tarkoittaa... sehän tarkoittaa että hoidan Riinaa. Sitä sen täytyy tarkoittaa, en minä sille muutakaan selitystä keksi. Kun olen lopulta päässyt tähän päätelmään, räpäytän hämmästyneenä silmiäni. Ohhoh. Huh. Jalkani reagoivat uutiseen omalla omituisella tavallaan. Ne valahtavat ihan heikoiksi ja alkavat elää omaa elämäänsä, tärisevät mokomat. Minua alkaa jostain käsittämättömästä syystä naurattaa, mutta ymmärrän kyllä, että yksikseen käytävällä nauraminen näyttäisi erittäin typerältä. Sekös vasta hymyilyttääkin. Lopulta päätän kuitenkin ryhdistäytyä ja tarttua siihen toimeen, joka minulle on nyt mitä ilmeisemmin annettu - olen nyt Riinan hoitaja, ja sen pestin aion täyttää kaiken kyvykkyyteni mukaan. En tahdo tuottaa pettymystä Annelle ja Chaolle saatika Riinalle. Minulle on annettu vastuuta ja se vastuu minun on kannettava. Päätän aloittaa vastuun kantamisen etsimällä käsiini joko Chaon tai Annen kysyäkseni jommalta kummalta, mistä voin aloittaa. Ehdin vain kääntyä pois ilmoitustaulun luota, kun huomaan ensiksi mainitun olevan ihan melkein vieressäni. - Joko sä sait sisäistettyä, että sä olet nyt sitten osa team Riiviötä? mustatukkainen nainen kysyy naljaillen. - Joo, kai, hymyilen autuaana. - Kauan siinä kyllä kesti, mutta enköhän mä saanut. Mä meinasin tulla kysymään, että mistä mä voin aloittaa ja milloin? - Alota vaikka heti ja tule mun mukaan laittamaan pikku-rinsessaa kuntoon, jos suinkin ehdit, Chao hymähtää. - Okei, nyökkään ja kipitän nuoren naisen perässä käytävää pitkin kohti hoitohevoseni karsinaa. Toisen hoitohevoseni, lisään mielessäni, kun ohitamme Sentin tällä hetkellä tyhjän karsinan. Senttikin on yhä hoidokkini, vaikka Riina onkin liittynyt sen seuraksi hoidettavieni joukkoon. - Terve kaunis, Chao kuuluu tervehtivän Riinaa. - Mitäs se hurja Riiviö tietää? Chao on avannut karsinan oven ja astellut tamman luokse. Minä astun ovelle ja pysähdyn siihen katsomaan tammaa. Suurta, valtavaa, tammaa. Se näyttää paljon isommalta kuin Sentti, vaikka kaksikon säkäkorkeuksien välinen ero onkin vain viitisen senttiä. Riina ei kiinnitä huomiota Chaoon, vaan tuijottaa minua erityinen pilke silmissään. Mitä siinä seisoskelet, se tuntuu kysyvän. En tunne sinua enkä pidä sinusta - häivy siitä!- Se on... se on iso, on ainoa asia, jonka saan suustani. - Ja kaunis. - Onhan sillä kokoa ja näköäkin jos jonkin verran, Chao hymähtää. - Ja luonnetta on kuin äidillään konsanaan. Riinaa ei kuitenkaan kannata pelätä, ellei halua joutua sen pompoteltavaksi. Ei se ilkeä ole, ei vaan välttämättä luota jokaiseen vastaantulijaan. Nyökkään. Toivottavasti se joskus luottaa minuun, toivon hartaasti mielessäni ja lupaan Riinalle hiljaa olevani luottamuksen arvoinen. Riina näkyy saavan tarpeekseen minun tuijottamisestani ja vilkaisee Chaoa pitäen kuitenkin yhä toisen korvansa visusti kuulolla minun suuntaani, jos vaikka satun tekemään jotakin äkkinäistä. Chao taputtaa tamman kaulaa ja kääntyy minun puoleeni. - Aletaanko sitten laittamaan sitä niin saadaan se valmiiksi? Riinan omistajatar kysäisee ja saa vastaukseksi nyökkäyksen. Aika tarttua tuumasta toimeen. Puolen tunnin kuluttua saan pujotettua suitsien viimeisenkin remmin paikoilleen Chaon kiskoessa hanskoja käteen ja painaessa kypärän päähänsä karsinan edessä. Olen kiitollinen siitä, että hän oli paikalla ensimmäisellä kerralla kun harjasin Riinaa, sillä hänen läsnäolonsa teki tilanteesta varmasti mukavamman niin minulle kuin Riinallekin. Suuren suuri puoliveritamma luimistaa korviaan, kun kurottaudun suoristamaan sen otsatukkaa. - Tukka hyvin, kaikki hyvin, vai eikö sittenkään, irvistän tammalle. - Vai etkö sä luota siihen että mä osaan asetella sun otsahaivenes oikein? Chao virnuilee ovella ja ilmoittaa olevansa valmis. - Riinakin on, sanon ja ojennan tamman ohjat omistajalleen. Pian seuraan kaksikon mukana maneesille. - No niin, roikutsä vastaan kun mä hyppään kyytiin? Chao kysyy. - Joo, voin mä, vastaan ja pian Chao kapuaa huiman korkean ratsun selkään. Tunnen itseni hyvin pieneksi Riinan rinnalla, mutta enköhän minä totu - totuinhan Sentiinkin, vaikka se suuri olikin ja on edelleen. Kun Chao on satulassa, Riina liikahtaa malttamattomana ja haluaa päästä jo kunnolla liikkeelle. Chao pidättää tammaa pienesti ja silittää sen kaulaa lyhyesti. Tarkistan Riinan mahavyön ja väistyn sivuun, kun Chao kehottaa tamman hetken päästä liikkeelle. - Ja ei kun menoksi! Koulutreeniä, jippii, Chao virnistää ja Riina heilauttaa päätään, aivan kuin ilmaistakseen harmistuksensa lajinvalinnan suhteen. Asetun katsomoon seuraamaan parivaljakon työskentelyä. Riina on vielä nuori, ja paikoin sen näkee sen olemuksesta selvästi. Enimmäkseen se kulkee kuitenkin kauniisti ja hallitusti, joskin vauhtia sillä näkyy tänään riittävän vaikka muille jakaa. Chao keventelee tamman pitkien, sulavien raviaskelten tahdissa ja hallitsee sekä ratsunsa että oman istuntansa täysin. Voin vain huokaista syvään ja toivoa, että jonain päivänä minäkin näytän yhtä eleettömältä hevosen selässä ja kenties jopa Riinan satulassa, jos joskus vaikka sinne asti kapuankin. Miten se sitten ikinä tuleekaan onnistumaan, virnistän mielessäni kuvitellen itseni riippumassa onnettomana ison hevosen kyljellä tavoitteenani saada itseni heilautettua selkään. Chao ratsastaa hieman alle tunnin ja antaa Riinalle pitkät ohjat loppukäyntien ajaksi. Tamman vaaleat harjasjouhet valuvat kauniina kuohuina pitkin siroa kaulaa ja valkeat sukat vilkkuvat eloisien käyntiaskelten tahdissa. Unohdun ajattelemaan itsekseni ja tajuan viimetipassa Chaon laskeutuneen jo ratsailta ja olevan poistumassa maneesista Riinan kanssa. Hypähdän pois katsomosta ja kipitän parivaljakon perässä talliin, missä odottaa Riinan hoitamisoperaatio. Chao luovuttaa hevosen minun käsiini ja sanoo olevansa janokuoleman partaalla. Lupaan riisua ja hoitaa Riinan ja saan ohjeeksi loimittaa sen ja viedä sen tarhaan. - Ay ay captain, tokaisen ja ryhdyn hommiin Chaon siirtyessä juomapullonsa kera toimistoon juttelemaan Annen kanssa. - No niin, nyt ollaan kahden, parasta käyttäytyä, hymähdän Riinalle, joka vilkaisee minua tutkimaton ilme turvallaan. Huokaisen pienesti ja hoidan hevosen kuten se kuuluu hoitaa. Sitten harpon tamman pitkien askelten mukana pysytellen ulos tarhalle, jossa sitä odottavat tarhakaverit Myntti ja Blade. Muut saman tarhan hevoset lienevät kuka missäkin. Jätän tammat viihtymään keskenään ja palaan takaisin talliin. Karsina pitää siivota ja kenties varusteetkin putsata ja Senttikin palaa pian maastoretkeltään. Työt eivät tule loppumaan kesken, se on ihan varmaa, mutta sehän ei minua haittaa. Tästä tulee varmasti kivaa. - Lynn&Riina
|
|
|
Post by Jusu on Jan 22, 2010 16:59:08 GMT 2
22. tammikuuta - Tavallinen tallipäivä
- Kukkuu, huikkaan oleskeluhuoneessa löhöävälle joukkiolle. - Ohhoh, tehän näytätte kuolleilta! Iloinen tokaisuni saa aikaan minulle osoitettuja murhaavia mulkaisuja. Tytöt todella lojuvat kutakuinkin lahnan näköisinä sohvilla, naamat punaisina ja silmät suurimmalla osalla kiinni painettuina. Pysähdyn tarkkailemaan tätä uutta, kiinnostavaa ilmiötä melkoisen hämmästyneenä. Tätä päivää en uskonut näkeväni, Seppeleen tytöt puolikuolleina! - No ohhoh, sanon hetken päästä. - Oletteko te oikeasti kuolleita? Mitä ihmettä tää nyt meinaa? - Mhm... Hepat järjesti omaa ohjelmaa, Fiona irvistää. - Jahdattiin niitä tuntitolkulla, Jenna yhtyy. - Puol tuntia, Sirppa korjaa. - No niin mutta juostiin tuolla hangessa kuitenkin, Jenna sanoo. - Me ei meinattu saada Jamboa ja Leeviä millään kiinni! Veronica päivittelee. - Juoksuttivat pitkin pihaa, mokomat. - Ja sitten Josefiina tuli pihaan ja käski Jaakonkin niitä hakemaan ja ei kun vaan juoksivat, Sirppa marisee ja mutristaa huuliaan. - No saitte kai ne sitten lopulta kiinni? kysyn kulmiani kohotellen. - Joo, kun meitä oli siellä pihalla me neljä, Juli, Liisa, Karo, Jossu, Jaakko ja Anne. Sitten ne vasta saatiin saalistettua, Jenna toteaa. - Mutta ei ennen sitä. - Anne? Onko Anne täällä jossain? kysäisen hypäten aiheesta jo kohti seuraavaa. - Joo, on se, se on ratsastamassa Riinaa maneesilla, Fiona vastaa. - Okei, mä meen sinne, koittakaa pärjäillä, huikkaan ja olen jo matkalla portaille.
Raotan ovea varovasti ja työnnän vaalean pörröpääni ovenraosta kurkaten maneesiin. Vaalea raudikkotamma ravaa yli maapuomeista venyttäen askeltaan ja heilauttaa sirosti päätään ylitettyään puomit. Selässä istuva Anne näyttää keskittyvän Riinaan täysin, enkä ole ihan varma mahtoiko hän huomata minua. Pujahdan kuitenkin katsomoon ja istahdan katselemaan ratsukon menoa. Pian Anne siirtää Riinan käyntiin ja antaa sille ohjaa. Ohi kävellessään nainen hymyilee minulle. - Moi Lynn, hän tervehtii. - Oisko sulla aikaa kävelyttää Riina kun mä lopettelen? Mä lupasin vetää tänään tuntia ja mun pitää mennä huolehtimaan että pikkuratsastajat saa hevosensa. - Joo, voin mä kävelyttää, vastaan. - Ei mulla oo mikään kiire minnekään. - No hyvä. Me otetaan vielä vähän laukkaa ja sitte loppuverkkaillaan ja sitten luovutan ponin sulle, Anne sanoo. - Ponin? No juu, hymähdän. - Sopii mulle.
Riina laukkaa pirteästi ja jotenkin ilkikurisen näköisenä keskiympyrällä. Anne ohjaa sen ympyrältä suoralle uralle ja hetkisen kuluttua loppuravit ovat jo päättymäisillään. Ryhdistäydyn katsomossa ja kapuan pian maneesin puolelle valmiina ottamaan riiviö-Riinan hoteisiini. Anne pysäyttää ison tamman ja kiiruhdan kaksikon viereen juuri parahiksi, kun hän heilauttaa itsensä alas tammansa selästä ja ojentaa ohjat käteeni. Riina luimistaa minulle korviaan ja näyttää nyrpeää naamaa, mutten välitä siitä. Tajuan tässä vaiheessa harmitella sitä, ettei minulla ole hanskoja lainkaan, mutta enköhän minä yhdet jäähdyttelykäynnit kykene taluttamaan ilmankin. - Sä varmaan pärjäät sen kanssa, Anne tokaisee ja tekee lähtöä maneesilta. - Joo, kyllä me pärjätään. Ai niin, ja kiitos vielä kun... no, sanon lopulta, kun en saa sanoja suustani. - Eipä kestä, Anne hymyilee pienesti.
Sitten hän on mennyt ja olemme Riinan kanssa kaksin maneesissa. Vilkaisen tammaa, joka näyttää aavistuksen epäileväiseltä, mutta lähtee seuraamaan minua. - Voitaisiin me uloskin mennä, mutta siellä on liukasta ja hurjan kylmä, mutisen tammalle. - Niin että ollaan täällä nyt... Tuntuu hassulta puhella Riinalle. Tapaan kyllä höpöttää hevosille, mutta Riinalle puhuminen vain tuntuu omituiselta, kuin puhuisi jollekulle jota ei tunne lainkaan ja joka tuntuu ihmettevän nyrpeänä, mitä se tuokin ventovieras minusta oikein haluaa kun juttelee noin. Kaiken lisäksi Riina tuntuu koko ajan katselevan minua nenänvarttaan pitkin ja kulkiessaan pää pystyssä vieressäni se saa minut tuntemaan oloni smurffiukkeliksi tavallisessa maailmassa. - Kyllä me totutaan, eikö vaan? kysäisen tammalta pehmeästi. - Kun vaan annetaan toisillemme mahdollisuus. Riina tuhahtaa ja minä huokaisen syvään. Voisi se edes yrittää kuulostaa vakuuttuneelta, tuumaan, vaikka tiedänkin, ettei tuhahdus ollut tarkoitettu niin kuin sen tulkitsin. Jatkan kävelemistä hiljaisuuden vallitessa ja tajuan hetken kuluttua, että tuntilaiset valuvat pian maneesiin. Riina on jo jäähtynyt, joten voin saman tien viedä sen talliin ja hoitaa sen kaikessa rauhassa, kun tuntilaiset ovat jo maneesilla ja hoitajatkin todennäköisesti taluttamassa, kun kyseessä kuitenkin sattuu olemaan aloittelijoiden tunti. Hymyilen itsekseni pohdiskellessani pieniä ratsastajia, jotka hädin tuskin ylettyvät laittamaan ohjia ratsujensa kaulalle. Söpöä.
- Ole nyt siinä, hevonen! murahdan Riinalle, joka ei pidä ajatuksestani harjata se oikein huolella ja tunnollisesti. - Jos vaan seisoisit aloillas, niin mä suoriutuisin tästä paljon nopeammin. - Ei blondit tollasia tajua, Jaakko ilmestyy ovelle irvailemaan. - Riina on blondi. - No mikä mä sitten olen? lipsautan ennen kuin tajuan antavani sillä Jaakolle lisää suuta koiranleukailuun. - No katos vaan! Blondihan se sinäkin, mies sanoo. - On se kumma kuinka blondit vetää toisiaan puoleensa. - Mitä sä meinaat? kysyn hieman ihmeissäni. - Sä olet blondi, Sentti on blondi, Riina on blondi. Ja se nutipäinen karvapallokin vielä, Jaakko selittää. - Ai häh? Mikä nutipää karvapallo? hämmästyn. - Katilla on mustat hiukset, ei se ole blondi. Kestää hetken, ennen kuin tajuan mikä saa Jaakon rehahtamaan nauruun. Kurtistan kulmiani ja Riina hyödyntää herpaantumistani hyväkseen ja peruuttaa niin kauas minusta ja käytävällä virnuilevasta Jaakosta kuin vain suinkin mahdollista. Lopulta tajuan, ettei nutipäinen karvapallo tarkoittanut Katia, vaan... Hillaa. Puna kohoaa poskilleni ja päädyn ajattelemaan, että ehkä olen kuin olenkin myös sisäisesti blondi. - Jaa, niin... öh... tota. Siis Hillastako sä puhuitkin? Niin... joo, soperran kun en muuta saa sanottua. - Häivy nyt siitä ennen kuin sä saat mun sisäisen blondini sanomaan jotain vielä tyhmempää. Jaakko katoaa jonnekin (arvatenkin on mielestään nyt ansainnut yhden ylimääräisen tupakkatauon, nurisen mielessäni) ja jättää minut ja Riinan rauhaan. Käännyn katsomaan tammaa, joka killittää minua arvioivasti. - Siinähän nauraa, totean tammalle hymysuin. - Ei se kuitenkaan tajua, että me ollaan tavallista fiksumpia blondeja ja yllätetään se vielä joku päivä. Riina pärskähtää. Niin no, jos sitä joskus yllättäisi itsensäkin ja saisi kerrankin lähdettyä ajoissa kotiin, tuumaan ja ryhdyn jatkamaan harjausoperaatiotani.
- Lynn&Riina
Siun ja Riinan hoitotaipale on alkanut hienosti! Näitä on kiva lukea, sellaista rentoa, sujuvaa tekstiä ja hyvin maanläheistä tallimenoa! =) ~Anne
|
|
|
Post by Jusu on Jan 26, 2010 21:12:37 GMT 2
26. tammikuuta - Leijaillen- Lynn&Riina
|
|
|
Post by Jusu on Feb 6, 2010 23:19:04 GMT 2
6. helmikuuta - LauantaimaastoiluaTaputan Sentin kaulaa, nostan ohjat sen pään yli ja talutan orin perässäni ulos tallista. Muu porukka näkyy jo nousevan ratsujensa selkään kentällä, jonne minäkin nyt suuntaan hopeaharjan kera. Tälläydyn satulaan, tarkistan Sentin mahavyön, säädän jalustimet ja ohjaan hevosen kiireen vilkkaa muun ryhmän mukana ulos kentän porteilta. Maastokoplamme lähtee iloisesti rupatellen valloittamaan Liekkijärven suuntaan kiemurtelevia teitä ja polkuja ja asettaudun mukavasti letkamme keskivaiheille. Carkki pitää kärkeä muhkean Palmikon kanssa, Liinu seuraa emäänsä Lexien naureskellessa iloisesti tamman selässä, Alinan ratsastama ilkikurinen Janus luimistaa korviaan Sentin ajautuessa turhan lähelle, Jassu ohjaa Siken rohkeasti Sentin perään ja Chao kuuluu ärhentelevän keekoilevalle Riinalle, joka ei ole tyytyväinen jouduttuaan jäämään melkein ryhmän viimeiseksi. Riinan perässä tallustaa vielä pirteä Taiga tyyni Wear selässään. Sekalainen ryhmämme keinahtaa pikkuhiljaa raviin, mutta puheensorina ei hiljene. Itse kevennän vaiti Sentin ravin tahdissa ja pohdiskelen omiani. On ihana päästä pitkästä aikaa maastoilemaan vähän isommalla porukalla. Taivas on harmaan pilviverhon peittämä, mutta lunta ei ainakaan toistaiseksi sada. Ei se kyllä kaukana ole, tuumaan vilkaistessani jälleen kerran taivaalle. Keskitän katseeni jälleen menosuuntaan, kun tajuan ajautuneeni liian lähelle Janusta. Pidätän Senttiä, jolla tuntuu olevan tänään aavistus ylimääräistä energiaa. Ori niskoittelee hieman, mutta tyytyy sitten kasvattamaan välimatkaa edessämenevään ratsukkoon. Sikellä kuuluu olevan vaikeuksia pysytellä jonon alkupään perässä, jos tulkitsen Jassun murinat oikein. - Ärrr, liiku nyt, läski! tyttö kuuluu urahtavan. - Hop hop, tassua toisen eteen! Chaon ongelmat sen sijaan ovat päinvastaiset, sillä Riina ei tunnu asettuvan millään. Tammalla piisaisi vauhtia ja energiaa vaikka muille jakaa, joten arvaan Chaon joutuvan tekemään kaikkensa pitääkseen riiviöhevosen aisoissa. Vilkaisen toista hoidokkiani nopeasti, ennen kuin toinen hoitohevoseni muistuttaa minua olemassaolostaan heilauttamalla päätään ja kilisyttelemällä kuolaimia. - Joo joo, mä olen hereillä, hymähdän Sentille ja silitän sen kaulaa hymysuin. - Kiva kun huolehdit. Matka jatkuu rennon meiningin vallitessa. Etenemme mahdollisuuksien mukaan ravissa tai käynnissä, ja lopulta pääsemme asiaan - edessä aukeaa loistava laukkasuora, ja sen seppeleläiset osaavat takuulla käyttää hyödykseen! Tasaisen varma Palmikkokin sinkoaa Carkin kannustamana reippaaseen laukkaan, ja Lexie joutuu pidättelemään Liinua, joka haastaisi mieluusti äitinsä kilpajuoksuun. Janus seuraa suomentammakaksikkoa heittäen matkan varrella pari hassua ilopukkia, jotka saavat Alinan lähinnä nauramaan, ja connemaran esimerkistä intoutuneena Senttikin uskaltautuu heittämään takasiaan ilmaan. - No! Sentti, yritän torua, mutten voi olla nauramatta hevosen riemulle. Sikke ryntää laukkaan ja Riina seuraa sitä elävän tykinkuulan tapaan. Kuulen Chaon hokevan "Riina prrr, soo, Riina raaauha", ja Taigakin innostuu etenemään melkoisella vauhdilla. Wear naureskelee pyöreän ponitammansa menolle, mutta enempää en ehdi jonon tapahtumia seuraamaan, sillä uppoudun keskittyneenä Sentin tasaiseen, reippaaseen laukkaan, joka kiidättää meitä kahta eteenpäin huimaa vauhtia. Jos edessä ei laukkaisi kolmea hevosta, Sentin askel kiihtyisi varmasti entisestään... ja jos seitsemän hevosen kaviot eivät takoisi lumista tienpintaa äänekkään töminän saattelemina, kuvittelisin meidän lentävän. * * * Hevosten karvapeitteet ovat hien kostuttamat, kun kävelemme tallin pihaan. Ratsastajat jalkautuvat ja hevoset viedään talliin. Vietyäni Sentin varusteet paikoilleen piiloudun sen karsinaan pesusienen ja haalean lämmintä vettä sisältävän sankon kera. Sentti ei pistä pahakseen sienipesua, vaan nauttii siitä täysin siemauksin. Hoidettuani orin huolella loimitan sen ja taputan sen kaulaa. - Sä jäät nyt sitten odottelemaan päiväsapuskoitas, hymähdän hevoselle. - Mä sen sijaan käyn sun ja ton riiviö-Riinan varusteiden kimppuun, nih! Olen tosiaan luistanut varustehuollosta melko kiitettävästi, mutta nyt on aika tarttua pesusieneen ja ryhtyä hommiin. Sillä aikaa kun hevoset rouskuttelevat päiväruokiaan, on hyvin aikaa lukittautua varustehuoneeseen ja uppoutua varusteiden pesemisen, hmm, kiehtovaan maailmaan. Olen saanut Sentin satulan puhdistetuksi jalustinhihnoja myöten, kun Chao kurkkaa satulahuoneeseen. - No ohhoh! Sulla on sitten ihan varusteidenpesupaja pystyssä täällä, hän toteaa ilahtuneena, kun siirryn Riinan satulan kimppuun. - Joo, mutta oli mulla asiaakin! Kun tolla Riiviöllä on nyt tänään ihan hirveästi energiaa, niin meinasin vaan että kävisitkö sä taluttelemassa sitä sitten kun se on saanu safkattua? Ihan vaan silleen lyhyesti vähän hölkkäilisit sen kanssa. - No joo, eiköhän se onnistu, mulla ei kuitenkaan ole tänään mikään kiire minnekään, vastaan, vaikka tieto maanantain fysiikankokeesta nakuttaa ikävästi takaraivoani. - Joo, voin mä käydä vähä juoksentelemassa sen kanssa. - Kiva! Kannattaa sitten varmaan pistää suitset päähän, ai niin ja pistä sitten hanskat käteen jos et halua, että nahka hankautuu kämmenpohjista, Chao muistuttaa. - Ooolrait, mä pesen sitten sen suitset vasta taluttelun jälkeen, sanon ja kysyn, oliko vielä muuta. - Eipä varmaan, Chao sanoo ja kurtistaa mietteliäänä otsaansa. - Joo, ei varmaan muuta. Pidä hauskaa Riinan kanssa, mä lähden nyt, pitää ehtiä vielä ruokakauppaan. - Pidä hauskaa ruokaostoksilla, toivotan ja saan vastaukseksi kuivakan naurahduksen. - Joo, mä rakastan ruokaostosten tekemistä pahimpaan lauantairuuhka-aikaan. Olen haistavinani äänessä sarkasmia, mutten ole ihan varma, naurahdan vaan ja toivottelen hyvät lauantain jatkot. Sitten Chao onkin jo mennyt ja minä jään varustehuoneeseen yksin hiljaisten satuloiden ja suitsien kanssa. Viheltelen itsekseni ja teen mahdollisimman tarkkaa työtä - onhan tässä aikaa, kun hevoset syövät vielä. * * * - Rääääh, rääkäisen Riinan hypähtäessä reippaasti eteenpäin ja raahatessa minua mukanaan. - Hei, hevonen, hou hou! Hidastappa tahtia ja muista, että mun pikkujalat ei pysy noiden sun neljän säihkysääres mukana ihan noin vaan! Pakkoko vielä riehua... Käyttäytyisit kerranki ku aikunen hevonen ikään. Nurinani vaimenee pikkuhiljaa, ja pian Riinakin rauhoittuu. Taputan sen kaulaa kiitollisena ja hymyilin. Niin sitä pitää, kehun tammaa mielessäni. Osaahan sekin rauhoittua. - Et sä taida sittenkään olla pöllömpi hevonen, ethän? jutustelen puoliveriselle ja rapsuttelen sen kaulaa. - Diih, sä taidatkin olla ihan fiksu tapaus sille päälle sattuessasi. Vähän höppänä, mutta ihan okei, vai mitä? Riina katsoo minua kuningatarmaiseen tapaan, joka viestii selvästi, että "ihan okei" ei ole sen arvolle riittävä määritelmä. - No joo joo, arvon neiti täydellinen, olet sä vähän enemmän kuin ihan okei. Riina puhisee ja heilauttaa päätään. En voi olla nauramatta sen diivan elkeille, ja kun palaamme lyhyeltä lenkiltämme takaisin tallille, en voi olla halaamatta sitä ihan pikaisesti. Riina sallii lyhyen halauksen, mutta muistuttaa sitten päätään jälleen heilauttamalla, että hei kuule, ei me ihan vielä olla niin hyvissä väleissä, että voitaisiin ihan tuttavallisiksi heittäytyä. - Lynn, Sentti & Riina
|
|
|
Post by Jusu on Feb 13, 2010 21:48:08 GMT 2
13. helmikuuta - AloillaanAnne & Riina maneesissaLynn&Riina 5HM
|
|
|
Post by Jusu on Feb 19, 2010 13:05:21 GMT 2
19. helmikuuta - Eläköön hiihtoloma
Suoriudun tallille tavallista perjantaita huomattavasti aikaisemmin. Mieleni tekee hihkua riemusta, kun koulu jää taakse kokonaiseksi viikoksi - hiihtoloma alkakoon, halleluja! Hypähtelen kodin kautta suoraa päätä Seppeleeseen napaten vain eväät ja ratsastusroinat mukaani. Tänään onkin tiedossa pitkä tallipäivä, sillä Riinan ja Sentin hoidettuani jään vielä tekemään iltatallia. Mikäs siinä, tallillehan tässä onkin tullut pari päivää kaipailtua. Ääntä minulla ei edelleenkään ole nimeksikään (mokoma muutti hetkeksi jonnekin lämpimään, Bahamasaarille kenties, ja niin minä jäin mykkänä kylmään koto-Suomeen), mutta mitäpä sen väliä. Elekieleni on laajentunut, ja jos kanssaihmiset eivät eleitäni ymmärräkään, hevoset kyllä tajuavat pointtini puhumattakin. Ja ainahan voi kirjoittaa.
Tallin ovi narahtaa hieman, kun heilautan sen varovasti auki ja pujahdan sisään. Tallissa on hiljaista, muttei tyhjää - muutama muukin hoitajatytöistä on tainnut päästä karkaamaan koulusta hieman aiemmin ja Josefiina näkyy saaneen Jaakonkin patistettua hommiin. Tallimestari puhdistaa parhaillaan Sentin karsinaa aavistuksen yrmeän näköisenä, ja päätän kipittää oleskeluhuoneeseen hänen huomaamattaan. Valitettavasti vain Jaakko astahtaa juuri parahiksi käytävälle ja vilkaisee minua ilahtuneena. - Kas, tulihan se blondi! Sä saat kyllä hoitaa hoitokoniesi karsinoiden siivoamisen, mä putsaan vaan ne joiden hoitajat ei ole paikalla, Jaakko myhäilee tyytyväisenä. Käännyn hänen puoleensa ja etsin koiranpentuilmeen kasvoilleni. - Voi, mä ajattelin että sä olisit tänään ihana ja siivoaisit Sentin karsinan, kähisen vähäisellä äänelläni. - Mä siivoan kyllä sitten Riinan, mutta eikö se olisi reilua että siivoaisit sen Sentin kun nyt kerran aloititkin. Sitä paitsi sä saat siitä palkkaa ja mä olen vielä kipeäkin. Yskin vakuudeksi sanojeni perään ja hakkaava, keuhkoihin käyvä yskä taitaa hellyttää Jaakon, sillä myrtsisti ja pitkin hampain hän nyökkää. - Okei, tän kerran. Oli se sen arvoinen esitys kyllä, hän myöntää. - Kiitos, kulta. Mä tiesin voivani luottaa suhun, mörisen ja hymyilen kauniisti. - Kyllä mä ensi kerralla sen siivoan... ehkä... ellen ole vieläkin kipeä. - Ihan varmasti siivoat! kuulen Jaakon huikkaavan perääni, mutta tyydyn vain heilauttamaan kättäni ja suuntaamaan askeleeni lopulta yläkertaan.
Ehdin juoda kahvikupin puolilleen, kunnes kännykkä tärisee taskussa ilmoittaen täten saapuneesta tekstiviestistä. Voitko pistää Riinan kuntoon ratsastusta varten? Olisin laittanut itse, mutta mulle tulikin menoa ja tänään on vähän kiire aikataulu. Tulen puoleen mennessä, Riinan voi viedä maneesille jos mua ei näy tallissa. Chao. Näpyttelen lyhyen vastausviestin (ok) ja ryystän kupin tyhjäksi. Vien kuppini tiskialtaaseen ja vedän pipon takaisin päähäni, ennen kuin hypin alakertaan ja ulos harmahtavaan, kylmään talvipäivään. Kohta sataa ihan varmasti lunta, tuumaan mielessäni, kun suuntaan kohti tammajoukkion tarhaa, josta tiedän löytäväni Riinan. Siellähän se, pelleilee Myntin kanssa ja viis veisaa yrityksistäni saada se kiinni. Tuhahdan turhautuneena ja pyörittelen silmiäni, mutta lopulta taisto päättyy minun voittooni. - Hahhah, sainpas, naurahdan tammalle käheän voitonriemuisesti ja saan hevosen säikkymään möreää ääntäni. - No anteeksi vaan, mulla on flunssa...
Riina jatkaa höösäämistään vielä tallissakin ja osoittaa dramaattisin elkein, että olisi mieluummin jäänyt ulos kavereidensa luokse. - Mä tiedän, mutta se nyt on ikävä fakta että tämmöstä se elämä usein on, huokaisen sille lopulta. - Et sä kyllä tee tätä itsellesi yhtään helpommaksi tolla draamailullasi. Unohdun hetkeksi rapsuttelemaan tamman kaulaa, mutta Riina on kärsimättömällä tuulella eikä aio sietää turhaa vitkuttelua. Niinpä huokaisen uudemman kerran ja kumarrun puhdistamaan sen kavioita. Saatuani viimeisenkin kavion putsattua lähden satulahuoneeseen hakemaan hevosen varusteita ja pysähdyn matkalla vaihtamaan pari sanaa Liinua puunaavan Lexien kanssa. Kun palaan takaisin Riinan luokse, se kurkkii jo malttamattomana käytävälle ja perääntyy ovelta päätään heitellen minut nähdessään. - Aurinkoinen vastaanotto, kuten aina, naurahdan vaimeasti ja lasken satulan ja suitset käsistäni. Pujahdan karsinaan pujottamaan suojat tamman jalkoihin (arvelen Chaon haluavan hypätä) ja palaan sitten hakemaan satulaa. Asettelen huovan pehmusteineen suoraan, kiinnitän satulavyön ja olen vähällä saada osakseni ilkeän näykkäisyn. - Älä jaksa, jooko? Chao tulee kohta, niin että meidän on parasta olla valmiina siihen mennessä. Senkin kaunotarhiviö, torun, joskin melko lempeästi - en vain löydä sopivaa napakkuutta ääneeni.
Kun Chao tulee, olen onneksi jo kiinnittämässä suitsien viimeistä hihnaa. Nainen pelmahtaa paikalle ja ilmoittaa hakevansa romppeensa yläkerrasta ja toteaa samaan hengenvetoon, että voin viedä Riinan maneesille jo edeltä. - Ay ay, captain, sanon ja lähden jo taluttamaan suurta tammaa käytävälle ja ulos tallin etuoven kautta maneesille. Riina kulkee vierelläni pää ylhäällä ja korvat pyörien, mutta tuntuu melko rauhalliselta. Aikaisempi ennustukseni on osoittautunut oikeaksi, sillä taivaalta leijailee suuria, valkoisia hiutaleita yhä tihenevään tahtiin. Vien Riinan maneesiin, missä kävelytän sitä ympäri uraa odottaen Chaon saapumista. Pian nainen paukkaakin maneesiin. Autan hänet satulaan ja palaan sitten itse takaisin talliin lunastamaan Jaakolle antamaani lupausta.
- Hei, pellavapää, sä lupasit siivota sen riiviön karsinan, niin että älä luista lupauksestasi! Jaakko huudahtaakin heti kun näkee minun astuvan talliin. - Juu juu, en en, kuittaan ja lähden hakemaan kottikärryjä. Eläköön hiihtoloma, tuumaan lappaessani sontaa kärryjentäytteeksi. Kerrankin on aikaa tallihommille - niille vähän ikävimmillekin.
- Lynn&Riina
|
|
|
Post by Jusu on Mar 4, 2010 20:53:50 GMT 2
4. maaliskuuta - Kaunotar ja karkuri
Loskainen maa ja valoisammat päivät kuuluttavat kevään hiipivää lähestymistä. Viime vuonna kevät pääsi yllättämään minut saapumalla ennen kuin oikeastaan tajusinkaan, mutta tänä vuonna olen aikaisessa kevätbongailuni kanssa. Kiinnitän huomiota jokaiseen kevään merkkiin, joka eteen osuu, sillä tänä vuonna minä haluan nähdä, koska se kevät oikein tulee. Minun tekee mieli lauleskella lauluja vuodenajoista suloisimman kunniaksi - olen aina ollut syksyn ja kevään vakaa kannattaja, yksinkertaisesti vain siksi, että ne sattuvat olemaan ikään kuin välivuodenaikoja, siirtymäreittejä kesästä talveen ja päinvastoin. Ne tavallaan sulautuvat ja mukautuvat kahden voimakkaan vuodenajan väliin ja juuri siitä syystä ne ovat minun mieleeni - olen itsekin joutunut sulautumaan muiden joukkoon. Synkeä syksy ja pirteä kevät vain muodostavat minunlaiseni kokonaisuuden.
Kevät tarkoittaa ehdottomasti sitä, että päivät pitenevät. Se ilahduttaa minua erityisesti, sillä se puolestaan tietää lisää aikaa hevosille. Oikeastaan, tietäähän se paljon lisää aikaa muutamalle muullekin asialle... Minua hymyilyttää, kun pujahdan talliin ja minua tervehtii vaimea hörähdysten kuoro. Totean välittömästi sekä Sentin että Riinan olevan ulkona ja Jaakon vilkaistua minua paljonpuhuvasti hymyilen miehelle hurmaavasti ja tartun talikkoon ymmärrettyäni vilkaisun pointin täysin ja välittömästi. "Mää autan sua ja siivoan osan näistä karsinoistasi, kun sä kerran näytit noin avuttomalta", sanon ja Jaakko näyttää ilahtuneelta... ... eikä osaa odottaa sitä paljonpuhuttua muttaa, jonka kuitenkin livautan suustani saman tien. "MUTTA", sanon ja miehen hymy hyytyy. "Mutta mitä?" Jaakko kysyy kohtaloonsa alistuneena. "Sä joudut kyllä hiekoittamaan pihan. Se on ihan järkyttävän liukas, kun on märkää loskaa ja sen alla jäätä", sanon vakavana. Jaakon ilme venähtää, mutta muuttuu sitten epäluuloiseksi. "Mistä lähtien tallitytöt on komennelleet mua?" mies kysyy kulmaansa kohottaen. "Tästä. Päivää, mä olen sun uusi pomosi, Josefiina palkkasi mut ylemmäksi tallivastaavaksi... no ei vaiskaan. Se vaan, siis Jossu, tuli mua vastaan tossa pihalla, oli taloon menossa ja oli vähällä vetää komeat lipat, niin se sitten käski mut käskyttämään sut pihanhiekotushommiin." Jaakko huokaisee syvään, mutta tuhahdettuaan itsekseen hän vetää suupielensä kuivaan virneeseen ja on tekevinään minulle kunniaa. "Ay ay sir, kun kerran niin sanot, tai siis kun neiti tallinomistaja ja palkanmaksaja-Jossu sanoo. Siivoatko sä nää sitten loppuun?" mies kysyy toiveikkaana. "Ei, kun mä siivoan Riinan ja Sentin karsinat. Ja ehkä jonkun muun. Äh, mä voin siivota vaikka nää neljä ni ota sä ne toiset neljä jäljelläolevaa." "Deal", Jaakko hymähtää ja ryhtyy hiljaisuuteen vaipuen siivoamaan minun avustamanani loppuja karsinoita.
Jaakko on kadonnut pihalle hetki sitten ja minä olen parhaillani lakaisemassa käytävää, kun Chao marssii paikalle tulistuneen oloisena. Katsahdan naista ihmeissäni ja pysähdyn luutani kanssa. "No ohhoh, mikäs sua..." En kuitenkaan ehdi lausettani loppuun, kun Chao toteaa: "Jaakko hiekoittaa pihaa." Se voisi kenties olla omituinen syy, mutta kyllä kai jokainen tallilla säännöllisesti käyvä jo tietää tarkemmin. Sipaisen toisella kädelläni nutturalta karanneen vaalean hiuskiehkuran pois silmiltäni ja tunnen oloni hieman kiusaantuneeksi, vaikkei juttu, siis Chaon tulistuminen, oikeastaan minun syyni olekaan. "No joo, kun mä käskin sen hiekottamaan... kun Jossu käski mun käskeä..." soperran ja saan Chaon nauramaan. "Hölmö, ei se nyt noin vakavaa ole! Lähdetkö sä mun kanssa hakemaan Riinaa sisään? Mä en tosta yksin mene... tai siis, Riinalla saattaa olla vauhti päällä niin hyvä vaan jos on toinenkin tyyppi mukana", Chao korjaa ja minä nyökkään. "Juu, mä tulen, oota vaan ni mä käyn heivaamassa tän haravan, eikun luudan pois!" hihkaisen ja kiikutan kapistuksen pois käsistäni sinne minne se kuuluukin. "Mitä sä olet meinannut tehdä Riinan kanssa tänään?" Lähdemme yhdessä talsimaan tarhoille, ja sekä Chao että minä vilkaisemme sivusilmällä Jaakkoa, joka on näemmä omasta mielestään hiekoittanut jo tarpeeksi ansaitakseen tupakkatauon. Meinaan liukastua hiekoittamattomalla pätkällä ja takerrun Chaoa käsivarresta, mikä saa naisen havahtumaan ajatuksistaan ja muistamaan kysymykseni. "Aa, joo, siis mä meinasin että voisin irtohypyttää sitä vähän! Tuutko sä kattomaan? Se voi olla ihan hauskaa meininkiä", Chao virnistää. "Todellakin tulen! En jättäisi välistä mistään hinnasta", vastaan hymyssä suin.
"Riinaa, Rinsessaa! Tule tänne tule", Chao huikkaa tammalleen, joka seistä nököttää (kerrankin) aloillaan tarhassa ja massuttaa heinää. Riina vilkaisee meitä tylsistyneen näköisenä, näyttää harkitsevan hetken ja päättää sitten, että jopa meidän seuramme voisi voittaa yksinäisen tarhahetken - ties minne tamma on tarhaseurueensa hukannut. Se kohottaa päätään ja lähtee tulla töpöttelemään kohti porttia. "Kato, viisas tamma! Kyllä se omistajansa tunnistaa", Chao naurahtaa ylpeänä. "Niin", sanon, kun en muutakaan keksi. "No hei mamman muru, mitä kuuluu? Päätit sitten olla oikein viksu tammu ja tulla heti..." Chao lepertelee pujottaessaan vihreää riimua Riinan siroon päähän. Tamma katsahtaa minun suuntaani ylpeän näköisenä, kuin sanoen minun olevan sen arvoasteikossa yhä melko pohjalla. En anna tamman katseen nujertaa minua, ja tajutessani ajatuksieni suunnan en kykene estämään tirskahdusta. Ihan kuin hevonen muka olisi niin kiero, että osaisi esittää mukavaa Chaolle ja ilkeillä minulle tämän selän takana, vai voisiko se olla?
Lähdemme ihmeen tyynesti kävelemään tallille. Riina ei säpsy mitään ja tyytyy kävelemään kiltisti Chaon perässä yhtään tempomatta. "Heei, sillä on tänään hyvä päivä", Chao hymyilee, ja samassa Riina osoittaa, ettei sen kanssa kenties kannata herpaantua ihan täysin. Viuh vain ja tamma on kiskaissut itsensä irti. Chao huudahtaa ja menettää tasapainonsa Riinan säikähtäessä ilmeisesti puun oksalta pudonnutta luminokaretta, ja sitten vaaleanraudikko kaunotarkarkuri onkin jo mennyt. Chao ja minä jäämme katsomaan sen perään silmät pyöreinä. "No oho", lipsautan ja sitten saamme liikettä niveliimme. Chao onkii itsensä pystyyn märän lumiloskan seasta äänekkäästi kiroillen, minä lähden edeltä Riinan perään ja pian nainen seuraa minua manaten mokomaa hevosta alimpaan maanrakoseen. "Että sen pitikin, just kun mä olin hyvällä tuulella, s**tana sentään!" Chao murisee. "Ja nyt se menee tuolla, suoraan tallin ovista sisään, perkele! Toivottavasti siellä ei ole ketään alla!"
Niin, sitä minäkin kovasti toivon, ja talliin päästessämme saamme onneksemme huomata toiveen toteutetuksi, niin ainakin ensivilkaisulla luulemme - missään ei näy pökertyneitä ihmisiä, ei kaatuneita kottikärryjä tai muutakaan siihen viittaavaa, että Riina olisi juossut minkään yli. Tamma itse löytyy kiltisti karsinastaan, riimunnaru jaloissa roikkuen ja pahuksen itsetyytyväinen ilme siloturvallaan komeillen. "Ihme aasihan sä olet!" Chao älähtää ihmeissään. "Karkasit ja tulit omaan karsinaasi, oliko nyt ihan viisasta?" "No parempi että se tuli tänne kuin että se olisi juossut minnekään tielle tai mitään", sanon huojentuneena. "No se on totta kyllä. Nyt neitiseni", Chao sanoo jatkaen puhettaan selvästikin Riinalle (minua hän tuskin kutsuisi neitisekseen). "Me laitetaan sut nyt kuntoon ja viedään maneesiin ja sitten sä saat hyppiä sielusi kyllyydestä."
Ja niin tehdään. Myöhemmin raahaan puomeja maneesissa avustaen Chaoa kyhäämään estekujaa. Riinan Chao on päästänyt ravailemaan omaan tahtiinsa pitkin poikin maneesia. Ei aikaakaan, kun olemme jo saaneet esteet valmiiksi ja irtohypytysharjoitukset ovat täydessä vauhdissa. Chao oli oikeassa sanoessaan aikaisemmin, että Riinan irtohypyttäminen voi olla hauskaa katsottavaa - sitä se todella on! Tamma näyttää nauttivan hyppäämisestä kovasti, ja katsoessani sen vaivatonta hyppäämistä en yksinkertaisesti voi olla huokaamatta ihastuksesta. "Se on vaan niin kaunis", sanon Chaolle, kun viemme Riinaa talliin. "Mä olen kyllä yhä katkera siitä sen karkutempusta", Chao toteaa ykskantaan. "Mokoma kaunotarkarkuri, minkä menit tekemään!"
Lynn&Riina 7HM
|
|