|
Post by Josefiina on Jun 19, 2008 16:57:24 GMT 2
19.06.08 - "Neiti vähän testas, vai?"
Aah, mikä ilma! Lampsin rennosti tallia kohti auringon kimallellessa kasvoillani. Eilinen tihkusade oli kuin poispyyhitty, ja tilalla sarastava hellepäivä. Kello oli pian yksitoista, ja lämpöä kai seitsemän-, kahdeksantoista astetta. Mitä luultavimmin lämpötila nousisi päivän mittaan - tai sitten laskisi. Mutta sitähän en suostunut edes ajattelemaan...
Moikkailin laitumilla käyskenteleviä heppoja, ja bongasin Riinankin. Se suostui raahautumaan portille vasta pitkällisen maanittelun myötä. Ihmekös se: mikäs heppa se sellainen olisi, joka ei nauttisi leppoisesta laiduntamisesta kavereiden kesken? - Älä huoli, en mä sua aio sisään tuoda, lupasin tammalle, joka nuuski minua epäluuloisesti. Se antoi minun taputella itseään hetken, kunnes katsoi hellittelyn riittävän ja ravasi laidunkavereidensa perään. Tunnistin laumasta ainakin melkein kokonaan valkoisen Blondin ja tummanpunarautiaan Humun, sekä tähtipäisen Taigan. Olinhan eilen painanut kaikkien näkemieni karsinoiden nimikylttien tekstit päähäni, ja Chao oli luetellut nopeasti näkemiemme hevosten nimiä. Ehkä minä joskus oppisin...
Kävelin tallille ja minua vastaan tuli ruskeahiuksinen nuorimies. Jotenkin tuo ehkä parikymppinen jätkä toi heti mieleeni jonkun kunnon naistenmiesmachon: tallillahan varmasti pyöri tyttöjä joita naurattaa. Miehen leveä virne vahvisti mielikuvaani, ja hymähdin itsekseni. - Katos, uutta verta! Ketä saan luvan tervehtiä? jätkä virnuili. - Ai saat luvan? En mä ole sulle mitään lupaa antanut, leukailin takaisin. - Jossu, Riinan uus hoitaja. - Jaakko, tallin kingi. Minun oli pakko nauraa Jaakon ilmeelle. - Mitä tollanen parikymppinen jätkänretale tallilla tekee? Sut vois kuvitella paremmin jonku bemarin kuskinpaikalle, kunnon amispoppia jumputtamaan subbareista. - No ehh, Jaakko oli pyöräyttävinään silmiään. - Kun sä kerran olet noin tietäväinen, et varmaan tarvitse ketään neuvomaan paikkoja ja heppoja ja henkilöitä? - Kyllä kiitos, hymyilin enkelimäisesti ja Jaakko huokaisi. - Joskus mä mietin ihan samaa, mitä mä täällä teen...
Mies lähti kuitenkin kuljettamaan minua ensin käytävän päästä päähän selittäen ensin Seppeleen historiasta. Se oli kuulemma vanha 1900-luvun tila, ja talli oli ensin ollut kolmikarsinainen navettapahainen. Ja nyt se oli 20-paikkainen, kodikas, moderni ja viihtyisä talli, kuten Jaakko osuvasti kuvaili. Aitassa oli kuulemma myös kolme karsinaa. Kävellessämme Jaakko kertoi myös tallin hevosista. Pysähtelimme tyhjien karsinoiden luokse, kun miekkonen selosti: Blade oli reipas ja kiltti, Jambo kujeileva ja huumorintajuinen, Mari mukavuudenhaluinen joka ei koskaan kyllästynyt hellimisiin, Pikku aloittelijan unelma... Olin mennä sekaisin nimistä ja luonteista ja omistajista, kun olimmekin jo käyneet kaikki pollet läpi. - Ei siinä mitään, kyllä mä nyt jotain näistä tässä muistan, mutta sitten kun mennään tonne tarhoille..., irvistin. - Ääh, kyllä sä opit, Jaakko vakuutti ja ilmeeni nähdessään lisäsi ilkikurisesti: - Ennemmin tai myöhemmin. Mä veikkaan myöhempää.
Mukavaksi ja hauskaksi osoittautunut uusi tuttavuuteni esitteli minulle myös rehulan, satulahuoneen, toimiston, pesuboksin ja muut huoneet. Yläkertaan emme kajonneet: sain kuitenkin tietää, että siellä oli oleskeluhuoneen lisäksi lokerikot hoitajille ja omistajille. Jaakko kertoili minulle faktoja vielä silloinkin, kun ripein liikkein siivosin Riinan karsinan. Ei se sotkuinen ollut, mutta tulipahan tehtyä jotain hyödyllistä oppiessa.
- Dodih, etköhän sä nyt jotain tiedä, Jaakko hymyili kun astuimme ulos lämpimään. - Joo, kiitos tuhannesti! sanoin vilpittömästi. - Eipä tuo mitään. Teenpä jotakin leipäni eteen. Jaakko sytytti tottunein ottein tupakan ja minä lähdin kävelemään tarhoille päin. Tai laitumiahan ne nyt muistuttivat, tilavat vihreät aidatut alueet. Talsiessani kertasin kaikkea oppimaani. Ehkä minä vielä joskus muistaisin kaikki hevoset ja ihmiset! Jaakko oli tosin huomauttanut, että nyt kesällä talli hiljeni huomattavasti satunnaisia hoitajia ja leiriläisiä lukuunottamatta. - Syksyllä sitten alkaa hirvee hulabaloo, odota vaan.
Laitsan edestä löytyi riimunnaru. Tartuin siihen ja livahdin aidan alta laitumelle. - Riinaa, Riinuskaa, huutelin. Kauempana laiduntavat hevoset nostivat päätään ja lähtivät vaivihkaa kauemmas. Kukaan ei halunnut sisälle näin kauniina aamupäivänä. Mutta meidän hoitajien oli vain tehtävä velvollisuutemme, eiks jeh? Niinpä lähdin sinnikkäästi taivaltamaan laitumen kauimmaista nurkkaa kohden kutsuen koko ajan Riinaa. Pian erotin hevosen edessäni ja pyysin sitä luokseni. Kaula alhaalla, muita hevosia ohimennen näykkien se lähenikin minua. Sen edetessä huomasin, että tamma oli ilmeisesti piehtaroinut edellispäivän sateiden kuralammikoissa, sen verran sottaiselta sen kaunis karvapeite näytti. Olin odottanut Riinan tulevan tyynesti luokseni, mutta sepä ryntäsi viime hetkellä raviin, heitteli kaulaansa ja pyöräytteli silmiään. Hevonen selvästi halusi testata minua, koittaa mihin minusta oli. No, siinä tuskin häviäisin... Määrätietoisesti kutsuin hevosta samalla kun lähestyin sitä kohteliaasti kaartaen. Tamma pärskähti ja pysähtyi laiduntamaan, koko ajan minua vilkuillen. Heti, kun olin parin metrin päässä, se pyrähti uudelleen raviin. En aikonut leikkiä hepan kanssa, joten koetin uutta taktiikkaa. - No, ei sitten, tokaisin ja käänsin tammalle selkäni. Lähdin kävelemään viereeni ilmestyneen Blondin luokse. Tervehdin tammaa ja silittelin sitä. Tamma otti hellyydenosoitukset vastaan mielihyvin. Paijasin Blondia hetken, kun kuulin takaani hämmentyneen pärskähdyksen ja raviaskeleita. - Alkaiskohan neidille seura kelpaamaan..., kerkesin sanoa kun Riina jo kaahotti viereeni ja hääti Blondin pois kipakasti luimien ja näykkien. Loukkaantuneena Blondi kiirehti pois. Riina sen sijaan tuuppasi minua tyytyväisenä kylkeen. - Hah hah, voitinpas, irvailin tammalle ja napsautin riimunnarun nopeasti kiinni sen riimuun, vaikka oikeasti säteilin ilosta. Olin selvästi näyttänyt tammalle, etten mä pelkäisi tai olisi epävarma sen kanssa. Ja Riina selvästi tajusi, ettei kanssani paljon pelleiltäisi.
Jaakko oli vieläkin röökillä, kun saavuin tallille. Päätin tällä kertaa harjata Riinan ulkona, kun oli niin nätti ilma ja kaikkea. - Hei Jaakko! Mä laitan tän tamman kiinni puomiin, kato ettei se hermostu ja ala kiskomaan. - Jep, katotaan. Lähdin kiireesti satulahuoneeseen etsimään Riinan harjapakkia. Jostain kumman syystä sitä ei löytynyt mistään, ja huoneen lattialta löytyi sekalaisia harjoja ja käärimättömiä pinteleitä. Tutkin harjat ja laitoin ne oikeisiin pakkeihin nimien perusteella ja käärin pikaisesti pintelit rullalle. Vihdoin se Riinan harjapakkikin löytyi, ja kiirehdin ulos. Tutkin mennessäni, olivatko kaikki harjat paikallaan, kun niitä irtoharjoja kerran lattialta löytyi. Nostin katseeni vasta puomilla, ja jämähdin siihen. Silmäni olivat varmaan lautasenkokoiset, kehoni täysin jännittynyt ja hengitykseni salpaantunut: puomin vierellä seisoi Riina, kiltisti ja rauhallisesti, mutta riimunnaru roikkui sen jaloissa. Eli jos tamma olisi säikähtänyt jotakin tai saanut vain muuten päähänsä lähteä, mikään ei olisi estänyt sitä. Ei ainakaan Jaakko..., ajattelin ja katsahdin tuimasti ympärilleni. Ällistykseni kesti noin kaksi sekuntia, sitten tiedostin tilanteen ja kiirehdin laittamaan Riinan takaisin kiinni, tällä kertaa varmistetulla solmulla. Olin varma, että tamma katsoi minua ilkikurisesti. Tilanne oli siis 1-1: minä olin ehkä voittanut laitsalla, mutta nyt Riina veti minua kyllä nenästä 6-0.
Riina oli varmaan tyytyväinen itseensä, ainakin se käyttäytyi harjaushetkemme ajan huomattavasti rauhallisemmin kuin ensitapaamisellamme. Puhdistin tamman joka puolelta, ja lopputulos oli kieltämättä moitteeton. Vasempaan etukavioon oli juuttunut aika isokin kivi ja sain nitkuttaa sitä irti pitkän tovin. Lopulta Riina oli puhdas - ja minä hikinen ja pölyinen. No, ainakin olin hoitanut hommani!
Katsoin kelloon: 13.30. Tuskinpa enää ehtisin hevosta liikuttamaan (maasta käsin tietenkin), bussi näet lähtisi tasan kahdelta. Tällä kertaa päätin viedä Riinan ensin takaisin tarhaan, ja vasta sitten harjat satulahuoneeseen! Matkalla laitsalle Riina oli taas elementissään. Se säpsähteli kaikkea: tuulta, ääniä, kaikkea, kiskoi sinne sun tänne, ja oli rauhaton ja hermostunut. Puhuin tammalle koko ajan rauhallisesti, mutta se ei paljoa auttanut. Epäluuloinen Riina toden totta oli, ja siksi näin säikky seurassani. Niinpä luottamusta alettaisiin rakentamaan pala palaselta.
Lopulta olimme tarhalla. Päästin Riinasen irti, ja se laukkasi hirnuen tovereidensa luokse. Minulle tamma soi kavereiden luota pitkän katseen, ennen kuin keskittyi ruohon jauhamiseen.
Viedessäni harjapakkia sisälle minua vastaan tuli mustahiuksinen tyttö, joka esittäytyi Lilly-Marieksi. Hän vaikutti oikein mukavalta, ja kertoi omistavansa Bertin ja hoitavansa Senttiä. Juttelimme hetken, ja kerroin Riinan kolttosista. Lillyä nauratti. - Neiti vähän testas, vai? - Ai vähän! puuskahdin. Lilly-Marie nauroi ja katsahti kelloaan. - Hei, lähtikö sun bussi kahdelta? Kello on varttia vaille. - Apua! kiljaisin, moikkasin äkkiä Lillyn ja juoksin pysäkille hikipäissään ehtimättä edes katsella laitsoilla laiduntavia heppoja. Bussissa huohotin hengästyneenä ja katselin etääntyvää maantietä miettien: vielä minä sinut kesytän, pikkutamma...
|
|
|
Post by Chao on Jun 21, 2008 22:59:56 GMT 2
Hyvä tarina. Tuolle viimeiselle sanalle, 'pikkutamma' nauroin todella makeasti. Neiti kuitenkin on nyt jo 170cm ja kasvaa vielä muutaman sentin ennen varsinaista "aikuisikää". Todella ihana tarina, jatka vaan samaan malliin.
|
|
|
Post by Chao on Jul 10, 2008 18:11:56 GMT 2
10. heinäkuuta - some spooky we have here?
Saavuin tallille pitkästä aikaa. Hengitin keuhkoihini raikasta talli-ilmaa. Olin kaivannut tätä. Niko oli lähtenyt armeijaan ja työ oli vienyt tähän asti kaiken vapaa-aikanikin. Nyt olisi taas aika ratsastaa Riina, jottei tamman paholainen unohtaisi kaikkea sille opetettua.
Kävelin sisälle talliin, jossa Jaakko hyökkäsi melkein naamalleni.
"Ai moi! Suakin näkee. Veikattiin tyttöjen kanssa että olit kuollut." "Moi sullekin." Naurahadin ja tönäisin Jaakkoa kevyesti, leikilläni tietenkin.
"Millos mä pääsen Riinaa ratsastamaan?" "Et vielä kuule pitkään aikaan..." Vastasin miehelle ja katosin satulahuoneeseen hakemaan tavaroitani.
Nappasin sattarista mukaani Riinan suitset, riimunnarun ja harjat. Tänään mentäisiinkin maastoon. Ilma olisi aivan liian nätti koulupyörimiseen. Enkä itsekään jaksaisi sellaista juuri nyt. Nyt kaipasin rentoa maastolenkkiä mukavine pyrähdyksineen.
Hain siis Riinan tarhasta ja kiinnitin neidin puomiin ulos. Aurinko osui se suklaanruskeisiin silmiin saaden ne välkehtimään elämänhalusta ja vauhdin hurmasta, jota se tiesi pääsevänsä tänään kokemaan.
Hymyilin itsekseni harjatessani Riinaa ja tamma rentoutui täysin nojaten päätään puomiin silmät puoliummessa. Putsasin neidin kaviot ja sipaisin vielä päästä pölyt pois, ennenkuin ujutin suitset tammulle suuhun.
"Jaakko! JAAKKO!" "Mitämitä?!" Hätääntynyt miehenpuolikas haukkoi henkeään tallinovella.
"Autatko mut selkään?" Kysyin ivallisesti ja vinkautin miehelle silmää. Jaakko naurahti kevyesti ja uhkasi heittää minut hevosen yli niskoilleni maahan. Nauroin ajatukselle, kun mies punttasi minut somasti selkään.
"Pärjäätkö?" Mies vielä varmisti. Minä nyökkäsin ja Jaakko hilpaisi takaisin talliin muita hoitajia naurattamaan.
Lähdimme kävelemään pitkin metsätietä. Riina liikkui reippaasti, sille oli kertynyt jonkin verran energiaa edellisestä kerrasta.
Hetken käveltyämme kiristin ohjia ja maiskautin kevyesti. Riina hypähti innoissaan raviin ja minä myötäsin tammalle joka tahtoi juosta. Liikuimme reipasta ravia eteenpäin...
... kun kuulin hiljaista hyrinää jostakin metsästä oikealta puoleltani. Ehdin vain ajatella, että voi ei, mitä nyt, kun metsästä loikkasi motorcross-pyörää toisensa perään.
Riina joutui paniikkiin. Raukka kun ei ikinä olekaan joutunut moottoripyörä saarrokseen. Rämisevää polkumopoa pukkasi hevosen edestä ja takaa, toiset väistivät Riinan juuri ja juuri.
Sitten tamma sanoi tämän sopimuksensa irti. Se nousi ilman varoituksen sanaakaan takajaloilleen. Ehdin taas vain ajatella. Ajattelin että nyt sattuu.
Sitten kaikki pimeni.
Heräsin tallilta.
"Mitä hittoa?" Nousin ylös ja tunsin pientä huippaavuutta päässäni. Istuin takaisin sohvalle, jolta olin juuri noussut.
"Sä putosit. Riina juoksi kotiin - se on aivan kunnosa." Jaakko aloitti.
"Mä lähden nyt viemään sua terveyskeskukseen, sulla voi olla aivotärähdys. Poliisi tuli jututtamaan noita poikia, ne ajelee luvatta Seppeleen mailla. Varoitukset ja sakot ne ainakin saa."
Huokasin ja sitten tunsin taas silmissäni sumenevan. Jaakko sai juuri kaapattua minut syliinsä ennenkuin menetin uudestaan tajuntani.
Heräsin seuraavan kerran sairaalassa. Lääkäri kertoi minulla olevan lievä aivotärähdys. Jäisin pariksi yöksi tarkkailuun. Nyökkäilin vain, päätäni kivisti.
Kiitin Jaakkoa tämän istuessa ilmeettömänä sairaalasängyn laidalla.
"Sä oot kalpea ku lakana..." Tokaisin miehelle. "No et säkään mikään omenaposki itse oo." Jaakko tokaisi ja nauroimme molemmat. "Mä pelkäsin niin." Mies jatkoi. "Mitä?" "Et sulle käy jotain..."
Sain palan kurkkuuni. Mitä tämä mies selitti? Miksi tästäkin piti tehdä näin ongelmallista... Mitä Nikokin asiasta ajattelisi?
"Ai." "Eksä muuta pysty sanomaan!?" Jaakko alkoi hermostua. "Mitä muuta mun pitäis sanoa?!" Huudahdin. "Mä seurustelen enkä pysty vastaamaan sillon sun tunteisiis niinku sä ehkä haluaisit että mä vastaisin..." Sain itseni koottua, enkä siis alkanut itkeä. "Se on totta..." Jaakko tokaisi hiljaa ja jatkoi päättäväisesti. "Mutta joidenkin suhteiden on tarkoitus loppua joskus."
Sen sanottuaan hän nousi tuolista ja poistui huoneesta ennenkuin ehdin sanoa mitään vastaan.
Suljin silmäni ja painoin pääni sairaalan viileään, liian litteään tyynyyn. En päästäisi tuon äijän takia kyyneleen kyyneltä. Päätin ja nukahdin siihen ajatukseen.
Chao & Riina
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2008 17:43:24 GMT 2
Ja laulunpätkät on tästä tai suomenkielisestä versiosta, ja Here I am-laulun suomenkielisestä versiosta. <3 Chao, ei saa nauraa, Riina on mun oma pikkutammavauva! ;D 21.7.08 - "Don't judge a thing until you know what's inside it, dont' push me - I'll fight it, never gonna give in - never gonna give it up no!"Pitkästä aikaa. Hymyilin, hymyilin niin leveästi että suupieliä särki. Hymyilin vaikka taivaalta tihkutti ikäviä, nihkeitä vesipisaroita, vaikka painostava ilma kieli saapuvasta ukkosesta. Vedin syvään henkeä ja katsoin maisemaa edessäni silmät säteillen. Vihdoin olin palannut! Katselin ympärilleni siniset silmäni hellyyttä ja rakkautta täynnä. Vaikka tämä oli vasta... kolmas (?) kerta, kun Seppeleeseen rantauduin, tuntui paikka jo tutulta ja rakkaalta. Havahduin hurmiostani vasta, kun tallista kuului hirnahdus ja kolahdus, kuin joku olisi potkaissut karsinanovea. Hevoset tuntuivat kaikki olevan sisällä, tuumasin kun huomasin laidunten olevan tyhjiä. Pyrähdin juoksuun ja pian riuhtaisinkin tallin oven auki. Suloinen lämpö ja heinäntuoksu ympäröin minut. Hengähdin syvään ja astuin hymy yhä huulillani sisään. Yllätyksekseni joka karsinasta kurkisti utelias pää, ja kuulin muutamia kysyviä hörähdyksiä. Tunnistin lähimpinä olevat turvat: pullea Pella, musta Blade, sympaattinen Anttu ja kovasti kuikuilevat Siiri ja Pampula. "Moi vaan kaikille!" hihkaisin, ja minulle jo tutun karsinan, ihan tallin perältä, ovi kiskaistiin nopeasti auki. "Mitä vanhat korvani kuulevatkaan! Josefiina?" Chao ilmestyi käytävälle iloisesti hymyillen. "Minähän se", vastasin virnistäen ja kävelin boksin luokse. Riina luimisti korviaan ja tunki turpaansa kaltereiden välistä. Annoin sen haistella ja hapuilla sormiani samalla, kun juttelin sille rauhoittavasti. "Mitäs tyttö, mitä kuuluu, onko ollut ikävä. Muistatko sä vielä edes." "Mikäs sut on tallilta pitänyt poissa?" Chao kysyi kiinnostuneena. "Mä jo säikähdin, että sä lopetit." "En ikinä!" vakuutin niin tosissani, että Chao purskahti nauruun. "Tässä on nyt vaan ollut kaikenlaista. En ole saanut kyytiä, pyörä meni rikki, bussit ei kulje kun niillä on joku lakko...", luettelin. "Olen vain suunnistanut. Arvaa, tekeekö mieli jo päästä metsästä - tai sitten mennä sinne takaisin, mutta ainoastaan tän neidin kanssa, ilman rasteja!" Chao hymyili huvittuneena. "No, paljon onkin ehtinyt tapahtua", hän sanoi ja kertoi, että Riinalla oli nykyään pidettävä tarhassa suojia. "Ties miten se onnistuu itsensä telomaan, onko oma jalka vai jonkun toisen." Lisäksi sain kauhukseni kuulla, että Eve, Riinan toinen hoitaja, oli lopettanut. Hänellä ei kuulemma ollut aikaa, ja ymmärsin sen hyvin; varmasti hänellä oli oikeasti kiireitä, tuskin kukaan muuten lopettaisi näin mahtavan tamman hoitamista. Vilkaisin Riinaa lempeästi. "Oikeastiko?" henkäisin. "Mä olen siis Riinan ainoa hoitaja tällä hetkellä? Meinaatko sä ottaa toisen, ja kuinka pian?" "Kattoo nyt", Chao vastasi arvoituksellisesti. "Mä muuten loukkaannuin tässä yksi päivä, kun olin Riinan kanssa maastossa." "MITÄ?!?" kiljahdin niin, että Riina säikähti, luimisti korvansa ja hypähti kauemmas. "Siis te.... sä.... häh?" jatkoin rauhoittuneempana. "Joojoo. Riina oli muutenkin kuin joku duracell-pupu, ja sitten jotkut idiootit keksi, että ois tosi hauskaa piirittää meidät crosseilla ja säikyttää tamma. Ei siinä mitään, Riina pomppasi ylös ja mä tipuin. Olin pari yötä tarkkailussa sairaalassa. Onneksi ne paviaanit ei pääse tästä kuin koira veräjästä, vaan niitä odottaa kiva sakko." Chao hymyili tyytyväsenä. "Herranjumala, eihän täältä voi lähteä hetkeksikään, ilman että jotain tapahtuu..." Ovi kävi, ja käännyimme Chaon kanssa molemmat katsomaan. Se oli Jaakko. "Moi", tervehdin miestä. Tämä vilkaisi ensin minua, sitten keskustelukumppaniani, ja murahti jotain tylyä vastaukseksi. Sitten hän katosi ovet paukkuen satulahuoneeseen. "Mikähän sillä on", ihmettelin Chaolle, joka kohautti olkapäitään huultaan puraisten. Jatkoimme hyväntuulista rupattelua, kun Jaakko pyyhälsi yhtäkkiä ohitsemme tuhatta ja sataa alkaen lapioida kovaäänisesti lantaa Epun karsinasta. Huomasin, että Chao vaikutti kireämmältä miehen läsnäollessa. "No joka tapauksessa, hyvä että tulit", Chao sanoi kovalla äänellä. "Sun ei tarvi liikuttaa sitä, mentiin just kentällä. Jos vaan harjaat ja vietät aikaa sen kanssa, pidät seuraa. Mun pitää nyt mennä, lupasin viettää viimein yhteistä iltaa Nikon kanssa." Silloin Epun karsinassa pamahti ja lujaa, ja kuului halveksiva tuhahdus. Chao tuntui suuttuvan tosissaan. "Jaakko, eikö me puhuttu tämä asia jo selväksi?!" Mies astui ulos karsinasta synkkä ilme kasvoillaan. "Sä voisit silti viettää illan mun kanssa." "Älä edes uneksi", Chao huokaisi väsyneesti ja hymyili minulle. "Moi moi Josefiina! Soittele, jos tulee jotain." Nyökkäsin. "Heippa vaan. Ja hauskaa iltaa!" Ovi kolahti, ja Chao katosi näkyvistä. Virnistin leveästi ja vilkaisin Jaakkoa. "Uuuuu..." "Turpa kiinni", tämä ärähti vihaisesti, ja lähdin hakemaan Riinan harjaboksia yhä virnuillen. Riina oli kiukkuinen, kuten näköjään kaikki. Jaakko oli jupissut mennessään jotakin typeristä penskoista ja naisten kieroudesta. Mikähän häntä vaivasi? En uhrannut mietteille miehen ajatuksista enempää aikaa, sillä minulla oli täysi työ Riinan ymmärtämisessä. Se oli rauhaton, luimi, pyöri, heilutteli päätään, potki seiniä, kuopi lattiaa ja yritti jopa pari kertaa rouhaista käsivarttani. "Mikä sulla on?" kysyin tammalta pehmeällä äänellä. Se pärskähti levottomasti ja kohotti päänsä ylös. Valtava kun tamma oli muutenkin, en yrittänytkään tarttua sen riimusta kiinni. Pyöritin sormiani kevyesti harjanlomassa, jutellen samalla hevoselle rauhoittavasti. Mikään ei tepsinyt; tamma kiukutteli kuin kaksivuotias kaupassa. Ja nuorihan se oli itsekin. Pinnani alkoi pikkuhiljaa kiristyä, vaikka tiesin, että tamma oli herkkä ja hermostumisella vain lisäisin sen poukkoilua. Mieleeni muistui väkisinkin eräs laulu... Ei pidä vangita vapauden lasta sen sä huomaat vasta Vapautta, vapautta, vapautta kaipaanKävin hakemassa satulahuoneesta riimunnarun, ja sidoin tamman kiinni. Toivoin, että se rauhoittaisi neitiä hieman. "Ei-niin-hehkeä jälleennäkeminen", mumisin itsekseni kun Riina oli noin viidennenkymmenennen kerran tönäissyt harjan kädestäni. Lopulta sain sen puhdistettua, ja pyyhkäisin nihkeän hien otsaltani. Huh. Jätin karsinan oven auki ja kävin äkkiä viemässä harjakorin takaisin satulahuoneeseen. Talli tuntui oudon hiljaiselta, ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Palasin takaisin, kävelin rauhallisesti Riinan karsinalle ja valmistauduin rauhoittelemaan hermostunutta elikkoa. "Riina kulta, nyt sä voit vähän tyyntyä, mä en koska suhun enää harj--" Lauseeni jäi kesken, kun sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Riina. Missä Riina. Riina oli poissa. Säntäilin paniikissa käytävällä sinne tänne, manasin itseni alimpaan helvettiin, huusin ja maanittelin. Olin ihan sekaisin: miten tyhmä voinkaan olla! Näinhän oli käynyt kerran ennenkin, Riina oli taiteillut itsensä irti... Sillä kerralla se ei ollut lähtenyt mihinkään, mutta nyt tuuri ei välttämättä olisi yhtä hyvä. Lopetin käytävällä viuhtomisen, kun tajusin että kaikki ovet olivat kiinni. Riina ei pääsisi mihinkään! Nauroin helpottuneena ja sitten mahanpohjassa jysähti uudelleen: rehula. Riina voisi olla rehulassa. Pinkaisin tarkistamaan, oliko ovi kiinni, ja tyrmistyin kun Riina seisoikin pesuboksissa tyhjää ämpäriä huulillaan hamuten. "Riina?" Purskahdin nauruun, kivi putosi sydämeltäni. Läsipäinen tamma katsoi minua hetken, sitten se täysin yllättäen jyräsi ohitseni villisti hirnuen ja lujaa ravaten. Siitä alkoikin varsinainen pakorumba: jahtasin Riinaa ympäri tallia. Se oli täysin vauhkona, suu vaahdossa, ja aina, kun menin rauhallisesti jutellen, riimunnaru selän takana piilossa lähemmäs, se pinkoi täyttä laukkaa ohi käytävän toiseen päähän. Riinan karkaaminen aiheutti yleistä sekasortoa tallissa, hevoset hirnuivat ja potkivat tyytymättöminä karsinoitaan: 'miks mekin ei päästä?' Lopulta pyydystin Riinan käytävän "syvennykseen", oven eteen. Lähestyin sitä kädet levällään, rauhallisesti puhuen. Riina huohotti, katsoi minua haastavasti, ja juuri, kun käteni oli hipaisemassa sen riimua -- hevonen oli poissa. Sä et mua saa, et saaJaksamiseni loppui täysin. Ihan sama! Menkööt hevonen, juoskoot sitten. Tulkoot joku talliin ja valittakoon ja haukkukoon minut. Ihan sama. Raahustin Riinan karsinaan, valuin seinää pitkin lattialle ja purskahdin itkuun. Minä olin yrittänyt kaikkeni, ollut niin varma että saisin Riinan rauhoittumaan, voittaisin sen luottamuksen. Mutta tässä sitä oltiin. Hautasin pääni käsiini ja nyyhkytin lohduttomasti. Mä en jaksaisi enää. En tiedä kuinka kauan istuin siinä. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että jokin - tai joku - hörähti. Nostin katseeni: Riina katsoi minua uteliaasti karsinan ovelta. "Mene vaan, mä en jaksa enää leikkiä", tokaisin tukahdutetulla äänellä. Tamma räpäytti silmiään ja käveli lähemmäksi. Se haisteli kasvojani ja lopulta puhalsi silmilleni lämmintä ilmaa. Sen turpakarvat kutittivat naamaani, ja minun oli pakko hymyillä. "Tehdäänkö rauhansopimus?" kysyin hellästi hevoselta, ja silitin rauhassa sen turpaa. Nyt ymmärsin: tämä hevonen oli erilainen, sitä ei saanut kesytettyä; se valitsisi minut luotettujensa joukkoon, jos niin haluaisi. Tämän hevosen luottamusta en saisi niin vain. Istuimme siinä ikuisuuden, toisiamme hellästi hamuillen, kunnes minun oli aika lähteä. Halasin Riinaa pitkään: tällä kertaa se ei sävähtänyt, väistänyt tai hermostunut, vaan tuuppasi hellästi olkapäätäni. Jätin hevosen haikeana karsinaan, ja samalla olin suunnattoman onnellinen. Ehkä minä vielä onnistuisin. Loimme Riinaan vielä viimeiset katseet, ennenkuin katosin ulos, sumuiseen hämärään, ja välillämme värisi yhteisymmärrys. Ehkä minä vielä onnistuisin. Ei - ehkä me vielä onnistuisimme. Kipinän, elämän sain vahvan ja sielun kiihkeän Vapaus ja kaipaus sen on piirretty pintaan sydämen
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 22, 2008 13:33:41 GMT 2
22.07. - Kurakelejä ja kavereita"Lalala, papadapadaa, dingdongpong..." Lauleskelin epämääräisesti hypellessäni kohti Seppelettä. Taivas oli pilvinen mutta sää selkeä, eikä täksi päiväksi oltu luvattu sadetta mahdollisia satunnaisia, lyhyitä kuuroja lukuunottamatta. Sankan pilvimassan seasta pilkotteli aurinko, ja toivoin että se soisi lämpönsä ja valonsa tänään anteliaamminkin. Tallin pihalla pysähdyin ja katselin ympärilleni. Näin aamupäivällä hevoset oli tuotu jo ulos, ja katseeni haki minulle tuttua hevosotusta. Vaalenrautias, 4-vuotiaaksi jo varsin kookas tamma, läsi päässään - ei pitäisi olla kovin vaikea löytää? Silmäni hamuilivat yli Siirin, Bladen ja Sentin, kunnes erotin liinaharjaisen neidin piirteet. "Siellähän se Riiviö luuraa...", mutisin ja pompin talliin. Siellä kohtasin wearin, Taigan hoitajan, joka tervehti minua iloisesti. "Hei, oletko sä menossa hakemaan Riinaa laitumelta?" hän kysyi. "Minulla olisi tässä yksi ylimääräinen riimunnaru. Taiga ja Riina taitavat olla samalla laitumellakin." "Joo, kiitos!" hymyilin ja tartuin riimunnaruun kiitollisena. Heitin selässä olevan reppuni satulahuoneen nurkkaan, ja lähdimme yhtä matkaa kävelemään laitumia kohti rupatellen niitä näitä. "Riiviö on välillä aika haluton tulemaan laitumelta", kerroin irvistäen. "Onneksi satuin ottamaan kotoa omenan taskuun. No, se oli kyllä itse asiassa alunperin eväänä minulle, mutta mitäpä tuosta - on mulla eväsleivät repussa." Wear nauroi hyväntuulisesti ja sanoi: "Taigakin keksii vaikka mitä temppuja, mutta nykyisin me olemme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä, että se alkaa jopa ilahtua näkemisestäni." "Kauanko olet hoitanut Taigaa?" kysyin uteliaana. "Aloitin toinen päivä syyskuuta kaksituhatta seitsemän", wear vastasi juhlallinen sointi äänessään. "Ja hoitamassa olen käynyt miltei kaksisataa kertaa." "Kaksi sataa?" älähdin ällistyneenä. "Huh, siinä vasta tavoitetta. "Äh, vielä se sinullekin koittaa, jos jaksat vain olla pitkäjänteinen Riinan kanssa", wear vakuutti. "Toivottavasti... ja jos Chao ei potki minua pihalle ennen sitä", lisäsin nauraen. Hihitimme molemmat viileän tuulen leikitellessä hiuksillamme. Pian olimme vähän kuraisen laitumen portilla. Kauempana laidunsivat kaksi hevosta, jotka oli helppo erottaa toisistaan: Taiga oli 141-senttinen ja Riinalle kokoa oli kertynyt 177 cm. Aloimme yhdessä tuumin vihellellä ja huudella hoitohevosillemme. Taiga nosti oitis wearin äänen kuultuaan päätään, ja lähti ravaamaan hoitajansa luokse. "Vähän suloinen!" hihkaisin wearille, joka hymyili ylpeänä ja naksautti riimunnarun hoitsunsa riimuun. "Me lähdetään kävelemään jo portille, sano jos tulee ongelmia", wear huikkasi ja lähti taluttamaan säyseää Taigaa yli mutavellin. Minä jatkoin matkaani kutsuen Riinaa: "Riinariiviö, kultatyttö, liinaharja, tule tänne vaan..." Riina vilkaisi minua epäluuloisesti. Se lähti ravaamaan minua kohti, kiertäen kauempaa. Parin metrin päässä minusta Riina teki äkkijarrutuksen ja inahti kysyvästi. "Tule vaan, tule vaan", kutsuin hiljaa ja lempeästi. Riina pärskähti ja laski kaulaansa kurottaen päätään minua kohti. Ei tässä muu taida auttaa, ajattelin ja kaivoin taskustani nahistuneen omenan. Riina haisteli hedelmää uteliaana ja rouskaisi sen suuhun. Silitin ensin tamman päätä ja tartuin sitten riimuun. Pian oli 'sitonut' tamman, ja lähdimme kävelemään portille. "No niin, vihdoin", wear huokaisi muka kyllästyneenä. "Me ehdittiin jo odottaa." (Pahoittelen huonoa kuvanlaatua, skanneri ei tykkää musta! 'Täysi'kokoinen kuva täällä: i82.photobucket.com/albums/j267/anoleh/piirros1015.jpg)"Hyi että mitä mutavelliä tämä portin ympäristö on", totesin inhoavalla äänellä. Riinakin nosteli koipiaan nirppanokkana. "No, niinhän ne tuppaa tällaisilla keleillä olemaan." Wear katseli taivaalle. "Kun ei vaan alkaisi sataa tänäänkin." Wear johti rykmenttiämme hallakko poninsa perässään. Minä ja Riina seurasimme tottelevaisina. Tamma tuntui olevan huomattavasti rauhallisempi kuin eilen, huomasin kun puikelehdin sen karsinaan ennen hevosta. Lähdin yhteistuumin wearin kanssa satulahuoneeseen kaivelemaan hoitsujemme harjabokseja. "Mä voisin tänään irtohypyttää tuota otusta", keksin äkkiä. "Haluaisitko sä auttaa?" "Joo, mikä ettei", wear vastasi ystävällisesti. "Aioin mennä Taigalla maastoon, mutta se voi odottaa päivempää." "Jes, kiitos!" hihkaisin. "Olispa maailmassa enemmän sunkaltaisia ihmisiä." "Älä höpötä", wear nauroi punastuen. "Huikkaa, kun olette valmiita." Vein Riinan käytävälle, ja harjasin sen huolellisesti. Ensin pyyhin hikiviilalla vedet sen karvapeitteestä. Olin niin tarkalla tuulella, että selvitin jopa harjan ja hännän! Tamma oli tarkkaavainen mutta rento, ja kehuin sitä kovasti. "Tajuatko sä nyt, hassutin, etten mä ole niin vaarallinen?" Riina tökkäsi minua selkään pehmeästi, niin yllättäen että olin lentää ympäri. "Hei! Eipäs kiusata toisia!" huudahdin, ja Riina pärskähti ilkikurinen pilke silmissään. Siitäs sait, se tuntui sanovan, en minä niin tossun alla ole. "Wear! Käytäisiinkö nyt laittamassa esteet sun muut paikalleen?" kiljaisin Taigaa puunaavalle tytölle. "Joo", kuului vastaus oitis, ja pian olimmekin maneesissa rakentamassa puomeista kujaa tammalle. Työ oli hikistä ja uuvuttavaa, mutta lopulta olimme valmiita. "Kiitos wear", sanoin täydestä sydämestäni. Palasimme iloisesti rupatellen talliin, jossa hain heti satulahuoneesta Riinan kauniisti kiiltelevät suitset. Irrotin ohjat ja rupesin sitten tunkemaan kuolaimia tamman suuhun. Riina vastusteli, nosti päänsä korkealle ja puri hampaansa tiukasti yhteen. Puhuin sille lempeästi ja sain sen laskemaan päätään hellällä rapsuttamisella. Työnsin sormeni hammasloveen, ja sain kuin sainkin kuolaimet sen suuhun. "Hähää", mutisin tammalle taistellessani poskihihnan kanssa. "Et sinä kaikesta voi päästä kuin koira veräjästä." Nappasin mukaani riimunnarun, ja lähdimme kävelemään kohti maneesia. Riina säikähti ensin avaraa tilaa, mutta olin ihan varma, että se ymmärsi esteiden tarkoituksen. Hevonen hirnahti innostuneena ja steppasi paikoillaan. "Weaaaar", kutsuin tyttöä. "Tule äkkiä tänne, ennenkuin tämä heppa hyppää nahoistaan!" "Täältä tullaan", kuului vastaus, ja wear ilmestyi maneesiin kaura-astian kanssa. Vein Riinan kujan alkuun, talutin sitä vähän matkaa ja päästin sitten irti. Maiskutin samalla, ja pian Riina alkoi epäileväisesti hörähdellen ravata. Wear kahisutti kaura-astiaa, ja Riina höristi korviaan. Se kiihdytti raviaan, kunnes pysähtyi tyystin nähdessään maassa lojuvat puomit. Se haisteli ensimmäistä raitapuomia pitkään ja hartaasti, ennenkuin nosti kaulansa ja käveli parin ensimmäisen puomin yli. Sitten se nosti ravin ja kiihdytti innostuneena kaikkien kuuden puomin yli. Wear odotti tammaa kaurakipon kanssa. Teimme vielä muutaman "puomikiekan", ja Riina alkoi ymmärtää mistä oli kyse. "Nyt voitais tehdä pari pientä estettä, pidätkö sä tätä sillä aikaa?" kysyin wearilta, joka nyökkäsi. Hän piteli Riinaa sillä aikaa kun kävin laittamassa muutaman pienen okserin tammalle. Riinan silmät paloivat, kun se ylitti esteen toisensa jälkeen innokkaasti. Se pärskähteli ja puuskutti kiihkoissaan, ja minun oli käveltävä sen kanssa vähän aikaa, että saatiin intotasoja vähän alemmas. Riina olisi innostuksissaan hypännyt vielä kaaauan ja kooorkeampia esteitä, mutta muutaman pienen pystyesteen jälkeen lopetimme. Riina oli aivan tohkeissaan, se todella nautti hommasta ja sen tekniikka laverteli, että siinä oli potentiaalia suuremmillekin radoille. Vein Riinan talliin, loimitin sen kevyesti ja kävin wearin kanssa purkamassa esteet ja kujan maneesista. Sitten vein Riinan ulos, moikkasin wearin ja lähdin kotia kohti tähdet silmissä: tästä tammasta tulisi vielä jotakin! / KIIRE LOPPU Sry, pikkusisko haluaa koneelle! /
|
|
|
Post by wear on Jul 22, 2008 14:12:18 GMT 2
Sori kun tungen, mutta musta tää tarina oli ihan super ihana<3 Toi kuva kruunas vielä kaiken.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 23, 2008 12:47:24 GMT 2
wear, kiitos! :3 Tuo oli kyllä minusta aika hutaisten kirjoitettu, mutta mukava jos pidit -- 23.07. - Hurry up, Jossu!"Kauaa et sitten viivy..." "Joojoo, iskä!" Paikautin vihaisena toyotamme oven kiinni ja mulkaisin tummenetun lasin läpi vielä isää. Ymmärsin kyllä, että minulla oli kiire; lähtisimme käymään mummolassa koko perheen voimin, ja se oli tehtävä pian, isällä kun oli illalla kokous. Minua kismitti kuitenkin, etten pääsisi tänään viettämään enempää aikaa Riina-riiviön kanssa. Isä tulisi hakemaan minua jo tunnin päästä, ungh. No, ei auttanut muuta kuin tarttua toimeen. Lampsin reippaasti talliin taivaalta tasaiseen tahtiin tippuvien sadepisaroiden jyskyttäessä selkääni. Tällä kertaa siellä oli enemmänkin porukkaa; oranssihiuksinen tyttö puunaamassa tammaa, jonka tunnistin Bladeksi, tyttö jonka hiukset olivat kerrostetusti leikatut, ja joka hinasi perässään pientä Siiri-shetua, pienikokoinen tyttönen joka katsoi minua uteliaasti hämmentävän kirkkaansinisillä silmillään, mustahiuksinen tyttö kimon puoliverisen ympärillä ja Anne keskustelemassa jonkun uuden, minulle vieraan naishenkilön kanssa. "Moooi", tervehdin ovelta, ja kaikkien päät kääntyivät. "Moi", kuuluin yleinen vastaus. "Mä en tunne teitä kaikkia - keitähän te mahdatte oikein olla?" kysyin hymyillen, ja jokainen esitteli itsensä. Bladea harjaava tyttö oli nimeltään Oona, ja muistin että Reni-niminen ori oli hänen omistamansa. Siirin hoitaja oli nimeltään Ada. Hieman keijua muistuttava tyttö oli Helmi, ja Maria hellivä henkilö oli Karoliina. "Tämä taas on Lotta, tallin uutta vakiokalustoa", Anne esitteli vieressään seisovan naisen, joka hymyili ja nyökkäsi. "Lotta toimii kengittäjänä, tekee aamu- ja iltatalleja ja pitää joskus tuntejakin." "Hauska tutustua vaan kaikille...", virnistin ja mietin, oppisinko koskaan tunnistamaan kaikki nimiltä. "Mä olen Josefiina, Riinan hoitaja." Ähkäisin ja katsoin kelloa. "Tässä ollaan nyt tuli hännän alla, minulla on alle tunti aikaa siivota Riinan karsina ja hoitaa tamma kuntoon." Pyrähdin hakemaan kottarit ja talikon, ja pujottelin käytävällä hevosten ja hoitajien lomitse Riinan karsinalle. Tamma oli ilmeisesti tarhassa. Aloin riuskaan tahtiin lapioimaan sontaa hoitohevoseni karsinasta. Riina ei ollut niitä siisteimpiä tyyppejä, ja tekemistä riitti. Kainaloissa ja selässä tuntui nahkea hiki ja naama punoitti. Lopulta olin valmis, kävin kippaamassa kottareiden sisällön lantalaan ja nappasin tallin eteen jääneen riimunnarun kouraani. Juoksin edestakaisin tiellä sateen sumentaessa näkökenttäni. Hitto, missä se hevonen oli! Kuten arvata saattaa, löysin Riinan vasta kun olin kalunnut kaikki muut aitaukset läpi. Sieltähän se löytyi, maneesin takaa takatarhasta. Kurakeli ei ollut ilmeisesti Riinankaan mieleen, sillä se pärskähti inhoavasti ravatessaan mudan lävitse, ja antoi ottaa itsensä kiinni harvinaisen helposti. "Ilmeisesti sade ja rapa ei taida olla meidän kummankaan suosikki, vai mitä?" kysyin hevoselta raahustaessamme talliin. Riina oli ilmiselvästi pahastunut sateesta. Tamma pärskähteli ja kuopi maata, kun jouduimme odottamaan hetken talliinpääsyä; Pellaa vietiin ulos. Vihdoin ohjasin Riinan sen karsinaan, jossa se joi antaumuksella vettä ja tarkisti, oliko rehukipossa mitään syötävää. Koska aikaa ei ollut hukattavaksi, rynnistin heti hakemaan harjalaatikon ja ryhdyin toimeen. Riinan jalkasuojat olivat ihan kurassa, niin että nyrpistin inhoavasti nenääni irrottaessani niitä. Pakko mitä pakko, ajattelin, ja harjasin ja huuhtaisin suojat. Sitten puunasin rapaista tammaa; se oli onnistunut sotkemaan itsensä totaalisesti, oli piehtaroinut kurakerroksesta päätellen varmaan kymmenen kertaa tarhan pahimmassa lätäkössä. No, ei auttanut mikään. Tartuin kumisukaan ja aloin puunata ponia puhtaaksi. Juttelin samalla Blondia viereisessä karsinassa kunnostavan Rosin kanssa; hän oli ilmestynyt talliin sillä aikaa, kun hain Riinan tarhasta. Juttu luisti hyvin, ja pian molemmat hevoset olivat huomattavasti siistimpiä. Yllätyksekseni Riina käyttäytyi koko hoidon ajan rauhallisesti ja turhia sätkyilemättä. Se oli ihan rentona, sulki silmänsä ja nuokkui harjanvetojen tahtiin. Kun olin saanut Riinan putsattua, karsinaan pelmahti punainen ja hengästynyt Chao. - Voi Josefiina pelastava enkeli! hän puuskutti. - Mulle tuli pienoinen kiire, kun meni tänään pitkään Nikon kanssa, ja pitäisi vielä ehtiä hoitaa Eppu ja Riina ja liikuttaa ainakin jompikumpi... - Ollos hyvä, levitin käsiäni putipuhdasta Riinaa kohti. - Se on ollut aivan erityisen kiva tänään. Mä voin laittaa sen kuntoon, niin sinä saat tasata vähän hengitystäsi. - Kiitos, kiitos, kiitos, Chao huokaili ja taputti minua selkään. - Taidan käydä juomassa vähän vettä yläkerrassa.. Sillä aikaa kun Chao hörppi vettä, minä kiirehdin ahkerana ja kuuliaisena Riinalle varusteet päälle. Satulavyötä kiinnitettäessä tamma luimisti korviaan ja potkaisin seinää, muita ongelmia ei ollutkaan. Kuolainten kanssa saatiin vähän tapella, mutta muuten Riina oli varsin nätisti. - Hieno tyttö, sopotin tamman harjaan. - Sä olet hieno ja ihana ja kiva ja hauska ja hassu tyttö, tiesithän sen! Chao tuli takaisin täydessä tällingissä; yllään ratsastuskypärä ja -saappaat. Hän antoi minun taluttaa Riinan maneesiin - se kun oli huomattavasti mukavampi tällä kelillä - ja punnersi sitten tamman selkään. Riinan ryhti parantui oitis, se oli tarkkaavainen ja steppasi paikoillaan. Minä pujahdin katsomoon tuijottamaan herkeämättä kaksikon yhteistyötä. Riina oli herkkä ja ilmeisen kuumeneva, mutta äärimmäisen kuuliainen. Chao osasi käsitellä hevostaan täydellisesti, yhteistyö toimi kuin unelma. Eipä aikaakaan, kun kännykkäni soi. Isä soittaa, ilmoitti ruutu. - Jossu, vastasin kyllästyneellä äänellä. - Nyt ulos ja äkkiä! Me odotetaan jo, isä huudahti luuriin. - Joojoo, huokaisin ja lopetin puhelun. - Mun pitää nyt mennä, huusin ympyrällä laukkaavalle Chaolle. - Nähdään pian! Tihkusadekaan ei saanut mielialaani huonommaksi. Mielikuva Chaosta ja Riinasta oli painunut syvälle mieleeni, ja toivoin, että joskus oma työskentelyni tamman kanssa - niin maasta käsin kuin ehkä selästäkin - olisi yhtä mutkatonta.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 26, 2008 11:37:49 GMT 2
Kerkesin sittenkin hoitamaan, mutta varmaan viimeisen kerran la-to-aikavälillä... Ihan ikävä melkein tulee. <3
--
26.7.2008 - Smells like summer
Vihdoin kesä tuntui kesältä! Suljin silmäni ja käänsin kasvoni kohti aurinkoa. Lämmintä oli jo nyt, aamusta, yli kaksikymmentä astetta. Voi, miten nautinkaan tukahduttavasta helteestä ja iholle hetkessä nousevasta, nihkeästä hiestä, koko kesän jatkuneiden sateiden jälkeen!
Ja mikä olisikaan ollut parempi tapa viettää aurinkoinen kesäpäivä, kuin polkaista heti aamutuimaan tallille. Rakastin pyöräilyä, ja nimenomaan kesällä. Niinpä ajelin maltillista vauhtia ja yritin imaista itseeni kaikki kesän tuoksut ja äänet. Toivoin, että voisin ikään kuin säilöä ne sisälleni; talven pimeinä iltoina ne olisi mukava ottaa esiin.
Kello oli tuskin yhdeksää, kun viimein jätin pyöräni nojaamaan tallinkulmalle. Hevoset oli jo viety laitumille. Juttelin tallia lähestyessäni iloisesti heinää jäystäville, selvästi tyytyväisille hevosille, jotka nostivat päitään tai vain lotkauttivat laiskasti korviaan. Riinan bongasin isosta heppatarhasta seuranaan tähtipäinen Henrietta ja ystävällinen Palmikko. Kauempana näkyivät shettikset Siiri ja Pampula, sekä ponit Taiga ja Pikku. Unohduin rapsuttelemaan hevosia; Palmi, Hensu ja Riina tulivat vähän laiskasti aidalle, varoen visusti lähestymättä liiaksi porttia. "Älkää huoliko, en mä teitä sisälle vie", lupasin elikoille kyhnyttäessäni haukottelevan Palmin säkää. Ruunikko nautti selvästi hellyydenosoituksista. Henrietta haisteli minua uteliaasti ja lopulta Riiviökin uskaltautui lähemmäksi. Se tunnisti minut ja pökkäsi minua turvallaan mahaan. Tamma näytti vähän hassulta kärpässuoja silmillään. "Auts!" olin älähtävinäni. "Kiitti vaan, pahviaivo." Kutitin tammaa alahuulen alta ja kipaisin sitten talliin. Se oli tähän aikaan aamusta aika tyhjä, ainoat elonmerkit olivat käytävällä juttelevat Oona ja Anne.
"Huomenta!" hihkaisin hyväntuulisena. "No huomenta, huomenta", Anne hymähti ja kohotti kulmiaan. "Onpa neiti pirteä." Virnistin. "Sietääkin olla, vihdoin vähän aurinkoa." "Ai vähän", Oona irvisti ja hieroi hieman palaneita olkapäitään. "Saisi olla hieman pilvisempää..." "Ssh!" suhahdin oitis. "Jos sun pyyntösi käy toteen, mä vihoittelen koko loppuviikon." Anne ja Oona nauroivat. "Josefiina, tänään on lauantai..."
Hain nopeasti ylimääräisen riimunnarun satulahuoneesta ja kipaisin laitumelle. "Riinaaaa, Riiviööööö...", hoilotin ja loilotin porttia avatessani. Henrietta ravasi oitis kauemmaksi, sitäpä ei kiinni otettaisi. Palmikko jäi tyynesti paikalleen ja Riina piileskeli sen takana vähän epävarmana. Seuraisiko Hensun vai Palmin esimerkkiä? Lopulta se pärskähti, laski päänsä ja lähti tulemaan luokseni. "Tosi hieno tyttö, loooistava tyttö, aivan mahtava, iiiihana tyttö", lepertelin samalla kun napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun, katsoin etteivät sen laidunkaverit yrittäisi pujahtaa aidanraosta vapauteen. Ponit olivat kaaaukana, Hensu käveli niiden luokse ja Palmilla tuskin olisi karkausajatuksia, joten pujahdimme nopeasti Riinan kanssa ulos laitumelta. Tamma hankasi päätään olkapäätäni vasten, kun tappelin laitumen portin kanssa.
"Tänään saatkin jäädä ulos", ilmoitin tammalle talutettuani sen puomille. Sidoin sen siihen vetosolmulla, jonka vielä 'varmistin'; muistin kyllä ne kaksi kertaa, kun tamma oli onnistunut vedättämään minua 6-0. Vilkaisin Riinaa vielä epävarmasti, uskaltaisinko jättää sen siihen? Tamma kuitenkin näytti varsin rauhalliselta, huiski vain hännällään kärpäsiä ympäriltään ja pärskähteli. Niinpä rohkenin kipaista satulahuoneeseen, jossa tuttu harjapakki löysi tiensä käteeni nopeasti. Takaisin ulos pujahdin vähän epävarmana, mutta huokaisin helpottuneena kun läsipäinen hoitohevoseni oli yhä paikallaan. "Ehkä sinä pikkuhiljaa opit käyttäytymään", hymähdin tammalle sukiessani sen jo valmiiksi kiiltävää karvapeitettä. Oli tuskaista kurkotella putsaamaan tamman selkää. Riina oli aika huikaisevan iso; neljä vee ja 177 senttiä. Ja ehkä se vielä vähän kasvaisikin. Maailma näyttäisi varmaan aika hurjalta tämän tamman selästä katsottuna.
Pian auringonsäteet tanssahtelivat rautiaan hevosen kaulalla vielä kirkkaammin. Hetken mielijohteesta heittäydyin hoitsuni kaulaan. Riina katsoi minua hölmistyneenä, mitä ihmettä? Sitten se laski päänsä olkapäälleni ja huokaisi. Helle oli varmaan vähän väsyttävää sillekin, tuumin. Hiki pukkasi minunkin iholleni, vaikka olin pukeutunut toppiin ja shortseihin.
Päätin päästää Riinan takaisin laitumelle ainakin hetkeksi, näin kuumalla tuskin se jaksaisi mihinkään oikein keskittyä. Tamma ravasi kiitollisena kavereidensa luokse ja rupesi mättämään ruohoa suuhunsa. Minä hain pari ämpärillistä vettä laitumella olevaan, tyhjentyneeseen, suureen vesiastiaan. Näin kuumalla hevoset hörppivät melkoisesti vettä. Tarkistin samalla, että muissa tarhoissa oli myös juotavaa. Ilmeisesti joku oli juuri täyttänyt ne.
Vein harjapakin satulahuoneeseen ja istahdin kiitollisena varjosta hetkeksi pienelle jakkaralle, pyyhkien hikeä otsaltani. Pian huoneeseen pelmahti Ros, Blondin ja sen varsan Topin omistaja, ja hänen perässään Carkki. Hänkin oli yksityisen omistaja; ihailemani Leevi oli hänen silmäteränsä, ja Palmikko hoitohevosensa. "Moi! Tulitteko tekin hetkeksi pakoon aurinkoa?" virnistin tytöille. "Joo", Ros huokaisi ja lysähti viileälle lattialle. "Mä meinaan tukehtua tonne." "Älä huoli, kyllä se Jaakko sut viilentää...", Carkki kohotteli kulmakarvojaan. "Se mitään viilennä, kuumottaa vaan...", minä säestin tietäväisesti hymyillen. "Äh, turvat umpeen", Ros oli kivahtavinaan vihaisesti, mutta hymy värisi hänenkin huulillaan. "Me ollaan vaan kavereita, siinä se." "Kavereita kenen kanssa?" Siellä paha missä mainitaan; Jaakko oli ilmestynyt oviaukkoon. Minä ja Carkki repesimme totaalisesti ja käännyimme poispäin nauramaan partoihimme (hehe), Ros taas pudisti päätään naurahtaen. "Nääh, noi vaan pelleilee. Mitäs Jaakko?" "Ei täs mitään", Jaakko hymyili ja tuijotti kiinteästi Rosia vino hymy huulillaan. "Etsiskelin itse asiassa sua. Et haluaisi tulla makutuomariksi? Mä ostin pari paitaa, ja haluaisin tietää, kumpi niistä on paremman näköinen." Minä ja Carkki olimme kuolla nauruun. "Öö.. okei?" Ros vastasi vähän hämmentyneenä ja nousi ylös. "Hauskaa... paidansovitusta", minä huusin kaksikon perään. Jaakko vilkaisi meitä virnistäen ja iski silmää, Ros kääntyi ympäri ja näytti vähän säikähtäneeltä. Minä ja Carkki nauroimme vielä, kun kaksikko oli jo kadonnut tallista. "Paidansovitukseen....", Carkki ulvoi. "Ne mitään paitoja pue, riisuu enemmänkin...", minä hirnuin. "Okei, okei, rauhotutaan." Carkki pyyhki silmiään. "Tolla Jaakolla on kyllä vientiä." "Hei, miksi sä luulet että se muuten täällä olisi", minä huomautin kulmat koholla. "Mutta asiasta kukkaruukkuun, vähänkö mä odotan vaellusleiriä!" Jaakko ja Ros unohtuivat, kun aloimme kiihkeästi keskustella vaellusleiristä. Annen ideoima, viisipäiväinen leiri oli osoittautunut loistoideaksi. Leiriläisiä oli ilmoittautunut alustavasti jo 13, ja mukana pyörisivät Anne ja Jaakko, sekä välillä myös Elli ja Krister. "Mä tulen Leeviskäisellä", Carkki kertoi. "Saapa nähdä, miten ori käyttäytyy. Huomasin, että sinä olit valinnut Sentin, mistäs sellainen keksintö?" Hymyilin ajatellessani kaunista, suomalaista puoliveristä ja vastasin: "En tiedä, tykkään Sentistä vain jotenkin niin paljon. Se on upea ilmestys, ja toivottavasti myös mukavan luontoinen." "Varmasti tykkäät", Carkki vakuutti. "En minä mikään Sentti-spesialisti ole, mutta reippaalta ja reilulta mieheltä se vaikuttaa. Maastossa vaan saattaa olla vähän kuumempi pakkaus, mutta etköhän sä pärjää." Hevosista mukaan olisivat tulossa näillä näkymin ainakin Sentti, Leevi, Taiga, Pampula, Risto, Siiri, Cassu, Blade, Mari, Rensu, Henrietta, Anttu ja Blondi. Suurinta osaa tallin hevosista en tuntenut juuri ollenkaan, ja toivoin että leirin aikana saisin tutustua niin muihin kaksi- kuin nelijalkaisiinkin paremmin. "Hei, mitä me täällä varjossa istutaan", Carkki älähti äkkiä. "Mennään nurmikolle makoilemaan ja ottamaan aurinkoa!" "Loistava idea", hihkuin, ja pian lötkötimme molemmat tallin edessä mahallamme. Rupattelimme samalla kaikesta mahdollisesta, ja huomasin tulevani Carkin kanssa toimeen aivan superhyvin. Hän oli mukava, hauska ja ystävällinen, ja sai minut vähän väliä nauramaan.
"Mitäs täällä laiskotellaan!" kuului äkkiä ääni. Nostimme päämme nurmelta ja kohtasimme kädet puuskassa meitä katsovan Annen. Vaikka asento kieli muuta, oli naisen silmissä ilkikurinen pilke. "Me palvotaan aurinkoa", Carkki vastasi oitis. "Meillä on uusi uskontokunta, auringonpalvojat. Siis ihan oikeesti. Me tehdään salaperäisiä riittejä ja kirotaan sade ja talvi." Annen oli pakko purskahtaa nauruun. "Joo, joo. Oletteko te käyneet katsomassa, että tarhoissa on vettä?" "Joo, mä kävin", sanoin. "Vein isoimpaan heppatarhaan lisää vettä, muissa olikin jo. Jaakko oli varmaan vienyt." "Missähän se herra mahtaa olla? Pitäisi hakea heinää." "Se on Rosin kanssa... sovittamassa paitoja..." Carkki ja minä hajosimme taas, ja kierimme toivottomasti nurmikolla. Anne vilkaisi meitä, huokaisi ja kohautti olkapäitään, ja lampsi rennosti pois. Kuulin hänen mumisevan jotakin sekopäisistä hoitajista ja tallityöntekijöistä...
Menimme Carkin kanssa rapsuttelemaan isoimman heppatarhan hevosia. Riina näytti varsin tyytyvältä laiduntaessaan. Sen kanssa ei nyt kannattaisi tehdä mitään, oli aivan liian läkähdyttävän kuuma. "Saat nyt kerrankin nauttia, niin", höpötin hevoselle kun se pitkällisen maanittelun jälkeen antoi vähän taputella itseään.
Lopulta minun oli aika lähteä. Morjestin pollet ja Carkin, ja polkiessani minut valtasi taas valtavan riemukas olotila. Olin saanut jälleen uuden kaverin, ja muutenkin päivä oli ollut kerrassaan mahtava. Mitähän kaikkea vaellusleiri toisi tullessaan...?
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 1, 2008 19:58:23 GMT 2
1.08.08 – Angstangst, viiltviilt
Viimein tallilla! Neljä päivää, kolme yötä Jukujukuleirillä, teltassa nukkuen olivat tehneet työnsä. Olin väsynyt, nuhjuinen ja itkuinen, mutta tallille oli silti päästävä. Oli lämmin, ei yhtä hiostava helle kuin alkuviikon, mutta kesäistä kuitenkin. Aurinko säteili pilvien lomasta, ja kevyt tuuli puhalteli lempeästi hiuksiani. Hutaisin ärsyyntyneenä korvani juuressa inisevän hyttysen pois, ja käänsin turvonneet silmäni tallille päin. Raahustin ovelle huokaillen ja raotin sitä väsyneesti. Sisällä ei ollut ketään ja astuin kiitollisena tallin viileyteen; en kaivannut nyt silminnäkijöitä nyyhky-olemukselleni.
Vaikka ketään ei näkynyt, joku oli kuitenkin rahdannut suurimman osan kopukoista ulos. Talli oli vilpoisa ja tyhjä. Riiviötä ei näkynyt, joten pujahdin äänettömästi satulahuoneeseen ja valuin lattialle. Hautasin pään käsiini ja hengähdin syvään. "Mä en jaksaisi...", mumisin itsekseni - tiedä sitten, mitä en jaksanut. Omaa olotilaani, kesän loppumista vai mitä? Haudoin pahaa mieltäni hetken lattialla, sitten nousin vaivalloisesti ylös. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa...”, mutisin ja nousin ylös. Minua alkoi väkisinkin hymyilyttämään. Mitä tässä turhia vetistelemään ja angstailemaan, ulkona oli kaunis ilma ja laitumella minua odotti – enemmän tai vähemmän – eräs läsipäinen tamma. Siispä ei muuta kuin ylös, ulos ja laitumelle. Nappasin mukaani riimunnarun ja lähdin pihalle yhä raskain, mutta ainakin vähän pirteämmin askelein. Etteenpäin, etteenpäin!
Riina oli tungettu tällä kertaa takatarhaan yksinään. Laahustin sen laitumen luokse ja huutelin tammaa laiskasti. ”Riinaaaaaa, Riinaaaaaaaaaa....” Viheltelin vielä sanojeni vahvistukseksi. Tänään minusta ei kuitenkaan olisi metsästämään neitokaista laitsalta, sen verran kyrpiintynyt olin jo valmiiksi. Pujottauduin portin ali laitumelle ja lähestyin tammaa kaartaen kohteliaasti. Se jäysti ruohoa samalla kuin kohotti päänsä epäluuloisesti. Herkeämätön tuijotus punnitsi minua: oletko ystävä vai vihollinen? ”Riina, mä en nyt jaksa mitään känkkäränkkäilyjä. Jos tulisit nyt ihan nätisti, jooko?” Valtavaksi yllätyksekseni jo varsin suurikokoinen hevonen seistä jökötti paikoillaan korvat uteliaasti hörössä. Menin sen luokse tyynesti ja tartuin nopeasti riimusta kiinni. Riina luimisti korviaan, heilautti päätään ja kuopaisi maata etujalallaan, mutta sen enempää se ei kiinniottoa vastustellutkaan. Lähdin kulkemaan edelle porttia kohti, ja elikko seurasi välinpitämättömänä perässä. Ehkä se aavisti, ettei kanssani tänään pelleiltäisi.
Talli oli edelleen tyhjä. Kiepsautin Riiviön nätisti käytävälle, solmin sen kahdelta puolelta kiinni ja kipaisin hakemassa harjaboksin. Sanomatta sanaakaan otin suojat pois ja rupesin sukimaan tammaa määrätietoisin ottein. Samaan aikaan mietiskelin viime aikojen tapahtumia. Huhtikuusta saakka olin ollut melko sekaisin, ja toukokuusta asti vain lentänyt päivien halki. Miten paljon jonkun rakkaan menetys saattoi sattua, niin että koko tapahtuman ulkoisti tajunnastaan, kielsi itseään tiedostamasta sitä? Riina pärskähti ja katsoi minua epävarmasti. Se ihmetteli vähän riuskoja otteitani. Huoahdin ja halasin tamman kaulaa lujasti. ”Älä huoli, ei mikään ole sun vika”, kuiskasin miltei valkoiseen harjaan. ”Mulla on ihan omia ongelmia, joista mikään ei ole sun vika, älä huoli. Enkä mä saisi purkaa tätä suhun tai kehenkään muuhunkaan, mä vaan olen tyhmä ihminen ja teen niin. Annathan sä mulle anteeksi, kulta? Mulla on ollut sua ihan hirveä ikävä, vaikka kamala kiukkupussi nyt olenkin.” Riina puhalsi syvään ulos ja hieraisi minua turvallaan kyljestä. Se oli selvästi helpottunut, kun huomasi, etten ollutkaan (niin kovin) vihainen.
”Mitäs täällä halaillaan”, kuulin yhtäkkiä hyväntuulisen äänen tallin ovelta. Käänsin katsettani ja kohtasin hymyilevän Annen. Väänsin kasvoilleni jäykän hymyntapaisen. ”Kas Josefiina, sinähän olet palannut.” ”Joo, vihdoin”, huokaisin. ”Mitäs uutta tallirintamalle?” ”Vaikka mitä”, Anne pyöräytti silmiään. ”Täältä ei paria päivää voi olla pois ilman, että heti on ihan pihalla.” Sitten hän alkoi seikkaperäisesti selvittää tallin tapahtumia. Mullistavimmat uutiset olivat, että kukan Istel-poni oli varsonut, ja että tallille oli tullut kaksi uutta pollea!! ”Wow, mahtavaa”, minä henkäilin silmät lautasina. ”Ja hoitajapaikoille tietenkin tunkua, vai mitä?” ”No on”, Anne naurahti. ”Ja vielä kaiken lisäksi joku tuntsareista lähtee pian... en vain voi vielä paljastaa kuka. Joka tapauksessa se aiheuttaa varmasti katkeruutta ja tunnekuohuja; jokaisella hevosella kun on varmasti rakastava hoitaja. Mutta pakko mitä pakko. Eivät Seppeleenkään resurssit kaikkeen riitä.” ”Ymmärrän”, nyökkäsin kulmiani kohottaen. Annen kanssa rupatellessani putsasin samalla Riinan, joka oli rauhallinen ja kuunteli tarkkaavaisesti ympäristön ääniä. Tallin raolleen jätetystä ovesta tulvi sisään viileää ilmaa. ”Mutta mutta. Minun on kai aika mennä. Törmäillään, jos ei aiemmin niin viimeistään vaellusleirillä.” Anne vilkaisi rannekelloaan ja häippäisi. ”Moikka!” ”Jep, moido”, ehdin pistää väliin, ennenkuin talli oli taas tyhjä. Rapsutin Riinan otsaa, se nautti hellyydenosoituksista silmät kiinni. ”Voi tyttö kulta, sinä oletkin ainoa jolle uskallan tämän vuodattaa.” Sitten kerroinkin pää Riinan turpaa vasten kaiken matalalla äänellä, kaiken kevään mittaan tapahtuneen. Ja Riina kuunteli päätään liikauttamatta. Joku hevonen hörähti tyytymättömänä, toinen potkaisi boksinsa seinää, mutta me emme korvaamme lotkauttaneet. Hetken maailmassa oli vain Riina ja minä, minä ja Riina. Ja kun viimein suljin suuni ja tunsin Riinan lämpimän puhalluksen kasvoillani, hymyilin leveämmin kuin päiviin.
”No, mikäs noin hymyilyttää?” isä kysyi hakiessaan minut tallilta. ”Ei mikään. Ei yhtikäs mikään.” Katsoin auton ikkunasta ulos ja hymyni vain leveni. Miten kummallista, että jotkut solmut aukesivat paremmin neli- kuin kaksijalkaisen kanssa.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 2, 2008 11:48:17 GMT 2
Chao, toivottavasti ei haittaa että otin tuon juoksutusjutun suhteen aika paljon mallia tuosta ihkaekasta tarinastasi. En vaan osannut yhteyden luomista järkevästi omin sanoin selittää 02.08.08 – Kyllä se siitä!Kello oli tuskin kymmentä, kun pyörän nokkani osoitti jo kohti Seppelettä. Tänään olin jo paremmalla tuulella; olin eilen pyöritellyt asioita pienessä pääkopassani ja tullut siihen tulokseen, että asiat taisivatkin olla loppujen lopuksi ihan hyvin. Oli kaunis aamu, aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Ilma oli hiukan kostea mutta jo aika lämmin; päivästä saattaisi tulla valtavan kuuma. Matka Seppeleeseen sujui joutuisasti, ja pian hypähdinkin pyörän selästä pois. Talutin sen tallin vierustalle, pysähdyin ja venyttelin hymyillen. Olin vielä puoliunessa, mutta kotona olisin ollut ihan yksin, joten tallille oli ollut pakko tulla heti. Päälläni minulla oli harmaat collegehousut, valkoinen hihaton huppari, punainen t-paita ja vihreät crocsit. Hipsuttelin aamukasteisen nurmikon läpi lähimmälle laitumelle. Siellä minua tervehtivät ruohoa mäystävät Mari ja Blade. Mari tuli heti ystävällisesti kurkkimaan, olisiko sillä hellyydenosoituksia saatavana, Blade jäi välinpitämättömänä kauemmas. Rapsuttelin hetken silmät kiinni nauttivaa Maria, kunnes jatkoin seuraavalle tarhalle. Sieltä löytyivät Siiri, Pampula ja Pikku. Unohduin hellittelemään niitäkin. ”Mites sä olet kestänyt meidän Loviisaa, hä?” juttelin ystävälliselle poniruunalle, joka huokaisi rentona rapsuttelusta. Lopulta huomasin myös Riinan, joka tarhaili tällä kertaa suloisen Humun kanssa. Joku olikin sopivasti unohtanut laitumen eteen riimunnarun. Luikahdin aidan raosta sisään – sähköjä ei ollut, tai ainakaan en näpsähdystä tuntenut – ja suomenpienhevostamma tuli heti uteliaasti nuuskimaan minua. Se pökki minua turvallaan herkkujen toivossa. ”Älä luulekaan”, nauroin ja työnsin tamman pois. ”Sinä jäät vielä tänne, ja popsimista saat ihan tuosta jalkojesi juuresta.” Humu pärskähti ja ravasi Riinan luokse näykkäisten sitä takamuksesta korvat luimussa. Riina inahti kiukustuneena ja potkaisi suokkia kohti. Humu puraisi uudestaan, ja Riina lähti häntäänsä kipakasti viuhtoen minua kohti. Ilmeisesti tässä ei ollut kovin hyvä parivaljakko; Riina oli vähän kiukkuinen välillä muita polleja kohtaan, ja Humu oli aina porukan johtaja. Riina oli ravaamassa ohitseni, mutta nappasin sen riimusta kiinni. ”Prrrr, naikkonen. Ihan rauhassa.” Napsautin riimunnarun kiinni Riinan riimuun, ja lähdin taluttamaan sitä porttia kohti vilkuillen jatkuvasti taakseni. Humu seurasi meitä melkein ihan kiinni Riiviön takalistossa. ”Humaus-Tyttö, sä et nyt tule!” tiuskaisin hevoselle, kun se tunki päätään olkapääni yli, valmiina loikkaamaan portista salakavalasti ulos. Hätistin tammaa kauemmaksi riimunnarua huitoen, ja se käveli loukkaantuneena pois. Minä ja Riina puikelehdimme portista ulos nopeasti, ja Humu jäi katsomaan peräämme. Taputin Riiviöisen kaulaa hymyillen. ”Eilen olit niin kiltisti, että mä vähän epäilen, mitä sä tänään keksit.” Tallissa törmäsinkin minulle täysin uuteen tuttavuuteen, sekä pariin hoitajaan. Tuntematon nainen esittäytyi Elliksi, josta olin toki kuullutkin. Hoitajista paikalla olivat Pipsa, Fiia ja Dreamer. ”Sinäkö olet Riinan hoitaja? Chaon hevosen?” Elli kysyi kun ohjasin tamman karsinaansa. ”Jep. Chaoa ei ole vain näkynyt, kesäkiireitä varmaan.” ”Itseasiassa kyllä se yksi päivä tässä pyörähti. Pyysikin sanomaan Riinan hoitajalle – oletettavasti sinulle – että voisitte koittaa 'yhteyden luomista', siis luottamuskäsittelyä.” ”Hmm?” kohotin kulmiani kysyvästi, ja Elli selitti nopeasti mistä oli kysymys. ”Meette Riinan kanssa kentälle tai maneesiin. Se on siis liinassa. Pidät sen ympyrällä, juoksutat vähän aikaa siinä sitten. Kun se alkaa aukoa suutaan, kääntää sinunpuoleisen korvansa sinuun päin ja on kaula ihan alhaalla, käännyt vaan sillä lailla, ettet mitenkään näytä uhkaavasi hevosta. Sitten saatkin itse nähdä, mitä tapahtuu.” Harjasin Riinan nopeasti – tamma oli jälleen oma, äksy itsensä. Se luimi ja huitoi häntäänsä ja välillä kavioitaankin, viskoi päätään ja pärskähteli levottomana. Pyöritin sormiani kevyesti sen harjantyvessä, ja se alkoi pikkuhiljaa rentoutua hieman. Sitten pujotin neidille varovasti suitset päähän, irrotettuani niistä ensin ohjat. Ei muuta kuin juoksutusliina mukaan ja kentälle. Pyysin Elliä mukaan, ja hän suostui heti. Riina kulki vierelläni jännittyneenä, sieraimet levällään, korvat eteenpäin höristettyinä. Juttelin sille rauhoittelevasti ja silitin sen kaunista, siroa kaulaa. Tamma steppaili hieman kulkiessaan. Miten kaunis se olikaan lempeän aamuauringon kosketellessa sen silkkistä kaulaa. Minua hymyilytti. ”Käääynti.” Maiskautin pari kertaa, ja Riina ryntäsi kiihkeään raviin. ”Prrrrr, raaaauhassa”, tyynnyttelin, ja tamma malttoi hidastaa käyntiin. Annoin sen kävellä pari kierrosta, ennenkuin maiskautin kerran ja pyysin ravia. Riina hirnahti, viskoi kaulaansa ja hyppeli. Sain taas hieman rauhoittaa sitä, ennenkuin se malttoi pudottaa laukasta raviin. Annoin Riinan ravata monta kierrosta. Se oli yhä epäluuloinen ja hermostunut; pyöritteli silmänvalkuaisiaan, kulki jäykkänä, kaula ylhäällä. ”Lllllaukka.” Ei tarvittu kuin puolikas kielenloksautus, kun Riina jo rynni kiitolaukassa miten sattuu. Vilkaisin epävarmasti Elliä. Pystyisinkö minä tähän, mitä jos tekisin jotain vakavasti väärin? Elli kuitenkin hymyili ja nyökkäsi, joten ryhdistäydyin ja keskitin katseeni hevoseen. ”Prrrrrrrrrrrr.” Viimein Riina malttoi hidastaa rytmikkääseen mutta silti niin iloiseen laukkaan. Se ei malttanut olla vähän pukittamatta riemuissaan. Annoin Riinan laukata, kunnes sen askel venyi ja kaula laskeutui alas. Riina vilkuili minua epävarmasti, kääntäen lopulta sisäkorvansa suuntaani. Sitten se aukoi leukojaan. Henkäisin hämmästyneenä ja katsahdin taas Elliin. Tämä ilmehti suullaan äänettömästi 'jes!' ja näytti peukkua. Minä käännyin miltei kokonaan pois tamman luota ja tuijotin maata. Hetken Riina ravasi vielä, sitten kuulin miten askeleet pysähtyivät. Pidätin hengitystä. Mitään ei kuulunut. Ryhtini lysähti kun mitään ei tapahtunut. Arvasin tämän! manasin mielessäni. Minä en osannut mitään yhteydenluomisia. Huokaisin syvään, kun äkkiä tunsin lähestyvät, hitaat askeleet. Henkäisin jälleen, ja pian pehmeä turpa tönäisi minua niskasta. Käännyin hitaasti ympäri ja kosketin varoen Riinan alahuulta. Se pärskähti ja pukkasi minua uudestaan. ”Niiiin. Kyllä tää tästä, vai mitä.” Puhelin lempeästi tammalle ja sivelin sen päätä ja kaulaa. Se pärskähti ja huokaisi. ”Hölmöläinen.” Talutin tammaa talliin, ja jäin vielä harjailemaan sitä. Elli kehui suoritustani ja katosi sitten satulahuoneen uumeniin etsimään jotain kadonnutta ötökkäsuihketta. Minä silittelin ja rapsuttelin Riinaa. Tamma suhtautui hellyydenosoituksiin hieman pidättyväisesti; oli selvää, ettei se vieläkään luottanut minuun, vaikka kentällä olimme onnistuneetkin. Kun harjasin Riinan mahanalustaa toinen käsivarsi tamman kaulalla, se kääntyi salamannopeasti puraisemaan minua olkapäästä. ”Ai helvetti!” Tamma viskoi päätään ja steppasi paikoillaan. ”No anteeks, perhana, jos yritän sua puhdistaa”, kivahdin kiukkuisena. ”Kyllä sun kanssa pitäisi olla suojakäsineet, vi....” ”No, no”, kuului huvittunut ääni vierestäni. Käännähdin ympäri, ja Pipsahan se siinä naureskeli. ”Älä yhtään ilveile. Kentällä oltiin parasta kaveria ja nyt tää pirulainen otti kiinni kädestä ja kunnolla.” Hieroin kivunkyyneleet silmissäni kipeää olkapäätä. ”Se on vaan vähän vänkyrä”, Pipsa tyynnytteli ja yritti silittää Riinaa – tamma nosti päänsä kauas yläilmoihin. ”Kyllä se siitä.” ”Kaipa sitten niin.” Huokaisin raskaasti, pujotin nopeasti tammalle suojat jalkaan ja aukaisin vetosolmun. Lähdin taluttamaan Riinaa tuskasta irvistäen laitumelle. Se otti aina ylimääräisiä askelia, heilutteli päätään ja hirnui muille hevosille. Tökkäsin Riinan samaan tarhaan Taigan kanssa ja lähdin satulahuoneeseen. Riisuin hupparin ja katsoin kättäni. Mukavat jäljethän siihen jäi. Ystävällinen Jaakko toi minulle kylmän vihannespussin, jolla haudoin puremaa vähän aikaa. ”Älä nyt masennu, kyllä se siitä”, Jaakkokin rauhoitteli kun kihisin kiukusta. ”Niinhän ne kaikki sanoo! Mä en vaan millään saa tuota tammaa luottamaan muhun edes sen vertaa, ettei sen tarvis koko ajan pomppia ja näykkiä ja vaikka mitä!” ”Vielä sä näet”, Jaakko läimäisi minua selkään. ”Vielä se suhun luottaa.” ”Sitä päivää minäkin odotan”, mutisin kiukkuisesti ja hymyilin sitten. ”Toisaalta, onhan tässä vähän haastetta. Eikä ton kanssa ole ikinä tylsää.” ”No niin, vanha kunnon Josefiina nosti päätään”, Jaakko naurahti. ”Lähde nyt kotiisi ja pese tuo purema, siinä on vissiin jotain puruja ja vaikka mitä.” Lähdinkin kotiin ja vielä kotimatkalla muistelin Riinan yllättävää kiukkuilua. Siinä vasta tamma!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 3, 2008 18:11:04 GMT 2
3.8.08 – Luims luims, äks äks
Tämähän kävi jo melkein rutiinilla, ajattelin hypähtäessäni alas toyotastamme ja kiittäessäni isää kyydistä. Olimme olleet pari päivää kahdestaan kotona muun perheen lähtiessä sukuloimaan, ja hän oli ystävällisesti lupautunut kuskaamaan minut tallille ja takaisin. Olin jo tehnyt suhteellisen rankan, kahden tunnin sauvakävely/juoksu/loikkatreenin, joten loppupäivän voisin huoletta kuluttaa tallilla. Ja olinhan lupautunut tekemään iltatallin tänäänkin.
Hevoset olivat vielä sisällä. Avatessani tallin oven minua toljotti karsinoista monta uteliasta ponia, ja sieraimiini tulvahti tallin suloinen tuoksu. Hyppelehdin hyräillen satulahuoneeseen, jossa istuskelivat Ada, wear, Juuli ja Carkki. ”Huuuuomenia!” hihkaisin ensitöikseni ja nappasin Riinan harjaboksin hyllyltä. ”No terve. Mikäs päivänsäde sieltä viilettää?” Ada kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Mä olen vaan hyvällä tuulella. Kannattaa kokeilla joskus!” virnistin Adalle leikilläni. Tämä naurahti ja pudisti päätään. ”Hei, munkin pitäisi harjata Leevi! Mennään yhtä matkaa”, Carkki ehdotti, pomppasi ylös ja kiskaisi Leevin pakin käsiinsä. Lähdimme jutellen karsinoita kohti, muiden tyttöjen jäädessä vielä satulahuoneeseen. Riina popsi vielä heinänjämiä. ”Huomenta”, tervehdin reippaasti ja astuin muitta mutkitta karsinaan. Tamma luimisti korviaan, perääntyi kauimpaiseen nurkkaan ja nosti päänsä korkealle. ”Hoh hoijaa, Riina.” Seisoin paikallani, kunnes tamma suostui nuuhkaisemaan minua ja jatkamaan heinien popsimista. Heti, jos lähestyin sitä, se kavahti kauemmas. Lopulta se antoi minun silittää varovasti kaulaansa. ”Hieeeeeeeeeeno tyttö. Loiiiiiiistavaa.” Kehuin hevosta ylitsevuotavasti ja aloin hiljakseen harjaamaan sitä. Ensin Riiviö sävähti harjan kosketusta, mutta hyväksyi sen lopulta heiniään mutustellen. Juttelin samalla Leeviä puunaavan Carkin kanssa. ”Kohta on vaellusleiriiii...”, Carkki hihkui. ”Vähän ihanaa! Pääsen ekaa kertaa Seppeleessä hevosen selkään”, minä nauroin ja Carkki kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. ”Mitä?! Suahan on näkynyt täällä jo jonkin aikaa?!” ”Jep, mutta Riinan selkään minua ei vielä päästetä – enkä todellakaan sinne haluaisikaan, ennenkuin suhteemme pelaa. Tunneillekaan en ole vielä selvinnyt, mutta tarkoitus olisi mennä Sentin kanssa aloittelevien ratsukoiden estevalmennukseen, verestämään taitoja.” ”No ainakin sä olet sinnikäs hoitaja”, Carkki nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hienoa, että jaksat työskennellä Riinan kanssa maasta käsin, etkä heti ole selkään hyppäämässä.” ”Kiitos”, hymyilin ilahtuneena, ja jatkoin ponnekkaammin harjaamista. Riina luimi ja syöksähti välillä päätään minua kohti, muka uhkaillen. "Rajota, riiviö. Anteeksi, mutta et sinä mua pelota.” En välittänyt tamman uhkailusta, vaan jatkoin harjausta. Työnsin hevosen pään pois aina, kun se yritti näykkäistä. Lopulta Riina kyllästyikin temppuiluun, kun ei saanut päätään läpi, ja tyytyi viskomaan päätään ja luimimaan rumasti. ”Ihme känkkäränkkävänkkä”, totesin ja taputin tammaa ystävällisesti lavalle saatuani harjauksen päätökseen. ”Tykkäsit tai et, nyt vielä juoksutan sinua, sitten pääset ulos.”
Hain satulahuoneesta suitset viskaten samalla harjapakin paikalleen, irrotin niistä ohjat ja heitin liinan Riiviön karsinan eteen. Se muljautteli silmiään ja potkaisi karsinan ovea, mutta minuun säikäyttely ei tehonnut. ”Joojoo”, murahdin vain, tartuin tomerasti tamman sinne tänne poukkoilevaan päähän ja vetäisin riimun kaulalle. Sitten suitset päähän, hop, kuolaimetkin saatiin suuhun vähällä vaivalla – sormi hammaslovessa on aina tepsivä keino. Sitten lähdinkin taluttamaan tammaa kenttää kohti. Se yritti sinkoilla sinne tänne talutuksessa ja asteli aina ylimääräisiä. Juttelin hevoselle rauhallisesti pysyen itse mahdollisimman rentona. Kentällä päästin Riinan suitsista irti ja hätistin sitä liinaa heilutellen ja maiskautellen kauemmas. Tamma kavahti loukkaantuneena luotani, mitäs siinä säikyttelet! Sitten se lähti ylväänä ravaamaan, kaula pystyssä, silmät päässä pyörien, jalkojaan korkealle nostaen, häntä ympyrää heiluen. ”Prrrrr. Kävellään ensin.” Riiviö rauhoittui kävelemään, joskin puri kuolainta ja pysähtyi välillä paikalleen. Juoksutuspiiskaa en ollut mukaan ottanut, joten minun oli saatava tamma liikkeelle äänellä ja liinalla. Se onnistuikin hyvin, ja pikkuhiljaa tamma alkoi rentoutua. Silloin kannustin sen raviin. Siitäpä Riina vasta innostui! Se pukitti ja rynni kiitolaukkaan villisti hirnuen. Voi sitä menoa, kun tamma viiletti tukka putkella ihan minne sattuu! ”SOO JAAAAAAA, PRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR!” huusin ja sainkin mylviä aimo tovin, ennenkuin tamma rauhoittui ja sain sen ympyrälle. Se jatkoi matkaa korskuen, päällään 'nyökkäillen', suu vaahdossa. Pikkuhiljaa Riinalle alkoi ilmeisesti selvitä, ettei raudanpalanen sen suussa ollutkaan mikään leikkikalu, ja että liinan päässä kiljuva tyttö taisikin olla se pomo. Rauhoitin Riinuskan käyntiin, ja sitten hitaaseen raviin. Nyt se oli jo hieman väsynyt, ja jatkoi pärskähdellen kaksitahtista askellustaan. ”Lllllaukka”, uskalsin lopulta äännähtää samalla maiskuttaen. Riina korskahti, hypähti takajaloillaan ja lähti sitten taas pukkilaukkaa kenttää ympäri. Tällä kertaa olin valmistautunut, ja rauhoitin heti äänellä. Lopulta Riina, korviaan luimistaen, suostui laukkaamaan nätisti ympärillä. Tamman keskittymiskyky alkoi jo herpaantua, joten parin-kolmen kierroksen jälkeen annoin sen hidastaa käyntiin. Pyysin tamman kauniisti luokseni, ja se tuli hermostuneesti steppaillen, pää ylhäällä, sieraimet levällään. ”Riina kulta.” Kun tamma tuli kosketusetäisyydelle, silitin sen turpaa tyynnyttävästi. ”Miten mä saisin sut tajuamaan, etten mä ole vihollinen?” Riina korskahti vastaukseksi – mitä lie tarkoittanut. Kävelimme kentän pari kertaa ympäri, sitten vein Riiviön talliin. Se oli hionnut, joten loimitin sen hetkeksi kevyesti. Ulkona kuitenkin tuuli vilpoisasti. Vein tammalle kiitokseksi hienosta työskentelystä pari porkkanaa, jotka se rouskutti kiitollisena. Samalla sen epäileväinen katse punnitsi minua arvioivasti: olisinko luottamuksen arvoinen? ”Ei tarvitse kiirehtiä kuitenkaan, on ihan hyvä, että saan nähdä vähän vaivaa yhteisymmärryksen eteen”, sanoin pollelle ja rapsutin sitä säästä. Riina kääntyi ja nypläsi hupparini huppua huulillaan. Hymähdin, mahtoi olla nälkäinen, kun puuvillapaitakin kelpasi.
Annoin hevosen lämmitellä tallissa puolisen tuntia, sillä aikaa siivoilin satulahuonetta ja puhdistin harjoja. Ensi viikoksi oli luvattu hellettä, silloin voisinkin pestä tamman harjat, tuumin. Viimein kävin nappaamassa loimen Riinan selästä ja talutin sen laitumelle. Tamma hirnahti ilahtuneena ja ravasi iloisesti tarhakavereidensa, Hensun ja Blondin, luokse. Se hyppelehti kaksikon ympärillä hyväntuulisesti ja veti pukkilaukkaa kerran laitumen päästä päähän. En voinut pidättää naurua, ja pian käkätin kaksinkerroin. ”Hassu, hölmö, hauska, hullu hevonen!” huudahdin tuuleen, ja Riina kääntyi katsomaan minua korvat höröllä. Ymmärsikö se sanani – sitä en tiedä. Hymyillen käännähdin kannoillani ja siivosin vielä tamman karsinan. Ajatukseni liitelivät kuitenkin ulkona laiduntavan, läsipäisen tamman luona. Ehkä me vielä joskus tosiaan luottaisimme toisiimme, ennemmin tai myöhemmin.
Karsinansiivouksen jälkeen kipitin tallin yläkertaan, hoitajien mukavaan huoneeseen. Joku tarjosi kokista, jonka nautin kiitollisena. Sitten intouduin keskustelemaan muiden hoitajien kanssa intohimoisesti Seppeleestä ja eritoten hoitohevosestani, Riinasta. ”Saattepa nähdä, että vielä se minut hyväksyy, joskus jopa selkäänsä!” hihkaisin toiveikkaana, siemaisten sitten kokistani mietteliäänä. Mutta milloin se joskus olisi, sen aika näyttäisi.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 4, 2008 11:36:38 GMT 2
04.08. - ”Ihme norsu!”
“What you see is what you get...” Rummutan pyöräni runkoa Billy Talentin tahdissa. Aurinko porotti kerrankin taivaalta antaumuksella, pikkulinnut sirittivät tietä ympäröivien puiden oksilla, jossain solisi puro. Mutta minun tajuntani täytti BT, paras bändi ikinä, koko maapallolla, koko universumissa.
Heräsin hypnoosista, johon Billyt osasivat minut aina tuudittaa, vasta Seppeleen pihassa. Viskasin pyöräni tallin seinää vasten nojaamaan ja hyppelin sisälle. Hevoset olivat ulkona, jonne olimme ne Dreamerin kanssa eilen illalla jättäneet. Ketään ei tallissa näkynyt, mutta yläkerrasta kuului naurua ja puhetta. Sinne ehtisin myöhemminkin, joten tartuin päättäväisesti kottareihin ja talikkoon ja siivosin Riinan karsinan. Eipä siellä paljon mitään ollutkaan, ja otin harvat lantakikkareet pois mahdollisimman vähin puruin. Sitten vein vähäiset työskentelyni tulokset lantalaan ja lakaisin vielä tallikäytävän lattian. Hetken mielijohteesta kiskaisin kaikki tallin ovet auki: nythän oli kesä, himskatti!
Loikin yläkertaan pitkin harppauksin portaissa. Voisin etsiä seuraa kesäiselle talutteluretkelle... “Moi!” tervehdin oleskeluhuoneessa maleksivia tyttöjä, joihin lukeutuivat Sastu, Pipsa ja Karoliina. “No hei”, nämä hymyilivät. “Mitäs Jossu?” “Eipä täs kiihkeempiä.” Lösähdän sohvalle. “Ihana ilma! Ajattelin, että lähtisikö kukaan mun kanssa käymään metsässä lenkillä? Ei ratsain, mutta talutellen... hevosten kanssa siis.” “No minähän lähden!” Karoliina hihkaisi ja pomppasi ylös. “Ai kun kiva”, hymyilin ilahtuneena. “Mutta harjataan enstä kopukat, ja mä ajattelin myös pestä tuon Riinaneidin harjat. Saisivat sitten kuivua retken ajan.” “Sopii”, Karoliina nyökkäsi. “Riiviö ja Mari taitaa olla samalla laitsallakin?” Moikkasimme oleskeluhuoneeseen vielä mehua kittaamaan jääneet Sastun ja Pipsan ja lähdimme riimunnarut mukaamme napaten ulos. “Kohta se sitten on”, Karoliina totesi. “Ai mikä?” “Tyhmä”, Karo nauroi ja läppäsi minua leikillään riimunnarulla. “Vaellusleiri tietty, höntti!” “Aa!” kohotin katseeni naama loistaen. “Mä en jaksa odottaa, että pääsen Sentin selkään!” “Ja mä Marin”, Karoliina huokaisi. “Siellä paha missä mainitaan...”, hän jatkoi kun Mari oli meidät huomattuaan kävellyt laitsan portille. Suunnattoman hellyydenkipeä hevonen kyhnytti heti turpaansa tyytyväisenä hoitajansa olkapäähän. “Niin niin”, Karoliina naurahti ja kiinnitti narun hoitsunsa riimuun. “Haeppa sinä nyt se oma puoliverisesi sieltä.” Riina oli – kuten tavallista – laitumen toisessa päässä, katsoen meitä epäluuloisesti. “Riinaaaaa, Riinuskaaaa”, huutelin ja lähdin tammaa kohti. Se otti pari askelta kauemmaksi, mutta jäi sitten paikalleen korvat hörössä. Riinan sirot ja jalot piirteet korostuivat sinistä taivasta vasten, ja hymyilin kulkiessani yhä lähemmäs. Kyllä se vaan oli hieno, minun hoitohevoseni! Yllätyksekseni Riina suostui kiinniotettavaksi nätisti ja pulmitta. Hätistelin mennessämme muita hevosia pois ympäriltämme. Riinakin osallistui häätämiseen luimistellen ja muka-näykkien muita. Karoliina ja Mari seisoivat malttamattomina portilla, ja lopulta kuljimme peräkanaa tallia kohden. “Mennäänkö puomille?” Karoliina kysyi ja katsoi minua olkansa yli kysyvästi. Minä puraisin huultani epävarmasti. “Onkohan se hyvä idea...” En nimittäin ollut harjannut Riinaa niin lähellä muita hevosia. “Blaa, totta kai se on hyvä idea.” Ja niin sidoimme hevosemme puomiin vierekkäin. Haimme Karoliinan kanssa harjapakit, ja katselimme hetken hoitohevosiamme. “Siinä ne on, meidän tanskalaiset puoliveriset.” “Joo, oikein Matador kakkosen kopiot”, minä heitin ja Karoliina tirskahti.
Riina oli tänään välinpitämättömällä tuulella. Se pökkäsi minua tuttavallisesti kylkeen kun aloitin harjauksen. Sitten se keskittyikin kurottelemaan kaulaansa mehukkaita heinätuppoja kohti, ja härnäämään Maria. Tamma kääntyi välillä kiukkuisesti pienemmän (ok, nuoremman) rotusiskonsa puoleen, mutta oli kuitenkin enemmän kiinnostunut hoitajansa hellittelyistä. “Voi ei, vertaa näitä kahta”, puuskahdin puhdistettua viimeisetkin häntäjouhet. Marille oli säkäkorkeutta siunaantunut 161 cm – Riinalla sitä oli 177 senttiä. Ja saattaisi se vielä vähän kasvaakin. “Ei herranjumala, millaiselta maailma tuon selässä näyttää”, Karoliina nauroi. “Ihme norsu!” Naurunpuuskan saattelemana lähdimme taivaltamaan metsän siimekseen.
Minä ja Riina menimme edellä, Marin ja Karon tullessa sopivan välimatkan etäisyydellä perässä. Molemmat tammat olivat innokkaana tunkemassa turpaansa joka paikkaan. Riinaa kiinnosti enemmän tutkia ympäristöä, Mari taas piti maittavista ruohotupoista polun reunalla. Yllätyksekseni retki sujui täydellisesti, eikä Riina poukkoillut tai ponkoillut ylimääräisiä. Edes läheisestä metsästä lentoon lähtenyt koppelo ei saanut sitä hermoilemaan. Olin oikein ylpeä pik... isosta tammasta, ja taputin sen kaulaa kiitollisena. “Alatkohan sinä jo aikuistua?” Riina pärskähti, aivan kuin vastatakseen: älä unta näe, hölmö! Minä ja Karoliina juttelimme siitä sun tästä, mutta välillä olimme myös ihan hiljaa. Sanoja ei tarvittu, kun pääosassa olivat molempien hoitohevoset.
Voiko ihanempaa tapaa viettää loppulomaa ollakaan! tuumin kun käännyimme takaisin tallia kohti käveltyämme metsässä reippaasti yli tunnin. “Tämä se vasta on elämää”, Karoliina huokaisi kuin lukien ajatukseni. Minä käännyin häntä kohti ja hymyilin leveästi. Jalkamme olivat rakoilla ja olivat puutuneita, hepat kiskoivat välillä maistuvimpien voikukkavarsien luokse, nihkeä hiki pukkasi pintaan... mutta tätä se oli, Elämä isolla e-kirjaimella.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 5, 2008 11:43:50 GMT 2
Ää, häpeän tätä :X Maailman typerin, idioottimaisin ja lyhin hoitotarina, mutta pakko oli päästä neitiä tervehtimään!
05.08. - Kiirettä, huisketta ja vilinää
Tänään minulla olisi cyberkiire: huomenna olisi pikkusiskoni 9-vee synttärit, olisi vielä tehtävä leivokset ja ostettava kaikki syöminen plus että itse syndesankari makasi puolikuolleena kotona, lämpöä neidillä kun oli. Vanhemmat olivat töissä ja pikkuveljestä tuskin mitään apua juhjajärjestelyissä, joten kaikki oli minun harteillani..
Silti tallille oli päästävä. Poljin tuhatta ja sataa pihaan, pysäköin pyöräni autotallin viereen ja juoksin tallirakennukselle. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, mutta ei erityisen kesäinen. Vilkaisin taivaalle ennenkuin riuhtaisin oven auki; minun tuurillani varmaan alkaisi sataa tai ukkostaa. Minulla oli ylläni vain T-paita ja verkkarit, joten toivon mukaan sää pysyisi tällaisena, edes kohtuullisen mukavana.
"Moi!" puuskutin käytävällä keskusteleville Rosille ja Annelle. "No moi", Ros kohotti kulmiaan hymyillen. "Mihinkäs sulla on kiire?" "Kotiin, kauppaan, joka paikkaan", huohotin ja syöksyin satulahuoneeseen. Anne ja Ros katsoivat perääni kummastuneina, mutta en ehtinyt selittää enempää. Eipä muuta kuin Riinan harjapakki karsinan eteen, riimunnaru kouraan ja hakemaan neitiä laitsalta.
Juoksin nopeasti laitumelle tammaa huudellen: "Riinaaaa, Riiviöööö..." Tamma kohotti laiskasti päätään nurmesta, laidunkavereiden virkaa toimittavien Taigan ja Humun tullessa heti uteliaina portille. "Hakekaa toi yksi jästipääkin tänne, pliis?" naurahdin tammoille ja rapsutin ohimennessäni Taigan pörröistä päätä. Sitten lähdin päättäväisesti metsästämään Riinaa, joka - kuten juuri tänään tietenkin sen oli pakko - juoksi aitauksen kauimpaiseen nurkkaan. "Riina älä jaksa!" älähdin ja työnsin käteni verkkareiden taskuun. Luojan kiitos, sieltä löytyi edellisenä päivänä ahmimieni suklaapatukoiden kääreet. Aloin kovaäänisesti rapistella papereita, ja Riina valpastui heti. Ruokaaaaa! sen silmät viestittivät. Tamma alkoi kaartaa luokseni hitaassa ravissa ja minä jatkoin rapistelua. Harmi vain, että Riina ei ollut ainoa, ketä lupaava ääni kiinnosti: ennen kuin huomasinkaan, Taiga oli jo tunkemassa turpaansa luokseni ja Humukin uteliaana perässä. "Eikä...", henkäisin kun Riina tuli äkäisesti inahtaen suoraan minua ja tammoja kohti. Ehdin juuri väistää hoitohevoseni kiukkuista näykkäisyä, joka oli tosin tarkoitettu ympärilläni kiehnäävän Taigan hätistämiseksi. Poni lähtikin loukkaantuneena ravaamaan pois, ja pian Humu seurasi perässä. Tartuin salamannopeasti kiinni Riinan riimuun. "Jos vähän varoisit, että ketä uhkailet", huokaisin ja lähdin taluttamaan sitä portille. "Mä kyllä muistan vielä sen olkapääjutun." Riina pärskähti ja ahtoi turpaansa taskuuni. Työnsin sen hellästi pois. "Senkin possu. Ei siellä mitään ollut."
Tallissa harjasin Riinan ennätysvauhtia, tottunein ja reippain ottein. Pölyharja - kova harja - pehmeä harja - kaviot - pääharja. Riina toljotti minua pöyristyneenä, tuollaisin otteinko sitä prinsessaa kohdeltiin! En kuitenkaan tänään välittänyt sen luimimisista ja muusta pelottelusta mitään, ja pian olinkin valmis. Pyyhin hikeä otsaltani huohottaen. "No, oletpa ainakin puhdas, eiks jeh?" kysyin tammalta, joka hamusi huulillaan naamaani. Viedessäni harjat takaisin satulahuoneeseen nappasin rehulan puolelta sille yhden porkkanan, jonka puoliverinen rouskutti hyvällä ruokahalulla. Sitten se tuuppi minua turvallaan osoittaakseen, ettei tuollainen pieni, säälittävä, ruipelo vihannes niin ylvään ja hienon tamman mahaa täyttänyt! "Ahmatti", totesin hoidokilleni lempeästi ja rapsutin sen otsaa. "Kohta pääset laitumelle takaisin ryystämään ruohoa niin paljon kuin sielusi sietää." Painoin pääni tamman turpaa vasten ja rapsuttelin samalla sitä harjantyvestä. "Ihanaihanaihana tyttö." Hetken olimme niin, ihan hiljaa, sitten katsoin rannekelloani ja älähdin. Riina säikähti ja veti päänsä korkeuksiin. "Mulla piti olla KIIRE!" kiljahdin ja nappasin äkkiä Riinan riimunnaruun. Sitten lähdin vauhdikkaasti viemään tammaa laitumelle. Se tanssahteli rauhattomana vierelläni: oliko jokin hätänä, kun tuolla lailla piti hosua ja hätäillä?
Päästin tamman laitumelle ja katsoin hetken, miten se kirmasi ilahtuneesti hirnuen keskelle laidunta - ja piehtaroi siinä sydämensä kyllyydestä. Pyöräytin silmiäni: Riina todella arvosti hoitamistani. Sitten vein riimunnarun talliin ja lähdin polkemaan kotia kohti mielessäni täytekakut, puuttuvat lahjapaketit, kiitospussit vieraille ja Nalle Puh-kertakäyttölautaset...
Kotimatkalla soitin Chaolle. "Ai moi", väsynyt ääni puhelimen toisessa päässä hihkaisi. "Kiva kun soitit. Mites Riinan kanssa on mennyt?" "Ihan hyvin", vastasin ja lisäsin totuudenmukaisesti: "Ei se muhun vielä luota, enkä mä siihen, mutta kyllä tää tästä. Pikkuhiljaa ruvetaan edistymään. Olen jo juoksuttanut ja irtohypyttänytkin sitä... niin ja luottamuskäsittelyä koetettiin kanssa. Ja maastossa käytiin eilen käppäilemässä." "Hauska kuulla, että se yhteinen sävel alkaa löytyä. Riinan äidin tunteneena voin vakuuttaa, että helppoa se ei ole", Chao naurahti. "Mulla on ihan älyttömästi töitä ja Nikokin on intissä, niin että sori kun Riiviö on jäänyt vähän sun hoidettavaksi. Toivottavasti mä pääsisin pian katsomaan, onko se unohtanut kaiken mitä sille on selästä käsin opetettu..." "Pyh ja pah, mitään anteeksi tarvi pyydellä", minä tuhahdin hyväntuulisesti. "Riinasta on tullut mulle jo tosi tärkeä, vaikka se vedättääkin mua välillä 6-0." Jätin mainitsematta parista seikasta, kuten siitä karkauskerrasta tallissa... Chao hymähti. "Hyvä, että ootte pärjänneet. Mä tulen pian katsomaan, mitä teille kuuluu, on jo ikävä pikkuneitiä!" Taustalta kuului jonkun ääni. "Hei mun pitää lopettaa, on tässäkin nyt kamala kiire", Chao sanoi nopeasti. "Soitellaan... ja ennen kaikkea nähdään!" "Joo, moimoi", ehdin sanoa ennenkuin puhelu katkesi. Hymysuin jatkoin kotimatkaa. Odotin innolla, että Chao ehtisi taas käymään tallilla ja pääsisin seuraamaan kaksikon työskentelyä omistajan ollessa selässä.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 8, 2008 17:48:25 GMT 2
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 9, 2008 17:58:23 GMT 2
09.08. - ”Joojoo, mä olen jo terve!”
“Tää ei nyt ole ihan järkevää.” Isä katsoi minua arvioivasti tallin pihassa. Hän piti kättään Toyotan vaihdenupilla valmiina kääntämään auton heti kotia kohti, jos saisi yhdenkin hyvän syyn epäillä terveydentilaani. “Mä olen ihan ok. Enkä mä ole kauaa.” “Mutta sinä oksensit koko yön! Et sinä sillon voi tallille mennä, herranjumala”, isä ähkäisi. “Tartutat kaikki muut ja ite saat jonkun keuhkokuumeen.” “Kuka sen Riinan hoitaa, jos en minä?” huomautin pistävästi. Isä huokaisi syvään. “Okei, turha näille hevostytöille on varmaan vastaan panna. Korkeintaan puolitoista tuntia. Soitat HETI, jos rupeaa tuntumaan siltä ettet jaksa.” “Joojoo, kiitos kyydistä”, hymyilin säteilevästi ja paukautin auton oven kiinni.
Rehellisesti sanoen en tuntenut itseäni kovinkaan hyvinvoivaksi. Päätä särki, kroppaa jomotti ja mahassa tuntui epämukava möykky. Ihme, jos en yrjöäisi tallin lattialle. Hymähdin ajatukselle ja laahustin tallin ovelle. Tahdoin äkkiä päästä sisälle lämpimään: ulkona on suhteellisen lämmin, tuulee hieman, mutta sairaalle tietenkin kaikki on liian kylmää tai kuumaa... pujahdan tallin lämpöön ja tunnen kylmien väreiden tanssivan selässäni. Hetken ajan mietin, oliko ihan tyhmää tulla koko tallille. Saisinkohan ihan oikeasti vain pahemman taudin...?
Äh, nevermind. Kaikki hevoset oli tuotu sisälle, ja hain nopeasti Riinan harjapakin satulahuoneesta. Törmäsin matkallani Rosiin, joka hymyili ilahtuneena. “Ai Jossu, moi!” “Pysy kaukanaaaa!” kiljaisin, ja Ros katsoi minua hämmästyneenä, vähän loukkaantuneenakin. “Siis sen takia, että mä olen mahataudissa, enkä halua tartuttaa kaikkia”, jatkoin irvistäen teatraalisesti ja Ros naurahti. “No minä jo ajattelin. Menen itsekin harjaamaan Blondia kohta, voidaan sitten samalla jutella... turvallisen välimatkan päästä!”
Riina kolisteli karsinassaan tylsistyneenä. “Moi!” tervehdin tammaa. “Mitäs neitonen?” Tamma luimisti korviaan ja heilautti päätään ärsyyntyneenä. “No anteksi, jos häiritsin teidän majesteettianne.” Pyöräytin silmiäni ja jäin seisomaan kylki Riinaan päin. Se saisi itse ottaa minuun kontaktin. Pian tunsinkin uteliaan tuuppauksen olkapäässäni, ja käännyin hitaasti tammaa kohti. Se puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni, ja minä silitin hellästi sen leveää läsiä. “En mä niin paha ole, usko jo!” vakuutin naurahtaen tammalle, ja aloin harjaamaan sitä reippain mutta varovaisin ottein. Riina ei pitänyt liian riuskasta käsittelystä, mutta epävarmaat otteet tamma tunnisti heti ja käytti etulyöntiasemaansa silloin häikäilemättömästi hyväkseen. Pikkuhiljaa se alkoi kuitenkin oppimaan, etten minä vaikuttunut sen pelotteluista, ja suhtautui uteliaasti käsittelyyni. Se nuuhki minua hartaasti ja huokaisi sitten kuin todeten minut vaarattomaksi. Sitten se hamuili vaatteitani, harjoja, ruokakippoaan, kaltereita... “Onko vähän tylsää, mitä?” Rapsutin Riiviötä säästä ja se pärskähti. Ilmeisesti oli.
Harjattuani hevosen laitoin harjat takaisin pakkiin, kun minua alkoi yhtäkkiä huimata vimmatusti. Maailma pyöri silmissäni ja jouduin ottamaan seinästä tukea. Haukoin henkeäni ja valahdin lattialle. Riina korskahti ja tuijotti minua ihmeissään, mitäs se nyt?
Juuri silloin Ros pelmahti paikalle. “Jossuuu, aiotko sä lähteä sinne maastoretkelle, Mariel kun lähtee sinne Blond-” Tytön lause keskeytyi kun hän huomasi minun lyyhistyneen Riiviön karsinan lattialle. “Jossu, mikä sulla on? Nouse ylös hemmetti!” Säikähtäneenä Ros töni minua ja yritti nostaa minut ylös. “Mua... huimaa ja.... oksettaa...”, mutisin sekavana ja halusin vain nukkua... “Mikä sulla on? ANNE! Täällä on yks potilas, tule jelppaamaan!” Ros karjaisi käytävällä ilmeisesti tepastelleelle Annelle. Tunsin, miten naiset nostivat minut ylös ja raahasivat yläkerran oleskeluhuoneeseen. Siellä sain ympärilleni viltin ja kouraani mukillisen lämmintä mehua. “Kuule tämä ei ole ollenkaan fiksua”, Anne puuskahti. “Tulla nyt tallille noin sairaana! Mieti jos olisit lyyhistynyt ulkona, vaikka maastoon?” “Mmm-m”, minä sanoin jo elpyneenä ja tuijottelin nolosti mehuuni. “Mä en... mä luulin että mä olin jo terveempi. Sori.” “Ei sun anteeksi tartte pyydellä”, Anne vastasi jo lempeämmin. “Mutta jos sinulle olisi käynyt pahemmin, sun vanhemmat olisi varmaan hirttäneet minut.”
'Juttelin' (oma sanavarastoni oli “mm-m”, “nii-in”, “juu-u”, “hmm-m”..) hetken puolikuolleena, sitten annoin periksi ja soitin isälle. Tämä lupasi tulla hakemaan heti kommentoimatta sen kummemmin, mutta huomasin mitäs-minä-sanoin-äänensävyn...
Pakotin itseni kävelemään vielä alakertaan ja kävin halaamassa Riinaa, joka tuuppi minua säikähtäneenä, olinko varmasti yhä hengissä? “Hassu heppa”, nauroin ja pörrötin liinaharjaa, kun isä jo huikkasi tallin ovelta: “Hei potilas, nyt tänne!”
Päässäni vippasi yhä, kun lanasin ahterini auton lämpimälle penkille. “Ei tainnut mennä ihan putkeen?” isä kysäisi. “M-mm...”, mutisin ja suljin silmäni kiinni. Tällä kertaa tallilla olo ei ollut ollut niin hemaisevaa...
|
|