|
Post by Sastu on Aug 12, 2009 16:13:34 GMT 2
Tää on syy miks jaksan nousta, asia josta en joustaanatomia hiiteen, pikapiirros
|
|
|
Post by Sastu on Aug 19, 2009 13:46:17 GMT 2
Mustia pilviä
Rajuilma piti koko kaupunkia tiukasti otteessaan. Puut huojuivat, salamat välkehtivät ja ukkonen jyrisi. Sade kasteli tallipihan jo vähän kellahtaneen nurmen ja tuuli tanssitti paria tippunutta lehteä. Maailma tuntui olevan minua vastaan. Taas. "Turhaa ne syyttää mua siitä et Anttu ei kierrä jo tuntiraakin kehää. Mitäs neiti kuka-lie ei voinut astua sateeseen mikä-lie ystävänsä kanssa. No, merkkikengäthän olisivat menneet pilalle" mietin synkkänä kun kävelin kohti hevosten täyttämää tarhaa. Lotina vain kuului, kun rispaantuneet lenkkarini - ex skeittikenkäni - astelivat mutaa pitkin. Näin pienen hevoslauman tuijottavan minua kiinnostuneena. - Anttu, sanoin. Ruuna nosti päänsä ja sen pitkät, suipot korvat olivat kääntyneet ääntä kohti. Kumarruin aidan ali tarhaan ja häädin norkoilevat ponit hevoset ympäriltäni. Kimo, suht koht kookas ruuna lähti kävelemään lähemmäs. Mutta sen askel ei ollut normaali. Suu tiukkana viivana otin ruunan kiinni, tanssitin sen tarhan toiselle puolelle ja lähdin viemään sitä hitaasti kävellen talliin. Päässäni pyöri ajatukset. "Mitä jos.."
Hupun alta huomasin Rosin katseen kiinnittyvän Antun kävelyyn. - Se... Ros aloitti. - Tiedän. Vein ruunan karsinaansa ja heitin riimunnarun sen kaulalle. Kumarruin jalan puoleen, ja pyyhin märän mudan hupparini hihaan (nam mikä sotku). Tunnustelin sen jalkaa, vertailin toiseen. En huomannut edes Jassun tuloa karsinan ovelle. - Ööö... Anne kyselee sitä tunnille, tyttö sanoi varovasti. - Valjasta Humu tilalle, vastasin, tunsin kuinka tyttö epäröi. - Valjasta se Humu NYT, jatkoin tiukemmin, ja sain sen ryntäämään suokkitamman luo. Nousin ylös ja rapsutin Anttua, tuijottaen jalkaa tiukasti. Näppäilin vanhasta rämästä puhelimestani Jossun numeron. - Jossu, puhelimesta vastattiin. - Ja nyt helvetti sovi eläinlääkärin aika! - MITÄ?! - Anttu ontuu ja aristaa jalkaansa. Soita nyt se fucking eläinlääkäri!
Anttu ei varannut melkein lainkaan painoa jalalle. Harjasin ja puhdistin sen huolella sekä menin kylmäämään jalkaa pitkäksi aikaa. Tujotin sitä kuin olisin halvaantunut. - Mitä sä oot tehnyt? kuiskasin ruunalle. "Toivottavasti eläinlääkäri tulisi pian..." mietin. Istuin Antun vierellä ja tuin sitä. Enkä voinut muutakaan.
|
|
|
Post by Sastu on Aug 20, 2009 16:10:37 GMT 2
I can't let goenemmä sellai fiiliskuva ku realistikuva
|
|
|
Post by Sastu on Sept 10, 2009 7:36:42 GMT 2
Another day
- Käännä! Heitin Antun kanssa U-käännöksen kävellen. Anttu huokaisi vierelläni mutta käveli silti rauhallisesti. Se ei enään ontunut eikä jalka ollut turvonnut. Siis pahasti ainakaan. - Ok. Sit jos ravaat sen kaa tonne ja sama juttu, kun huudan käännä niin ravaatte tänne. Tiedät kyl varmaan, eläinlääkäri sanoi. - Joo, on tultuu tehtyä ennenkin... Eläinlääkärin kohdalla käänsin taas Antun ympäri. Pyysin Antun raviin. Ruuna epäröi ja nirskuroi, mutta lähti kuitenkin vähän ajan päästä mukaani hölkkään. Pari ekaa metriä kaikki meni hyvin: Anttu ravasi kuin aina ennenkin, mutta juuri ennen kuin eläinlääkäri huusi käännä, se alkoi ontumaan, aika laimeasti. Käänsin Antun, jolloin se alkoi ontua kunnolla, mutta suoralla se taas väheni. Eläinlääkärin kohdalla pysähdyin ja tämä alkoi tutkia sen jalkoja. Hetken päästä se kehotti meitä menemään kävelylle, kun käynti ei tuottanut ruunalle ongelmia. Karo kuuli kehotuksen ja pyysi meitä Aksun kanssa alkukäynneiksi maastoon. - Jos mennään tasasella pohjalla, eikä kauheen pitkää. - Juu, käy! Punttasin Karon Aksun kapeaan selkään, sillä ponilla ei ollut satulaa ja Karo valitti kankeuttaan.
Pidin riimunnarun päästä kiinni, kun Anttu käveli rinnallani, pää alhaalla ja rentona. - Harmi tota sen jalkaa, Karo voivotteli. - Ois hirveetä jos Aksulle tulis jalkavaiva... huh, en uskalla ees ajatella... Marin menettäminenkin... oli tosi raskasta. - Tiedän. Hetken kävelimme ihan hiljaa. Molemmat miettivät menetettyjä rakkaita. Sitten Karo kysy kummallisen kysymyksen, joka yllätti. - Ootko aina ollut noin... tollanen? Ei siis pahalla, mutta mua vaan mietityttää. Katsoin taivaalle ja hymähdin tönkösti. - Millainen? Tällasseks mä oon syntynyt. - Okei. Sori jos loukkasin. - Äh, totesin ja huitaisin kädellä. - Ei mitään. Käännytäänkö täst vasemmalle? Päästään tätä kautta Seppeleelle. - Joo vaikka. Laskin käteni Antun lavalle. "Ja joskus tunne on maailman onnellisin vaik asiat ei meekkää täydellisimmäks meneväl taval"
Sastu 211 HM
|
|
|
Post by Sastu on Sept 14, 2009 18:53:50 GMT 2
Ei jaksanu värittää : (
|
|
|
Post by Sastu on Sept 23, 2009 19:30:17 GMT 2
Heräsin aamulla; olin myöhästynyt koulusta. Olin tunnilla; heitettiin ulos. Kävelin käytävällä; sain jälkkää. Istuin jälki-istunnossa; rehtori uhkaili potkuilla. Vttuilin reksille; viikko jälkkää. Karkasin jälkästä; reksi kirosi perään. Kävelin tallille; tie oli poikki. Jouduin kiertämään pidempää tallille; polvet pettivät. Tulin tallille; kukaan ei ymmärtänyt mua. Tunsin itseni tyhmäksi; kukaan ei uskonut mua. Menin Antun luokse; se oli masentunut. Olimme yhdessä; maailma muuttui paremmaksi.
- Voi poika sua... sanoin sille pitäen sen päätä sylissä. Se ei ollut parantanut jalkaansa niin kauan kuin olisi pitänyt, vaan ei se ontunut joten se kävi tunneilla. Anttu huokaisi. Se oli väsynyt ja lepuutti toista takajalkaansa. Otsa otsaa vasten seisoimme siinä. Molemmat olivat väsyneitä. Nostin pääni ja katsoin ruunaa. - Kyllä tää tästä. Ei maailma näin pska paikka voi olla. Täytyy täällä olla jotain hyvääkin... kuten sä. Silitin ruunan sileää karvaa. Alkoi olla jo ilta, mutta päätin silti viedä Antun vielä hetkeksi tarhaan. Ensin kuitenkin harjaisisin siitä tunnilla irronneet karvat ja hiet pois.
Hain harjapakista harjan ja aloin vetämään sitä Antun karvalla. Tallissa oli täysin hiljaista, vihdoin, onneksi. - ... maailma muuttuu... ja ihmiset sen mukana, selitin Antulle joka käänsi päänsä syliini. - Mut sä onneks olet ja pysyt. Harjattuani Antun ja tarkistettuani sen jalat heitin sille loimen niskaan. Laitoin Antulle riimun päähän, avasin karsinan oven ja lähdin kävelemään tarhalle. Anttu tuli perässä kuin leppeä koiranpentu. Tarhalla en jaksanutkaan avata porttia. Anttu veti sisäänsä raikasta syysilmaa ja alkoi etsiä viimeisiä ruohonkorsia. - ... ja ihmiset sen mukana, toistin vielä katsoen kauniin ruunan ruohon nyhtämistä.
|
|
|
Post by Sastu on Sept 26, 2009 18:25:26 GMT 2
... taidan sinua todella rakastaaKäytii kävelemäs syksyises metäs. Oli jees lenkki, ruuna piristy silmin nähden. Sastu 214 HM
|
|
|
Post by Sastu on Oct 21, 2009 19:24:10 GMT 2
SänkkärilläHiekka rapisi kun kävelin tallille Siirin kanssa. En ollut ennen edes nähnyt häntä, kuin ehkä vilaukselta, mutta heppatytöt tunnistetaan. Aina jossain kohti heinänkorsia, ilme on yleensä rakkauden täyttämä ja innokas. Ainakin Siirillä. - Niin ketä sä hoidit, tämä kysyi. - Anttua. Ja sit mulla on se oma koni Rensu. - Ai se! Se on aika... villin olonen? Pieni virnistys kävi kasvoillani. - Noo, vähän orimaisia piirteitä, vastasin ovelasti. - Taigassa ei oo onneks niitä, mut kunnon tamma se on! Vaikkakin kauhean kiltti ja syötävän suloinen, Siiri huokaisi. Voin vaikka vannoa, tytön silmät suorastaan olivat sydämmen muotoiset. Tallipihalla tyttö karautti laukkaan ja juoksi Taigan ja Tintin luokse ja se lepertelyn määrä, suorastaan etoo minua. Tyttö ainakin tietää ketä rakastaa. Jatkoin kävelyä talliin, sillä karsinat odotti siivoojia. Sieppasin kottarit ja talikon mukaan. - Sastu vie toi oris ulos! Se on ihan hullu, kukaan ei voinu viedä sitä aamulla pihalle kun se vaan hyppi ja pomppi ja uhkaili, Jaakko ärisi kun huomasi minun siivoavan Antun karsinaa. - Rensuko?! Hanki silmälasit äijänkäppänä. - Ei, se on ihan totta, Jossu nyökkäsi Toivon karsinasta. Katoin vuoron perään Jossua, Jaakkoa ja Rensun karsinaa. - Se kannattaa viedä aina ekana, ettei tuu mitään. Se vähän on tollanen. No, mä vien. Laskin talikon nojaamaan karsinaan ja astelin Rensun ovelle. Ori pyöri ympäri karsinaa, mutta pysähtyi kohdalleni ja hörähti. Otin riimun sekä narun ja astuin sen karsinaan. Rensu heilutteli päätään ylös alas ja sivuille. Vasta kun se lopetti sen niin laitoin sille riimun. Avasin oven ja silloin ori yritti lähteä. Napautin sitä narusta, kun se alkoi huudella ja oreilla. - Nyt KÄYTTÄYDY, komensin. Talutin sen tarhaan ja kun päästin sen vapaaksi se lähti pukkilaukkaa tarhan toiseen päähän, Sentin luokse. Ne alkoivat kisailemaan. Palasin karsinanpuhdistushommiin. "Nyt on sekin tehty", mietin kun palautin kottikärryt ja talikon paikoilleen. Pian Pipsa hakikin ne siitä. Huomasin Jossun olevan kentällä Toivon kanssa. Menin kysymään häneltä, oliko Anttu ontuillut. - Ei se nyt kyl oo. Tunneilla se ei oo juossut. Voit vaikka kävellä sillä ja vähän ottaa raveja. Tai no mitä ikin haluutkaan tehä, sähän osaat, tämä sanoi hymyillen lopuksi. - Dänke. Suuntasin Antun tarhan luokse. Livahdin alakautta tarhaan ja ruuna luimisti pahasti. - C’moon jätkä, kyllä sä tiedät tän homman jutun, puuskahdin Antulle joka pisti korvat tanakasti eteen, taas taakse, ja uudestaan eteen. Lähestyin sitä rauhallisesti, katsoen maata ja taivasta ja Toivoa sekä kaikkea muuta. Kun olin ihan Antun edessä, se otti askeleen taaksepäin. Astuin pari askelta taakse ja Anttu seurasi minua. - Hyvä, hieno, sanoin sille ja silitin sen otsaa. Samalla kiinnitin rauhallisesti riimunnarun Antun siniseen riimuun. Ruuna kulki leppoisasti takanani, naru löysällä. Talutin sen tallia kohden. Heitin ruunan ilman riimua karsinaansa. Se nuuhkaisi puhdasta karsinaansa ja kävi tarkastamassa ruokakipponsa. Tyytyväisenä se alkoi rouskuttaa porkkanaansa - ehkä kiltti hoitaja oli laittanut sen? Kävin hakemassa ruunan kamat. Kun tulin satulahuoneesta, meinasin törmätä puhelimeen pölöttävään Alluun. Nopealla käsiliikkeellä tämä viestitti anteeksipyynnön ja jatkoi matkaansa. Mikäköhän sillekin oli tullut? Karsinan luona ruuna tunki turpansa kaltereiden välistä ja luimaisi. - Hei lopetas nyt ton ilmeen näyttäminen, sanoin Antulle ja otin harjapakista pari harjaa ja menin karsinaan harjaamaan yllättävän puhdasta ruunaa. Etenin hoitamisessa kavionpuhdistukseen jonka jälkeen selvitin nopeasti ruunan harjan ja hännän. Pian Anttu olikin jo puhdas ja täysin rauhallinen, hinkkasi vain silmäkulmaansa minun harmaaseen huppariini. Kaikki karvat jäivät siihen, mutta en välittänyt. Kieritin Antulle vähän jo kuluneet pintelit jalkoihin ja laitoin sille suitset päähän, ilman turparemmejä. Nekin olivat loppujen lopuksi ihan turhia. Laitoin vielä kypärän päähän ja talutin Antun ulos ohjat kaulalla. Taas oli ittelleen kertynyt pituutta lisää (nyt jopa huimat 180cm) joten selkäännousu helpottui, mutta polvet vähän vaikeennutti asiaa. Kuitenkin pääsin pienellä pompulla selkään ja Anttu lähti reippaaseen käyntiin huomatessaan että olin sen selässä. Ohjasin sen kohti maastoa ja ruunan kävelyvauhti vain nopeni. Se oli todella innoissaan! Kun saavuimme kohtaan, missä yleensä lähdetään ravaamaan, pidätinkin Anttua ja ruuna veti herneet nenään. Se alkoi heitellä päätään ja askel lyheni ja jännittyi. - Noniin, noniin, rauhassa vaan jatketaan käyntiä, sanoin sille ja taputtelin sen kaulaa. Hetken päästä se suostui taas kävelemään rennosti ja matka jatkui. Kun saavuimme sänkipellon luokse, ohjasin Antun sinne. Ruunan pää nousi ja korvat pyöri. Se alkoi innostua. Rauhoittelin sitä äänelläni, mutta Anttu vain halusi mennä. Pidin sen kuitenkin käynnissä ja aloin tekemään sen kanssa perusjuttuja: voltteja, pysähdyksiä, väistöjä, taivutuksia, käännöksiä ja kaikkea mitä vain käynnissä voi tehdä. Ruuna oli reipas ja yhteistyöhaluinen sekä haki päätä alas. Se ei näyttänyt ontumisen merkkejäkään. Kun kaikki sujui, siirsin sen raviin. Aluksi se oli käännettäessä epäpuhdas, mutta en lopettanut vaan asettelin ja taivuttelin sitä. Kun se oli notkea ja rento, se ei enään ontunut. Ravailtuani kevyehkösti siirsin sen käyntiin ja annoin vapaat ohjat sekä taputin. - Hieno! Ohjasin Antun takaisin tielle. Ruuna pärskyi tyytyväisenä ja käveli tuttua polkua tallille päin. Saavuimme tallille ja liu’uin Antun selästä. Housuihin oli tarttunut runsaastí Antun karvoja, muttei se haitannut. Taputin ruunaa kaulalle ja kehuin sitä. Ei se ollut miksikään muuttunut, sama, aivan ihana Anttu se oli.
|
|
|
Post by Sastu on Oct 28, 2009 16:27:16 GMT 2
Kävelytystä kapsonillaJoo o. Enpä taida enään mennä värittelemään stabiloilla.
|
|
|
Post by Sastu on Dec 24, 2009 11:07:57 GMT 2
Xmas tää on siis perinteen mukaan molemmille
Pakkanen kiristyi kiristymistään. Lumi narskui ja se ylttyi polviin asti, jonka takia matka tallille tuntui tuskallisen hitaalta ja kivuliaalta. Miksi silti jatkoin kävelyä? Kaikki tietää sen syyn, kaikki, ja jos ei tiedä, tulee tietämään tämän jälkeen. Huokaisin helpotuksesta kun huomasin Seppeleen lumisen tallirakennuksen ja -pihan. Huomasin että melkein kaikki Seppeleen tytöt olivat jo tulleet. En oikeastaan halunnut seuraa. En muiden kuin rakkaiden karvaisten kaverieni. Niimpä suuntasin heti Antun tarhalle, ennen kuin sitä haettaisiin sieltä. Huusin ruunan nimeä, kun loikkasin aitaa apuna käyttäen tarhan toiselle puolelle. Vastaukseksi sain ehkä maailman pienimmän, ehkä maailman hauraimman, ehkä maailman kauneimman hörähdyksen. Anttu ravasi pää pystyssä luokseni. Kohdallani se laski päänsä luokseni. Laitoin otsani sen otsaa vasten. Sepitin sille kaikkea maailmasta, kaikki, mitä vain halusin. Hetken seistyämme Anttu lähti mukaani hakemaan Rensua. Se oli oppinut kulkemaan ilman että minun piti pitää siitä kiinni, mutta tämä temppu oli vasta opittu jonka taki pidin vielä riimunnarua ruunan kaulalla. Se kuitenkin kulki kuin koiranpentu perässäni.
Rensu veti omaa pystyyn-pukki-hirnahdus-spurtti showtaan, mutta tutun vihellyksen kuullessaan se laukkasi portille. Hetken se tuijotti Anttua epäilevästi, samoin Anttu Rensua, mutta tutulla tyylillään ne eivät sanoneet enään toisistaan mitään sen jälkeen. Otin Rensun riimunnarun päähän, sillä turvallisuussyihin vedoten Jossu oli kieltänyt mua vielä taluttamasta Rensua vapaana, ennen kuin olin 110 % varma että se olisi koko ajan vierelläni, enkä oikein ollut siitä vielä varma. Anttu seisoi nukuksillaan paikalla kun napsautin Rensun riimuun narun. Selittelin ja lauleskelin niille hiljaa. Pian lähdimme kävelemään todella lumista polkua maastossa.
Molemmat kävelivät rennosti lampsien, ja silittelin molempia kaulasta sekä - yllätys yllätys - selittelin niille kaikenlaista. Pian heivasin Rensunkin kaulalle riimunnarun, sillä se oli niiiiiiiin rauhallinen ettei rajaakaan. Yhtäkkiä Rensu lähti ravaamaan. Pysähdyin Antun kanssa, ja ori teki jotain, mitä en olisi ajatellut sen tekevän - se alkoi ravata ympyrää minun ja ruunan ympärillä. Se esitti ehkä kauneinta raviansa ikinä ja piti päätä korkealla ylhäällä. Sen harja hulmusi kuin voitonlippu. Naurahdin, olin äimistynyt. Hetken päästä ori asettui vanhalle paikalleen, pyöristi kaulansa ja henkäisi olkapäälleni. - Juu-u, hieno esitys oli, kyllä... Taputin oria kaulalle. Jatkoimme hetken vielä eteenpäin. Pian tuli paikka, missä meidän pitäisi kääntyä. - Nonnii, sit takaspäin et ehitään aattoratsastukseen... harmi, että mun piti luovuttaa sut Anttu jollekkin muulle, mutten voi ratsastaa kahella hevosella, tai itseasiassa Anne ei antais, ja Rensua en luovuta kellekkään (paitsi Annelle tai Reegalle) ratsastettavaksi, sillä puoletkaan ei pärjäisi sille varmaankaan. Mut älä huoli, en mä sua oo hylännyt. Anttu tökkäisi minua, ja samaan aikaan astuin lumen alta pilkottavaan liukkaaseen jäähän. - Uaaaa, karjaisin, ennen kuin tömähdin häntäluu edellä lumeen. - Ai helkkari ai saatanan vittu ai perkele, kirosin, mutta kun molemmat pojat tulivat äimistyneinä luokseni ja puhalsivat kasvoilleni ilmaa, en voinut kuin purskahtaa nauruun. - Te ootte ihan tyhmiä, oikeesti! Tyhmiä mutta rakkaita... En jaksanut nousta, vaan jäin hetkeksi makaamaan maahan, jätkien pysyessä luonani. Katsoin taivaalle ja huokaisin. Nää pojat ei sais ikinä lähtee mun luota.
|
|
|
Post by Sastu on Jan 11, 2010 14:16:14 GMT 2
mäki realistisuut
|
|
|
Post by Sastu on Mar 5, 2010 17:37:35 GMT 2
The same-o-same on
Tunsin oloni _aivan_ ulkopuoliseksi tullessani tallille: niin paljon uusia (tai omasta mielestään vanhoja) hoitajia ja hengailijoita, uusia tuntilaisia... jopa talli oli vähän muuttanut ulkomuotoaan. Mietin jo tulleeni väärään paikkaan, kunnes kuulin tutun, pirteän äänen tallipihalta. - Hei Sastuko se siinä? Ei olla nähty pitkään aikaan, Yuff aloitti, suu tyypilliseen tapaan hymyssä ja - mikä yllätys! - puoliksi tyhjentynyt kahvikuppi kädessä. - Minäpä minä, mutta mahdoinkohan tulla oikeaan osoitteeseen? Yuffin kulmakarvat kurtistuivat. - Häh? - Ei mitään, urpo, naurahdin kun tyttö ei ollut tajunnut kysymystäni. - Mitäs muuta punapäälle? Pian kaduinkin jo kysymystäni, sillä sain kuulla kunnon litanian Yuffin maailmasta....
Olin tietysti arvannut, ettei minua mikään vastaanottokomitea ollut vastassa tullessani oleskeluhuoneeseen, mutta en tajunnut, että se olisi ollut näin kylmä: uudet ihmiset mulkoilivat minua, ihan kuin olisin halunnut kaapata heidän lempiponinsa tai halunnut tunkea heidän "sisäpiiriinsä", mutta nauroin vain ajatukselle: mua kyllä kiinnosti niin saakelisti niiden asiat? Tiesin olevani ihminen, jota ärsytti yliampuvat ja mielistelevät (jne jne) ihmiset, mutta... minkäs luonteellensa mahtaa eikä koira karvoistaan pääse. Avasin lokerikkoni, ja tajusin liian myöhään, että se oli ollut ihan täynnä. - VOI HELVETTI, karjaisin kun valtavat määrät kaikkea turhaa tavaraa syöksähti päälleni. Aloin nostelemaan tavaraa takaisin, ja työntäessäni niitä lokerikkoon sattui jostain välistä tippumaan pari kuvaa, jotka laskeutuivat oleskeluhuoneen lattialle. Kysymysmerkkinä otin ne käteen, ja tunnistin ne pari vuotta vanhoiksi. - Ei oo totta... sanoin hämilläni, ennen kuin purskahdin nauruun. Ensimmäinen kesäni Seppeleessä. Tunnistin porukan jok' ikisen ihmisen. Ryhmäkuvia, joissa nauroimme, pilailukuvia, joissa olimme ah - niin - edustavia. Ja yksi kuva, jossa pitelin Anttua ja Rensua, molempia. - Niin ne vuodet vierii, huokaisin, ja työnsin kuvat lokerikkoon, suljin sen ja lähdin talliin.
Huomasin ensisilmäyksellä, että estetunti oli tulossa, sillä tuntilistojen luona oli kova kuhina ja pulina. Huokaisin ja päätin ensin käydä moikkaamassa päiväheiniä syövää ruunanruipeloa ennen kuin selvittäisin tieni listoille. Järkytyin, kun näin Andrewin. - Sä… sä… sä näytät… vanhalta, änkytin. - En muistanu et sä näytät näin vanheltuneelta! Kimo pää nousi nopeasti heinistä kun se tunnisti ääneni. Avasin karsinan oven ja nopeasti tunsikin jo tutun, lämpimän henkäyksen olkapäälläni. Rapsuttelin ruunaa sen lempikohdista, jolloin sen ylähuuli väpätti onnesta. - Hitto sä oot löllykä! Sunko piti olla tallin pahansisusin elukka, naurahdin, kun Anttu laski päänsä olkapäälleni ja lösähti koko painollaan siihen. En tiedä, kauanko rapsuttelin huomionkipeätä ruunaa, mutta jossain vaiheessa Anttu päätti jatkaa syömistä, jolloin livahdin karsinasta, lukitsin sen ja rynnin tieni listoille. Ruuna oli jo mennyt päivän tuntinsa, mikä oli sinänsä kummallista, sillä kello ei ollut paljoakaan. Kohautin harteitani. Harjaisisin ruunan vain tänään ja ratsastaisin sen jälkeen Rensun. Joo. Näin tekisin. Tallustelin satulahuoneeseen, ja löysin Antun harjapakin tutusta paikasta, hieman pölyisenä ja tahriintuneena. Katsahdin myös kamoihin, ja tajusin ruman tosiasian: siitä oli aikaa, kun ne olin pessyt, eli sekin oli tämän päivän tehtävälistalla.
Oli mukava harjailla Anttua ilman mitään kiireitä. Ruuna nautti perusteellisesta harjaamisesta ja hieromisesta, ja karvaa siitä lähti pari kiloa. Anttu halus selvästi olla mukana kaikessa mitä tein, se tutki harjalaatikon, hupparini, piponi, kengännauhani ja sitä rataa. Olin onnellinen, ettei ruuna ollut unohtanut minua vaikka olinkin feidannut sen aika pahasti. Ehkä kuitenkin tästä lähin tulisin olemaan vähän vastuuntuntoisempi ihminen, Rensun ja Antun, molempien kanssa. Kaviot nousivat Antulta yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Ruuna oli selkeästi alkanut jo vähän vanhenemaan, vaikkei se todellakaan mikään ikäloppu ollut. Selvittelin puolihuolellisesti Antun pitkäksi kasvaneen harjan ja hännän. Suihkutin niihin vähän showshinea, jotta ne pysyisivät vähän selvimpinä. Puunaustuokion jälkeen rapsuttelin vielä ruunaa jonkun aikaa ja juttelin sille (ja myönnän, lellittelin leivillä) kunnes taputin sitä vielä kaulalle ennen kuin lähdin putsaamaan kamoja. Seurakseni sain Aksun vanhemman hoitajan Karon, jota en myöskään ollut nähnyt pitkään aikaan.
Ja pitkästä aikaa ajattelin, että voisin ehkä jopa palata Seppeleeseen. Tosin Sastu oli aina Sastu: ei sen päähänpistoista voinut tietää!
|
|
|
Post by Sastu on Mar 6, 2010 7:32:52 GMT 2
Quick & SimplePitkästä aikaa piirtelin - pientä alkukankeutta ja jäykkkyyttä mut ehkä tää täst =) Anttu näyttää ponilta Mutsiis, menin ilman satulaa, eka kentäl vähän tuuppausta ja sit maastoo. Seon ihana.
|
|
|
Post by Anne on Mar 7, 2010 18:56:25 GMT 2
7.3.2010 Treenailua
Kiipesin jakkaran päältä Antun satuloituun selkään. En muista milloin olin taitavaa kimoa viimeksi ratsastanut, mutta nyt oli korkea aika. Olimme Jossun kanssa puhuneet, että meidän olisi hyvä ratsastaa tuntiratsuja läpi ja tunnustella, mihin suuntaan ne olivat kehittyneet. Antulla oli toki taitava Sastu sitä tuntien ohessa treenaamassa, mutta lisätreeni ei olisi pahitteeksi.
Jalustimet taisivat olla minua parikymmentä senttiä pitemmän Sastun jäljiltä, koska jouduin lyhentämään niitä puoleen. Anttu oli suhteellisen kookas ruuna, onneksi kuitenkin rungoltaan kapoinen ja jalkani yltivät hyvin sen kyljille. Annoin kevyen pohjeavun ja kimo lähti kohden maneesin uraa.
Hevosen käynti oli keinuvaa, ja sitä oli helppo ohjailla pelkällä painoavuilla. Alkukäynnin jälkeen keräilin ohjat tuntumalle ja aloin viedä ruunaa paremmin kulmiin. Kulmiin ratsastaminen oli suurin intohimoni. Rakastin sitä, kun sain hevosen taipumaan pyöreästi syvällä kulmassa. Tuntihevosilla joutui usein käyttämään paljon sisäpohjetta, koska ne olivat tottuneet oikomaan kulmat säännönmukaisesti. Myös Anttu kaipasi muistutusta, että kulmaan mentiin suoraan ja käännyttiin vasta, kun ratsastaja käski. Kesti muutama kierros, että Anttu alkoi taas kulkea suorakaiteenmuotoista uraa epämääräisen soikeakon sijaan.
Nostin ravin ja nautin hevosen pitkähköstä askeleesta. Kutittelin pitkällä kouluraipallani Antun kylkeä, jolloin astuntaan tuli vauhtia lisää. Ratsastelin laajoja ympyröitä ja pian siirryin harjoitusraviin. Harjoitusravi ja siinä täydellisesti istuminen oli toinen intohimoni. Myötäsin hevosen liikettä ja pyrin istumaan oppikirjan mukaisesti. Mieleeni pälkähti, että maneesiin täytyisi hankkia vihdoin peilit, jotta ratsastajien olisi mahdollista tarkkailla itseään.
Anttu kulki reippaahkosti. Se oli herkkä kädelle ja hakeutui pian kuolaimelle. Tein kokoavia liikkeitä: avotaivutusta ja ympyröitä suurentaen ja pienentäen. Anttu pärski ja totesin, että ruuna ei ainakaan ollut muuttunut kovaksi ja kankeaksi tuntiraakileeksi. Se oli erittäin miellyttävä ratsastaa, vaikkakin ravi oli aavistuksen haasteellinen istunnalle.
Nostin laukan ja laukkasin reippaasti muutaman kierroksen. Yritin myös laukanvaihtoja, mutta ne menivät aluksi penkin alle. Anttu rikkoi raville, mutta alkoi pian vaihtamaan johtojalkaa muutaman harjoittelukerran jälkeen.
Kentän keskelle oli pystytetty noin 70cm korkea este. Ohjasin ruunan esteelle ja se ylitti sen naurettavan helposti, hurjalla ilmavaralla. Taputin hevosta. Se oli suoriutunut hyvin, ja oli miellyttävämpi ratsastettava kuin kukaan omista hevosistani. Tuntihevosen varmuus yhdistettynä hyvään koulutukseen ja taitoihin tekivät kimosta yhden tallimme helmistä.
~Anne~
|
|
|
Post by Sastu on Mar 14, 2010 18:38:10 GMT 2
^ perustuu tohon Annen tarinaan (sori Anne jos vähän muuttu ideas, pyrin pitää aika samanlaisena)
Säätelin ruunan turparemmiä sopivalle tiukkuudelle, sekä kiristin vielä vyötä. Pian Anne ilmestyi karsinan ovelle. - Alkaisko se olee pian valmis, tämä kysyi ystävällisesti ja rapsutti Anttua kaulasta. Ruuna tunnisti naisen tutuksi kaverikseen, eikä osoittanut vihan elettäkään. - Joo, sä voit viedä sen jo maneesille, tuun vähän peräs kun haen mun järkkärin niin saadaan vähän kuvia, sanoin ja vinkkasin silmää. - Ah, ne on varmaan niin laadukkaita mun osalta, Anne sanoi sarkastisesti, otti ruunan ohjat ja lähti taluttamaan kimoa maneesille. Kapusin oleskeluhuoneeseen ja hain hienon kamerani, kunnes menin perässä maneesille.
Anne käveli jo uralla. - Pääsit sentään selkään, pilailin. - Noo, kylhän siinä vähän joutui vanhus taipumaan, Anne naurahti. Istuin maneesin katsomoon ja aloin testailemaan asetuksia. Silloin tällöin räpsäisin koekuvan, kunnes löysin juuri oikeat asetukset. Pian Anne alkoikin ratsastamaan ruunaa.
Ratsastuskerran jälkeen Anne oli tyytyväinen. - Tää on yhä helmi. Upee ratsastettava. Nyökkäsin, ja tiesin mistä hän puhui. - Haluutko mennä loppuverkat, mun pitäis mennä jatkamaan muita hommia, Anne kysyi. - Voinhan mä mennä. Meen varmaan eteen-alas ravissa ja lähen kävelee maastoon. Anne nyökkäsi. - Kuulostaa hyvältä! Kiitos! Niinpä vaihdoimme kuskia, ja hetken päästä keventelinkin Antun selässä, samalla kun ruuna venytteli kaulaansa pitkälle alas. Askel oli pitkä, jäntevä ja rento. Anttu kyllä tiesi nämä jutut. Vedin pitkät loppuravit, ja todella hyvin sujuneen kulman jälkeen siirsin istunnalla käyntiin ja taputin Anttua. - Nyt lähetään maastoon!
|
|