Hevoset mieles, koulu pieles- Ja sitten voitte lähteä, Raitila eli yhteiskuntaopin opettaja sanoi, saaden koko luokan ryntäämään ovesta kohti auringonpaistetta.
- Paitsi te, Anssi ja Sastu. Teille mulla on asiaa.
"Yllätys" mietin pyöräyttäen silmiäni teatraalisesti.
- Hei mun dösä lähtee, en ehi tallille sovittuun aikaan eikä mua huvita jäädä maleksimaan tänne masentavaan paikkaan, marisin vilkaisten viileästi opettajaa. Kohtasin nuo samat, kylmät silmät jo tuhannen kerran.
Istuimme pulpeteilla kuten aina, samalla kun Raitila jatkoi samaa saarnaansa kuten eilen. Ja sitä edellisenä. Samaa kuin viikko sitten. Kännykkäni pärähti soimaan, juuri kesken Raitilan vakiolauseen jonka osaan jo ulkoa; "teidänlaisenne ei saa ikinä töitä". Väärässä oli koko ukko.
- Sori, äläkä mulkoile mua noin. Oli se tunnilla äänettömällä, vannon, sanoin painaen punaista luuria. Tunsin Anssin virnistelevän vierelläni.
Hetken, kun maikka oli toistanut samaa viestii tuhannesti, Anssi nous pulpetilt.
- Tuu, lähetää pois. Voin heittää sut tallille uudel skobal, nyt ku oon ajanu sen kortin ja oon tarpeeks vanha.
Pomppasin pulpetilta.
- Käydään tää sama asia huomen sit oppitunnil, mut mun on pakko mennä tallille, hihkaisin maikalle ovensuusta. Sitten pamautin oven perässäni kiinni.
- Toi alkaa tylsistyttää, huokaisin luokan ulkopuolella, kiskoen kännykkää taskustani.
- Ihanko tosi? Mä suorastaan rakastan sen sulosointuista ääntä kun se latelee niitä meille.
Huomasin Jossun soittaneen.
- Nii kiidätätkö sä mut tallille, kysyin kun seisoimme Anssin kiiltävän skootterin luona.
- Totta kai.
- Kiitti. Oot tosiystävä.
- Älä nyt ala hempeilee vaa hyppää taakse.
Tein työtä käskettyä ja pian skootteri käynnistyi. Masentava koulu jäi taakse, ilmassa oli kevään tuntua ja hevoset odottivat tallilla - kuka koulussa istuisi ylimääräistä, vieläpä silloin kun ei ole tehnyt mitään väärää?
Hiekka pöllysi auringossa kun musta skootteri kurvasi Seppeleen pihalle. Utelias tyttöjoukko tuli maastosta hevosten kanssa.
- Thanks ku kyyditsit, totesin astuen skoban viereen.
- Pöh, pieni juttu. Nähää huome. Moro.
- Tere.
Anssi käänsi skobansa ja pöllytteli pois. Käännyin ja huomasin Ilun, Jokerin ja Elkun virnistelevän häiritsevästi, naamallaan ilme “kyllä minä tiedän”.
- Pelkkä kaveri, tokaisin kylmästi ja kävelin talliin.
Yllätyksekseni tallissa pyöri ihmisiä hullun lailla. Pienet ja nuoret poniratsastajat käsittelivät suitsia kasvoillaan hämmästynyt ilme. Ainut, joka sai hääräillä poninsa kanssa rauhassa, oli Pipsa. Rauhaisasti tyttö harjasi kaunista vuonohevostaan. Näin kuinka tämä nieleskeli hermostuneena. Yhtäkkiä tämä rojahti Siken kaulaan ja värähteli hiljaa. Bertin lähtö oli ollut vaikea Pipsalle, miksei myös Annelle - Bert oli kuitenkin ollut Seppeleessä jo aika kauan, tai siltä se tuntui. Jätin Pipsan ja Siken kahden. Näin sen olevan parhain vaihtoehto.
Suunnistin tungoksen läpi toimistoon. Josefiina punnersi paineissaan vihkonsa luona.
- Moro. Olit soittanu, sanoin ovelta, sulkien sen perässäni.
Jossu huokaisi.
- No tulithan sä. Hei, vie Anttu oikeen pitkälle maastolenkille. Mua ei nyt huvittais paimennella sitä.
- Kerro.
- Se oli eilen tunnilla ihan hirveä. Sinkoili, temppuili ja jyräsi vain. Lopulta menin itse sinne selkään eikä se vieläkään ollut kuunnellakseen. Lopuksi se taipui jotenkuten ja se riitti. Maastossa se oli pari päivää sitten eräällä ratsastajalla ja ryntäs koko jonon ohi. Se tuntuu olevan täynnä koko touhua. Saat ratsastaa ja taluttaa ja mitä ikinä teetkin sen kanssa parin päivän ajan. Toivottavasti se piristyy.
- Ei se oo ikinä tunneista erityisemmin pitänyt. No, mä meen sen kaa.
- Hyvä, hyvä.
Sitten lähdin toimistosta, hymähtäen. Voi pientä Anttupoikaa. Kuvittelee olevansa ikinuori villikko. Lähdin hakemaan kimoa ruunaa, jonka näin tuijottavan minua.
Tarrasin tarhan vieressä lojuvaan riimunnaruun ja taputin Anttua.
- Oot sit leikkiny rodeoponia, totesin huvittuneena samalla kun Anttu kihnitti päätään olkapäätäni vasten. Voi kuinka aina ikävöinkään sitä, kun en ole tallilla.
- Voi kunpa, kunpa voisin vaan elää sun kanssas.
Anttu pärskähti. Tuntui hyvältä vain seistä rauhassa, hengittää Antun hienoa karvaa ja rauhoittua.
Love never ends. Lopulta taputin Anttua rennosti kaulalle ja mutisin jotain sille. Nykäisin sen liikkeelle ja avasin portin. Anttu hörisi pienesti ohitse kävelevälle Cassulle, jonka selässä nökötti tuttu naama, Anne.
- Kato vielä henki pihisee sussakin, naurahdin naiselle joka laskeutui juuri alas.
- Samaa vois sanoa susta. Olin just ratsastamassa tällä yhdellä karvamopolla esteitä. Oli kyllä hurjan innoissaan!
- Haha, uskon.
Juttelimme turinointia samalla kun kävelytimme hevosia talliin. Pidin riimunnarun päästä kiinni, ja Anttu kulki rauhaisana takanani.
Tallissa käännyimme Antun kanssa heti ensimmäiseen karsinaan. Otin pienellä liikkeellä ruunan riimun pois ja taputin sitä kaulasta.
- Hieno.
Luikahdin käytävälle painaen oven kiinni perässäni. Jätin riimun ja narun karsinan oveen koukkuun ja rapsutin Antun turpaa joka tunkeutui tallin käytävälle päin. Sitten käännyin toisin päin ja lähdin tallustamaan satulahuoneeseen.
Jostain kuului vaimeaa musiikkia. Avatessani satulahuoneen oven huomasin, että Jenni ja Carkki juttelivat iloisesti, samalla kun Carkki kaivoi soivaa kännykkäänsä taskusta. Tervehdin tyttöjä ja suunnistin Antun varusteiden luokse. Varmalla otteella sieppasin Antun suitset, pintelit ja harjapakin mukaani. Muuta ei sitten tarvitisikaan.
“Paitsi kypärä”, muistin ja käväisin vielä oleskeluhuoneessa hakemassa mustaharmaan kypäräni.
Rojautin kaikki kerralla karsinan eteen, kuitenkin pujauttaen suitset päällimmäisiksi. Otin pakista harjan ja kampesin itseni karsinaan. Harjasin kutiavaa Anttua rivakoin vedoin. Olisi hyvä päästä ensiksi purkamaan energiaa ja sitten hoitaa se kunnolla.
“Itseasiassa kohta voi pestäkin hevosia” mietin.
“Se tulee todella tarpeeseen” ajattelin katsoessani Antun karvaa, pinttyneen lian ja valkoisen karvan sekoitusta.
Hoidettuani ja varustettuani kimon ruunan talutin sen nopeasti ulos. Kylmä tuuli ulisi, vaikka ilma oli lämmin. Huomasin, kuinka kylmästä värisevä Jokeri talutti Flooraa sisälle. Kumma kyllä, minulla ei ollut kylmä. Ei yhtään, vaikka tuuli paiskoi poskiani kuin henkensä edestä, ja vaikka minulla oli päällä vain sama vanha hupparini ja melkein rikki kuluneet mustat pillifarkkuni, ei edes kevyt tuulenvire käynyt ihollani.
- En muistanukkaan et olet näin kivan kokonen, mutisin asetellessani Anttua puomin viereen.
Polvivaivani ärhäkkyyden takia en voinut enään hypätä ruunan selkään, ainakaan vähään aikaan.
Liu’uin puomilta Antun pehmeään selkään. Ruuna lähti heti liikkeelle ravissa. Nopeasti pidätin sen käyntiin.
“Ah, kuinka olenkaan kaivannut tätä” mietin tuntiessani Antun lämmön allani.
Ruuna oli reippaasti menossa eteen. Tiesin, että tästä tulisi yksi ihanimmista maastoretkistä - ikinä.
Antakaa anteeksi, mutta oli pakko antaa vain mennä, ilman anatomiaa.
Sastu 194 HM