|
Post by Pipsa on Jan 14, 2009 17:27:23 GMT 2
14.1.2009 Vuonis-voimaaSama myös Siken hoitopäikyssäPipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 15, 2009 16:05:27 GMT 2
15.tammikuuta 2009 Odottamaton kuljettaja
- Meen nyt! huikkaan pamauttaen oven kiinni perässäni, astuessani ulos pakkaspäivään. Virnuillen odotan ohiajavan auton menevän ohitseni, ennen kuin hyppelehdin kadun yli. Asfaltti kopisee jalkojeni alla, harppoessani lähimmälle bussipysäkille. Kännykkäni soittaa normaalisti Sonataa, jonka tahdissa heiluttelen lapasiani. Ajatukseni harhailevat mopokortista kouluun, ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Vilkaisen kännykkäni kelloa, joka saa minut vavahtamaan. Kellohan näyttää puolta, ja bussini oli kulkenut tästä joskus kolmelta. Huokaisten syvään lähden kävelemään, niinkin joskus ehtisin perille. - Mulla menee tässä vuos, mutisen itsekseni, kuunnellen läheltä kulkevan skootterin pärinää, tämän kaartaessa ohitseni, tehden U-käännöksen, pysähtyen kohdalleni, ajajan vetäen kypärän päästään. - Kristian! lausahdan yllättyneenä. - Onks sulla skootteri? - Tottakai on, poika virnistää nauttien hämmentyneisyydestäni. - Oot sä minne menossa? - Seppeleeseen, haukottelen vetäen pipoa syvemmälle päähäni. - Ootat sä että joku tulee viemään sut? poika jatkaa kyselyään. - En, kun kävelen Seppeleeseen, totean lähtien harppomaan eteenpäin. - Mulla on kyllä toinen kypärä mukana, jos halluisit taakse hypätä, Kristian hymyilee leveästi, haroen hiuksiaan. - Oikeesti? En mä tiiä, mutisen. - En mie aja kauheen kovaa, tämä naurahtaa. - Kyl mä sen tiiän mutta… mutisen. - Kai mä sitten voin tulla, missäs se kypärä on? - Tiesinhän mä, poika hymyilee voiton riemuisesti. - Kukaan ei voi vastustaa minnuu ja miun skootteria. - Ja se kypärä on ootas… tässä.
Tasaisesti skootteri lähtee eteenpäin, minun hymyillessä hiljaa itsekseni kypärän takana.
Skootteri pysähtyy viimein Seppeleen pihassa, minun luisuessa maan kamaralle, hymyillen Kristianille. - Tuliks sä Kristianin kyyvvillä? Wear vilkaisee minuun virnistäen. - Noku mä oisin muuten joutunu kävelemään, yritän selitellä. - Joojoo, kyllä mie tiiän, tyttö naurahtaa. - Tuut kai sentään kattoo tuntia miun kaa? - Joo totta kai, mä vien vaan eka tän repun, huikkaan. - Tuuks sä miun kaa, vai meetkö jo? - Mä taian mennä kattomaan jo, etköhän sä selviydy maneesille, tyttö naurahtaa kääntyen. - Okei, nähdään sitten maneesilla, pidä miulle paikkaa! hihkaisen tytön perään, lampsien sisään talliin.
Haukotellen jälleen hyppelen portaat ylös, laskien reppuni sohvan viereen, ja kaivaen evääni esille, tunkien ne jääkaappiin, lähtien hyppelehtimään portaita alas kohden maneesia, jossa Bert olisi tunnilla.
- Miten sulla kesti noin pitkään tulla? Wear vilkaisee minuun, istuutuessani tämän viereen. - Kestiks mulla pitkään muka? kysyn vilkaisten taskuun survotun kännykän kelloa. Aika pitkään minulla oli kieltämättä kestänyt. Hymyillen katselen ratsukoiden liikkumista uralla, ja aina välillä sen ulkopuolellakin. - Hei, käykö Luy tunneilla nykyään? ihmettelen katsoen torinhevosruunaa. - Jep, Wear nyökkää katsellen silmäkovana Taigaa. - Mitäs sie katot? kysyn haukotellen. - Eikös tuolla ratsastajalla ole raippa väärinpäin? tyttö huomaa. - Äh, sie vaan.. eikä! - Mitä? Wear kovaa. - Kyllä sillä raippa on väärinpäin sittenkin, myönnän virnistäen “tappioni”.
Vähitellen ratsukot kulkeutuvat kaartoon, ja ratsastajat nousevat hevosten selistä. Katsomossa muiden istuneiden kanssa odotamme hevosten kävelevän pois maneesista, ennekuin seuraamme perässä. Harmikseni Wear kulkeutuu aitalle, minun suunnatessa taas talliin. - Ottaisko joku tän ponin, kun miulla on kiire? joku tyttö kysyy pitäen kiinni Bertin suitsista. Vaimeasti hymyillen otan tytön ojentaman ohjat, sitoen ruunan käytävälle. Avaan satulavyön hellästi, laskien sen roikkumaan maahan.
- Pipsa, tarvitsisitkos kyytiä kotiin? Kristian virnistää kauempaa.
Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 16, 2009 15:32:19 GMT 2
16.1.2009 HalihetkiPipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 18, 2009 11:29:30 GMT 2
18.1.2009 Varjostus-harjoitteluaNana opetti hieman varjojen käyttöä paintilla.
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 20, 2009 18:20:29 GMT 2
20.tammikuuta 2009 Elämä on vaikeaa - joskusVirnuillen katselen ruunan juoksentelua ympäri tarhaa, jutellen samalla hiljaa Wearin kanssa. - Mites Siken kanssa muuten sujuu? tyttö utelee hymyillen. - Ihan hyvin, tosin kisamenestys ei ainakaan ole kovin kummoinen, virnistän miettien kisatuloksiani. - Varmaan ne kisatkin myöhemmin alkaa - hei kato tuolta tulee Anne, Wear hihkaisee osoittaen kauemmas. Toden totta ratsastuksenopettaja harppoo pitkin pihaa, kohti meitä. - Tytöt, auttaisitteko vähän? nainen hymyilee viitaten tarhaan päin. - Hevoset pitäisi tuoda sisälle, ja muutama karsina puhdistaa, tämä selittää. Wear yrittää viittoa minulle jotain, mutta hymyillen suostun hommiin. - Ottakaa työ vaikka nää ponit tästä, ja sitten sitä ennen voisittekin siivota tämän perusrakennuksen karsinat, Anne hymyilee kertoen hommia. - Homma hoituu, Wear virnistää kiskaisten minut mukaansa kohti tallia. - Nyt hommiin tai meillä menee koko päivä, tyttö mutisee ojentaen talikon minulle. - Kiitos, virnistän. - Sä kuskaat sitten kottikset! - Joojoo, tämä jupisee itsenään tarraten kottikärryyn, lähtien kuljettamaan sitä eteenpäin. - Menoks sitten, hymyilen lähtien hyppelehtimään eteenpäin vilkuillen tyhjiä karsinoita. - Ota sie tää toinen karsina puoli, niin mie otan toisen, ehdotan Wearille. Hiljaa nyökäten tyttö alkaa mättämään lantoja kottikärryihin minun tehdessä samoin. Viimeisillä voimillani raahaudun tarhoille, nähden heti portille tulleen ruunan. - Heeippa, virnistän pujahtaen aidan ali. - Eikös hevoset opi tuosta huonoja tapoja? Jaakko virnuilee takaani. - Ai nekö tuosta muka mahtus? mumisen kiinnittäen riimunarua. - Hmm.. ehkä, Jaakko jatkaa virnuiluansa. Huokaisten pakenen sisälle talliin ruuna perässäin, kuljettaen sen karsinaansa. Poni tuntuu ymmärtävän väsymykseni, ja käyttäytyy sen mukaisesti. Nyt sitä ei näytä haittaavan vaikka oleskelenkin sen karsinassa, se vain laskee hiljaa karvaisen päänsä syliini, sulkien silmänsä. Moni silmänsä vaikeilta asioilta silmänsä sulkee, mutta vain lähemmäksi niitä oikeasti kulkee. On vaikeaa aina yrittää unohtaa, haikeaa katsoa kuinka rakas silmänsä viimeisen kerran sulkee. Silmien sulkeminen ei mieltä paranna, muttei aina tietäminenkään asioita pahenna. Joku aivopieru, inspis hieman loppu, mutta into kuitenkin kirjoittaa tallella.
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 23, 2009 12:40:09 GMT 2
23.1.2009 Karvapallo ulkoileePipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 25, 2009 13:29:46 GMT 2
25.tammikuuta 2009 Raunion salaisuus
Valkoinen tammikuinen aamu aukeaa edessäni hölkätessäni pitkin lumista tietä, jota lumiaurat eivät taaskaan olleet auranneet. Lumi narskahtelee jalkojeni alla aamun hämärtäessä vielä hiljalleen. Puuskutustani ja lumen narinaa lukuun ottamatta on hiljaista. Epätavallisen hiljaista, niin kuin ainakin joinakin aamuina. Lumi sataa hiljalleen maahan, tai no, hiljalleen ja hiljalleen, mutta sataa kuitenkin. Puut matelevat ohitseni juostessani minkä jaloistani pääsen, tehden äkkipysähdyksen Sikkeä taluttavan Nanan eteen. - Moi, puhisen hengästyneenä. - Mistäs sä noin hengästynyt oot? Nana virnistää silittäen vuononhevosen voimakasta kaulaa. - Etkö ite ois, jos oisit juossu monta kilsaa niin kovaa kun pääset, tuhahdan. - Hmm.. en, tyttö virnistää jatkaen kävelyä ponini rinnalla.
- Niin varmaan, mutta mie meen nyt Bertin luo, hihkaisen ohittaen tytön ja ponin. Nopeasti harppoen saavun sisälle lämpimämpään talliin, hiippailen hiljaa hoitoponini luo. - Heeippa kulta, hymyilen silittäen ruunan kaulaa. Harmaa karva on tuuheaa ja pehmeää, tuntuu ihanalta upottaa kädet sen joukkoon… Hätkähdän nopeasti ajatuksistani ruunan tökätessä minua turvallaan. - Joojoo, hymähdän Bertille taputtaen vielä kerran sen silkkistä turpaa. - Pipsa, kehtaisitkos hakea Bertin heinät heinävintiltä? Anne haukottelee karsinan edustalla. - Joo, haenko mie muille? hymyilen haroen hiuksiani. - Eei siun tarvitse, nainen hymyilee kaivaen soivan kännykkänsä takkinsa taskusta.
Nyökäten suljen karsinan oven perässäni, kavuten varovaisesti portaat ylös oleskelutilaan, jonka lävitse kuljen heinävarastona toimivalle vintille. Säpsähdän nähdessäni jonkun istuvan heinäpaalin päällä, ollen vähällä kiljaista. - Nana! mitäs sie täällä teet? ihmettelen vilkaisten tyttöön. - Tulin hakemaan noita Siirin heiniä, katsos, tyttö hymähtää. - Ahaa, nyökkään hymyillen. - Mikäs seurapiiri kokous täällä on? Jaakko virnuilee ovelta, takanaan Shinqua. - Enneminkin heinien haku tílaisuus, Nana korjaa virnistäen. - Shinqua, mites sie olet noin pelästyneen näköinen? tyttö jatkaa katsoen vaaleaan tyttöön. Hetken ennen kuin tyttö vastaa, tämä jää miettimään hetkeksi. - Ratsastin raunioille Humun kanssa, ja kun tutkin niitä vähän, niin joku kummitusta muistuttava hyppäs sieltä esiin, Shinqua sanoo melko hiljaa. - Tuttu juttu, kai työ olette kuulleet raunion kummituksesta? Jaakko kysyy luoden kasvoilleen salaperäisen ilmeen.
- Ei, mistä ihmeen kummituksesta? minä puutun vuorostani puheeseen. - Kummituksesta joka liikkuu raunioilla, kai te nyt sen tarinan tiedätte? mies tivaa. - En mie ainakaan, Nana hämmästelee vilkaisten minuun ja Shinquaan. - En kyllä miekään, Shinqua kertoo. - Noh, istukaapa alas niin mie kerron, se on kyllä pitkä stoori, mies huokaisee. Tätä totellen istuudun alas, lähimmälle heinäpaalille. Mies istuutu itsekkin, ollen pitkän tovin hiljaa.
- Kauan aikaa sitten, kun raunio vielä oli kokonainen talo, asui siellä vanha erakko, Erkki Juhani, joka viihtyi yksinään, eikä välittänyt muista ihmisistä. Ennen hänen oli rikas ja arvostettu mies, mutta sitten hänen vaimonsa, kaunis Katariina Jaakon tytär kuoli pitkän sairauden jälkeen, mies aloittaa. - Mies masentui täysin, ja samana vuonna koko viljasato pilaantui. Miehen rahat menivät veron maksuihin, ja hänen ystävänsä haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Erkki möi koko komean tilansa ja muutti pieneen taloon tänne Seppeleen lähettyville. - Mitä sitten tapahtu? Nana vilkaisee mieheen hymyillen oudosti silmät kiiluen. - Mies sekosi täysin. Nuoret pojat löivät vetoa, kuka uskaltaisi mennä sisälle taloon. Kukaan ei uskaltanut jäädä yksin pihaan, joten yhdessä he hiippailivat sisälle taloon. Olohuoneesta he löysivät verisen Erkki Juhanin ruumiin. Mies oli murhattu kylmäverisesti. Sanotaan, että mies kummittelee talossaan, etsien murhaajaansa jotta voisi kostaa tälle, Jaakko lopettaa.
- Oikeestikko? Nana näyttää kiinnostuvan. - Totta kai, miksi muuten siellä kummittelisi? Jaakko virnistää nousten ylös. - Uuu, mentäiskö käymään siellä raunioilla? Nana hihkaisee, ja tämän silmiin syttyy melkein hullunkiilto. - Mie ainakin tuun, entäs Kinkku? haukottelen syvään, tuntien myhäilevää jännitystä. - Mie taian kyllä jättää väliin, liikutinhan jo Humun, tyttö huokaisee, hymyillen hieman. - Pipsa, pistetään menoks sitten! Nana virnistää kahmaisten heiniä mukaansa. - Voinks mä muuten mennä Sikellä? - Ihan vapaasti, mie en ainakaan halua tippua raunioille ja joutua kävelemään tallille, naurahdan.
Nanan kanssa ajaudun alakertaan, tytön kääntyen tallin lisäosaan Siken luo ja minun tallin pääosaan Berttiä katsomaan. - Mitäs karvapallo? hymyilen silittäen ruunan innokkaasti heiniä ahmivaa päätä. - Senkin ahmatti, hymyilen leveästi rapsuttaen vuononhevosta. - Lähetäänkin tänään Nanan ja Siken kanssa raunioille. Hyräillen harjaan ruunan harmaata karvaa rauhallisin vedoin, jutellen heiniään nautinnollisesti syövälle ponille. - Nyt sitten otetaan kaviot, haukottelen kaivaen harjapussista esille punaisen kaviokoukun. - Nyt putsataan tää kavio… hieno poika, kehun ruunaa taputtaen sen kaulaa. - Onneks sä et kauheasti muuttunu ruunatessa, sillä sä oot paras millasena tahansa, hymyilen halaten vuononhevosta.
- Nansterii, ootteks työ kohta valmiita? huhuilen kurkaten lisäosaan. - Hetkipieni Pipsteri! tyttö huikkaa virnistäen. - Turparemmi enää! - Vauhtia Gangsteri Nansteri! naurahdan kipittäen vinhaa vauhtia takaisin Bertin luo. - Mennään kuule kohta poika kunnon lenkille maastoon. - Kuuleeko Pipsteri, Nansteri ja Sikkeri valmiina! Nana hihkaisee hiljaa lisäosan ovelta. - Kyllä Pipsteri kuulee, Pipsteri ja Bersteri valmiina, joten pistetään menoks! Vuononhevosten kaviot kopisevat tallin lattiaa vasten niiden tunkiessa ulos ulkoilmaan. - Kumpi menee ekana? kysyn uppoutuen takaisin kiristämään satulavyötä. - Sie vaikka, Bert on varmempi, tyttö naurahtaa. - Noo, kummituksethan nappaa aina viimisen vai? virnistän nousten varovaisesti ruunan selkään, napauttaen sen liikkeelle ensimmäisenä, kohden maastopolkua. Kummittelisikohan raunioilla oikeasti, vai olisikohan koko juttu vain Jaakon keksimä?
Vuonohevoset askeltavat rauhallisesti eteenpäin, minun ja Nanan jutellessa iloisesti. - Uskot sie siellä oikeesti kummittelevan? tyttö kysyy minulta hiljaa. - Jaah, en oikein tiiä, mutta eihän kummituksia ole olemassa - vai? hymyilen pienesti, katsellen aina välillä lumen peittämiin puihin. - Hei kato! Nana hihkaisee yllättäen Siken selästä. - Mitä? tiukkaan katsellen ympärilleni. - Tuolla lensi talitintti, tyttö virnistää. - Talitintti?! siis pikku talitintti? älähdän hiljaa. - Jep, ja tuolta tulee muuten meitä kohti Magnet ja Palmikko, Nana jatkaa heilauttaen kättään meitä kohti tulevalle ratsukolle.
- Mooi, missäs kävit ratsastamassa? kysyn hymyillen. - Liekkijärveä katsomassa, Annehan pitää sen maastolenkinkin, Magnet kertoo taputtaen tuuheaharjaisen Palmikon karvaa. - Mihis työ muuten olette menossa? - Ihan vaan raunioille, päätettiin käyvä niitä vähän tutkimassa, ystäväni selittää jo ennen kuin kerkeän suutani avata. Nopeasti jatkamme matkaa, minun katsellessa tammani selässä hytkyvää Nanaa. - Ravattaisko? ehdotamme juuri samaan aikaan. - Joo, ravataan vaan, naurahdan hoputtaen Bertin raviin.
Hymyillen kevennän askelten tahdissa, miettien Jaakon kertomaa tarinaa. - Nana, puhun hiljaa. - Kuulit sä ton? - Ai minkä? Sie oot kauheen säikky, tyttö naurahtaa rennosti. - Eihän kummituksia oo olemassa. - Ei niin, hymyilen hiljaa. - Mutta eihän sitä koskaan tiiä. Hiljaa ratsastamme eteenpäin, ponien kuunnellessa korvat höröllä metsän ääniä. Vedän syvään henkeen metsän raikasta ilmaa. Lumiset kuuset humisevat… Joku tai jokin liikahtaa kuusien seassa. Ääh, Nanaa en vaivaisi sillä, tämä vain pitäisi minua vielä enemmän kauheana arkajalkana.
Hetkessä saavumme sinne - raunioille.
Lumihangessa ponit marssivat eteenpäin jännittyneinä, johtuen varmaankin Bertin kohdalla ainakin omasta jännityksestäni ja kireydestäni. Ilmassa väreilee jännitys. - No? Jätetäänks me ponit tähän ja mennään kattomaan? Nana hymyilee uhkarohkeasti. - Ei varmana, jos siellä vaikka kummittelis ja ponit lähtis pakoon, niin mites meille kävis? mutisen. - Nana, jatkan hiljaa kuiskaten. - Kato taakses. Hiljaa tytön pää kääntyy taaksepäin.
- Pipsa! Toi oli ilkeintä mitä sä oot elämäs aikana tehny, tyttö mulkaisee minuun julmasti. - Noo, en mä voinu vastustaa kiusausta, virnistän. - Jaakko vaan huijas, ei täällä mitään kummittele. Hetken olemme jo kääntymässä takaisin, kun rauniolta näkyy liikettä. - Näit sä? vilkaisen Nanaan. - Valitettavasti, tyttö mutisee. - Mennään kattomaan.
Polku raunioita lähemmäs on yllättävän tasainen vuononhevosten kuljettavaksi. - Ehkä meiän pitäs kääntyy takas? vinkaisen hiljaa. - Ei varmana, Nana tokaisee. - Kohta me nähdään kummitteleeko oikeesti vai ei. Jokin liikkuu raunioilla ulisten. - Mikä toi on? vilkaisen tyttöön. - En mie tiiä, tyttö mumisee hiljaa. - SE TULEE TÄNNEPÄIN! Jähmetymme paikoillemme, ponien seisoen hievahtamattakaan paikoillaan. Aivan kuin kaikki muu olisi pysähtynyt paitsi meitä lähestyvä tumma hahmo. Samassa tunnen pakollista tarvetta kääntyä taaksepäin.
- IIIIIKKKK! Vertahyytävä karjaisuni halkoo ilmaa, ponien sännätessä liikkeelle hirmuista vauhtia, pelon aallon syöksyessä ylitseni. - NE LÄHENEE! kiljun pakokauhun vallassa Bertin tehden valtavan loikan eteenpäin, minun liusuessa alas, maaten vain pakokauhun vallassa liikuntakyyttönä tummien varjojen lähestyessä minua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja lähemmäs… - Pipsa! Nana vinkaisee Siken selästä pidellen Bertiä kiinni, jähmettyen aloilleen. - Ääh, lopetetaan nyt Jaakko tai Pipsa saa sydärin, tuttu ääni mutisee vetäytyen kauemmas. - Kristian ja Jaakko, soperran hiljaa vieläkin säikähtäneenä.
- MÄ TAPAN TEIDÄT, TAPAN! karjaisen nousten seisailleen, vilkaisten molempiin raivokuoleman partaalla. - TE MELKEIN TAPOITTE MEIÄT! jatkan mulkaisten molempiin happamasti. - Ajattelitteko yhtään mitä poneille ois voinu käyä?! Nana jatkaa saarnaten molemmille kuinka pahasti olisi voinut käydä. - Se oli Jaakon idea, Kristian mutisee. - Ei muuten varmana ollu, vaan sun! Jaakko ärisee.
Käyntijalkaa palaamme tallilla tarkistaen ponit milli milliltä Ellin pitäen pitkän saarnan veljeksille. Onneksi kaikki osoittautuu olevan kunnossa, ja samalla selvisi yksi tärkeä asia; Jaakon juttuihin ei ole uskomista. Ehkä raunioilla oikeasti kummitteleekin, mutta, kukapa tietää?
Ei kukaan.
Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 26, 2009 19:22:48 GMT 2
26.1.2009 Miniruno
Bert hiljaa hörähtää, Kristianin skootteri käyntiin pärähtää. Pipsa ponille hymyilee, Jaakko tallissa lymyilee. Tyttö vuononhevosta taputtaa, Elli oleskelutilaan laputtaa. Viimein tyttö riimun ruunalle päähän sujauttaa, samaan aikaan Anne tuntilaisille komennot kajauttaa.
Käytävälle tyttö ruunan sitoo, ja kotonaan aina papereita nitoo. Ulkona ulvoo tuuli, ja eläintarhassa muuli. Lunta sataa hiljaa, aivan kuin kaikki olisi unta. Harjapakin kaivaa, näkemättä vaivaa.
Tyttö kaviotkin hiljaa puhdistaa, Blondi pian varsuliinin uuden saa. Pian satulahuoneelle kääntyy Pipsan tie, mikä on satula Bertin, mikä lie? Hymyillen suitsetkin mukaan nappaa, päivisin karsinoita puhtaaksi lappaa. Tallille tyttö ponin luo palaa, ei hymyile tyttö vain salaa.
Ruunan taluttaa ulos tallista, kaukana hallista. Kohti maneesia vie, sinne käy parivaljakon tie. Raskaan oven varovaisesti avaa, samaan aikaa Intiassa syödään kanaa. On siellä jo Nana, on jossain auki hana.
Pipsa ruunan selkään nousee, katsookohan kukaan Housee? Jalustimia hieman lyhentää, iltaisin tyynyänsä kohentaa. Pitkin ohjin uralle kääntyy, hyvin poni vääntyy. On maneesissa monia ponia.
Pitkin ohjin kulkee, joku maneesin oven sulkee. Hiljaa ruuna astelee, kesäisin Anne kukkia kastelee. Voltteja, kokorataleikkaa liikkuu, on kesäisin kiva kiikkuu. Nyt loppuu runo tää, toivottavasti ei unhoon jää.
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 28, 2009 17:59:45 GMT 2
28.tammikuuta 2009 Ei tänään ratsaille
Vihellellen - tai ainakin yrittäen viheltää marssin pitkin tietä, yrittäen kävellä mahdollisimman nopeasti. Käännyn sutjakkaasti Seppeleen pihaan. - Moi! huikkaan ohi kävelevälle Annelle. - Sori kun en päässy hoitamaan poneja eilen ja eilistä ennen. - Hei, nainen hymyilee ystävällisesti. - Useinhan sie täällä olet, kyllä ne ponit pari päivää pärjää täällä meidänkin hoidolla, Anne naurahtaa. - No, jatkahhan nyt matkaa sinne ponien luo, siitä puheen ollen miun pitäiskin olla pian tuntia pitämässä, nähdään!
- Moi poika, hymyilen hiirakolle ponille silittäen sen karvaista päätä. - Mites oot poika pärjäilly? Ruuna tuhahtaa. Hymyillen nappaan riimun karsinan ovesta. Kiinnitän riimunarun kiinni ruunan riimuun, ja talutan sen kohtaan, jossa on "kiinnitysrenkaat". Nopeasti kiinnitän Bertin vielä toiseltakin puolelta, ja hetkessä se seisoo sidottuna käytävällä. - Moi, ratsastatkos sie tänään? taakseni ilmestynyt Johanna hymyilee. - En mie tiiä vielä, mutta aineskin miun puolesta sie voit tällä ratsastaa, hymyilen taputtaen ponin kaulaa. - Sitä mie vähän arvalinkin, Johanna virnistää heilauttaen kädessään olevaa kypärää. - Laitat sie tän yksin vai -? kysyn viitaten pois päin. - Eikun sie vooit ihan hyvin auttaa, nuori nainen hymyilee. - Okei, virnistän kaivaen harjapakista harjan käteeni, ja aloittaen harjaamaaan ruunaa. Ovi käy tiuhaan tahtiin, ja saan ilmasta tuulisen kuvan. - Tietääks kukaan onko Antulla tunteja, kun tuntilistaa ei näy? Sastu kyselee ovelta. - En tiiä, Anne on varmaan maneesilla, hymyilen kumartuen putsaamaan ruunan kaviota. - Sitä miekin luulen, Johanna hymyilee.
- Okei, Sastu toteaa kääntyen ovelle päin. - Mie taian mennä yläkertaan, huikkaan Johannalle pompahdellen portaat yläkertaan. Oleskelutila paistaa tyhjyyttään. Haukotellen lysähdän sohvan nurkkaan kahmaisten uusimman Hevoshullun pöydältä ryhtyen selaamaan sitä vaisusti. Sen nopeasti selattuani hiippailen jääkaapille, joka tällä kertaa on melkein tyhjä. Kuitenkin kaappaan sieltä pienen kokispulloni, jonka kanssa tanssahtelen sohvalle. - Katos Pipsahan se siinä, Kristian virnuilee ovelta. - Kukas muukaan? hymähdän ottaen kulauksen pullostani. - Mitäs ajattelit tehdä muuten huomenna illalla? poika hymyilee astellen lähemmäs. - Hmm.. enpä mitään erikoista, ehkä luoda lantaa tai auttaa tuntilaisia selkään, naurahdan haroen hiuksiani.
- Mitäs sanosit jos mentäisi katsomaan jotain hyvää elokuvaa? Poika ehdottaa hymyillen yhä. - Kenties, virnistän salaperäisesti. - Se on sitten sovittu, poika naurahtaa näyttäen entistä komeammalta. Nyökkään, ottaen toisen kulauksen hyvää vauhtia tyhjenevästä Coca-Cola pullosta. - Mitäs siulla on menny? Et pariin päivään ollukkaan täällä, poika jatkaa. - Kotona ja koulussa kiireitä, ja olin elokuvissa, hymyilen. - Kenen kanssa sie elokuvissa olit? poika vilkaisee minuun. - Yhen tosi komeen jätkän kanssa, hymyilen. - Vitsivitsi, ihan Nanan kanssa vaan. Meen maneesille.
Astuessani ulos tallin ovesta, tunnen kylmän tuulenvireen, ja märän lumihiutaleen kasvoillani. Päivä on jo alkanut hämärtymään, eikä pihalla näy ketään. Mahdollisimman nopeasti harpon kohti maneesia, avaten raskaan oven. Vikkelästi sujahdan oven välistä, hinautuen maneesin katsomoon.
Lumoutuneena katselen kuinka upeasti Bert ravaa omistajansa alla, ehkä minäkin onnistuisin olemaan yhtä hyvä pari Siken kanssa. - Ai Pipsa, Johanna huomaa minut pian. - Bert kulkee muuten tosi nätisti, hymyilen katsoen, kuinka Johanna antaa ponilleen löysät ohjat. - Kiitti, nuori nainen hymyilee ponin venyttäessä kaulaansa.
Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 29, 2009 19:19:58 GMT 2
29.1.2009 Hiljainen talviPipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 30, 2009 14:32:58 GMT 2
30.1.2009 Päivän hyvä teko
- Sää on lähes koko maassa poutaista, mutta lapin tuntumassa saattaa paikoittain sataa lunta, televisio toitottaa säätiedottaja tasaisella mitään kertomattomalla äänellä. Kanava vaihtuu, jonkun saippuasarjan henkilön ilmestyessä ruutuun. - Minä rakastan vain sinua, vain ja ainoastaan sinua Kristin, henkilö tokaisee katsoen vaaleahiuksiseen naiseen. - Niin minäkin sinua Philip, nainen huokaisee. - Yäk, kellä se kaukosaadin on, niin vaihtakoon tuon kanavan! Kristian mumisee. - Me katotaan tätä, ja me määrätään, tää on meiän valtakunta, Mariel ilmoittaa. - Katotteko te tollasta soopaa? poika nyrpistää nenäänsä. - Vain, kun sen jälkeen on tulossa hyvä elokuva, Wear hymyilee sohvalta. - Ja sen nimi on? Kristian vilkaisee kysyvästi. - Nuija ja tosinuija ois sulle sopiva, virnistän tyytyväisesti, ottaen kulauksen kylmästä Coca-Cola pullosta. - Hah, poika mumisee. - Olin just kysymässä tuutko miun synttäri bileisiin, mutta… - Juhliin? vilkaisen poikaa tarkkaan. - Sä keksit koko jutun tuosta ohjelmasta. - Mistä sie sen tiesit? poika hymähtää. - Ton muka piti olla Jaakon mukaan Super varma veto… - Jaakon juttuja nyt ei kannata kuunnella, hymyilen. - Lauantaina ois yks kuulemma hyvä elokuva. - Ahaa, tota miekään en voinut olla ymmärtämättä, poika naurahtaa. - Monelta? Miun skootterilla pääsis, tai sitten pyyetään Jaakko kuskaamaan. - Joo, 18.00 alkaa se, totean. - Se on sitten sovittu vai? - Sovittu, poika virnistää.
- Mie meen kattoo Peetua, huikkaan harppoen ovelle reippain askelin huikkaillen tervehdyksiä tallia vähitellen valtaaville Seppeleläisille, pysähtyen juuri sille oikealle karsinalle. - Moi poika, hymyilen harmaan pään kurkatessa pikaisesti käytävälle. Hymyillen itsekseni nappaan riimunnarun ja riimun, avaten karsinan oven, josta vastaan ei ollut tulossa harmaa pallero, vaan poni seisoi heiniään mässäten, eli kuten tavallisestikin, ei kai yksikään syöpömmän puoleinen poni jättänyt syömättä heiniään aina viimeiseen korteen asti. Noh, kuitenkin. - Sie saatkin nyt lähteä kahta tuntia putkeen tekemään, rupattelen ponille. - Millonkohan se ratsastaja tulloo.. Kuin vastaukseksi kysymykseeni, lettipäinen, suurin piirtein 7-vuotias tyttö hipsii talliin jännittyneen näköisenä äitinsä vierellä, vilkuillen ympärilleen. - Hei, tarviittekos työ apua? kysyn kurkaten ulos karsinasta pidellen riimunnarusta Bertiä. - Emilia olisi ensimmäistä kertaa tulossa ratsastamaan, ja emme oikein tiedä, mistä löytyy toimisto ja tämän tallin omistaja, nainen, tytön äiti aloittaa hermostuneesti hymyillen. - Oukhei, eli tästä suoraan tuonne kiinni olevalle ovelle, Annen pitäisi löytyä sieltä. hymyilen. - Kiitoksia, nainen kiittää kipittäen tyttärensä vierellä toimistoon. Reippaasti käytän tilaisuuttani ja otan Bertin käytävälle, ennen kuin käytävä täyttyisi tuntilaisista.
- Anne, huikkaan Seran karsinasta putkahtavalle naiselle. - Nuo tuolla kysy sinnuu. - Aa, varmaankin tuntilainen, nainen mumisee harppoen näiden luo muutaman metrin päähän minusta. - Hei, minä olen Anne, ja tämän tallin omistaja ja ratsastuksen opettaja, Anne hymyilee ystävällistä hymyään. - Elisa Kiiski, tytön äiti esittäytyy. - Ja tässä on Emilia. - Hei, tyttö tervehtii hiljaa painautuen lähemmäs äitiään. - Äiti, kysy millä mie ratsastan. - Kysyhhän itse, nainen hymyilee. - Millä mie ratsastan tunnilla? tyttö kysyy hiljaa. - Katsotaas… sie voisit mennä vaikka Bertillä? nainen kysyy. - Se on tuo harmaa hevonen tuolla käytävällä. Tyttö nyökkää ujosti, kävellen hitaasti minun ja Bertin luo.
- Moi, mie olen Pipsa ja hoidan tätä RD Sigebertusta eli Berttiä, tervehdin hymyillen. - Mie oon E-Emilia, tyttö vastaa hiljaa. - Onks se kiltti? - Joo, Bert on tosi kiltti pallero, tasainen poni, eikä kauhean iso, hymyilen rohkaisevasti. - Ootkos sie koskaan ennen ratsastanut tai hoitanut hevosta? Emilia pudistaa päätään. - Okei, eli siis hevosen taa ei koskaan saa mennä seisomaan, ja otas sieltä tälläinen harja, hyvä. Tällä harjataan näin, ei vastakarvaan… hienoa, sähän oot luontainen hevostyttö, puhun pirteästi hymyyn sulavalle tytölle. - Tästä satulavyön kohdalta pitää harjata tarkkaan… Iloisesti tyttö harjaa ponia, kysyen välillä kysymyksiä hevosiin liittyen. - Nyt laitetaan suojat ennen satulaa ja suitsia. Eli nämä liutetaan näin, ja sitten kiinnitetään, helppoa, eikös vain? hymyilen. Tyttö nyökkää jälleen, ryhtyen avustuksellani laittelemaan suojia, mitä vaikeuttaa ponin jalkojen nostelu. Tytön ja tämän äidin häipyessä hakemaan satulaa ja suitsia hymyilen ruunalle. Tämän päivän hyvä työ oli meiltä molemmilta jo ohitse, sillä jokaiselle hoitajalle luulisi olevan suuri ilo saada avittaa pientä ratsastajan alkua hevosharrastuksen alkutaipaleella.
Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Jan 31, 2009 12:57:29 GMT 2
Varjoharjoittelua 2Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Feb 3, 2009 19:06:37 GMT 2
3.helmikuuta 2009 Kesän muisto
Nähdä voit ruunan haaveilevan näköisen, pienen kokoisen. Käy se ajatuksissaan kesään lämpimään, laitumella se silloin ois päivät pitkänään. Tuuli hiljaa heiluttaisi sen harjaa, kuulisi linnunlaulua vienoa. On kesä aika ihanin, on silloin poni tää ehkä lihavin. Häntäänsä heiluttaa, mahaansa keikuttaa. Näkee se kaukaa lähestyvän tutun hahmon, olisiko se kissa Tahvon?
Lähemmäksi hahmon tullessa tytön tunnistaa, on se Pipsa, joka tallille suunnistaa. Hiljaa tyttö tarhan oven avaa, taakseen kurkistaa salaa. Omenanpalan ojentaa, hieman ryhtiään kohentaa. Poni hiljaa hirnahtaa, tytön kännykkä soimaan pirahtaa. Tyttö puhelimensa taskusta kaivaa, kylmyys Jaakkoa vaivaa.
Ajautuu tytön ajatukset taas kesään, jolloin lentää lintu pesään. Haikein mielin miettii uittoretkiä ja yhdessä vietettyjä hetkiä. Vuononhevonen turvallaan tökkää, Pipsa siitä tykkää. Kiinni ottaa ja käy minnehän tie, ehkäpä talliin ponin vie.
Sisällä tallissa käytävälle sitoo, Elli toimistossa papereita kansioon litoo. Palaa molemmat, tyttö sekä poni, niin kuin moni kesäisiin muistoihin. Muistuu mieleen yhteiset asiat, haikeat ja ihanat. “Ensi kesänä taas yhdessä uudet asiat koetaan”, tyttö huokaisee. Haaveilevana ruunaa hiljaa seisoo, on kesässä ajatukset sen.
Kesä edessä möllöttää, ei Anne salli kenenkään tunnilla satulassa löllöttää. Palaa molemmat takaisin nykyhetkeen, käy yhä mielessään uittoretkeen. Uittaa voi ja linnunlaulu kesäisin soi, unelmaa on kesä, löytyy joka puusta linnun pesä. Kesä mielessä kenelläpä ei, syksy viime vuonna sen mennessään vei. Uusi kesä on taas joka vuosi, niin myöskin uusi kuosi.
Pipsa & Bert
|
|
|
Post by Pipsa on Feb 4, 2009 18:13:47 GMT 2
4.2.2009 Ratsastusta
|
|
|
Post by Pipsa on Feb 5, 2009 13:30:36 GMT 2
2.helmikuuta 2009 Pikku tervehdys
- Ohoh, mikäs lappu tää on? hymähdän huomaten kaappini ovessa olevan muistilapun. Nopeasti kiskaisen sen käteeni, tutkien käsialaa. - Johanna! hihkaisen hymyillen. - Pitääkin lukaista… - Pipsaa, Nanan ääni kiirii korviini ennen kuin kerkeän edes vilkaista siistillä käsialalla kirjoitettuun kirjeeseen. - Niin? vilkaisen portaikkoon päin. - Nana? - Niin tuota Kristian kysy sinnuu, tyttö virnistää. - Sillä oli jotain asiaa siulle. - Täh? Kristianilla vai? vilkaisen tyttöön tutkivasti. - Mitä asiaa? - En kai mie sitä tiiä, kysyin kyllä, tyttö mumisee. - Mie toimin vaan rakkauden viestin tuojana. - Jaahas, hymyilen survoen kirjeen taskuuni, lähtien tytön perässä alakertaan.
Portaat narahtelevat minun hypähdellessä portaita alas useampi askelma kerrallaan, törmäten melkein hiuksiaan harovaan Kristianiin. - Jaahas, tulithan sie, poika hymyilee. - Joo, hymyilen. - Mitäs asiaa siulla oli? - Eikun sitä vaan että ostin siulle tän, poika mutisee punastuen, ojentaen pienen rasian. Varovaisesti avaan sen, tuijottaen hämilläni silmät pyöreinä pientä kullertavaa hevosen muotoista rintaneulaa. - Wau, kiitti, hymyilen oikeasti iloisena. - Toi on tosi hieno. - Ääh, en mie tiiä, poika mutisee punaisena. - Se vaan näytti ihan siulta… - No, kiitos kuitenkin, naurahdan hymyillen. - Tuutko miun kaa kattoo Bertuskaa? - Joo, voin mie vaikka tulla, poika virnistää, kaartuen vierelläni karsina rivistöä kohden.
Pienoisen pujottelun jälkeen käännyn sittenkin matelemaan tarhoille, vilkuillen pää ylhäällä ravaavaa, tarhaan yksin jäänyttä vuononhevosta. - Beert! hihkaisen ponille, tämän kääntyessä portille päin, liidellen sinne lennokkain askelin. - Hieno poika olet joo, myhäilen ruunalle silittäen sitä, avaten tarhan portin ja kiinnittäen riimunnarun riimuun. - Nyt lähetään sitten talliin, naurahdan vilkuillen ympärilleni. Kristian oli ehtinyt jo kadota kuin tuhka tuuleen Jaakon luokse vierailemaan. Hymähtäen lähden lumikerroksessa loikkimaan poni vierelläni talliin päin.
Bertin käytävälle saatuani ja kunnolla kiinnitettyäni muistan, mitä olin aiemmin tekemässä, kaivaen viestin esille taskustani: “Hei! Pitkästä aikaa sain kasattua aikaa käydä tallilla. Mutta, eilen Bertillä oli oikein kunnon treeni Annen valvovan silmän alla, joten jos tänään viettäisitte rauhallisen taluttelupäivän? Myös venyttely jaloille olisi hyväksi. Noo, nyt alkaa kiire pukata, pitäisi keretä vielä lukemaankin kotia. Mutta ny-Käsiala muuttuu kiireisemmäksi, siistimpää kuitenkin kuin oma käsialani ikinä. Mutta nyt täytyy lopetella. T: Johanna. Hymyillen taitan paperin takaisin taskuun, silittäen vuononhevosta. - Tänään on sitten rauhallinen talutuslenkkipäivä, virnistän tarraten harjaan.
Rauhallisin ja rennoin vedoin harjaan ruunan harmaata karvaa, pysäyttäen harjan. - Hyi kun tuolla ulkona on kylmä, Elli jupisee Jaakolle, kiepahtaen Bladen karsinalle pirteästi vihellellen. Hymyillen sujautan harjan harjapussiin. - Shinqua, tiiät sie miten kylmä ulkona on suurin piirtein? vilkaisen ohi kävelevään tyttöön. - Hmm… Kotoa lähtiessä oli - 7 astetta, eikä se varmaan oo noussu, tyttö hymyilee. - Kiitti, kiitän tyttöä tiedosta. Reippaasti irrotan toisen riimunnarun riimusta, irrottaen toisen seinästä ja lähtien ponin vierellä kaikessa rauhassa tipsuttelemaan ulkoilmaa kohden.
Lumiset puut täyttävät metsän, lumen tarttuessa ratsastuskenkiini. Hymyillen hiljaisuudessa annan Bertin kävellä rauhallisesti. Metsä hehkuu turvaa ja rauhaa, lintujen visertäessä hiljaa puiden oksilla. Rusakko sujahtaa kauempana metsän syleilyyn, lumen alkaessa hiljalleen tipahdella maahan. Vuononhevonen pysähtyy, kuten minäkin. Kuu möllöttää jo vaaleana taivaalla. Päivä alkaisi pian hämärtymään. Kuvittelen miltä minä ja Bert näyttäisimme; minä pitkine ruskeine lumisine hiuksinani hiirakon vuononhevosen vierellä. - Hieno poika, kuiskaan ruunalle silittäen sen kaulaa varovaisesti. Luonto hiljenee entisestään metsän näyttäen satumaiselta, aivan kuin sadusta temmatulta, mutta tämä oli saduista julmin, kaunein, todellisin, kaikkea. Satu jossa kaikki ei päättyisi aina hyvin, satu jossa olisi tapettaisiin syyttömiä ja syyllisiä. Satu nimeltä elämä.
|
|