22.9.2014 / Mäkin kuulin sen /
"Mitä pirua?" älähdin vilkaistessani ilmoitustaulua. Vieressäni kiivaasti keskutelevat Loviisa ja Helge vaikenivat kuin pikkusiskoni laulaessaan keittiönpöydällä singstaarista 'kuuntelen Tomppaa'. Okei, ei siinä vielä mitään, mutta kello oli yksitoista (hei se oli kymmenen vee), ja äiti asteli juuri sisälle taloon iltavuorostaan. Brunettejen silmät laajenivat ja jäimme tuijottamaan epätarkkaa, liiallisesti zuumattua kuvaa jossa
komeili ilmeili kukapa muukaan kuin Daniel. Itseasiassa, kuva ei ollut kovin edustava ja komeudesta ei oikein pystynyt puhumaan samassa lauseessakaan.
"No enpä olis uskonu että Dänistä tämmösiä kuvia saa," Loviisa toipui ensimmäisenä järkytyksestä ja kohautti olkiaan.
"Mulla ei oo kyllä aavistustakaan kuka tän on tänne laittanu," Helge mutisi suu yhä ainakin metrin verran ammollaan. Loviisa muljautti silmiään kohti kattoa ja virnisti huomaamattomasti. Se taisi olla jo tottunut seben oikkuihin ja sen sellaisiin. - vanhempi hoitaja kun oli.
Kapusimme yläkertaan, jossa kohtasimme yllättäen Eetun, Inkerin ja Britan. Moikkailimme puolin ja toisin ja istahdimme kuka mihinkin. Minä laskin takamukseni Britan viereen tupapöydän ääreen. Se oli kylmä ja kova, mutta menkööt, sillä mun oli pakko lepuuttaa jalkojani. Olin kävellyt koko matkan tallille ja siinä oli mennyt yli puoli tuntia. Arvaatteko miksi? Olin jäänyt ottelemaan artteja kuvia kaikesta mahdollisesta, kuten puhallusvoikukasta ja pihlajanmarjoista. Britta oli keittänyt vain kahvia, joten tyydyin olemaan kuivin suin. Kahvi maistui samalta kuin... halpa makkara! Moni suomalainen olisi sanonut tähän varmaan että sehän on hyvää, mutta mussa ei sitten ilmeisesti ollut mitään suomalaista kun en makkarastakaan pitänyt, puhumattakaan kahvista ja salmiakista.
"Onks jollai aavistusta noista Dänin kuvista, että kuka ois niitä levitelly?" Britta kysyi ykskantaan keskeyttäen juttelumme lannanluonnista ja muista hevoshommien ihanuuksista. Eetu ja Inkeri yrittivät näyttää välinpitämättömiltä, mutta seriosly, se näkyi niiiiiiin läpi.
"Olis pitäny arvata!" Loviisa kikatti kiristäessään ponnariaan. Inkeri katsahti ystäväänsä viattomana.
"Ei me mitää olla tehty..." kääpiöblondi mumisi pilke silmäkulmassaan ja yritti esittää viatonta. Ei sillä että se olis ollut uskottavaa.
"Näkyy susta niin läpi, puhumattakaan tosta yhestä sankarista," Britta totesi huokaisten dramaattisesti.
"No kuules neiti 'kilteinjaviattominenteeikinämitäänpahaaoonmyösopejenkilellikki' tietäisitpä mitä Däni mulle teki, onneks kukaa ei ollu näkemässä," porukkamme ainut poika vastasi hieman ärtyneenä. Uteliaisuuteni heräsi sillä samalla sekunnilla kun poika väänsi huulensa pienimuotoiseen mutruun.
"Ala laulaa," Britankin kiinnostus oli ilmeisesti herännyt ja tarkkaili Eetua kuin nälkäinen pyyttoni, pelottavaa eikö totta?
"Never," Eetu murahti.
"Voijaan me Däniltäki kysyä," hymähdin ja loin haastavan katseen Eetuun.
"Senkus," Eetu sanoi sivuuttaen pistävän tuijotukseni ja nousi Inkerin vierestä sohvalta. Se asteli taukotuvasta ulos ja pamautti oven kiinni kuin pahemman luokan draamaqueen.
Kello oli puoli viisi, kun hyppelehdin satulahuoneeseen etsimään rakkaan hoitoponini harjapakkia. Anne oli kerennyt tuntien välissä ohjeistaa minulle, että Gitan ratsastaja kerkeäisi juuri ja juuri tunnille, joten mun oli laitettava poniini itsekseni kuntoon. Se kyllä sopi mulle mainiosti, saisin viettää laatuaikaa tamman kanssa. Myös Britta, Loviisa ja Eetu olivat tallin puolella auttelemassa jatkotuntilaisia, joista osa olisi kyllä pärjännyt hyvin itsekseenkin. Gitalla oli laiskottelupäivä, eikä se jaksanut edes esitellä hampaitaan kun mä kiristin satulavyötä. Kehuin ponia vuolaasti ja syötin sille pienen palan ruisleipää, jota olin ottanut mukaani yläkerrasta. Paha tapa, mutta ei siitä mun meilestä haittaa ollut jos välillä antoikin vähän herkkua.
Jokapäiväistä tämä ei ollut, älä huoli Anne.
Punttasin suunnilleen mua vuoden nuoremman tytön kuolonmustan tamman selkään ja astelin sitten viimeiseksi mainitun olennon eteen nähdäkseni olivatko jalustimet sopivan mittaiset.
"Miltä tuntuu? Onko ne samanmittaset?" kysäisin ja hymyilin ystävällisesti vaaleatukkaiselle, joka nyökkäsi puhua pukahtamatta mitään. Vaihteeksi näitä ujompia tapauksia. Lausahdin tönkön okein ja toivotin hyvää tuntia. Astelin maneesin ovesta ulos kunnes kuulin sen. Tiukka vihellys, ei mitään muuta. Hätkähdin ajatuksistani ja vilkuilin ympärilleni. Oli jo aika pimeää, joten pelonväristykset kulkivat selkäpiitäni pitkin varpaisiin asti. Vihellys kuului toisenkin kerran ja se sai minut valitsemaan juoksemisen. Laitoin jalkaa toisne eteen ja tuijotin silmilläni tallin ovea. En uskaltanut katsoa taakseni edes määränpäässäni, vaan aukaisin oven reippaasti ja hiljensin juoksun kävelyyn. Hevosia en kyllä aikonut pelotella.
Yläkerrassa kohtasin Salman, Britan ja Helgen, jotka kuuntelivat kauhistuneen kiinnostuneena tarinaani kimeästä vihellyksestä.
"Mäkin olen kuullut ton. Tai oikeastaan aika moni sebeläinen on," Salma totesi kerrottuani nopeasti yksityiskohdat. "Se on karmivan kuulonen, ihan kuin joku lintu, muttei kuitenkaan. Ei se voi olla, sillä se kuuluu aina iltaisin, pimeämmällä. Kukaan ei oo tainnut kuulla sitä valoisan aikaan ja siks mä pyrin ratsastamaan maneesissa yksin ainoastaan valoisalla."
"Ehkä tää juttu pitäis selvittää jotenkin. Mä ainakin haluaisin tietää kuka tai mikä on tän takana," Helge tuumasi ja hörppäsi pahvimukistaan vettä. Mä en vastannut mitään, vaan askelsin pizza kädessäni mikrolle ja tungin sen sinne. Kaksi minuuttia ja höyryävä ihanuus olisi edessäni.
"Mäkin oon miettiny samaa. Ei oo yhtään kivaa kun kaikki pelkää, eikä kukaan edes tiedä mitä. Tai sitä vihellystä, mutta mistä se tulee ja miks. Ehkä pitäis kysellä kaikiltä millon niillä on aikaa ja lähtä selvittämään tätä juttua," Salma yhtyi ja vilkaisi Brittaa joka oli siihen asti pysynyt hiljaa. "Mitä oot mieltä, Britta?"
"Se olis ihan hyvä idis, mutta mun mielestä Annelle pitäis kertoa. Vai onks joku kertonu sille jo tästä?" brunette järkeili.
"Ei tietääkseni. Ois se varmaan jo puuttunu asiaan teeämäs jos se tietäis. Ihime ku ei oo ite kuullu sitä vaikka onkin täällä lähes joka päivä," vastasin ja kiirehdin ottamaan jauhelihapizzani pois uunista.
"No, puidaan tätä juttua paremmin kun on enempi porukkaa paikalla. Ehkä voitas ryhtyä salapoliisiksi tai jotain," Britta kevensi tunnelmaa naurahtaen. "Wenla annappa yks pala tänne, oon niin nälkänen että voisin syyä vaikka mammutin. Ei, mammuttilauman."
Wenla & Gitta 6HM