Post by Cella on Oct 22, 2014 23:17:09 GMT 2
Hiostusta
Fifth
Fifth
Käännä katse. Aseta kevyesti sisään, nosta laukka, ja tue alapohkeella laukkaympyrän muotoa. Suorista uralle. Siirrä raviin, käännä halkaisijalle. Ärsyynny, kun hevonen kettuilee kiemurtamalla kuin mato koukussa. Korjaa istunta, rentouta selkälihakset täysin mukaan harjoitusraviin. Tee puolipidäte, pyydä pohkeella lisää tempoa. Suorista uralle. Puolipidäte. Muistuta pilkullista idioottia, että sillä on takajalatkin. Avaa sisälonkkaa, ja nosta laukka.
Windin myötälaukka pyöri luojan kiitos mukavasti, joten mäkin saatoin hetkeksi hengähtää. Oli melkosen epämukava yhdistelmä, kun varpaat ja sormet oli sellaisessa jäätymisen pisteessä että ne irtoaa jos ne johonkin kopauttaa, mutta untuvatäytteisen ihanan muhvitakin alla taas olin hiessä kuin tukeva turkulaisturisti Teneriffalla. Me oltiin jälleen täpläbitchin kanssa vallattu kenttä kaksistaan: mulla oli ollut loistava visio, kuinka Windi olis lämmennyt ihanaksi ja notkeaksi tuntiensa aikana, ja mä saisin kerätä kaikki tuntilaisten valmistelemat hedelmät tukka kultaisena auringonlaskussa kiiltäen. Tamma kun oli superhitaasti lämpenevää sorttia. Kuitenkin mun maanitellessa sitä vänkyröimään joitain muistelemiani helppoja kouluratoja, se oli taantunut joksikin ratsukouluttamattomaksi patakintaaksi. Pitää muistaa olla tän tampion kanssa visioimatta loistavia, ei se kuitenkaan toimi koskaan niin miten mä järkeilen.
Sain sisäisestä marmatuksestani huolimatta Windistä irti ihan kivojakin peräänantoa etäisesti muistuttavia pätkiä, samoin kuin nätin kappaleen avotaivutusta pituushalkaisijalla. Siihen oli hyvä lopetella, ja liu’uttelin ohjia pitkäksi samalla kun taputtelin pimeyteen höristelevää tammaa. Se osasi olla niin kelpo tuuppailukaveri kunhan loksahti ulos siitä ”näin-mä-tahmailen-ja-töhnäilen-alkeistunneilla-kun-ne-vekarat-kirkuu-selässä” –moodistaan, joka ei kuunnellut kuin teräskylkien läpi tunkeutuvaa pohkeiden paukutusta. Oli uskomattoman vaikeaa, kun mä olin viimeisen seitsemän vuotta opetellut ratsastamaan niin paljon istunnalla kuin mahdollista, ja sitten istun kopukan selkään joka on seitsemän vuotta opetellut sulkemaan lapsosten päätöntä selässä heilumista pois.
”Hyvinhän sä vastaat kuhan vaan haluat”, mumisin kaulahuivini läpi kylmään ilmaan samalla kun Windi asteli vetävin käynnein kaartoon. ”Nyt vaan pitää saada sut aina haluamaan.”
Kun kopsuteltiin peräkanaa tallin lämpimään valoon, mä huomasin kuinka hiessä mun ratsuni oli kylmyydestä huolimatta. Oltiin tehty alle puolen tunnin treeni juurikin edeltävien iltapäivän tuntien takia, joten sen oli täytynyt tehdä töitä aika paljon enemmän kuin mistä mä annoin sille krediittiä. Voi väärinymmärrettyä paholaisponia.
Hikisten, valkealla karvalla rusehtavien läikkien takia mä talutin knabin suoraan pesukarsinaan. Tää puoliksi kurainen, puoliksi pakastinta muistuttava syksy ei ollut pesuhommille mitään suurinta sesonkiaikaa – joko vaivalla kuuratut ponit näyttäis tunnin päästä täysin samalta kuin ennen tai aamulla tarhassa olis vastassa aika kylmänjähmeitä, jääpuikkoja kasvattavia tyyppejä – joten mä yllätyin vilpittömästi kun pesari oli meidän saapuessa varattu.
”Kato Kösmö, romanttista, sun tyttöystävä!” Rosan heleä ääni kuului jostakin purkkien ja sankojen sekamelskasta Kössin järkälemäisen takamuksen takaa. Multa pääsi kovaääninen nauru ennen kuin ehdin estää: tästä tilanteesta ei saisi enää vähemmän romanttista, paitsi jos toinen koneista nyt nostaisi arvokkaasti häntäänsä ja pieraisisi. Hikisyyttään höyryävät, raivoissaan luimivat kopukat ja niiden pakkasen ansiosta geenimuunneltuja tomaatteja muistuttavat kaksikinttuiset orjat eivät oikein tehneet rakkausmiljöölle puitteita.
”Ehanaa, niiden suhde on aika pitkällä kun jo suihkutellaankin yhdessä”, virnuilin kun napsautin Windin ketjuihin käytävälle odottamaan vesikarsinan vapautumista. Rosan ihanan aito nauru kuului etäisesti jostain puoliverisen mörön takajalkojen luota, ja hymy huulilla mäkin ryhdyin riisumaan tammaltani kamppeita.
Mä en vieläkään ihan ymmärtänyt miten me tultiin Rosan kanssa niin hyvin juttuun, ja jäin miettimään sitä nytkin laskiessani Windille pesuvettä valmiiksi. Me oltiin aivan erilaisia, eikä yleensä tuommoiset ylihilpeät kansikuvatytöt tulleet juttuun mun kanssa. Enkä mä niiden. Siihen oli monta syytä: aa, sellaiset yleensä ärsyttivät musta hengen pihalle, bee, mun makuun ne esittivät ja yrittivät ihan liikaa, ja cee, ne yleensä ottivat mut aivan liian tosissaan ja päätyivät pitämään mua törkeänä roskaväkenä. Rosasta olin oppinut kuitenkin huomaamaan että siinä oli niin paljon enemmänkin kun se silee pinta, ja välillä riemukseni kuulin aivan samantapaisia törkyjuttuja sen suusta kun se ei ehtinyt estää itseään.
”Halloota, vajositko koomaan?”, tytön pehmeänvihertävät kauriinsilmät pomppivat mun näkökenttään poksauttaen pienellä neulalla mun lomalle karanneen ajatuskuplani. Puistelin itseni ajatuksistani, ja huomasin Rosan irrotelleen Kössin pesukarsinan ketjuista. Se ei tuntunut hätkähtävän vaikka olin jäänyt lagaamaan ja tuijottamaan sitä, oli varmaan niin tottunut.
”Kysyin et tuutko ylös kun ootte valmiita? On sikana porukkaa tänään täälä”, Rosa ystävällisesti toisti kun tajusi etten ollut juurikaan kuunnellut. Mä vaan nyökkäsin hymyillen, ja väistin sitten hikisen pilkkukasani kanssa kun hilpeä brunette lähti viemään hoitomörriään paikoilleen. Noniin. Bath time!
Oli ollut hyvä idea laskea lämmin vesi sankoon, sillä Windi ei tuntunut juuri välittävän juoksevasta vedestä. Välittiköhän se tosin mistään? Muusta kun meikäläisen telepaattisesta murhaamisesta ja mandariinien syömisestä. Kastoin sienen ihanan kuumaan veteen ja sivelin sillä tamman hikisen karvan läpikotaisin – mitään saippuointeja ynnä muita hifistelyitä en nyt jaksanut, mainitsemastani kuralampi-pakastin –aikakaudesta johtuen. Nopean, perusteellisen kastelun jälkeen hoidin kuivaukset hikiviilalla ja karhealla pyyhkeellä, ja talutin sitten Windin omaan boksiinsa odottelemaan iltaruokia. Kipaisin vielä varustehuoneeseen ja kääräisin tamman tortillaksi paksuun fleeceloimeen, ihan niitä pieniä jääpuikkoja välttääkseni, ja sain rintasolkia kiinnittäessäni väistää nälkäisenä välähtävää talttamaista purukalustoa. Vai niin. Kiitos Cella rakkaani kun pidät minusta aina niin huolta, niinkö. No ole hyvä vain.
Tutkailtuani hetken huolestuneena hoitsuni varusteiden halkeilevaa nahkaa päätin rahdata väsyneet luuni vintille ja oleskeluhuoneeseen. Voisin rasvata ne vaikka huomenna, tammalla ei ollut tuntejakaan. Ehtisi kuivua eikä olisi jonkun tädin byysat aivan mustassa tervassa.
Vintissä mua vastaan pöllähti kahvin lämmin tuoksu ja kauhea määrä naamoja. Osa katsoi mua melkoisen uteliaasti, mutta suurin joukko oli tuttuja ja no… ei ehkä turvallisia, mutta etäisesti tasapainoista muistuttavia tyyppejä. Britta ja Inksu hihittivät vierekkäin sohvan nurkasta ja tutkivat parhaillaan niiden bromancen blondin osapuolen puhelinta, Rosa selaili lehteä tupapöydän ääressä vierellään Fiia ja Pyry, ja Salma näkyi juttelevan Jesselle peremmällä huoneessa. Yläkerrassa oli niin ihanan lämmin, että mä maltoin kuoriutua fleecestäni ja hakea sitten kahvia. Samalla sekunnilla kun persukseni kosketti penkkiä Rosaa vastapäätä, kiljaisi Britta Inkerin puhelin kädessään:
”Eiii ihana romanttinen Eetu!” Koko huone hiljeni. Inksu raukka punehtui samansävyiseksi kuin meitsi oli ollut pakkasessa ja näytti siltä että koitti kovasti puukottaa Brittaa kyynerpäällään. Toista tyttöä kuitenkin vain nauratti, ja niin alkoi naurattaa kaikkia muutakin. Nolostuksensa alla Inksunkin silmät pilkahtivat, ja mua hippusen nuorempi tyttö näytti jotenkin kamalan onnelliselta.
Mä syvennyin episodin jälkeen kuuntelemaan Fiian ja Pyryn juttelua, ja annoin ajatusteni hetken harhailla. Tällä tallilla olin alle kahdessa viikossa tainnut törmätä enempään draamaan kuin missään ikinä aiemmin: sekä kirjaimellisesti törmännyt paikalle tapahtumiin, että vaistonnut jotain olevan meneillään. Mulla oli suhteellisen hyvä kyky ollut pienestä asti huomata kun jotain on tapahtunut, näin ihmissuhdetasolla, vaikka kyseiset tyypit ei edes juttelisi toisilleen. Tällä tallilla se kyky oli kuitenkin mennyt jo aivan sekaisin; kuka oli toisen lapsi, kuka jonkun entinen säätö ja nykyinen vihamies, ja ketkä oli parhaita kamuja jolla oli väärinkäsityksiä harva se hetki. Kun porukassa henkilö A tykkää henkilöstä B, ja henkilö C onkin henkilön B salattu, kauan kadoksissa ollut serkku, sanoo jopa meikäläisen draama-aisti itsensä irti. ”Liian sekavat työlosuhteet.”
Frendien tunnarin pirahdus mun verkkarintaskussa teki pikkuisen tauon sekä huoneen puheensorinaan, että mun aivojen yksinpölötykseen. Kaivelin nakkisormin kännykän taskusta ja ähkäisten vastasin isoveljeni Tatun puheluun.
”Voitko lukee ne viestis. Tarviitko sitä kyytiä”, Tatu töksäytti heti linjan auetessa taustaäänenään auton tasainen hurina. Mun Fordilla ei oltu aamun liukkailla paljoa ajettu kun en saanut aikaiseksi vaihtaa talvirenkaita, joten Tatu oli toiminut mun vastentahtoisena chauffeurina.
”Sorry, joo tarviin.”
”No sit pikkuhiljaa se persus pihalle, oon oottanu tässä varmaan kymmenen minaa.” Kummasti tuli Talven akkaan taas vipinää, kun samaan aikaan puhelua lopettaen keräilin kamppeeni ja kulautin aivan liian kuuman kahvin huiviin yhdellä huitaisulla. Moikkailin kaikille pikaiset heit ja lähdin puolijuoksua portaita alas ja kohti pihaa.
”Hei Cella oota!” Fiian ääni kantautui tallin ovelta kun olin saavuttamassa valot päällä hurisevaa punaista autoa. ”Voitteko heittää mutkin kotiin, asun matkan varrella.” Mä nyökkäsin, mutta tajusin ettei tyttö varmaan sitä näin kaukaa nähnyt, joten viitoin kädelläni sen hyppäämään kyytiin. Punapää kiiruhti pihan poikki ja ahtautui Tatun työvaatteiden sekaan takapenkille.
”Moi, ja kiitos kauheesti”, Fiia hymyili Tatulle taustapeilin kautta. ”Kyytihommat meniki solmuun, ja on aika kylmä kävellä. Asun siinä koulun vieressä.”
”Joo ei mitään, sehän on ihan saman kadun varrella mitä ajetaan”, Tatu vastasi yllättävän epäyrmeästi ottaen huomioon miltä se oli puhelimessa kuulostanut. ”Mitäs, ooksä käyny tuolla kauan?”
Mä tungin jääkylmät sormeni reisieni alle ja koitin purra huultani etten kuitannut mitään. Wau Tatu, aika smooth. Kas kun ei ’käyksä usein täällä’.
”Oon”, Fiia kuitenkin vaan naurahti, ”Kuutisen vuotta.”
”Oho, kunnioitettava taival.”
”Alkaahan se olla joo. Voit jättää mut tohon risteykseen!”
Fiian noustua kyydistä ja meidän vaihettua tapaankuuluvat kiitoskyydistänähäänhuomennajeepuspus –tervehdykset ovi lämähti kiinni, ja Tatu nosti jälleen kytkintä. Mä jäin napittamaan sitä tiiviisti harjoittelemallani rasittava pikkusisko –ilmeellä, ja vähän ajan päästä pitkä jätkä alkoi kiemurrella.
”Mitä?”
”Mitäs toi nyt oli? Jätkä joka ei puhu heiloilleen ees kun ne tulee sun oven taakse, vaan pistää äitinsä lähettään ne pois.” Tatun suupieli nyki, se tiesi aivan hyvin olevansa kranttu ja melkoisen ylimielinen tyttöjutuissa.
”Mitä sä nyt ootat et mä vastaan. Mulla on heikkous punapäihin.”
Mä puhahdin, käännyin suoraksi penkilläni ja jäin katselemaan vauhdilla ohittuvia, pimeässä loistavia ikkunoita.
”Sit sä et kyllä pysy housuissas kun esittelen sut Kasperille.”