|
Post by Cella on Apr 13, 2024 22:51:35 GMT 2
Cyberweek Westernweekin kilpailuita käydään, kipuillaan ja valmistellaan muuallakin kuin varsinaisella kisa-areenalla - esimerkiksi viestiareenalla Pyry paikalla viimeksi 5:52
5.4.2024
Sinä: oisitko voinu mittaa piinan lämmön iltatallien aikaan 16:52
Sinä: pliis 16:52
Sinä: se oli aamulla jotenki äkeenä mut sillee ei-omalla-tavalla ja oon huolissani kun meidän pitäs ihan kohta lähtee sinne pohjois- ameerikaan jos se ei voikaaon matkustaa kun sillä on joku hevoslasten vesirokko 16:54 *2 vastaamatonta äänipuhelua*
Sinä: vastaa pyry nään että oot ollu paikalla 17:22
Pyry: En uskalla 17:32
Sinä: ai mitata piinalta vai vastata mulle? 17:35
Pyry: Niin 17:35
|
Mäni paikalla
1.3.2024
*Kuva*
*Kuva*
*Kuva*
Sinä: kato löysin tornadokuvat viime vuoden WW:ltä ahahah voitaisko olla vielä vähän kauhistuneemman näkösiä 21:20
Mäni: 😂😂 toivottavasti tänä vuonna ei tuu, meidän pikkutammat lentää taivaan tuuliin 22:52 6.3.2024
Sinä: heeeei otanko sullekin lennot samalla economy-luokan matkustaja + hevoskuljetus paketilla kun mulle + piinalle + noelille? Saan töiden kautta nii paljon halvemmalla 11:22
Sinä: lupaan et en kuolaa sun olkapäälle samalla lailla kun viimeks kun istuit lennon mun vieressä 11:22
Mäni: Hei kiitos ota!! Se olisi tosi iso apu. Onko siinä joku yläraja montako lippua saat henkilökunnan alella ottaa, saatko otettua Iirikselle myös samaan? Se tulee mulle groomiksi reissuun! 15:01 8.3.2024
Mäni: Cella? 19:35
|
Iiris paikalla viimeksi 22:02
7.12.2023
Sinä: koira sai avattua oven ja ehti sit ryöväämään vähän kissanraksuja, ihan tälleen heads up tulevia mahdollisia mahavaivoja aatellen 21:52
Iiris: ei saatana 21:52 7.3.2024
Sinä: voit varmaan palauttaa sen raicy's angels takin sit. voi jättää vaikka keittiön tuolille voin ottaa sen siitä 23:44 Nähty
|
Kitty paikalla viimeksi eilen 23:02
5.4.2024
Kitty: *Kuva* Jeeee täältä tullaan Texas!!! Rekkakaravaanimme on ylittänyt USAn rajan 💪💪 21:52
Sinä: *Kuva* turvallista matkaa!! täällä lentokentälle lähtö huomenna ja oon päättänyt ilmeisesti että piina ei tarvii yhtään tavaraa koska kaikki matkatavararajotukset paukkuu näistä mun ja noelin tavarakasoista 21:52
Kitty: XD Piina vaikuttaa siltä että julkinen nakuilu on sille ihan ok 21:52 7.4.2024
Kitty: Ootetaan tässä Freewind farmin tallien luona!! Ihanaa nähdä iiiihan kohta!!! 14:45 8.4.2024
Sinä: vein ja laitoin noelin jo, menin ruokakojuille 16:45 9.4.2024
Sinä: missä mun valkonen kisapaita 19:57
Kitty: Oho oli tullu mun kassiin, sorrryyyy <3 19:59 12.4.2024
Kitty: En löytänyt sua, olit ehkä mennyt jo eeltä - mut siis Alexiina sanoi että olit kysellyt siltä voitteko Piinan kanssa ehkä majailla Orange Woodissa muutaman viikon näiden kisojen jälkeen?! Etkä ryökäle puhunu mulle tälläsestä ideasta mitään!!! 😍😍 21:01
|
|
|
|
Post by Cella on Oct 20, 2023 21:19:30 GMT 2
Sanoja, jotka alkaa ensi- torstailta 19.10. Ensilumi satoi, kun Cella haki Windiä sisään pimeästä, huurteisesta tarhasta. Joku sanoisi, että ei se ollut mikään ensilumi. Että jos Cella joskus heräisi samaan aikaan kuin ensimmäiseen tallivuoroon tulevat työntekijät, se olisi nähnyt tällä viikolla jo ainakin kaksi samanlaista, hiljaa tanssivaa lumisadetta, joka ei vielä jättänyt pysyvää tomusokerointia kylmään maahan. Mutta Cellalle ja Windille se oli vuoden ensilumi. Cellan mielestä lumi oli ihanaa. Windin mielestä lumi oli henkilökohtainen loukkaus joka teki hänen päivittäisestä tarhailustaan tarpeettoman kylmää ja ikävystyttävää touhua. Tamma purki loukkaantuneisuuttaan hoitajaansa tavalla, jonka vain windit (ja eliöt jossa on väh. 50% windiverta) osasivat. Cella googletti, saiko ensikertalaisena lievemmän tuomion hoitohevosensa hylkäämisestä pakkaseen. Oli myöhä. Cella oli toivonut saavansa hommansa valmiiksi ainakin puolta tuntia aiemmin, mutta Windin sirkustelu oli vienyt tavattomasti aikaa. Paljaat sormet olivat tunnottomat puhelimen jääkylmää näyttöä vasten, kun Cella yritti selvittää seuraavan bussin aikataulua tallin nurkalla. Cella näki aitan kulmalta kävelevän Aleksanterin, ennen kuin Aleksanteri näki varjoissa seisovaa Cellaa. Tallipihan lamppu heitti oudon keltaista, toispuoleista valoa Allun kasvoihin, jotka näyttivät niin syviin mietteisiin vaipuneilta, että Cella ei melkein raaskinut keskeyttää sitä. Melkein. “Ootko autolla?” Cellan ääni leikkasi luonnottomasti iltaa, joka oli rauhoittunut taianomaisen hiljaiseksi lumisateen alettua. Aleksanteri pysähtyi hätkähtäen, tarkensi katseensa Cellaa piilotteleviin varjoihin, ja nyökkäsi. “Oisitko voinu heittää mut kotiin? Myöhästyin edellisestä bussista.” Aleksanteri käänsi auton lämmityspuhalluksen niin kovalle, että se peitti alleen hiljaisen myöhäisillan radioselostuksen. Lumihiutaleet sinkoilivat pimeydestä auton ajovaloihin kuin massaharhaiset yöperhoset, ja saivat tuulilasin näkymän muistuttamaan vanhaa Windows-näytönsäästäjää. “Nätti ensilumi”, Cella sanoi hiljaa kaivautuen mukavaan, hitaasti lämmittyvään penkkiin. Aleksanteri ei sanonut Cellalle, että ei se ollut mikään ensilumi. Vanhan kyläkoulun keittiön ikkunasta tulvi lämmintä, kutsuvaa valoa, kun Aleksanteri pysäytti auton tyhjäkäynnille Cellan ja Iiriksen kodin eteen. Iiriksen hahmo pyörähti ikkunan edessä. Sen suu liikkui, ja tummat kiharat heilahtivat kun se käänsi päätään puhuakseen jollekulle ruudun ulkopuolella. Cella huokaisi. Iiriksen kanssa eläminen oli toistaiseksi ollut varsin kivaa ja toimivaa – mutta se, kuinka paljon Iiris kasvatti riskiä törmätä Riinikseen tai Juliin minä tahansa vuorokaudenaikana, oli pitkä miinus. “Ootko menossa Hubertusratsastukseen viikonloppuna?” Cella kysyi venyttääkseen hieman hetkeä, kun sen pitäisi astella kotinsa ovesta sisään ja kuunnella, kuka Iiriksen piraijakavereista nauraisi hinkuen niiden keittiössä. “Joo”, Aleksanteri vastasi ääni karheana, ja rykäisi. “Siis... Joo. Tuun Maagilla.” Cellasta se oli hieman tarpeeton lisäys. Se avasi turvavyönsä, ja loksautti pelkääjänpaikan oven auki. Kylmää ilmaa pyörteili sisään mukavasti lämmenneeseen autoon. Allun takki kahisi sen kääntyessä katsomaan Cellaa, ja se kysyi: “Tuutko sä?” “Ehkä. Jos saan auton toimimaan, toisin kun tänään.” “Mä voi kyllä hakea sut, jos, siis, jos haluut tulla.” Cella hymyili vähän silmillään, ja antoi katseen liukua auton sisävalon valaisseiden Allun kasvojen yli. Sen huulet näyttivät kevyesti rohtuneilta, sillä tavalla, kuin ne monilla rohtuvat ensimmäisten öiden kylmetessä. Sillä tavalla kuin ne olivat rohtuneet silloin, kun ne olivat pussanneet ensimmäistä kertaa, Cella huomasi muistavansa. Cellan oli pakko kääntää katseensa – kutsumatta vyöryvät muistikuvat ensisuudelmasta tuntuivat niin polttavilta, että Cella pelkäsi ajatusten näkyvän sen naamasta päällepäin. Muistossa väikkyi lumisade ja niin tiukka ote, että siinä oli jotain suorastaan vihaista. Cella ehti ajatella, että mitenköhän niillä pareilla meni nykyään, joiden ensisuudelma ei ollut ollut vihainen. Olivatko ne yhdessä edelleen? Jos eivät, oliko tämä vaihe niille helpompaa? “Mulla on ikävä sua”, Cella sanoi sylissä lepääville käsilleen, joita oli kääntynyt katsomaan etsiessään Aleksanterin suuta turvallisempaa kiintopistettä. Aleksanteri oli niin hiljaa, että Cella ei ollut varma, hengittikö se edes. Kuuliko se edes. “Kiitos kyydistä”, Cella tönäisi ovensa kunnolla auki ja astui lokakuisen pimeään iltaan. Kävellessään kohti ovea Cella painoi oudolta tuntuvaa rintalastaansa takin läpi ja toivoi, että Iiris tai sen piraijat osasivat antaa sydämenpysähdykselle ensiapua.
|
|
|
Post by Cella on Oct 1, 2023 13:58:41 GMT 2
Penkinlämmitin
Perjantai 29.9. Ratsastuskoulun alkusyksy oli hevosenhoitajalle sekä vuoden parasta että rasittavinta aikaa. Se oli totuus, jota puolustaakseen Cella olisi ollut valmis istumaan puutarhatuoliin julkiselle paikalle “Prove me wrong” -kyltin kanssa. Ei ollut toista tallin veroista paikkaa viettää idyllistä, aurinkoista ja kirpeää syyspäivää. Kesän epämääräisen rutiinittomuuden, jatkuvien kisamatkojen ja ristiin menneiden laidunlomien jälkeen oli mukavaa, kun parhaita tallikavereita näki taas lähes joka päivä, ja syyskuussa taukohuoneessa porisi jatkuvasti lämmin keskustelu ja vielä lämpimämpi kahvipannu. Pistävät ötökät oli kadonneet, mutta pahimman loska- ja muta-ajan kuorruttamien vuohiskarvojen kanssa ei tarvinnut vielä taistella. Hitaasti ruskan sävyihin taittuvaa taustaa vasten sai upeita kuvia itsestä ja hoitsuystävästä. Inkeri oli helteiden päätyttyä siedettävämpi. Toisaalta syksy tarkoitti myös sen valtavan, intoa puhisevan, uudenkarhean ja hämmentyneen uusien tuntilaisten massan ilmestymistä Seppeleen käytäville. Se massa sisälsi kiilusilmäisiä keltanokkia ja tallia vaihtavia konkareita kaikissa kuviteltavissa olevissa ikäryhmissä ja muodoissa. Ne olivat ihania, iloisia, ja aina tiellä. Tallilla piti viikon jokaisena päivänä olla joku päivystävä hoitaja, tai mielellään kymmenen, koska jos silmä vältti, joku uusista oli ehtinyt palauttaa Susun satulan lainaraippojen ämpäriin ja/tai ojentaa kyynärvartensa suoraan Windin suun eteen (miksi ne teki niin???). Tai, kuten tänään, ehtinyt sekoilla tuntien varaussovelluksen kanssa niin, että Windi piti varustaa Latviassa matkaavan Siriuksen sijaiseksi illan viimeiselle estevalmennustunnille kolmen minuutin varoitusajalla. Cella vaihtoi painoa puutuneelta istuinluulta toiselle maneesin katsomon kovalla penkillä. Se nosti katseensa puhelimensa näytöltä, ja vilkaisi pikaisesti kentälle, jossa Windi hyppäsi illan viimeistä okseritehtävää. Tamman lähestymisessä oli vireyttä, ja ratsastaja sen selässä taputti pilkullista kaulaa näyttäen tyytyväiseltä sijaisratsuunsa. Windin tuntikalenteria oli kevennetty täksi syksyksi jo reilusti, kuin hitaana laskeutumisena kohti eläkepäiviä. Se näytti rouvalle sopivan. Seuraavana tulevan Abriannan hypyt eivät enää kiinnostaneet Cellaa. Se kiemursi parempaan asentoon sylissään lepäävän Windin viltin alla, ja siirsi keskittymisensä takaisin puhelimeen. Ulkona ujeltava piiskatuuli oli saanut tunnin siirtymään maneesiin. Perjantai-iltana katsomossa ei juuri tungosta ollut. Neljän teini-ikäisen vakkarituntilaisen porukka istui kaksi riviä Cellan alapuolella, ja antoi välillä teinimäisen pistäviä ja asiantuntevia kommentteja hyppääjien ratkaisuista. Maneesin pikkuovi kävi, ja jysähti tuulenpuuskan avustamana tarpeettoman kovaa kiinni. Kentän keskeltä Hanski kääntyi kyrpiintyneen näköisenä katsomaan tulijaa. Aleksanteri astui näkyviin katsomon puurakenteen takaa: sen korvat punoittivat vapaana pyörteilevien kiharoiden alta, ehkä nolostuksesta, tai sitten se oli viettänyt juuri enemmänkin aikaa ulkona viuhtovassa tuulessa. Allu pysähtyi nähdessään katsomosta sitä pällistelevät teinit – ja Cellan. Cella nosti kättään kysyvään moikkaukseen. Aleksanteri näytti tekevän valintoja; se vilkaisi vasta jäähdyttelyraveihin siirtyviä ratsukoita, ja astahti sitten katsomon portaalle kohti penkkiriviä, jota Cella ylhäisessä yksinäisyydessään hallitsi. “Emmy pyysi hakemaan Pinjan, kun toi sen ratsastaja käy täällä vasta ekaa viikkoa”, Aleksanteri kertoi Cellalle ilman suuria tervehdyksiä. Cella nyökkäsi, ja levitti syliinsä myttäämäänsä Windin vilttiä viereensä Allulle istuinalustaksi. Allu katsoi vaaleanpunaista vilttiä kuin se olisi lattiaa “Lattia On Laavaa” -leikissä. Hitaasti se istahti viltin reunalle, niin kohteliaan etäisyyden päähän kuin niin huonosti levitetyllä viltillä oli mahdollista. Cella ja Aleksanteri tuijottivat kentällä suoritettavaa, harvinaisen epäkiinnostavaa loppuverryttelyä hiljaisuuden vallitessa. Cellan teki mieli vilkaista Aleksanteria. Kun Allu oli elokuun alussa tarjoutunut auttamaan Cellaa muutossa, Cellasta oli tuntunut, että ehkä se apu oli oliivinoksa, rauhantarjous, jokin alkupamaus sellaiselle normaalimmalle ajalle, jossa ne voisivat puhua toisilleen kahvihuoneessa ja jossa Cella voisi soittaa Allulle matalan kynnyksen eläinlääkärikonsultaatioita, kun Piina epäilemättä tulisi saamaan turpaansa joltain härkkimältään tarhakaverilta. Muuttopäivä oli ollut outo, mutta myös kiva. Cella oli ajatellut sitä monena päivänä muuton jälkeen. Cella oli moikannut Allulle tallikäytävällä pariinkin otteeseen syksyn aikana, ja sekin oli mennyt ihan hyvin. Mutta kaksin maneesin penkillä istuminen ja kasuaali rupattelu? Se oli ehkä vielä liian korkealla vaativuustasolla tässä pelissä. Aleksanteri henkäisi aloitteellisen kuuloisesti, mutta puhalsi sitten keuhkonsa tyhjiksi ilman sanoja. Maneesin oven takaa kuului vihellys, ja isompi ovi liukui auki paljastaen ikkunan tuuliseen syysiltaan. Rasmus ja Josefina taluttivat kaksi varustettua ja viltitettyä puoliveristä maneesiin, ja nostivat kättään ei-yllättyneen näköiselle Hanskille. Ilmeisesti tämä oli tavallista maneesin laina-aikaa ruskamäkeläisille. “Ootko sä käynyt vielä auttamassa sen Rasmuksen hevosen kanssa?” Aleksanteri avasi vihdoin suunsa aiheella, jonka pari saapumisellaan hyvin tervetulleesti tarjosi. Cellan asento rentoutui, ja se alkoi huojentuneena kertoa käynneistään Ruskamäen mailla. Aleksanteri nyökkäili jäykästi Cellan äänelle, ja seurasi silmillään, kun Josefina ja Rasmus hevosineen luovivat maneesin toiseen päätyyn niin, että tunnin loppu ei häiriintynyt. Koska kyseessä oli Aleksanteri, se ei ollut kauhean hyvä kysymään jatkokysymyksiä jotka auttaisivat keskustelun tekohengittämisessä pidemmäksi, ja hiljaisuus laskeutui pian uudelleen. Niin painavan hiljaisuuden keskeltä saattoi hyvin kuulla kahden rivin päässä istuvien teinien äänet, vaikka ei edes yrittänyt salakuunnella. “Kiva, että noi ratsastaa taas yhdessä, ehkä ne sai kriisinsä selvitettyä”, Teini numero 1 virkkoi sellaisella tekokeveällä äänellä, jolla droppaillaan vain polttavia tiedonjyviä, josta haluaisi kuollakseen saada lisäkysymyksiä. Teinit 2, 3 ja 4 käänsivät päätään puhujan suuntaan kuin tottelevaiset pöllöt. “Ai mitä? Onko unelmaparilla ollut joku kriisi??” Tiedonjyvän pudottanut Teini Yksi päästi yllättyneen äänen. “Ai miten sä et oo kuullut?? Jusu ja Rasmus oli eron partaalla kesän aikana, tai tyyliin hetkeks eroskin, Jusu muutti jopa pois täältä välissä! Kaikki siitä puhu, että jääkö Rasmus nyt yksin pyörittään sitä uutta tilaa!” Cella ja Aleksanteri vilkaisivat toisiaan samalla, kun teinit henkäilivät hämmentyneinä. Cellaa risoi, kuinka Ykkönen käytti Josefinan lempinimeä, kuin ne istuisivat harva se päivä puhumassa toisilleen suhteidensa kipukohdista ja punomassa toisilleen ystävyysrannekkeita. Cella tiesi, että ei pari ollut missään vaiheessa eronnut, vaikka Josefina oli töidensä takia pitänyt vielä toista asuntoa vanhassa kotikaupungissa. Vaikka Rasmus ei ollut mitään avautuvaa sorttia, olisi se eroaikeiden kokoisista muutoksista sentään Cellalle sanonut. Olisihan? “Mä en kestä, aina kun mä oon iskällä kesän niin mä missaan kaikkee tällästä!!” Teini Nelonen nurisi, ja kurottautui katselemaan pääty-ympyrällä verkkailevaa pariskuntaa tarkemmin. “Nyt ne näyttää ihan sopuisilta? Ehkä ne on jo sopineet. Mistä niillä oli kriisi??” Teini Ykkönen, Kaiken Tiedon Haltija, nojasi pahaenteisesti eteenpäin puhumaan kavereilleen. “No mä en tiiä oikeesti, mutta oli jotain puhetta, että Rasmus vissiin petti Jusua.” “Hyi!” oli välitön reaktio Teini Kakkoselta. “Toivottavasti ei, pettäjät on ällöttäviä!!” Enää Cella ja Aleksanteri eivät vilkaisseet toisiaan, vaan tuijottivat tiukasti eteenpäin. “Jep, pettäjiltä pitäis –”, Teini Nelonen oli ilmaisemassa sopivaa rangaistusta rujolla käsiliikkeellä, mutta Cellan ääni keskeytti pantomiimin: “Hoi! Tollanen juoruaminen on rumaa ja haittaa oikeita ihmisiä, eikö teillä oo jotain muuta tekemistä??” Yksi kerrallaan teinit 1–4 katsoivat taakseen, ja hetkeen ei kuulunut kuin piiskaavan tuulen humina seinissä. Ne näyttivät närkästyneiltä, mutta eivät uhonneet vastaan: Cella ei ehkä ollut erityisen pidetty tuntilaisten keskuudessa, eikä sillä ollut epävirallisia fanikerhoja kuten Eedillä ja Valtterilla, mutta ihminen joka oli pysynyt hengissä Windin kanssa lähes kymmenen vuotta oli ilmeisesti monen mielestä ansainnut jotain kunnioitusta. “Mennään”, Teini Ykkönen sanoi viileästi seurueelleen, ja hitaasti nuoriso nousi ja lähti laskeutumaan katsomon portaita. Teini Kakkonen vilkaisi olkansa yli uudelleen Cellaa, antoi katseensa valua hitaasti Aleksanteriin, ja lopulta alas siihen pieneen ilmatilaan kaksikon välissä, jota ei varsinaisesti voinut sanoa tilaksi ollenkaan. Salpa kalahti auki, kun teinit saavuttivat maneesin oven. Pieni, kiihtynyt henkäisy kuului hädin tuskin katsomoon: “ Huomasitteko?? Ne - “ Avatusta ovesta vinkuva tuuli kantoi mukanaan lopun lauseesta, mutta jo sen alku oli saanut Cellan niskan jäykistymään. Kun Cella otti vastaan Windin ohjia sen selästä liukuneelta ratsastajalta, ja pelasti sen ratsastajan käden Windin suun edestä (? ??), se katsoi autuaan tietämättömänä ympyrällä ratsastavaa Rasmusta ja mietti, että olisi oikeastaan voinut uhrata sen juorujunan alle ja pelastaa itsensä.
|
|
|
Post by Cella on Oct 1, 2023 13:55:10 GMT 2
[Windin päiväkirja] Penkinlämmitin Perjantai 29.9. Ratsastuskoulun alkusyksy oli hevosenhoitajalle sekä vuoden parasta että rasittavinta aikaa. Se oli totuus, jota puolustaakseen Cella olisi ollut valmis istumaan puutarhatuoliin julkiselle paikalle “Prove me wrong” -kyltin kanssa. Ei ollut toista tallin veroista paikkaa viettää idyllistä, aurinkoista ja kirpeää syyspäivää. Kesän epämääräisen rutiinittomuuden, jatkuvien kisamatkojen ja ristiin menneiden laidunlomien jälkeen oli mukavaa, kun parhaita tallikavereita näki taas lähes joka päivä, ja syyskuussa taukohuoneessa porisi jatkuvasti lämmin keskustelu ja vielä lämpimämpi kahvipannu. Pistävät ötökät oli kadonneet, mutta pahimman loska- ja muta-ajan kuorruttamien vuohiskarvojen kanssa ei tarvinnut vielä taistella. Hitaasti ruskan sävyihin taittuvaa taustaa vasten sai upeita kuvia itsestä ja hoitsuystävästä. Inkeri oli helteiden päätyttyä siedettävämpi. Toisaalta syksy tarkoitti myös sen valtavan, intoa puhisevan, uudenkarhean ja hämmentyneen uusien tuntilaisten massan ilmestymistä Seppeleen käytäville. Se massa sisälsi kiilusilmäisiä keltanokkia ja tallia vaihtavia konkareita kaikissa kuviteltavissa olevissa ikäryhmissä ja muodoissa. Ne olivat ihania, iloisia, ja aina tiellä. Tallilla piti viikon jokaisena päivänä olla joku päivystävä hoitaja, tai mielellään kymmenen, koska jos silmä vältti, joku uusista oli ehtinyt palauttaa Susun satulan lainaraippojen ämpäriin ja/tai ojentaa kyynärvartensa suoraan Windin suun eteen (miksi ne teki niin???). Tai, kuten tänään, ehtinyt sekoilla tuntien varaussovelluksen kanssa niin, että Windi piti varustaa Latviassa matkaavan Siriuksen sijaiseksi illan viimeiselle estevalmennustunnille kolmen minuutin varoitusajalla. Cella vaihtoi painoa puutuneelta istuinluulta toiselle maneesin katsomon kovalla penkillä. Se nosti katseensa puhelimensa näytöltä, ja vilkaisi pikaisesti kentälle, jossa Windi hyppäsi illan viimeistä okseritehtävää. Tamman lähestymisessä oli vireyttä, ja ratsastaja sen selässä taputti pilkullista kaulaa näyttäen tyytyväiseltä sijaisratsuunsa. Windin tuntikalenteria oli kevennetty täksi syksyksi jo reilusti, kuin hitaana laskeutumisena kohti eläkepäiviä. Se näytti rouvalle sopivan. Seuraavana tulevan Abriannan hypyt eivät enää kiinnostaneet Cellaa. Se kiemursi parempaan asentoon sylissään lepäävän Windin viltin alla, ja siirsi keskittymisensä takaisin puhelimeen. Ulkona ujeltava piiskatuuli oli saanut tunnin siirtymään maneesiin. Perjantai-iltana katsomossa ei juuri tungosta ollut. Neljän teini-ikäisen vakkarituntilaisen porukka istui kaksi riviä Cellan alapuolella, ja antoi välillä teinimäisen pistäviä ja asiantuntevia kommentteja hyppääjien ratkaisuista. Maneesin pikkuovi kävi, ja jysähti tuulenpuuskan avustamana tarpeettoman kovaa kiinni. Kentän keskeltä Hanski kääntyi kyrpiintyneen näköisenä katsomaan tulijaa. Aleksanteri astui näkyviin katsomon puurakenteen takaa: sen korvat punoittivat vapaana pyörteilevien kiharoiden alta, ehkä nolostuksesta, tai sitten se oli viettänyt juuri enemmänkin aikaa ulkona viuhtovassa tuulessa. Allu pysähtyi nähdessään katsomosta sitä pällistelevät teinit – ja Cellan. Cella nosti kättään kysyvään moikkaukseen. Aleksanteri näytti tekevän valintoja; se vilkaisi vasta jäähdyttelyraveihin siirtyviä ratsukoita, ja astahti sitten katsomon portaalle kohti penkkiriviä, jota Cella ylhäisessä yksinäisyydessään hallitsi. “Emmy pyysi hakemaan Pinjan, kun toi sen ratsastaja käy täällä vasta ekaa viikkoa”, Aleksanteri kertoi Cellalle ilman suuria tervehdyksiä. Cella nyökkäsi, ja levitti syliinsä myttäämäänsä Windin vilttiä viereensä Allulle istuinalustaksi. Allu katsoi vaaleanpunaista vilttiä kuin se olisi lattiaa “Lattia On Laavaa” -leikissä. Hitaasti se istahti viltin reunalle, niin kohteliaan etäisyyden päähän kuin niin huonosti levitetyllä viltillä oli mahdollista. Cella ja Aleksanteri tuijottivat kentällä suoritettavaa, harvinaisen epäkiinnostavaa loppuverryttelyä hiljaisuuden vallitessa. Cellan teki mieli vilkaista Aleksanteria. Kun Allu oli elokuun alussa tarjoutunut auttamaan Cellaa muutossa, Cellasta oli tuntunut, että ehkä se apu oli oliivinoksa, rauhantarjous, jokin alkupamaus sellaiselle normaalimmalle ajalle, jossa ne voisivat puhua toisilleen kahvihuoneessa ja jossa Cella voisi soittaa Allulle matalan kynnyksen eläinlääkärikonsultaatioita, kun Piina epäilemättä tulisi saamaan turpaansa joltain härkkimältään tarhakaverilta. Muuttopäivä oli ollut outo, mutta myös kiva. Cella oli ajatellut sitä monena päivänä muuton jälkeen. Cella oli moikannut Allulle tallikäytävällä pariinkin otteeseen syksyn aikana, ja sekin oli mennyt ihan hyvin. Mutta kaksin maneesin penkillä istuminen ja kasuaali rupattelu? Se oli ehkä vielä liian korkealla vaativuustasolla tässä pelissä. Aleksanteri henkäisi aloitteellisen kuuloisesti, mutta puhalsi sitten keuhkonsa tyhjiksi ilman sanoja. Maneesin oven takaa kuului vihellys, ja isompi ovi liukui auki paljastaen ikkunan tuuliseen syysiltaan. Rasmus ja Josefina taluttivat kaksi varustettua ja viltitettyä puoliveristä maneesiin, ja nostivat kättään ei-yllättyneen näköiselle Hanskille. Ilmeisesti tämä oli tavallista maneesin laina-aikaa ruskamäkeläisille. “Ootko sä käynyt vielä auttamassa sen Rasmuksen hevosen kanssa?” Aleksanteri avasi vihdoin suunsa aiheella, jonka pari saapumisellaan hyvin tervetulleesti tarjosi. Cellan asento rentoutui, ja se alkoi huojentuneena kertoa käynneistään kesän aikana rempatun Ruskamäen mailla. Aleksanteri nyökkäili jäykästi Cellan äänelle, ja seurasi silmillään, kun Josefina ja Rasmus hevosineen luovivat maneesin toiseen päätyyn niin, että tunnin loppu ei häiriintynyt. Koska kyseessä oli Aleksanteri, se ei ollut kauhean hyvä kysymään jatkokysymyksiä jotka auttaisivat keskustelun tekohengittämisessä pidemmäksi, ja hiljaisuus laskeutui pian uudelleen. Niin painavan hiljaisuuden keskeltä saattoi kipeän hyvin kuulla kahden rivin päässä istuvien teinien äänet, vaikka ei edes yrittänyt salakuunnella. “Kiva, että noi ratsastaa taas yhdessä, ehkä ne sai kriisinsä selvitettyä”, Teini numero 1 virkkoi sellaisella tekokeveällä äänellä, jolla droppaillaan vain äärimmäisen polttavia tiedonjyviä, josta haluaisi kuollakseen saada lisäkysymyksiä. Teinit 2, 3 ja 4 käänsivät päätään puhujan suuntaan kuin tottelevaiset pöllöt. “Ai mitä? Onko unelmaparilla ollut joku kriisi??” Tiedonjyvän pudottanut Teini Yksi päästi tekoyllättyneen henkäisyn. “Ai miten sä et oo kuullut?? Jusu ja Rasmus oli eron partaalla kesän aikana, tai tyyliin hetkeks eroskin, Jusu muutti jopa pois täältä välissä! Kaikki siitä puhu, että jääkö Rasmus nyt yksin pyörittään sitä uutta tilaa!” Cella ja Aleksanteri vilkaisivat toisiaan samalla, kun teinit henkäilivät hämmentyneinä. Cellaa risoi, kuinka Ykkönen käytti Josefinan lempinimeä, kuin ne istuisivat harva se päivä puhumassa toisilleen suhteidensa kipukohdista ja punomassa toisilleen ystävyysrannekkeita. Cella tiesi, että ei pari ollut missään vaiheessa eronnut, vaikka Josefina oli töidensä takia pitänyt vielä toista asuntoa vanhassa kotikaupungissa. Vaikka Rasmus ei ollut mitään avautuvaa sorttia, olisi se eroaikeiden kokoisista muutoksista sentään Cellalle sanonut. Olisihan? “Mä en kestä, aina kun mä oon iskällä kesän niin mä missaan kaikkee tällästä!!” Teini Nelonen nurisi, ja kurottautui katselemaan pääty-ympyrällä verkkailevaa pariskuntaa tarkemmin. “Nyt ne näyttää ihan sopuisilta? Ehkä ne on jo sopineet. Mistä niillä oli kriisi??” Teini Ykkönen, Kaiken Tiedon Haltija, nojasi pahaenteisesti eteenpäin puhumaan kavereilleen. “No mä en tiiä oikeesti, mutta oli jotain puhetta, että Rasmus vissiin petti Jusua.” “Hyi!” oli välitön reaktio Teini Kakkoselta. “Toivottavasti ei, pettäjät on ällöttäviä!!” Enää Cella ja Aleksanteri eivät vilkaisseet toisiaan, vaan tuijottivat tiukasti eteenpäin. “Jep, pettäjiltä pitäis –”, Teini Nelonen oli ilmaisemassa sopivaa rangaistusta rujolla käsiliikkeellä, mutta Cellan ääni keskeytti pantomiimin: “Hoi! Tollanen juoruaminen on rumaa ja haittaa oikeita ihmisiä, eikö teillä oo jotain muuta tekemistä??” Yksi kerrallaan teinit 1–4 katsoivat taakseen, ja hetkeen ei kuulunut kuin piiskaavan tuulen humina seinissä. Ne näyttivät närkästyneiltä, mutta eivät uhonneet vastaan: Cella ei ehkä ollut erityisen pidetty tuntilaisten keskuudessa, eikä sillä ollut epävirallisia fanikerhoja kuten Eedillä ja Valtterilla, mutta ihminen joka oli pysynyt hengissä Windin kanssa lähes kymmenen vuotta oli ilmeisesti monen mielestä ansainnut jotain kunnioitusta. “Mennään”, Teini Ykkönen sanoi viileästi seurueelleen, ja hitaasti nuoriso nousi ja lähti laskeutumaan katsomon portaita. Teini Kakkonen vilkaisi olkansa yli uudelleen Cellaa, antoi katseensa valua hitaasti Aleksanteriin, ja lopulta alas siihen pieneen ilmatilaan kaksikon välissä, jota ei varsinaisesti voinut sanoa tilaksi ollenkaan. Salpa kalahti auki, kun teinit saavuttivat maneesin oven. Pieni, kiihtynyt henkäisy kuului hädin tuskin katsomoon: “ Huomasitteko?? Ne - “ Avatusta ovesta vinkuva tuuli kantoi mukanaan lopun lauseesta, mutta jo sen alku oli saanut Cellan niskan jäykistymään. Kun Cella otti vastaan Windin ohjia sen selästä liukuneelta ratsastajalta, ja pelasti sen ratsastajan käden Windin suun edestä (? ??), se katsoi autuaan tietämättömänä ympyrällä ratsastavaa Rasmusta ja mietti, että olisi oikeastaan voinut uhrata sen juorujunan alle ja pelastaa itsensä. Sana seuraavalle: sulava
|
|
|
Post by Cella on Aug 9, 2023 20:46:53 GMT 2
Cella messissä! Ei lupaa tehdä mitään yhteiseksi hyödyksi paitsi ehkä tuoda kisakatsomoon Sale-kassillisen snäksejä ja arvostella kaikkia reiningluokassa kovaäänisesti kuin muka itse osaisi paremmin
Majoittuu hotellissa tai ottaa kimpassa jonkun kanssa Airbnb jos joku haluaa?
|
|
|
Post by Cella on Aug 2, 2023 19:09:04 GMT 2
Ceppe jatkaa pupustensa kanssa tottakai 🐰
|
|
|
Post by Cella on Jul 9, 2023 18:16:45 GMT 2
Kaatosateista ja kimalaisista sijoittuu lauantaille 8.7. Pizzajuusto venyi mun suupielestä yhtä kädenlämpöisenä ja nahkeana kuin ympäröivä heinäkuinen ilma. Lötkön pizzapalan päältä putosi pala tomaattia mun valkoiselle topille. Ylemmällä rappusella istuva Josefina Rosengård katsoi kainosti poispäin, kohteliaasti esittäen ettei nähnyt pahaista sotkuhetkeä ja antaen mulle varmaan mielestään arvokkaan tilaisuuden siistiä paitani nolostumatta. Mitä mä en tietenkään tehnyt, koska jos tomaatti on jo paidalla, turha siihen on käyttää enempää aikaa ja murehtimista. ”Oikeesti Cella, kiitos että oot ollu apuna”, Rasmus pyyhki puhuessaan niskaansa ja heitti oman tyhjän pizzalaatikkonsa portaiden alapäässä odottavan, piharoskista puolitäyden jätesäkin päälle. ”Me tiedetään että tämmöisten talkoopizzojen tarjoaminen on nyt vähän laiha palkka, mutta ehkä joskus me voidaan korvata tää oikeesti jotenkin.” Mä hymyilin Rasselle vinosti suu täynnä pizzaa ja viitoin ylimalkaisesti kädelläni yli Ruskamäen piha-alueen. ”No ei hai hässä mihään”, mä artikuloin näyttävästi suu täynnä, ennen kuin nielaisin. ”Pitäähän teidän hevoille saada koti kuntoon.” Mä olin viettänyt viimeisestä kahdesta viikosta vähintään joka toisen päivän Rasmuksen ja Josefinan uudella reviirillä vanhoissa Ruskamäen tiloissa. Kaksikko oli hypännyt tähän kesään pää edellä ja täydellä teholla, vaikka Josefina oli edelleen harjoittelunsa takia päiväkausia kiinni Kallassa. Ruskiksen tilat olivat luiltaan hyvät, mutta vaativat korjausta siellä täällä. Niiden korjausten tekeminen olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun laski mukaan omistajakaksikon täydet kisakalenterit, nurkissa pyörivät muuttolaatikot sekä kaikki omat ja myytäväksi lähtevät hevoset, jotka jo asuivat karsinoissa joiden seinistä me purettiin harva se päivä kokonaisia lankkuja, että ne saattoi vaihtaa ei-kosteusvaurioisiin. Ei sillä, mä olin tullut mielelläni nikkaroimaan ja hoitamaan osan päivittäisestä karsinansiivousrumbasta, kun Rasmus oli lievästi panikoituneena soittanut mut apuun. Mä olin neljä viikkoa kesälomalla, eikä mulla ollut viime aikoina ollut varsinaisia intohimoja hengailla kaikkia päiviä Seppeleessä. Windit yksi ja kaksi valmistautuivat ansaittuun, ympärivuorokautiseen kesälaidunlomailuunsa eivätkä tarvinneet mua juurikaan ja, no, muutenkaan mä en kokenut olevani kaikkein tervetullein ihminen tallilla. Siihen saattoivat vaikuttaa kivuliaan hitaasti Windin karsinanovesta haalistuvat graffitikirjaimet, joista yhä saattoi erottaa sanat Cella ja huora. Aurinko meni pilveen ja heitti rappusilla istuvien pizzansyöjien päälle yllättävän synkän varjon. Mä katsahdin taivaalle samaan aikaan, kun ensimmäinen, kaukainen ukkosen jyrinä valui laiskasti puiden latvojen yli kuin lähestyvä harrikka, joka kääntyi edellisestä risteyksestä eikä aivan tullut näkyviin. ”Noniin, ihan ajallaan”, Rasmuskin tiirasi taivaalle, jossa sininen kaistale lipui hitaasti näkymättömiin harmaan massan alta. ”Luvattiinkin, että kohta sataa ja ukkostaa ihan kunnolla.” Ja niin mulle tuli kiire. Voisi tietysti kuvitella, että 28-vuotiaana vastuullisena hevosenomistajana olisi oppinut katsomaan joskus sääennusteita, tai edes yleisesti varautumaan siihen että Suomen kesän sää muuttui, mutta mitä ilmeisimmin sellaista kypsyyttä jakava Aikuisuus-Keiju oli jättänyt mut kokonaan välistä. Siispä Seppeleen pihassa, melkein 3 kilometrin päässä, kolme Piinan loimea lepäsivät parhaillaan tuulettumassa taivasalla, koska kasvavalle hevoslapselle pieniksi jääneet varsaloimet olivat menneet kaupaksi ja joku oli ne tulossa huomenna hakemaan. Ja mä olin aika varma, että se joku ei ottaisi loimia vastaan, jos ne kasvaisivat sinihometta ja kahta muuta sädesientä koska niiden huoleton myyjä oli unohtanut ne edellisenä päivänä kaatosateeseen. Rasmus ehti hädin tuskin nostaa kättään hyvästiksi, kun mä hyppäsin jo surkean vinkuvan pyöräni selkään ja lähdin polkemaan vauhdilla kohti Seppelettä. Ilma tuntui painostavalta, jotenkin käytetyltä, kuin se olisi lämmitetty uudelleen mikrossa ja tarjoiltu mun haluttomille sieraimille väkisin. Mun tomaattitahrainen paita liimautui ihoon silkasta ilmankosteudesta, kun mä laskettelin hiekkatietä alamäkeen kohti Seppelettä. Taivas jyrisi uudelleen. Mun olisi parempi ottaa tammatkin sisään, vaikka niillä olikin loimia pienempi riski pilaantua sateessa täysin uudelleenmyyntikelvottomiksi. Sade alkoi sillä hetkellä, kun mä poljin jalat hapoilla Seppeleeseen vievän asvalttitien piennarta. Pulleat pisarat läiskähtelivät mun naamalle ensin hitaasti, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mä kaarsin hoitopuomien eteen niin että sora lensi, ja huolettomasti pyörän sivuun heitettyäni säntäsin kahmimaan Piinan (vasta onneksi hyvin vähän kastuneet) myyntiloimet puomin päältä syliini epämääräiseksi mytyksi. Mun hengitys alkoi tasaantua vasta, kun mä olin levittänyt viimeisen, fleecepintaisen pikkuloimen kuivumaan satulahuoneen pyykkinarulle. Mä hypistelin ajatuksissani langanpätkää loimen takaosan pienessä rispaantuneessa kohdassa, jonka Loki oli tehnyt viime syksynä nyppiessään Piinaa mukaan leikkimään. Mä hymyilin haikeasti. Oli vaikea uskoa, miten nopeasti ne kasvoivat; miten niille vielä pari kuukautta sitten sopineet varsavarusteet näyttivät nyt lähinnä Barbien unelmahevonen -leikkisetin osasilta. Satulahuoneen kattolamppu välähti varoittamatta, ja ulkona ukkonen paukahti. Mä irrotin sormeni loimen reunasta ja nappasin matkaani kaksi riimunnarua. Niin hyvää kuin tammoille olisikin tehnyt tottua laidunkaudella odottavaan villihevoselämäänsä luonnon armoilla, mulla ei ollut kovaa luottoa, että Piina ottaisi täysillä päälle tulevaa ukkosta vielä kovin rakentavasti. Windi, vanha kehäraakki, ei ollut ukkosesta moksiskaan ja se oli helppo ottaa sisään ensimmäisenä. Sen jälkeen Piinan kiinniottaminen oli alle sekunnin rupeama. Pikkutamma pyöri jo valmiina portinsuussa, kun mä palasin tallista kaatosateeseen kädellä itseäni suojaten, ja se huuteli sydäntäsärkevästi äitinsä perään. Se ei ollut tottunut olemaan tarhassa yksin, mutta nyt, tallin ammottaessa muutenkin puolityhjänä vaelluksen ja kisamatkaajien takia, se oli viimeinen hevonen ulkona. Mun piti huiskia sitä riimunnarulenkillä taaksepäin ettei se portin auetessa painellut suoraan mun ylitse kiireessään päästä lauman pariin. Sateen pauhu oli peittänyt alleen lähestyvien hevosten äänet. Harmaasta maisemasta pulpahteli esiin letkassa saapuvien vaelluslaisten hahmoja: satulalaukut pullistellen ja sadetakkien huppuja epätoivoisesti ratsastuskypärän päälle nyppien seppeleläiset seisauttivat ratsunsa yksi kerrallaan tallipihalle, ja nopeimmat lähtivät puolijuoksuttamaan hevosiaan sateensuojaan nostamatta edes jalustimia ylös. Fiia vilkutti mulle Koopan selästä, hymy loistaen jopa synkänharmaan ilmamassan lävitse. Myös Valtteri heilautti kättään, tosin hymyn sijaan irvistäen sen näköisenä, että sillä ei todellakaan ollut yhtä laadukkaita ja vedenkestäviä retkivaatteita kuin Fiialla, ja nyt sillä oli vettä sellaisissa paikoissa joiden olemassaolosta vain Jasmiina tiesi. Mä heilutin kavereilleni takaisin. Juli, joka oli juuri (hädintuskin) saanut pysäytettyä viulunkielenkireältä vaikuttavan Agin Valtterin eteen, käänsi päätään terävästi kuin naakanpoikanen ja huusi: ” MIKS sä vilkutat mulle??!” ”Ei kaikki aina vilkuta sulle senkin egoistinen maahinen”, juuri Paahtiksen selästä liukunut Kiri vastasi mun puolesta, äänessään sellaista väsymystä, josta saattoi kuulla viikon Julin kanssa olleen pitkä. Mulle Kiri iski turtuneesti silmää. ”Noniin, noniin, kiirehtikäähän suojaan”, Hannes huuteli kaarrettuaan viimeisenä Seppeleen pihaan. Miehen pitkä tukka oli liimaantunut märkänä pitkin sen poskia. ”Kesäsateella on poikkeuksellisia puhdistavia ominaisuuksia, mutta tulkaamme nauttimaan niistä vasta, kun hevoset on saatu pois varusteistaan!” Mä luovin äkisti syntyneen ruuhka-ajan läpi tallikäytävälle Piina perässäni. Varusteista ja ratsastajista muodostui pieniä lammikoita betonikäytävälle, ja pieni pilkullinen mun vanavedessä luimisteli ohikulkijoille minkä kerkesi. Vapauduttuaan kuivaan, puhtaaseen boksiinsa Piina kiersi huoneensa kaksi kertaa ja ravisti sadevettä karvastaan kuin kummallinen koira. Mä astahdin tyytyväisenä taaksepäin karsinan ovelta ja meinasi törmätä suoraan satulaa kantavaan Iirikseen. Iiriksestä pääsi yllättynyt äännähdys kun se astui sivuun, ja se pyyhkäisi kosteudesta kiiltäviä kiharoita silmiltään. Siinä missä useampi muu tallitovereista näytti märiltä sillä tavalla, kuin ne olisivat raahautuneet hevosensa perässä naamallaan suon poikki, Iiris näytti märältä sillä tavalla kuin Bond-tytöt näyttävät noustessaan hidastetusti merestä. ”Hei”, Iiris sanoi ja tutkaili mun naamaa. ”Mä oon laittanu sulle viestin.” Niinhän se oli. Keväällä mä ja Iiris oltiin satuttu yhtä aikaa asuntonäyttöön, katsomaan samaa, vuokralle vapautuvaa huonetta ehkä maailman ihanimmasta talosta. Se oli vanha koulu, sen huoneissa oli värikkäitä tapetteja ja kohokuvioin koristeltuja kakluuneja ja pihassa käppyräisiä omena- ja kirsikkapuita, jotka varmasti joka toukokuu houkuttelivat pihaan satoja pörheitä kimalaisia. Mä en ollut tiennyt, että mun kämppäkriteereihin kuului kimalaisia, ennen kuin mä näin sen talon. Toukokuun ekoina päivinä mä olin käynyt katsomassa huonetta vielä uudestaan. Oli vaikuttanut siltä, että mä olin voittamassa kilpailun siitä kuka jonossa odottavista halukkaista huoneen saisi. Mulla oli kuitenkin vakaa työpaikka ja se sydämellinen vuokranantaja-rouva oli tuntenut mun mummin vuosikymmeniä. Vähämpä mä tiesin. Vain muutama päivä sen jälkeen Iiris laittoi mulle tämän nyt esiinnousseen viestin. Mua oli vituttanut viestin lukemisen jälkeen niin paljon, että mä olin ärjynyt raivoani mun viereen kiekumaan istuneelle kalalokille keskellä Helsingin kauppatoria. Liekkijärvi ei ollut varsinaisesti mikään sykkivä metropoli täynnä opiskelija-asuntoja ja kerrostaloja: yhdelle asukkaalle sopivia kämppiä ei yksinkertaisesti tullut markkinoille, ja lähikaupungista kulkeminen olisi ihan yhtä pitkällistä hommaa kuin mun nykyisestä asuinpaikastakin. Oli niin mun tuuria, että mä olin löytänyt täydellisen vuokrakämpän, mutta se oli kirjaimellisesti ostettu mun nenän alta pois. Niin, mua oli vituttanut, mutta ei vituttanut enää. ”Niin oot”, mä vastasin Iirikselle pienellä viiveellä, suupieli nousten. ”Niin on sun äitikin.” Iiriksen suupieli nytkähti pienesti, kuin se olisi sekunnin murto-osan ajan ajatellut mun kertoneen jonkun oudon yo’ mama -vitsin, jonka se ihan pian tajuaisi. Sen tummat silmät räpsähtivät hämmentyneenä, kun se laski tilannetta päässään. ”Mun äiti?” Iiris varmisti kummastuneella äänellä. ”Nii. Se oli saanu mun tiedot siltä koulukämpän omis– siis, entiseltä omistajalta, siltä mummukalta, kun se oli kyselly että oliko ollu joitain valmiiks luottotarkistettuja ja kiinnostuneita vuokralaisehdokkaita niihin huoneisiin. Kuitenki iso talo jonka kustannuksia pitää jakaa.” Iiriksen silmät levisivät vähän, mutta oli vaikea tulkita, ilmaisiko se leviäminen järkytystä, huvitusta, vai aitoa ilahdusta. ”Millon – ”, Iiris jäi etsimään sanoja. ”1.8. mä muutan.” ”Eli – ”, Iiris selvitti kurkkuaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli käytävälle, josta Milla-Riina oli äsken kadonnut satulahuoneen suuntaan. ”Eli sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei esim jätä irtohiuksia ihan kaikkialle”, mä sanoin. ”Tai valita kahvin hajusta.” Iiris tuhahti ja sen huumorintaju välkähti sen silmien hämmentyneisyyden harson takaa. ”Joo, no, sun on parempi olla sellanen kämppis joka ei roiski hammastahnaa peileihin. Ja sellanen joka osaa käyttää ruohonleikkuria, koska mä en siihen punkkihelvettiheinikkoon mee kahlaamaan”, brunette irvisti suupielestään yhä tarkoituksella madalletulla äänellä. ”En lupaa mitään”, mä vastasin, ja lähdin peruuttamaan pois paikalta, pois aina vaan täyttyvän käytävän vilinästä. ”Nii ja Iiris”, mä huikkasin vielä, ”Mulla on sit kissa.” Iiris katsoi mua klassisella, huvittuneella oh honey -ilmeellään, ennen kuin vastasi kevyen pahaenteisesti: ”Mä sanoisin että sillä on vähemmän tottumista mun koiraan kun sulla muhun.”
|
|
|
Post by Cella on Jun 16, 2023 13:09:30 GMT 2
Mun pilkulliset senior & junior saa myös lomailla koko kauden!
|
|
|
Post by Cella on Apr 30, 2023 10:18:59 GMT 2
Ihanaa, näyttelyt!
1. Rakenne: Varsat Cella - [*url=https://cellatalve.wixsite.com/metta]Dotormenta[/url] PKK5048 - [*url=https://i.ibb.co/0MZFHqJ/1176-F4-F1-F42-F-4675-A484-BF43-D41-BD174.png]Kuva[/url]
8. EM-luokka muusta kuvasta Cella - [*url=https://cellatalve.wixsite.com/metta]Dotormenta[/url] PKK5048 - [*url=https://i.ibb.co/tqbXHNM/VALMIS-Elo2.png]Kuva[/url]
|
|
|
Post by Cella on Apr 8, 2023 17:46:08 GMT 2
Torailijoita ja tornadosireenejäKeskiviikolta[Lue myös tämä] Cellan päätä särki heti herätessä. Siitä tiesi, että jokin oli kummallisesti. "Olet varmasti juonut liian vähän vettä eilen. Vaikka meillä oli välipäivä kisasuorituksista, lämpötila on hellelukemissa ja tulee helposti juotua liian vähän", Alexiina hössötti äidillisesti Cellan ympärillä ja viipaloi blondin vesimukiin kurkkua. Charlotte mulkoili äitiään otsatukkansa alta ja siirsi pistävän katseensa sitten Cellan vieressä istuvaan Iirikseen, joka kehtasi haukotella. Iiris ei välittänyt Lotten kyräilyistä, vaan alkoi kuiskailla häiritsevästi Mannylle, joka silmät kiiltävinä kertasi aamun reiningohjelmaa. Manny työnsi Iiriksen irvailevaa päätä pois samalla kädellä, jolla piteli juustoleipää. Iiriksen poskeen jäi raita margariinia. Tylerin äiti vilkaisi täytenä kuhisevan keittiönsä ikkunoista huolestuneesti pilvistä taivasta. Sää ei antanut mitään varoitusta muutoksestaan. Cellan, Iiriksen, Raicyn ja Alexiinan purkautuessa yhdestä autosta Freewind Farmin valtavan kisa-alueen parkkipaikalla ilma oli niin painostava ja liikkumaton, että värikkäät Westernweek-liput roikkuivat salkojaan vasten kuin ne olisi tehty märästä farkusta. Sen kahden tunnin säteellä, jonka aikana Suomi-Kanada -porukka ehti kiertää markkina-alueella ja Iiris auttaa Angelseista ensimmäisenä lähtövuorossa olevaa Cellaa laittamaan Noelin kuntoon, tuuli oli noussut puuskaiseksi ja tasaisena matalalla riippunut pilvimassa oli alkanut velloa lähes tummanvioletteja raitoja paljastaen. "Mitä hel - ", Iiris älähti astuessaan tallin oviaukosta ulos vihaisen sivutuulen tulilinjalle, ja joutui ottamaan lähes hattunsa menettäneestä Cellasta kiinni. Noel luimisti suippoja korviaan ja käänsi vaistomaisesti takaosaansa tuulen suuntaan. Iiriksen nenänvarren oliivi-iho rypistyi aavistuksen nyrpeänä, kun se katsoi taivaalle, josta alkoi tihuttaa vettä epäsäännöllisinä ryöpsäyksinä. "Mä toivoin et oisin tänään saanu vähän rusketusta, ei kukaan tyyliin usko että oon ollu näin etelässä", Iiris mutisi, mutta sen haaveilun keskeytti Charlotten viiltävä ääni: "Iiris!! Onko tääkin sun jäljiltä??" Iiriksen leuka kiristyi ja se hymyili Cellalle uhkaavan merkitsevästi kääntyessään kohti Lottea, joka oli löytänyt jälleen jonkin asian josta nokitella Iirikselle. "Tosin jos jotkut täällä sais päättää, mun pitääkin pysyä kalpeena ja hiljaa jossain luutakaapissa", Iiris jupisi Cellalle, ja lähti sotavalmiutta huokuvassa ryhdissä kohtaamaan kädet ristissä odottavan Charloten. Cella katsoi Iiriksen perään. Ilmassa oli sähköisyyttä ja painetta, ja se taisi vain osittain johtua vihaisesta Lottesta. ” Varoitustiedote Freewind Farmille, varoitustiedote: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa, toistan: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa Houstonista. Pysykää rauhallisina. Varautukaa menemään suojaan. Saatte lisäohjeita. Varautukaa menemään suojaan."Cellan korvissa humisi. Tornadovaroitus oli kuulunut ensin kerran, mutta nyt se kaikui Freewindin aluetta kiertävissä valtavissa kaiuttimissa jatkuvalla syötöllä. Kaikki tapahtui jotenkin sumussa, kuin automaatiolla, vaikka Cella jossain aivojensa sopukassa kyllä ymmärsi ettei automaatiosta voinut puhua tilanteessa jossa ei ollut koskaan eläissään ollut. Cella yritti soittaa Vilille ja Iiris Mannylle, sillä High Rollin' Ridersin tiimiläisiä ei ollut kukaan nähnyt tornadokuulutusten alettua. Jo kolmas ohikulkeva henkilö huusi Cellan kisatakkiselle hahmolle infoa, että luokat oli siltä päivältä peruttu. Aivan kuin Cella olisi idiootti ja luulisi kaikkien leikkivän iloisina tynnyrinkiertoa, vaikka tornado heittelisi lähipellolle naapuriosavaltiosta mukaansa nappaamia talojen kattoja. Karma kiskoi luultavasti Iiriksen riimunnarua pitelevät kämmenet vesikelloille heidän taluttaessaan levottomasti hypähteleviä hevosia Freewindin aukealle laitumelle. Cellasta tuntui järjenvastaiselta päästää Noel irti, ulos, orilaitumen väliaikaislaumansa suojiin samalla kun Cella itse tiesi lukittautuvansa sisätiloihin niin tiukasti kuin vain voisi. Mutta niin oli ohje kuulunut. Hevoset ulos, niin että niillä oli tilaa liikkua, ja ihmiset majoitustiloilleen mahdollisimman rauhallisesti siirtyen. Rauhallisuus tuntui jotenkin absurdilta toiveelta, vaikka kaikki kulkivatkin kuin jotenkin hidastettuna. Kaoottisuus oli käsinkosketeltavaa. Tammalaitumen portin suunnalla Iiris oli astunut ryöpyttävän sateen ja tallaavien hevosenkavioiden luomaan mutaan, ja Cella kävi auttamassa sen lievän pakokauhuisesti nykivän jalan irti ansastaan. Tuuli ulvoi välillä niin että mitään muuta ei kuulunut. Andrews-Willkesin ranchilla majoittuva sekalainen sakki pakkautui autoihin tunge mihin mahdut -periaatteella, ja Cella löysi itsensä ahtautuneena Raicyn kyytiin, takapenkin ikkunapaikalle Mannyn viereen. "Päätornado ei ole liikkumassa tänne päin... ei hätää..." Raicy mutisi kuskin paikalla rätisevän radioäänen päälle äänensävyllä, josta sai käsityksen että mies vakuutteli lähinnä itseään. Cella toivoi, että vanhempi cowboy olisi keksinyt jotain muuta puhuttavaa, ihan mitä tahansa, mikä saisi extreme-säähän tottumattomien suomalaisten ajatukset muualle. Raicyn mutina kuitenkin hiljeni ja mies jäi tuijottamaan ulos ankaralla ilmeellä. Hetken auton hiljaisuutta halkoi vain Raicyn ylitöitä tekevät tuulilasinpyyhkijät. Iiris tuijotti lasittuneesti aiemmin mudassa dipanneen jalkansa likaantunutta farkunlahjetta. Vili kaivoi etupenkillä puhelintaan, jolla videoida tien molemmin puolin aukeavaa aavaa, neonviolettien salamoiden halkomaa peltomaisemaa. Vilin henkäisy ja katseen nosto puhelimen ruudusta saivat Cellan kääntämään päätään niin, että niska naksahti. Sateen lomasta näkyi, kuinka taivaan synkät pilvet alkoivat kiertää myötäpäivään pyörteilevää, laajenevaa ympyrää, ja elottomien peltojen hiekka nousi pöllyämään suoraan sykloonin alapuolella. Cella ei ollut nähnyt koskaan mitään niin hirveää. Oli kuin vain muutaman hehtaarin päässä taivaalle olisi auennut portti Stranger Things -sarjan mörköjen alaulottuvuuteen, josta jokin tunki suppilomaista jalkaansa hitaasti Cellan tunteman maailman puolelle. Syklooni kuitenkin hajosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Pilvet tasoittuivat, niin paljon kuin pitkiä haaraisia salamoita päästelevät pilvet nyt saattoivat tasoittua, eikä tornadomuodostelma lähtenyt kehittymään. Cella kuuli tinnittävien korviensa läpi, että Raicy sanoi matalalla äänellään jotain rauhoittavaa. Blondi ei edes tajunnut, että puristi yhä kauhusta kankeita sormiaan vieressä istuvan Mannyn sormien ympärille.
|
|
|
Post by Cella on Apr 7, 2023 14:17:53 GMT 2
Countdown II Friday 31.3.2023 Cellalla on ikävä Windiä. Noel puhisee korvat pystyssä keskellä Seppeleen treeniaukiota. Selästä katsottuna orin kaula näyttää rimpulalta, ja quarterille ominaisen harjan hienonhienot jouhet valuvat alaspäin kuin liioitellun ohuet kevätpurot. Se värisyttää yhtä suhteettoman suuren takaosansa lihasta niin että koko hevosen keskivartalo väreilee, ja Cella sen mukana. Cella tietää, että selittääkseen miksi Noeliin totuttelu tuntuu niin oudolta, sen pitäisi vastata jotain muutakin kuin ”se hyllyy ja sillä on outo kaula”, mutta se ei oikeastaan osaa. Noel lähtee suoraan pysähdyksestä raviin pienimmästä pyynnöstä. Kavioiden alla rapsahtelee ohut riitekerros, kun Cella ohjaa oria hipoen lähes täydellisen suoraa, vuodenaikojen murrosta symboloivaa rajaa, joka treeniaukion puiden varjostaman puolen jääkuprujen ja jo kevätauringon sulattaman treenihiekan väliin jää. Cella on asetellut sulalle puolelle puomeja, kartioita, ja yhden Emmyn varastoista löytyneen pressun kotikutoiseksi trail-harjoitusradaksi. Noel ravaa kaula pitkänä puomien yli puhtaasti, mutta taas Cellan nojatessa taakse kartion kohdalla se heittää kaunismuotoista päätään ja pysähtyy niin nytkähtäen, että ratsastajalta meinaa kadota jalustin. Niin, Cellalla on ikävä Windiä. Ei siksi, että Noelissa olisi jotain vikaa, se on todella hyvä ja järkevä hevonen. Cella jopa saattaa pitää siitä. Se vaan on… erilainen. Siinä missä Windi oli varma polttomoottorikone, jossa ei koskaan palanut yksikään varoitusvalo, Noel oli jokin erikoinen hybridilaite, joka oli monin tavoin vanhoja polttomoottoreita sukkelampi, mutta jonka yliherkästä kosketusohjaustaulusta Cella on nyt vahingossa laittanut penkinlämmittimen, peruutusvaihteen ja tuulilasinpyyhkijät päälle eikä osannut enää laittaa niitä pois. Cella ei ole koskaan kisannut lännenratsastuksessa kenelläkään muulla kuin Windillä. Ratsastaessaan Noelin kahisevan pressun päälle Cella toivoo lievästi ahdistuneena, että olisi saanut kaksi kuukautta lisäaikaa löytää Noelin kaikki erikoistoiminnot ennen Westernweekin alkua, tai että olisi voinut ottaa Windin vielä kerran mukaan. Cella siristelee auringossa kohti tammojen tarhaa, joka siintää lehdettömien puiden välistä. Windi, joka aiemmin oli kaikkien muiden mukana kuikuillut uteliaasti hiirakonharmaata vierailevaa treenailijaa, on jo menettänyt kiinnostuksensa ja valunut kauemmas. Piina sen sijaan tuijottaa yhä Cellaa ja Noelia. Se kurottelee välillä mosaiikkipäätään aidan yli ja höyrytupsahduksista päätellen puhisee kirpeään ilmaan. Cella hymähtää. Ja päättää luovuttaa, huomenna olisi kuitenkin pitkä matkustuspäivä Atlantin yli. Kumpaakaan ei kannattaisi vetää piippuun.
Alkuillan kultainen tunti on parhaimmillaan, kun Cella palaa Seppeleeseen. Noel on palautettu LiekkiVaellukseen, orin varusteet kerätty epävakaaseen pinoon vaellustallin eteiseen aamun lastaamista varten, ja koko tallin yläkerta koluttu tuskastuneena viime hetken oivalluksesta, että orille ei ollut omia kuljetussuojia (”Neiti on hyvä ja lainaa tai käärii vaikka kuplamuoviin”, oli Krister jyrähtänyt Cellan marmatukselle). Kaikki oli tehty. Nyt piti vain saada aika kulumaan ennen lähtöä. Cella ottaa Piinan pitkän riimunnarun päässä mukaansa treeniaukealle, josta ei ole kerännyt trail-puomimuodostelmia pois. Pieni tamma on kuin geenimuunneltu kaviollinen vainukoira nuuhkiessaan raidallisia pitkiä puomeja korvat niin terävässä hörössä, että Cella ei ollut sellaista koskaan todistanut. Cella antaa tamman tutkia, ja kaivaa samalla puhelimestaan Kittyn kaksitoistaminuuttisen ääniviestin, joka oli saapunut ajomatkan aikana. Orange Woodin väki istuu jo hevosrekoissaan matkallaan Pohjois-Amerikan mantereen poikki kohti Texasia. Kahdeksan minuuttia ääniviestistä on lähinnä Kittyn tarinoinnin epäolennaisia sivupolkuja ja auton taustahurinaan hukkuvia taustakommentteja. Mutta kertoo Kitty jotain kiinnostavaakin: ” Joo ja, heh, et arvaa!! Just kun tilan pihasta lähettiin niin nähtiin Robertin, tiiäthän siis Raicyn joukkueen Robert Centerin, paidan selästä, että ne oli vaihtanut niiden joukkueen nimeksi RAICY'S DEVILS!!! Siis ihan SELVÄSTI meille vastaukseks!! Lottella tais mennä herne nenään siitä – ( ”Ei mennyt mikään herne”, kuului taustalta Lotten ääni) -- mutta mitä mieltä oot eikö matkiminen toisaalta voi olla myös imartelun korkeinta muotoa??” ”Voi luoja”, Cella hengähtää suupieli ylhäällä lopun ääniviestin päälle, ja saa tammavarsansa kääntämään korvaansa. Cellan tekee mieli laittaa tästä puolinaurettavasta käänteestä tietoa Iirikselle, joka tulisi Latvian kisoista suoraan Texasiin eri lennoilla, mutta seurattuaan Iiriksen hermoromahdusta Seppeleen whatsappissa kaviokoukku-gaten takia se päättää kertoa Iirikselle seuraavat kaksi päivää maksimissaan zen-puutarhani harava on hukassa -kiihdyttävyystason uutisia. Cellan ajatus katkeaa, kun uteliaana patsastellut Piina nostaa varovasti, melkein epävarmasti etujalkaansa, ja astuu lähimmän puomin yli neliön sisään yksi jalka kerrallaan. Se silmäilee pää alhaalla taaempaa puomia, ja kääntyy sitten katsomaan Cellaa. Se näyttää niin sopivalta puomineliön sisällä, appaloosaraidalliset kaviot sievästi rinnakkain. Jonain vuonna, jonkin toisen Westernweekin kynnyksellä, se olisi Piina joka olisi tällä samaisella hetkellä pakattu ja puunattu ja valmiina lähtemään Cellan mukaan. Ja ehkä Piinan kanssa Cellalla ei olisi enää niin ikävä Windiä. Koska Windi olisi tyttärensä kautta mukana. Mutta ei tänä vuonna. On vain 12 tuntia lähtöön.
|
|
|
Post by Cella on Mar 26, 2023 13:39:19 GMT 2
Countdown Monday 27.3. days to take-off: 5 "Pittääkö sitä aina lähteä niin kauas?" Mummin ääni kuului etäisenä mun melkein kädestä pudonneesta puhelimesta, kun mä roikuin Piinan naruriimussa molemmin käsin. Pieni tamma pöhisi ja sen sininen silmä pyörähteli kuin lottopallo, kun se yritti itseään irti käytävän ketjusta. Sitä kevätti, ja se tarttui jokaiseen tekosyyhyn ja tilaisuuteen kanavoida uutta sisäistä identiteettiään seinäkiipeilevänä varpuslintuna. Tällä kertaa se oli löytänyt syyn Mistelin tavasta kopistaa lumia kengistään tallin kynnykseen. "No Westernweek järjestetään tasan yhdessä paikassa kerran vuodessa, niin joo, pitää. Ja mikä sä oot sanomaan kuules mummukka, sä olit ite just heilastelemassa puoli vuotta jossain maailman merillä", mä vastasin linjalle hengästyneenä hönkien, kun sain puhelimen tuettua korvan ja olkapään väliin. Mä työnsin Piinaa ryntäiltä ja pakotin sen peruuttamaan takaisin asemiinsa, ja sen heittelehtivä kallo kumautti mua ohimoon kipeästi. Mummi tuhahti puhelimessa niin kuin ei pitäisi uuden miesystävänsä järjestämää monen kuukauden Karibianristeilyä juuri minään, mutta äänestä kuulsi hymy. Hymy venyi mummin seuraavaankin lauseeseen, kun se vaihtoi puheenaiheen takaisin: "No, onneksi sinä et oo siellä mitenkään yksin. Neljähän teitä siinä teidän joukkueessa on, eikö niin?" "Joo", mä vastasin, mutta pysähdyin hetkeksi kumisuka kädessä. "Tai, oikeestaan viis. Täältä meidän tallilta Iiris lähtee meidän huoltojoukoksi ja groomiksi. Niinkun hevosenhoitajaksi. Ne on niin törkeen kiireisiä ne kisapäivät, neljä luokkaa päivässä ja valtava se tapahtuma-alue, nii siitä tulee varmaan kaikkien lempitiimiläinen jos sen avulla voi vaikka istua kerran luokkien välissä." Mummi ei kuunnellut mua loppuun. Se alkoi puhista jotain ja kuulin sen kolistelevan puhelun taustalla. Mä painoin luuria tarkemmin korvalle. " – kyllä olisi ollut noloa!!" mummin loppusanat olivat ainoa osa koko mutinamonologia, mistä mä sain selvää. "Mikä?" "No jos yhdelle ei olisi ollut takkia!!!" Mä en ollut varma, oliko Piina headbuttannut mua niin kovaa, että mun lähimuisti oli muuttunut reikäjuustoksi ja mä en siksi tiennyt mitä tapahtui mun omassa puhelussani. "Mitä takkia?" "Onneksi minä ostin useamman sieltä kirpputorilta –" " ??" "– kun ajattelin että jos menee pieleen niin ei tule jollekin resuista –" "Resuista MITÄ??!" Olisi se pitänyt arvata, kun mummi oli heti risteilyltä palattuaan halunnut esitellä mulle maireasti hymyillen uuden hi-tech ompelukoneensa, jonka se kuulemma pystyi ohjelmoimaan kirjomaan monimutkaisiakin tekstejä ja kuvioita. Ja kun se oli pyytänyt mut lähettämään tekstiviestillä, mikä se meidän tiimin nimi tarkalleen olikaan.
Iiris ja Cella enkeleiden uusissa tiimifarkkutakeissa valmiina matkaan. Jokaiselle tiimiläiselle on omansa, kuvatut siniset Alexiinalle, Kittylle, Iirikselle ja Cellalle, ja värivihaaja-Lottelle oma spesiaali musta samalla kirjonnalla
|
|
|
Post by Cella on Mar 19, 2023 13:36:45 GMT 2
Jos Hanneksen asettaman ensimmäisen päivämatkan täysin absurdin pituuden jätti huomioimatta, Eeppinen vaellus oli alkanut kuin täydellinen kesäheppakirja. Auringon lämpö sai hevosten tuoksun pyörteilemään ilmaan tuttuna ja myskisenä, satulat narisivat, ja käsihevosena telttapussikuormansa alle melkein katoava pikkuinen Akka sai ravaushepuleillaan ratsastajat naurahtelemaan. Peltomaisema avautui näin alkukesästä vasta orastavan koivunvihreänä, mutta kauniina. Windikin tuntui ihastelevan ympäristöään, tai kenties se vaan olisi halunnut lopettaa jatkuvan kävelyn ja kirmata pellolle syömään sen antimia. Tien varressa juhannuskokkoa aluspaitasillaan rakentavat isännät nostivat meidän letkalle tervehdykseksi kättään.
Niin. Jos absurdin päivämatkan jätti huomioimatta, oli aika ihanaa. Mutta se oli aika vaikeaa jättää huomioimatta.
Mä en ollut tiennyt, että korvantaustoja ja persettä voisi särkeä niin paljon, että ajatuksiin ei mahtunut mitään muuta. Aurinkolasien sangat ja lähes seitsemän tuntia painanut ratsastuskypärä olivat hinkanneet mun kalloa niin että mun aivokurkiainen varmaan paistoi. Mun edessä ratsastavan Annan naama oli vääntynyt kivuliaaseen irvistykseen, kun se oli kavunnut viimeisimmän tauon jälkeen takaisin Muhkun leveän selän pakottamaan puolispagaatiasentoon. Polun levetessä mun ja Windin rinnalle ratsastava Fiia katseli kaihoisan kateellisesti Windin lännensatulaa, joka varmaan Lassen yleissatulan mureuttamalle keholle näytti vähintään isoäidin muhkeimman nojatuolin veroiselta luksukselta.
“Kuinka pitkä matka vielä??!” Julin valittava ääni kuului letkan keskivaiheilta. Mä olin nähnyt, kuinka toiveikkaita päitä oli pompahdellut ja ihmisiä oli noussut jalustinten varaan, kun taas yksi, lupaavasti perinnetilalta vaikuttava lehmäaitaus tuli näkyviin. Taas me kuitenkin ratsastettiin tilalle kääntyvän hiekkaisen risteyksen ohitse.
“Noin neljä kilometriä!” Hannes huikkasi iloisesti, ja letkasta nousi koomista ulinaa. Windin luiru häntä roiskaisi sen lautasta hätistäen lihavia paarmoja. Mä olin pyytänyt siltä, voisiko se hätistää niitä mustakin, kun mulla ei ollut häntää, mutta Windi oli sellainen every girl for herself –tyyppi.
“Nopeasti se menee, pian pääsemme istuskelemaan perinnetilan mukavaan keinuun ja lempeään puusaunaan!” Hannes jatkoi liiallisen hilpeästi.
“Mä lukitsen Hanneksen sinne saunaan jos se sanoo enää koskaan sanaakaan istumisesta”, Fiia jupisi mulle, ja yritti tunkea keskisormeaan kapeaan rakoon sen ohimon ja kypärän välissä raapiakseen päänahkaansa. Mä en ehtinyt vastata, koska Windi päätti sillä hetkellä vetää itsensä sivuun ja upottaa turpansa kapeassa ojassa lorisevaan pieneen vesivirtaan omatoimiselle juomatauolle.
Jos mulle olisi joku sillä hetkellä kertonut, miten muutaman vuorokauden sisään se heppakirjatunnelma lakoaisi pelokkaaseen kaaokseen myllyraunioiden liukkaiden kivien keskellä, miten mä viettäisin yhden vaellusyön huutaen ja laulaen ja kolistellen kapinallisesti Liekkijärven poliisiaseman putkassa, ja miltä Valtterin helteessä ruskettunut ja ensiavussa paikattu naama näyttäisi kesäkuisessa aamussa sen hakiessa mua putkasta ulos, mä olisin varmaan sanonut, että ei sellaista missään heppakirjoissa tapahtunut.
Olisi pitänyt muistaa, että Seppele ei ollut heppakirja. Seppele oli... jotain ihan muuta.
(tosiaan, vaihdettiin Vilin kanssa päikseen maksuaiheet kun Vilille tuli inspiraatio Pitkärannasta, tähän on upotettu lainaus A)
|
|
|
Post by Cella on Mar 18, 2023 18:14:00 GMT 2
Wanted: Enkelille hevonen sunnuntai 19.3.
Kitty siitä oli mulle ensimmäiseksi viestin laittanut. Joskus sydäntalvella, kun huhtikuu ja lumen alta paljastunut asvaltti olivat tuntuneet yhtä läheisiltä asioilta kuin Pyryn presidentiksi hakeutuminen, se oli linkittänyt Westernweeks 2023 early bird -ilmoittautumisen saatesanoilla " Taas se tulee, pitäskö mennä jos saadaan Raicy's Angels kokoon?? 🤩 Haha, viime vuonna oli niin MIELETÖNTÄ!".
Me oltiin tekstattu varmaan kaksi tuntia, siitä kuinka todellakin vois mennä, ja kuinka todellakin oli ollut mieletöntä. Ja siitä, kuinka outoa olisi mennä puolustamaan westernin nelilajin Raicy's Angelsin tiimimestaruutta eri hevosilla, nyt, kun Windi oli jäänyt kisaeläkkeelle ja Tornadotin haudan kumpua muistolehdossa peitti kolme jalkaa lunta. Mä olin unohtanut koko asian viikoiksi. Charlotten viesti oli herättänyt mut mun vapaapäivänä aamukuudelta, koska mä olin unohtanut laittaa puhelimen äänettömälle yön ajaksi. Miks Windi oli pakko laittaa kisaeläkkeelle just kun meillä oli hyvä tiimi??? Kitty kerto kun puhuttiin Weekseille lähdöstä, eikö se olisi voinut tulla vielä yksiin kisoihin?? Lotte kysyi viestissään pikselikirjaimet kipakkuutta tihkuen. Mä muistin viime kisoista sen päättäväisen, melkein uhmakkaan ilmeen, kun se oli ratsastanut meistä ensimmäisenä tiimikisan finaalipäivän trail-radalle. Se lähtisi tänäkin vuonna voittamaan. Se on niin vanha että se varmaan hajois tomuksi jos yrittäisin siirtää sitä enää yhtään kertaa Atlantin yli, mä vastasin, toivoen että mun hyvä huumori liennyttäisi vähän sen kiukkua mua kohtaan. Lotte jätti mut luetulle. Kunnes nyt, mun köröttäessä iänikuisella pikkupaikallisbussilla Seppeleen suuntaan (mun olisi PAKKO ostaa auto tai päästä muuttamaan lähemmäs tai mä kuolisin tähän bussiin), mun puhelin värisi ja Lotten tavanomaisen suorat sanat vilkuttelivat mulle ilmoituksesta: No, sun on parempi sit löytää joku vähintään yhtä hyvä hevonen ens kuuksiNiinhän mun oli. Koska kyllähän tässä nyt oltiin lähdössä. Mä tuijotin Ailenia sen puolioven yli. Pieni pilkullinen tamma käänteli ystävällisesti höristeleviä korviaan, ja se sai mut kääntämään päätäni pohtivasti. "Mitä sä teet?" satulahuoneen suunnalta tulevan Vilin ääni ui syvällä matalan epäilyksen vesissä. Se kiiruhti askeleitaan mun vierelle ja kurkotteli katsomaan Ailenia, kuin varmistaakseen ettei mun intensiivinen katse ollut tehnyt sen hoitohevoseen reikää. "Mietin et Ailen saattais olla ihan hyvä westernkisahevonen", mä sanoin tuumivasti. "Se on", Vilin äänessä oli polleutta. "Mut ei se oo kyllä kisannu paljoa. Ja se on niin kiltti että karjalajeissa se varmaan levittäis itse maton itsensä yli että vasikalle olis parempi kävellä sen yli." Vili näytti lievästi loukkaantuneelta. "Miks sen pitäis ees olla hyvä karjalajeissa?" poika kysyi ja loksautti karsinanoven auki. Ailen asteli höplöttämään ihmisensä paidanhelmaa huulillaan. "Mietin että jos kysyisin sitä ratsuks Westernweekeille", mä kallistin päätäni. Vili vilkaisi mua terävästi. "Mitä jos MÄ haluan lähtee sillä Westernweekeille?" Mä nostin kulmiani yllättyneenä. Vili ei ollut moneen kuukauteen kysellyt mua seuraksi treenaamaan lännenjuttuja, ja mä olin nähnyt sitä tallilla lähinnä videoimassa Charlien kanssa poseeraavaa Julia, mutta se oli toisaalta ihmistyyppiä jolle fuck it -meiningillä Texasiin kisoihin lähteminen ei olisi mitenkään mahdotonta. Tai oikeastaan edes yllättävää. "Sit mun varmaan täytyy keksiä jotain muuta", mä vastasin tuumivasti, ja kaivoin kankein sormin puhelimen taskusta. Kristerille tiiätkö hyvää lännenhevosta jota voisin saada Westernweekeille lainaan -viestin naputtaminen tuntui lievästi kiusalliselta, kuin mä olisin suurisilmäinen pentu pyytämässä isukilta omaa ponia. Isukki oli kuitenkin suopealla päällä. Se pyysi käymään LiekkiVaelluksen kautta vaikka heti tänään. "Kiinnostaako tulla valitseen sun kilpailevalle tiimille hevonen?" mä virnistin Vilille. Windi ja Ailen on aseteltu nopeasti raskaiden lännensatuloidensa alle, ja pian tammat tasapainottelevat puolijäisellä metsäpolulla hokkikaviot kirskuen. "Sä meet taas sen Raicy's Angelsin kanssa? Harmi jos ei saada all-Sebe-tiimii, se ois cool", Vili pohdiskelee ja vetelee toppatakkinsa hihoja sormiensa päälle. Se virnistää itsekseen. "Ehkä käännytän Valtsun ja Jasmiinan mukaan, eikai sillä nii väliä onks sitä estesatulassa vai lännensatulassa." "Haluun kyl nähä Valtsun stetsonissa", mä virkon. "Ja sellasissa peppuchapseissa", Vili lisää. Me nauretaan Valtterille koko loppumatka LiekkiVaellukselle niin että Windin luimistuslihaksia varmaan kramppaa. Se ei hyväksy, että sen selässä viihdytään. "Tulitpas nopeasti", Krister astelee pienemmästä pihattotallista meitä vastaan juuri kun me liu'utaan hevosten selästä liukkaalle, lätsähtelevälle pihalle. "No, tätä sulle vähän ajattelin, se on ainakin toimiva ja lyhyellä varotusajalla sovittavissa sun käyttöön", Kristerin matala mörinä melkein katoaa maaliskuiseen viimaan, kun se viittoilee pihaton aidan yli matalan hiirakon selän suuntaan. "Se on Noel. Voit koeratsastaakin, jos on tarvis." Vili mun vieressä irvistää, kun hevonen nostaa päätään, ja poika tajuaa mun saavan käyttööni virkeän quarterin. Kai se tiimikisamahdollisuuksiensa puolesta oli toivonut, että Krister olisi kaivanut mulle jostain ratsuksi vanhan lattiaharjan. "Mä laitan Mannylle kuvan, pitää varottaa sitä", Vili irvistelee, ja mä hivutan itseni ja mun kyynärtaipeeseen sidotun happaman Windin samaan kuvaan tarhaavan Noelin kanssa, etualalla voitonmerkkiä näyttäen. Vilin suupielessä on pieni hymy, kun se tarkentaa ja lähettää kuvan Seppeleen whatsappiin. Mun taskusta kuuluu kilahdus. Ja toinen heti perään. Viliä naurattaa. "No?" mä kysyn. "Eedi siellä vaan kaverin puolesta kyselee, että eikai Westernweek taas tarkota, että tuot Kleopatran takas Seppeleeseen."
|
|
|
Post by Cella on Mar 14, 2023 14:37:08 GMT 2
Cella mukaan, se voi olla sosiaalinen eläin ja mennä 2 hengen huoneeseen!!
Cellan ratsuksi arpoutui Feeli. Mitään muuta kuin nimen Cella ei siitä sitten tiedä/muistakaan, niin mitäänsanomaton ja mieleenpainumaton eläin se on. Se ei ole kunnolla poni mutta ei hevoskokoinenkaan, ja sen sielukkuus on samaa tasoa kuin 2000-luvun heppapelien hepoissa, joille on animoitu tasan yksi ääni ja pään liike. Se saattaa olla ruskea.
|
|