Halloweenin kunniaksi kaikkialla tapahtui. Olin ilmoittautunut kauhistellen kaksiin estekilpailuihin samalle päivälle ja jättäytynyt sen vuoksi sydän syrjällään pois Seppeleen Halloween-kulkueesta.
”Mä tuun illalla mukaan juhliin”, lupasin Nadjalle, jonka naama venähti kun kerroin ratkaisustani.
”Mä toivoin että olisin nähny sut ja Bonnien hattivatteina tai valkokärpässieninä”, hän huokaili.
Perjantaissa oli kaikki epäonnistumisen ainekset. Lastaussilta saattoi romahtaa, ponin kenkä tipahtaa tai minun huolella mieleen painetut kisaratani sekoittua. Sen vuoksi osoitin erityisen suurta ihmetystä ja puistelin päätäni monta minuuttia epäuskoisena, kun olin saanut hypättyä jo ennen neljää molemmat ratani ja huristelin kisakuljettaja-Jessen kyydissä takaisin kohti tallia.
”Mähän ehdin vielä kulkueeseen!” kauhistelin onneani jalat rennosti kojelaudalle heitettynä.
”Et, jos mä innostun sun hottisvarpaista ja pysähdyn tienlaitaan pussailemaan. Niitä, en sua”, Jesse uhkasi katse ajoradassa. Minä tuhahdin hymyillen ja vedin jalkani alas kojelaudalta. Vihje ymmärretty.
Ehdin nippa nappa mukaan kulkueeseen. Olin linnoittautunut viimeisen kymmenen minuutin ajaksi Bonnien kanssa traileriin ja taikonut kisailmeessä pörhistellystä ponista parhaani mukaan kauhujen ratsun. Kun parkkeerasimme tallipihalle, heitin häthätää varusteet ponin päälle ja otin vastaan lyhdyn, jonka Pirre kävi juoksuttamassa minulle.
”Tuu letkaan, ollaan just lähdössä”, hän hoputti silmää iskien.
Bonnie huokaisi ja laski turpansa viistämään kovaa maata, kun minä nousin sen selkään. Kerrankin poni oli niin poikki, että kulki maastossa enemmän kuin viisitoista askelta yrittämättä kertaakaan säikkyä tai siirtyä raviin.
Kulkueen jälkeen hoidin ponin talliin lihakset kivistäen. Cella kiroili naapurikarsinassa kuin uppoavassa laivassa viruva merimies ja yritti hinkata Jokerin virnettä pois Windin turvalta. Windi näytti kovin tyytymättömältä pesuun ja viskoi päätään ärsyyntyneenä niin, että soman vihreä harja heilahteli kaulan puolelta toiselle.
”Joksä oot valmis?” kysyin, kun olin saanut Bonnien nätiksi ja sujautin sen letityskuminauhat takaisin pussiinsa. Hopeanvaalea harja jäi hassun käkkäräksi.
”No se saa nyt olla hyvä, mä en saa tuota töhnää tuon vähemmäksi!” Cella marmatti. ”Näyttäkööt sitten karmeelta! Mennään!!”
Niine hyvineen hän lähti talsimaan karsinalta ja kääntyi odottamaan minua vasta satulahuoneen ovella.
”Ai kaamee, mä en takuulla juo tuota!”
Wenla kurkisteli isoon lasiseen kulhoon, jossa lillui hiljalleen punaista nestettä. Siellä täällä kellui epäilyttävän näköisiä paloja, jotka saattoivat olla hedelmälihaa. Kulho oli nostettu tupamökin pöydälle ja näytti aavemaiselta himmeässä tunnelmavalossa.
”Onko siinä alkoholia?” Inksu hihkaisi vähän liian innostuneen kuuloisena.
”Tsot tsot, hyvät tytöt, mä testaan ensin”, Britta sanoi tärkeän näköisenä ja kurotti kädenmuotoisen kauhan puoleen.
”Hei anna olla Brisu, et säkään oo täysi-ikäinen!” Emmy nauroi. ”Vaikka mehua se vaan on!”
”Ellei Anne ja Pirre oo varautunu siihen, että kohta täällä köllii viistoista alaikäistä suloisessa huppelissa”, Inkeri iski meille merkitsevästi silmää. ”Ehkä tää on ihmiskoe niiltä.”
”Huh, se sopis Halloweeniin”, Tuulia vastasi. ”Mun selkäpiitä karmii jo kun ajatteleeki!”
”Ai meitä humalassa vai!” Wenla kiljahti.
”Nii”, Tuulia vastasi nauraen. ”Miettikää mitä otsikoita siitä sais! Heppatytöt turmiolla!”
Tupamökissä oli hämärää ja siellä tuoksui ruoalle ja paksulle kasvomaalille, jota ratsastajat olivat yrittäneet hinkata pois kasvoiltaan. Siellä täällä näkyi edelleen paljastavia rippeitä asuista. Rosa oli sujauttanut mekon sananmukaisesti p a l j a s t a v a n pitsiunelmansa päälle kun oli huomannut, että Eetu, Pyry ja Nuutti eivät pystyneet katsomaan häntä silmiin, ja loikoili nyt kauriinsilmät meikattuina sohvalla. Emmy oli niin ikään viskannut mekkonsa nurkkaan ja hänen vaatetuksensa näytti paljon tutummalta nyt, kun hän istui vieressäni ja ahtoi sisäänsä käärmeensilmäoliiveja.
Väki ei huomattavasti vähentynyt, kun ilta tummui pihalla ja alettiin tehdä siirtoa saunamökkiin.
”Mikä elokuva siellä on?” Inkeri pohdiskeli, kun tarvoimme pihan poikki.
”Perlino – osa kaksi: Eemelin kummituksen paluu! Huu!” Emmy kiusasi tyttöä. Inkeri leiskautti valkean tukkansa olkansa ylitse ja tuhahti ylpeästi.
”Pah! Sitä mä en pelkäisi! Se on sitä paitsi menneen talven lumia!”
Hän kipaisi meidän edellemme ja sujautti kätensä merkitsevästi Eetun käteen. Minä ja Emmy vilkaisimme virnistäen toisiamme.
Saunamökissä tuli illan myötä käsittämättömän kuuma. Elokuvan jälkeen, kun aloimme tehdä petejä, osa harkitsi jo lähtevänsä kotiin.
”Pitäis olla vähintään kameli että pystyis nukkumaan tässä kuumuudessa”, Sussu huokaili pää ikkunasta ulos työnnettynä.
”Varo, ettei kummitus vie sua, kun roikut siinä”, Elina nauroi puistellessaan patjaa auki kerältä. Patja kierähti mutkitellen lattialle hänen eteensä ja hän kömpi makoilemaan sen päälle.
”Meinaatteko te nukkua siellä saunaeteisessä kahdestaan?” pöydän ääressä istuva Britta kysyi kujeilevan kuuloisena Inkeriltä ja Eetulta, jotka raahasivat paraikaa patjojaan lattian poikki.
”Ääh”, Eetu punastui. Oliko hän luullut pääsevänsä sebeläisten tarkkojen katseiden ohitse? ”Me vaan… mennään jutteleen tuonne.”
”Kavereidensa eessä Eetu tuskin olis sanonu samaa”, Emmy hihitti korvaani, kun Inkeri ja Eetu sulkivat oven perässään.
”Teillä tulee kuuma siellä! Hei olkaa varovaisia ettette saa lämpöhalvausta! Ottakaa täältä mehukannu ja keksejä mukaan!” Cella huuteli avuliaasti puuoven takana ja paukutti sitä nyrkillään.
*
Aamulla olimme huomattavasti hiljaisempaa väkeä. Luulen, että parhaassakin tapauksessa unta oli saatu palloon alle kolme tuntia. Yöseikkailuiden myötä eteisessä oli rivi märkiä kenkiä, saunassa kuivui sotilaallinen rivi paitoja ja ovensuuhun oli asetettu nojaamaan paksu puulankku, johon oli poltettu epämääräisiä kuvioita. Näin aamun harmaassa auringonvalossa se ei näyttänyt läheskään yhtä pelottavalta kuin yöllä.
”Mä oon edelleen varma, että tuo on Kasperin tekosia”, sanoin unirähmiä silmistäni pyyhkien, kun talsimme saappaissamme pihan poikki. Kahdeksan erilaista herätysääntä olisi saanut meidät pinkaisemaan ylös myös ilman Pirreä, joka oli käynyt koputtelemassa ikkunoihin ja huutelemassa, että hevoset piti rahdata pihalle.
”Täällä on niin kylmä, että mä meen koomaan”, valitti takkiin kääriytynyt Clara, joka näytti edelleen olevan unessa.
”Mä rukoilen, että hevoset on seisonu yön siisteinä tallissa ja kävelee yksinään tarhoihin. Mun päässä jyskyttää”, Rosa voivotteli otsaansa hieroen.
”Voi hyvänen aika”, Fiia näytti äkkiä heräävän tähän aamuun ja jäi katsomaan meitä pöllämystynyt hymy kasvoillaan. ”Mitä IHMETTÄ me viime yönä oikein tehtiin?”
Typertynyt nauru kaikui pihan poikki.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!