|
Post by Cella on Jan 17, 2015 19:02:15 GMT 2
Luokat 2 & 3 Cella - Whirlwinded Dot
|
|
|
Post by Cella on Jan 14, 2015 22:14:09 GMT 2
"Mä näytän kyllä kuumemmalta kuin koskaan." Britan silmät kääntyi muhun, eikä se oikein voinut olla naurahtamatta. Valkoinen kaapumekko mun toppatakin päällä sai mut näyttämään vakavasti hormonikoukkuun jääneeltä raudanpumppaajalta, jonka hupun aiheuttama selkäkyttyrä ja helman alta pilkottavat omat riisitikkujalat kruunasi makeasti. "Haha joo, Eetukin just valitti olevansa Muumimamma." "No tämmösenä Quasimodona sovin varmaan sit hyvin joukkoon. Sääli ettei olla Eetun kaa etujoukoissa, olis yleisölle ollu huvitusta." "Voi kuule, riitätte te naurun aiheeks letkan viimesinäkin." Kuunneltuani pari vitsiä mun upeasta juhla-asustani kapusin kiemurtelevan kulkueratsuni selkään. Windi ei ollut, kuten tavallista, kovinkaan valoa ja lämpöä hönkivällä tuulella, eikä ympäri tallipihaa lunta pöllyttävä hurrikaaninpoikanen ainakaan helpottanut asiaa. Olin kerrankin ollut ajoissa, ja kaduin sitä kovasti - muiden järjestäytymisen odottelu tuntui kuudelta nälkävuodelta, kun jouduin koko ajan tappelemaan knabstrupperia parempaan ruotuun muiden perään. Lopultakin valokuvat oli räpsitty, ja matka saattoi alkaa. Tallin ulkovalaistuksessa meidän kulkue ei ollut päässyt oikeuksiinsa, mutta meidän kiemurtaessa illan sinertämään, joulukuiseen metsään, veti näky mutkin hiljaiseksi. Mut, joka yleensä ei osannut käyttäytyä lainkaan hartaissa ja vakavissa tilanteissa, kuten kirkossa. Lyhdyt, ihanat tallilaisten ylleen ripustelemat koristeet, sekä Lucian kynttilät hohtivat ihanasti ja sai lumen kimaltamaan himmeästi ympärillään. Näky oli niin hieno, että ihan kurkussa kuristi. Mua ei edes haitannut, että Windin känkkäilyn takia meillä ei voinut olla ihania valokoristeita niinkuin monilla - mä en ajatellut päättää päiviäni ennenaikaisesti kuristumalla valokaapeliin. Näky oli muutenkin loistelias, sellainen, joka sai itselle lämpimän tunteen olevansa jossain tärkeässä mukana. Kylään kiemurtaessamme me kajautettiin perinteinen Lucian laulu Tuulian ratsastaessa ensimmäisenä talojen väliselle kadulle. Väkeä oli enemmän kuin mä oisin ikinä ajatellut: hevostapahtumat oli tällä alueella selvästi isossa arvossa. Kaikenikäiset katsojat hiljentyivät, räpsivät puhelimellaan kuvia, ja muutaman vanhemman rouvan suut liikkuivat meidän laulun tahtiin. Pienestä pysähdyshetkestä mä en erityisesti nauttinut - Windi oli niin levoton, ja iso väkijoukko sai sen tuntumaan kuin jännitetyltä jouselta. Ohjailin tammani suosiolla hiukan kauemmaksi, ettei kukaan innokas pikkulapsi vaan sattuisi lähelle ja jotain pääsisi sattumaan. Kauempaa porukka näytti kuhisevalta ja valoisalta mehiläispesältä, Tuulia kaiken keskellä valkoisissaan, kasvot hehkuen kun lapset ihailivat Rosa-ponia. Tuulia oli ilahtunut lähes kyynelten partaalle kuullessaan pääsevänsä Luciaksi letkan kärkeen, ja hän hoiti hommaansa antaumuksella. Mua hymyilytti. Alkumatkan hartaan hiljaa edennyt porukka oli paljon rennompi ja puheliaampi kylästä lähtiessämme. Kiemursimme hiljaa puiden välissä lyhtyjen heittäessä pitkiä varjoja polulle, ja metsä ympärillä oli aivan hiljaa. Toinen pieni pysähdys aivan kivenheiton päässä tallilta yllätti mut, ja jäin katselemaan kuinka muutamat jalkautuivat selästä, kiikuttaen pieniä ruokakoreja puiden siimekseen. Liikutus sai mun silmät räpsymään - lahja talvessa värjötteleville metsän eläimille oli Salmalta aivan ihana idea, ja valontuojien vaellukselle upea lopetus. ~~
Katrilli
Tummuus kohtaa vaaleaa, saa vastakohtaa tanssittaa, nousee jalka, liihottaa, jo ratsut valtaa kamaraa, kun parit hiekkaa rummuttaa, voi kaiken täysin unohtaa.
Jo laukassansa askeltaa, nuo kaksi mustanpuhuvaa, on toinen paha, varokaa, se kantaa naista upeaa, eikä toista mielestänsä saa, kun poika tummaa taivuttaa.
On kaksi laista joutsenen, kaksi vaaleutta säteillen, niist' toinen tanssii raivoten, parin vastapuolta kiusaten, mut toinen laukkaa iloiten, yhteistyössä yli sanojen.
Yhä tummuus kohtaa vaaleaa, saa vastakohtaa tanssittaa, laskee jalka, odottaa, jo ratsut tahtoo lopettaa, kun parit hiekkaa rummuttaa, voi kaiken täysin unohtaa. TAP
|
|
|
Post by Cella on Jan 14, 2015 21:07:32 GMT 2
Väistö!
Jos saisit päättää, olisitko mieluummin porukan pisin vai lyhin?
|
|
|
Post by Cella on Jan 13, 2015 17:06:52 GMT 2
Voi apua, en kestä teitä :') Kiitos kehuista ihan hirveesti, toi oli kyllä ihana tehdäkin. Juu mää mietin eka nimien laittoa, mut se olis sotannut kuvia, plus vienyt sen ilon löytää ja keksiä ite kuka on kuka Emmyn kuva Patronille oli ihana, oot vanginnu mahtavasti sen millasen eron paksu talvikarva tekeekää poniin! Terkuin teen just lähtöä yhen semmoisen perkanan siperiankarhun luo.... Ja muitakin maksuja noihin joulukuun juttuihin on ollut superkiva lukea, antanu kivasti inspiraatiota itellekin kun mulla ne vielä junnaa takaraivossa!
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:21:29 GMT 2
Lupauksia Twenty-first
Vuodenvaihteen tunnelmointia, reilun viikon myöhässä kiitos teknisten pulmien ja meikäläiseen iskeneen kauhian laiskuuden. Noo, nuorihan tämä vuosi vasta on, hyvin vielä sopii.
Klikkaa linkkiä kuvan alla!
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:18:14 GMT 2
Aattoilta Twentieth
Mä tiesin tasan tarkkaan missä mun laskettelulasit ja toppahousut tällä hetkellä oli. Ne makoili tyytyväisinä mun makkarin laatikostossa, jossa pidin mun urheilukamoja – tiesin sen, koska olin nähnyt ne juuri tänään noukkiessani toisiksi paksuimpia pökiäni mukaan illan maastoa varten. Kaipasin niitä nyt, kun käsittämätön ilmastokatastrofin poikanen tuiskutti lunta ja jääkiteitä pain naamaa saaden mun silmät vetistämään. Lumisokeana myyränä oli lähes mahdotonta saada teutaroivaa Windiä astumaan puolittaistakaan askelta suoraan. Päätäkin kivisti, kun siskopuoli Ami oli heittänyt aamulla kiukustuessaan mua rosollikulholla ohimoon.
Mutta mikään ei haitannut mua tänään. Ei arktiset olosuhteet, ei sekopäinen suku, eikä se etten ollut tuntenut mun varpaita viimeiseen varttiin. Antoi tuiskuttaa vaan, nyt oli joulu.
Musta ei ehkä ihan hevillä sitä uskoisi, mutta mä olen ehkä yksi maailman kovimpia jouluihmisiä. Eilen illalla en meinannut saada unen päästä kiinni kun odotin jouluaamua niin kovasti, ja tänään olin herännyt jo ennen Artsilan työnarkomaania kukkoakaan katsomaan Joulupukin kuumalinjaa ja juomaan glögiä niin paljon että mahaan koski. Joulu oli vuoden ihaninta aikaa mun mielestäni, ja aattoinen ratsastusoli hauska uusi perinne siihen lisättäväksi.
Ratsukoiden pitkä letka kiemurteli hämärtyvän metsän lomassa, lyhdyt syttyen yksi kerrallaan. Ratsastus itsessään ei ollut mitään maailman miellyttävintä – sen lisäksi, että yläkerran ukko päätti heittää meille tänään lunta koko vuosikymmenen joulujen edestä, piti murehtia ja jännittää jatkuvasti, räjähtäisikö mun stressaava ratsuni käsiin seuraavassa hetkessä. Mutta tunnelma, se oli kaiken arvoista. Ja vaikka mulla oli ollut alkuun kova hinku päästä jouluisen reen kyytiin, jossa Pyry tälläkin hetkellä istui taljojen ja vilttien alla, olin mä halunnut jakaa tämän meidän ensimmäisen jouluperinteen Windin kanssa. Kuului siihen perinteeseen mun muksahtaminen hankeen tai ei.
Laukkapyrähdys laukaisi mun jännitystä huomattavasti, ja matkan lopun osasin nauttia kyydistä ja vain hengittää syvään tätä hetkeä. Vauhtia ei loppumatkasta ollut yhtään vähempää – Alex pyrähteli Eetun alta sekä koilliseen että kaakkoon samanaikaisesti villiten muita ympäriltään, ja joulunajan parhaat naurut tarjosi Sirpaltaan kinokseen hulahtanut Inkeri.
Lopulta lumisen ja punaposkisen joukkion jalkauduttua tallipihalla ja vietyä poninsa bokseihinsa alkoi tunnelma jälleen rauhoittua, ja yksi kerrallaan joulunviettoon poistujien myötä talli hiljeni. Hyvästeltyäni loimitetun Windin mä kirmasin pihalle Britan, Tuulian ja Claran perään, ja kaappasin kaikki tytöt kerralla kainaloon ennen kuin ne ehti estää. ”Mahtavaa joulua tytöt. Nyt sikavauhdilla kotiin, mä en aio jättää mitään riskiä sille, että joku kehtais alottaa kinkun ilman meikäläistä.”
|
|
|
Post by Cella on Jan 11, 2015 1:17:26 GMT 2
Luciakulkue Nineteenth
"Mä näytän kyllä kuumemmalta kuin koskaan." Britan silmät kääntyi muhun, eikä se oikein voinut olla naurahtamatta. Valkoinen kaapumekko mun toppatakin päällä sai mut näyttämään vakavasti hormonikoukkuun jääneeltä raudanpumppaajalta, jonka hupun aiheuttama selkäkyttyrä ja helman alta pilkottavat omat riisitikkujalat kruunasi makeasti. "Haha joo, Eetukin just valitti olevansa Muumimamma." "No tämmösenä Quasimodona sovin varmaan sit hyvin joukkoon. Sääli ettei olla Eetun kaa etujoukoissa, olis yleisölle ollu huvitusta." "Voi kuule, riitätte te naurun aiheeks letkan viimesinäkin." Kuunneltuani pari vitsiä mun upeasta juhla-asustani kapusin kiemurtelevan kulkueratsuni selkään. Windi ei ollut, kuten tavallista, kovinkaan valoa ja lämpöä hönkivällä tuulella, eikä ympäri tallipihaa lunta pöllyttävä hurrikaaninpoikanen ainakaan helpottanut asiaa. Olin kerrankin ollut ajoissa, ja kaduin sitä kovasti - muiden järjestäytymisen odottelu tuntui kuudelta nälkävuodelta, kun jouduin koko ajan tappelemaan knabstrupperia parempaan ruotuun muiden perään. Lopultakin valokuvat oli räpsitty, ja matka saattoi alkaa. Tallin ulkovalaistuksessa meidän kulkue ei ollut päässyt oikeuksiinsa, mutta meidän kiemurtaessa illan sinertämään, joulukuiseen metsään, veti näky mutkin hiljaiseksi. Mut, joka yleensä ei osannut käyttäytyä lainkaan hartaissa ja vakavissa tilanteissa, kuten kirkossa. Lyhdyt, ihanat tallilaisten ylleen ripustelemat koristeet, sekä Lucian kynttilät hohtivat ihanasti ja sai lumen kimaltamaan himmeästi ympärillään. Näky oli niin hieno, että ihan kurkussa kuristi. Mua ei edes haitannut, että Windin känkkäilyn takia meillä ei voinut olla ihania valokoristeita niinkuin monilla - mä en ajatellut päättää päiviäni ennenaikaisesti kuristumalla valokaapeliin. Näky oli muutenkin loistelias, sellainen, joka sai itselle lämpimän tunteen olevansa jossain tärkeässä mukana. Kylään kiemurtaessamme me kajautettiin perinteinen Lucian laulu Tuulian ratsastaessa ensimmäisenä talojen väliselle kadulle. Väkeä oli enemmän kuin mä oisin ikinä ajatellut: hevostapahtumat oli tällä alueella selvästi isossa arvossa. Kaikenikäiset katsojat hiljentyivät, räpsivät puhelimellaan kuvia, ja muutaman vanhemman rouvan suut liikkuivat meidän laulun tahtiin. Pienestä pysähdyshetkestä mä en erityisesti nauttinut - Windi oli niin levoton, ja iso väkijoukko sai sen tuntumaan kuin jännitetyltä jouselta. Ohjailin tammani suosiolla hiukan kauemmaksi, ettei kukaan innokas pikkulapsi vaan sattuisi lähelle ja jotain pääsisi sattumaan. Kauempaa porukka näytti kuhisevalta ja valoisalta mehiläispesältä, Tuulia kaiken keskellä valkoisissaan, kasvot hehkuen kun lapset ihailivat Rosa-ponia. Tuulia oli ilahtunut lähes kyynelten partaalle kuullessaan pääsevänsä Luciaksi letkan kärkeen, ja hän hoiti hommaansa antaumuksella. Mua hymyilytti. Alkumatkan hartaan hiljaa edennyt porukka oli takaisin tullessa rennompi ja puheliaampi kylästä lähtiessä. Kiemursimme hiljaa puiden välissä lyhtyjen heittäessä pitkiä varjoja polulle, ja metsä ympärillä oli aivan hiljaa. Toinen pieni pysähdys aivan kivenheiton päässä takaisin tallilta yllätti mut, ja jäin katselemaan kuinka muutamat jalkautuivat selästä, kiikuttaen pieniä ruokakoreja puiden siimekseen. Liikutus sai mun silmät räpsymään - lahja talvessa värjötteleville metsän eläimille oli Salmalta aivan ihana idea, ja valontuojien vaellukselle upea lopetus. ~~
Katrilli
Tummuus kohtaa vaaleaa, saa vastakohtaa tanssittaa, nousee jalka, liihottaa, jo ratsut valtaa kamaraa, kun parit hiekkaa rummuttaa, voi kaiken täysin unohtaa.
Jo laukassansa askeltaa, nuo kaksi mustanpuhuvaa, on toinen paha, varokaa, joka kantaa naista upeaa, eikä toista mielestänsä saa, kun poika tummaa taivuttaa.
On kaksi laista joutsenen, kaksi vaaleutta säteillen, niist' toinen tanssii raivoten, parin vastapuolta kiusaten, mut toinen laukkaa iloiten, yhteistyössä yli sanojen.
Yhä tummuus kohtaa vaaleaa, saa vastakohtaa tanssittaa, laskee jalka, odottaa, jo ratsut tahtoo lopettaa, kun parit hiekkaa rummuttaa, voi kaiken täysin unohtaa.
|
|
|
Post by Cella on Jan 9, 2015 8:46:18 GMT 2
Clara on hauska tyttö, mukavaa ja rentoa juttuseuraa tsätissä! Mielettömän taitava piirtäjä, osaa vangita niin koneella kuin käsin ihanan tunnelman kuviinsa, hauskoilla ideoilla varustettuna. Hän sopii pienelle Walmalle mahtavan hyvin, ja on hauskuuttanut ja inspiroinut varmasti monia kerronnallaan ja kuvailullaan parivaljakon seikkailuista
|
|
|
Post by Cella on Dec 28, 2014 21:19:26 GMT 2
Ihanaa jengi mitä jouluaktiivisuutta! Mahtavan kivoja, erilaisia ja kekseliäitä merkintöjä ja maksuja vaikka kuin monelta (Inkkukinkku oot mun hero). Nyt saan joulun itelleni vaikka joka päivä kun tuun nuo vaan katsomaan, ihanan glögintuoksusia tunnelmia rivien välissä ja kuvissa.
Amanda olikin kiva ja yllättävä uus tuttavuus, heti näky hoitomerkinnästä ihana ja tarttuva inspiraatioryöppy.
Claralta törkeen ihania piirrosmerkintöjä, oot huipputaitava piirtämään, oikein pitänyt parissa viimesimmässä jäädä ihasteleen kynänjälkeä ja yksityiskohtien onnistuneisuutta
Annen piirrokset osu ja upposi - jälleen kerran. Kyllä tuo värien aitous ja syvyys ja kuvien tunnelma on vertaansa vailla siitei mihkään pääse
|
|
|
Post by Cella on Dec 21, 2014 22:31:51 GMT 2
Harmiton Eighteenth
Mä olin tänään jotenkin omituisen hyvä ratsastaja. Jokainen urheilijaihminen varmaan tietää sen hassun päivän tai hetken, kun on yhtäkkiä paljon parempi kuin yleensä - juoksu kulkee kovempaa, pallo pysyy kädessä paremmin tai refleksit ovat terävämpiä kuin koskaan ennen. Sellainen päivä mulla oli, ja kun Windin ravi nieli maneesin hiekkapohjaa, musta tuntui että se oli mun muotoiltavissa kuin ilmapalloeläin klovnin kourissa. Tottakai mä sitä sitten vähän egoilinkin maneesin reunalle kerääntyneelle pienelle yleisölleni. Hei, näin hyvii me ollaan! Hetki myöhemmin jarruttelin tamman käyntiin keskihalkaisijalla. Olo oli onnellinen ja hassun leijaileva, niin hyvän ratsastuksen, Rosan ja Salman antaman uskomattoman joululahjan, alkaneen joululoman ja Oton lähestyvän saapumisenkin ansiosta. Kiittelin Windiä isoin taputuksin kun ohjailin sen kaartoon. Tää se oli elämää. "That was awesome!" Lionelin ääni kuului hallin reunalta saman tien kun mun päkiät tärähti maahan. Mä käännyin ääntä kohti, ja jouduin taas oikein muistuttamaan itseäni miten hengitetään, kun jäin napittamaan Salman ranskalaiskamua silmiin. Miten joku voi olla noin perkeleen hyvännäkönen. "On a scale from one to ten you were like... a damn nine and a half!" poika jatko kuohuamistaan, ja katteli mua ja hikistä tammaa silmät suurina. "No what the hell we're a ten!" Jätkä purskahti nauruun mun protestistani, kirskautti maneesin painavan oven auki, ja jäi siristelemään sisään puuskahtavassa talvituulessa kun me kuljettiin sen ohi ulos pihalle. "Yeah. You are indeed." Tallin lämmössä mä pyörittelin Windin peitinkarvan läpi kumisualla niin, että talvikarva pöllysi ja kättä särki. Lionel huiteli muihin maisemiin, mutta heti ranskiksen lähdettyä Windin ovella roikkui seuraava pahalainen. Mun ei tarvinnut edes katsoa Salman nättiä naamavärkkiä tietääkseni että se virnuili pahemmin kuin Irvikissa Liisalle. "Olipa vaikeeta arvata kenen seuraan Lionel lähti kun se katos mun kannoilta", tyttö kommentoi painavaan sävyyn ja hipelöi hoitsuni ovessa roikkuvia kamoja. "Sun pitäis olla tarkempi sen kadottelussa, ei se yksin pärjää baskereineen ja patonkeineen täällä pohjolassa." Salma ignoorasi täysin mun murjoman hyvän ranskalaishuumorin ja jatkoi mun killittämistä. "Mitäs jos se tykkää susta? Se puhuu susta aika paljon." Mä käännyin katsomaan brunea silmiin. Salma oli mahtavaakin mahtavampi tyttö, mutta sillä ei ollut selvästi hajuakaan mitä tässä oli meneillään. Mä olen aika paha flirttailemaan ilman kummempaa tarkoitusperää, ja niin oli selvästi Lionelkin. Tää oli meille harmitonta ja hauskaa ajanvietettä, etenkin kun me ei välttämättä nähdä ikinä enää kun se Suomesta lentää takaisin Mona Lisa -landiaansa. Mä tiesin sen, Lionel tiesi sen, ja olin aika varma että Jessekin tiesi sen. Se oli niin tarkka Salmastaan, että jos se ei olisi mun lailla tajunnut Lionelin olevan jokaisen hameväkeläisen pyörittäjä, se olisi ajat sitten vetänyt ranskanpojan les pantalonsseistaan eli pöksyistään Seppeleen lipputankoon. Mä selitin tämän Salmallekin, ja vaikka tyttö näytti epäileväiseltä, se ei väittänyt vastaan. Me saatiin yhteisvoimin Windi iltakuntoon - tamma oli hyväksynyt Salman oikein hyvin, tyttö oli varmaankin tullut jääkuningattarelle tutuksi pyörittyään niin paljon naapurikarsinassa. Oli kiva saada apua, jota ei tarvinnut koko aikaa suojella henkensä uhalla Windin aseilta. Kun kaikki oli lisäsiivessä kunnossa, me kavuttiin Salman kanssa vintille hoitajien huoneeseen. Huone oli täynnä ihmisiä ja joulukoristeita: ihana tunnelma oikein lävähti vastaan sisään astuessa, ja tuntui erityisen kivalta kun joulunalusviikon hulinoissa tallille oli päässyt paljon vähemmän. "CELLA!" sohvalta kuului Rosan ääni saman tien kun astuin näköpiiriin. Sohvalle oli kertynyt aika paljon tallin porukkaa, kaikki yhden puhelimen ympärille, ja niistä jokainen katsoi nyt muhun jotenkin pelottavan hilpeänä. "....Nooo?" "Inksu löysi puhelimestaan kuvia perjantain pikkujouluista! Sä oot näissä aika stara." Mua nauratti väkisinkin, vaikka pieni ääni mun pään sisällä sanoi että nyt pitäisi pelottaa. Rosan järkkäämät pienet joulut oli olleet kyllä maineensa mukaiset, ihan huippukekkerit. Sen verran mitä muistan. "Uskallanko mä ees kattoa?" "Uskallat, haha, kato nyt tätäkin!" Niimpä mä rojahdin tyynesti Rosan päälle, ja jäin sen ähinästä välittämättä katselemaan esitettäviä kuvia. Tosiaan, meitsi komeili monessa kuvassa - yhdessä oltiin mä ja Britta, yhdessä mä, Pyry ja vähän epäinnokkaan näköinen velipoika Tatu, ja yhdessä mä ja Inksu, jolla oli poski täynnä jälkiä mun kirkkaasta huulipunasta. "No mää aattelin aamulla että kuka mua on rusikoinut, mut Cepa se vaan on pussaillut", puhelimen omistaja nauroi, ja pyyhkäisi sivuille paljastaen uuden kuvan, jossa mä en enää onneks edustanut. "Oon raju rakastaja", mä virnuilin ja nousin epämukavan möykkyiseltä (sorry Rosbe) istuimeltani hakemaan kahvia. "Heei mä en muistanu että Lionel oli siellä?" kuului ääni sohvalta mun takaviistosta heti perään. "Joo, se oli nopsaan käymässä." Mä kumarruin mukini kanssa kurkkaamaan kuvaa Britan olkapään yli, ja jouduin katsomaan kyllä uudemmankin kerran tarkistaakseni, ettei vanhat silmät valehdelleet. Lionelin kanssa kuvassa olin, surprise surprise, mä. Pojan kädet tiukasti mun ympärillä, ja sen naama... Aivan mun kirkkaassa huulipunassa. Eikä vaan posket, niinkun Inkerillä oli ollut. "No johan ny, Cellura on ollu ihan joulumielellä, hahhaha!" Mä tiesin taas katsomattakin, että Salman kauriinsilmät oli kääntyneet muhun. Mä en kattonut niihin, vaan käänsin päätä sen verran, että näin pöydän ääressä Danin kanssa pölisevän Lionelin. Poika huomas mun katsovan, ja jäi hymyilemään mulle pieneksi hetkeksi liian pitkään. Mä käänsin katseen pois ja tein epäonnistuneen yrityksen hautautua kokonaan kahvimukiin. Kevyttä, tarkotuksetonta, hassua flirttiä. Se oli ihan harmitonta. Olihan?
|
|
|
Post by Cella on Dec 13, 2014 11:39:18 GMT 2
Miksi mä istun jättimäisen sytytetyn dynamiittipötkön päällä? Apua, miksi se heittelee päätään? Miksi mun nyrkit valuu? Herrijee, onkohan mulla hupparin selässä jo nolo hikiläikkä? Osaankohan mä enää ratsastaa? Mitä jos Eela menee rikki? Miks Lynn katsoo mua noin? Miksi mun nyrkit on taas harjassa? Oh god, eikai mun pidä mennä ensin? Mun pääkopan sisäpuoli ei ollut kovin rauhallinen paikka meidän horses-only –estetunnin alkumetreillä. Eela oli ihana, kaunis, eteenpäinpyrkivä, ja oikein huokui sellaista kilpahevosmaista voimaa – se oli sen takia myös hirvittävän pelottava. Siitä oli pitkä aika kun olin viimeksi hypännyt näin kuumuvalla ja kovakapasiteettisella hevosella, ja mä olin vähän huolissani, että olin haukannut liian ison palan. Ikävöin Windiä, ja sitä että sitä sai välillä vähän kurmottaa. Kun Lynn oli ensimmäisen kaksi kertaa huomauttanut mulle mun jännittämisestä, mä päätin ryhdistäytyä. Herranenaika, mä osasin ihan hyvin, tää jännitys oli nyt ainoa joka tässä oli tiellä! Pyörittelin hartiat kunnolla molempiin suuntiin ja venyttelin jalan välissä pitkäksi alas, jättäen ne sitten rentoina jalustimeen. Mulla oli kivasti aikaa hakea oikeaa pohkeen paikkaa ja testailla jarruja lävitse, kun ensimmäiset ratsukot hyppelivät kahta havupystyä, jotka toimi meidän ensimmäisinä hyppyinä. Mä ehdin myös silmäillä hyvän tovin kaikkia maneesin esteitä: niitä oli kyllä kaikenmallisia ja –kokoisia, talosta sianselkään. Esteiden erikoisuus ei mun jännitystä ainakaan hellittänyt, mutta kyllä se viehätti. Myötäsin selkälihakset mukaan harjoitusraviin, puolipidätin pehmeästi, ja avasin sisälonkkaa saaden herkän tammani nostamaan pyörivän laukan. Oli meidän vuoro. Eela oli hyvä hyppääjä, eikä se arastellut esitellä sitä. En ollutkaan koskaan joutunut tilanteeseen, jossa hevosta pitäisi estää hyppäämästä liian korkealle, mutta nyt se oli käsillä – tamma liioitteli ja korisi kierroksia kerätessään sen verran vahvasti, että mulla oli selässä ongelmia ennustaa sitä ja pysyä matkassa. Aina hyppykertojen välissä ohjasin lämmennyttä vieterihevosta kauemmas muista, ja ravuutin sitä niin pitkäksi ja rennoksi kuin vain osasin. Se auttoi aina hetkeksi, mutta lähestymisissä sai silti ottaa vastaan ettei se harpponut viimeisiä askelia ja ponnannut yli metrin ilmavaralla. Välikäynnit teki hyvää ennen kiinteisiin esteisiin siirtymistä. Mua ei enää niiden ylitys stressannut, koska huomasin ettei Eelaakaan. Päinvastoin, tamma tuntui olevan sen verran varma taidoistaan ja jättävän varaa hyppyihinsä, ettei esteiden kiinteys hetkauttanut. Heinäpaali, pöytä ja muuri sujui meiltä itseasiassa todella hyvin: Eela pysyi jo paljon paremmin ohjan ja pohkeen välissä, ja mäkin olin oppinut taas nauttimaan vauhdikkaasta menosta. Ehkä ero Windiin, jota sai veivata käsipelillä eteenpäin ennen kuin moottori käynnistyi, oli tehnyt kontrastista isomman tuntuisen kuin se olikaan. Talolla kuitenkin me tarjoiltiin porukalle ensimmäinen läheltäpiti-tilanne, kun samaan aikaan mä aloin jännittää vierasta estetyyppiä ja Eela taas keräsi parissa askelessa sellaiset kierrokset, että mä en osannut sitä lainkaan odottaa. Paiskauduin hyppyvaiheessa melko pahasti kaulalle, mutta onneksi Lynn oli juuri teroittanut päkiäpainopisteen merkitystä, jolloin mun asento oli tukeva enkä saanut kyytiä hiekalle. Keräilin itseni satulaan, ja sydän pikkuisen pamppaillen ratsastin höyrypäävaihteisen Eelan takaisin ruotuun. Lopuksi kaikki maneesin esteet pistettiin radaksi. Se oli pidempi rata kuin mitä olin hetkeen hypännyt, ja muistettavaa oli, mutta onneksi me oltiin vuorossa loppupäässä. Nyt uskalsin ratsastaa Eela-tammaa jo paljon enemmän – mun arastelu oli ollut tavatonta, ja varmasti iso syy siihen ettei meidän suoritukset olleet kovin hallittuja. Pitelin istunnalla tamman tasapainoisessa laukassa, kun lähestyimme ensimmäistä estettä. Se oli vielä ongelmia tuottanut talo, joten oikein liioittelin mun rentoutta ja olin koko ajan valmiudessa jos tapahtuisi yllättäviä lähtöjä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan meidän lähestyminen onnistui nappiin, ja hyppy onnistui sulavasti toiselle puolelle. Eela oli vihdoin hyvin kuulolla ja vaikka se painoi välillä innoissaan kuolaimeen, ei lähtenyt missään vaiheessa kaahailemaan. Pystyesteet sujui ongelmitta, samoin pitkän kaarteen jälkeen pöytä ja sianselkä. Mä sekoilin itse hiukan, kun en muistanut toisen pystyn kuuluvan rataan uudelleen, vaan lähdin ohjaamaan Eelaa pohkeella kohti taloa. Lynnin huikkauksesta mä korjasin nopeasti avut, mutta lähestymisestä tuli hiukan liian vino ja kiireinen, jolloin Eelan takakavio kopautti pystyn yläpuomin maahan. Tamma heitti päätään, ja mä rapsutin sitä harjan tyvestä pahoitellen. Mun moka, ei hätää. Loppurata sujui oikein mukiinmenevästi, ja mä jarruttelin Eelan lähtöpäädyssä raviin leveästi hymyillen. Kiittelin tammaa ja annoin sille ohjaa, kun Rosa ja Windi lähti viimeisenä vuoroon. Mun hoitohevoseni näkyi olevan taas aivan liekeissä, ja Rosa ratsasti sitä hyvin. Huh, osasin mä yhä ratsastaa, eikä Eela onneksi mennyt rikki. Siitä hupparin hikiläikästä olin tosin kiusallisen tietoinen. Kiitos Lynnille tunnista TM
|
|
|
Post by Cella on Dec 13, 2014 10:05:40 GMT 2
Lehmis!
Roskaruuaksi mäkkisapuskaa vai pitsaa 8)
|
|
|
Post by Cella on Dec 8, 2014 20:25:03 GMT 2
Pandan ehkä mieluummin, en oo yhtään konvehti-ihminen! Syön niistä vaan parit parhaat päältä XD
Katteletko ennemmin sarjojen tuotantokausia vaiko leffoja?
|
|
|
Post by Cella on Dec 5, 2014 19:15:31 GMT 2
Ensisilmäyksellä Seventeenth
Suka kahisi Windin tuuhentunutta talvikarvaa pitkin niin hiljaa, että se hukkui auttamatta muihin käytävän ääniin. Mä harjailin sitä kiireettömästi, pitkin vedoin, ja nautiskelin siitä ettei tamma kohdistanut tällä kertaa kiukkuaan muhun tai mun yli pyörimiseen. ”Cella!” Britan ääni vaati mun alaviistostani vaikka kuinka monennen kerran. Mua hymyilytti. Käännyin katsomaan yleisöäni – Brittaa, Inksua, Eetua ja Wenlaa – ja tunsin oloni Jeesukseksi opetuslastensa keskellä. Kaikki rötkötti jonkinlaisessa slaavikyykyssä tai istuma-asennossa käytävän reunamilla, ja napitti mua ylöspäin oottaen mun puhuvan. ”Niin Brittaseni?” ”Kerro jo, sun on pakko kertoa!” ”Ei kai tässä mikään pakko ole”, taivastelin raivostuttavasti, ja pelkäsin hetken että tyttö tukehduttaa mut parsimaansa satulahuopaan. ”ON PAKKO! Et sä voi kiusata ja olla kertomatta!” ”Ihan totta”, Wenukin myönteli ja nojautui uteliaana eteenpäin istumallaan harjalaatikolla. ”Kerro siitä hevosesta.” Mä vain jatkoin hymyilyäni, ja pujahdin ketjujen alta tammani toiselle puolelle. Vasta kun nelikko aloitti kauhean vaativan metelin mä nostin kädet pystyyn nauraen, ja suostuin muka niin alistuvasti selittämään kaiken – tosiasiassa mä olin koko päivän halunnut kuollakseni päästä kertomaan jollekin. ”Okei okei, herrantsiisus! Kaikkihan tapahtu siis älyttömän äkkiä…”
” Mä istahdin läppärin ääreen, nautiskellen kiireettömästä aamusta ja vapaapäivästä, johon ei pitkästä aikaa ollut buukattuna mitään pakollista toimintaa. Avasin aamutakkuilevalla koneellani Facebookin etusivun – ilmoituksia oli monia, etenkin tykkäyksiä ja kommentteja mun eiliseen päivitykseen, jonka olin kirjottanut iloissani saamastani muhkeasta joulubonuksesta. Ei se tietenkään mikään ”hell yeah I’m rich bitches” –tyylinen ollut (”Cella se oli sanasta sanaan noin”, huomautti Inksu), vaan pääpaino oli siinä päätöksessä, että mä olin ostamassa hevosen. Selailin kommentteja hymyssä suin, jotkut oli onnitteluja bonuksesta, jotkut Sebeläisiä intoilemassa hevospäätöksestä. Hörppäsin kahvia ja kelasin sivun ylälaitaan, jossa koreili vielä yksi pieni punainen ilmoitus. Kappas, joku on laittanut mulle viestiäkin.
Jouduin ihan laskemaan mukin käsistäni kun luin erikoista viestiä. Mun Facebook-kavereissa oli yksi keski-ikäinen rouva, joka oli kisannut mun kanssa monta vuotta samoissa aluekoulukisoissa mahtavalla friisiläisorillaan Gaulilla. Nainen oli ottanut muhun yhteyttä mun päivityksen perusteella, ja kauppasi mulle nyt Gaulin varsaa, omaa 6-vuotiasta kasvattiaan: se oli vastaruunattu, lahjakas, iso, ystävällinen ja komealiikkeinen friisiläisherra, nimeltään Otto. Mun eka ajatus olis ollu hylätä suoralta kädeltä kaikenmaailman facetyrkyttäjät, ja saada se ilo itse selailla hevosten myynti-ilmoituksia ihan rauhassa, mutta joku siinä jäi kutittelemaan alitajuntaan – mä olin aina rakastanut friisiläisiä, niiden herkkyyttä ja näyttävyyttä, ja Anke oli aina vaikuttanut taitavalta hevosnaiselta, josta en uskonut että se kaupittelisi mitään läpimätää klenkkajalkaista hullua. Mä googletin viestissä annetun osoitteen, ja löysin tiedon että talli oli alle tunnin ajomatkan päässä. Ainahan voi käydä kattomassa, mä tuumailin, eihän siinä mitään menetäkkään!
Alle kaksi tuntia myöhemmin mä istuin jännityksestä kippurassa auton pelkääjänpaikalla, yllättävääkin yllättävämmässä seurassa – kuskinpaikkaa kansoitti nimittäin Daniel. Nuorimies oli pöllähtänyt mua vastaan Seppeleen käytävässä, kun olin kirmannut sinne hakemaan kypärääni mahdollista koeratsastusta varten. Se oli kysynyt varmaan ihan kohteliaisuuttaan mihin mä niin kauheesti tohelsin, mut mä ah niin harkitsevaisena möläytin sille kutsun tulla mukaan. Järkeenhän se sinänsä kävi, Danilla oli kokemusta hevosten ostamisesta ja katsastamisesta paljon enemmän kun mulla, se tiesi varmasti mitä piirteitä hyvästä kouluratsusta piti katsoa tarkimmin, ja muutenkin kahdet silmät ja aivot hoksaisivat enemmän kuin yhdet. Mä en tiiä kumpi oli yllättyneempi mun ideasta, Daniel vai mä itse, eihän me oltu koskaan puhuttu tallilla paria sanaa enempää. Olin satavarma että jätkä kieltäytyy kohteliaasti ja vetoaa Topin liikuttamiseen tai vastaavaan, mut hetken pällisteltyään se nyökkäsi. Ja nyt me istua nökötettiin tässä, kuunneltiin radiota ja mä olin selittänyt sille ummet ja lammet tästä Otosta, joka meidän roadtripin kohteena oli. ”Toivottavasti siinä ei oo mitään koiraa haudattuna”, Daniel virkkoi ja kurtisti kulmiaan kun edellä ajava pikkuauto jarrutteli omia aikojaan. ”Mitä meinaat?” ”Jos se on oma kasvatti ja on jo kuusvuotias, niin sen ei oo luultavasti ollu tarkotus alunperin myydä sitä. Ja kuusvuotiaana on aika sinänsä myöhään ruunata, plus että sen hinta on hämmentävän pieni puhdasrotusesta, hyväkuntosesta ja koulutetusta friisiläisestä.” Mä en voi rehellisesti väittää ettenkö oisi miettinyt samaa, etenkin hintapuolta. Nyt kun sen kuuli vielä Danin suusta, se kuulosti juuri siltä että Otto oli joku sekopäinen riehuja, jota on viimeisenä vaihtoehtona koitettu rauhoittaa ruunaamalla, eikä sekään ole tehonnut. ”Nii, oot oikeessa”, mä vaan virkoin, mutta vaihdoin sitten puheenaihetta. En halunnu mennä paikan päälle negatiivisin oletuksin. ”Kiitos muuten kauheesti kyydistä, mä voin kyl ajaa takasinpäin.” Dani vaan naurahti, ja vilkas mua sivusilmällä. ”Ei pahalla, mutta Lynn on ainoo blondi jonka kyytiin mä uskallan mennä. Ja siihenkin meni aika kauan.”
Anke oli meitä vastassa tallipihalla. Nainen näytti täysin samalta kun muistin, vaikkei me mitään läheisiä oltukaan. Me käteltiin, myyjäehdokas kyseli kohteliaasti kuulumiset, mut lähti sitten johdattamaan meitä kohti tarhoja. ”Otto on täälläpäin, se tarhailee tammojen kanssa. Hyvin pärjää laumassa, pärjäs orinakin, Anke selitti samalla kun johdatti meitä pienen lumikerroksen peittämien tarhojen sivuitse. Mä tunnistin Gaulin eräästä oritarhasta, se oli yhtä hieno kun aina ennenkin. Sit me käännyttiin kulman taakse oikeen tarhan eteen, ja siellä – ”
”Hei kaikki! Mitä te täällä nökötätte? CELLA miten meni hevosen kattominen?” Salma ilmestyi tallin pääpuolelta hymyillen kuten aina. ”SHH! Se kertoo just! Persus penkkiin ja kuuntele.” Salma häkeltyi Inksun nopeasta vastauksesta sekunnin ajaksi, mutta nappasi sitten sangon, käänsi sen väärinpäin ja istui sen päälle kääntyen katsomaan mua odottavasti. Sain uuden opetuslapsen, hehhe. Pudotin harjan laatikkoon ja kaivelin sieltä harjakamman, samalla järjestellen keskeytyneitä ajatuksiani. Mihis mä jäinkään…
” Anken viestissä lähettämät kuvat ei ollu tehny Otolle oikeutta. Se seiso aidan vieressä korvat hörössä, korkeena, komeena ja kiiltävänä. Se oli täydellinen siromman ja barokkilaisen friisiläistyypin välimuoto, ja niin kauhean miehekäs ja hieno. Mä menin tutustumaan siihen lähemmin saman tien, unohtaen kuunnella mitään mitä Anke selitti. Ruuna puhkui hiljaa ja ystävällisesti mun ojennetuille sormille, ja mä ajattelin että sulan siihen maahan pieneksi lätäköksi. Sitä tunnetta ei voinu sanoin kuvailla, se tuntu yhen ainoon minuutin yhdessäolon jälkeen mun omalta.
Koeratsastukset ja irtojuoksutuksessa askellajien esittelyt ei muuttaneet mun mieltä – mä halusin ton ruunan. Se oli herkkä, isoliikkeinen ja notkea, mutta melkoisen anteeksiantamaton pienellekin virheelle. Danikin kävi selässä, ja se sen yllättyneen hyväksyvä nyökkäys kerto kaiken tarvittavan – ”
”Hetkonen, Dani? Mitä se tekee tässä tarinassa?” Salma katteli meitä vuorollaan silmiin ymmyrkäisenä. ”Niillä on Cellan kaa salasuhde”, Eetu vastas tytölle täydellisellä pokerinaamalla. ”Täh?!” ”Et sä voi Salma tulla keskellä tarinaa mukaan ja sit kysellä pöljiä. Dani oli mukana neuvonantajana”, Britta järkeili, ja kieli keskellä suuta viimeisteli satulahuovan ompeleet. ”Aa… Sori”, Salma virkkoi valaistuneen näköisenä. ”Jatka vaan.”
” Mä en meinannut millään uskaltaa kysyä Ankelta siitä, mistä me oltiin Danin kaa autossa puhuttu. Mitä jos se vastaisi, että Otto tosiaan on täyspäiväinen lohikäärme? Mulla oli sellainen jo, pilkullisena ja pienemmässä mittakaavassa, en mä tarvinnut toista. Pakko se oli kuitenkin tarkistaa. Anke otti parhaillaan Ottoa kiinni kentältä pörräämästä, ja se vakavoitui kun mä olin esittänyt mun huoleni. ”Joo, minä arvelinkin että se ihmetyttää”, nainen aloitti. ”Pitää ymmärtää, että Otto ei oo ikinä ketään ihmistä satuttanut, se on ystävällinen kun mikä. Mutta sillä on sama homma kun isällään, väärän ihmisen kanssa se on… mahdoton.” ”Miten niin mahdoton?” ”Ei aina, mutta silloin tällöin se tekee sellaisia… tempauksia. Se on kerran rikkonut karsinansa oven täysin säpäleiksi, se on kymmeniä kertoja lähtenyt käsistä ilman syytä, orina se pääsi mystisesti meidän yksityisomistajien kalliiden huipputammojen tarhoihin ja pisti ne paksuksi… se on tullut meille järkyttävän kalliiksi.” ”No miksi sä tahdot sitten myydä murheenkryynin eteenpäin?” Daniel kysyi taustalta hiukan terävästi. ”Gaul, Oton isä, oli kasvattajallaan samanlainen. Minulla oli epäilyni kun ostin sen, mutta se osoittautui paremmaksi ostokseksi kuin kukaan, se on se mun elämäni muuttanut hevonen. Se ei meille tultuaan, oikean ihmisen luo päästyään, ole tehnyt pahojaan enää koskaan. Mä toivon että Otolla kävisi samoin, vaikka olenkin viivytellyt myymistä niin pitkään kuin mahdollista. Se on mahtava hevonen.”
Ei ollut siis lohikäärme, eikä klenkkajalkakaan. Me juteltiin Danin kanssa sivummalla hetki, mut mä olin jo päätökseni tehnyt – mä en löytäisi toista myytävää hevosta pitkään aikaan, joka kolahtaisi näin kovaa. Mä olin myyty, ja niin oli pian Ottokin. Nimittäin mulle. ”
”SÄ OSTIT SEN!” Inksu sinkosi jaloilleen innosta, ja sai Windin pyörittämään silmiään. ”Koeajalle aluksi, mutta kyllä.” ”Koska se tulee?” ”Kahen viikon päähän järjesty kuljetus, saan sen aika täydelleen joululahjaks, hahha!” ”Ethän sä silti meitä ja Windiä jätä, vaikka sulla onkin sitten oma täydellinen projektiorhi?” Mä laskin käden Windin lämpimälle lavalle. Se oli ollut alkuun aivan pöyristynyt, miten se oltiin kehdattu tuoda keskelle näin yltiösosiaalista tilannetta, mutta lopulta alistunut kohtaloonsa. Hymyillen puin sille suitset päähän ja irroittelin sen ketjuistaan. Me ehdittäisiin hyvin maastolenkille ennenkun se joutuisi seuraavaan tuntilaishullunmyllyynsä. Ihan vaan me kaksi. ”En”, mä vastasin lopulta hymyillen esitettyyn kysymykseen, ja kieputin sormeani Windin harjaan. ”Mie en lähe teijän luota kulumallakaan.”
Leidiis änd tsentlemen, I present you - Costello van Angemard alias Otto. Meidän seikkailuja voi pian seurailla Ruolammessa. HM2
|
|
|
Post by Cella on Dec 5, 2014 13:48:43 GMT 2
Aada - Tuusula Anne - Helsinki Akku - Kihniö Ansqu Anthon - Oulu Britta - Kainuu Cella - Hämeenlinna Clara - Jyväskylä Daniel - Helsinki Dreamer Elina - Jyväskylä Emmy - Lahti Emsku Essi - Vaasa Fiia Helge - Kuopion lähettyvillä Ica - Tampere Idalie - Loviisa Ilu - Turku Iines - Paimio/Turun seutu Inkeri - Lempäälä Jennyfer - Helsinki Jesse Kirsikka - Helsinki Linnea - Kajaani Loviisa Luna - Helsinki Miira Odelie - Helsinki Pipsa Pyry - Pääkaupunkiseutu Reega - Vantaa Robert Salla Salma Sandra - Vaasa Simona - Porvoo Sussu - Turun lähettyvillä Tuulia - Jyväskylä Wear Wenla - Oulu
|
|