Uutukainen
First
Painelin aivot automaattivaihteella valtaisan kahvimasiinan nappuloita, sujautin toisella kädellä kaksi leivosta vastatiskatulle tulikuumalle lautaselle ja käännyin sitten ripeästi takaisin kassan eteen.
”Tässä olkaa hyvä se tekee neljäseittemänkymmentä otatteko muuta tarviitko kuitin”, paukutin fraaseja toisensa perään ja osoitin kaikille hyvän, läsnäolevan asiakaspalvelijan mallia kuikuilemalla kärsimättömästi asiakkaan olan yli ovelle. Anni oli taas myöhässä – ens vuorolistassa pitäisin kyllä huolen ettei se ole aina se, joka on vuorossa mun jälkeen. Ei mua tavallisesti haittaisi olla yhtä kymmenminuuttista ylimääräistä tutussa ja kotoisessa kahvilan hyörinässä, mutta tänään mulla oli aivan erityisiä suunnitelmia.
”En tarvii kuittia, kiitos”, mies vastasi katseltuaan hetken kuinka mä kärsimättömänä kiemurtelin kuin olisi vähintään pesukarhuperhe housuissa. Nyökättyäni lyhyesti nappasin käteeni rätin ja komensin meidän umpiavuttoman tettiläisen Pian hoitamaan kassaa. Mitä jos mulla olis vaikka lento Karibialle, enkä mä ehtis siihen kun joutuisin odotteleen Annia just sen ratkasevan puolituntisen? Sen pitäis maksaa mulle uus matka, miettis sitä. Tosin jos mulla olis Karibian-matka tiedossa lähtisin sillä punasella sekunnilla kun pääsisin, jättäisin sitte vaikka asiakkaat tänne yksikseen ryöstään koko puljun.
Ulko-oven käyminen keskeytti luojan kiitos mun aivojen älyttömän hölinän, ja sai mut nostamaan katseeni toiveikkaana hinkkaamastani pöydänpinnasta. Armaan kollegani sijaan oviaukosta sisään punkeutui kuitenkin hieman huonovointisen näköinen nuorisoporukka, jonka oktoberfestilta tuoksuvat jäsenet raahautuivat tiskille ostamaan muutamaa pannullista kahvia.
”Anteeks kun oon myöhässä!” Annin ääni kajahti suunnilleen kahden sentin päästä mun korvasta ja pelästytti mut niin että meinasin singota ulos niistä pesukarhupöksyistäni. Se oli jo täysissä työvaatteissa kauniisti nyöritettyä essua myöten, joten sen oli täytynyt tulla sisään takakautta.
”Joo ei mitään, mä pääsen kuitenkin nyt lähteen!” vastasin nopsasti hymyillen ja kipitin saman tien takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Anni seuraili uteliaan näkösenä perässä ja jäi kysyvänä kattelemaan kun nypin apinanraivolla umpisolmuun kiertynyttä essuani auki.
”Mihin sulla on kiire?”
”Tallille”, vastasin, ja pujottauduin lopulta yhä solmitusta essustani pois yläkautta, se kun ei ottanut auetakseen. ”Alotin uudessa paikassa.”
”Oho, missä?”
”Seppeleessä, se on tonne Liekkijärven suuntaan. Miks mä näytän tältä”, tuskailin väsynyttä peilikuvaa katsellessani, ja korjailin poninhäntää kireämmälle. Wau, paheni vaan. Avasin tukan.
”No eihän kai tallilla tarvii niin pyntissä ollakaan.”
”No mut en mää nyt sinne minkään sillanalus-simon näkösenä voi mennä ekoja kertoja, hyvän kuvan antasin.” Anni tirskahti marinalleni ja tuli auttamaan mua tennareiden nauhojen kanssa, jotka olin saanut yhtälailla hienoon takkuun.
”Sua vaa jännittää, hyvin kaikki menee. Eikä oo mitää huolta hyvästä kuvasta, sä oot tommonen pieni Lucia-neito.”
”Lucifer-neito ennemminkin.”
”Mä puhuin nyt ulkonäöstä. Luonteesta… no, pidät vaan sen todellisen minäs piilossa tarpeeks pitkään nii ne voi erehtyä tykkäämään susta ja sit on liian myöhästä”, Anni virnuili ja sai mut pärähtämään pieneen nauruun. Kun me siinä hymyiltiin toisillemme mielipuolisesti blondin kaksi aivosolua osasi laskea yhteen yksi plus yksi.
”Hetkone. Jos sä oot täällä… nii Pia on… yksin salissa?” Samalla sekunnilla kun sain lauseeni viimeisen äänteen suusta ulos, kuului oven takaa särkyvän lasin helinää. Annin naama valahti ja se paukkasi kiroten ovesta salin puolelle, kun mä taas pakenin hippusen vahingonilosesti hymyillen vastapäisestä ovesta pihamaalle ja vapaaillan viettoon.
Pian mä olin turvallisesti vyötettynä kuskin penkkiin ja hyvää vauhtia matkalla kohti Seppeleen tallia. Auton radio huusi jo nyt kovemmalla kuin tavallisesti, mutta pyöräytin volumea vielä pikkuisen ylöspäin: loogisesti ajateltuna mitä kovemmalla musiikki oli, sitä enemmän se rentoutti. Anni oli oikeessa, mua todella jännitti. Tää olisi vasta toinen kerta kun laskisin kinttuni uuteen talliin sen jälkeen kun olin ottanut Windin hoitajanpestin vastaan, enkä mä tuntenut vielä ristin sielua. Mua epäilytti vielä aika monikin asia tässä uudessa ja yllättävässä elämänkäänteessä, eikä vähäisin niistä ollut pitkä välimatka tallin ja kodin välillä. Olihan mulla auto, mutta mun Fordini ei ollut todellakaan mitään superhybridimallistoa, joka toimii mäyränpapanoilla ja kauniilla ajatuksilla, jos näin voisi sanoa. Se söi bensaa aikas paljon, ja mä tiesin että jossain vaiheessa tämä akka kiskoo yksinään kylmässä talossa purkista hernekeittoa kun rahat ei riitä bensan lisäksi enää ruokaan tai sähköön. No, se että olisiko tää hevonen ja tallipoppoo keripukin hankkimisen arvosia, selviäisi vaan ajan kanssa.
Tallin painava ovi kolahti kiinni mun selän takana kun pujahdin tuulen armoilta sisätiloihin. Jos tää kohtaus menisi kuin Strömsöössä, niin tallin käytävä olisi ollut joko aivan tyylikkään äänetön, tai sitten kaikki olisivat keskeyttäneet touhunsa voivansa katsoa ja kuiskutella kun kävelen käytävää pitkin hiukset näkymättömässä tuulessa hulmuten ja jonkun mahtipontisen musan soidessa taustalla. Tosiasiassa käytävä oli täynnä tohinaa ja ihmisiä ja märkiä loimia, eikä ketään kiinnostanut hiiren pieruakaan se, että mä olin astunut sisään. Mua nauratti mun omat älyttömät ajatukset, kun luovin itseni käytävälle kiinnitettyjen hevosten ketjujen alitse ja hymyilin tervehdyksiä tyypeille niiden ympärillä. Nyt aloin tuntea kyllä jo katseita selässäni ja melkein kuulin sen porukan päiden sisällä alkavan raksutuksen – eihän näin sunnuntaina ollut tuntejakaan, joten ton londin on pakko olla…
”Cella!” heleä ääni yllätti mut kun olin nostamassa tassuani yläkertaan vievälle portaalle. Häkeltyneenä katselin ympärilleni ja näin ruskeatukkaisen tytön käden nousseen tervehdykseen monen tallitytön rykelmän keskeltä. Salmahan se, ainoa tyttö jonka kanssa olin vaihtanut muutaman sanan perjantaisella pikavisiitilläni. Nostin kättä takaisin, ja jäin sitten awkwardina palloilemaan portaiden välimaastoon tietämättä pitäisikö mennä juttelemaan vai oliko se vaan sellainen yleinen tervehdys. Olin kuitenkin niin iloinen että Salma oli ihan itse tervehtinyt, ja se vaikutti muutenkin niin mun tyyliseltä ihmiseltä, että päätin mennä moikkaamaan koko sortinsakkia.
”Helou. Mitäs teille?” Saman tien kun olin saanut kysymyksen ulos suustani tunsin uskomattoman harvinaisen tunteen nousevan kaulaa pitkin ja leviävän naamalle. Punastuinko mä? Herrantsiisus. Mikä ujo piimä -kohtaus tää nyt oli, olin luullut että mun järkkymätön itsevarmuus on se asia joka koituu mulle joskus kohtaloksi. Porukan viisi tyttöä katsoi mua kuitenkin ihan ystävällisesti, jotenka sain väläytettyä vinon hermostuneen hymyn, joka vähän laukaisi mun jännitystäni. Näytti varmaan massamurhaajan psykohymyltä, mutta menkööt.
”Eipä mitään ihmeempiä, mietitään ratsastusreissua”, vaaleanruskealettinen tyttö Salman vieressä vastasi pikkuriikkisen hiljaisuuden jälkeen ja sai muut nyökkäilemään. ”Mä oon muute Helge. Cellako se oli?”
”Juu, Cella mä olen, Windin henkilökohtanen orja.”
”Aivan joo”, Salma havahtui mun viereltä ilmeisesti faktaan, ettei muut olleet tavanneet mua koskaan, ja lähti sitten osoittelemaan sormellaan nimeten jokaisen tytöistä.
”Helge, Fiia, Nadja ja Elina.”
”Okei. Tosi kiva tavata”, nyökäytin päätäni kohteliaasti ja väläytin tällä kertaa vähän onnistuneemman hymyn johon sain heti viisi vastaushymyä. Kyllä tää tästä käyntiin lähtisi.
”Mitäs sä meinaat tänään, haluisitko meidän kaa ratsimaan mukaan?” hattaratukkainen Elina kysäisi multa kun lähdettiin valumaan kohti yläkerran portaikkoa.
”Kiitos, mut en vielä aatellu ratsastaa tänää. Vähän hoitelen Windiä ja pistän mun kaapin kuntoon”, vastasin ja kohotin täyttä kangaskassia oikeassa kädessäni. ”Se oli surullisen näkönen tyhjänä.”
”Olispa mun kaappi tyhjä…” Fiia parahti. ”En uskalla siivota sitä kun siellä voi löytyä viis vuotta vanhaa ruokaa ja piilotettu ruumis.” Näiden lohdullisten sanojen saattelemana mun ja mun uusien tuttavieni tiet erosi kun mä jäin kaapilleni ja ne paukkasi pitkänhuiskean pojan perässä edemmäs yläkerran tiloihin.
Mun kaapinjärjestelyssä ei kovin kauaa mennyt. Muutamat vaihtovaatteet, niin kollareita kuin asiallisempia ratsastusvaatteitakin, ratsastuskengät, villasukat ja kypärä oli löytäneet paikkansa hyllyiltä ja koukuista, ja nyt tuntui jo vähän konkreettisemmalta että tämä todella oli mun kaappi. Ei se kauheasti mun näköinen vielä ollut: mä melkein odotin sitä mistä Fiia oli juuri letkautellut. Sitä että se olis kohta aivan sekaisin kun sieltä etsittäisiin kiireessä hanskan hukkunutta paria, sinne alkaisi kertyä randomeita papereita ja valokuvia ja heinänkorsia sinne pungetuista vaatteista. Ei mun järjestelmäkyvyttömyydellä siinä montaa viikkoa menisi että se siltä näyttäisi, mutta sitä mä odotin.
Nyt tämä sai kuitenkin kelvata. Niimpä painoin lokerikon oven kiinni kolahduksen saattelemana, käänsin sen lukkoon ja nappasin avaimen taskuun. Pihalla alkoi jo hämärtää – päivät lyheni töistä päästyä niin nopeesti nykyään – joten mä päättelin että oli aika noutaa Windi sisään. Sai nähdä miten se meikäläisen tuloon tänään suhtautui, varmaan halein ja suukoin ja lämpimin hörinöin. Yeah.
Kimeä vihellys portilta ei aiheuttanut sen suurempia korvanlotkautteluita mun hoitohevosessani. Kaikissa muissa tammoissa kyllä: ne nostelivat päätään hamuilemistaan pudonneiden lehtien läjistä, ja muutama hiippaili lähemmäskin tervehtimään tuota vierasta, narua heiluttelevaa kaksikinttuista. Huokaisin ja pujottauduin aidanraosta saalistamaan kiinni sitä yhtä pilkkupersettä jota olin tullutkin hakemaan. Se nosti päätään vasta tajutessaan jonkun lähestyvän, ja veti korvansa saman tien luimuun.
”Eläpä viitti eukko, mennään sisälle”, mutisin ilman sen suurempaa intohimoa ja nappasin kädelläni Windin turvan päältä kiinni. Se ei yrittänyt karkuun, mutta heitteli kovakouraisesti päätään mun otteessani. Riimu oli kuitenkin nopeasti kiinni ja tamma narussa jota pidin varan vuoksi niin lyhyenä kuin pystyin. Knabbi tanssahteli hetken jäykästi, mutta lähti sitten seuraamaan mun takaoikeallani kohti porttia naama jatkuvasti rumassa irveessä. Mitään se ei kuitenkaan yrittänyt, vaikka tekikin hyvin diivamaisin elkein selväksi ettei pitänyt mun läsnäolosta. Vilkaisin sen haastavasti muljuvia silmiä kun pääsimme talliin sisään ja sitaisin sen kiinni karsinan kalteriin.
Sä et mua pelota, totesin tammalle mielessäni ja hymyilin sille ilottomasti. Mä kestän kyllä rumat katseet ja muutaman henkisen keskisormen.
Kiinni sitominen oli ollut hyvä idea, vaikka Windi ei mitään käsiin räjähtävää sorttia ollutkaan. Siitä hetkestä asti kun nostin ensimmäisen harjan harjapakista se kiemursi kuin viimeistä päivää väistäen kosketusta, ja sen pitkät korvat painuili luimuun moneen otteeseen. Kelit oli olleet monta päivää melkoisen kauniit joten Windi ei ollut onneksi likainen: pieni karvanlähtö hoitui ihan hyvin yhdellä pehmeän dandyharjan käsittelyllä.
Kavioita putsatessa olin harvinaisen varovainen, enhän mä tiennyt tulisiko sieltä monosta, mutta mun huoli oli turha. Mielellään tiikerinkirjava ei kinttujaan mulle nostanut, tai ylipäätään tehnyt mitään mikä olis mua miellyttänyt, mutta muutaman yrityksen ja kunnolla lapoihin nojailun jälkeen kaikki neljä jalkaa oli tarkastettu ja kunnossa. Windi oli luovuttanut kiemurtamisensa kanssa hetken jälkeen ja tyytyi nyt vaan seisomaan mielenosoituksellisen jäykkänä ja antamaan mun tehdä hommani jotta sen ei tarvisi kärsiä mun seurasta yhtään pakollista kauempaa. Mua vähän nauratti kun irrotin riimun tamman päästä. Olipa mukavaa olla haluttua seuraa.
Saman tien vapauduttuaan hevonen pyörähti karsinansa peränurkkaan ja jäi sinne murjottamaan mua mulkoillen. Mä päätin antaa sille tilaa, pakkasin harjat ja peräännyin käytävän puolelle.
”No, menikö hyvin?” Salman ääni kuului käytävältä, kun tämä lampsi lähemmäs. Tytöt oli ilmeisesti justiin lähössä sinne reissulleen, Salman kypärästä ja ulkovaatteista päätellen.
”Ei”, mä totesin suu vähän nykien. Katsoin karsinaan, jossa Windi näytti suunnattoman vittuuntuneelta siitä, että yhden idiootin lisäksi sen läheisyyteen oli tullut toinenkin. Sen silmistä näkyi, että se tiesi mistä me puhuttiin. Mä katselin Windiä samalla kun Salma seiso vieressä isona kysymysmerkkinä. Huomasin että tamman väritys näytti kuin joku mosaiikkitaiteilija olis ollu järkyttävässä humalassa ja käyttäny sen päätä harjotuskappaleena. Mun mielestä se oli hieno.
”…Ei mennyt hyvin?” Salma kysyi varovasti ja vilkaisi boksissaan kihisevää tammaa.
”Ei.” Mä vastasin uudestaan, mutta hymyilin tytölle vinosti. ”Mut joku päivä vielä menee.”