|
Post by Cella on Dec 3, 2014 22:29:39 GMT 2
Uskomaton Sixteenth
Pakkanen oli muuttanut maailman teräkseksi. Maisema oli kauttaaltaan kova ja kylmä kuin metalli – niin taivas, maa, kuin huurteiset puutkin. Elohopean humahdettua ison viivan alapuolelle sää oli kuitenkin myös muuttunut: aurinko oli heitellyt ensimmäisiä kalpeita säteitään viikkokausien harmauden jälkeen. Nyt se oli kuitenkin laskenut, ja vaan epämääräisen mallinen kuu möllötti taivaalla. Henkäisin syvään jäisen liikkumattomaan ilmaan, ja hytisin pikkuisen lyhyessä hameessani. Ihan kohta kehtais jo lähteä kotiin.
”Palaako?” Mä pudistelin päätäni mun näkökentän sivusta tarjotulle röökiaskille kääntämättä katsetta joulukuisesta taivaanrannasta. Kysyjä nojautui mun viereen kahvilan takakuistin kaiteelle, ja jäi tuijottelemaan horisonttiin samaan tapaan kun mä. Meidän takaa sisältä kaikui iloinen musiikin jytke, mutta mä lähinnä peittelin haukotuksiani hihaan. ”Työpaikan pikkujoulut ei oo kauheen rajuja näin keskiviikkosin”, Kari vitsaili kuivakkaasti, ja imas savua keuhkoihin. Mä puhahdin jonkunlaisen naurahduksen kalisevien hampaideni välistä. Tottahan se oli, ei mitkään superbileet, mut oli mulla ollut ihan kivaa työkavereiden kanssa iltaa viettäessä. Veronicassa oli töissä niin paljon vanhempaakin väkeä, muun muassa kuudenkympin paremman puolen saavuttanut omistajapariskunta, niin en mää nyt ehkä mitään beerbongeja tai märkä t-paita –skaboja odottanutkaan. Toisin kun Rosan pikkujouluissa, joihin olin saanut kutsun pari päivää sitten. Niistä tulis sillä porukalla varmaan aivan käsittämättömät. ”Noo, ehkä ei, mut ymmärrän kyllä ettei kahvilaa kannata viikonlopuks pistää kiinni tämmösen takia”, totesin väsyneenä. Pitkä aamuvuoro oli vaatinut veronsa vieläkin äkäisestä kuumetaudista toipuvaisesta meikäpojasta. Kari nyökkäsi, tumppas tupakan kesäisin terassin virkaa toimittavan kuistin pylvääseen, ja piilotti tumpin pieneen lumikasaan. Se avasi mulle oven sanaakaan sanomatta, ja mä puikahdin kahvilan tervetulleeseen lämpöön.
About puolituntisen vierähdettyä, kun oltiin ehditty kumota lisää glögiä, meidän ylin pomo Jukka alkoi pohjustella puhettaan joulubonuksesta – jokavuotisesta parin sadan euron kannustuksesta, joka jollekin työntekijälle annettiin. Koko firma jo tiesi että bonuksen saisi tänä vuonna Kari, siitä oli ollut puhetta jo lokakuun paikkeilla. Koko väki hiljeni kohteliaasti kuuntelemaan omistajan pölinää. ”Krhm… Tämän vuoden erityissuuren bonuksen saajasta ei ollut minun ja Ailan mielessä epäselvyyttä. Ahkera työntekijä, josta ollaan saatu pelkkää hyvää palautetta meidän asiakkailta. Muun muassa sanat ’rempseä’, ’näppärä’ ja ’loistava asiakaspalvelija’ on tulleet palautteissa esiin…” ”Ahaha, en osaa kuvitella ketään muoria kuvailemassa Kartsaa ’rempseäksi’”, mä repeilin Annille, ja joku huoneen takaosasta hyssytti. ”… henkilö on ollut tärkeä tekijä siinä, että meidät äänestettiin vuoden yritykseksi, ja on vain oikein että hänkin saa siitä voittoa. Nyt Jaanan muuttaessa tämä henkilö on myös vahva seuraajaehdokas vuoropäällikön virkaan…” ”Ei hele, jos Kari tekee meidän vuorolistat mä oon aina jossain perjantaiyön tiskissä”, Anni narisi hiljaa, ja sai mun suupielen nykimään. ”… tämä henkilö on kaikkia hauskuuttanut, kaikille tuttu, tiskikoneen satoja kertoja korjannut tehonainen…” ”Nainen?” me älähdettiin Annin kanssa yhteen ääneen, osaamatta enää pitää ääniä kovin matalina. ”…Ella-Maria Talve, onneksi olkoon!”
Loppuaika pikkujouluissa meni yllätyksen ja valtavan hämmästyksen takia multa aivan ohi. Mä kättelin nihkeitä käsiä, halailin ja hymyilin leveästi kuvissa – ja puristin näpeissäni saamaani litteää kirjekuorta, mun bonustani. Olin iloisesti yllättynyt, mutta myös ihan kamalan vaivaantunut. Suu pölisi itsekseen jotain kivoja ja kerrankin soveliaita asioita, mutta aivojen paikalla soitti pieni apina tamburiinia. Tulis nyt se kyyti pian, tätä piti päästä sulattelemaan. Mun toiveisiin vastattiin, kerrankin, reeneistä päässeen velipojan merkeissä. Vielä noin viidennensadannen kiittelykierroksen jälkeen mä pääsin hyvästelemään työporukan ja pakenemaan Karin myrkyllistä ilmettä pihalle ja siitä paikalle pöristävään autoon. ”Oliko helmet pirskeet? Mä meen käymään viel Ruolammella, toivottavasti sullei oo kiire”, Tatu totesi ilmoitusluonteisesti ja kaarsi auton kohti tuttua tietä. Niin, sekin vielä, mun isoveljeni oli alottanut työt uudelleenauenneella Seppeleen naapuritallilla Ruolammella. Kaikkee sitä näkikin kun vanhaks eli. Tatu oli täyspäivänen hevosmies ja mä olin rikas. ”Onks kaikki ok?” kuskinpenkiltä lopulta kysyttiin varovasti, kun mä olin ollut itelleni tavattomasti niin kamalan hiljaa. Mä nyökkäsin ajatukset vieläkin pyörien, ja käänsin katseen pimeydestä meidän etuoikealla hehkuviin valoihin, jotka paljasti ison rakennuksen sijainnin. Seppele. Sitä tässä nyt tarvittiin. ”Joo. Pudota mut tähän.”
Mun nilkkureiden kiilakorkojen kopina oli ääni, joka ei sopinut yhtään tallin käytävälle. Mä olin pujahtanut takaa suoraan tallin lisäosaan välttääkseni turhat törmäilyt uteliaiden katseiden kanssa. Oli kuitenkin niin myöhä että talli oli hiljainen, pääkäytävältä kuului vaan Inksun ja Eetun puheensorinaa ja kottikärryjen rytmikästä kolahtelua. Tyyppien ilmeet olis kyllä olleet näkemisen arvoiset, mut toisaalta en halunnut kuulla vuosikaupalla vitsailua siitä kuinka Cella tuli tallille minihameessa. ”Hei typy”, sipisin hiljaa Windin karsinan saavutettuani. Tamma luimuili heinäverkkonsa äärellä, ja mulkoiltuaan hetken palasi ruokailunsa pariin. Mä hymähdin ja käänsin sitten rapsutukseni viereisessä karsinassa huomiota kerjäävään Bonnieen. Olo oli vieläkin vähän hassun ylikierroksinen pikkujoulujen yllätyksen johdosta. Mä kaivelin kupruuntuneen kirjekuoren mun takkini sisältä ja silmäilin sitä kuin pelkäisin sen räjähtävän. Paljonkohan tässä oli? Jos laskettaisiin se yhteen mun säästötilille talletettujen lahjarahojen, ja uutta autoani varten säästämäni fyrkan kanssa, niin paljonko rahaa mulla oikein olisi?! ”Näillä kuule lennetään vaikka yhessä Thaikkuihin talveksi”, mä vitsailin Windille, joka oli mustasukkaisena könynnyt ovelle ja ärissyt Bonnien kauemmas. Tosiasiassa mua jännitti. Ei mahdollinen ylennys, tai se mitä kaikkea rahalla tekisin. Vaan koska jos tässä kuoressa oli tarpeeksi, mulla oisi ensi kertaa varaa siihen asiaan, mihin jo monta vuotta oli rahanpuute ollut se yksi ja ainoa este. Siihen asiaan, mistä oltiin juteltu niin Salman kuin Pihlankin kanssa ihan muutaman viikon sisään, siihen jokatytön pieneen haaveeseen. Jos tässä olisi tarpeeksi, enempää tekosyitä ei sen lykkäämiseen enää olisi. Se tilaisuus olis nyt. ”Mitä luulet Winkula, pitääkö mun avata tää?” mumisin tammalle ja kutittelin sen huulta saadakseni sen lerputtamaan suutaan hauskasti. Windin kanssa siinä oli vaan riski menettää sormensa. Se ei välittänyt mun hipelöinnistä, vaan ojenteli päätään vaativasti kohti suljettua kuorta, kuin se olis ymmärtänyt mitä mä kysyin. Sen mielestä tää piti avata.
Ja niin mä avasin. Nakkisormin nypelsin liimakuoren auki, ja ujutin varovasti kuoresta vaaleanharmaan sekin. Tuijotin numerolukua mun nimeni alla pari sekuntia järkähtämättä, ja tunkaisin ohuen paperin sitten takaisin kuoreensa. Mä käännyin katsomaan Windiä silmiin, ja mun suu levisi riemuisaan hymyyn. Tammasta mä en luopuisi, mutta tää muuttaisi melkein kaiken muun. Mä ostaisin oman hevosen. HM1
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2014 18:54:55 GMT 2
Britu on mahtavaakin mahtavampi persoona, josta en keksi ainuttakaan huonoo puolta. Monipuolinen kirjottaja ja piirtäjä, joka aina tuntuu löytävän sellasen pienen säväyksen tarinoihinsa jota muilla ei ole. Hauska tyttö, ystävällinen ja sulonen, ja parantaa pahimmankii jöröjukan päivää kertaheitolla.
|
|
|
Post by Cella on Dec 2, 2014 11:44:51 GMT 2
Tehoa kerrakseen Hauskannäköiset esteet, lokakuun harmaus ja nätti ponitamma - siitä oli meidän tän päivän estetunti tehty. Mua jännitti aika pirskatisti kun mä keräilin hiljalleen Gitan ohjia tuntumalle, olihan mulla koulupainotteisena tyyppinä vierähtänyt jo hetki kun olin valvonnan alla päässyt hyppäämään. Toivoin ettei me näytettäisi ainakaan kauheasti perunasäkiltä. Gitta ei ollut kosketusherkkyydeltään ehkä mitään iPhonen näytön luokkaa, mutta mä en antanut sen järkyttää. Alkuverkkailtiin aika itsenäisesti Piritan potkiskellessa kentän keskellä puomeja suorempaan, joten mulla oli hyvin aikaa etsiä rauhassa oikeaa pohkeen paikkaa ja ratsastaa ponitammaa syvälle maneesin kulmiin. Ensimmäinen kavalettitehtävä suoralla linjalla meinasi mennä meillä hiukan läpijuoksuksi: Gitta yllätti mut innostumalla juuri ensimmäisen kavaletin edellä pyrkimällä kovasti laukkaan, ja vaikka mä sain sen toppuuteltua oikeaan askellajiin, kärsi meidän suoruus ja rytmi aika pahasti. Pirre kehotti meitä koittamaam saman linjan heti perään uudestaan, ja tällä kertaa se onnistui onneksi paljon paremmin. Me päästettiin seuraavat suoralle linjalle, ja lähdettiin itse reenailemaan kaarevaa linjaa ympyrälle. Se sujui yllättävänk hienosti, vaikka itse sanonkin, Gitta oli piristynyt ja pyrki hyvin eteen, mutta pysyi mun kevennyksen säätelemässä rytmissä. Annoin sille ohjaa ojentautua kunnolla kavalettien yli. Itse hyppytehtäviin lähtiessä mä jättäydyin ponin kanssa suosiolla hetkeksi toiseen päätyyn katselemaan, eikä me tuppauduttu hyppyjärjestyksen alkupäähän. Kaikki tunnin hevoset tuntui olevan koikka-loikkanen-tuulella, ja kun toisten lajitovereiden riemu lisättiin vielä omaan, vauhtia riitti. Ratsastelin Gittaa ravissa pitkäksi ja vasta kun sain sen pärskimään merkiksi rentoutumisesta ja tuntumaan hyvin ohjan toisessa päässä, mä ratsastin sen ristikkopäätyyn. Ristikkotehtävä sujui meltä ongelmitta: meillä ilmeisesti kaarevat linjat ja lähestymiset oli tänään ehdoton vahvuus. Pieni ryhmä teki tunnista todellakin tehokkaan, jokainen pääsi vuoroon paljon useammin ja sai kunnolla henkilökohtaista ohjausta - mullekin Pirren huomautus jalan heilumisesta hyppyhetkellä teki ison muutoksen heti seuraavaan kierrokseen. Hiljalleen esteitä tuli lisää - ristikkoon lisättiin pysty, jolle käännyttiin ympyräuralta lävistäjää myöten, ja myöhemmin lähekkäin sijoitetut pysty ja okseri pitkälle sivulle. Kun Piritta selitti rataan lisättyjä viimeistä kahta estettä, se mainitsi kolmen tai neljän askelen välistä. Vaikka Gitta poni olikin mä arvelin sen ison laukan pyörivän luonnollisimmin kolmeen askeleeseen, ja sen mukaan mä päättelin sen välin ratsastaa. Voisihan sen korjata, jos neljä mätsääkin paremmin! Tunti alkoi lähestyä loppuaan, ja me nosteltiin ympyrällä laukkaa meidän viimeiselle kierrokselle. Ohjasin tammani jo tutulle ympyräreitille kohti ensimmäistä estettä, ristikkoa, ja pienen puolipidätteen saattelemana ojentauduin mukaan Gitan hyppyyn. Se hyppäsi korvat iloisessa hörössä ja laskeutui hyvään tasapainoon, josta oli helppo mun lähteä kaartamaan sitä asetuksella ja pohkeella kohti pystyä. Heti oikealle linjalle päästyämme suoristin ponitamman huolella. Gitan turpa nousi innosta, ja se olisi mielellään syöksynyt päättömästi puomien yli, mutta mä sain pidäteltyä sen istunnalla pysymään tasapainoisessa laukassaan. Meidän askelmerkki venähti hippusen liian lähelle estettä, mutta Gitta ponnisti sen yli taitavasti kuin mikä, kolauttamatta kaviotaan puomiin. Kiitin sitä nopealla rapsutuksella harjan tyveen, ja nostin sitten katseeni ohjaamaan kohti viimeisiä esteitä. Gitta kaarsi rullaavassa laukassaan pysty-okseri-setin eteen. Mä olin jo aivan hapoilla pitkästä esteistunnassa pysyttelystä, ja kuulin seuraavan tuntilaisratsukon valmistautuvan omaan rataansa. Gitan innokkuus hymyilytti, mutta nyt en voinut päästää sitä liian pitkäksi, muuten tulisi lyhyellä välillä pulmia. Tamma ponnisti just eikä melkein oikeasta paikkaa, ja liiteli noin puolimetrisen pystyn yli. Mä jäin kevyeen istuntaan ja pidin harjasta kevyesti kiinni, jotta olisin horjauttamatta ponin rytmiä. Yksi... kaksi... kolme! Kolme askelta osui oikein, ja niin me ojentauduttiin vielä viimeisen pidemmän okserin yli kunnialla. Tamman kaviot tussahti maneesin hiekkaan esteen toisella puolella, ja mä kiittelin sitä molemmin käsin kuullessani Piritan kehuvan huikkauksen. Annoin ratsulleni ohjaa ja päästin sen laukkaamaan pitkänä päätyyn asti. // Kiitti kovasti mukavasta tunnista!
|
|
|
Post by Cella on Nov 30, 2014 22:02:22 GMT 2
Kiitos kaikki ihan hirmusti!! Lunalta onnistunut tuntimaksu, eläväinen ja oikein marraskuiseen osuvan harmaasävyinen! Fiian tarina oli ihana, ja oikein huoku rakkautta mustaan poniin. Ootte kyllä sellanen pari joka aina kolahtaa! Tuli ihan lämmin olo sitä lukiessa. SALMA!!! En kestä!! Niin simppeli ja lyhkäinen tarinanpätkä, mutta niin ainutlaatunen idea ettei sanotuks saa! Sullon mieletön mielikuvitus liitettynä tappavan hyvään kirjotustaitoon, oon aina ihan hädässä kun tarina loppuu että mitä miksei tätä ole lisää.
|
|
|
Post by Cella on Nov 30, 2014 17:59:31 GMT 2
Himotreenaajat Fifteenth
Mulla oli hirvittävä hinku päästä flunssan pakottaman tauon jälkeen treenaamaan - ja kovaa. Mä olin päättänyt että tänään me painetaan kunnon koulutreeni, jossa peräosan lihakset huutaa halleluujaa, hiki virtaa ja Eye of the Tiger raikaa! Vähintäänkin!
Winski oli mun kanssa eri mieltä. Olipas yllättävää, me kun toimitaan yleensä kuin sama mieli?! Hehhe. Sitä alkoi ketuttaa kun mä alkulämpän jälkeen aloin saman tien vaatia siltä ihan kunnolla - kun mä tiesin että se kerran osasi. Mä en joustanu senttiäkään vaikka se kuinka kampes vastaan. Ja jos mä jossain osaan pitää jöötä niin koulusatulassa.
Tamma ei kauaa venkoilla jaksanut, ja lopulta se tekikin taas aivan mielellään töitä. Me tehtiin paljon taivutteluja ja siirtymistä, etenkin laukannostoja sekä myötään että vastaan, ja mä sain pöyristellä oikein olan takaa kuin paljon lennokkuutta knabbi saikaan kerättyä kun takaosasta asti painoi kunnolla.
Loppuun ainakin nääin isot kiitokset ja hempeää halailua! On se vaan niin perkeleen hieno
|
|
|
Post by Cella on Nov 28, 2014 0:32:49 GMT 2
Hyvää kirjaa ei kyllä voita mikään! Sanon siis kirjat, vaikka oon myös paatunut leffahiiri haha
Jouluruoka - hot or not ?
|
|
|
Post by Cella on Nov 25, 2014 23:15:10 GMT 2
Rapamäessä Fourteenth
Maanantai. Maanantai. Mä kirosin tätä päivää ääneen painottaen sitä kuin mun arkkiviholliseni nimeä, samalla kun pudottelin kaupan hyllystä tavaraa ostoskoriin. Nää oli näitä yksinelämisen riemuja: jääkaappi ei täyttynyt itsestään, eikä kukaan mystisesti ilmestynyt ovelle ja tarjoutunut käymään kaupassa vaikka olisit kuinka kipeä ja pahantuulinen. Ja tänään mä olin todella kipeä ja pahantuulinen. Olin napannut jonkun vuosisadan flunssan sinä Kolmen Talikkosoturin – mun, Fiian ja Kasperin – siivousiltapäivänä viime viikolla, ja siitä saakka maannut kotona sairaslomalaisena. Yksi kaikkien ja kaikki tarhojen lantakakkaroiden puolesta, vai miten se menikään. Napattuani kylmähyllystä jauhelihapaketin lähdin vyörymään täyden korini kanssa kohti kassoja. Käsivarttakin kivisti, olin polttanut siihen tennispallon kokoisen kirkkaanpunaisen palovamman kiehuvalla kahvilla tänä aamuna, heti sen jälkeen kun olin menettänyt toisen lempikorviksistani kylppärin viemärille. Puhisin ajatuksiini vaipuneena kiukkuisena, ja ansaitsin siten kassajonon mummelilta säikähtäneen katseen. Syytän kaikesta maanantaita. Olen Karvinen. ”Kiitos ja oikein hyvää tiistaipäivän jatkoa!” kassaneiti liversi lähtevän asiakkaan perään, ja alkoi sitten latoa seuraavan ostoksia hihnalta. Mikä… Tiistai? Pahus soikoon, tämä flunssa ja saikulla rötköttäminen oli tainnut sekoittaa mun pollan pahemmin kun luulinkaan. No, oli tiistai yleensä vähän parempi kun maanantai, ehkä tää alkaisi tästä sujua. Näin mä tuumailin, ja kumarruin nostamaan ostoskoriani vain huomatakseni, että yksi jugurttipurkki oli poksahtanut ja peittänyt kaikki mun ostokset ihanaiseen, metsämansikan tuoksuiseen tahmaan. Tiistai. Tiistai.
Pudotettuani pullottavan ostoskassin kotiin ja napattuani evästä mukaan, mä lähdin köröttämään kohti Seppelettä. Tiet oli täynnä harmaita, sulavia lumikökköjä, oltiinhan nyt oltu plussan puolella jo monta päivää. Toivoin enemmän kuin mitään muuta, että aivan kaikki lumi ei taas sulaisi. Joulukuussa täytyy olla lunta. Paha tuuli mun epäonnisesta aamusta hellitti otettaan saman tien, kun astuin sisälle tuttuun talliin. Täällä kaikki oli niin kuin pitikin: keskipäivän tyhjentämät, hajanaisten heinänkorsien koristamat käytävät, telineissään hevosilta tuoksuvat loimet, hiljainen puhelimen pirinä avoimesta toimiston ovesta, sekä kukkuraisten kottikärryjen takana Kasperin hapan naama. Punapää murahti mulle lyhyen tervehdyksen ja pakeni sitten mahdollista sosiaalista tilannetta Sentin karsinaan. Mua hymyilytti, mutta jätin jätkän rauhaan. Mä saisin kerrankin hoitaa Windin kaikessa rauhassa käytävällä, enkä halunnut hukata siitä mahdollisuudesta hetkeäkään.
Pian luistelinkin jo sulavasta lumesta liukkaalla pihalla kohti hevosten tarhaa. Kopukat näytti hauskoilta talvisen kirkkaanharmaassa valossa: ne riekkuivat vilpoisesta säästä innostuneina tarhassaan niin, että tarhan hiekkapohja tuli aina vaan enemmän näkyviin lumen alta. Kaikkein lämminverisimmät edustivat iloisenvärisissä loimissaan, ja ponitarhalaisista suurin osa näytti muuttuneen talven ajaksi pieniksi chewbaccoiksi. ”Noniin apina mennään sisään!” kailotin nuhaisella äänelläni tarhan portin saavutettuani, enkä jotenkin edes tajunnut hämmentyä siitä, että Windi oli lähtenyt kävellä vetkuttamaan mua vastaan heti mut nähdessään. Vasta kun olin naksauttanut knabin kiinni pysähdyin tuijottamaan sen yhtä, vain yhtä luimuun painunutta korvaa ja tyytyväisyydestä värähteleviä, lumisia turpakarvoja. Mitä tämä nyt oli, oliko se huumattu? Tai peräti… hyvällä tuulella? Ennenkuulumatonta. Vietyäni Windin talliin kiinnitin sen käytävälle ketjuihin harjausta varten – olin halunnut tehdä niin jo vaikka kuinka pitkään. Käytävällä tamma ei päässyt hyörimään ja näykkimään, sen ympärillä oli hyvin tilaa, eikä sitä haitannut kiinniolo kuten joitain vetopaniikkisia hermokääpiöitä. Tällaisella vilkkaalla tallilla ja tällaisen persoonan kanssa ajastus oli vaan lähes mahdoton, Windin molemmat päät kun oli hengenvaarallisia varomattomille ohikulkijoille. Siksi me oltiin pysytelty karsinan puolella aina tähän, harvinaisen hiljaiseen aamupäivään asti. Mun pilkullinen kamuni vietti itselleen hämmästyttävän hyvää päivää, ja sen kanssa oli mielettömän rentouttavaa puuhailla. Siihen ei tuntunut heijastuvan mun oma huono päiväni lainkaan – päinvastoin. Eihän se mikään pussailtava päivänsäde ollut vieläkään, mutta se antoi mun puunata itsensä oikein kunnolla: alkuun kumisualla ja pölyharjalla, sitten harjakammalla ja kaviokoukulla. Pistimpä löytämäni kuivashampoonkin vaikuttamaan muutamaksi minuutiksi tamman koipien ja mahanalusen pinttyneisiin läikkiin. Olo oli kuin Tehotytöllä, vaikka tosin vähän aivastelevalla sellaisella.
”Heii Cella! Onhan täällä joku!” Emmyn hihkahdus hätkähdytti mut, kun ajatuksissani hipsuttelin Windin ryntäästä löytämääni pikkuruista, sydämenmuotoista täplää. Siitä tuli nyt mun uusi lempitäplä. ”Täällähän mää”, hymähdin, ja komensin hiljaiseen ääneen tavallisen urpoilunsa aloittanutta Windiä. Nappasin pehmeän harjan harjapakista, ja aloin sukia pitkin vedoin vaahdottunutta kuivashampoota irti karvasta. Se näytti tehonneen kivasti, pinttyneet läikät oli vaalenneet selvästi jo ihan pienessä vaikutusajassa. ”Ootko lähössä ratsastaan?” Emmy kysäisi, ja heilautti samalla kättään juuri tallille pyrähtäneelle Britalle. ”Een, oon kipeenä vieläkin niin otan rauhassa.” ”No voi kurja.” ”Heei mitäs täällä juonitaan? Puh, on ollu järkyttävä päivä”, Brittakin oli pölähtänyt paikalle yläkerrasta, ja silmäili nyt pää kallellaan kun viimeistelin kuivashampoon poisharjausta. ”Mitä… mitä toi on? Onks Windillä nyt jo vesikauhukin?” Mä päästin iloisen naurunkorinan kun vilkaisin oikeasti aika huolestuttavalta näyttävää vaahtoa joka tarttui Windin karvasta. ”Se selittäis aika paljon sen persoonasta, mut tää on kyl vaan kuivashampoota! Meni hermo näihin pinttyneisiin ruskeisiin läntteihin,” vastasin, ja irrottelin valmiin ja putipuhtaan tamman kiinnikkeistään. Britta katsoi mua kun aikoisi kertoa mulle ettei Joulupukkia ole olemassa, tarttui mua olkapäästä ja huokaisi silmät pilkahtaen: ”Cella… kai sä tiedät että noiden ruskeiden täplien kuuluu olla siinä? Se on Windin väri.”
Kun mä olin rahdannut tammani vielä hetkeksi pihalle ja kurmoottanut Brittaa sen hupaisasta vitsistä, me kammettiin itsemme yläkertaan. Porukkaa oli edelleen vähän, mutta osa porukasta oli jo löytänyt tiensä töistä ja koulusta tallille. Mä, Emmy, Britta, Luna ja Wenla istuskeltiin vähän turhankin lämpimässä taukotuvassa, ja ihmeteltiin kaikki hassua yhteensattumaa. Meillä oli kaikilla ollut todella huono päivä. ”Läksyjä ja kokeita on enemmän kun ikinä…” Wenla valitteli ja hieroskeli niskaansa. ”Meidän pitäs keksiä nyt jotain kivaa tekemistä. Hitsi kun pulkkamäkeen taitaa olla liian vähän lunta.” ”Kuka niin sanoo?” mä olin saanut kaalini ylös kaulahuivieni kätköistä kuullessani sanan ’pulkkamäki’. ”Olis törkeen hauskaa!” Luna nauroi ääneen, ja oli pompannut jo puolittain seisomaan valmiina lähtöön. ”Tarvitaan vaan pulkka, oisko tallilla?” ”Tai joku joka toimii pulkkana… Muumeissa Pikku-Myyllä on se hopeatarjotin?” Britta tuumaili ääneen. ”Kiitos Britu, tallilta ei varmaan löydy pulkkaa mutta hopeatarjottimia on nurkat pullollaan”, Emmy puhisi huvittuneena, ja sai väistää Britan lentävää lapasta. Brunette heittäjä itse nousi seisomaan virnuillen, saalisti tumppunsa sohvan takaa, ja veti sitten takkinsa vetoketjun kiinni: ”No? Mennäänkö me?”
Ja me mentiin. Anne oli pidätellyt urheasti naurua kun oli opastanut meidät varastolle josta saattaisi löytää mäenlaskutarvikkeita, ja lähtenyt takaisin paperihommiin mutisten jotakin ’ikuisista lapsista’. Pulkkaa me ei löydetty, mutta liukureita vaikka yllin kyllin, joten suunta kävi kohti tallin takana nousevaa loivaa mäkeä. Täysi katastrofihan meidän idea oli, mutta ainakin sai nauraa niin kovasti että naama edellä kaatuessa meni nuoskalunta suuhun. Meidän mäki oli vähän liian loiva ja aivan liian vähäluminen ollakseen sopiva pulkkamäeksi, mutta pienillä liukkailla pätkillä päästiin liukureilla melko kovaakin. Me ahtauduttiin pitkään, kahden hengen liukuriin kaksin pikkuruisen Lunan kanssa, ja vedettiin lähes kaikilla laskuilla loppumatka kylkimyyryä, kun meidän alusta törmäsi hiekkaan. Kun harmaa marraspäivä alkoi painua hämäräksi, me lähdettiin viimein hiippailemaan takaisin talliin tumput ja pipot täynnä pieniä suojalumen paakkuja. Kun saalistin Windiä tarhastaan valmistautumaan illan tunneilleen, mä huomasin kuinka mun luminen, kylmettynyt naama suorastaan kivisti siitä kaikesta nauramisesta. Huomenna olisi päällä vähintään keuhkokuume, tuberkuloosi ja musta surma – mutta oli kyllä sen arvoinen, mahtavasti loppua kohden parantunut maanantai.
Perhana sentään. Siis tiistai.
|
|
|
Post by Cella on Nov 25, 2014 10:43:58 GMT 2
Fränkkis vie tällä kertaa!
Hevosilla miellyttääkö erikoisemmat värit vaiko perusvärit?
|
|
|
Post by Cella on Nov 20, 2014 23:03:00 GMT 2
Hartiavoimin Thirteenth
Tältä se paljonpuhuttu ilo toisten auttamisesta sitten vissiin tuntui. Takalisto ja varpaat oli umpijäässä, kenkä oli juuttunut kohmettuneeseen mutaan, talikko oli varmaan kasvanut mun käteen kiinni ja pannuun otti pahemmin kun sitä Ice Agen oravaa. Antoi olla viimenen kerta kun mä yritän olla kiltti kellekkään, universumi selvästi rankaisi mua siitä. Paskaa vaan ropisi niskaan – aivan sananmukaisessa merkityksessä. ”Ops, sori taas!” Fiian tukahtunut tyrskähdys kuului sen suun eteen vetämän kaulahuivin läpi kun mä pudistelin talikkovapaalla kädelläni ponien lantakakkaroita pois pipostani. ”Ehkä mä vaan kävelen lähemmäs kottikärryjä, tää mun sihti ei oo aivan parhainta luokkaa.” ”Joo pliis kävele!” mä korisin jäätävän pakkasilman pahoinpitelemästä kurkustani, ja vilkaisin piponi reunan alta punatukkaista ja –nenäistä tyttöä. Se oli jollain kierolla tavalla tyytyväisen näköinen kun mä kaivelin yhtä maagisesti tiensä mun kauluksen sisään löytänyttä lantapalloa, mutta käänsi katseensa nopsasti takaisin routaiseen maahan kun huomasi mun katsovan. Mä arvasin! Ei tainneet olla vahinkoja nämä kaksi viimeistä harhaheittoa jotka päätyi hauskanoloisesti meikäläisen niskaan. Tuuppailin yliuteliaita Pellaa ja Sikkeä kauemmaksi jotta pääsin esteettömästi työntämään kärryjä edemmäs tarhaan, ja hymyilin juonikkaasti punapään kyyristelevälle selälle. Tää kostetaan Fiiaseni, tää kostetaan. Oltiinko me Fiian kanssa menetetty järkemme ja lähdetty vapaaehtoisesti siivoamaan tarhoja lumisateeseen? Ei suinkaan. Kuten lähes kaikki paha mitä Sebelässä tapahtuu, myös meidän orjuuttaminen talikkohommiin pystyttiin jäljittämään siihen yhteen uskomattomalla oveluudella työtä välttävään miehenpuoleen – Kasperiin. Palataampa hetki ajassa taaksepäin. Mä olin saapunut tallille hyvin tavattomasti jo aikaisin aamulla, varmaankin innostuneena harvinaisesta vapaapäivästä. Koska oli myös Windin vapaa, mä olin päättänyt viedä tamman hyppäämään. Sen kanssa mulla oli syttynyt pitkästä aikaa hirvittävä into hyppäämiseen, kiitos sen, että puomien lähettyvillä tamma oli parhaimmillaan. Niimpä mä olin rahdannut pilkullisen jättibulldoggini maneesiin – ensimmäistä kertaa mun nähdäkseni täysin tyhjään sellaiseen – ja lähtenyt lämmittelemään sitä sekä tasaisella että pienillä ristikoilla. Windi imi tavalliseen tapaansa hyvin esteelle, koordinoi askeleensa hienosti lähestymisessä ja sitä rataa. Mä olin aivan hengästynyt sekä adrenaliinista että hyppyreenistä jo ensimmäisen vartin jälkeen, kun jalkauduin satulasta nostamaan puomeja ylemmäs. Oisin voinut jatkaa sitä koko päivän! Me oltiin treenaamassa melkoisen pitkään. Yksikään sielu ei eksynyt maneesiin meidän seuraksi koko sen reilun tunnin aikana, enkä mä voinut olla ottamatta hyötyä niin yyberharvinaisesta tilanteesta. Pitkää rataa en jaksanut yksinäni rakennella, mutta me hypättiin niitä kahta mun pykäämää estettä milloin mistäkin suunnista ja vaikka millaisilla korkeuksilla. Windi ylitti itsensä kyllä aivan täysin, se oli täysillä vedetyn treenin jälkeen oikein höyrynnyt pakkasessa ja pöristellyt uupuneena kun mä kiittelin sitä kaikin tavoin mitä keksin. Olin harjannut tamman huolella, päässyt ensimmäistä kertaa levittämään lämmittävää linimenttiä sen kinttuihin ja muutenkin ottanut kaiken irti siitä, että eukko oli purkanut kaikki höyrynsä pihalle maneesissa. Viedessäni loimeen käärittyä knabbia tarhaansa olin törmännyt juuri tallille saapuvaan Rosaan, brunette oli napannut mut kohmeisiin kouriinsa ja raahannut seurakseen teelle. Taukotupaan vaeltaminen oli ollut ensimmäinen virhe, joka johti meidän tämänhetkiseen kurjuuteemme. Teen ja sohvannurkan lämmöllä oli nimittäin punatukkainen, ovela vartija. ”Hei tytöt”, kuului varjoisasta nurkkauksesta Kasperin ääni heti, kun me oltiin painettu ahterimme pehmeisiin sohvatyynyihin. "Mä tarvisin vähän apua tänään.” Kasper oli saanut jo pari viikkoa sitten Annelta hommakseen siivota hevosten tarhat lannasta ennen kuin lunta tulisi kunnolla. Jätkä oli tietysti lykännyt tätä epämieluisaa hommaa aina tähän aamuun asti, kun uutisissa alettiin povata iltapäiväksi melkoista lumisadetta. Punapään armon ajat olivat siis ohitse, ja se tuli siksi pyytämään meiltä, pyhän hyvyyden enkeleiltä helpotusta taakkaansa. ”Ei”, me vastattiin Rosan kanssa yhteen ääneen heti sanan ”siivota” kohdalla, ja käännyttiin takaisin teemukien ääreen. ”Oikeesti. Jumalauta tän kerran? Nostelen teille puomeja hamaan hautaan asti?” ”Mulla on opiskelujuttuja tänään ihan sikana, oon vaan nopeesti käymässä”, Rosa livisti vastuusta pahoittelevasti olkiaan kohauttaen ja sai Kassun silmät kääntymään muhun. Perkele! Koulukirjat oli ollut mullekin ekana päähän pilkahtanut tekosyy, nytkö piti paineen alla keksiä uusi. ”Ööööhh… mullakin on… menoa. Tosi kiireellistä, puhhuh”, mölisin epämääräisesti kuppiini, ja välttelin Kasperin pistävää ilmettä. ”Mitä menoa muka?” ”Mitäs se sun persettäs kutittaa?” ”Kutittaa kovastikin, kiitos kysymästä.” Jostain tästä hienostuneesta sananvaihdosta Kasper löysi jotain, mistä oli mahdollista tulkita mun suostuvan auttamiseen. Niimpä päästiin takaisin tähän hetkeen ja ponitarhaan, missä mä toisen Kassun paikalle kiristämän viattoman, Fiian, kanssa lappasin sontaa kärryyn minkä hartiasäryiltäni kerkesin. Tosin Fiia oli heitellyt sitä itseään varmaan enemmän meikäläisen niskaan kuin siihen kärryyn. Yrittäisi edes osua, tai kävellä lähemmäs for god's sake. ”Kassu tulee”, Fiia huikkasi vähän matkan päästä, ja sai mut pysäyttämään kohmeista maata ronkkivan talikkoni. Tyttö vaelsi mun vierelle puhallellen lumihiutaleiden täyttämään ilmaan isoja höyrypilviä. Mä tunsin luissani kuinka kovasti me molemmat toivottiin että se tulisi käskemään meidät tauolle, tai jopa päästämään pälkähästä. Me oltiin siivottu hirveellä tahdilla. ”Mitä, vieläkö te siivootte sitä?” Kasperin ääni kuitenkin sanoi, ja se asetteli talikon maahan sytyttääkseen röökin. ”Miten kauan voi mennä yhessä ponitarhassa? Yrittäkää ees, naiset” Me katsahdettiin Fiian kanssa toisiimme, tartuttiin kukkuraisiin talikkoihin, ja lähdettiin astelemaan raivoisan kostonhimoisesti hymyillen kohti portilla hämmentyneenä tönöttävää Kasperia. Sanotaanko vaikka näin, että sillä hetkellä Fiian sihti parani – suorastaan maagisesti.
|
|
|
Post by Cella on Nov 18, 2014 14:32:38 GMT 2
Voi paha! Ehkä ennemmin kana, molemmista kyllä tykkään!
Kummat inhottavampia, ötökät vaiko matelijat?
|
|
|
Post by Cella on Nov 14, 2014 15:05:05 GMT 2
Hashtag Twelfth
Hieno idea!!! =)
|
|
|
Post by Cella on Nov 12, 2014 14:27:54 GMT 2
Kiitos kauhiasti kaikki! (: Rosan pizzatarina oli sikakiva! Tavallaan ihan tavallisesta tallipäivästä sait ihan erilaista irti tolla pizzapeli-idealla, noin hyvin kirjotettunakin vielä se tempas ihan mukanaan! Ja on niin kiva aina lukee kun otat niin monia tallilaisia tarinoihin mukaan Salman isänpäiväinen oli taas taitavasti kirjotettu, tosi kaunis tarina! Oon Salma sun fani, sulla on niin omanlainen tyyli jota ei voi matkia vaikka kovasti haluaiskin haha! Ja Claran leirikuva! Miten olin missannu sen ihan täysin, ihan täysi kymppi Ihana kesätunnelma ja aivan mahtavat värit
|
|
|
Post by Cella on Nov 11, 2014 23:14:08 GMT 2
Pahapari Eleventh
”Jos sä teet noin saatana soikoon vielä yhenkin kerran, mä –” Windiä kiinnosti mun uhoaminen kutakuinkin yhtä paljon kun salaatti lihavaa jenkkilasta: se painoi korvansa luimuun, lyttäsi teutaroivalla peräosastollaan meikäläisen melkein seinään, ja tallasi samalla puolet mun oikeasta jalkaterästä hokkikenkänsä pehmoiseen syleilyyn. Mun näkökenttään välähti punaisia kipukuvioita ja tuuppasin tammaa kupeesta melko voimallisesti.
Seuraava mun suusta päässyt lause oli sen verran julkaisukelvoton, että korvasin tässä siitä kaikki pahat sanat sanalla ’koira’.
”Koira! Voi koira sun koiran kanssa, etkö sä koira tajua että KOIRA MÄ JÄÄN ALLE SENKIN KOIRAN KOIRAAMA KOIRA!” Vihdoin Windi väisti päätään heitellen, ja mä pääsin pelastautumaan 500 kiloisen lohikäärmeen ja seinän välisestä ansastani. Me jäätiin tuijottaan toisiamme murhaavasti parin metrin etäisyydeltä. Tamma oli ollut aivan järkyttävän vaikea koko päivän, mä olin joutunut kuoriutumaan jo hupparistanikin kun harjaushetkestä alias vuoden vapaapainimatsista oli puskenut niin pahasti hiki pintaan. Ja sen pitäis olla vielä ihan kohta tuntikunnossakin. Onnea vaan sille joka saa sen tunnille. Käytävältä, hyvin läheltä meitä kuului askelia. Noniin, se tästä nyt vielä puuttukin, että joku täti isossa kukkahatussa ja raamatunkuva otsassa tulee kurkkimaan karsinaan ja pöyristelemään mun hevosrakasta kielenkäyttöä. Kenkien kopina pysähtyi kuin pysähtyikin Windin karsinan eteen, mutta pää joka kurkkasi sisään ei ollut jonkun tätimoonikan, vaan Kasperin. ”Ai. Mä jo luulin että täällä tapetaan jotain kun kuulu semmonen maailmanlopun meteli”, punapää mutisi, ja näytti kiusaantuneelta mun ja Windin hullunkiiltoisista katseista. ”Ei yhtää mahotonta. Huomenna voi hyvin olla että Windiä ei salaperäisesti löydy mistään ja meitsi huitelee kaupungilla uudessa pilkullisessa talvitakissa.” Näin ensikertaa koko Seppeleaikanani, että Kasperin naama levisi aidosti huvittuneeseen hymyyn: ”Vähän turhan Cruella DeVil –tyylistä.” Mä puhahdin jonkinlaisen kuivan nauruntapaisen, nappasin paholaisponin kiinnitysnarun niin lyhyeksi kun sain, ja hyökkäsin takaisin taisteluun – aseinani dandyharja ja kaviokoukku. ”Eiks teijän hoitajien pitäis peittää noi kultamussukat pusuihin ja rakkauden määrään eikä uhkailla tehä niistä takkeja?” ”Mun ja Windin parisuhde ei perustukaan rakkauteen, siks meillä on niin hauskaa”, mä virnuilin, ja kuin korostaakseen mun sanoja tamma tuuppasi mut kyynärpää edellä päin sen metallista juomakuppia.
Pian käytävältä kuului uudet, tällä kertaa terävämmät askeleet, jotka jälleen pysähtyi meidän kohdalle. Mä nostin katseeni suitsien kankeista soljista ja näin mustatukkaisen, mua ehkä hippuriikkisen nuoremman tytön nojailemassa ovenkarmiin kalliisiin Kingslandin kamppeisiin verhoutuneena. ”Onks tää Windi? Miten se ei oo vieläkään valmis?” tyttö narisi kyllästyneellä äänellä, ja sai saman tien meikäläisen verenpaineen nousemaan. Huomasin että Kasper oli jossain vaiheessa luikahtanut karkuun, joten mä en voinut delegoida tytön harhauttamista sillekään. ”On tää Windi, ja sori, sillä on ollu aikas huono päivä. Mä oon Cella, Windin hoitaja”, mä hymyilin vinosti, ja yllätin kaikista eniten itteni sillä kuinka kohteliaana pysyin vaikka tyttö katsoi mua kuin juhlapöytään tuotua löllyvää aladobia. Mustatukka vaan tuhahti ja jäi katselemaan kynsiään samalla kun mä tappelin viimoisetkin varusteet tammalle niskaan, irrottelin sen köysistään ja lopulta ojensin sen ohjat ratsastajalleen. Kiittämättä tai muutenkaan mitään sanomatta tyttö nappasi ohjat, kääntyi kannoillaan, ja lähti raahaamaan venkoilevaa knabbia kohti maneesia. Mä katsoa napitin viileästi loittonevien hahmojen perään, niin laatutakin selkämyksen kuin korkean ja pilkullisen persauksen, ja hymyilin ilottomasti. Siinä vasta kaks jotka ansaitsee toisensa.
Puolisen tuntia myöhemmin me istuttiin kuin sienet rivissä maneesin katsomossa: mä, Salma, Emmy, Britta ja Tuulia. Salma oli tiennyt, että viimesellä tuntiryhmällä oli tänään esteitä, ja niin me oltiin lotisteltu mutaisen pihan halki hyppääjiä katsomaan. Me natustettiin Britan repusta löytynyttä suklaalevyä ja oltiin keskitytty johonkin ihan muuhun kuin pyörivään tuntiin. Parin penkkirivin päässä nökötti vaaleatukkainen, ehkä arviolta 15-vuotias poika, joka oli luonut monenmoisia katseita Brisuun ja Tuuliaan päin. Mä, Emmy ja Salma vaan virnuiltiin toisillemme: oli poika söpö, mutta meitä jo jonkun verran nuorempi. No mutta, mehän voitaisiin alkaa puumiksi jo näin nuorella iällä? ”Menkää juttelemaan sille!” Salma kumartui mun yli supattamaan Tuulialle. ”No eikä mennä! Sehän voi olla jonkun tuntsaajatytön poikaystävä!” ”Tai ton pojan”, mä pistin väliin suu täynnä suklaata, ja nytkäytin päälläni Aristolla ratsastavaan nuoreen jätkään. Kukaan ei noteerannut mua. ”No ei olis kyl kaikki muumit kotona siinä parisuhteessa, toi poika on kuolannut tohon portaalle jo pienen laatokan kun on katellut tänne!” Mä olin jo ajautunut aivoineni keskustelun ulkopuolelle, olin nimittäin kiinnittänyt huomioni kentälle. Windi näytti liikkuvan kamalan jäykästi. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin maneesin toiselle laidalle: toki, tammalla oli huono päivä, mutta en ollut ikinä nähnyt sen luupäisyyden heijastavan sen askellajeihin. Kun ratsukko tuli meidän ohi mä katsoin tammaa tiiviisti. Sen turpa oli omituisen takana, ja se rikkoi koko ajan laukasta töksöttävään raviin. Prinsessa Musta mun hoitohevoseni selässä punoitti kiukusta ja harmista. Mä nytkähdin myötätunnosta kun se napautti uudessa laukannostossa Windiä raipalla lautaselle, ja saikin vastaukseksi melko kipakan pukin. ”Pilvi, otappa Windi käyntiin. Ja anna se raippa tähän mulle”, Annen kärsivällisessä, ystävällisessä äänessä särähti terävyyttä, joka kuului katsomoon saakka. Nyt kaikki muutkin meidän kanaorren tytöt oli kääntyneet katsomaan kentälle, jossa Anne käveli päätään viskovan Windin vierellä puhuen samalla tämän ratsastajalle hiljaiseen ääneen. Mä ymmärsin kyllä miksi tätä Pilviä kiukutti: se vaikutti melkoisen hyvältä ratsastajalta, mä vaan näin jo näin lyhyen yhteiselon ja näin pitkän matkan päästä, että se ratsasti Windin tyylistä hevosta aivan järkyttävällä tavalla väärin. Ja tamma taisi olla sellaisella tuulella, ettei se antanut anteeksi piiruakaan. Naksautin kaksi suklaapalaa erilleen ja pujautin niistä toisen suuhuni samalla, kun käännyin takaisin tyttöjen puoleen. Olisi luullut, että sekä Windin että ratsastajatytön aiemman käytöksen jälkeen niiden epäonnistuminen olisi tuntunut musta makeammalta. Eipä tuntunut.
Tapahtumasta ei mennyt kauaakaan, kun Anne jo kehotteli tuntilaisiaan aloittelemaan itsenäisen loppuverryttelyn. Me noustiin ja lähdettiin valumaan hiljalleen talliin, ja Pilvilläkin tuntui olevan jo melkoinen kiire pois. Tytön naama alkoi näyttää hälyttävästi siltä, että kohta sen pää irtoaisi ja sinkoaisi maata kiertävälle radalle. Mä ehdin hädin tuskin käydä heittämässä takin pois ja hakea Windin harjat varustehuoneesta, kun punoittava Pilvi riuhtoi säpsyvän, silmiään pyörittelevän tamman jo mun luokseni. ”Mä… pidän… huolta… etten mä enää IKINÄ joudu ratsastamaan… tollasella… järkyttävällä, aivovammautuneella kusipääaasilla!” Tytön ääni värisi raivosta, ja nousi loppua kohden lähes kirkaisuksi. Salma oli ulostautunut mun takaani Bonnien karsinasta, ja painoi rauhoittavasti sormensa mun nyrkkiin painuneen käden päälle. Se sai mut hengittämään syvään, ottamaan Windin nahkaohjat vastaan, ja hymyilemään kohteliaasti: ”Tee se. Hyvää illanjatkoa!” Pilvi tuijotti mua ja Salmaa sen näköisenä että haastaa meidät kohta nyrkkitappeluun, mutta lähti sitten kannat kopisten painelemaan ulos tallista. ”Huh mikä tyyppi!” Salma huoahti, kun Pilvi oli kadonnut ovesta, josta muut tytön ryhmäläiset vasta astelivat sisään. ”Tollasia tavatessa oon niin onnellinen ettei mun tarvii jakaa Bonskia kenenkään kanssa.” Windi oli yhä aivan sekopää, muttei onneksi hikinen, joten mä sain sen laitettua yökuntoon melko näppärästi. Tai no, ainakin näppärämmin kuin kuntoon ennen tuntia. Väistelin jälleen steppaavia jalkoja, työntelin pois kiukkuisesti irvistävää turpaa ja kiroilin satulavyötä avatessa – mutta saatuani tamman kuntoon astelin hymyillen sen ruokakipolle, paloitellen sille kaksi mehukasta, iloisen oranssia mandariinia, ihan vaan sille lahjaksi.
Koska se saattoi olla aivovammautunut kusipääaasi. Mutta se oli mun aivovammautunut kusipääaasini.
Tätä en vaihtaisi
|
|
|
Post by Cella on Nov 11, 2014 0:30:01 GMT 2
Yeeeaaah onnea niin maan ruutanasti Rosalle lokakuun pokkaamisesta!!! Ihan oikeaan osoitteeseen meni, huippujuttuja ja huippuaktiivisuutta!
|
|
|
Post by Cella on Nov 9, 2014 23:56:15 GMT 2
Safari Tenth
Tunsin olevani suuri tutkimusmatkailija. Viidakon tiheän, eksoottisen aluskasvillisuuden sijaan olin maastoutunut taukotuvan sohvatyynyjen väliin, saaden sieltä esteettömän näköyhteyden kohteeseeni. Mulla oli kuulokkeet korvilla ja puhelin kädessä, vaikken kuunnellut tai katsellut mitään – ne olivat rekvisiittaa, jotka mahdollistivat loistavan tarkkailupaikkani. Kohteeni liikahti, muttei paennut. Se ei kiinnittänyt huomiota tarkkailijaansa ja hyvä niin, en tahtonut säikyttää sitä tiehensä. Mulla oli kiikarissa nyt niin erityisen hieno yksilö. Mua niin kiinnostava kohde oli lajiltaan homo sapiens viilipyttis – oma tieteellinen nimitykseni rauhalliselle, järkevälle ihmismiehelle. Tämä äärimmäisen harvinaisen lajin edustaja istui tupapöydän ääressä, omissa maailmoissaan silloin tällöin hymähdellen. Mua oli aina kiehtoneet viilipyttymäisen rauhalliset ihmisyksilöt: ne eivät käyttäytyneet tai puhuneet lainkaan kuten reikäpäiden alalahkoon kuuluvat ihmiset, joita meikäläinen itsekin edusti, ja musta tuntu, että niiden tyynen pinnan alla kyti niin paljon enemmän kuin ne maailmalle näyttivät. Viilipytyillä yksilöillä tuntui olevan myös meille reikäpäille täysin tuntemattomia kykyjä, kuten käyttää ideat aivojen kautta ennen kuin ne pistetään toteutukseen. Tämä tarkkailemani homo sapiens viilipyttis edusti kaiken lisäksi vastakkaista sukupuolta, jolle mainitsemani erityispiirteet olivat vielä harvinaisempia. Oli vaikea uskoa, että me oltiin samaa eläinlajia. Ja vaikeaa oli uskoa sitäkään että mä, vasta kovin aloitteleva ja keskittymiskyvytön tutkimusmatkailija, olin saanut tällaisen tilaisuuden tarkkailla tätä yksilöä luonnollisessa elinympäristössään. Kohteeni liikahti jälleen. Se raapi nenäänsä ja hymyili itsekseen syvällä ajatuksissaan. Yksilö vaikutti mukavalta. Päätin lähestyä. ”Hei Nuutti” ”Mmmh?” ”Mitä puuhaat?” Pitkä poika kohotti katseensa, ja tuntui vasta muistavan mun olevan huoneessa. Mua nauratti, ei Nuutti, vaan oma tumpelo keskustelunaloitukseni. Mitä puuhaat. Jätkällä on lehti kädessä ja sen silmät liikkuu sivuja pitkin, mitäköhän se mahtaa tehdä? Metsästää terroristeja? ”Öö… mä luen”, Nuutti vastasi matalalla äänellään ja hymyili ystävällisesti. ”Mitä itse?” ”En oikein mitään”, vastasin reippaasti ja ponkaisin istualleni röhnöasennostani. ”Lähe mun kaa maastoon.” Nuutti näytti niin hämmentyneeltä ja yllättyneeltä, että voisi luulla että olin juuri pyytänyt sitä mun tulevien lasteni isäksi. ”Ai… nyt? Mä?” Räpytin vastaukselle hitaasti silmiäni tietämättä mitä sanoa, mutta Nuutti-poika sai kaikkien onneksi itse pasmansa kasaan. ”Siis joo, lähetään vaan, Zetaa ja Lailaa onkin nyt opetettu pysyyn jonkunmoisia aikoja erillään”, jätkä lopulta vastasi, ja katsoi mua hyväntahtoisesti. Mä napitin takaisin ja hymyilin. Wau, ei ihan kuka vaan viilipyttis-yksilö lähtisi lähes tuntemattoman reikäpään kanssa maastoilemaan. Rohkeaa. Mä en kuitenkaan kyseenalaistanut, sainhan maastoseuraa, vaan heilautin kevyen syystakkini niskaan: ”Kiva. Kakskyt minuuttia, etupiha?” ”Kuulostaa hyvältä.” Mä huomasin tehneeni meille homo sapiens reikäpäättis-lajin edustajille hyvin tyypillisen virheen: en ollut miettinyt ideaani loppuun asti. Me oltiin tavattu tammoinemme noin 22 minuuttia myöhemmin etupihalla (kaksi minuuttia sovittua myöhemmin kiitos Windin kyvyn tehdä täysin päinvastoin kuin toivoin), hymyilty ontuvasti ja puhuttu säästä (joo lunta on ja märkää on) ja ratsauduttuamme oltiin suunnattu kohti metsän siimestä. Nuutti vaikutti aivan yltiösymppikseltä tyypiltä, mutta meillä oli ongelma. Meillä ei ollut mitään puhuttavaa. Lyhkäisen ravipätkän jälkeen mä aloin miettiä puheenaihetta, aivan mitä tahansa jolla täyttää hiljaisuuden. Aamuisessa metsässä oli nimittäin tosi hiljaista, ainoa ääni joka kuului oli kavioiden narskahtelu painavaan suojalumeen. Nuutti ja Laila meidän vierellä kulkivat harmonisesti: ne näyttivät kuin ne kuuluisi tähän valkoisenkirjavaan hiljaiseen metsämaisemaan, liikkuivat rauhallisen tasaisesti, ja poika antoi valtavan isolle tammalleen pehmeitä ja rauhallisia apuja. Nuuttia hiljaisuus ei tuntunut vaivaavan lainkaan, eikä sen varmaan pitäisi muakaan niin kauheasti kaivella. Olin vaan jotenkin niin tottunut muiden hulivilien seuraan, jossa juttu ja läppä lensi vaikkei olisikaan mitään järkevää sanottavaa. Me oltiin niin kauhean erilaisia, etten keksinyt yhtäkään puheenaihetta. Me oltiin kuin oikeesti eri lajia. ”Perkele kun mulla ei oo vieläkään talvinakkeja autoon”, mölähdin lopulta, kun en voinut enää pidättyä puhumasta. Nuutti katsahti mua sivusilmällä, mutta purskahti sitten ilahtuneeseen nauruun. ”No se on kyllä paha, toivottavasti ei tuu pian liukasta. Ja nyt kun mainitsit nakit, mulle iski nälkä.” Mun törppö ja mihinkään liittymätön aivopaukku rikkoi jään, ja niin me alettiin hiljalleen jutella. Nuutin rauhallinen ja pohdiskeleva olemus oli stressannut mua, mut se selvästi ymmärsi huumorin päälle, joten mäkin saatoin hiljalleen rentoutua. Ei se nyt mua varmaan aivan seinähulluna pitäisi, vaikka päästäisin oman itteni valloilleen. Tai no, ehkä en liikaa päästä, en mä nyt halunnut sitä kuoliaaksi säikyttää. ”Meen tänään vielä töihin, ja ennen sitä käymään isoisällä isäinpäiväkahvilla, siks oon näin aikasin liikkeellä”, höpisin pojalle, kun meidän ratsut keinutti meidät metsästä pienelle aukealle. Niitty näytti hassulta: valkoisten lumirantujen välistä kaartuili raikkaan vihreää heinää. ”Entäs sä? Onks sulla isäinpäi – ” Mun lause keskeytyi, kun Nuutin tasaisen rauhalliseen ratsastukseen tuli muutos. Se jarrutti äkisti Lailan pysähdyksiin, ja tarrasi kädellään mua olkapäästä jotta mä tekisin samoin Windille. Tiivistinkin nopeasti istuntaa, ja mun pirteä pilkkuhevoseni viskaisi päätään ärtyneenä. Se pysähtyi Lailan rinnalle. ”Mit –?” ”Shh!” Nuutti näytti kummalliselta ja katsoi eteenpäin tielle. Mä olin pudonnut kärryiltä ja pahasti olinkin. Aikoko se murhata mut tänne metsään? Oh great, hiljasemmissa tyypeissä oli aina se riski, että ne haluaa murhata sut metsään. ”Kato!” Nuutti lopulta sanoi hiukan hermostuneesti hymyillen, ja osoitti vähän ohi tieltä metsän laitaan. Siellä laidunsi valtavan kokonen uroshirvi, sen sarvet varmaan Windin jalan mittaiset. Se nyhti puusta lehtiä kyömyn turpansa syövereihin, eikä näyttänyt että olisi huomannut tulijoita. Laila Nuutin alla oli havainnut sarvipään ja höristeli nyt korviaan sieraimet suurina, mutta Windi ei tuntunut onneksi tajuavan. Tai sit sitä ei kiinnostanut. ”Se… se on ihan mieletön! En oo koskaan nähnyt”, mä sopersin niin hiljaa kuin pystyin, vaikka etäisyys meidän ja hirven välillä oli melkoisen pitkä. Lailaa oli alkanut jännittää vieraan, ison otuksen läsnäolo, eikä Nuutti ehtinyt edes vastata mulle kun se keskittyi pitämään suuren tamman hiljaa. Toisen, niin rauhallisen hevoskaverin kiemurtaminen tarttui Windiinkin, joten me käännettiin tammat kohti meidän tulosuuntaa aivan turvallisuussyistä. Mä käännyin satulasta katsomaan vielä kerran hirveä kohti - siellä se ojenteli valtavaa päätään saman puun luona. Hymyilin itsekseni, ja siirsin sitten kirahvina sipsuttavan tammani raviin. Nuutti seurasi perässä, ja nopeasti Lailan pitkät askeleet saavutti meidät. Poika katsoi mua aivan pokalla, mutta silmät pikkuisen vilkkuen: ”Tommoseen törmätessä ei paljoa lohduttais ne talvinakit.” Me kopisteltiin metiköstä Seppeleen pihaan paljon aiottua aiemmin yllättävän muuttujan takia, mutta oltiimpa saatu tammat ainakin hetkeksi ulkoilemaan. Kun heilautin itteni alas selästä huomasin, että tallille oli hiljalleen alkanut valua porukkaa. Epätavallisen hiljaista oli yhä, mutta näin Salman ja Jessen päiden keikkuvan parkkipaikan suunnalla, ja ruskeatukkaisen pään sulkevan tallin oven takanaan. ”Noo, millainen oli maastoreissu?” Emmy kysäisi heti kun ovi aukeni, ja blondin vieressä seisova söpö, Lunaksi muistamani tyttö kääntyi myös meitä katsomaan. Me kopisteltiin neljästä ihmiskengästä ja kahdeksasta rautakengästä kunnioitettava määrä pakkautunutta lunta käytävälle, vilkaistiin Nuutin kanssa toisiimme ja hymyiltiin sitten odottavalta näyttäville tytöille. ”Ai meidän reissu?” aloitti Nuutti rauhallisella äänellään. ”Aika… hirveä”, mä päätin, ja siihen me jäätiin hekottelemaan ontuvalle jutulle kuin kaksi vajaamielistä. Koska vaikka me saatettiin olla eri lajia, me totta helkkarissa oltiin samaa maata.
|
|