16.12.2014 - Estetunti hevosratsukoille

[Piritta]

Tänä vuonna joulukuun estetunti on avoin hevosratsukoille (vrt. viime vuonna Estetunti poniratsukoille). Opettaja jakaa hevoset, mutta toiveita saa esittää! Tunnin aihepiiri tarkentuu lähempänä. Tunti on tarkoitettu sebeläisille (hoitajat & y-om.).

Osallistujat 8/8
Cella - Eela
Tuulia - Reino
Wenla - Aristo
Eetu - Sentti
Rosa - Windi
Fiia - Kössi
Pihla - Laila
Emmy - Frank


Piritta oli kerrankin hiiskumatta kuin hiiri. Niin totta kuin vesirotta, esteopettajasta ei päässyt juuri pihahdustakaan, vaikka hän kuinka yritti. Oli päivänselvää, ettei Pirrestä ollut opettamaan, joten yksissä tuumin Annen kanssa opettajakaksikko tilasi paikalle sijaisen. Oli suuri helpotus, että Lynn suostui oikopäätä tuuraamaan omana vapaapäivänään. Osa tunnille tulijoista olikin jo kuullut Lynnin pitäneen Pirren tunteja päivän mittaan ja aivan oikein uumoillut, että kenties opettaja oli sairaana. Toisille opettajan puuttuminen paikalta tuli yllätyksenä. Myös maneesiin ripotellut esteet saivat osakseen yllättyneitä katseita.

"Moikka! Pirre on vilustunut ja äänetön, joten mä olen nyt ainakin tänään tuuraamassa täällä", Lynn tiedotti alkukaartoon asettuville ratsastajille. "Mä olenkin tavannut teidät kaikki jossain yhteydessä, mutta jos joku ei muista, mun nimi on Lynn."

"Nouskaa ripeästi selkään, niin päästään aloittamaan päivän aiheen parissa. Pirre toivoi tälle tunnille jotakin spessua, ja kenttäratsastaja kun olen, Jaakko ja Kassu saivat raijata paikalle muutamia siirreltäviä maastoesteitä, kuten näkyy."

Ratsukoiden kävellessä alkukäyntejä Lynn esitteli maneesin tuodut esteet nimeltä.

"Meillä on tänään käytettävissä sianselkä, pöytä, talo sekä erikoisestetunneilta taatusti tuttu muuri. Lisäksi on ihan perus heinäpaali ja nämä tavalliset puomiesteet, johon kiinnitin rautalangalla havuja, jotta ne näyttäisi edes vähän teemaan sopivilta... Tuli kyllä vähän jouluiset, kulkuset vaan puuttuu."

Jo alkuverryttelyssä Lynn vaati ratsastajilta reipasta otetta työskentelyyn.

"Kenttäkisojen maastokokeessa kuuliainen hevonen on yksi parhaista henkivakuutuksista, joka ratsastajalla voi olla. Mä kuulen usein, että kenttäratsastajat on niitä, jotka ei pärjänneet riittävän hyvin koulu- eikä estekisoissa ja vaihtoi sitten lajia, mutta siinä on typerin väittämä, jonka mä olen kuullut. Kenttähevosten täytyy olla hyviä ratsastaa. ;´Myös teidän kenttäpelit pyritään tänään saamaan mahdollisimman hyvin avuille."

"Tuulia, Reino on liian löysä eikä kuuntele pohjettasi. Älä jää puristamaan jalalla, vaan ole nopea ja käytä tarvittaessa raippaa. Sen täytyy edetä", Lynn vaati ja kiinnitti sitten huomionsa Eetuun. "Tuntuuko Sentti jäykältä? Se onkin, vielä. Sentti on iso hevonen ja tarvitsee aikaa vertymiseen - sama pätee myös muun muassa Frankiin, Emmy - mutta jahka saat sen vertymään, sulla on siinä hyvä peli näihin hommiin. Ratsasta paljon laajoja kaaria ja kun huomaat, että se tulee paremmaksi, ala vaatia siltä enemmän taipumista. Älä unohda ulko-ohjan tukea!"

"Pihla, Laila on levoton, kun Zeta on tallissa. Koeta keksiä sille tekemistä, kunnes se alkaa keskittyä suhun paremmin. Pyydä siltä enemmän ravia - nyt se vaan tassuttelee. Säkin olet tottunut Pellaan, joka on paljon pienempi, joten Laila voi olla vähän kulttuurishokki. Totut kyllä", Pihlaa lohdutettiin.

"Kun laukkaatte, hakekaa isoa, pyörivää laukkaa. Laskekaa painoa jalustimille ja keventäkää hieman istuntaa. Välttäkää tiukkoja kaarteita, sillä niissä laukka kuolee helposti ja jää paikalleen, kun hevoset ei ole vielä täysin pohkeen edessä."

Lynn seuraili tovin verran ratsukoiden menoa huikaten välillä pieniä vinkkejä ratsastajille ("Laita paino päkiälle. Jos kantapääsi on noin alhaalla, nilkkasi lukittuu ja koko jalka valahtaa helposti eteen eikä ole vakaa!") ja lämmitellen sormiaan termosmukin ympärillä. Maneesissa oli viileää, kun ei itse ollut ratsailla. Onneksi tämä oli jo päivän toisiksi viimeinen tunti. Lisäksi ryhmän ratsastajat olivat niin tottuneita seppeleläisiä, että heidät voisi lähettää kävelemään loppukäynnit valaistulle reitille. Siten Lynn kerkeäisi käväisemään sisätiloissa tuntien välissä. Yksikään tunnin ratsuista ei olisi enää viimeisellä tunnilla.

"Ensimmäinen verryttelyeste on tämä pysty", Lynn tiedotti havukoristeisen pystyesteen luota. "Tulkaa se ihan vaan pari kertaa. Kun vaihdetaan suuntaa, otetaan sen perään vielä tuo toinen havuhärpäke."

Yksittäinen este ei tuottanut vaikeuksia ratsukoille. Vain Aristo pälyili havuja ensimmäisellä kerralla hieman epäluuloisena, mutta meni kuitenkin yli, eikä seuraavalla kerralla enää suonut niille vilkaisuakaan. Kahden havuesteen muodostama kaareva linja tuotti hankaluuksia Kössiä ratsastavalle Fiialle. Musta hevonen oli kuin ei olisi ollut kuulevinaan ratsastajansa ulkoapuja. Se heittäytyi mutkalle ja puski ulospäin. Kössissä riitti haastetta ja tekemistä taitavalle Fiialle, sillä se ei tänään ollut laisinkaan yhteistyöhaluisella tuulella.

"Ota raippa ulkokäteen, päästä vähän sisäohjasta ja kerää ulko-ohja napakammin käteen, Fiia", Lynn tokaisi tutulle Elmon ja aiemmin Pellan hoitajalle. "Se on tekeytynyt kuuroksi sun avuille. Koeta seuraavan pitkän sivun aikana taivuttaa sitä vuoroin ulos ja lyhyen suoristuksen kautta sisälle muutaman askeleen ajaksi samalla kun pidät sen myötälaukassa. Ole napakka, mutta nopea!"

Frank oli tasaisen varma menijä, mutta tarvitsi lisää tehoa työskentelyynsä. Se ei taatusti hätkähtäisi mitään hypättävistä esteistä, mutta mikäli se tulisi yhdellekään kiinteistä esteistä yhtä vetelästi kuin pikkuisille pystyesteille, se kyllä tekisi stopin, siitä Lynn oli varma.

"Emmy! Ratsasta! Pohkeesta eteen ja ohja tuntumalle, myös se ulko-ohja, joka nyt lörpöttää! Koeta vähän nostaa Frankin kierroksia, niin saadaan sekin hyppäämään, eikä vain lötkähtämään esteen toiselle puolelle. Äläkä anna sen maata sun kädelläsi, muuten sulla on käsivarret kipeenä vielä jouluaattonakin."

Eela diivaili ja liioitteli hyppyjään. Lynn uumoili, että se tulisi esittelemään melkoisia leiskautuksia, jahka päästäisiin tositoimiin.

"Eelassahan on virtaa! Koeta silti olla jännittämättä ylävartaloasi. Istut nyt jatkuvasti vähän etukenossa ja sun kyynerpäät on jäykät, ikään kuin sä odottaisit, että se lähtee koska tahansa käsistä", Lynn huomautti tammaa ratsastavalle Cellalle. "Se on hevonen, jota ratsastetaan kevyin avuin, kuten olet varmaan huomannut."

Toista maata oli tytön oma hoitohevonen, jolla ratsasti nyt Rosa. Lynn oli kuullut Rosan hoitavan Kössiä, joten jämäkkää otetta kaipaava Windi ei varmastikaan ollut hänelle tavaton kulttuurisokki.

Lynn pyysi ratsukoita kävelemään hetken. Sitten aloitettiin kiinteiden esteiden ylittäminen. Ensimmäiseksi esteeksi Lynn valitsi heinäpaaliesteen, joka ei ollut järin suuri. Useimmat hevosista olivat sitä paitsi ylittäneet sellaisia aiemminkin maneesissa. Se ei tuottanutkaan ongelmia kenellekään, joten pian siirryttiin talon kimppuun.

"Se näyttää isommalta kuin onkaan, koska se on kiinteä", Lynn vakuutti ratsastajille lohdullisesti ja virnisti sitten pirullisesti. "Loppujen lopuksihan tämä on kuitenkin näistä jäljellä olevista esteistä pienin. Pian pääsette ihan oikeasti hyppäämään!"

Havujakin jännittäneelle Aristolle talo tuntui olevan aivan liian jännittävä kokemus. Se teki kiemurtelevan stopin jo metrien päässä esteestä.

"Ei haittaa, Wenla! Sitä jännittää. Tulehan sen kanssa tähän lähelle hengailemaan hetkeksi."

Kun Wenla kannusti Ariston käynnissä esteen lähettyville, Lynn meni siron ruunan lavan viereen vaihtamaan muutaman sanan Wenlan kanssa.

"Jos tunnet, että se jarruttelee, pidä ylävartalo suorassa ja istu rauhassa. Jos jännityt ja nojaat eteenpäin siinä toivossa, että se sitten menisi, sen on helppo tehdä päätös olla menemättä. Pidä jalat sen lähellä ja ohjat kevyellä tuntumalla ihan viimeiseen askeleeseen asti. Niin se ei jää yksin vaan menet loppuun asti sen kanssa."
"Okei", Wenla sanoi ja nyökkäsi. "Mä yritän."

Oli aivan siinä ja siinä, etteikö Aristo olisi jälleen pysähtynyt. Se hidastikin ja oli selvästi hyvin vähällä kieltäytyä, mutta se hyppäsi sittenkin! Wenla yllätettiin ja hän jäi hypyssä jälkeen.

"Ei haittaa ollenkaan! Kehu sitä! Teit oikein, ratsastit ja odotit loppuun saakka. Loppu korjataan seuraavalla kerralla."

Laila keskittyi nyt työntekoon aivan toisella tavalla kuin alkutunnista. Daniel oli kehunut Lailaa paljon, ja Lynnkin alkoi nähdä, miksi, kun tamma eteni sulavassa laukassa kohti taloa ja ylitti sen sievällä loikalla. Kuinkahan paljon Zetassa tulisi olemaan emänsä näköä, Lynn pohdiskeli ohimennen.

"Hyvä, Pihla! Siististi ratsastettu. Keskity kuitenkin siihen, ettei ylävartalosi mene liikaa hypyn edelle, eli toisin sanoen varo, ettet sukella. Silloin sun jalatkin heilahtaa taakse ja olet hetken epätasapainossa. Laskeutuessa se saattaa kostautua."

Eela tarjoilikin loistavan esimerkin siitä, miksei ylävartalo saanut kipata liian eteen. Se innostui esteen nähdessään niin, että kiihdytti yks kaks vauhtiaan ja päätyi Cellan pidätteestä huolimatta pohjaan. Seurauksena oli hyvin voimakkaasti ylöspäin suuntautuva koukkumainen hyppy, joka kiskaisi hieman eteen hyppyä edeltävässä askeleessa nojanneen ratsastajan irti satulasta. Cella pysyi kyydissä kuin ihmeen kaupalla, vaikka joutuikin kampeamaan itsensä hevosen kaulalta takaisin satulaan hypyn jälkeen.

"Eelahan selvästi kuunteli, mitä Pihlalle sanoin, ja tarjosi mahtavan esimerkin! Tästä syystä on tärkeää olla menemättä liikkeen edelle. Katseliko kukaan MM-kenttäratsastusta? Siellä näki selvästi, miten moni kenttäratsastaja ratsastaa läpi radan pystymmässä asennossa kuin esteratsastajat. Jos jotain yllättävää sattuu - hevonen esimerkiksi kompuroi alastulossa - niin sanottu turvaistunta voi pelastaa ainakin ratsastajan paiskautumasta alas, ja kun ratsastajan painopiste pysyy poissa etuosalta, hevonenkin ehkä pääsee sukkelammin tasapainoon."

Oli aika tutustua sianselkään. Se oli tällä kertaa huomattavasti massiivisempi kuin käytettävissämme oleva pöytäeste, mutta Lynn itse piti sianselkää pöytää kannustavampana ja kiltimpänä esteinä. Moni hevonen hyppäsi sianselän oikeastaan ihan mielellään.

"Tämä on iso este, muttei mahdoton millekään näistä - ei edes Reinolle, Tuulia, kun sen laukka on kylliksi napakkaa. Ratsasta laukkaa ihan nostosta lähtien sillä asenteella, että Reino tietää ylittävänsä pian tavallista suuremman esteen. Suorista huolellisesti, vie katse esteen yli äläkä jää tuijottamaan sitä, vaikka se on hurjan näköinen! Luota siihen, että Reino hyppää kyllä."

Ja niin se hyppäsi, ja oikein hienolla loikalla hyppäsikin. Sianselällä Reinon hyppy oli paljon pyöreämpi kuin millään aiemmista hypyistä, ja meno näytti mukavan tasapainoiselta.

Reinon tapaan myös Frank oli terästäytynyt, kun Emmy oli ottanut sen ratsastamiseen jämäkämmän otteen. Lynn nyökkäsi hyväksyvästi, kun Emmy suoritti oikein näpäkän laukannoston ja piti huolen, että Frank myös jatkoi terhakassa laukassa eteenpäin.

"Jos sä tulet esteelle tosta laukasta, mä tiedän jo nyt, että hyppy on hyvä! Oikein. Kulkeehan se Frank sittenkin", vaaleaverikkö kehui nauraen. "Kesti vain tovin, että sen koneet käynnistyivät. Nyt vaan odotat - älä tee enää mitään, pysy vaan lähellä sitä! Mahtava hyppy, Emmy. Nyt on oikeaa tekemisen meininkiä."

Viimeisenä ennen käyntitaukoa Lynn antoi ratsukoiden vielä hypätä muutaman kerran pöydän yli. Talon ja sianselän jälkeen se ei enää tuottanut suuria hankaluuksia kenellekään. Oli aika antaa hevosten - ja ratsastajien! - hengähtää hetken aikaa. Ratsukoiden kävellessä Lynn nosti kuusenhavupystyjä muutaman pykälän verran ylöspäin. Tytöt olivat ratsastaneet niin hyvin, että turha niitä oli pikkiriikkisinä pitää. Ai niin, Lynn muistutti itseään, ei sopinut unohtaa Eetua.

"Kaikki kuulolle", Lynn kajautti vaatien jokaisen ratsastajan huomion itselleen. "Rata kuuluu näin: ykkönen on talo katsomoon päin, kakkonen punainen havupysty, kolmonen vihreä havu, nelonen pöytä takapäätyyn päin, vitonen sianselkä, kutonen punainen havupysty, seiska talo ja kasi sianselkä. Älkää hätääntykö. Huudan kyllä, jos näyttää siltä, että meinaatte mennä väärään suuntaan. Miehet ensin: Eetu aloittaa. Fiia voi valmistautua tulemaan seuraavaksi."

Eetu ei muistanut rataa, mutta ei Lynn ollut sitä suoranaisesti ensimmäiseltä suorittajalta vielä odottanutkaan. Jälkimmäisillä oli aikaa opetella rata muiden suorituksia katsoessa. Hienoisia reittiepävarmuuksia lukuunottamatta Eetu ratsasti melko siististi. Varma estehevonen kun oli, Sentti ei juuri tuottanut hankaluuksia, mutta Lynn näki kyllä sen paikoitellen kiikuttavan Eetua pelkkänä kyytiläisenä.

"Eetu, älä tuudittaudu siihen, että Sentti on helppo hevonen. Se kyllä on sitä, periaatteessa, mutta sitä pitää silti ratsastaa! Jos se lähtee omin luvin kiihdyttämään kohti estettä, sen saa ottaa kiinni. Nämä esteet ei ole sille niin isoja, että sille tekisi tiukkaakaan hypätä näitä huonommastakaan paikasta, mutta opettele siihen, että pienilläkin esteillä viet hevosen itse siihen, mihin sun se kuuluukin viedä. Sun istuntasi on kuitenkin esteillä vakaa ja tasapainoinen. Huomaatko itsekin, että kun sä unohdat ratsastaa esteiden välissä, sä unohdat myös istua ja menet hassuun lysyyn? Tule vielä havulinja uudestaan ja keskity ratsastamaan Senttiä siellä välissä."

Linjan jälkeen Lynn sai kehua Eetua hyvästä skarppaamisesta.

Fiia oli päässyt jo hieman paremmin jyvälle Kössistä, mutta selkeästikin siinä oli hevonen, jonka kanssa tytön pitäisi työskennellä enemmän, jotta ruunan salat todella aukeaisivat. Fiian ratsastus oli siistiä, mutta Kössi toi ajoittain mieleen väkivahvan katujyrän. Kun se lähti liikkeelle, Fiialla oli vaikeuksia vaikuttaa sen etenemiseen.

"Sen kanssa sä saatkin olla päättäväinen", Lynn naurahti Fiialle, jonka posket jo punoittivat. "Ulkoavut tukee ihan koko ajan. Heti kun se löytää raon, josta livahtaa niiden ohi, se tekee sen ja sitten se menee surutta kylkimyyryä ulkopohkeen läpi. Pääset hienosti mukaan sen hyppyihin, vaikka se välillä ajautuukin omapäisesti hassuihin ponnistuspaikkoihin. Sä voisitkin tästä lähtien toivoa Kössiä useammin ratsastettavaksi - siinä sulla olisi sopiva Rubikin kuutio pyöriteltäväksi."

Vihdoin koitti viimeisen ratsukon, Rosan ja hyppäämisestä innostuneen Windin, vuoro lähteä radalle. Tamman laukka näytti suorastaan nielevän metrejä, kun se harppoi kohti ensimmäistä estettä. Talo ylittyi kevyesti, mutta havulinjalla Rosa joutui tekemään pari terävää pidätettä, jottei väli olisi käynyt etenevälle pilkkuhevoselle turhan ahtaaksi. Windi oli vahva ja menohaluinen, mutta Rosa teki hyvää työtä sen hillitsemiseksi. Kaarteessa Windi antoi periksi pidätteille, mutta ikään kuin tottumuksesta Rosa jatkoi taaksepäin ratsastusta.

"On hyvä, ettet anna sen mennä holtittomaksi, mutta älä sentään nypi laukkaa liikaakaan pois, Rosa-kiltti! Tulee vielä... niinpä, hankala hyppy pöydälle."

Rosa kalasteli jalustimet vauhdissa takaisin ja suoritti lopun radan jo sujuvammin.

"Kyllähän se parani loppua kohden", Lynn huomautti, kun Rosa irvisteli lievästi suoritukselleen. "Jos oltaisiin ehditty hyppäämään rata vielä toiseen kertaan, uskon, että se olisi ollut jos paljon parempi. Mutta nyt ei ehditä. Ravailkaahan hetken aikaa kevyessä ravissa pitkin poikin. Lähdette sitten ulos tekemään loppukäynnit Sentin perässä."

Loppuravien aikana Lynn pyysi ratsukot vielä yksi kerrallaan hetkeksi kävelemään kentän keskelle, jotta sai kyseltyä kultakin ratsastajalta tuntemukset tunnin jälkeen ja kiteytettyä tunnin aikana annetun ja mieleen nousseen palautteen suullisesti jokaiselle. Pitäessään niin kutsuttuja palautekeskusteluja hän pohti jo kaihoisasti, mahtaisiko Danielin kaapista löytyä joku lämmin huppari tai parhaassa tapauksessa takki lisävaatetukseksi viimeistä tuntia varten.

[Piritta]

Tunti tullut, tällä kertaa hiukan etuajassa - ja yllärivetäjän kera.

[Cella]

Miksi mä istun jättimäisen sytytetyn dynamiittipötkön päällä?

Apua, miksi se heittelee päätään?
Miksi mun nyrkit valuu?
Herrijee, onkohan mulla hupparin selässä jo nolo hikiläikkä?
Osaankohan mä enää ratsastaa?
Mitä jos Eela menee rikki?
Miks Lynn katsoo mua noin?
Miksi mun nyrkit on taas harjassa?
Oh god, eikai mun pidä mennä ensin?

Mun pääkopan sisäpuoli ei ollut kovin rauhallinen paikka meidän horses-only –estetunnin alkumetreillä. Eela oli ihana, kaunis, eteenpäinpyrkivä, ja oikein huokui sellaista kilpahevosmaista voimaa – se oli sen takia myös hirvittävän pelottava. Siitä oli pitkä aika kun olin viimeksi hypännyt näin kuumuvalla ja kovakapasiteettisella hevosella, ja mä olin vähän huolissani, että olin haukannut liian ison palan. Ikävöin Windiä, ja sitä että sitä sai välillä vähän kurmottaa.

Kun Lynn oli ensimmäisen kaksi kertaa huomauttanut mulle mun jännittämisestä, mä päätin ryhdistäytyä. Herranenaika, mä osasin ihan hyvin, tää jännitys oli nyt ainoa joka tässä oli tiellä! Pyörittelin hartiat kunnolla molempiin suuntiin ja venyttelin jalan välissä pitkäksi alas, jättäen ne sitten rentoina jalustimeen. Mulla oli kivasti aikaa hakea oikeaa pohkeen paikkaa ja testailla jarruja lävitse, kun ensimmäiset ratsukot hyppelivät kahta havupystyä, jotka toimi meidän ensimmäisinä hyppyinä. Mä ehdin myös silmäillä hyvän tovin kaikkia maneesin esteitä: niitä oli kyllä kaikenmallisia ja –kokoisia, talosta sianselkään. Esteiden erikoisuus ei mun jännitystä ainakaan hellittänyt, mutta kyllä se viehätti. Myötäsin selkälihakset mukaan harjoitusraviin, puolipidätin pehmeästi, ja avasin sisälonkkaa saaden herkän tammani nostamaan pyörivän laukan. Oli meidän vuoro.

Eela oli hyvä hyppääjä, eikä se arastellut esitellä sitä. En ollutkaan koskaan joutunut tilanteeseen, jossa hevosta pitäisi estää hyppäämästä liian korkealle, mutta nyt se oli käsillä – tamma liioitteli ja korisi kierroksia kerätessään sen verran vahvasti, että mulla oli selässä ongelmia ennustaa sitä ja pysyä matkassa. Aina hyppykertojen välissä ohjasin lämmennyttä vieterihevosta kauemmas muista, ja ravuutin sitä niin pitkäksi ja rennoksi kuin vain osasin. Se auttoi aina hetkeksi, mutta lähestymisissä sai silti ottaa vastaan ettei se harpponut viimeisiä askelia ja ponnannut yli metrin ilmavaralla.
        Välikäynnit teki hyvää ennen kiinteisiin esteisiin siirtymistä. Mua ei enää niiden ylitys stressannut, koska huomasin ettei Eelaakaan. Päinvastoin, tamma tuntui olevan sen verran varma taidoistaan ja jättävän varaa hyppyihinsä, ettei esteiden kiinteys hetkauttanut. Heinäpaali, pöytä ja muuri sujui meiltä itseasiassa todella hyvin: Eela pysyi jo paljon paremmin ohjan ja pohkeen välissä, ja mäkin olin oppinut taas nauttimaan vauhdikkaasta menosta. Ehkä ero Windiin, jota sai veivata käsipelillä eteenpäin ennen kuin moottori käynnistyi, oli tehnyt kontrastista isomman tuntuisen kuin se olikaan. Talolla kuitenkin me tarjoiltiin porukalle ensimmäinen läheltäpiti-tilanne, kun samaan aikaan mä aloin jännittää vierasta estetyyppiä ja Eela taas keräsi parissa askelessa sellaiset kierrokset, että mä en osannut sitä lainkaan odottaa. Paiskauduin hyppyvaiheessa melko pahasti kaulalle, mutta onneksi Lynn oli juuri teroittanut päkiäpainopisteen merkitystä, jolloin mun asento oli tukeva enkä saanut kyytiä hiekalle. Keräilin itseni satulaan, ja sydän pikkuisen pamppaillen ratsastin höyrypäävaihteisen Eelan takaisin ruotuun.

Lopuksi kaikki maneesin esteet pistettiin radaksi. Se oli pidempi rata kuin mitä olin hetkeen hypännyt, ja muistettavaa oli, mutta onneksi me oltiin vuorossa loppupäässä. Nyt uskalsin ratsastaa Eela-tammaa jo paljon enemmän – mun arastelu oli ollut tavatonta, ja varmasti iso syy siihen ettei meidän suoritukset olleet kovin hallittuja.
        Pitelin istunnalla tamman tasapainoisessa laukassa, kun lähestyimme ensimmäistä estettä. Se oli vielä ongelmia tuottanut talo, joten oikein liioittelin mun rentoutta ja olin koko ajan valmiudessa jos tapahtuisi yllättäviä lähtöjä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan meidän lähestyminen onnistui nappiin, ja hyppy onnistui sulavasti toiselle puolelle. Eela oli vihdoin hyvin kuulolla ja vaikka se painoi välillä innoissaan kuolaimeen, ei lähtenyt missään vaiheessa kaahailemaan. Pystyesteet sujui ongelmitta, samoin pitkän kaarteen jälkeen pöytä ja sianselkä. Mä sekoilin itse hiukan, kun en muistanut toisen pystyn kuuluvan rataan uudelleen, vaan lähdin ohjaamaan Eelaa pohkeella kohti taloa. Lynnin huikkauksesta mä korjasin nopeasti avut, mutta lähestymisestä tuli hiukan liian vino ja kiireinen, jolloin Eelan takakavio kopautti pystyn yläpuomin maahan. Tamma heitti päätään, ja mä rapsutin sitä harjan tyvestä pahoitellen. Mun moka, ei hätää.

Loppurata sujui oikein mukiinmenevästi, ja mä jarruttelin Eelan lähtöpäädyssä raviin leveästi hymyillen. Kiittelin tammaa ja annoin sille ohjaa, kun Rosa ja Windi lähti viimeisenä vuoroon. Mun hoitohevoseni näkyi olevan taas aivan liekeissä, ja Rosa ratsasti sitä hyvin.
Huh, osasin mä yhä ratsastaa, eikä Eela onneksi mennyt rikki. Siitä hupparin hikiläikästä olin tosin kiusallisen tietoinen.


Kiitos Lynnille tunnista


TM

[Pihla]

Istuin korkealla Lailan selässä, paljon korkeammalla kuin Pellan selässä olisi ollut. Ehkä minua jopa hieman hirvitti ja jännitti, mutta sitähän ei sopinut myöntää kenellekään, edes itselle. Kaiken huipuksi meillä ei ollutkaan opettajana tuttu Pirre, vaan Lynn. Laila tuntui olevan heti kamalan herkällä päällä. Toki sekin saattoi vaikuttaa, että tammalla oli sentään nuori varsa olemassa.

Aloitimme alkukäynneillä, jonka aikana Lynn selitti esteet meille. Oli sianselkää, taloa ja muuria. Osa nimistä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eivät kaikki nimet voineet jäädä kerrasta päähän! Seuraavaksi Lynn alkoikin vaatia reipasta työskentelyä sekä hevosilta että ratsastajilta. Laila oli vielä silloinkin kamalan levoton ja jännittynyt. Lynn lohduttikin minua, että Laila oli minulle aika iso ”kulttuurishokki”. Niinhän se kyllä olikin, paljon isompi hevonen oli kuitenkin kyseessä.

Ensimmäinen este oli pysty. Esteeseen oli kiinnitetty jollain ihmekonstilla muutamia havuja. Katselin hetken muiden suorituksia ja pian tulikin jo oma vuoroni. Yritin muistaa kaiken mahdollisen, mutta Laila puski silti apujeni läpi sivummalle ja hyppäsimme ihan pystyn reunasta ensimmäisellä kerralla. Kaiken lisäksi hyppy oli sanalla sanoen valtava, ainakin Pellaan verrattuna. Toinen hyppy sujui jo huomattavasti paremmin, kun sain Lynniltä hyvät ohjeet Lailan ratsastamiseen. Nyt pääsimme jopa kunnialla esteen ylitse.

Seuraavana oli vuorossa talo. Jännitin estettä hiukan etukäteen, mutta kun muillakin näytti menevän hyvin, niin minuunkin tarttui sama onnistumisen fiilis. Lähdin pian matkaan ja nostin laukan. Laila tuntui muuttuneen täysin. Tamma kulki täysin avuilla ja totteli kuin unelma. Lynn näytti myös tyytyväiseltä. Hyppy oli suoritettu lähes täydellisesti, ainakin ratsun osalta. Itse olin varmasti säätänyt ties mitä. Lynn kehuikin meitä hypyn jälkeen, mutta moitti hiukan minun ”kippaamistani” hyppyyn. Siitä olin itsekin tietoinen. Seuraavana hyppäävä Eela näyttikin Lynnin sanoin esimerkkiä minulle sanotusta. Cella ei kuitenkaan tippunut.

Pian lähdimme hyppimään sianesteen ylitse. Este näytti yhtäkkiä todella korkealta, mutta olinkin aina halunnut mennä hiukan isompaa. Valmistelin laukannoston todella hyvin ja lähdin sitten kääntämään Lailaa estettä kohti. Voi kuinka mahtavalta hyppy tuntuikaan! Laila suorastaan liisi esteen ylitse.

Käyntitauolla Lynn selitti meille radan idean. Kahdeksan estettä oli ylitettävänä. Eetu pääsi aloittamaan. Muutaman ratsukon jälkeen tuli minun vuoroni. Valmistelin taas laukannoston hyvin puolipidätteellä ja pian lähdimmekin jo ensimmäistä taloa kohti. Laila ponnisti hiukan kaukaa, mutta pääsi hyvin ylitse. Itse jäin vain hiukan hypystä jälkeen, mikä harmitti minua. Korjasin kuitenkin asian seuraavalla esteellä ja aloin pikkuhiljaa mukautua yhä paremmin hyppyihin. Viimeinen este oli sianselkä. Laila lennähti sen ylitse aivan yhtä hienosti kuin muidenkin. Minulla oli onni päästä koittamaan niin ihanaa hevosta!

Kiitos tunnista!


TM

[Eetu]

Eetu ja Sentti talolla

Kiitos hyvästä tunnista!

TM

[Wenla]

16.12.2014 Estetunti hevosratsukoille 

Mua oli vähän hirvittänyt osallistua tunnille, jonka aiheena olivat hevoset, niinkuin ihan oikean kokoiset hevoset. Ratsukseni oli valittu punarautias arabiruuna, jota olin hoitanut hevosenhoitajakurssilla. Olin myös kiivennyt ruunan selkään, tosin käyntiä kovempaa emme olleet saaneet mennä. Anyway, Aristo vaikutti rennolta alkukäyntejä kävellessämme, eikä mun tarvinnut patistaa ponia liikkumaan. Se nimittäin osasi pitää vauhdin yllä ihan itse. Tuntiin sisältyi kaksi yllätystä, joista ensimmäinen oli opettajanvaihdos. Opettaja oli vaihtunut tutusta ja turvallisesta Piritasta mulle uppioutoon Lynniin. Ilmeisesti hän kuitenkin osasi opettaa, joten sen isompaa numeroa kukaan ei asiasta tehnyt. Toinen yllätys oli ainakin mulle pikkuinen järkytys, hyvässä mielessä siis. Maaneesissa ei odottanut normaaleja pystyesteitä tai oksereita, vaan jotakin paljon parempaa. Halli oli täynnä maastoesteitä. Mahtui sekaan muutama pystykin, mutta siihenkin oli liimattu havuja teemaan sopivaksi. Monien ilmeet olivat nähtävän arvoisia, mutta kukaan ei näyttänyt pettyneeltä. Ilmeisesti maastoesteet olivat se juttu.

Lynn patisti meidät heti alkajaisiksi töihin. Käynnissä Aristo vilkuili muutamia esteitä epäluuloisena, mutta raviin siirtyessä mörköesteet unohtuivat ja poni alkoi kuunnella. Yritin taivutella Aristoa volteilla, ensimmäinen voltti vasemmalle asettaen, seuraava oikealle. Ariston ravi oli reipasta, eikä mun tarvinnut keskittyä askellajin ylläpitämiseen. Lynn huikkaili mulle sopivaan tahtiin ohjeita, joilla sain Ariston verteämmäksi. Harjoitusravissa Arska jännittyi, kun mä pompin satulassa kuin mikäkin perunasäkki. En halunnut suotta hermostuttaa hevoa, joten päädyin keventelemään ja hakemaan kivaa ja rentoa hevosta.

Laukkatyöskentelyssä Aristo heitti pienen pierupukin, ja kulki muutenkin pää taivaissa. Jouduin asettelemaan, taivuttelemaan, ratsastamaan voltteja, hakemaan hyvää tuntumaa ja vaikka mitä muuta, ennenkuin hevonen oli yhtään parempi. Mulla oli kuuma jo nyt, joten jouduin antamaan toppatakkini Lynnille ja jatkamaan ratsastusta superman-hupparin voimin. Ja taas jouduin hakemaan uuden balanssin työskentelyllemme. Aristo oli reipas, herkkä ja innokas, ja muiden jo hypätessä sain hakea vielä rennompaa laukkaa. Ensimmäisellä kerralla punarautias hieman kyttäsi havupystyä, mutta patistelujen voimalla suostuin hyppäämään esteen yli. Ja hienolla ilmavaralla hyppäsikin. Toisella kerralla Arska laukkasi rauhassa esteelle, eikä epäröinyt ollenkaan hyppäämistä. Taputtelin ponskia roimasti sen rohkeudesta. Seuraavaksi pääsimme havueste-linjalle, joka ei tuottanut meille järin vaikeuksia. Tosin ensimmäisellä kerralla molemmat ponnistupaikat epäonnistuivat huonon ratsastamisen johdosta, mutta sain seuraavalla kerralla korjattua virheeni.

Välikäyntien jälkeen oli heinäpaalieste, jonka ylitimme kuin vettä vaan. Este näytti isolta, mutta Lynnin huomautettua sen olevan pienin jäljellä olevista, ei mua enää jännittänyt meidän ylitsemeneminen. Toisin kävi. Aristo veti stopit jo paljon ennen estettä, eikä suostunut enää liikkumaan. Lynn pyysi meidät esteen viereen tutustelemaan ja samalla hän kertoi muutaman vinkin.
"Jos se alkaa jarrutella, istu vain rauhassa äläkä nojaa eteen. Jos nojaat ja toivot parasta, sen on helppo olla menemättä. Pidä pohkeet kiinni ihan viimeiseen asti, samoin kuin tuntuma. Pidä sekin ihan esteen juureen, jotta se ei tunne jäävänsä yksin. Ole mukana loppuun saakka," blondi ohjeisti. Nyökkäsin ja lupasi yrittää. Nostin uuden laukan ja ratsastin niin hyvin kuin ikinä osasin. Hevonen meinasi pystähtyä, mutta kun se nousi hyppyyn en kerennyt mukautumaan. Toivottavasti kukaan ei katsonut, sillä en näyttänyt varmastikaan järin edustavalta.

Sianselkä ja pöytä sujuivat ihan hyvin lukuunottamatta tuijotusta, mutta stoppia Aristo ei enää tehnyt. Kiittelin ponia huolella oman suorituksemme jälkeen. Rata sai minut jäännittymään, mua ei pelottanut, mutta alkutunnin perusteella nyt oli ratsastettava napakasti. Kuusi ensimmäistä estettä sujuivat kuin oppikirjoista, mutta seiskalle Aristo pysähtyi.
"Tule vaan uudestaan tuolle esteelle!" Lynn huudahti. Nyökkäsin ja käänsin hevosen pois. Laukannosto ja katse esteelle. Saatoin kannustaa pohkeella ehkä hieman liikaa, mutta ainakin pääsimme yli. Seuraavalle esteelle askeleet osuivat hyvin, ja Lynn kehuikin sen olleen meidän paras hyppy tällä tunnilla. Hymyilin ja rapsutin Aristoa reippaasti. Tämän ponin selkään haluasin uudestaankin!

Kiitos tosi mukavasta tunnista!

[Tuulia]

Tunti oli mukava ja sen jälkeen oli kiva hoitaa ratsua sen hoitajan kanssa
Kuvakin oli kiva piirrellä vaikka väritys on aika jäätävä x)
Kiitos tunnista!

[Emmy]

Frankin laukka tuntui tasaiselta ja vauhdikkaalta. Olin tähdännyt silmäni sianselkään ja lähestyimme sitä hyvällä tempolla. Frank kohotti päätään ja pörähti, se oli selvästi innoissaan ja täysillä mukana. Pidin pohkeet tiiviisti hevosen kyljissä ja tiivistin aavistuksen istuntaani. Frank ponnisti täydellisestä paikasta ilmavaan, kevyen ja helpon oloiseen hyppyyn. Mukauduin luonnostaan hyvppyyn ja kaikki tuntui vaivattomalta. Frank laskeutui esteeltä tasaisesti ja ponnisti uuteen laukkaan. Irroitin käteni ja sivelin Frankin kaulaa.

[Rosa]

Oli kieltämättä jollain tapaa todella hauskaa, että olin saanut kaverini maneesin keskelle kailottamaan mitä tulisi tehdä, mutta toisaalta samalla olin kovin yllättynyt siitä kuinka napakka yleensä niin kiltti Lynn osasi olla. Minua taas jännitti Windin selässä, kyllähän tamma Cellan selässä näytti juuri siltä miltä pitääkin, mutta minun allani tamma tuntui vain tikittävän eteenpäin hieman hermostuneena ja heitteli päätään. Minun vikanihan se vain oli, minun oli rentouduttava ja antaa Windin rentoutua allani. Ravissa se ei vain tuntunut aluksi onnistuvan, mutta kun kuuntelin Lynnin ohjeita jo pelkästään muille, sain varmuutta itseeni ja Windi alkoi vihdoin ja viimein näyttää hevoselta.

Esteet olivat kieltämättä minun alaani, mutta nyt niitä katsellessa sydän jyskytti jo kurkussa asti. Windi tuskin malttoi odottaa, että se pääsisi hyppäämään, vaikka me vasta lämmittelimme laukassa. Sitten tuli vuoro ensimmäisen yksittäisen esteen. Windillä olii kyllä vauhtia jalkojensa alla, mutta minä tunnun jarruttelevan kun sitä lähestyimme. Silti Windi ylitti sen niin hienosti, että hetkeksi sain itseni taas kokoon ja eteen päin. Seuraavan kerran hyppäsimme jo sen näköisenä, että minä mukamas olin hypyssä mukana ja kun sain Windin ajatuksista vähän kiinni, alkoi ratsastuskin tuntumaan mukavammalta.

Sitten vihdoin löysin sitä jämäkkyyttä itseeni, enemmän kun mitä osasin odottaa. Itse asiassa Windi muistutti melkolailla Kössiä, Kössi oli vain jykevämpi ja tahmeampi. Olin jo sataprosenttisen varma, että meidän havuhärpäke (niin kuin Lynn estettä kutsui) menisi aivan puihin, mutta yhtäkkiä olimme ylittäneet esteen ilman minkäänlaisia ongelmia. Huikeaa!
- Ja sitten hetkeksi käyntiin! kuulin Lynnin kailottavan.

Sitten alkoi se kunnon työskentely. Ensin saimme tehtäväksi hypätä heinäpaaleja, jotka aluksi paikalle saapuessaolivat olleet Windin mielestä erittäin mielenkiintoisia. niistä olisi halunnut muutama muukin hevonen haukata muutaman maistiaisen ennen tunnin alkua, mutta nyt kun vauhtia oli jo tarpeaksi, ei kukaan jäänyt miettimään. Myös Windi ylitti heinäpaalit upeasti ja vauhtia oli niin paljon jo, että sain sitä hieman pidätellä. Kuitenkin mitä pidemälle mentiin, sitä jännittävämmäksi jutut menivät. Windiä ei näyttänyt pelottavan mikään, mutta kiinteät esteet tuntuivat pelottavimmilta kuin koskaan.

Windi oli yksi niitä hevosia, joiden selässä tuntui siltä kuin olisi ilmaa huitonut jalkojensa välissä. Se kuitenkin vastasi apuihin hyvin ja hyppäsi niin kauniisti, että hetken toivoin Kössin olevan samanlainen innokas esteratsu. Kun vihdoin ratsastimme jo loppuraveja, taputtelin Windiä tyytyväisenä ja irvistin kipeitä vatsalihaksia. Olimme tosisesti joutuneet taas kerran töihin, eikä sitä vaatinut ainoastaan Lynn vaan myös täplikäs ratsuni. Loppu käyntien vihdoin tullessa henkäisin syvään ja ratsastin Cellan vierelle, joka oli näyttänyt kyllä koko tnnin harvinaisen ylväältä Eelan selässä.

- Tykkäsitkö? Cella virnisti iloisesti ja taputteli myös Eelaa joka oli tunnista jopa hieman hionnut.
- No tykkäsin, ehkä vähän liian ohukainen mun makuun, mutta mieletön hyppääjä, hymähdin Windille joka heti Eelan tullessa lähelle painoi korvansa luimuun ja irvisti lajitoverilleen.
- Mähän sanoin sulle, että sä jännitit ihan turhaan, Cella nyökytteli ja eriydyimme ennen kuin Windi ja Eela saivat tarpeekseen toisistaan.

Kiitos tunnista ! (:

[Fiia]

Pitikin mennä toivomaan Kössiä estetunnille, kirosin äänettä yrittäessäni saada päätään kattoon nostelevalle tummalle ruunalle suitsia päähän. Jo kiukkuisen Kössin harjaaminen oli ollut melkoinen episodi, satuloinnista nyt puhumattakaan. Tavoitteekseni tunnille asetin lähinnä hengissä selviämisen. Jos muutamasta esteestä pääsisimme yli siinä sivussa, niin hienoa.

Saatuani hevoselle suitset päähän painoin kypärän omaan päähäni ja kiinnitin sen tavanomaistakin huolellisemmin, ennen kuin lähdin muiden perässä kohti maneesia. Kössin luimussa olevat korvat nousivat puolen sekunnin ajaksi höröön, kun se astui sisään ja näki esteen. Minun silmäni levisivät pieniksi lautasiksi, kun tajusin saman minkä hevonenkin: esteet eivät olleet mitään tavallisia. Sairasta Pirittaa tuuraava Lynn viuhtoi esteiden välissä innokkaan näköisenä, mutta minua jännitti – en ollut ennen hypännyt maastoesteitä sisällä, enkä minkäänlaisia esteitä Kössillä. Selviytymisprosenttini pieneni mielessäni entisestään.

Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla. Kipusin Kössin selkään, lyhensin jalustimet ja pyysin ratsuni käyntiin. Hevosta ei tarvinnut potkia liikkeelle, mutta itselleni jouduin antamaan alkuverryttelyissä muutaman henkisen potkun, ennen kuin sain itseni tsempattua ratsastamaan niin hyvin kuin osasin. Sen jälkeen jännitys kaikkosi. Kössissä yksinkertaisesti oli niin paljon tekemistä, ettei aikaa jäänyt ahdistumiselle. Ruuna olisi mielellään hölkötellyt menemään ohjalle painaen, kun taas minä halusin sen polkevan alleen ja kevenevän edessä, jotten löytäisi itseäni pian maasta hevosen kompastuttua omiin jalkoihinsa.

Etenkin laukka oli alkuun melkoista räpellystä: hevonen ei edennyt, enkä minä tuntunut saavan siitä kunnolla otetta. Kössi oli Elmoa paljon raskaampi ratsastaa ja venkosi etenkin ulkoapuja vasten aina, kun sai tilaisuuden. Olin läkähtyä jo ensimmäisten laukkapätkien jälkeen, puhumattakaan siitä, kun pääsimme verryttelyjen jälkeen hyppäämään. Yksittäinen havueste ylittyi ongelmitta, mutta kaareva linja laittoi minut todella töihin. Hevonen heittäytyi esteiden välissä mutkalle, mikä taas vaikeutti lähestymistä kohtuuttomasti. Lynn ohjeisti ottamaan ulko-ohjan ja raipan kunnolla käteen ja taivuttelemaan Kössiä pienesti odotellessamme. Se onneksi tuntui vähän auttavan: ruuna alkoi pikkuhiljaa irrota ohjalta ja kuunnella edes puolella korvalla, mitä minulla oli sanottavanani. Silti teki vähän väliä mieli luoda apua anovia katseita Rosaan, joka liihotteli Windin kanssa yli esteiden. Miten se jaksoi tällaisia hevosen selässä suoritettavaa kuntosalitreeniä päivästä toiseen?

Kiinteille esteille siirtyminen sujui oikeastaan yllättävän kivuttomasti. Kössi kyllä hyppäsi niin heinäpaali- kuin pöytäesteenkin ilman ongelmia, kun lähestymiset olivat helppoja eikä kääntämiseen tarvinnut keskittyä kauheasti. Ison hevosen kanssa estekorkeus ei tuntunut, yllättävää kyllä, ollenkaan pahalta. Päinvastoin – minulla alkoi olla oikeastaan hauskaa. Adrenaliini virtasi mukavasti ja esteet ylittyivät melko siististi. Lähestymiset olivat hieman sinne päin, mutta edistystä tuntui tapahtuvan vähän kerrallaan.

Rata sen sijaan ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Kääntäminen tuotti edelleen hankaluuksia, kun Kössi olisi niin mielellään painanut suoraa päätä ulkoapujen läpi ja livahtanut ohi esteistä. Välillä hevosta sai tosissaan komentaa ja kirota, eikä siltikään tuntunut onnistuvan. Mutta Kössi kyllä hyppäsi, kun sen sai esteelle ohjattua, vaikka sitten vähän kummallisistakin paikoista. Silloin ei juuri auttanut kuin heittää ruunalle ohjaa ja toivoa parasta.

Lynn vinkkasi, että minun kannattaisi pyytää Kössiä useammankin tunneille. Hiestä märkänä ja lihakset täristen en ollut aivan samaa mieltä, vaikka tytölle totuuden siemen sanoissaan olikin – ruuna oli taatusti kaukana mukavuusalueeltani. Se opettaisi minulle varmasti huimasti ratsastuksesta jo muutamalla tunnilla. Saisipa nähdä!

Kiitos jännittävästä tunnista!