Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 28, 2022 18:48:46 GMT 2
Kiril Rautiaisen elämä ja teot (eli ne joihin ei liity Paahtista)
1. Firman pikkujouluista ja Billy Elliotin turmiollisista vaikutuksista
Nurinkurisinta tässä kaikessa stressaamisessa oli se, ettei porukat oikeestaan ikinä olleet vaatineet multa mitään.
Ehkä se johtui siitä, että mä olin vahinko ja ne halusi potea vähemmän syyllisyyttä ristiriitaisista fiiliksistään mun olemassaoloani kohtaan antamalla niin paljon siimaa kuin mahdollista. Ehkä siitä, että ennen mua kummallakin oli tahollaan oma söpö ydinperhe johon kohdistaa kaikki korkeat odotukset. Isä pysyi vaimonsa kanssa yhdessä pitkään pitäen muhun awkwardia etäisyyttä, äiti erosi ukostaan kun se synnytyslaitoksella vaati isyystestiä eikä epävarma valhe kantanut pidemmälle.
Kerran, paljon paljon myöhemmin, mä kuulin isosiskopuolen kuittailevan äidille kesken ilmiriidan jotain musta, isästä ja firman pikkujoulujen ei-toivotuista tuliaisista. Se selvensi harvinaisen paljon tilannetta josta mulle oltiin kerrottu siihen mennessä lähinnä ärsyttävän epämääräisesti.
Kuulemma kovin koliikkisen ekan vuoden jälkeen mut heivattiin asumaan mummin ja ukin (äidin puolelta) luokse Liekkivaaraan. Ihan hyvä näin jälkikäteen ajateltuna, äiti oli varmaan jo ihan tarpeeksi hajalla yrittäessään uurtaa uraa ja samalla vetää tuoreen arki-yksinhuoltajan roolia kahdelle silloin pahimmassa esiteini-iässä olevalle tenavalleen. Mä puolestani sain diilin ansiosta kasvaa isovanhempien silmäteränä pikkukaupunki-idyllissä paistatellen, olin onnellinen kuin mikä enkä muista kokeneeni mitään traagisia tunteita omituisen järjestelyn suhteen.
Koska let’s face it, olihan vetreillä eläkeläisillä annettavanaan aikaa ja rakkautta enemmän kuin mä olisin sisaruspuolten kylkiäisenä saanut. Äiti kävi kaupungista melkein joka viikonloppu meitä moikkaamassa. Sekin oli ihan kivaa, kai? Kerran mä muistan pyytäneeni sitä nuivasti jo lähtemään, kun halusin ehtiä ukin kanssa ongelle.
Samainen ukki otti ja kuoli melkein suorilta jaloilta vähän sen jälkeen kun mä olin aloittanut Liekkijärven ala-asteen. Äkkiä kuvio kääntyi päälaelleen sillä tavalla että äiti sai päähänsä mummin olevan seniili, ja mä sen rakas kultapupu joka piti saada kotiin välittömästi. “Sattumalta” tää oli samoihin aikoihin kun isosisarukset olivat kumpainenkin viimein singonneet opiskelemaan ympäri Suomea. “Eikun tää on mun koti”, olin märissyt mummilan portailla. Aika pian mun pää oltiin saatu käännettyä, olinhan siitä kiltimmästä päästä lapsia.
Varmaan lahjuksena, tai muuten vaan keinona yrittää saada mua kiinnittymään uuden kotikaupungin menoon, äiti tenttasi heti mitä halusin alkaa harrastamaan. Ihan mitä vaan, se vannoi, miettien ehkä jotain partiota tai viulunsoittoa. Mä vaan olin sattunut käymään mummin kanssa kesäteatterissa katsomassa Billy Elliotin, ja lumoutunut tietenkin täysin. Että arvatkaa, mitä valitsin?
Kourallinen vuosia myöhemmin, kun mä olin noin kaksitoista ja ihan solmussa kaiken kanssa, isä muutti perheineen lähistölle. Se vaikutti kovin räjähdysherkältä päätökseltä, mutta mitään kummempaa draamaa sen ja äidin välille ei luojan kiitos mun tietääkseni enää kehittynyt. Se teki saman tarjouksen harrastus-sponssauksesta kuultuaan ettei mulla oikein ollut kavereita koulussa (ja varmasti se samalla yritti taktisesti saada poikansa innostumaan mistä tahansa paitsi baletista). Mä muistelin lämmöllä sitä tallia Liekkijärvellä, jonka pihalla olin käynyt pyörimässä ihailemassa hevosia plus pari kertaa pikkuponin selässä talutettavana, ja ehdotin että se voisi alkaa kuskaamaan mua lähimmälle ratsastuskoululle kerran viikossa.
Toisin kuin äiti aikanaan, isä yritti kyllä hirveästi markkinoida muutakin – karatea, futista, mitä niitä nyt on. Sen oma isä oli kuulemma ollut kova hevosmies, mutta jotenkaan se ei silti uskonut että tallilla hilluminen toimisi toivottuna machontavana vastapainona tanssimiselle. Kai sitä kuitenkin nolotti tarpeeksi laiminlyödyt isälliset velvollisuudet, sillä aika pian mä aloitin alkeiskurssin Tarvaisilla. Ajomatkoilla se uteli kömpelösti mun elämästä ja ihan todella yritti peittää sen että harvoin kuuli mitään mistä se olisi ilahtunut tai ymmärtänyt jotain.
Alkeiskurssi vielä meni ihan leppoisasti köpötellen, jatkot yks ja kaks vähän vaativammin, mutta kun mä vielä sen jälkeen jatkoin uskollisesti tallilla käymistä mä siirryin paikan pyörittäjän mielessä systemaattisesti “Siperia opettaa”-porukkaan. Tälle porukalle sopi nakittaa ihan mitä vaan tallihommia ilman turhan tarkkoja ohjeita, huutaa kun ne oli tehty väärin, ja etenkin ratsastaessa huutaa täyttä kurkkua ihan noin niinkuin pedagogisissa tarkoituksessa. Se vihasi erityisen paljon sitä miten mun nilkat ei millään meinanneet pysyä paikoillaan ja mun muka nokkavaa, ratsastuskeen täysin kelvotonta balettiryhtiäni. Mä halusin epätoivoisesti osoittaa pysyväni perässä, annoin tallilla kaikkeni ja lentelin yli pikkuesteiden -- bravuurinani ilman hevosta ja niiden päälle.
Karaisihan se. Joka tunnilla mä pelkäsin telovani jotain niin etten pystyisi enää tanssimaan, mutta sitähän ei missään nimessä saanut näyttää, tai mun taidoille aivan liian herkkä hevonen alla huomasi ja pakeni mun puolestani.
Balettitreenejäkin alkoi ajan mittaan olemaan enemmän ja enemmän per viikko. Käsillä rupesivat olemaan ne hetket kun piti päättää jatkoiko tosissaan vai kelpasiko lähinnä harrastelijatanssijaksi. Yksitellen mun kanssa alle kymmenvuotiaasta treenanneet putosivat ympäriltä kuin kärpäset – kuka pysyvästi posahtaneen jalan tai mielenterveyden takia, kuka murrosiän tuotua muotoja tai, elämä sentään, muita mielenkiinnon kohteita. Lahjakkaimmat siirtyi arvostetumpaan opetukseen. Mä olin yhtenä harvoista pojista vähän paremmassa asemassa, mutta kuuluin silti auttamatta niihin nolon sinnikkäästi jäljessä laahaaviin tapauksiin jolle alettiin vihjailemaan muista, “kevyemmistä” tanssilajeista.
En mä tiedä lakkasiko meno missään kohtaa olemasta edes välillä hauskaa, ja ehkä jos olisin tuurilla päätynyt vähän rennompaan opetuskeen mä olisin voinut suhtautua kaikkeen pelkkänä harrastuksena muun elämän ohella. Kasvava kunnianhimo kuitenkin usutti eteenpäin siitä huolimatta että kehitys jäi junnaamaan paikoilleen. Mulla oli levoton olo silloinkin kun makasin rättipoikki poski vasten pulpettia, kykenemättömänä ahtamaan päähäni mitälie yleissivistävää mä keskityin heiluttelemaan lenkkareihin tungettuja rupisia varpaitani ja haaveilin tanssivista hevosista.
Mä olin viisitoista, ja joku kuminauha mun päässäni alkoi hitaasti venymään aina vaan kireämmälle. Vaadittiin kuitenkin vielä hiukan lisää epäonnistumisia ennen kuin se todella virttyi katki.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 30, 2022 15:30:48 GMT 2
Kuokkarikronikka 28.1.2022 (Tasapainoa EI ole punaviinipullo yhdessä kädessä ja kuoharikerttis toisessa)Yhdessä hetkessä mä lepuutin silmiäni maailman mukavinta pöytää vasten, jo autuaan piittaamattomana ympäröivästä saippuaoopperasta. Toisena mä havahduin älähtäen siihen kun joku kompastui muhun. Ilmeisesti mä olin valunut kokonaan lattialle, ja lojua röhnöttänyt pimeässä poikittain pahaa-aavistamattoman kulkijan reitillä. Se joku oli mojauttanut jalkansa mun kylkeeni, sitten loikkinut huterasti ja hiljaa sadatellen yli. Mä tietenkin singahdin salamana istumaan – ihan älyttömän huono idea, maailma pyöri. Jotenkin mä onnistuin saamaan käteeni kanssani lattialla makoilevaan, lähes tyhjän sipsikulhon. En tiennyt olivatko mun juomat maistuneet erityisen hyvältä eilenkään, mutta ainakaan niiden tullessa ylös kokemus ei ollut suosittelemisen arvoinen. Olinko mä muka todella nukahtanut kunnolla? Ei siltä tuntunut, mutta muutamat faktat kuten se, että kämppä oli pimeänä eikä mistään enää kuulunut kakofonista draamaa tai musiikkia, puhuivat puolestaan. Joku oli myös peitellyt mut viltin alle. Suu raadolta maistuen mä kiedoin fleece-kankaan tiukemmin ympärilleni ja kiitin mielessäni sen antanutta ihmisenkeliä, kuka ikinä olikaan. Silmiä jomotti, mutta aloin hiljalleen näkemään hämärässä eteeni vähän paremmin. Ympärillä vallitsi yllättävän lievä kaaos, joku nainen (oliko niitä kaksi vai näinkö mä kahtena?) tuhisi sohvalla, ja mun ylitseni kolmiloikannut tyyppi otti tukea seinästä. Sohvatuhisija pyöri kuin olisi heräämässä kolinaan, mutta käänsikin vain kylkeä. “Vettä?”, äijä kysyi matalalla, unisen ilmeettömällä äänellä. Mä nyökkäsin nolona, kipusin ylös (lattia keinui kuin Tallinnan-laiva), ja seurasin sitä tupakeittiöön. Hämäriä mielikuvia edeltävästä iltayöstä vilisi päässä. Me oltiin… Ravitallilla, right? Joku – nimi iski mieleen, Lyyti, tietty! Lyyti oli valmistunut? Mä olin tullut tänne lähes vieraiden tallilaisten bileisiin kuokkimaan? Mut oli kuitenkin ollut tosi kivaa. Olihan? Muistissa ammotti aukkoja, eivätkä illan tapahtumat halunneet asettua aikajärjestykseen mun sameissa aivoissani. Äijän mulle lykkäämä muki ruosteisen makuista, kylmää kraanavettä oli parasta mitä olin ikinä juonut. Hitain liikkein tutunvieraan oloinen mies rupesi väkertämään itselleen aamupalaa, sen neuleen alta törröttävän kauluspaidan kaulus oli hassusti vinksallaan ja mun olisi hirveästi tehnyt mieli suoristaa se. Mä kuitenkin istuin tupapöydän ääressä osaamatta liikauttaa evääkään, näyttäen varmaan kuolemalta itseltään. Kumpikaan meistä ei vaivautunut pyytämään anteeksi kompurointia tai tiellä oloa. Kello seinällä tikitti aamuviittä. “Hei meneeks täältä tähän aikaan busseja?”, mä sammalsin. Kurkku tuntui suunnilleen siltä kuin olisin kurlannut terävillä pikkukivillä. Äijä kohautti harteitaan. Mä yritin epätoivoisesti muistella sen nimeä. Taavi? Tumppi? Tappi? Me oltiin taidettu puhua jotain eilen. Koska siitä ei irronnut mitään maailman parasta vettä enempää, mä kiitin T:tä ja yritin ruveta tekemään mahdollisimman vähä-äänistä lähtöä. Ei puhettakaan siitä että olisin tyynesti palannut nukkumaan lattialle. Hetken ympäriinsä sähellettyäni (paikan isännän mahdollista vihaa peläten tyhjensin ja huuhtelin sen surullisen sipsikulhon) mä hiivin ulos hyytävään lauantaiaamuun. Puhelin huusi akun loppuvan ihan pian, mutta just ja just mä sain näppäiltyä taksin numeron. Ilmeisesti mä olin soittanut samaan eilenkin? Ei kerrassaan mitään visiota. Liekkijärvellä oli ilmeisesti vain yksi taksikuski, sillä mun hypätessä kyytiin ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen (olin alkanut pohtia hitaan jäätymiskuoleman ja urhoollisen kotiin taivaltamisen välillä) se kysyi maailman piikikkäimpään sävyyn, olivatko täällä kuusessa juhlineet koskaan miettineet samalla kyydillä matkustamista. Kuulemma ei ollut ihan niin tuottoisaa ajaa edes takaisin kuin olisi voinut kuvitella, kun puolet porukasta jätti tai yritti jättää maksamasta. Muutenkin se vaikutti aika valmiilta pureen multa pään poikki, enkä mä aluksi yhtään tajunnut, miksi niin. Loppumatkan se haukkui pystyyn Artsia, ja ensin mä mietin et kuka helvetti sekin on, mutta hiljalleen muistot alkoi tarkentua ja mieleen nousi reteä raviukko. Valitettavasti mä aloin hiljalleen muistaa aika paljon muutakin. *** Lauantaina Paahtiksella oli onneksi täys vapaapäivä, joten hetken mä saatoin lahota kotona ilman ajatustakaan vastuusta. Nukuttuani autuaat pari tuntia lisää mä vain makasin mummilan olohuoneen nurkkaan tekemässäni sohvapedissä vetäen suolakeksejä ja urheilujuomaa. Hetket edeltävästä päivästä vyöryivät mun päässäni kaaoksensekaisina. Miten ihmeessä mä olin sytyttänyt Lyytin palamaan? Onneksi sille ei käynyt pahemmin. Kynttilät oli olleet nättejä, ja samalla maailman huonoin idea niin holtittoman porukan kemuihin. Toivottavasti sillä oli ollut hyvä ilta? Mä olin vielä ihan kartalla bondatessani sen kanssa nopeasti suunnattomasta tulevaisuudesta. Ympärillä oli pyörinyt monenmoista riidanpoikaista ja jännitettä, mutta mä olin lähinnä sekaisin kanssatallilaisten suhdesotkuista – ilta oli kulunut esittäytyessä, mutta oli myönnettävä etten mä silti tiennyt yhtään keitä osa populasta oli. Eedin mä muistin sen varsatarinoinnista, Lyytin kanssa pussaillut epäinhimillisen hyvännäköinen jätkä oli Valtteri, jossain oli pyörinyt stetsoni ja joku punapää. Inkeriksi kutsuttu lyhyt tyttö oli poistunut paikalta mun ohitseni ja jostain käsittämättömästä syystä tallonut puhelimensa lumeen.
Aleksanterilla näytti menevän paremmin kuin pari päivää sitten mutta Lyytin komeepiirteinen kaveri oli vaikuttanut jotenkin petetyltä nähtyään sen katoavan takaisin mysteerihoitonsa luo. Salman mä olin tunnistanut siitä että tallilla pari pikkutyyppiä oli ihmetelleet miten se ei enää pyörittänytkään puolia Seppeleestä. Mä sen sijaan olin tainnut pyöriä sen jalkojen juuressa kesken jonkun ihmeellisen laskuhumala-angstin, ja jos en jo sillon halunnut vajota jonnekin manalaan, niin nyt siltä ainaki tuntui. Artsi itse oli jättänyt lähtemättömän vaikutuksen: sellaisen, että pysyisin kaukana.
Jonkun pirteän blondin – Cellan? – kanssa mä olin tainnut tanssia vähän liian holtittomasti vaikka hauskaa oli, sit oli epäonnistunut lähtö-yritys ja pullonpyöritystä joka oli päässä jo aika blurria. Mä muistin heittäneeni jonkun ihan liian ilkeen tehtävän jonkun orastavan parin tielle – Liinu taisi olla se, jolta mun pitäisi vielä pyytää anteeksi. Toivoin ja en toivonut törmäävääni siihen pian. Sen Tapin kanssa mä lopulta muistin käyneeni todella oudon ja monitulkintaisen keskustelun siitä mistä se mut tunnisti tai ei tunnistanut, ja veikkasin että siinä kohtaa paniikkijuodessani mä siirryin turvallisesta hiprakasta päihini. Olinko mä iskenyt sille silmää – oliko se todella iskenyt takaisin? Aloin epäilemään, että me todella oltiin törmätty alkujaan Fleimissä drag-iltana. Muuten mä sitten lähinnä tiesin hölöttäneeni ympäriinsä kömpelösti ja tanssineeni kuin viimeistä päivää. Niin outoa kuin se oli ollutkin, tavallaan mä kiitin onneani siitä että olin ollut vieraan, joskin mut ihan uteliaasti mukaan nappaavan, porukan keskellä. Ainakaan mä en silloin päässyt tiristämään auki vanhoja draamoja kenenkään kanssa. Niin oli tapahtunut joskus, ja mä keräilin palasia edelleen.
Mä kyllä tiesin ettei alkoholi ihan sopinut mulle, mutta halusin uskoa sen johtuvan ihan vaan harjoituksen puutteesta – ei mulla ollut ollut aikaa tai intressiä ryypätä läpi teinivuosieni, ja ainoastaan siinä yhdessä vaiheessa meno lähti käsistä. Yhtä todennäköistä oli kuitenkin se, että mä yritin liian kroonisesti olla hillittyhallittuhuoleton, ja silloin harvoin kun mä join, pisarakin prosentteja antoi mulle tekosyyn olla miettimättä mitään niin että lapasesta lähti tavalla tai toisella. Nyt se tapa oli, luojan kiitos, ollut onneksi lähinnä nolo mutta harmiton hyvänmielen juhlinta. Sellainen, jonka jäljiltä vielä ihan hyvin pystyisin katsomaan uusia tuttuja silmiin kun väistämättä törmättäisiin tallilla.
*** Illan työvuorossa mä olin jo onneksi ihan tarpeeksi tolpillani. Tyhjiä, kaadettuja tai muuten vaan hylättyjä laseja metsästäessäni mä bongasin näyn jota en todellakaan odottanut – se mua ja kaikkia muitakin kuskannut taksikuski oli vaihtanut vapaalle, ja istui nurkkapöydässä nauraen jonkun nätin naisen kanssa joka näytti hämyn paljon siltä Liinulta. Mä en ollut yhtään varma näinkö hämärässä vain krapulaisia näkyjä. Taksikuski kuitenkin viittoili mulle tunnistavin elkein “Hei sehän oot sä! Kuule, heitähän meille parit kaljat, viskishotit kylkeen”, se käski. “Ja neiti ottaa Mojiton. Kiitos kaunis.” Jos mä olisin ollut fiksumpi kuin mukautuvainen, olisin vaan leikkinyt etten huomaa – ei täällä mitään pöytiintarjoilua ollut. Mä kuitenkin ymmärsin että se oli käärmeissään yöstä ja näki tilaisuutensa, joten menköön. Vaan heittämisellä se todella tarkoitti heittämistä, sillä kun mä pääsin pöytään täyden tarjottimen kanssa ja pyysin maksua, se nauroi päälle. Sen seuralainen, oli Liinu tai ei, vaikutti löytäneen yhteisen sävelen kuskin kanssa päätellen siitä miten se nauroi mukana. “Sähän voit tässä samalla maksaa kavereittes juoksutaksit, kerro terveisiä!” Just. Nyt ymmärsin hypytyksen tarkoituksen. Mä olisin voinut yrittää selittää etten mä oikeastaan tuntenut ketään, että kyllä mun sorivaan oli pakko pyytää maksu tai viedä juomat takaisin, mutta mä en ollut mitenkään itsevarmalla päällä. Ja ehkä toi oli kuin olikin Liinu, ja mä voisin vähän paikata kuvaani sen silmissä käskettyäni sen silmäilemän miekkosen muhinoimaan kenen tahansa muun kanssa. Aspahymy naamalla mä kerroin vieväni terveiset ja häntä koipien välissä palasin tiskille maksamaan juomat, joita ei todellakaan katettu pelkästään mun ankeista tipeistäni.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 1, 2022 16:17:37 GMT 2
2. Särkyjä, Stereo ja Hyttynen
Tietenkin mä ennen pitkää teloin itseni tarpeeksi että sillä oli väliä. Syksy 2017, mä en ollut edes tanssimassa tai estetunnilla tai mitään, vaan taluttamassa Gini-nimistä hevosenmuotoista jumpscarea talliin. Se oli säikähtänyt pihaan kurvaavaa autoa just kapean oviaukon kohdalla ja lintannut mut karmin ja kylkensä väliin. Mä olin, yrittäessäni hätiköiden väistää, vääntänyt nilkkani. Joskus mä huomasin toivovani että olisi tapahtunut jotain dramaattisempaa, ja heti perään mä sätin itseäni – joku oikeaan onnettomuuteen joutunut ei varmasti olisi ollut hyvillään.
“Onneksi ei käynyt pahemmin”, oli päivystävä terveyskeskuslääkäri päättänyt tutkimuksensa rohkaisevasti hymyillen. Mä olin varma että se piti mua jonain luulosairaana hysteerikkona tai ihan kakarana, niin paniikissa mä olin ollut. Pelkän nilkan takia.
“Eihän se ole edes poikki”, äiti oli yrittänyt lohduttaa. Ensimmäistä kertaa ikinä mä huusin sille täyttä kurkkua, ääni murtuen, ettei se tajunnut mistään mitään. Ei se kipu, ei se miten karsealta mun mustelmaa puskeva ja turvonnut jalkani näytti, vaan se mitä se tarkoitti.
Seuraaviin balettitreeneihin keppien kanssa konkatessani mun oloni oli kuin teurasautoon talutettavalla ponilla. Mä istuin koko tunnin laidalla katsoen kun muut tanssi, me treenattiin – ne treenasi – Pähkinänsärkijää varten. Lopulta opettaja veti mut sivuun ja totesi, että me kumpikin varmasti tiesimme mitä tämä nyt sitten tarkoitti.
“Mut kyllähän Nettekin viime vuonna sai jalkansa kuntoutettua, ja sehän oli vähintään yhtä pahassa kunnossa– “
Syvä huokaus. Pahaenteisen lempeä ilme. Se oli halunnut päästä musta eroon jo tovin.
“Kiril, Nette tähtää tosissaan ammattilaiseksi. Meillä ei ole aikaa kaikkien odotteluun.”
Ja siinä se, mun kymmenen vuoden baletti-urani.
***
Mä en uskaltanut mennä sen jälkeen tallille lainkaan. En siksi että mä olisin pelännyt Giniä tai hevosia tai hitto ovenkarmeja, vaan siksi etten mä yhtäkkiä jotenkin tiennytkään, oliko mun mitään mieltä jatkaa siellä. Tarvaisen reaktio sen kuulemiseen saattoi olla mitä tahansa olankohautuksen ja mun sättimiseni (kovaäänisesti, värikässanaisesti, keskellä käytävää) välillä. Siispä mun kaappini siellä kävi kaikessa hiljaisuudessa tyhjentämässä kanssasiperialainen Taina. Meistä oli tullut tallilla ihan hyviä kavereita, ja mä arvostin varoitusta jonka se antoi samalla kun kävi tunkemassa mulle pussillisen tallitavaraa.
“Jos oisin sä en ehkä kävis lukemassa tallin äfbee-ryhmää hetkeen.”
En sitten käynyt, enää ikinä, sillä mä saatoin kuvitella millaista huoleksi naamioitua kuraa siellä pyöritettiin kun yhdestä viikkoryhmästä oli yhtäkkiä vapautunut paikka, ja sana levisi että pikkuballeriina Hipsuvarvas oli lopettanut ratsastuksen pelkän nyrjähtäneen nilkan takia. Miten mä olisinkaan voinut selittää niille, ettei missään enää yksinkertaisesti ollut mitään järkeä?
Pari kuukautta mä elin kummallisessa rinnakkaisulottuvuudessa, jossa lähdin aamulla kouluun, tulin iltapäivällä suoraan kotiin ja vietin jopa viikonloput huoneessani mädäntyen. Kuuliaisuus ei jättänyt mua täysin, joten mä jaksoin tehdä kuntoutusliikkeitä vaikka ne tuntuivatkin silloin ihan älyttömän turhilta. Hiljalleen kipu ja jäykkyys hälveni. Jonain masokistisena päähänpistona mä kävin katsomassa balettikoulun joulunäytöksen, takarivistä mä tuijotin niiden Pähkinänsärkijä-versiointia ja yritin niellä katkeruuteni. Itketti.
Oli harmaa kevät kun mä löysin takaisin tanssimaan, ja kuuma alkukesä kun Taina pisti mulle viestiä:
***
Koska kaikkien teinidraaman lakien vastaisesti mun vanhempani aidosti välittivät mun hyvinvoinnistani, ne kumpikin oli vuorollaan yrittäneet auttaa. Ne selkeästi oli jo tajunneet, ettei lukio sujunut yhtään sen paremmin vaikka mulla olikin enemmän vapaita tunteja päivässä. Lopulta se oli ollut isä, joka oli ehdottanut varovaisesti että ehkä mä piristyisin jos yrittäisin etsiä jonkun toisen paikan jossa harrastaa tanssia. Ensin mä olin apaattisesti nakellut niskojani. Lopulta mä kuitenkin kävin niin levottomaksi, että tuntui ihan hyväksyttävältä ajatukselta löytää ihan mitä tahansa tekemistä.
Koivujen puskiessa ihkaensimmäisiä silmujaan mä astelin tanssistudio Stereoon. Olin selittänyt tilanteeni sähköpostilla ja saanut kehotuksen tulla nykytanssitunnille. Siellä mä kuulemma saisin parhaiten kokeiltua erilaisia tyylejä, ja halutessani joko hyödyntää täysillä tai tyystin hylätä balettitaustani.
Rento ilmapiiri tuntui aluksi epämukavan vieraalta. Mun kanssani samoilla tunneilla kävi tosi monenlaista porukkaa, ja kaikilla tuntui olevan oma visionsa. Meidän koreografi-ohjaaja-opettaja Sofi selitti, että tärkeintä oli saada kiinni omasta fiiliksestä ja tuoda se liikeen kautta esille. Vaikka ryhmä treenasi paperilla suunnilleen samoja koreografioita, näytti se mun silmääni ensin ihan jäätävältä sekamelskalta. Pian mä kuitenkin huomasin löytäneeni just sen mitä tarvitsinkin.
Mun oli vaikea oppia irti jäykiksi muodostuneista rutiineista, mutta hiljalleen mä pääsin mukaan nykytanssin vapaaseen ja arvaamattomaan vetoon. Mä nautin edelleen yksittäisten liikesarjojen hiomisesta just eikä melkein toimiviksi, mutta tuntui lähes huumaavalta päästä liikkumaan musiikin tahdissa ihan uusilla tavoilla. Käydessäni tunneilla nyt vaan parina kertana viikossa äiti sai alkaa sietämään mun huoneestani kuuluvaa musiikin jumputusta ja jatkuvasti tömisevää lattiaa.
Vaikka mä kaipasinkin balettia kipeästi, joinain päivinä mä olin jopa kiitollinen Ginille. Ikävä tallille kummitteli taustalla, mutta mä ajattelin, että ehkä oli parempi keskittyä vain tanssiin jos vaihtoehtona oli palata Tarvaiselle puremaan hammasta.
Tainan viesti oli yllättänyt mut täysin, ja mä olisin lyönyt vetoa siitä että se vitsaili.
Kävi ilmi, että Tainallakin oli palanut käämit Tarvaisilla käymiseen. Sen perhe ei ollut mitenkään ökyrikas, mutta ne asui sopivasti kuusessa päin niin että pihalla pölyä keräävä navetta oli ollut helppo muuttaa Taina-murulle talliksi kun se ei halunnutkaan autoa vaan hevosen. Innoissaan se oli koko talven metsästänyt unelmaratsua, ja päätynyt lopulta ostamaan pelkän videon perusteella Latviasta tuodun lupauksen. Videolla oltiin esitelty kahdeksanvuotiaan Moskīts-nimisen ruunikon hyvää luonnetta ja hyppytaitoja. Mihin sitä koeratsastusta tarvittiinkaan, kun sai niin edulliset kaupat solmittua?
Maaliskuussa Moskīts tuotiin Tainan pihaan, ja olisi päätynyt heti takaisin traileriin ilman Tainan optimismia. Se oli paljastunut uljaan latvian ratsuhevosen sijaan lähes ponikokoiseksi reppanaksi, ilmeisesti eestinponin ja pienen lämminverisen vahinkovarsaksi. Tainan isä oli mutissut jotain käännösvirheistä ja siitä kuinka kamera tunnetusti lisäsi korkeuttakin sen päälle parikymmentä senttiä. Taina oli kuitenkin päättänyt ettei antaisi oman hujoppiutensa tulla lupaavan tulevaisuuden tielle, joten Moskīts kääntyi Hyttyseksi ja pääsi kotiutumaan.
Taina ei ollut uskaltanut myöntää ettei Hyttynen ollutkaan sen unelmien hevonen, ei ainakaan ennen kun se sai tiedon että Tarvaisilta pistettiin puolet vanhoista tuntsareista menemään remontin tieltä. Se vetosi vanhempiinsa että oli oikeastaan eläinrääkkäystä pitää Hyttys-parkaa ainoana hevosena, ja että olisi ainoa inhimillinen teko hommata Tainan vanha hoitohevonen, jylhä ja kokenut Monopoli-puoliverinen, sille kaveriksi. Mun nerokas, päättäväinen ystäväni näki kaikkialla tilaisuuden voittaa.
Kun Taina otti muhun yhteyttä kesällä, se oli taas täysin Monopolin ja tulevien seurakisojen pauloissa. Se oli viimein kehdannut todeta ettei osannut rakastua Hyttyseen samalla tavalla, mutta koska Monopoli tuli niin hyvin juttuun uuden tallikaverinsa kanssa eikä Hyttysestä olisi myydessä saanut paljoa, Taina etsi sille vuokraajaa. Se oli udellut, vieläkö mä olin pätkä, ja kiinnostaisiko mua pitää Hyttystä “ihan kuin omaani” ylläpitokuluja vastaan.
En mä muista edes epäröineeni.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 6, 2022 18:52:24 GMT 2
3. Kesäperhoset Glorian Alias & Taina Valmis Sinä kesänä mä ja Taina kasvettiin yhteen siinä missä mä ja Hyttynenkin. Taustalla soi muistoihin puhkipalaneet määrät kärpästen surinaa ja mankan siunaamaa poppia, joita saatiin kuunnella kun vietettiin päivät pitkät hevosten kanssa tai muuten kotikutoisessa tallissa hilluen. Joskus mä edelleen palaan mielessäni sille pölyiselle takapiha-aukealle josta me masinoitiin itsellemme kenttä. Tampattaisiinko me sitä innoissamme edelleen, jos oltaisiin osattu olla tuhoamatta kaikkea lapsellisuudellamme? Mä rakastuin Hyttyseen heti. En siksi että se olisi ollut joku The Unelmapolle, en mä tiedä kuka haaveilisi nimenomaan epävarmasta, hitaasti syttyvästä ja mukiinmenevän taitavasta ylijäämärääpäleestä. Mulla kuitenkin sattui olemaan sydämessä täydellinen paikka sille – Tarvaisilla mulle ei ollut ikinä liiennyt vakituista hoitohevosta, eikä mulla olisi ollut aikaakaan sellaiselle balettitreeneiltä. Kadehtien mä olin katsellut vierestä niitä rautaisen rakastavia siteitä joita muut oli vaikuttaneet hoidokkeihinsa solmivan. Nyt kaikki oli toisin, ja mä aloin vuokraamaan Hyttystä vanhempien suostuttua maanittelun jälkeen kustantamaan kaksi kolmasosaa kuluista. Kuutena päivänä viikossa mä fillaroin Tainan pihaan innosta pinkeänä ja metsästin reppanani tarhasta sisälle. Alku oli lempeästikin todeten arveluttavaa, mutta hiljalleen me löydettiin yhteinen sävel. Tuntui nololta kangerella menemään kun vertailukohtana oli vuosien yhteen hitsaama parivaljakko TainaMonopoli. Ne oli mun silmissäni kuin mikäkin fantasialeffaratsukko: pitkänhuiskea, liehulettinen tyttö ja itsetietoisen ylväs kimo. Tänne lumikuningatar kaukaa, lumihevosellaan laukkaa, mä olin jo joskus Tarvaisilla riimeillyt mielessäni nähdessäni ne yhdessä. Onneksi Taina oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hyytävä tyyppi, ja mä ja se lähinnä mietittiin yhdessä naureskellen miten mä saisin homman Hyttysen kanssa toimimaan, sen sijaan että se olisi jotenkin katsonut nenävartta pitkin. Hyttynen oli kiltti kuin mikä, eikä sen taidoissakaan ollut mitään varsinaista valitettavaa. Lupaava peruskoulutettu kirppu, kuten Tainan Ypäjällä opiskeleva, kotona lomaileva isosisko oli sitä luonnehtinut käydessään pitämässä meille harjoitustunnin. Se oli hassunnäköinen punaruunikko ruuna, ihan kuin joku olisi frankenstoinut yhteen hontelon ravurin ja pörröisenpyöreän ponin. Symppis kuin mikä, esteillä innostuva mutta muuten laiskanpuoleinen, hoitaessa herkästi kutiava ja silti niin kärsivällinen.
Kaikkea outoa Hyttynen kuitenkin pelkäsi. Ei sillä tavalla että olisi lähtenyt ryöstämään tai säpsynyt sivuloikkien – ehei, se oli paikoilleen jähmettyvää sorttia. Säikkyessään hevonen kävi täysin turraksi avuille, sulkeutui kuoreensa eikä liikkunut oikein mihinkään ellei sitten takaperin. Ekoilla kerroilla mä pelkäsin sen olevan tikittävä aikapommi joka sinkoaisi kaikkiin ilmansuuntiin hetkenä minä hyvänsä, mutta kun kävi selväksi ettei Hyttynen yrittänyt räjähtää vaan piiloutua, mä uskalsin keskittyä sen rauhoittelemiseen ja kannustamiseen. Halusin uskoa tajuavani sitä, enhän mäkään ollut perinteistä “pakene tai taistele”-tyyppiä.
Tai-Mono treenasi jo täyttä häkää loppukesän pikkukisoihin, yrittäen samalla hypettää muakin mukaan. Läpi tihkusateiden ja helteiden me taiteiltiin pystyyn kämäsiä esteitä, joita etenkin Hyttynen piti maailman arveluttavimpina. “Nyt me päästään näyttään Tarvaiselle et pärjätään varsin hienosti ilman sen karjumistakin, se on kuitenkin taas laidalla tapittamassa”, oli Taina uhonnut. Mä ihailin sen itsevarmuutta, enkä ollut vielä yhtään varma olisiko Hyttysestä, saati musta itsestäni, kilpailemaan. Meno oli sujuessaankin aika epämääräistä. Taina kuitenkin myi ajatusta ihan vain harjoituksen kannalta, ja ainakin mä sain sen varjona ilmaista valmennusta ypäjäsisko Tiialta. “Mitäs me mokat”, mä totuin huokailemaan Hyttyselle aina kun Tiia laski esteitä pari pykälää ihan vaan meidän vuoroa varten. En kuitenkaan olis siinä vaiheessa vaihtanut sitä yhteenkään toiseen nelijalkaiseen, ja oli uskomattoman siistiä huomata että kyllä mekin välillä saatiin homma toimimaan hienosti. Mä tiesin omien taitojeni olevan naurettavan puutteelliset, joten kaikki pisteet vaan suoraan Hyttyselle ja Tiian avulle. Lopulta ajatus kisoista alkoi tuntumaan ihan varteenotettavalta. Ei me tietenkään pelkästään raadettu. Tallitöiden ja treenauksen välissä me huideltiin maastossa (sitä Hyttynen rakasti, paitsi sillon kun yhtäkkiä päätti kammoavansa), pelattiin mitälie leirileikkejä ilman satulaa, puunattiin hevosia paraatikuntoon vaikka ne heti perään menikin suoraan ruohoon kierimään, ja muuten vaan perseiltiin menemään. Meidän viettäessä öitä tallin vetoisalla vintillä Tainan vanhemmat vaikutti huvittavan vaivaannuttavasti siltä, ettei ne oikein tienneet olisiko mua pitänyt kohdella poikaystäväkandinaattina vai ei. Todellisuudessa ainoo mitä vintille raahatuilla retkipatjoilla lävistettiin oli tietenkin mun korvanlehteni. Iltaisin Taina yritti saada mua opettamaan sille jotain tanssiliikkeitä. Se oli just täyttänyt kahdeksantoista, joten hevosten chillatessa pihalla me biletettiin tallin ilta-auringossa kylpevällä käytävällä aika vapautuneesti, siiderit kourassa ja heinää hiuksissa. Joskus me häivyttiin kylälle notkumaan luokkakavereiden vanavedessä, mutta ei se koskaan ollut niin hauskaa kuin kahdestaan. Suunniteltiin me jotain omaa kajahtanutta katrilliakin, ei niinkään tosissamme tai edes hevosten kanssa. Taina oli hurahtanut dragiin kiitos Netflixin tarjonnan, ja mä olin tutustunut hommaan vähän nykytanssituntien kautta; kaksi lajia tosissaan taiteilevaa tuttua sieltä oli luvannut koska vaan vipata mulle peruukin ja pakkelia, jos mua huvittaisi kokeilla. Mä en vielä ollut tarttunut tarjoukseen vaikka utelias olinkin, ujous ja ennakkoluulot vielä hyssytteli mua, mutta Tainan kanssa me duunattiin läpällä ihan omaa showta. Se oli Taina Valmis (tai kajaalilla piirrettyjä viiksiä rokatessaan Taino Palo, mokoma vanhojen leffojen suurkuluttaja), mä Glorian Alias. Tallin musiikkisoitin tarjoili eeppisen nolojen esitysten taustalle kultaisia hittejä ja tuoreimpia uutuuksia. Paras hetki oli kuitenkin ollut se uusvainen aamu, kun mä ekaa kertaa tajusin Hyttysen tunnistavan mut jo kaukaa. Se oli äkännyt mut pyörän selässä ja hipsinyt tarhan viertä mun tahdissani tallia päin, hörissyt kun olin viimein suvainnut ehtimään portille. Se varmaan tiesi että mulla oli taas taskussa kuivaa leipää sitä varten. Mä unohduin, naurettavan liikuttunut kun olin, tarhaan rapsuttelemaan sitä haltioituneena. Aamukaste jo tuli läpi lenkkareista, kun Taina viimein ilmestyi vierelle ja ihmetteli enkö mä halunnut aamukahveja ennen kuin ruvettiin hommiin. Muisto siitä stressistä ja pingotuksesta joka vielä vuosi sitten oli mun elämääni värittänyt tuntui unenomaisen kaukaiselta. Miten mä olinkaan pystynyt siihen? Puolimatkassa heinäkuuta tuntui jo siltä kuin elämä ei enää ikinä muuta olisikaan kuin tätä letkeän ihanaa rallatusta. Silti se virttynyt kiireiden ja realiteettien kuminauha mun päässäni tiesi vain lepäävänsä -- syksy toisi mukanaan taas kaikenlaista, ja puhaltaisi meidän keskenkasvuisen korttitalon matalammaksi. Edessä nimittäin aukeaisi pian useampi kohtalokas ovi: kisat elokuussa, abivuosi örvellyksineen, kirotut kutsunnat, yllättävä kaksijalkainen ensirakkaus, ja kaiken taustalla mun orastava päähänpinttymäni päästä opiskelemaan tanssia ammatiksi asti.
Mä yritin Seppeleessä kunnolla aloitettuani viimein ottaa selvää siitä, missä Hyttynen nykyään majailee. En löytänyt mitään.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 21, 2022 20:29:01 GMT 2
Tiedätkö sen tunteen, joka joskus valtaa kehon kun odotat vuoroas? Se sulattaa sun luut muovailuvahamaiseksi magmaksi, päässä pyörii parvi hätääntyneitä ampiaisia, ja yhtäkkiä sä tajuat jokaisella solullas olevas ihan käsittämättömän kuolevainen. Hetki on yks jomottava avohaava eikä mikään suojaa.
Ja sitten sä tuijotat silmiin tuskastuttavia, armollisia vikoja sekunteja, toivoen että ehkä sä tukehdut tähän vieterilelusydämeen kurkussas. Tai tajuat kääntyä kannoillas, juokset vastakkaiseen suuntaan kunnes vastaan tulee meri tai seinä tai ilmakehä.
Niin ei koskaan ehdi tapahtua. Tunne saavuttaa huippunsa, räjäyttää sun kasvavan paniikkis pois tyyneyden tieltä tajutessaan että hei, showtime. Oot oppimas ohjaama marionetti – seuraava liike, seuraava tie, mietit enää vaan nyt nyt eteen. Tärkeintä on olla tempossa. Et kiirehdi, et hidasta, et silloinkaan kun liike tuntuu kämmeneltä kuumenevalla hellanlevyllä.
Ja kas, se hetki joka äsken tuntu olemassaolon kehykseltä onkin jo ohi. Voit vaan toivoo että meni hyvin, sillä muistiin tallentu pelkkiä pirstaloituneita sekunteja.
4. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää Mä ja Taina nukuttiin takapihatallin vetoisalla vintillä myös yö ennen kisoihin lähtöä, vaikka elokuun vikana viikonloppuna oli jo sikamaisen kylmä. Se oli tietenkin ihan idioottia. Mä en nukkunut putkeen varmaan puolta tuntia pidempään, Taina pyöri vieressä vähän samaan malliin, ja aamukuudelta me luikittiin puutalon keittiöön sen oloisina kuin oltais palattu joltain naparetkeltä. Mä en meinannut saada liisterimäistä puuroa millään alas, olo oli kuin auringonkoittoa kammoavalla vampyyrillä. Asiaa ei helpottanut se, että Tainan isä oli meidän kolistelun kuultuaan tullut aamiaispöytään ristikuulustelemaan mua, aluks muka kisoista mutta lopulta aikeistani sen tytärtä kohtaan. Armasta ystävääni mokoma vaan nauratti, se oli lopulta tukehtua omenamehuunsa. Hyttynen ja Monopoli suhtautui meidän puunausrumbaan tuttuun tapaan. Monopoli lähes torkkui paikoillaan Tainan väkertäessä sen hopeanharmaata harjaa sykeröille, mutta Hyttynen yritti ravistella lettejä päästään kuin mikäkin moshaaja-diiva. Me yritettiin kai purkaa jännitystä muistelemalla niitä Tarvaisilla tuntiratsastajina tahkottuja harjoituskisoja, mutta oikeestaan se vaan pahensi tilannetta. “Muistatsä kun mä ja Mono tultiin ekaks niissä pääsiäisloman kisoissa?” “Joo, eiks teidän luokassa hypännyt vaan kaks ratsukkoo?” “Ei kun viis, urpo, mut sulla oli vissiin liian kiire hävetä sitä sun ja Eemelin sähläystä. Puomit ropis niin et koko katsomo mietti, iskikö sadekuuro!” “No kai, mut meni meillä paremmin kuin sillon kun sä lensit Giniltä kesken kaiken. Eiks se kaahannut esteitä ihan innoissaan itekseen sen jälkeen kun oli viskannut sut maihin?” “Siks mä veikkaankin et oltais voitettu jos Gini ei ois säikähtänyt mitälie tippuvia lumia. Sitäpaitsi, unohdatsä sen kun roikuit Maraboun kaulalla puolet radasta ilman toista jalustinta?” “Ja sijotuttiin silti, ei Marabouta turhaan kehuta hyppykoneeks. Ja olihan ne sille tosi matalia esteitä.” “Mä en vieläkään tajua miten mitään tai ketään ei tippunut, se meno näytti hirveeltä.” “Ei niin hirveeltä kun niissä kisoissa joissa me mentiin kumpikin Ginillä.” “Joo, mä muistan varmaan vielä haudassakin, miten arvoisa mestariopettaja Tarvainen karjas ihan siinä okserin vieressä mun ekan kiellon jälkeen. Että YLI JUMALAUTA! Kas kun ei kaivanut juoksutusraippaa esiin.” “Hevosparka hyppäs varmaan silkasta säikähdyksestä ilmaan, ja meni esteen yli vaan vahingossa siinä samalla. Kauhuleffakamaa.” “Ginistä ainakin, tuntu pahalta kattoo kun sä vedit sillä jumbosijan heti perään.” “No mitäs tulin alas selästä vapaaehtoisesti.” “Etkä, sähän lensit kun Gini stoppas sarjalla?” “Oisin mä siellä pysynyt, mut helvetti, mua kammotti liikaa se lopussa venaava okseri. Et sellanen teatterivaluminen, varmaan mun ainoani.” “Oh okei, tajuun. Vaikka suna oisin kyl pelännyt enemmän sitä, mitä ois käynyt jos Tarvis rakas olis tajunnut sun luovuttaneen.” “Usko pois, kyllä mä pelkäsinkin. Mitä luulet, onko se pehmenny yhtään?” “Ei varmana, mutta ei se nyt avoimissa kisoissa uskalla karjua.” “...Ei kai.” “Hei hyvin tää menee, Gloori, hymyy turpaan!” ***
Tuntui oudolta palata Tarvaisille melkein vuoden tauon jälkeen, ja vielä omien hevosten kanssa. Täällä ne elokuun kisat vaan ikävä kyllä pidettiin. Taina ja Monopoli hyppäis metrin luokassa, mä Hyttysellä kahdeksaakymppiä. Nää oli pykälän yli sen mitä me kumpikaan oltiin kisattu aikanaan ratsastuskoululaisina, mutta Taina oli ilmoittautuessa ollut optimistinen ja mä liian helposti maaniteltavissa. Aiemmin mulla ei koskaan ollut aikaa todella panostaa kisaamiseen, joten pelkillä viikkotuntitaidoilla ei paljoa oltu leikkikisoissa leveilty. Mä en uskaltanut haaveilla että tilanne olis nyt ollut toinen, mutta halusin silti tietty nähdä mihin mä ja Hyttynen pystyttiin.
Piha-alueen vilskeessä mä yritin parhaani pysyä viilipyttynä moikkaillessani vanhoja tuttuja ja huolehtiessani Hyttysestä. Muuan Marjaana, jonka kanssa joskus ratsastin samassa ryhmässä, jäi juttelemaan pidemmäks aikaa. Se oli lähinnä iloisen utelias Hyttysestä, mut muutamat kommentti jäi kummitteleen mun päähäni. “Ai te ette käy oikeilla tunneilla enää ollenkaan? Okei…” Se kuulosti epäilevältä, ja mä pelkäsin että sen sanojen takana piili joku olennainen pointti. “Niin siis tää on Tainan hevonen, eikä sun? Onhan teillä joku virallinen sopimus? Wow, no hyvä jos silti toimii, onnea!” Marjaana kertoi menevänsä tänään sekä kasikympin että metrin, edelleen Tarvaisilla asustavan Maraboun kanssa. Mä nielin alemmuudentunteeni, toivotin sille kovasti onnea ja lähdin polvet tutisten verkkaan.
***
Keskipäivä valkeni harmaana, tuulisena ja kesän jo karkoittaneena. Hyttynen ei ollut moksiskaan kisapaikan kakofoniasta, enkä mä olis voinut olla huojentuneempi. Pikkuhevosella mun allani olis ollut kaikki syy ja oikeus stepata ympäriinsä, mutta nyt se olin vaan mä joka pälyili ympärilleen huolestuneena, valmiina sinkoon jokaseen ilmansuuntaan. Silmänurkastani mä näin Tarvaisen ripittävän verkkakentän reunalla Marjaanaa ja yhtä toista vanhaa tallituttua. Jotenkin jännästi mä jäin pyörimään Hyttysen kanssa kauimmaiseen mahdolliseen kentännurkkaan. Late Tarvainen oli pitkä ja punakka ukko, joka eli oppilaidensa kautta edelleen jotain kasariunelmiaan SM-joukkueeseen pääsystä. Se ei kaukaa katsottuna vaikuttanut mitenkään elämää suuremmalta tyypiltä, ennemmin sitä ois lotonnut ihan tavalliseksi, lievästi alkoholisoituneeksi johtoporraspalikaksi. Tarvainen oli kuitenkin just sen verran pätevä, että kehtas jaella hevostietouttaan huippuvalmentajan järkkymättömin elkein, ja sen verran varma ansioistaan että valittajat sai niskaansa ivallisen luennon pullamössösukupolven pullaponeilusta. Se oli aikanaan nostanut lama-aallon alas ajaman ratsastuskoulun uuteen loistoonsa, eikä ollut katsonut tarpeelliseksi muuttaa asennettaan sen koommin. Mä inhosin, pelkäsin ja kunnioitin sitä.
Nytkin mä jännitin vainoharhaisesti sen tulevan hetkenä minä hyvänsä huutamaan mulle siitä miten raukkamaisesti olin kadonnut tallilta, että mun ois pitänyt painua saman tien takas alkeiskurssille, ettei me varmasti päästäisi yli ellei se jahtaisi Hyttystä kädet heiluen läpi koko radan. Kuulutus särisevästä kovaäänisestä kuitenkin palautti mut takaisin todellisuuteen:
“Seuraavaksi Marjaana Järvi ja Min Marabou, Kiril Rautiainen Moskitsilla valmistautuu.” Oikeasti ketään ei varmaan kiinnostanut paskaakaan, mutta mä kuvittelin ympärillä parveilevien vanhojen tuttujen mulkoilevan mua mun ratsastaessani Hyttysen kentältä maneesinkulmaan. Tainaa ja Monopolia ei näkynyt missään, vaikka niiden olis pitänyt jo olla verkkaamassa. Sen sijaan mä bongasin katsomosta isän ja sen uuden naisystävän. Olihan ne uhanneet tulla katsomaan, mutta mua hämmensi lujaa että niin todella kävi. Ne vilkutti mulle ujosti. Hyttynenkin tuntui viimein tajuavan että jotain tärkeetä ja vähän jännää oli kohta tapahtumassa – se tuijotti Marabouta ja katsomoa kuin patsaaksi jähmettyneenä. Paniikki liikkui uhkaavasti mun aivoistani satulaan ja satulasta Hyttysen antennikorviin sähkeen tavoin, eikä ollut mikään helppo homma rauhoittaa meidät kummatkin. Mä tiesin että itsepäisen Maraboun selkään oli helppo jäädä vaan ihailemaan maisemia. “Mitä sä siellä sähläät, anna mun hoitaa”, se oli usein tuntunut nauravan kun mä yritin parhaani hioa yhteistyötä. Marjaana oli kuitenkin aina ollut kadehdittavan taitava ratsastaja, ja se oli kehittynyt hurjasti siitä kun mä olin viimeksi nähnyt sen tositoimissa. Se sai Maraboun laukkaan läpi radan kuin suklaanruskea pantteri, joka napsi esteet hienostuneen hallitussa tempossa. Hyvä aika, virheetön ja nätti suoritus. Sitä oli ihan hurjan kivaa eikä lainkaan kuumottavaa seurata. Yritin muistuttaa itselleni että nää ei ollut kuin yksien pikkukisojen pikkuluokka, että kaikki olis hetkessä ohi eikä se nyt niin huonosti voisi mennä, mutta hittoako se enää auttoi. Vasta ohjatessani Hyttysen tuomariston eteen tervehtimään mä saatoin keskittyä täysillä luovimaan meidät hengissä läpi koitoksen. Mä olin ennakoinut vähän liikaa että Hyttynen jäisi jumittamaan heti alkuunsa, joten rivakoista avuista rohkaistuneena se singahtikin liikkeelle kuin tykinsuusta. Tiian Ypäjä-neuvot kaikui mun päässäni onttoina. Me suorastaan rynnittiin ekalle esteelle, ja Hyttynen ponnisti pystyn yli ihan epätasapainossa. Yritin muistaa sekä hengittää että rauhoittaa vauhtia, ja seuraava sarja meni jo paremmassa tahdissa. Hyttynen pyöri eteenpäin vähän epävarmana, mutta helpotuksekseni mä huomasin sen kuitenkin edelleen kuuntelevan mua. Ykskakskol ykskakskol nyt, myötää, katse seuraavalle esteelle, ykskakskol… Aika kului kuin pikakelauksella. Pää humisten mä tajusin äkkiä, että jäljellä oli enää kaks estettä – hassu aaltoileva lankkuaita, ja trippeli joka oli maasta käsin näyttänyt melkein yhtä leveeltä kuin oli korkee. Hyttynen laukkas aaltoja päin jo aika innoissaan, ja ponnisti ihan liian kaukaa. Lankun kolahdus kaiku maneesissa aavemaisena. Suunnitelma trippelille ratsastamisesta suoraa päättäväistä tietä unohtui heti, ja mä sain katua sitä välittömästi. Hyttynen lähti kolinasta järkyttyneenä teiskaamaan mun alta sivuun. Se hidasti, tahmeni, näin jo mielessäni miten se jähmettyisi trippelin piparminttupuomien eteen. Jännityksen udun läpi mä kuulin kajauttavani esteen ponnistuskohdassa: “YLI!” Ja yli me mentiin. Jo vähän kasaan painunut Hyttynen otti valtavan loikan, joka venytti sen trippelin yli kuin hevonen ois saanut siivet selkäänsä. “Neljä virhepistettä, nelkytviis sekuntia”, kuulin korvissa saakka jyskyttävän sydämeni yli. Taputin Hyttystä ja supisin sille vuolaita kiitoksia. En voinut uskoo, että meillä oli mennyt kaikkien kauhuskenaarioiden jälkeen näin hyvin! Sijoituksiin me ei tietenkään ylletty, mutta hitotko siitä näin ekoissa kisoissa. Hyttynen sais rouskuttaa palkintoporkkanoitaan kaikkien maailman ruusukkeiden edestä, vaikkei se ollutkaan Marjaanan kanssa voiton vienyt Marabou. Onneks ei ollut, luoja kuinka mä rakastinkin sitä.
***
Huippuratsuni jäähdyteltyäni ja lainatraileriin lepäämään hoidettuani mä ennätin just ja just katsoon Tainan ja Monopolin startin. Ne oli niin rutinoitunut pari, että kukaan ei odottanut mitään jännitysnäytelmää. Taina oli lyönyt iltatallivuorosta vetoa että ne pääsis ainakin kolmansiks. Olin just selittämässä hiljaa mulle paikan varanneelle isälle ja sen naisystävälle miten innoissaan ratsukko oli treenannut tätä varten, kun katsomossa kohahti.
Monopoli oli kompastunut tiukassa kurvissa just ennen hyppyä, Taina menettänyt tasapainonsa, ja iso kimo yritti silti parhaansa. Yhdessä ne kaatui suoraan esteen päälle. Mä näin miten Taina käpertyi pieneksi palloksi yrittäessään väistää elämänsä hevosta.
Kovaäänisistä iloisena pauhaava poppi kuulosti yhtäkkiä ihan helvetin irvokkaalta.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 1, 2022 0:53:40 GMT 2
Ehkä Kirillä ja kivillä on jotain yhteistä (Lauantai 27.2.2022)
“Ei tuhannen perkeleen kekrit–!” Mun työkaverini Marika oli olemukseltaan aina muuten tosi hienostunut, mutta kontrastiksi nainen puhui kuin ois kasvanut piraattilaivalta. Sen huudahduksessa ei siis ois pitänyt olla mitään uutta saati hauskaa. Niin vaan mä silti tyrskähdin naurusta. Puolikas viinilasillinen oli just tippunut sen viereen baaritiskin taakse, ja samaisen tiskin takaa se nyt kujersi mulle lempeästi: “Älä jumanjallu käkätä siinä, ois mopille käyttöö enemmän.” Marika keräili isoimpia lasinsiruja näppärin sormin, ennen kuin päästi mut lakaiseen ja luuttuamaan. Mua hirvitti sen puolesta, mutta selkeästi sillä oli tänään muutenkin kova into tökkiä teräviä. “Sähän se tänään bimboilet”, se nimittäin töksäytti, kun en meinannut saada mopinvartta ja harmaata pikkukoiraa muistuttavaa harjasosaa yhdistettyä. “Kai Kiri tiedät, et darrassa voi saikuttaa vaikka olemalla traagisesti vatsataudissa?” “Ei tää enää krapulaa oo”, vastasin -- tottahan se. Herätys aamuun oli ollut karvas, ja ratsastus takaisin tallille jopa Ailenin leppoisassa kyydissä karmiva kokemus, sellainen jota pehmitti tasan se etten ollut ainoo heikossa hapessa. Se oli kuitenkin ravistellut mut niin hyvin hereille, että loppupäivän olin ollut ihan muuten vain sekaisin. Se tuntui nykyään olevan mun oletusasetukseni aina kaikenlaisten tallitapahtumien jälkeen. Joku matemaattisesti lahjakkaampi olis varmaan laskenut yksplusyks, ja jättänyt menemättä jok’ikisiin karkeloihin. Check: ei tuttuja Fleimin baaritiskillä parveilemassa, ei ärtyneenä hanalonkeroitaan odottelevia asiakkaita, ei yhtäkään asianomaista rokkikutria mun selkäni takana. Olin viisastunut eilisestä, ja vasta vilkaistuani ympärilleni mä uskalsin avata pölhöyttäni. “Tietkö kun joku maailman hämmentävin tyyppi yhtäkkiä rupeaakin pistään sun alitajuntaa sohjoksi? Meinaan, sellanen josta et ois yhtään odottanut. Sitten sä oot muunmuassa sen kanssa jumissa pienessä mökissä, keskellä ihan kahjoa, ristiin rastiin säätävää porukkaa. Juot ihan vähän liikaa, ja meet kailottaan tän tyypin kuullen jotain tulenarkaa. Siitä itsestään." “Kukapa ei tota tietäis, tärkee siirtymäriitti. Yleensä kyllä yläasteikäisillä”, Marika sivaltaa huvittuneena, ja tarjoilee tiskille ilmestyneelle tyypille pari shottia ennen kuin jatkan. Mun kollegani on AikuinenNainen©, joka tarinoidensa perusteella ehti kokea kaiken maailman draamat ennen avioliittonsa auvoisia satamia. Se siis tajuaa, jos joku. Tutustuin siihen ekan kerran tanssikurssin yhteydessä (sen avokki opetti voguingia), törmättiin uudestaan Liekkijärvellä, ja siitä lähtien oonkin luottanut Marikaan kuin kallioon. Tai tosi hyvin rakennettuun laituriin. Enemmän kuin kehenkään muuhun täällä, ainakin.
“Kuvittele vielä, et se yrittää tulla lohduttaan sua sun möläytyksestä tai jotain. Te otatte jonkun ihmeen tuijotuskilpailun pakkasyössä, sä kerrot että se on susta ehkä jopa kiva, ja lopulta suutelet sitä kuin kaistapää. Ja se lähtee mukaan! Mut sit te kaadutte lumeen, sen ikirauhallinen hippiaura säröilee viimein, niin että te vaan nauratte ja meette nukkuun omiin nariseviin kerrossänkyihinne kimppatuvassa. Ettekä puhu aamulla YHTÄÄN. MITÄÄN. Mut sä oot edelleen valmis sinkoon jokaseen mahdolliseen ilmansuuntaan.” “Jotain tollasta mäkin muinoin liitukaudella, kyllä. Kenen kanssa sä oikeen– ” “Sä muistat sen tallin missä mä käyn?” “Ai Seppeleen? Vaikee olla muistamatta, kun hevosenpaskaparfyyminen väki ramppaa täällä alvariinsa. Kuulemma se RovioAjon ukkokaan ei lakkaa mesoamasta teistä Liekkipubissa.” “Joo, joo. Se ukko muuten kävi siellä saaressakin, mä luulin ekaks nähneeni jonkun demonin–” “Et juromunjukolauta vaiha aihetta, me ehitään puimaan RovioAjon hyypiöt myöhemmin!” “...Yks tyyppi sieltä tallilta. Sellanen verkkari-Brian May”, paljastin pitkin hampain ja kaivoin käteeni rätin ja suihkepullon. Jossain oli tahmea pöytä jynssättäväksi, mä pakenisin kohti sitä enkä antaisi itseni höpöttää yhtään tarkemmin tänään. Edes Marikalle. Mokoma oli alkanut hyräilemään vihjailevasti Huonojen ideoiden tuttuja säkeitä huomattuaan mun päättäväisen vaikenemisen. Esitin heittäväni sitä rätillä ja irvistin. Noh. Nih. Niskasta kiinni ja työvaihde silmään, sillä tästä selvittiin!
Valitettavasti kotimatka oli aina olemassa, ja se antoi liikaa aikaa ajatella. Toisaalta mä kyseenalaistin vahvasti, oisinko mitenkään voinut löytää pussailtavakseni jonkun vähemmän pimeän vaihtoehdon kuin Hanneksen, joka:
- ...oli kummallistakin kummallisempi kivineen, halauksineen ja viisauksineen.
- ...omisti puolet tallista, josta mä olin hyvää vauhtia tekemässä päämäärättömän arkeni kulmakiven (ja luoja ties mitä juoruja porukka siitä yhtälöstä repisikään jos juttu leviäisi, kyllä mä muistin Tarvaisilta ne onnenonkija-mielistelijöiksi leimatut onnettomat).
- ...kertoi yöllä, "ettei tainnut tietää mitä halusi".
Vaan olinko mä itse yhtään vähemmän outo, teeväärinkäsityksineni ja muine säätämisineni? Tuntuiko Hannes muka joltain auktoriteetilta, verrattuna esimerkiksi Emmyyn tai – kylmiä kunnioituksen väreitä tähän – Hanskiin? Ja mikä tärkeintä, olinko mä nyt (kuvainnollisesti) päivänvalossa itsekään yhtään sen paremmin perillä siitä, mitä Hanneksesta halusin? Sillä toisaalta mä todella olin kuin jonkun piristysruiskeen vetänyt, sydänalassa kupli ja mä tunsin itseni vähän vähemmän toivottomaksi erakoksi kuin aiemmin. Lempeetä läheisyyttä, sellaista jota kaverillisia tuttuja kaulaillessa ei tuntenut, sitäkö mä olin näin kovasti kaivannut? Jännitystä, poltetta, ymmärrystä, mitä? Tietenkin tää kaikki sai mut tunteen oloni ensisijaisesti typeräksi. Mutta. Aamulla pöhnäisen porukan valuttua hevosten luo mä olin palannut tupaan metsästämään kypärääni, ja mökkiä jotenkuten kuntoon pistämään jäänyt Hannes oli hymyillyt mulle varovaisesti kiirehtiessäni sen ohi. Hei ainakin jäi hyvä muisto, mä toivoin sen ajattelevan. Mökkitallissa mä huomasin, että mun kypärääni oli jätetty pieni jännänvärinen kivi. Kaatui tai ei, mä päätin et just nyt tää lasi oli puolitäysi.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 2, 2022 16:34:55 GMT 2
5. Niin kuin Anna ja Diana sisältää: ympäripyöreitä mainintoja itsetuhoisuudesta
Ensimmäinen asia jonka Taina sanoi mulle sairaalasta palattuaan oli “Jos sä vittu kehtaat väittää että ymmärrät miltä musta nyt tuntuu, heitän sut tosta ikkunasta.” Sen ääni murtui, kuristui itkusta ja katkerasta myrkystä. En kehdannut. En, vaikka me oltiin ensimmäisessä kerroksessa. Taina oli murtanut kaikenlaista jäätyään puoliksi kaatuvan Monopolin alle. Pahiten oli käynyt sen käsivarrelle, jota Mono oli ylös panikoidessaan tallonut. Itse hevonen selvisi säikähdyksellä – estetolpan metallikiinnike oli raapaissut sitä ikävän näköisesti, mutta haava parani nopeasti. Taina ei. Huoleton kesä vaihtui syksyksi verenmaku suussa. Koulussa ruvettiin paasaamaan ylioppilaskirjoituksista ennennäkemättömällä innolla ja kauhulla, jota mä en osannut jakaa. Abivuosi? Mitä sellaisella, kun oli tanssitunnit, yhtäkkiä kaksi hevosta hoidettavana ja paras ystävä jota sattui niin paljon, että se vihasi kaikkia ja itseään. Kisat voittanut Marjaana oli tarjoutunut auttamaan hevosten kanssa, joko se oli enkeli tai sitten se poti syylisyydentuntoaan tosi kierosti. Aika mateli kuin tervassa, aika juoksi ohi ihan liian nopeasti. Muistot siitä ajasta on mulle huterin jaloin tanssiva kuoro, sellainen jota ei viitsisi miettiä mutta johon silti palaa aina uudestaan. Rupi revittäväkis. Palaset sekoittuu ja vääristyy ruttuun, kuin kuvat albumissa jota selaa liian usein.
Mä tärisemässä Monopolin selässä vähän sen jälkeen, kun Taina on kuullut Marjaanan ottaneen vastuun sen liikuttamisesta ja laukaissut tapahtumaketjun, joka lopulta vie mun ystäväni viikoksi sellaiselle osastolle jossa takavarikoidaan jopa korvakorut ja sukat.
Koe-esiintymiset joissa mä en pääse jatkoon, ei pääse toisilla tunneilla käyvä pisamanaamainen Rasmuskaan, ja me surraan asiaa läheisissä tunnelmissa sen solukämpässä. Parit treffit, sitten mä blokkaan sen kaikkialla, vaan selittääkseni sille vaivaantuneesti jotain kiireistä kun me törmätään parin kuukauden päästä toisissa tanssikurssiyhteyksissä.
Talven tultua Tainan luo fillarointi käy aina vaan vaikeammaksi. Aikaiset aamut ja myöhäiset illat syö mua pala palalta. Hyttynen kasvattaa maailman pörheimmän talvikarvan. Isä ja mä otetaan huutomatsi, jonka seurauksena mä en kutsunnoissa pyydäkään päästä sivariin. Näin jälkikäteen mietittynä olis varmanaan kannattanut, sillä sitä suorittamaan mä lopulta kuitenkin päätyisin.
Taina surkeana myttynä valtavassa sängyssään, silmissään tyhjä ja luovuttanut ilme. Taas se huutaa itkee ja nauraa kaiken mahdottomuutta, enkä mä osaa kuin kuunnella ja olla siinä.
Preliminäärikoe mun edessäni näyttää mahdottomalta. Sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa etten oo lukenut lainkaan, tai kenties sen, että oon päissäni. Muka edeltävän yön jäljiltä, riekuinhan mä aika myöhään yrittäessäni unohtaa ihan vain yhdeksi illaksi Tainan ja hevoset ja tanssin. Pulpetilla viattoman näköisenä odottavassa vesipullossa on kuitenkin vissyllä lantrattua vodkaa.
Taivasta polttaa kivuliaan kaunis auringonlasku, kun mä saan Tainan maaniteltua moikkaamaan hevosiaan. Kun Monopoli yrittää tutkia sen kädessä edelleen olevaa outoa pakettia, Taina painelee sanaakaan sanomatta takaisin sisälle. Mä hautaan pääni Hyttysen takkuharjaan ja vaan seison siinä pitkän, pitkän tovin, ennen kuin jatkan tallihommia.
Mä katson Tainan kanssa jotain aivotonta romanttista komediaa, taas sen leveässä sängyssä. Sinne se on pystyttänyt leirinsä. Elokuvan loppuessa me kääriydytään sipsinmurujen kanssa peiton alle. “Rakasatsä mua?”, Taina kysyy, enkä mä näe sen ilmettä hämärässä, jota vaan lopputekstien läikehtivä valo rikkoo. “Tietty”, mä vastaan, ennen kuin ehdin ees ajatella missä mielessä Taina sitä tarkoittaa.
Hyttynen laukkaa innoissaan kohti kotikutoista estettä, ihan kuin se olisi kuullut ja ymmärtänyt kaikkien sanat sen potentiaalista. Ottanut haasteen vastaan, mun rakas vahinkoponini. Pyöreitä hyppyjä, puolivillaisia suunnitelmia käydä valmentautumassa jossakin, sydänalassa jyskyttävä häpeä siitä että mä vielä jaksan yrittää. Penkkaripäivä, aurinko paistaa silmiin ja mä palelen rekan lavalla, mutta on silti hauskaa. Sitten vähän liian hauskaa. Jatkojen jatkoilla jo itkettää. Lakkiaisissa itkettää vaan mummia, joka jostain syystä luulee mun valmistuneen huippuarvosanoin. Sille ei kerrota, etten mä suuntaa ukin jalanjäljissä pappiskouluun, vaan haen hiki hatussa kaikkiin mahdollisiin tanssikonservatorioihin. Kuluu toinen vuosi, Taina vaikuttaa olevan parempaan päin ja mä olen tanssin ja hevosten kanssa taas siinä kierteessä, jossa luvataan maa ja taivas ensin toiselle elämänpuolikkaalle, sitten toiselle. “Kyllä sä ens vuonna pääset suorittaan tutkintoos”, vakuuttaa tanssinope. Se tietää, ettei pelkästään sen studion viikkotunnit muovaa ammattilaisia. “Tulisit vaikka Tarvaisille sen kanssa, kyllä sieltä jotain hyödyllistä oppii”, Marjaana maanittelee mua ja Hyttystä. Ypäjältä siskonsa luona nykyään paljon harvemmin vieraileva Tiia on samaa mieltä, joten välillä mä tartun tarjoukseen. Se yrittää tyttärensä pahaan oloon ja tallihommien tekemiseen leipiintyneiden vanhempiensa tavoin vakaasti uskoa, että kyllä Taina vielä tokenee ja palaa Monopolin selkään. Että kyllä kaikki vielä palaa ennalleen. Muistelu törmää aina ennen pitkää samaan seinään. Mä rakastun. Tiian poikaystävä Joonas on vähän juro tyyppi, mutta kiltti ja komea. Se saapuu takapihatallille yks kohtalokas lauantai. Ypäjältä pitkästä aikaa kotiin uskaltautunut Tiia on sisällä riitelemässä siskonsa kanssa, kun Joonas kertoo asuvansa lähistöllä ja lupautuu mutkattomasti talliavuksi sitten kun Tiia palaa kouluun. Sillä on sielukkaat silmä ja vahva, pehmeä kroppa, sellainen joka sopisi metsurille (vaikka oikeasti Joonas on maalari). Se selittää mulle kaiken Star Warsista ja muusta scifistä meidän tehdessä iltatallia, se ei ole ratsastanut sitten lapsuuden ponitalutteluiden mutta kiipeää silti Monopolin selkään luottavaisin mielin. Yöisin mä huomaan muistelevani jokaista sen sanaa, ja tanssitunnillakaan en osaa keskittyä. On tihkusateinen aamu. Joonas talsii sumun keskeltä pihaan mun hakiessani Monoa ja Hyttystä sisälle ruokintaa varten. Vettä tulee taivaalta jo kaatamalla kun operaatio on valmis, ja Joonas toteaa menevänsä töihin suosiolla vähän myöhässä. Me kiivetään tallin ullakolle tappamaan aikaa, sinne jossa mä ja Taina ei enää pitkään aikaan olla käyty. Joonas kyselee mun elämästäni harvasanaisesti, eikä jankuta samaa “kylläsäpääsetkunyrität”-litaniaa kuin kaikki muut kun kerron toivottomista opintosuunnitelmistani. “Eikö toi ole niitä aloja, joilla monien on joka tapauksessa pakko lähteä ulkomaille päästäkseen vauhtiin? Ei sun kannata jäädä tänne jumittamaan, jos toi on se juttu.” Mua hymyilyttää, aidosti. Sitten jompi kumpi sanoo jotain tosi hauskaa (mä olin liian huumautunut sateen ja heinän ja Joonaksen tuoksusta painaakseni kaskua mieleeni), jolle hekottamisen johdosta meidän päät kolahtaa ahtaalla vintillä yhteen. Ihan kuin ilma ympärillä seisahtuis, yhtäkkiä Joonas on tosi lähellä ja tuijottaa mua outo ilme kasvoillaan. Se avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta muuttaakin ilmeisesti mielensä ja kompuroi alas talliin. Mä jään vintille pelkäämään – teinkö jotain väärin? Mitä se mietti? Miettikö se Tiinaa? Sitä mä en koskaan saa tietää, sillä sydän aivojeni tilalla mä kerron heti samana iltana Tainalle tapahtuneesta. Eihän se oo siskonsa kanssa nykyään hyvissä väleissä muutenkaan, kyllä se ymmärtäis mun kriiseilyni! En olis voinut olla pahemmin väärässä. Taina on aluksi tosi vaisu mun jakaessani sille ajatuksiani rakkaudesta ja sateesta ja Joonaksesta, mutta mä en silti heti tajua astuneeni juoksuhiekkaan. Lopulta Taina kuitenkin räjähtää. Se syyttää mua paskaksi ystäväksi, että vittu mitä selkäänpuukotusta. Mä hyppään aivan helvetin liian nopeasti puolustuskannalle – hetkessä mä olen vuodattanut Tainalle miten miten mä tiedän kyllä että sillä on ihan hirveetä, mutta että maailma ei silti pyöri sen huonon olon ympärillä. Isku vyön alle. Me sanottiin kumpikin ihan hirveitä, julmia ja tarkkaan satuttamaan valikoituja asioita, sellaisia joita mä en viitsi edes muistoissani toistaa. Mä painelin ulos Tainan huoneesta sen huolestuneiden ja/tai kyllästyneiden vanhempien ohi, mutisin niille pahoittelut enkä katsonut taakseni. Sitten mä häivyin viikoksi toiseen kaupunkiin pääsykokeita varten. Vaikka mun mieltäni riepotteli kova myrsky, yritin silti keskittyä antamaan kaikkeni – kyllähän muut oli luvannut hoitaa hevoset, ja Tainan kanssa mä sopisin myöhemmin. Mua kadutti jo kaikki mitä olin sanonut. Päivä ennen kotiinpalua, pääsykokeiden vikan vaiheen jälkeen, mä avasin keskittymistä tavoitellen vaimentaneeni viestisovellukseni ekaa kertaa. Siellä oli muutama onnentoivotus porukoilta, yksi rakeinen tsemppi-gif Marjaanalta, ja uusimpana Joonaksen viesti. Olin nolon iloinen klikatessani sen auki, mutta mun hymyni hyytyi nopeasti. En ensin meinannut uskoa lukemaani. Oliko Joonas mulle todella niin katkera meidän latautuneesta vinttihetkestä, että kiusas mua näin karmeella käytännön pilalla? Sitten tajusin eläväni toista valvepainajaista, silta paloi jalkojen alta ja mä tipuin tummiin laineisiin.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 5, 2022 3:43:25 GMT 2
4.3.2022
Mun oli pitänyt jo pitkään tehdä jonkinlainen "Wanted: joku auttamaan tän mökin kuluissa"-ilmoitus. Se oli jumittanut ensin siinä ettei mua huvittanut alkaa kirjoittamaan tuhannelle paperille samaa sepostusta, vanhan printterin nurkasta äkättyäni siihen etten mä sitten muistanut jättää ilmoituksia minnekään. Tänään mä kuitenkin lähdin töihin vahingossa tunnin etuajassa, ja tapoin aikaa läiskimällä repussani odottaneita papereita ympäri Liekkijärven ilmoitustauluja. Kun mä metsästin Seppeleen vihoviimeistä taittunutta nastaa, alkoi tuntua että tää mun lappuni tulisi osoittautumaan joko tosi hyväksi tai erittäin huonoksi ideaksi.
KÄMPPIKSIÄ ETSITÄÄN!
Oletko aina halunnut asua tunnelmallisen rapistuvassa, kodikkaan ahtaassa mörskässä? Haaveiletko isosta, villiintyneestä pihasta ja naurettavan halvasta vuokrasta? Siedätkö saman katon alla kämppäkavereita ja tietoa siitä, ettei talo luultavasti pysy asumiskunnossa enää paria vuotta pidempään? Savusalontie 5 kaipaa ylläpitoapua, hyvät tyypit ottakoon yhteyttä!
Tarjolla on kaksi// KOLME, tyhjensin ullakkovaraston t. Kiri // huonetta vanhasta puutalossa, n. 3km Liekkijärven keskustasta. Bussipysäkki lähellä. Yhteinen keittiö, yhteinen olohuone, yksi kylpyhuone + kellarissa pieni saunatila. Pihaa saa vapaasti käyttää mihin mielii. Ei välttämättä paras valinta erittäin homeallergisille, talon kunto epäselvä. Lemmikit tervetulleita omalla vastuulla. Talo tarjoaa wifin ja välillä toimivan kaminan.
Vapaana (kaikki valmiiksi kalustettuja, mutta sopii myös tyhjentää):
- Ullakkokerroksen päähuone, jossa matala makuuhuone ja yhteiskäytössä olevaa varastotilaa. Söpö vinokatto ja pyöreät ikkunat! Lattia narisee, vähän vetoisa, kesällä mukavan lämmin. Jännä pieni “salaovi” suoraan varastotilaan. Sohvasänky, piironki, tv. // ALUSTAVASTI VARATTU
- Keskikerroksen makuuhuone. Tilava, valoisa, ikkunasta näköala lähinnä naapuriin. Pylvässänky, iso vaatekaappi, (virittämätön) piano. Seinien maalausprojekti kesken, eli huoneella on hauskan luova look. Ei herkkäuniselle, keittiön äänet kuuluvat tänne hyvin. // ALUSTAVASTI VARATTU
- Kellarikerros, jossa pieni saunatila, aula ja makuuhuone. Sisäänkäynti sekä ulkokautta että sisärappusia pitkin. Ikkunat katonrajassa, ulkona kiva yksityisyysverho ylikasvanutta ruohoa. Heteka, minijääkaappi, valmiiksi notkuvat kirjahyllyt.
- Ullakkokerroksen 2. makuuhuone. Minimalistille, sillä tänne ei hirveästi sänkyä enempää mahdu. Pyöreä ikkuna täälläkin, helppo kiivetä katolle ihailemaan tähtiä. Pääset nauttimaan luontoäänistä, sillä huoneeseen kuuluu kivasti katon alla pesivien lintujen viserrys.
Yhteydenotot puh. XXX XXXXXX XX / kirilrau.tiainen@email.com
(Tai jos oot tuttu niin voit sä tulla nykiin hihasta livenäkin!)
t: Kiri R.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 7, 2022 19:22:30 GMT 2
Lauantai 26.3.2021 (Yöajelu & yliajattelua)Radio soi niin hiljaisella, että vaimean hippirockin läpi mä kuulin liiankin hyvin sydämeni jyskyttävän tietään läpi lihan ja luun ja kangaskerrosten. Mietin niitä unia joissa tiesi olevansa jossain ihan tutussa paikassa, mutta sit herätessään tajusi ettei universio ollut lainkaan samanlainen kuin valvetodellisuudessa. Aina ne oli sekoitus jotain mijoonaa eri kotiapihaalaitosta, tehty sellaisista yksityiskohdista joita ei tietoisesti edes muistanut. Efekti Hanneksen autossa, mä tajusin, oli jotenkin oudosti päinvastainen. Olihan tää täsmälleen samanmallinen häkkyrä kuin se jolla mä olin melkein vuoden suhannut läpi näiden täsmälleen samojen kiemuraisten pikkuteiden, mutta silti kaikki tuntui ihan vieraalta, ufolta. Mukavalla tavalla arvaamattomalta? Hymyilytti. Nimittäin se, että me ajeltiin ympäriinsä jo toistakymmentä minuuttia, eikä Hannes vieläkään ollut kysynyt millä suunnalla mä asuin. Silti mä olin lopulta eka, joka rikkoi peilityynen jännittyneen hiljaisuuden. “Sulla oli hyvät muuvit sillon aiemmin.” Hannes kurtisti kulmiaan irrottamatta katsetta tiestä. Eikai se aatellut että mä vittuilen? “Siis, et musta on siistiä aina kun joku revittelee kunnolla. Silleen et näkee et on hauskaa, tietkö? Oli hauska kattoo. Kun sulla oli, hauskaa siis.” Teki vähän mieli purra poikki tää hermostuneesti pälättävä kieleni, mutta Hannes vaan hymähti tyynen myötäilevästi. Pian mä kuitenkin tajusin sen varsin huojuva-askeleista tanssahtelua muistellessani jotain, mikä teki fiiliksestä yhtäkkiä kaikkee muuta kuin ufon tyynen. Sydänkin sai ihan uuden syyn jyskyttää. “Hei hetkinen, joitko sä vielä jotain niiden metsäisten drinkkies jälkeen? Pitäiskö sun edes ajaa?” Salamana mä rupesin laskeskelemaan promilleja ja kuluneita tunteja. Hannes vaikutti kyllä jo kovin selvenneeltä, mutta olihan se kuitenkin Hannes – ehkä se oli niin saamarin seesteinen ettei siitä huomannut pientä hiprakkaa. Oltiin me toistaiseksi tiellä pysytty, mutta mä olin aika varma että jos Liekkijärven kuusikosta hyppäis meidän eteen virkaintoiset puhalluttajat, sais Hannes äkkiä sanoa heihei ajokortilleen. “Kyllä mielestäni ihan tarpeeksi pitkään odotin”, mies vastasi rauhallisesti. Se oli kuitenkin ollut hiljaa tovin ja joutunut selkeesti miettimään, joten mä en helvetissä ollut vakuuttunut. Okei, me mentiin vaan jotain kuuttakymppiä keskellä korpea, mutta eikö täällä pitänyt varoa hirviä ja kaikkea? Jotenkin nolotti, mutta mahdollisimman huolettomanpäättäväisenjärkevästi mä sanoin: “Voitais kyllä ajaa tiensivuun hetkeks tai jotain.” Hannes vilkaisi mua nopeasti. “Voidaan toki”, se nyökkäsi, eikä onneksi vaikuttanut pahastuneelta.
Mä lähes huokaisin helpotuksesta auton hetken kuluttua ryömiessä autiolle matonpesupaikalle. Kun moottori ei enää hyrrännyt taustalla, mä erotin taustalla soivan kappaleen sanoja sieltä täältä. "-- It's only right that you should play the way you feel it" Stevie Nicks lauloi kaijuttimissa. "--but listen carefully to the sound of your loneliness, like a heartbeat drives you mad--"
Avaimen kääntyessä virtalukossa ajovalot sammui, ja mä tajusin kuinka pimeää ympärillä olikaan. Miks tässä säkkihämärässä Hannes tuntui yhtäkkiä olevan niin paljon lähempänä?
“Ihan kokista join loppuyön”, Hannes totesi hetken hiljaisuuden jälkeen melkein jopa huvittuneeseen sävyyn. Ajajan paikalla turvavyö kilahti auki, kun mä vielä tappelin oman jumittavani kanssa.
"--it's only me who wants to wrap around your dreams, and have you any dreams you'd like to sell?"
“Hyvä. Mut se juoma minkä mä sulle sekotin tais olla aika karmeen vahva, joten ehkä jos ootettais tässä hetki…?” Mulla oli mielessä jo ihan muut asiat kuin ajoturvallisuus, kun käännyin penkillä paremmin kohti Hannesta ja tartuin sen ratilla lepäävään käteen. “Maistui ainakin oikein mielenkiintoiselta”, Hannes totesi diplomaattisesti, kun mä tunsin sen kasvot taas niin lähellä omiani, että kaistale ilmaa meidän välillä kihelmöi. Sekuntien ajan mun päässäni käväisi hutera ajatus siitä, mitä joku joskus oli mulle kertonut atomeista – jotain sellaista kuin että ne ei oikeastaan ikinä osu toisiinsa, mutta että toisaalta niiden rajat on niin sumeita että tavallaan ne koskettaa aina. Tai jotain, mitä lie rakettitiedettä. Sitten mä luojan kiitos sain parempaa tekemistä kuin miettiä jotain helvetin atomeja. *** Kurvatessani kotipihaan mä melkein ajoin pahki Antonin autoon, sillä mä en vielä todellakaan ollut sisäistänyt ajatusta siitä, että sekin asui nyt täällä. Onneksi vaan melkein, ja onneksi talon ikkunat näkyivät jo olevan pimeinä. Mä toivotin kuskin paikalle kiertävälle, jo varmasti ihan selvälle Hannekselle onnea sen aamupäivän kivihaastatteluun, siihen jota mä mahdollisesti olin ensin luullut vitsiksi. Ja kiitin vielä kerran kyydistä. “Kiitos, eiköhän se hyvin suju... Ja niin, mielellänihän minä. Nähdään illalla”, se sanoi lämpimällä äänellään ja taputti mun olkaani kevyesti ennen kuin istui takaisin autoon. Rakkaudella pidetyn rakkineen hurahtaessa käyntiin mä talsin jo kohti verantaa ja vastustin kiusausta kääntyä katsomaan, katsoiko Hannes vielä tänne tuulilasinsa takaa. Vasta ullakolle kivutessani mä tajusin ihmetellä miksi pihassa oli odottanut Antonin kaaran lisäksi toinenkin menopeli, ja miksi eteisessä lojui pari korkokenkiä. Nojaa, mulla oli liian kiire ensinnäkin hymyillä kuin idiootti äskeiselle yöajelulle, ja toisekseen kriiseillä huomisesta Marika-ristikuulustelusta ja esityksestä ja ehkä-treffeistä. Ei ollut silleen päällimmäisenä mielessä pohtia, kenet mun uunituore kämppis oli Fleimistä mukaansa pokannut. Aamullahan se selvisi. Katonvälissä sirkuttaviin lintuihin mä olin jo tottunut, mutta kun alakerrasta oli alkanut kuulua puheensorinaa ja kolinaa, mä olin hetken luullut jonkun murtautuneen sisään. Edes se ei ollut saanut mua nousemaan täkkini alta mitenkään erityisen nopeasti, sillä unen rajamailla mä olin järkeillyt, ettei täällä mitään kallisarvoista ryöstettävää kuitenkaan ois. Mun oloni oli vielä maailman unisin kun lopulta kiskoin päälleni collegepaitaa kolean aamun päihittääksen, ja suuntasin villasukat lattiaa laahaten alakertaan. Matkalla mä mietin, kuka siellä olis vastassa. Oli jotenkin yllätys, ettei se ollutkaan kukaan Seppele-tuttu joka litki kahvia kämppikseni kanssa. Kai mä olin nähnyt niin paljon tallilaisten ristiinkaulailua, että olin odottanut Antonin pokanneen tyyliin Salman tai Mistelin tai mistä mä tiesin, vaikka sen Robertin joka oli tullut vastaan Tinderissä useemman kerran kuin tallilla. Ei, mua kääntyi vilkaisemaan täysin vieras nainen, joka ihmeellistä kyllä onnistui näyttämään tyylikkäältä jopa yöpaidassa. “ – ikinä muuttais kimppakämppään, edes sun kanssa”, se oli juuri todennut mun pamahtaessani keittiöön. Mutkattomasti brunette kertoi nimekseen Sarah Reyes, ja esittäytyessäni itse mä muistelin että taisinkin ehkä nähdä sen eilen Fleimissä. Mumistessaan että kahvia ois vielä vähän jäljellä Anton näytti vähän siltä, ettei sen päässä liikkunut tämän päivän osalta toistaiseksi hirveästi mitään. “Lähetään kohta hakemaan Sylviä”, mies valaisi mun napatessani kahvinjämien kaveriksi omenan appelsiininpuolikkaaksi taiteillusta kitch-kulhosta. “Aivan, joo… Hyvää reissua, siistiä päästä näkeen se sit tallilla”, mä toivotin ääni yöstä painuneena mutta ihan aidosti innoissani Antonin puolesta. Kaksikko lähti tien päälle nopeasti. Mua hymyilytti se miten ne nahisteli keskenään – oli selvää, että ne oli tunteneet jo pitkään. Ehkä tää kämppis-elämä lähtisi sujumaan ihan kivasti, vaikka tuntuikin vielä ihan järkyttävän oudolta, ja vaikka mun ja Antonin kanssakäyminen olikin vielä järkyttävämmän kömpelöä. Toivoin, että se ei ainakaan täysillä vihannut tätä väliaikaisratkaisuaan. Mun vedellessäni puuroa naamaan pieni käkikello keittiön seinällä näytti jo kiire-o’clockia. Tänään pitäis vielä käydä tallilla varmistamassa että Paahtis eleli herroiksi, ja sitten kiitää Fleimiin etuajassa kuuntelemaan ties mitä ripitystä Marikalta. Mua hävetti ja ärsytti oma meininkini töissä niin paljon, että olis tehnyt mieli vaan soittaa dramaattinen voieiapuaolensairas-puhelu. Pelkäsin, että siinä kohtaa Marika olis kuitenkin joko laittanut välit poikki tai saapunut henkilökohtaisesti raahaamaan mut kotoa keskustaan. Ne lopputulemat mieluiten vältin. Olin kuitenkin ihan satasella vakuuttunut siitä, että illan showsta ei tulis mitään muuta kuin vaivaannuttava ankea katastrofi. Siis mun omalta osaltani, J.P. nyt olis helvetin hulvaton ja hurmaava vaikka se kärrättäis lavalle kesken päiväunien. “Se on sitten treffit”, “Ethän kerro tästä kenellekään”. Hanneksen eiliset sanat kaikui mun päässäni ristiriitaisina herhiläisinä, kun yritin kaivella erinäisistä kaapeista ja laatikoista kamojani iltaa varten mukaan pakattavaksi. Niskaan hiipi itsepintaisia ajatuksia kaikesta siitä, mikä voiskaan saada Hanneksen toteamaan ettei sitä itseasiassa huvittanutkaan jatkaa tätä meidän mitälietä. Sitten mä tajusin, miten äkkisyvän musertavalta ajatus tänminkälie loppumisesta tuntui. Se puolestaan sai mut haaveilemaan toiselle puolelle maapalloa, tai ainakin takaisin kaupunkiin, pakenemisesta. Vaikeilu osoittautui varsinaiseksi juoksuhiekaksi. Samalla tavalla kun mä yritin epätoivoisesti selvittää heinäkasamaiseksi takkuuntunutta peruukkiani mutta onnistuin saamaan sen vaan entistä jäätävämpään kuosiin, mä sekotin aivoni solmuun Hanneksen (ja koko illan, mutta etenkin Hanneksen) suhteen. Lopulta mä näppäilin bussimatkalla sille viestin ketjuun, jossa oltiin aiemmin puhuttu vaan autonosista ja tilinumeroista. Kasuaalia! Huoletonta! Helppoa! Vaan jos olisin miettinyt vähän pidempään, en välttämättä olis valehdellut.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 14, 2022 14:46:37 GMT 2
Keskiviikko 13.3.2022 -- Kaava katumukselle Kun mummi oli pieni, sille piirrettiin selkään maalitaulu. Niin piirrettiin myös koko sen Sortavalasta irti revitylle sisaruskatraalle. Lopulta vanhin veli kyllästyi uuden kotikylän kylmään vastaanottoon, ja halus tehdä kaikkensa, että sopeutuminen olis pikkusisaruksille helpompaa. Sen johdolla koko perhe vaihtoi kirkkoa. Ainakin niin äiti kertoi ukin kertoneen mummin kertoneen – muille mummi ei koskaan halunnut hirveästi puhua suvustaan. Viimeisen sisaruksensa hautajaisissa, niissä ainoissa joissa mä muistan olleeni mukana, se puhui perhemuistoistaan mikrofoniin kuin sillä olis ollut kurkku kipeä ja täyty valita tarkkaan, mitä kannatti sanoa. Tai siis, ei halunnut puhua niistä ennen kuin nyt. Nyt muistin alettua takkuamaan se puhuu kumman paljon, eikä kukaan tiedä onko tarinat totta vai unia vai harmaantuneen mielen kehräämiä valetosia. “Ne on kuitenkin totta hänelle itelleen, et parasta on yleensä myötäillä kevyesti. Yllyttää ei silti kannanta”, sanoi se hoitaja jota mummi kutsui siskokseen. Kun mä olin pieni ja elossa oli vielä se Savusalontie 5 jossa aina tuoksu tuore leipä, mummi vei mut virpomaan. Meidän seuraan liitty pari naapuritalon skidiä vanhempineen ja mä muistan ihmetelleeni ääneen, miks ihmeessä ne vitsoja heilutellessaan pyys jotain “palkkaa mulle”. Miks ihmeessä ne oli pukeutuneet hassusti, miks ihmeessä mä en? Olin ite jotenkin aatellut, että ne karkit jota käteen tungettiin oli se siunaus, jota mummi mut opetti pyytämään. Pajunkissapilvien lomasta koristeita irti näprätessäni mä kävin sen kanssa varsin filosofisen keskustelun siitä, että niin tosiaan, mitä eroa olikaan siunauksella ja palkalla? Viisvuotiaan mielestä ei kai hirveesti mitään. Kun ukin kuolemasta oli kulunut jo vuosia, mummi rupesi kaikessa hiljaisuudessa käymään ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Ripusti maaleiltaan tummuneen ikonin makuuhuoneensa seinälle, kuin tuijottava puukuva olis aina ollut siinä. Joskus kyläilyreissujen yhteydessä mä lähdin mummin mukana kirkkoon. Olin vuorotellen kuolla tylsyyteen, vuorotellen niin uppoutunut tunnelmaan että sain kylmiä väreitä. Että nousi pala kurkkuun sillä sellasella tavalla, joka voi iskeä yhtä hyvin niin maailman kauneimman maiseman nähdessään, kuin saadessaan jotain karmeita ja lopullisia uutisia. Kuin katsoisi kohti kirkasta avaruutta ja tajuaisi, miten mahdotonta kaikki tässä maailmassa onkaan, mutta silti on. Ohuita kynttilöitä kaikkialla, ihmisiä seisoskelemassa kynttilöiden tavoin röykkiöinä, tervehtimässä kuin yrittäisivät sytyttää toisensa tarjoamalla tulta, suitsukkeiden savu joka jäi loppupäiväksi hiuksiin, laulua karmean kuuloisista asioista joista mä en ymmärtänyt juuri mitään. Kaikki se outo salaperäinen kauneus, maalauksia joiden yksityiskohtia tutkiessaan löysi aina jotain uutta, yskiviä ja hymyileviä ja arkisia ja pelottavia ihmisiä hartaina kuin kotonaan, menossa ja tulossa omia aikojaan. Mummi oli hirveen ilonen aina kun mä lähdin mukaan. Kun mun valveutunut äitini sanoi ettei mun tarvinnut käydä riparia ollenkaan jos en halunnut, mä vastasin että tietenkin meen. Niinku kaikki muutkin. Jotenkin mä päädyin ihan toisella puolella Suomea pidettävälle, hiihto- ja pääsiäislomaviikoille jaetulle leirille – muistan hämärästi, et ehkä yks Tino joka oli ehkä jonkin aikaa mun kaveri, pyys sinne seuraksensa? Rippileirillä oli pääosin tosi hauskaa. Pääsiäisyönä meidät yllätettiin keskellä yötä tarjotulla juhla-aterialla – leirikeskuksen keittiösalin pöydät oli kaikki koottu yhteen ja valaistu sähkötuikuilla, ja me saatiin vetää pizzaa ja jäätelöä ja limsaa niin paljon kuin napa veti. Isoset opetti miten vaniljajäätelöstä sai suklaajäätelöä sekoittamalla siihen triljoona lusikallista kaakaojauhetta. Sen jälkeen me kokoonnuttiin pienenpieneen hirsikirkkoon pitään yöllinen rukoushetki tai mikälie. Hämärässä, kylki kyljessä lattialla muiden kanssa kyyryssä, niin helvetin hartaana. “Totisesti nousi!”, kaikui pihalla meidän valuessamme ulos. Vielä sokerihumalaakin vahvempi oli se voittamaton tunne, että me oltiin kaikki yhtä.
Parin päivän päästä oppitunnilla väiteltiin pitkään ja uteliaan filosofisesti siitä, ketkä kuului helvettiin. Ketkä sai mennä naimisiin. Millanen rakkaus oli syntiä. Mä olin vaan tosi hiljaa. Sen jälkeen jatku taas hauskat leirileikit ja mä riekuin muiden mukana, mutta jokin oli toisin. Muistin kai, mihin olis kaiken järjen mukaan pitänyt varautua ja karaistua. Vaan kun kaipaa liikaa mitä vaan, on pelottavan valmis unohtamaan paljon. Itsensäkin? Sitten mä kasvoin ja tajusin paljon kaikenlaista. Kun täytin kahdeksantoista, mä erosin kirkosta. Se oli tosi helppoa, lyhyt lomake netissä ja sillä selvä. Mulla oli mielestäni monia tosi hyviä syitä, mutta päälimmäisenä niistä yks – miks tukea jotain, mihin ei usko? Eilen mä löysin varastoa kolutessani mummin vanhan pasha-muotin, koin syyllisyydentunnon terävän piston sydämessäni (kuinka monta viikkoo, oisko jo kuukausia, siitä kun kävin viimeks?) ja käärin hihani. Lopputulos? Sideharson sijaan suodatinpaperissa tehty ja mureileva pasha, jäätävän sotkuinen keittiö, kämppä täynnä savua ja kivenmurikoiksi palaneita baba-leivoksia. Olihan mulla vielä pääsiäispulla kohoamassa, joten se ja paskasti onnistunut pasha sais riittää. Niinpä tarjosin leivosten kostuttamiseen sekoittamani konjakki-rommi-sokerin Adalle ja Antonille. “Helvetti kun käryää. Miten toi palohälyytin ei jo huuda?”, Anton ihmetteli. Pitkä, liesituulettimen säestämä hiljaisuus. “Siis siitä loppu patteri joskus jouluna. Mut aiemmin se alko huutaan ihan jo kun leipää paahto, joten aattelin et parempi ilman?” Anton katso mua kuin olisin just kertonut säilyttäväni rotanmyrkkyä suolasirottimessa, veti babakostuke-lasinpohjallisensa shottina alas ja ilmoitti lähtevänsä etsimään toimivaa patteria. Ada avas ikkunan ja autto mua taiteilemaan sahramin kultaaman, rusinoilla ja manteleilla koristellun taikinan päälle ne pääsiäispöydästä tutut XB-kirjaimet, joiden merkitys muistui mulle nolosti vasta Valion nettisivujen reseptiä lukiessa. Kun mä aamupäivällä löydän tieni oikealle osastolle, mummilla on aulassa meneillään kiivas juttutuokio parin muun asukkaan kanssa. Ne kuuluu suunnittelevan jotain pihatalkoita. Hetken niiden kanssa kömpelösti rupateltuani mä valun mummin kanssa sen huoneeseen, ja tarjoon leipomuksiani. “Et pääset viettään pääsiäistä kunnolla!” “Voi kiitos, kiitos… Vaan kulta pieni, tänään on vielä paastopäivä”, mummi selittää lempeästi kuin lapselle. Tänään on ilmeisesti paastosta huolimatta hyvä päivä, sillä päivämäärän lisäksi mummi tuntuu olevan melko kartalla siitä, kuka mä olen. Kun se utelee miten mä voin, musta tuntuu kuin valehtelisin – kerronhan mä elämästäni vain mahdollisimman ympäripyöreästi ja valikoin tarkkaan, minkä kuuleminen sitä ehkä ilahduttais. On työpaikka. Oon pysynyt terveenä. Oon pitänyt huolen talosta.Kun mä mainitsen että mun lisäks Savusalontiellä asuu nykyään eräät Ada ja Anton, että se sujuu ihan hyvin, mummi menee ilosta ymmyrkäiseks. Hetken mä ihmettelen suuresti, mutta sitten käy ilmi että mummi luulee Adan olevan mun vaimo ja Antonin meidän lapsi. Se rupeaa innolla muistelemaan miten kauniit meidän häät olikaan, että jokos se Anton kävelee, että varokaa sitten ettei se kaadu portaissa. Mua naurattaa ajatuksen absurdius niin, et on oikeen helppo näyttää perheonnesta iloitsevalta itsekin. Kovasti mummi on myös tekemässä lähtöä aamukirkkoon, ja mä yritän vaikeena selittää ettei se ihan taida onnistua. Mä kuitenkin kaivan puhelimestani sille Youtube-tallenteen jostain parin vuoden takaisesta suuren keskiviikon katumuskanonista. Melkein kaks tuntia me istutaan vierekkäisillä tuolinojatuoleilla katsomassa pientä näyttöä. Mä kuuntelen vaisusti ja silitän mummin kämmenselkää, jonka iho on kuin ohutta nahkeaa paperia sinipunaisten purojen ylle pingotettuna. “Katso, Ylkä tulee puoliyössä, ja autuas on se palvelija, jonka Hän valveilta löytää, mutta kelvoton on se, jonka Hän löytää suruttomana–”, lauletaan videolla. Mä tajuan muistavani sanat hyvin. Syntiä, katumusta, tietämättä ja tietäen tehtyjen syntien anteeksi anomista. Armoa, armoa, anteeksiantoa, yhdessäoloa ja sovintoa. Pimeyttä ja kuolemaa, valoa ja elämää, pyhää armoa. Kurkkua kuristaa taas se kummallinen suru, joka tuntuu kuuluvan asiaan. Sen alla kumisee ontto olo. Kirkkaassa auringossa puhelimen näyttö on kuin musta peili, joka näyttää mun ja mummin kasvot pikseliseremonian päällä leijuvina heijastuksina. Mä lähden takaisin kotimatkalle leivonnaiset mukanani, ja suuntaan Liekkijärvelle päästyäni suoraan Ruskannokkaan. Hannes mietiskelee eteisessä ääneen, että mun aurani on tänään “sinisen apea, siis hieman surumielinen”. Että haluanko mä puhua siitä. Mä pyydän sitä tulkitsemaan ennemmin tän pullan auraa, mieluiten auttamalla syömään sen pois. Terapeutti-siskopuoli hoki mulle silloin vuosi tai pari sitten, että kaks asiaa voi olla totta samaan aikaan. Sekä–että, ei joko–tai. Mä en halunnut avata sieluni syövereitä, mutta kuuntelin ja nielin kohteliaasti kaikki sen jakamat viisaudet. Mulla on ikävä. En mä halua katua mitään.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 23, 2022 23:04:59 GMT 2
Sunnuntai 17.4.2022 - Pakkaa veitsesi ja poistu
Tiedätkö, miten korvat soi puheensorinaa sen jälkeen kun oot ollut pitkään kovaäänisen ihmisvilinän keskellä? Melkein kuvittelet erottavas sanojakin, salakuuntelet eilistä, mutta ne kummittelevat lauseenalut kertoo lopulta kaikki ihan samaa -- että jos et eilen kuullut tarpeeksi hyvin, tuskin ymmärrät niitä nytkään. Mä puran Paahtiksen verkkolettejä hennon iltapäiväauringon laveeraamassa tallissa, kun Emmy kääntää boksinoven salvan auki niin että metalli kirskuu. Avaan suuni sanoakseni sille jotain katuvaa, mut mitään ei tuu ulos. Leirikisojen kaoottisen energian jälkeen olo on taas kuin heliumpallolla pari viikkoa vapun jälkeen – tyhjä ja lyyhistynyt ja uhkaavan lähellä maankamaraa. Harmaanhimmeä valo hohtaa Emmyn takaa tavalla, joka saa vaaleat hiukset näyttään ihan sädekehältä. Uskallan katsoa sitä silmiin vaan siks, et hävettäis vielä enemmän jos en pystyis nyt edes siihen. Mua tuijottaa takaisin vihaisena myrskyävä meri. “Joku muu voi varmasti purkaa noi loppuun”, se sanoo teräksenviileällä äänellä, jonka kaltaista en Emmyn suusta koskaan ajatellut kuulevani. Pelottaa, pessimistisen turtuneesti: oon varautunut ottaan vastaan ihan mitä vaan. Siitä ei voi olla hauskaa viettää sunnuntaitaan näin. “Mä voin kyllä!”, helähtää lähistöllä. Tuomiopäivän elkein elein Paahtiksen luo pujahtaa se Charlien mukavanoloinen omistaja, Alviina. Me ollaan juteltu kunnolla vaan kerran aiemmin, nimittäin sillon kun se naureskeli taukohuoneessa rupeavansa vielä DJ:ksi joku päivä ja mä kutsuin sen niinikään puolivitsaillen Fleimiin. Nyt saan just ja just heitettyä sille vaisun hymyn kiitokseksi. Sitten Emmy kertoo väsyneen jämäkästi, että täällä on nollatoleranssi kaikenlaiselle väkivallalle. Että eilinen ei missään nimessä ollut okei. Ettei sitä kiinnosta, mitä Aleksanteri mahdollisesti sanoi tai teki, sillä johonkin on pakko vetää raja. Pitää välissä taukoja, kuin odottaakseen että urputtaisin vastaan tai yrittäisin selitellä, mutta mä vaan nyökyttelen ja puren kielenpäätäni tunnottomaksi. “Viikon porttikielto, tästä ei todellakaan neuvotella”, Emmy lopettaa vakavana. "Okei, ymmärrän. Oon todella pahoillani aiheuttamastani vaivasta", mä vastaan robottimaisesti. Samalla teen kaikkeni, etten fyysisesti lysähtäis sellaseks surkeeks häpeeväks kasaks, jolta musta on koko keskustelun ajan tuntunut.
Emmy katsoo vielä että mä varmasti lähden pihalle enkä esimerkiksi yritä kidnapata Paahtista Alviinan hellästä huomasta mukaani. Ovelta mä ehdin kuulla tallinomistajan tyrskähtävän toimistossa odottaneelle kollegalleen: “Ai että minun vastuualueeni... Kyllä jatkossa voisit hoitaa itsekin nää jutut, Hannes. Kai sentään soitit yöllä poliisit paikalle?”
Hetkessä mä jo seison bussipysäkillä, leirikamppeet kiireellä putkikassiin sullottuina. Pääsiäissunnuntain aikataulut tarkoittaa sitä, että kökötän tienpielessä melkein tunnin. Tai niin mä ainakin veikkaan, sillä ajankulua on vaikea seurata ilman kelloa -- puhelinta mä en öisessä hötäkässä tajunnut jättää lataukseen, ja nyt se on pettänyt mut sammumalla julmasti.
Mun palatessani mökeille muut leiriläiset oli jo valmiiksi hajaantuneet ympäriinsä kuin pölyhiukkaset maantieltä, aika moni keräilemään itsensä kisojen jäljiltä. En välittänyt mistään muusta kuin siitä, että onnistuin välttelemään Aleksanteria kuin mikäkin salainen agentti. Tuskin ees sanoin heippoja kenellekään. Eikö sille oo joku termikin, "irish goodbye?" Tää ja monia muita vielä vähemmän relevantteja mietteitä muun päässäni vilisee, kun henkilöautot herättää kerta toisensa jälkeen turhaa toivoa suhahdellessaan ohi pysäkin.
Vaikka mä tiedän että palaan tallille aivan varmasti vielä, että viikko on hemmetin lyhyt aika, vaikka Salman aamuöiset sanat lämmittääkin sydämessä, en saa karistettua inhaa lopullisuuden fiilistä. Ihan kuin mun pääni ei suostuis uskomaan, ettei tuijottanut tutuksi käyneitä tarhoja ja tallirakennuksia vikaa kertaa. Tallinpihan taakse jättäessäni mä olin tuntenut niskassani aitauksessaan möllöttäneen Kleopatran karmivan tuijotuksen. Ehkä Seppele onkin muutettu navetaks kun mä palaan?
Kun bussi viimein saapuu, mä rojahdan takapenkille ja teen sen kohtalokkaan virheen, et suljen silmäni ja annan moottorin tunkkaisen hurinan tuudittaa mut minuuteissa horrokseen.
***
Keittiö käryää sakeana savusta. Aleksanterin pää tuijottaa mua leivinpaperin päältä järkyttyneenä, sen korvan taakse on tungettu joku ihmeen koristeyrtti.
“Pakkaa veitsesi ja poistu keittiöstä”, Emmy sanoo mikrofoniin. Top Chef-yleisö buuaa – mulle tietenkin, ei Emmylle. Veitset lojuu sikin sokin työtasolla, ja paniikki nousee kurkkuun kun en löydä kaikkia.
Maa tärisee. Korkeakattoinen hämärä kirkkoklubikoulunkäytäväkeittiö alkaa luhistua ympärillä, mä yritän juosta kohti ovea mut joku tarraa kiinni mun käsivarresta ja nauraa, laukoo lapsellisia vitsejä ja ärisee. Sitten edessä onkin jo röykkiö porukkaa, eikä ne siirry vaikka mä kuinka yritän huitoa ja huutaa. Raajat sementtiä, ääni pelkkää pihinää.
Savusalontien lautalattia murenee suoraan jalkojen alta ja mä tipun johonkin tyhjyyteen–
Ei. Mun silmät rävähtää auki, ja mä tajuan olevani bussissa enkä tosi-TV:ssä.
Auto on seisahtunut Ruskamäen risteykseen. Hätääntyneenä mä yritän nousta – kukaan tuttu ei saa nähdä mua täällä! – , mutta joku nojaa mun kylkeeni niin, etten pääsekään ylös.
“Mikä vitun sekopää sustakin on tullu?”, kivuliaan tuttu ääni ivaa. Ivassa on hymyä, hymy kuuluu sille ruskeasilmäiselle, sinumustaviolettitukkaiselle tytölle joka näyttää sekoitukselta muistoja ja epätarkkoja profiilikuvia. Mä tajuan hymyileväni sille takaisin, vetäväni keuhkot täyteen Black Opiumin, sahanpurun ja sen yhden tietyn pesuaineen tuoksua.
“Anteeks”, yritän sanoo, mutta kurkusta kuuluu vaan suoraa huutoa.
“Älä angstaa”, Taina hymähtää ja puristaa mun kättä. Sen ote tuntuu kylmältä kuin jää. “Mä ymmärrän kyllä, miltä susta tuntuu.”
Se nousee, häipyy, ei katso taakseen.Sitten joku ravistelee varovaisesti mun olkapäätäni, ja mä herään taas – tällä kertaa oikeasti. “Kuule poika, onhan sulla paikka mihin mennä? Pitäisi kotiin lähteä, et sä valitettavasti voi jäädä tänne nukkumaan…” Mä katson ehkä ärsyyntyneen, ehkä huolestuneen näköistä bussikuskia hämmennyksestä ymmyrkäisenä. Sydän hakkaa levottomien unien jäljiltä edelleen. Kauan mä oikeen nukuin? Missä hitossa mä oon? Oonhan nyt oikeasti hereillä? Ei, niskaa särkee vähän liian todentuntuisesti. Tää symppis bussikuski ei todennäköisesti olis enää muttumassa Paahtikseks tai mitä ikinä unikiirastulilla oliskaan tarjottavanaan. Kerään itseni sekä kampeeni takapenkiltä ja vakuutan (vuolaiden anteekspyyntöjen sekä kiitosten jälkeen), että joo tietenkin mulla on paikka minne mennä, ei en oo bussiin nukahtamisesta ja olemuksestani huolimatta koditon, kiitos kovasti, hyvää pääsiäistä, anteekskiitosheimoi.
Ulkona on koleaa, kevätilta on asettautunut taloksi. Bussin keskelläeimitään-päätepysäkiltä on luojan kiitos vaan parin kilsan matka kotiin. Kun mä kolistelen verannalle ja käännän avainta lukossa, en oota mitään niin kovasti kuin helvetin pitkää, helvetin lämmintä suihkua. Ehkä se pesis kaiken tän karmeuden mun niskasta, voisin taas hengittää edes vähän helpommin? En kuitenkaan ehdi ees laukkuani lattialle laskea, kun tajuan että ai niin. Anton halus tuoda Sonian kylään. Täytyishän niiden saada hyvästellä kunnolla, ennen kun toinen häipyis takasin Norjaan. Ai mistä mä tajuan sen? Olohuoneen avoimesta oviaukosta kuuluu ihan liian hyvin, miten rakastavaiset ottaa kiinni erossa viettämäänsä aikaa. Tuntien itseni ihan Liinuksi mä livahdan paikalta niin hiljaa ja niin salamana kuin osaan. Seuraava puolituntinen kuluu verannan pistorasian vieressä kyhjöttäen, sillä kun mun puhelimeni suostuu kirkastumaan eloon paria sekuntia pidemmäksi ajaksi, huomaan viestitulvan. Plus pari missattua puhelua – yksi tuntemattomasta numerosta, yksi Marikalta.
Ne saa odottaa. Näppäilen suoraan Hannekselle: Kello matelee, mä vilkuilen verannan törkyisistä ikkunoista pihaa, joka alkaa jo oleen aika ankee näky ilman lumipeittoonsa. Kukkisko syreenit vielä tänä kesänä, vai onko ikivanhat, hoitamatta jätetyt pensasparat jo liian kuolleita moiseen? Kiitän onneani siitä, etten kuule sisältä kämpästä yhtään mitään, mut varmuuden vuoks pistän kuulokkeet pauhaan niin kovalla kun suinkin kestän. Viimein on kulunut 32 minuuttia – onnennumero, tasan sen verran annan itseni oottaa. Ei se oo vastannut. Nyt kerään luuni verannalta ja tajuan, ettei Liekkijärvellä oo Hanneksen lisäksi ketään jonka ovelle mä voisin tosta noin vaan ilmestyä – ei sen puhuttelun jälkeen jonka sain töissä, ei ainakaan sen jälkeen mitä eilen tapahtu. En vaan kehtais. Enkä kehtais myöskään jäädä kotiin, jokskin hiton oopperan kummitukseks varjostaan Antonin lemmenyötä.
Viimeistään kyykkiessään eilen mun vieressä, kömpelösti huolehtiessaan ja nauraessaan ja jakaessaan omaa turpiinvetostooriaan, Anton oli tuntunut enemmän isoveljeltä kuin kumpikaan mun oikeista isovelipuolista (tai muistakaan etäisistä sisaruksenpuolikkaista). Rima ei oo mitenkään korkee, mut tarpeeks. Oon mielestäni sille velkaa tän verran.
Tarkistan: Jep, lippu sunnuntain vikaan kaukoliikennebussiin on reilusti halvempi kuin yö hotelli Liekessä. Siispä mä vaellan keskustaan, mukanani laukku täynnä leirin likaamia vaatteita plus puhelin pelkurimaisesti lentokonetilassa. Puolityhjän linjurin kiitäessä pois Liekkijärveltä yritän tiirailla ohitse viliseviä maisemia, mut pimeässä tuijotan oikeestaan vaan omaa naamaani. Pystyn helposti kuvittelemaan himmeälle peilikuvalle vaikkapa verisen nenän ja vasemman silmän mustaksi, mutta mulla ei ole aavistustakaan siitä, minkä verran just haljennut huuli tai mustelmainen leukaperä sattuu.
Kun tajuan että kaikesta huolimatta mua suututtaa edelleen, niin paljon että se heijastuu bussin ikkunaan ilmeenä jota en tunnista, suljen silmät ja yritän jatkaa musiikin kuuntelua.
Koko matkan kaupunkiin asti mä oon tuskastuttavan hereillä.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 25, 2022 18:23:55 GMT 2
VALIKOITUJA VIESTEJÄ MAAILMAN PISIMMÄN VIIKON VARRELTA
SE CELLA
[6 vastaamatonta puhelua] Sunnuntai 17.4.2022 Haha siis teit MITÄ koska kuulin varmaan väärin Mitä siellä tapahtuu? ? ? R.I.P. kenttä ei elämä Kiri? ? ? kuuletko jos huudan täältä meren takaa tosi kovaa wwwwwwwwwwwwwwww kerrotko mitä kävi?? siis LÖIT ? ? ? ? ? ? haha ethän . . ja miten vili & ailen? ? ?
TOIMI puhelin et sä tuleekohan mitkään näistä perille WINDI 4EVER RAICYS ANGELS 4THEWIN kojooteilta terveisiä mitä siellä tapahtu mitä siellä tapahtu mitä siellä tapahtu älä syö allua? ? ?
Tiistai 19.4.2022 : DDD nyt tuli perille tota, joo jos haluut ni kokeile soittaa uudestaan sit kun ehit, selitän oon nyt bussissa mut kohta kotona ja kotona vissiin koko loppuviikon lol toivottavasti kisat meni hyvin?! go cendi wella mut niin oon helvetin pahoillani ei oikeesti ollut tarkotus tehä teidän tilanteesta vaikeempaa okei nääkään ei taida tulla perille ehkä?? söikö windi sun puhelimes onnea vatsanpurujen kaa
TUNTEMATON NUMERO 17.4.2022 jos olin sinä, hankkisin äkkiä asianajajan
+358 441129321
19.4.2022 Hei jätit puolet sun kamoista pyykkitelineelle xp Tuu hakeen takas anytime Tää hevosenhaju ei oikeen istu mun estetiikkaan, miten se ei hävinny pesussa??
Mut ton karseen liekkipaidan varastan, sorry not sorry
19.4.2022😅😅😅 oho tuun hakeen kun seuraavan kerran siellä päin?
liekkijärvellä liekkipipomuoti tarvisin sitä kyllä töihin 19.4.2022 Aaa ok postitanko? Tietääkö sun duunipaikkas et toi näyttää ihan Tinder-logolta Hetkinen ootko sä sittenkin töissä Tinderillä
19.4.2022ei kyl mul jossain on toinenki, saat sen salee stailattua hyvin toivottavasti ei, toivottavasti en kiitti vielä!! ja hyvii treenejä
MILLARIINIS
16.4.2022 henkilö on perunut viestin lähetyksen
19.4.2022? tai siis okei sori näin esikatselupalkista että kysyit siitä vuokrattavasta huoneesta ennen kun poistit ton, oli sillon tarkotus tulla puhuun sunnuntaina paremmin mut joo on se edelleen vapaana mut tajuan et tilanne varmaan muuttui
ÄLÄ VASTAA (VESKU) [2 vastaamatonta puhelua]17.4.2022soitahan takaisin mahdollisimman pian, kiitos t: Vesa J. 18.4.2022 👍
19.4.2022
oon pahoillani kuvittelin pitäneeni pidemmän viestin jo eilen, soitan heti [puhelun kesto 13 minuuttia] TUNTEMATON NUMERO17.4.2022
21.4.2022 ...kiitos? MARIKAN BURNERPHONE
[3 vastaamatonta puhelua]
15.4.2022
oothan tulossa??? ei jumalauta oikeesti
tää ei ole mikään perkeleen centralperk sä voit aivan vapaasti olla oman elämäs rachel mut täällä ei ole guntheria pelastamassa sun persettäs vesku vaan jostain vtun officesta tuu huomenna tai siltä katkee verisuoni päästä multakin t. täti-vitun-monica
16.4.2022 TÖIHIN??? mehän ei tosiaan olla pääsiäislomalla tai mitään vastaa ees sekunniks puhelimees niin tiedän että oot vaan tekemässä jotain tyhmää etkä ojanpohjassa terveisiä tallinomistajalle sanon tän vielä toisen kerran: se että äijä yrittää LAHJOA mahd. porttikiellon pois niskastaan EI lupaa hyvää no Veskulta terveisiä irtisanomisaika nostettu pöydälle sano: tervetuloo takasin ainoostaan siinä tapauksessa et nollatuntisoppari kelpaa että voidaan ottaa tänne myös joku joka todennäkösemmin tulee paikalle kuin ei
17.4.2022 en ole sen yläpuolella että käyn ovella tai etsin sun äitisi facebookista ja pistän viestiä että oot ilmeisesti kadonnut okei. näen että oot onlinessa. hyvä juttu. vastaa sit kun suinkin suvaitset ymmärrän että sulla on ehkä vaikeaa mutta tällanen peli ei siltikään vetele
19.4.2022en tiedä kehtaanko sanoo ees anteeks enää mut ehditkö ehkä näkemään jossain kohtaa tai no nähään fleimissä torstaina? sovin veskun kaa että tuun pistään sopparin uusiks sillon kiitos kun puhuit sille kiitos muutenkin ja anteeks vielä
21.4.2022 peruit viestin lähetyksen okei vartissa siellä
LEDIEEDI
20.4.2022Sun täytyy lähteä mun hoitajaksi Hannabyyn, mulla ei ole sinne ketään muuta ja Hannes sanoo, ettei niitä lippuja voi enää vaihtaa. Pliis, tuuthan? 21.4.2022 joo tietenkin tuun jos tilanne on toi tiedätkö onks aleksanteri edelleen tulossa tai unohda, jos vielä ehin saamaan lähestymiskiellon tms niin hommaan kyl viivi-helpiks jonkun hyvän kaksoisolennon, älä huoli
21.4.2022On tulossa, mutta ok hyvä.
LYYTI ON FIRE
21.4.2022hei maastoon tänään? Oililla hyvä päivä<3 21.4.2022
anteeks, en pääse D: porttikielto
21.4.2022? [puhelun kesto 12 minuuttia]
22.4.2022[tärähtänyt kuva Paahtiksesta piehtaroimassa mutaisessa tarhassa]junnujen harjattavana nyt! 22.4.2022
💙💙💙oot paras
MESSI?? VARAOSATYYPPI [2 vastaamatonta puhelua]
17.4.2022ootko kotona, toivotko edelleen et tuun sinne? 17.4.2022 Kotona, tervetuloa kuinka myöhään vain Vai? Toki kotona on varmasti mukavampi levätä
19.4.2022niin hei voihan ne matkaliput hanameille vielä vaihtaa tai palauttaa tai jotain jos perun [19.4.2022 - Puhelun kesto 3 minuuttia]
[22.4.2022 - Puhelun kesto 2 tuntia 14 minuuttia]
SAVUSALONTIE 518.4.2022 Anton: Noni tervetuloa takaisin 19.4.2022 Ada: [videopätkä Ilonasta juoksemassa pihalla Antonin perässä]
Ada: [Kuva Ilonasta sohvan alla] 21.4.2022 Anton: tarviiko joku kaupasta jtn Ada: leipää ehkä jos mitenkään viitsit tuoda?
Ada: ja korvatulpat? Ada: noita katonrajalintuja varten Anton: 👍
21.4.2022 Kiri: anteeks en tajunnut et tää musa kuuluu niin hyvin sinne, etin kuulokkeet!! 21.4.2022
Ada:❤️ 23.4.2022 Ada: Apua hei tallilla menee vähän piempään ja Ilonan pitäis päästä lenkille
23.4.2022
Kiri: mä voin viedä! oho törmättiin Mannyyn ja sen koiraan ne oli onneks ihan bestiksiä koirat siis
TUNTEMATON NUMERO 24.4.2022 pysy kaukana aleksanterista
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 27, 2022 17:18:16 GMT 2
Keskiviikko 27.4.2022
"Liekitetty Peruna - konstailematonta kulinarismia liekkijärveläiseen makuun!" “Moi, sä oot varmaan Konsta?” Se oli ehdottanut että nähtäis ravintola Liekitetyssä Perunassa ja mä olin suostunut. Tää oli tuntunut tosi hyvältä idealta sillon aikaisin aamulla, keskellä maailman pisintä viikkoa kun tuntui että JOTAIN oli pakko keksiä, ettei kaikki kaatuis kirjavatapettisten seinien kanssa mun niskaani NYT. (Sillä saattoi olla jotain tekemistä myös sen kanssa, että edeltävänä iltayönä mä olin viimein uskaltanut soittaa Hannekselle ja silti mutissut okeimitenvaanmoikat jo parin minuutin päästä. Lyönyt luuriin vastausta odottelematta. Olihan se tehnyt taas harvinaisen selväksi, että puhui mun kanssa työpuhelua. Eli: oli jossain parin asiallisenrauhallisen valovuoden takana tavoittamattomissa. Eli eli: olin entistä varmempi, että se oli todennut ettei kaiken tapahtuneen jälkeen halunnut jatkaa meidän tulenarkaa salasäätöä.) Mä olin kaivanut esiin vanhan tinder-keskustelun ja pistänyt viestiä ennen kuin ehdin epäröidä. Hämmennyin helvetisti, kun siihen kilahti vastaus välittömästi. Tai välittömästi ja välittömästi, mutta ainakin siinä ajassa kun ehdin paistamaan pinon vohveleita Savusalontien ikivanhalla raudalla. (Mysteeri oli selvinnyt: kuorsaaja ei ollut Anton, vaan savupiippu. Mä vähän toivoin, että rohina olis kuulunut Antonille, sillä sitten mä olisin tiennyt varmaksi milloin se nukkuu ja milloin oli jo ok ruveta kolistelemaan.) Konsta oli se tyyppi, jonka profiilista löytyi miljoona eri harrastuskuvaa, sellaista joissa kaikissa se näytti vähän epäilyttävän komealta ja silti maailman rennoimmalta. Wholesome, ehkä vähän liiankin. Aamukahdeksalta se kertoi kotiutuneensa just kalastusreissulta ja lähetti mulle kuvan auringonnoususta. Valoilmiö näytti paljon kauniimmalta keskellä peilityyntä järvenselkää kuin mun ullakkohuoneeni pienestä ikkunasta, josta olin itsekin sitä pari tuntia sitten tiiraillut. Mä lähetin vastaiskuna kuvan hunajan ja chilihiutaleiden alla piilottelevista vohveleista. Konsta vastas toteamalla, et sen mielestä mä loukkasin höystevalinnoillani sokerin ja vadelmahillon tunteita. Me kumpikin oltiin kuitenkin sitä mieltä, et kunnolla suolaiset vohvelit oli jotenkin sekä ihan vääryyttä että tosi hyviä. Ja kas – se uus, Liekkijärvi-mittapuulla hieno ravintola (rima jonka alta limboaminen olisi haaste, vaan ei mahdoton sellainen), Liekitetty Peruna, kuulemma tarjos alkupalaks jotain tosi hyviä perunajuustovohveleita. Pakkohan meidän olis tavata siellä, ihan vaan että voitaisiin tilata pääruoan sijaan kunnon kasa alkupaloja. Ihan pakko. Keskiviikko olis hyvä – “Bänditreenien jälkeen”, se kerto, “Tarpeeks myöhään tallin jälkeen” oli mun suunnitelmani. Keskiviikko ei ole hyvä. Edeltävien päivien aikana oon tullut siihen tulokseen, että haluaisin oikeestaan vaan unohtaa koko jutun, barrikoida itseni Paahtiksen karsinaan ja nukahtaa sinne. Käy kuitenkin heti kättelyssä selväks, että Konsta on myös kasvotusten hurjan mukava, hirveen hauska ja hämmentävän mutkaton. Meillä on kivaa, niinkin kivaa että mä ihmettelen miten Liekkijärven teelusikan kokoisessa miestenmies-altaassa tällanen Konsta oikeen on pysynyt sinkkuna, mutta silti mun ajatukseni lipuu jatkuvasti Hannekseen. Jopa edessä istuvan monitoimi-adoniksen kiltit sinivihreet silmät muistuttaa mua vaan ihan toisesta katseesta, johon tällä hetkellä uppoaisin paljon mielummin. (Mun päässä pyörii se lauantain puhelu, jota varten mä kiipesin katolle istuskelemaan ettei viereisen ullakkohuoneen Ada kuulis mitään. Olisin varmaan valinnut jonkun vähemmän vaikean paikan, jos olisin tiennyt että puhelu venyis päälle kaden tunnin mittaiseks. Tai ehkä mun olis kannattanut vaan suoraan lähteä Ruskannokkaan puhumaan, sillä sinne mä puhelun jälkeen kuitenkin sinkosin. Hannes sai kuin huomaamatta mut puhumaan asioista joista en ollut kertonut kunnolla kenellekään toiselle, mä yritin murtaa koodeja kun se kertoi ympäripyöreästi omia juttujaan, ja viimein kaikki tuntu vähän kevyemmältä kantaa. Hiton kliseistä mutta totta.) Mutta Konsta. Konsta, se on nyt tässä ja kun kerran täällä ollaan, mä olen sille mielestäni velkaa yhdet hauskanhuolettomat perunavohveli-treffit. Eihän niiden tarvii edes johtaa mihinkään. Kun meidän tilaamasta alkupalavalikoimasta on jäljellä puolet, mä huomaan etten onneksi taida olla meistä kahdesta ainoa, joka mietti jotakuta toista. Koska tää on kuitenkin pohjimmiltaan vain pieni, kodikas perunaravintola Liekkijärven keskustassa, me nähdään ikkunanvieruspöydästämme hyvin kaikki ohikulkijat. Siellä ne suhailee taustalla, vähän kuin kalat akvaariossa – paitsi että teknisesti ottaen me rakennuksen sisällä ollaan kai niitä kaloja. Sit joku akvaariolasin takana kiinnittää Konstan huomion. Hetkeksi se unohtuu tapittamaan ikkunan taa, ravistelee huomionsa vähän pahoittelevin elkein takaisin muhun (tai niihin ihan oikeasti tosi hyviin vohveleihin), vaan kadottaakseen sen uudestaan kun LiekkiPotun ovi käy. Aivot solmussa mä yritän miettiä, mikä sisään astuneessa parivaljakossa on niin häiritsevän tuttua ja mikä niissä saa Konstan sävähtämään niin häkeltyneeks. Vanhemman oloinen nainen, ihan tyylikäs, näyttää jotenkin henkisesti raahaavan toista perässään kohti tyhjiä pöytävaihtoehtoja. “Kyllähän meidän tämä lahjakortti nyt käyttää pitää”, mä kuulen naisen toteavan käytännöllisesti seurassaan olevalle, paljon nuoremmalle mut silti huolestuttavan väsyneen näköiselle miehelle. Se toinen näyttää siltä, että haluaa kiemurrella ulos nahoistaan tai ainakin pois paikalta -- vilkuilee ensin ulko-ovea, salamannopeasti Konstaa, ja sitten taas entistä visummin ulko-ovea. Sitten mä tunnistan team Kosmoksen.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Aug 10, 2022 22:28:01 GMT 2
9.8.2022 - Yhdeltä yöllä, kun joku ajaa olematonta partaansa ja soittaa päässään melodraamaa
Kesä juoksi ohi helteessä, sateisena ja sekavana, niin nopeasti, ettei elokuun alkaessa silmiin ollut ehtinyt tallentua kuin tärähtänyt kuva kaikesta. Oli kauheen ihana ja ihan kauhee vaellus, poliisien takavarikoima puhelin, Paahtiksen ansaittu laidunloma. Mä kävin uskollisesti noukkimassa sen jaloista punkkeja. Oli Pride-viikon hulinat Helsingissä, yllätysvisiitti Miilon luona ja paljon töitä. Liekitetty Peruna suostui ottamaan mut aspa-tuuraajakseen, Fleimi oli valunut kesämökki-ihmisten kesäaikataulujen johdosta siihen hassunhauskaan aikatauluun, jossa klubia saattoi teoriassa pyörittää koko viikon ympäri. Marika oli ottanut loparit ja muuttanut takaisin kaupunkiin, enkä mä halunnut potea ikävää, joten lakkasin pitämästä yhteyttä kokonaan. Mulla melkein riitti rahat, kun koulukurssin ilmoittautumiset meni kiinni.
Oli vahinkokuokkimista Aleksanterin juhlissa, jossa me solmittiin hutera sovinto, reissu Norjaan Eedin groomina -- luoja mitä kaaosta. Monta maastoreissua ja puolivillaista verryttelyä Paahtiksen kanssa, ennen kun tunnit alkoi. Monta pölyaurinkoista iltapäivää tallilla ja rannalla ja Savusalontiellä. Monta ruohotahraa mun kollareissani sen jälkeen, kun yritin keskellä yötä takapihan liukkaalla nurmikolla opetella uudestaan pyörimään, taipumaan, lentämään. Mun elokuuni oli tähän mennessä ollut kuitenkin vain yks jumittava levy. Se tunne, että olin taas olemassa jotenkin perustavanlaatuisesti väärin, kalvoi päivä päivältä ontommaksi. Artsilan bileiden jälkeen jotain oli muljahtanut pahasti pois paikoiltaan. Mä rämisin läpi viikon typeränä ja turhana kuin se ekan oman kämpän huonosti koottu ikea-hyllykkö, jonka laatikot ei millään halunneet asettua kohdilleen, enkä mä enää jaksanut aloittaa alusta selvittääkseni, missä vaiheessa oli mennyt pieleen. Joskus sitä naksauttaa ajatuksissaan läpi jokaisen jäykän nivelen, ja seuraavaksi haluaa murtaa luunsakin notkeammiksi. Kylppärin lamppu särisi kelmeänä, kun mä mulkoilin peilikuvaani. Keskellä yötä oli ihan päätön aika ruveta ajamaan partaa, mutta aamulla unohtaisin kuitenkin. Eihän mulla kasvanut naamassa kuin nolon harvaa haituvaa siellä täällä, mutta sitä suuremmalla syyllä se piti saada helvettiin - en halunnut kuulla enää yhtäkään hassunhauskaa kuittailua Antonilta teiniviiksistä. Partavaahto oli lopussa. Päähän nousi välittömästi melodramaattinen, divaanille heittäytyvän saippuaoopperatähden värisevä-ääninen ajatus – lopussa, niin kuin kaikki muukin. Ärsytin itseänikin. Ympärillä tapahtui niin paljon, mä halusin vain pysyä kasassa ja hymyillä. Miilon palattua Helsinkiin mä olin leijunut hetken jossain huolettomissa sfääreissä, mutta liian pian tajusin, että jotain oli pielessä. "Ootko kuullut mitään Hanneksesta", Eedi tekstasi samalla kun koko Seppeleen ryhmächatti ihmetteli asiaa, enkä mä osannut kuin aavistaa tosi monenlaista pahaa. Kun torstaina Hannes oli löytynyt kotoaan kaikissa voimissaan, olkoonkin Evgenin rappioseurana, ei mulla ollut edes akuuttia huolta syytettävänäni. Siksi oli varmasti parempi, että vuodatettuani tilannetta Eedille mä en puhunut siitä enää kenellekään. En enää juuri Eedille, en Salmalle joka holhoavaan sävyyn tarjosi “keskusteluapua” meidän ratsastaessa takaisinpäin Ruskanokka-ratsialta, en edes Miilolle, jonka kanssa tekstaaminen oli yhtäkkiä ainoa normaalilta tuntuva asia mun elämässä. Viikko oli ihan helvetin pitkä aika olla vastaamatta mitään sen jälkeen, kun oli tyynesti kadonnut ja palannut kadonneista. Yli viikko oli mun mielestäni jo merkki, ettei mitään vastausta ollut tulossakaan. Mä mietin, tajusiko Hannes sitä – tekikö tän tarkoituksella vai oliko se ehkä vain unohtanut, että aika kului nopeammin sellaisille, joilla ei ollut sen mindfullnes-kykyä elää vuosia jokaisessa sekuntissa. Olin niin solmussa, etten ollut varma, olisinko jaksanut puhua edes sen itsensä kanssa asioita selviksi. Lämmintä vettä, partahöylä, peilissä väsyneet ja tarkkaavaiset kasvot. Ylähuulessa näkyi edelleen se ohut, vaalea arpi, jonka alkuperästä mulla oli monta ristiriitaista muistoa. Poskessa luomi. “Syntymämerkit voivat kertoa siitä, miten entisissä elämissämme olemme kohdanneet loppumme”, oli Hannes selittänyt yhtenä toukokuisena yönä. “Eli sua on puukotettu selkään-”, mä olin pohtinut sen lapaluun kupeessa olevaa, punertavaa syntymämerkkiä silitellen, “ja mä oon sit tyyliin saanut naarmun poskeeni ja heittänyt veivit johonkin keskiaikaseen tulehdukseen, vai?” “Kenties.” Musta ei todellakaan ollut marssimaan Ruskanokkaan itsekseni sen jälkeen, kun olin jättänyt jo liian monta vastaamatonta puhelua ja muutaman kovin selkeän viestin; “soita jos haluat puhua (tai älä)”, “hyvä että oot kunnossa”. Enempi olisi vienyt viimeisetkin ylpeydenrippeet nyt, kun kyse oli mitä ilmeisimmin tasan siitä, ettei Hannes kaivannut mua näköpiiriinsä. Mietin, kaduttiko Hannesta sen paljastus siitä, että se oli oppinut tunnistaan mun askeleet toimiston oven ulkopuolella. Nyt kun se oli palannut töihin mä tajusin, ettei meidän aikaisempi tallivälttelytanssi ollut vielä mitään. Ei -- Hannes osas ilmeisesti haihtua kuin ilmaan tai vähintään olla maailman kiireisin, kun mä olin tallilla. Jopa mä ja Allu hyljittiin toisiamme kevään jupakan jälkeen vähemmän. Tänä maanantaina mä olin kerännyt itseni, valmistautunut käymään jonkun raastavan harvasanaisen ja lopullisen keskustelun, ja koputtanut toimiston oveen. Hannes oli avannut sen, näyttänyt sekuntin murto-osan omituiselta ja valaissut sitten peilityynesti, että oli juuri lähdössä auttamaan Emmyä jossakin. Kävellyt suoraan ohi. Taas yhden nopean hetken mä halusin vain lakata olemasta. Tietenkin Hannes oli saanut tietää, että Liinu oli mennyt möläyttämään meidän jutusta Artsilassa kaikille. Siihen lopputulokseen mä olin Eedin kannustavan mutta epävarman “Kai sillä on syynsä”-muminan jälkeen tullut – etten mä ollut osannut valehdella tarpeeksi uskottavasti, ja siksi Hannes nyt ignoorasi mua kohta toista viikkoa. Tietenkin se oli vihainen ja halusi ottaa rajua etäisyyttä, eikä mulla varmaan olisi ollut oikeutta kaivata asian kunnollista selvittämistä näin paljon. Mähän se olin, joka en tiennyt, mitä halusin. Mitäpä siis valitinkaan, kun Hannes nyt tarjosi helpon päätöksen mun puolestani, päästi kuin koiran veräjästä. Olisi pitänyt juosta, osa musta halusi juosta. Ontto epä-olo. Olisi helpointa sylkeä ulos kaikki tunteet ja haudata ne takapihalle, niin kuin olin haudannut sen Ilonan löytämän oravankin. Ehkä sitten musta tuntuisi taas normaalilta, eikä siltä, kuin joku yrittäis hitaasti valaa sementtiä mun keuhkoihini ja lähettää sydäntä reissulle kaukaisimpaan avaruusluotaimeen. Kylmää vettä, rasvaa, punoittava leuka ja kolahdus – joku oven takana. Kun mä astuin varovasti käytävälle, löysin hämärässä vuoroaan odottavan Valtterin. Se tuntui vielä monella tavalla oudolta näyltä Savusalontiellä, mutta luojan kiitos mulla oli juuri nyt kiire kriiseillä jostain ihan muusta. Huomenna, mä päätin. Huomenna yrittäisin vielä kerran puhua sille, Cellan väijytys-avulla tai ilman, ja sitten mä vaikka syväjäädyttäisin itseni, jos en muuten pystyisi olemaan normaalisti. Ihan sama, saisinko tietää mitä tässä oli oikein tapahtunut, oliko Hannes tarkoittanut yhtään mitään mitä oli sanonut, olinko mä loukannut sitä jotenkin, oliko sen maine nyt juoruista palasina mun takiani. Hiihtoloman minileiristä oli kulunut nyt puoli vuotta, mä tajusin kiivetessäni narisevia portaita yläkertaan. Se olikin varmaan jo ihan liian pitkä aika pitää jotakuta niin helvetin lähellä.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Aug 12, 2022 23:20:42 GMT 2
Liekkijärven oma NEW GIRL-reboot
|
|