Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 4, 2023 13:01:18 GMT 2
1.1.2023 - Kun uusi vuosi herää eikä vanha tiedä olevansa kuollutVuoden ensimmäisenä yönä Kiri näkee unta tinanpalasesta, siitä pienestä metallisesta möykystä, joka aatonaattona jähmettyi sihisten hyytävään lumisohjoon. Kissanpää häntineen, ankkuri, ruusu, “Ehkä vaan joku abstrakti taideteos” – kun sitä piteli hämärässä huoneessa kynttilänvaloa vasten, seinälle muodostui niin monitulkintaisia kuvioita, että Kiri ja Miilo kehittelivät teorian toisensa perään. Miilon tina näytti Kirin mielestä ihan linnulta, vaikka se itse väitti sitä ristiksi. Unessa Kiri on yksin. Se tuijottaa vimmatusti lepattavan liekin valokeilaa, jossa tinan varjokuva muuttaa täysin muotoaan joka kerran, kun Kiri kuvittelee viimein näkevänsä siinä jotakin selkeää. Viimein ulkona käy niin voimakas tuulenpuuska, että vetoisa ikkuna helähtää auki ja puhaltaa kynttilän sammuksiin. On säkkipimeää, joku potkii ovea auki. Juli, Kiri miettii ja herää ohuesta unestaan. Kristerin kuorsaus parin metrin päästä, Miilon hiljainen tuhina tyynyä ja Kiriä vasten. Sydän sulaa tinaa lieden yllä. Olkinuoran majatalon hirsiseinät muistuttaa Kiriä niistä muutamasta syksyn aamusta, joina se heräsi Miilon majatalohuoneesta. Silloin se vielä hämmentyi joka kerta tajutessaan, ettei ihan todella kokenut pakottavaa tarvetta vain kömpiä ylös vähin äänin ja kadota kotimatkalle. Ei, se halusi pysyä Miilon käsivarren alla joka ei ahdistanutkaan, halusi että ne voisi lojua sängyssä lämpimän peiton alla ikuisuuden, syödä aamupalaa ja herätä yhdessä. Työvuorottomina iltapäivinä Kiri saattoi taas maata silmät kiinni Miiloa vasten. Niin kiireettömästi se silitti Kirin hiuksia, niin luontevasti ne oli hiljaa, eikä Kiri jaksanut miettiä, oliko aina niin levottoman kehon vallannut tunne vielä väsymystä vai sittenkin jotain omituista rauhaa. Kiri oli ajatellut, että sellainen ylitti jonkun näkymättömän rajan, jonka takana oli pelkkää painavaa epäselvää sumua. Jos ei lähtenyt heti herätessään, niin milloin sitten? Välillä se mietti, ajatteliko Miilo samaa havahtuessaan aamu toisensa jälkeen Kirin luota ja palatessaan sinne töiden jälkeen. Nyt Kiri yrittää saada uudestaan unta. Se hengittää Miilon hiusten tuoksua joka on nyt melkein kuin Kirin oman shamppoon tuoksu mutta onneksi paljon muutakin, miettii eilistä ja Miilon kaikkia sanoja kaikkia pehmeänlämpimiä katseita uudenvuodentoivetta, "en voinu kattoo pois, et mun piti esittää et ois mulle jotenkin normaalii kysyy et haluisitko tulla mun hyttiin", miten keskiyöllä ei tehnyt mieli sanoa hyvää uutta vuotta vaan hokea märakastansuamärakastansuatajuutko. Miten sietämättömän hyvältä Miilo tuntui ja kuulosti pimeässä lainatussa huoneessa ja miten sietämätöntä että ne keskeytettiin ja miten lähellä Kiri kävi sitä että olisi kompuroinut ylös pullonpyöritysringistä kiskonut Miilon mukanaan harpponut minne vaan vaikka respan takkimeren näkösuojaan tehnyt selväksi miten pahasti se keskittymistä peliin häiritsi, miten kovasti teki mieli palata yläkertaan kaataa tequilaa Miilon paljaalle polttavalle rintakehälle nuolla sen pois, miten paljon se halusi— — ehkä tän ajatteleminen ei ainakaan auta nukahtamaan noniin lopeta Krister on ihan siinä vieressä voi luoja— —miten Miilo nauroi, miten se varmaan odottaa Kiriä kotona kun se palaa tallilta, miten sitä ei haitannutkaan tulla luulluksi Kirin poikaystäväksi, miten se sano et oli ehkä kahdeksantoistavuotiaana jotenkin naivi toivoessaan löytävänsä jotain mikä on aina ja miten paljon Kiri haluaa olla sille jotain joka todistaa että ei se oo, miten Miilo on täällä vielä Loppiaiseen miten se lupasi tulla mukaan oikeuteen miltä se näytti kun nousi rauhallisesti seisomaan katsoi Hannesta vakavana kysyi siltä Kirin puolesta totuuden, ” Miks et jätä Kiriä rauhaan” ja Kiri mietti ymmärskö Miilo miten paljon se– Hannes. Mitä vittua.Miksi helvetissä se sanoi niin? “ Rakastan häntä, siksi” – äkkiä Kirillä oli typerä typertynyt tyhjä olo. Miksi nyt? Oliko se tosissaan? Miksi tuntuu niin oksettavalta tajuta, että sitä pientä toivonterävää sydämensirpaletta, jota Kiri piilotteli nyrkissään keväästä kesään, joka olis ehkä säröillyt onnesta tai ainakin paniikista kuullessaan jotain sellaista, ei tunnu enää missään? On ainoastaan kämmeneen painunut näkymätön turta arpi, joka käskee hävetä. Kirillä ei ole yhtään mitään annettavanaan Hannekselle. Hannes ei-- Kuinka pitkä ikuisuus siitä on, kun kumpikin sanoi jotain sellaista, kuin: “ Haluan tehdä sut onnelliseks?”Miten helposti Kiri rikkoikaan jotain, mitä nopean epävarman hetken todella kuvitteli haluavansa. Kiri ei saa unta. Se makaa hiljaa hämärässä ja näpertää Miilon pisimpiä hiussuortuvia, kunnes se herää. ***
Majatalon aamiaisella on niin kliseisen maalaisromanttinen tunnelma, että jokainen maan sisustuslehti varmaan itkisi onnesta räpsiessään kuvia. Onneksi paikalla on myös krapulaansa kärsiviä Seppeleläisiä tasoittamassa tilannetta. Jossain pirteä Olkinuora kyselee niiltä, miten Seppeleläisten vuodenvaihde sujui, mutta saa vastaukseksi lähinnä sadattelua murhaajasaunasta tai jostain. Miilo sanoi menevänsä tupakalle ja mä istun nurkkapöydässä vetämässä kaurapuuroa naamariin, kun jotain kolahtaa pöydälle. Vajaa tequila-pullo ja mun kännykkäni. Mielessä käy pään piilottaminen puurolautaselliseen, mutta käännyn kuitenkin hitaasti katsomaan vieressä seisovaa Annia. En oo varma näyttääkö se vaan ärsyyntyneeltä vai myös ihan vähän huvittuneelta. Tunnistan sen takana seisovan tyypin siks Seppeleen juhlissa musisoineeks trubaduuriks ja mietin, onko se ehkä yöllä pelastanut Annin hypotermiakuolemalta, kun ne jostain mysteerisestä syystä ei päässeet huoneeseensa.
"Sulta jäi nää. Kiitos kun valitsitte Annan sängyn", Anni sanoo.
"Kiitos. Sori ihan hitosti. Ei aateltu--"
"Juu ei siltä kuulostanut", Anni tyrskähtää. "Toivottavasti oli hyvä yö", se lisää sen kuuloisena ettei oikeasti toivo niin, ja kääntyy trubaduurinsa kanssa kohti vapaita pöytiä.
Karahdan varmaan punaisemmaksi kuin tequila-pullon korkki. Mietin, voisko sen ehkä ottaa mukaan täältä lainattujen rakettien kylkijäisenä, sillä mikään muu kuin kevyt känni ja muutama räjähdys taivaalla ei varmaan sais pyyhittyä tätä selväpäisyyden suomaa noloutta mun niskastani. Mä tuijotan harmaanvaaleaa puurolautasellistani pienen ikuisuuden. En viitsi edes avata puhelintani, sillä kesän vaelluksella tapahtuneen identiteettivarkauskeissin jälkeen oon aktivoinut siihen kaikki mahdolliset pin-koodit ja sormenjälkitunnistukset, ettei kukaan oo mitenkään voinut kajota siihen.
Ois ehkä kannattanut jatkaa ankeaa silmäpeliä puuron kanssa, sillä kun mä kohotan katseeni ja toivon näkeväni Miilon, kohtaankin vastapäiseen pöytään istuneen Hanneksen katseen. Se hymyilee mulle sillä mitäänsanomattomalla ilmeettömällä tavalla, jonka vaan Täydellisentyyni Tallinomistaja Hannes Mesi osaa.
Oon ihan helvetin kyllästynyt tekemään numeron sen välttelemisestä. Nopeemmin kun ehdin ajatella mä nousen ylös niin että tuolinjalat kirkuu, ja tasapainoilen puurolautaselliseni ja kahvini ja mehuni Hanneksen pöytään.
"Älä nouse", mä sanon heti istuessani ja nielaisen, kun kuulen, miten ontolta ääni kuulostaa.
Muutaman sentin tuoliltaan noussut Hannes laskeutuu takaisin. "Huomenta, Kiri", se sanoo, kohottaa teekuppinsa naurettavan hitaasti ja kääntyy katselemaan ulos ikkunasta siitä siemaillen.
Kylmä hiki saa mun paitani tuntumaan inhottavan nihkeältä. En tiedä, pitäiskö katsoa Hannesta vai puuroa vai salia, joten vilkuilen niiden kaikkien välillä. Sanojen ulos saaminen tuntuu suunnilleen samalta kuin kuvittelen et Paahtiksesta tuntuis, jos yrittäisin ratsastaa sen kylmiltään kohti metriviidenkympin okseria.
"Tarkotitko sä sitä?"
"Mistä mahdat puhua?", Hanneksen ääni on niin tyyni että mä tiedän, ettei se oikeasti voi olla.
En tajua, miks ees odotin tän sujuvan suoraan ja helposti. Se kuuluu varmasti mun kiristyneessä äänessäkin, kun sanon: "Sitä, mitä sä vastasit Miilolle. Että sä-- Olitsä tosissas?"
Hannes kääntää katseensa muhun tyynenä ja mä mietin, oonko jossain kohtaa osannut lukea sitä paremmin, vai kuvittelinko vaan.
"Olen aina tosissani", se lausuu, kuin kertoisi päivän sään.
Mä nykäisen silmäni tuskastuneena ikkunaan. Pilvistä. Hiljaisuus venyy suunnilleen yhtä mukavana kuin hirttoköysi.
"Oon edelleenkin pahoillani, mut mä en... Tai et, mä rakastan--", mutisen ikkunalasille.
"Älä", Hanneksen ääni on niin rauhallinen että on outoa, miten nopeasti se silti katkaisee mun lauseeni. "Toivon, että voimme keskustella tästä sitten, kun olet punninnut vaihtoehtojasi rauhassa."
Hetken mä tuijotan sitä hiljaa. Sitten, epäuskoinen hengähdys: "Vaihtoehtoja? Ei oo mitään--"
"Näen, että välität Milosta kovasti. Tietenkin haluan vain, että olet onnellinen. Nyt kun tiedät, mitä tunnen, pyydän sinun suhtautuvan siihen samalla kunnioituksella."
Astiat kilisee ympäri salia, kauempana joku nauraa makeasti puheensorinan yli. Mietin, voisko joku vaikka heittää mua haarukalla, niin tää keskustelu ehkä sujuis suroaviivasemmin. Katson jotain turtaa ja tyyntä edessäni ja vihaan itseeni siks, etten voi olla mieliks.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 7, 2023 7:36:17 GMT 2
3.1.2023 - Leimi FleimiMiilo väläyttää mulle pienen hymyn siitä pöydästä, jonka se on urhoollisesti auttanut Antonia, Valtteria ja Jasmiinaa valtaamaan. Pelkääköhän se mun kämppiksiäni edelleen? Ainakin se ite halus tulla mukaan. Harkitsen lähteväni muka uudelle lasienkeräilykierrokselle, vaikkei niitä viimeisen vartin aikana oo varmasti kertynyt vielä tarpeeks. “En tiennytkään, että meillä on tänään tuo deittisi töihin-päivä”, J.P. heittää hyväntuulisesti ohittaessaan mut tiskin takana. “No eiks oo parempi raahata tänne kaikki mahdolliset?", vastaan puolustuksekseni. Puheensorina ja JVG:n viimeisin murhatkaamunkorvani-hitti pauhaa taustalla. “En tajuu, miks Vesku kuvittelee edelleen, et Liekkijärvellä kannattaa pitää klubia auki joka hiton arki-ilta.” J.P. hörähtää ja pudistelee päätään. “Kunhan et kokonaan hylkää hommia ja karkaa takahuoneeseen lemmeksiin!” Letkautuksesta huolimatta voisin taas vaihteeks vaikka pussata työkaveriani tuuhealle pulisongille, kun se uhrautuu nappaamaan tiskin toisella laidalla örveltävän vakkariporukan. Ei Seppele-vakkariporukan, vaikka niitäkin uhkas vielä tulla muutama lisää viettään iltaa. Mua ottaa aivoon, ettei mitenkään ollut enää varaa kieltäytyä tästä lyhyestä työvuorosta mun ihmeellisen pitkän joululomani jälkeen. En haluis tuhlata sekuntiakaan kallista aikaa ennen Loppiaista, eikä tiistainen myöhäisilta Liekkijärven ainoalla klubilla todellakaan oo mikään ruotsinristeilijän hieno kansibaari. Tai muutenkaan paikka, jonka haluisin ylpeenä tahmeiden hanojen takaa esitellä Miilolle. Oon tän illan aikana tullut siihen tulokseen, ettei Fleimissä oo varmaan mitään muuta ihailtavaa kuin se, miten hyvältä Miilo jopa näissä korneissa värivaloissa näyttää – outoa, kuvittelinko mä muka Valtterista joskus samaa? En selkeesti tiennyt, mistä puhuin. Kaadettuani parit lonkerot ehdin taas vilkuilla sitä ainoota pöytää, jolla nyt on oikeesti väliä. Valtteri ja Jasmiina istuu omituisen kaukana toisistaan, ne on muutenkin käyttäytyneet epämääräisesti. Anton mutisi vuodenvaihteen jälkeen jotain Juli-draamasta, mutta mä en tiedä muuta, kuin että se varmaan liittyy niihin kulmiakohotteleviin Seppeleen WhatsApp–kuviin. Anton on sentään oma itsensä, juo kaljaa vähän huolestuttavaan tahtiin ja murahtelee. Miilo on jotenkin hämmentävä näky tässä kontekstissa. Se istuu pöydässä hiljaisena, katselee ympärilleen mietteliäänä ja juo drinkkiä, jonka mä sekoitin sille tovi sitten. Vesku kai huomas, että käytin siihen enemmän aikaa kuin varmaan yhteenkään juomaan oikeesti tarvitsis, sillä se kysy heti, oliko tää nyt "Se Paljonpuhuttu Miilo, joka Oikeesti Osaa Tehdä Drinkkejä Jotka Maistuu Muultakin Kuin Juotavalta" (kiitos vaan, paikalla käväissyt, totuuksia rupatellut ja äkkiä jonkun Tinder-deittinsä matkaan kadonnut Anna). Vilkuilu venyy, ja oho – äkkiä voisin vaikka koko työvuoroni ajan taas tuijotella lasin ympärille kiertyineitä sormia ja uteliaita silmiä ja kämäiseen sohvaan kiehtovankulmikkaasti nojailevaa Miiloa. Se vaan on, kuuntelee, tavalla joka lämmittää kaukaakin. Ihan kuin mä katsoisin sitä taas pitkästä aikaa jotenkin ulkopuolelta, ihan kuin se ois sellanen ventovieras, jonka kuitenkin tietää tuntevansa jostain ja haluaa tutustua lisää.
Tällä kertaa mut ravistelee hereille Jasmiina, joka heiluttelee pirteänä seteliä, sileää kuin suoraan joululahjakirjejuoresta. “Neljä yllärishottia, kaks kaljaa, ja sit voitko tehä mulle jotain makeeta mut ei liian äklöö?
Mä oon jo ravistamassa Jasmiinalle jotain luultavasti sit liian kirpeetä, kun J.P. pyyhältää taas mun ohitseni ja tajuun kysyä henkkareita. Jasmiina ojentaa ne silmiään huvittuneesti pyöritellen. Melkeen jo annan ne sille takas juomatarjottimen kera ja naurahdan jotain typeristä periaatteista, kun tajuan: “Hei– eiks tässä aiemmin lukenu Kielo Savolainen?”
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 9, 2023 19:12:41 GMT 2
5.1.2022 – Ohuella jäälläLiekkijärvellä tuulee. Neulanterävä lumisade iskee vasten kasvoja ja pyörii ilmassa tornadomaisilla kiepeillä, kuin yrittäis varastaa ilotulitesaaliin Miilon kädestä. Jää poluksi tamppaantuneen luen alla tuntuu askel askeleelta epäilyttävämmältä, vaikka ehkä Kiri vain kuvittelee – ei se luota itseensä tänään muutenkaan. Kaikkialla on silmiäsärkevän valkoista, saaren ja rannan puut huonosti peiteltyjä harmaansiniruskeita luurankoja. Kiri pitää ihan liikaa siitä, miten samassa tahdissa se ja Miilo kävelee, jopa tässä viimassa. Jotenkin matka Liekkisaareen on sekä paljon pidempi että lyhyempi, kuin viime helmikuussa Paahtiksen selästä käsin. “Ootteko miettiny, et rakentasitte metroraiteet tonne?” “Joo, Liekkijärven kunnanvaltuusto ei vaan vielä oo päättäny, et sopiiks tunnelmaan paremmin sellanen vai miniristeilijä.” “Toivon et päätätte nopee, niin päästään kans nopeemmin sun peittojen alle.” “Toivon kans. Mut hei muuten, kuin myöhäsellä bussil sä aattelit mennä illalla?” “Niin siis-- sanoinhan et mul on töitä vast seitsemäs päivä?” “Okei menin ehkä sekasin päivistä–” “Et meen huomenna vast.” “Kiva.” Miilon askeleet Kirin viereltä katoaa hetkeks, kun se pysähtyy keskelle jäätä. “Haluuks sä, et lähen aikakasemmin?” Kiri kääntyy katsomaan, näyttää suunnilleen samalta kuin näkisi Miilon valahtaneen johonkin railoon. “En hitossa, älä.” Kiri uskoo sanojen olevan lähimpänä niitä, joita ei varmaan ikinä sietäisi sanoa: Älä mee.Vähän matkan päässä rannasta kohoaa lumisia möykkyjä, karikko ja lokkien pesimäpaikka. Muisto niistä saa kesän keltavihreät värit melkein tihkumaan läpi valkean paperin, sulattaa järvenjään suoraan poikien askelten alta kevyeksi aallokoksi. Kiri haistaa mutaisen järviveden ja tuntee särjen sätkivän ongenvavan päässä, näkee hämärien aamujen virvatulet rantaviivan koivujen takana. "Käytiin tos ukin kanssa aina ongella", se kertoo. "Meillä ei ollu venettä, mut tultiin silti saarelle lossilla, kun täällä kuulemma söi kala paremmin." Saaressa on autiota. Ennen kuin ne löytää hyvän piilopaikan ilotulitteille, Kiri ja Miilo ohittaa tutun hirsirakennuksen. Vaikeanvarovaisin, noloin lausein Kiri kertoo Hanneksesta ja helmikuusta, siitä typerästä kaikenaloittaneesta unesta ja saarimajan leikkimökin takana vaihdetusta ekasta suudelmasta. Paluumatka on karmea. Saaressa juotu termarikaakaokahvi ei enää lämmitä, nälkä näykkii kantapäitä, Kiri ja Miilo ei puhu mitään kasvojen suojaksi vedettyjen kaulahuivien takaa. Kirillä on jotenkin samanlainen olo, kuin liian monta vuotta sitten oikeissa balettitreeneissä – ei halua lopettaa huonoon suoritukseen ettei jää viimeiseksi, ei uskalla pysähtyä hengähtämään, mutta hiljalleen raajoista valuu kaikki voima ja kaikki on pois paikoiltaan. Mitä enemmän yrittää, sitä huonommin menee, mitä huonommin menee, sitä enemmän yrittää. Ehkä sen takia tavallisesti niin mukava hiljaisuus täyttyy neulanterävillä pyörremyrskyillä
kaikista niistä kerroista, kun Kiri on kuvitelltu että sillä on ollut niin paljon jotain, tai ainakin tarpeeksi, ettei ole ehtinyt kaivata ja äkkiä– ei mitään. Kiri muistaa, millaista on kerta toisensa jälkeen tanssia jäällä rämähtää varoittamatta sen ohuen lasin läpi, tai roikkua railonreunassa niin pitkään, että joku ylhäällä jo kyllästyy ja tallaa sormet irti eikä silloin tipu jäiseen veteen, ei saa edes hukkua Kannen alla odottaa vain tyhjää pimeää ilmaa yksinkertaista
jotain on ja sittten ei.
Kiri epäilee olevansa ahne, kun tietää sen kaiken, eikä silti opi. Nyt sillä on enemmän kuin mikään, kukaan ennen-- ja se katsoo Miiloa kumisevalla epätasaisella jäällä, tahtoo hetken sekä
tarttua sen kädestä juosta äkkiä rantaan, että
potkaista lasin rikki itse, sukeltaa.
***
Kiri makaa Miilon kanssa kahden peiton ja yhden viltin alla, vaikka on vasta iltapäivä. Jostain pölyisen puuseinän takaa kuuluu, miten Ada opettaa Ilonalle uutta komentoa -- leiki kuollutta, ehkä? Lattialla ruoasta tyhjentynyt tarjotin, saunan kaide taas täynnä märkiä vaatteita. Kiri yrittää tehdä Miilon niskahiuksiin lettiä yhdellä kädellä. Olisi niin helppoa nukkua kaiken läpi, leikkiä, että eletään sadussa tai unessa tai niissä pehmeissä puolitotuuksissa, joita ne maalaili toisilleen Itämerenkin yli. “Jätä ikkuna auki niin tuun käymään”, “Ota sukset mukaan oon kohta siellä”, “Tietenkin se oon mä, joka sua siellä kannella kattelee.”
Miilon kamerassa odotava kuva, se vain puoliksi yllättäen otettu -- Kiri näkee sen jo Miilon matkalaukussa, hytissä, niin kaukana. Ajatus lämmittää ja pistelee ja sattuu samoin, kuin pakkasesta kuuman veden alle pakotetut sormet.
Kiri toivoo, että se osaisi olla helpompi Miilolle. Ja parempi. Jotenkin kevyempi, ehkä -- sellainen, jonka ei täytyisi rikkoa hiljaisuutta. “Hei oliks se susta ees ihan siedettävää?", kysyy liian huoleton ääni, yrittää liikaa. "Mitä meinaat? Tota napajäätikkövaellusta, vai?"
Haluun edelleen olla vaan sun kanssa. Haluun ampua sun kanssa varmaan ihan saamarin vettyneitä raketteja ens vuonna ja kysyy sulta typeriä kysymyksiä ja roikkua puhelimessa ja pyyhkii suolavettä sun naamalta ja tietää et oot --
Ja ehkä mä en tiedä mitään. Ehkä mä tiedän liikaa. Jos kaikki oliskin-- Jos mä en-- Ehkä--
"Ei, kun vaikka marraskuuta. Kun mietin, et-- ooks sä miettinyt, et mitä sä. Haluuks sä puhua tai sopia jotain vai ollaanks näin?"
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 11, 2023 16:34:05 GMT 2
5.1.2022 - Toistensatoistensatoistensa
"--poikaystävä?"
Huoneen nurkassa levysoittimen neula naksahtelee, raapii tyhjää. Kylmäävän sekuntin mun kurkussanikin raapii kysymys: Ooks varma? Ooks ihan varma? Että ehkä yks painava sana saa Miilon tajuamaan – näkemään tän selkeämmin, katsomaan mua toisin ja katoamaan. Ehkä ois fiksumpaa vaan antaa kaiken jatkuu epämääräisenä– Ei. Mitä helvettiä, oikeesti? Ehkä mun on viimein täysillä uskottava, ettei se enää ookkaan ainoostaan typerän toivon karhea hirttoköysi, vaan käsi mun kädessäni, jonka otteessa oon heikolla jäällä. En tiedä, miks se ei ollut selvää jo silloin, kun Miilo paljasti rakastavansa. Kai sellaset sanat muiden suista on aiemmin osoittautuneet tyhjiks, joten kaikesta silmittömästä lämmöstä ja riemusta huolimatta jonkun kyynisen äänen oli pakko hokea: sanojen varaan ei pitäis laskea liikaa painoa. Mutta sanoja nekin vaan on, kun kohotan katseeni Miiloon, ja yritettyäni turhaan löytää sen silmistä epäröintiäpakokauhuamitävaan, kuiskaan huimaavasta pelosta huolimatta varmempana kuin mistään: “Niin mäkin haluun olla sun-- tietkö, jos se ei vielä ollu tarpeeks selvä.” Miilon kasvoille syttyy niin pehmeä ja lämmin ja jotenkin ujo hymy, että vie jokaiselta mun solultani jalat alta. Äkkiä on pakko painaa pää sen kaulanhartian piiloon, toivoa, etten unohda sitäkään ilmettä koskaan. Vedän keuhkot täyteen sitä huumaavaa tuoksua, joka parin päivän päästä on taas haihtunut tyynyistä. "Enkä mäkään ihan tiiä, mitä se– tai et, miten tällasen kuuluu mennä”, on pakko viimein naurahtaa, vähän tukahtuneesti lämmintä ihoa ja paidankaulusta vasten. “Pitää ehkä miettii yhessä?”
Samalla mä tiedän, että mitä tahansa Miilo tahtoo sopia, mitä ikinä se haluu tän tarkoittavan, mä haluan samaa. Kunhan mulla vaan on se ja kunhan se haluaa mut.
Ehkä mua ei enää kiinnosta, onko sanat tai sopimukset luonnostaan sellasia pimeiden polkujen kauniita kankaita, joiden alla saattaa olla yhtä hyvin maata kuin äkkipudotus. Haluun pidellä niitä kädessäni, siinä joka ei jo pitele Miiloa, ja luvan kanssa tuntea, miten helvetin paljon ne voi merkitä. Mä nimittäin tiedän, mitä mulle just nyt tarkoittaa olla yhdessä.Sitä, ettei tarvii miettiä, oonko liikoja haaveileva idiootti, kun vaikka mietin vieväni Miilon treffeille vuodenkin päästä. Sitä, että kenties jokainen kerta kun katselen sen katoovan jonnekin horisonttiin, ihan oikeesti pitää sisällään kummankin lupauksen: se kaikki oli totta eikä katoo kaukanakaan ja nähdään taas ja jatketaan. Että kun Miilo kertoo, ettei halua menettää mua, se ei salaa tarkoita: Joskus on parempi irrottaa liian ajoissa kuin liian myöhään.
Että kun joku kommentoi mun hurjan kivaa poikaystävääni, mun ei tarvii ees harkita korjaavani, vaan voin naurettavan ylpeenä virnistää ja vastata: Niinpä. Että mulla on syy yrittää, vielä lujemmin. Ai pelkään, etten oo tarpeeks hyvä Miilolle? Etten ansaitse tätä, että varmasti mokaan? No, aika tehdä asialle jotain sit.
Ja: Kun kuitenkin taas kohta hajoon ikävään ja soitan Miilon sanoja ääninauhurilta, “Okei. Mä rakastan sua”, tiedän – sekin haluaa tehdä kaikella tällä jotain.
Kuuntelen. Hakkaako Miilon rinnassa yhtä lujaa kuin munkin? Kumpi sydän oikeastaan nyt on kumman luiden takana? Vaikee käsittää, ettei mun omani oo jo jossain meren pohjalla, rikkinäisen sytkärin vieressä. Ei. Joku on pitänyt siitä hyvää huolta. En antais itelleni ikinä anteeks, jos en tekis samoin Miilolle. Kun puristan sen sormia takaisin ja tunnen sen pulssin, mietin: mun.
Levysoittimen neula rahisee edelleen lopussa, jotain muuta on kai alkanut. Iltapäivän viimesen valon kynttilähämärässä huominen piiloutuu huomaavaisesti varjoihin. Mä katson Miiloa ja hymyilen.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 13, 2023 13:14:33 GMT 2
6.1.2023 - Mitä hyötyä on rikkinäisestä sytkäristä sateella?
Puhkikastuneet kengät, ikävän kalseanriipivä varjo jo kaiken painona. Miilo tuijottaa jonnekin kauas, on melkein kääntänyt selkänsä, Kiri vilkuilee sitä viistosta ja keinuu päkiöillään ja miettii vasten järkeään: kaduttaakositäkaduttaakositäkaduttaako? Taskunpohjalla pyörii levottomien sormien lämmittämää metallia. Bussia ei näy. Kiri melkein jo ehdottaa, että hitot – se pyytää Antonin auton lainaan, tai Adan, ajaa Miilon Helsinkiin itse. Vaikkei se uskallakaan laskea, mitä bensat sinne ja takaisin maksaisi, vaikka sen jälkeen odottaisikin yksinäinen paluumatka Liekkijärven loskaan. Mitä siitä, jos voisi varastaa pari tuntia Miilon kanssa lisää? Ehkä on toisaalta hyvä, että kämppiksillä on autoilleen käyttöäkin. Kiri ei luota siihen, että osaisi olla ajamatta tieltä tarkoituksella. Tietty vain auton moottorille kävisi mitenkään, lähitienoilla ei olisi kenttää eikä ketään, niin että Kirin ja Miilon olisi aivan pakko rämpiä halki lumen johonkin sopivasti lämmitettyyn autiotaloon yöksi. Ehkä siellä aika viimein tajuaisi pysähtyä? Asemalla on autiota, kukaan Liekkijärveltä ei kai halua matkustaa Loppiaisena. Varoen Kiri nojaa Miilon kylkeen, etsii sen käden ja puristaa. Väsyneet silmät kääntyy väsyneisiin silmiin, huomaa – ne peilaa kumpikin samaa sanattomankipeetä melankoliaa. Lopulta, tuulen ankean vihellyksen keskeltä, kuuluu lähestyvän bussin ääniä. Saapuisi se miten myöhässä tahansa, se olisi silti aina liian aikaisin. Hitot viimasta, hitot kylmästä ja siitä, että Kiri on kaiken aikaa tuntenut kurkussaan möykyn, joka maistuu ihan liikaa marraskuun suolaiselta sateelta. Kiri on opetellut lukemaan huulilta paremmin, kaikki on nyt ihan toisin, mutta sekään ei tuo avomerta lähemmäs. Pyörät rahisee loskaa ja soraa, Kiri vihaa sitä että laiturin ilma tuoksuu nyt pakokaasulta eikä pelkästään kostealta ilmalta ja Miilolta, jota se viimein uskaltaa rutistaa. Se on karmean lyhyt halaus – ehkä kumpikin tajuaa, että jos siihen jäisi yhtään pidemmäksi aikaa, ei enää osaisi irrottaa. Miilon hiukset on räntäsateesta lähes märät, kun Kiri ihan hetkeksi pujottaa sormensa niihin, tuijottaa melkein liian läheltä sietämättömän kauniita silmiä. Kiri vihaa jälleen kerran sitäkin, että on osasyyllinen Miilon suruun. Kaikki on kai jo sanottu. Kiri ei ole varma, kumpi niiskaisee, kun Miilo kääntyy ja kiipeää sen auton kyytiin, joka voisi taas yhtä hyvin olla joku hemmetin avaruusalus. Melkein heti bussi nytkähtää liikkeelle, Miilo ei edes ehdi ikkunaan. Kiri– hätkähtää henkiin. se kääntyyharppoojuoksee vain parin metrin päähän ehtineelle ovelle heiluttaa kättään kuskille vimmatusti (oli joku välipäivistä kiri ja miilo katsoi elokuvaa läppärin näytöllä joku muka hukkui ja miilo tiesi kertoa mitä se meripelastuskoulutuksessa oppi margaritojen lisäksi: jos joku on jo hukkumaisillaan se ei enää räpiköi tai huido, vaan hädin tuskin kelluu kuolemanhiljaisena vedenrajassa)
ehkä kuski ei ole käynyt meripelastuskoulutusta sillä auto pysähtyy keskelle aseman pihaa keskelle järvenkokoista lätäkköä jonka läpi kiri on sännännyt ovi aukeaa sihahtaen. Vastassa on lopenkyllästynyt kuski -- jo valmiiksi myöhässä. Kiri väläyttää nopeankiitollisen hymyn, mutta ennen kuin ehtii kuulla puoliakaan matkalipuntivauksesta, se harppoo suoraan ohitse ja puolijuoksuaskelin halki ahtaan käytävän. Miilon luo ei ole vaikea löytää, se on kurottautunut asemanpuoleisen penkkirivin takaa katsomaan Kiriä. Kiri ei istu sen vieressä olevalle tyhjälle paikalle, vaikka seitinohuen verhon takana on toinen todellisuus. Sellainen, jossa Kiri ostaisi lipun jättäisi kaiken pestautuisi samalle laivalle pyyhkimään tahmeita pöytiä.
Tässä todellisuudessa Kiri ei ehdi ajatella sitä, ehtiihän se hädin tuskin --
Miilo näyttää yllättyneeltä eikä surulliselta, Kiri ei osaa olla hymyilemättä se kumartuu, nojaa toista polveaan penkkiin ja tarttuu kiinni kaulahuivistaan ei saadakseen sen takaisin, se lämmittää kumpaakin enemmän Miilon kaulassa vaan vetääkseen Miilon suudelmaan nopeaan ja äkkisyvään ja huurtuneeseen ikkunaan sanoja piirtävään: märakastansuaonjoikävämärakastansuaälämeemärakastansuasoitakunootsiellä
suudelman jota Kiri ei riko kunnolla sittenkään, kun kaivaa taskustaan jotain. “Unohin jotain”, hengästynyt ääni melkein hukkuu kosteaan kaulahuiviin, viileää ihoa vasten, kun Kiri painaa Miilon käteen sytkärin – sen rikkinäisen, jonka se jo aiemmin luotti Kirin säilytettäväksi. Nyt siihen on väkerretty kiinni metallirengas, ja metallirenkaaseen? Kirin kotiavain.
"Täs. Nyt sulla on syy pitää se itelläs. Nähään–”
Kiri tuntee jonkun tarttuvan olkapäästään. Ote on aivan liian vaivaantunut ja virallinen ollakseen Miilon. Naurattaa.
Muita matkustajia ei ole olemassakaan, ne seuraa viivästystä närkästyneinä ja huvittuneina ja välinpitämättömimä jossain ihan toisessa maailmassa. Kun mulle-ei-makseta-tarpeeksi-että-jaksaisin-tällaista-sekoilua-bussikuski ohjaa Kirin käytävältä ovelle, Kiri kääntyy vähän hämillään virnistämään penkkien takaa menoa seuraavalle Miilolle. Tai ehkä vaan katsomaan sitä vielä kerran? Se on kurottautunut nojaamaan viereiseen penkkiin kyynärpäällään, sormet huuliaan vasten, märät hiussuortuvat silmille valahtaneina.
Ovi sihahtaa kiinni välittömästi loskalätäkköön loikanneen Kirin perässä, eikä se ole varma, ehtikö kuski kuulla: "Sorikiitosanteeks, olihätätilanne, hyvää Loppiaista!"
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 20, 2023 20:40:33 GMT 2
22.1.2023 - Ehkä joku kaapinovikirous? (Kiri olikin ihan naurettavan ilonen jo epäilyttävän monta viikkoa putkeen)
Jos ihan tarkkoja ollaan, Kiri on seurustellut kerran aiemminkin ennen Miiloa.
Kun se oli viidennellä, kourallinen rinnakkaisluokan tyttöjä veti sen hihitellen välitunnilla sivummalle ja kysyi, alkaisiko Kiri olemaan niiden kaverin kanssa. Kiri sanoi joo, vaikkei edes ollut varma, tunsiko koko tyyppiä – niin kuului sanoa. Ehkä Kiri voisi tykätä siitä, ja ehkä jos Kirillä olisi tyttöystävä, se saisi olla rauhassa oman luokan urpoilta? Homottelulta ainakin, jos ei muuten.
Kiri ja tyttöjonkanimeäKirieiedesmuista seurusteli vähän päälle vuorokauden. Sinä aikana ne ei jutellut toisilleen kertaakaan, mutta keskiviikon ruokavälkällä Kiri pyydettiin takintaskuun sujautetulla lapulla kiipeilyseinän taakse. Pussailemaan, kuulemma.
Tietenkään seinän takana ei pussailtu, vaan kerrottiin Kirille porukalla naurua pidätellen, että koko homma oli alkujaankin pelkkä vitsi. Voi ei luuliksä oikeesti–
Eli ei sitä oikeasti lasketa.
***
Mulla on inhottavan hiostava olo, kun hätkähdän hereille. Talvitakin kaulus kuristaa, kangas on kiertynyt jotenkin hassusti ja se on pakko repiä auki, heittää takki helvettiin, ennenkun kurottaudun ottaan sängyn laidalla soivan puhelimen. Liike vihlaisee ärsyttävästi. Otsaa jomottaa, kylkeä jomottaa, nilkkaa käsivartta ylpeyttä–
Viis aamulla. Mä tiedän jo, että se on se aika, kun illalla lähteneet laivat yleensä lipuu Tukholman satamaan. Miilon nimi välkkyy näytöllä ja mä mietin, oonko ehtinyt nukkua tuntia enempää – niin pitkään mä sen soittoa odotin ennen tajunnan pimenemistä.
Sitä mukaa kun lauantaiyön tapahtumat vyöryy takaisin tajuntaan, pahoinvoinnin aalto iskee palleaan. Inhottaa ajatuskin siitä, että selostaisin jokasen helvetin nolon käänteen Miilolle. Kuka on niin idiootti, ettei edes lukitse ovea perässään, jos hommailee tallin komerossa jotain sellaista? Kuka tän ikäinen muka on niin lapsellinen, että rupeaa painimaan keskellä heinävinttiä – eikä toisaalta hitto edes uskalla pistää tarpeeksi voimalla vastaan Julille, että saisi siltä ongittua yhden kirotun kännykän? Vaikee sanoo, kumpi olis ollut pahempi. Se video jossain Julin tiktokissa, vai vähän lisää pönkitystä mun väkivaltaisen sekopään maineelleni tallilla?
Ihan idioottia. Silti en haluu mitään muuta mahdollista kuin kuulla Miilon äänen, en, vaikka kurkkuu kuristaakin uhkaavan paljon.
Kun kömmin kankeasti istumaan seinää vasten ja painan vihreää luuria, näytön kylmä valo on ainoo koko huoneessa. Ikkunassa ei loista enää edes joulutähti. Ehkä Miilo ei siis näe sitä tennispallon kokoista kuhmua, joka mun otsaan on arvatenkin kohonnut heinävintin lankuista, tai ainakaan Julin verestäviä hampaanjälkiä, jotka on vaan puoliks laastarin peitossa.
Miilon kasvot täyttää melkein koko näytön, mutta puhelun reunassa näkyy kaistale sen hytin lämpimänhämärää yölamppua, sängyn valkolakanaista kulmaa.
En ees sano moi, vaan mahdollisimman nopeasti: “Yks Emmy sai poistettuu sen videon, et se siitä. Ooks sä– Sujuks duunissa hyvin?”
Ehkä, jos mä yritän näyttää tosi huolettomalta, ehkä jos vaan leikin että koko juttu vähän vaan nolottaa ja oikeesti jo naurattaa, niinkun sen varmaan pitäis, jos ei olis jo valmiiks niin helvetin–
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 21, 2023 19:47:20 GMT 2
22.1.2023 - Jos ei olis valmiiks jo niin--Kiri haluaa tarttua Miiloa kasvoista pidellä niitä katsoa silmiin pyytää sitä ottamaan takaisin sen anteeksin, eihän SE ole tehnyt mitään typerää ja olihan myös SE Kirin oma idea ja-- "Ootko varma että oot ok?" "No ainakin mun kuuluis olla", Kiri melkein vastaa. Se vihaa sitä, ettei osaa vain nauraa koko jutulle. Kysymys painaa Miilon sanomana niin paljon enemmän kuin muiden. Se tuntuu melkein epäreilulta, läpivalaisee ja raapii sitä ohutta kuorta, jota Kiri pitelee väsynein käsin edessään. Hetken se toivoo, ettei Miilo välittäisi tarpeeksi soittaakseen tai kysyäkseen. Sitten ei tarvitsisi pelätä, että se varovaisin sormin repii kaikki kerrokset hajalle ja löytää jotain niin-- Tajuaa taas pala palalta selkeämmin, että Kiri on myynyt sille jotain viallista. "Joo oon", Kiri valehtelee päin Miilon naamaa ja näkee sen näytölle kipeänä heijastuvasta ilmeestä, ettei valehtele hyvin. "Tietty oon ookoo", se toistaa. Pimeässä ullakkohuoneessa ääni kuulostaa kireältä, melkein ärsyyntyneeltä, kun Kiri repii ohjaksia siltä surkeana kyyhöttävältä typerykseltä, joka haluaa vain antaa periksi kertoa kaiken nojata Miiloon kuin se olisi siinä vieressä. Siltä, joka uskaltaa kuvitella, että Miilo tajuaisi kyllä, että puhumisessa on enemmän hyvää kuin vaaraa. Miilo ei sano mitään. Se pitelee puhelinta lähellä, katsoo Kiriä lasin ja veden takaa tavalla joka on niin hellä, että juuri nyt sattuu enemmän kuin mikään yön kolhuista, se odottaa. Hiljaisuus on tiirikka, mutta Kirin kurkku muurautuu itsepäisesti umpeen. Mahdollisuus valuu, kelluu ilmassa kunnes törmää näkymättömään seinään, ja hetkessä-- se on sietämätöntä, linjan kaukainen kohina tai Miilon katse. Näyttö heilahtaa mustaksi, sanomatta sanaakaan ja yhtä ajatuksetta kuin Kiri tönäisi Iiriksenkin kauemmas-- se sulkee puhelun. Hiljaa pimeässä makaaminen ei helpota oloa lainkaan. Kiri ajattelee voivansa piiloutua aamu viiden hämärään tältä kaikelta, se hautaa kasvonsa tunkkaisenpölyiseen tyynyyn ja koettaa nukahtaa. Illan tapahtumat pyörii melkein pakonomaisena helvetinidioottimitähittoataas-filminä silmäluomien takana. Kaiken sen rinnalle nousee ajatus toisensa jälkeen -- Miilosta, joka ei kysellyt mitään ajaessaan jouluna keskelle avaruudenhiljaista avaruudenkylmää peltoa, Miilosta joka sanoi haluun olla sun vielä sittenkin, kun oli jo todistanut Kiriä enemmän tai vähemmän hajalla ja typeränä ja nolona, ei ainakaan vielä silloin kavahtanut näkemiään säröjä. Jossain oven takana kuuluu alakertaan matkaavan Ilonan kynsien rapinaa laudoilla. Enää ei hiosta, Kirin hampaat miltei kalisee kun se heivaa tallivaatteensa jonnekin sängyn viereen ja kietoutuu täkkinsä alla vilttiin. Valtamerikin on yöllä musta. Ajatus, joka viimein saa Kirin tarttumaan puhelimeensa uudestaan: Jos mä olisin Miilo ja se löis mulle luuriin noin-... Silti tuntuu vapaapudotukselta suoraan velloviin aaltoihin, kun puhelu menee läpi ja Miilo todella vastaa. "Anteeks", Kiri kuiskaa. "En tiiä mua vaan nolottaa ihan helvetisti, kun--" Puhelu kohisee simpukankuorena, taustalla kuuluu vaimean virallinen kuulutus. Jotain autokannesta ja satamasta.
Muutama surkea heitto ihmissusijuliksi muuttumisesta ja kaapinovista, että Kiri saa taas sanansa tottelemaan. Sitten, Kun Miilo ei lyö luuriin vaan kuuntelee edelleen, Kiri edes yrittää kertoa. Miten typerää ja lapsellista oli tapella puhelinta Julilta, miten sitä hävetää, ettei ajatellut pidemmälle vastatessaan olevansa yksin, hävettää Iiriksen huitaiseminen ja hävettää että edes sattuu, miksi täytyy etsiä jostain hitosti kylmägeeliä ja särkylääkkeitä että pysyy tolpillaan töissä. Miksi Kiri haluaisi vain nauraa koko jutulle, miksei se pysty. Se makaa lämpimässä ja puhuu hiljaa ja kuvittelee itsensä Miilon yölampun pehmeään valoon.
Vaikeinta kaikesta tekee lopulta se, ettei Kiri osaa selittää kaikkea täysin edes itselleen, taas se haluaa niellä jokaisen liian paljaan sanan takaisin. Ja silti: kun se yrittää luottaa, tehdä kerrankin jotain muuta kuin etsiä epätoivoisesti muuta ajateltavaa, kun se tajuaa, ettei tähänkään ehkä kuole, että ehkä Miilo voisi ymmärtää tähänkin--
jossakin sattuu sana sanalta vähän vähemmän.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 23, 2023 21:39:33 GMT 2
Maanantai 23.1.2023 – Tulehtumisesta (ja suunnitelma Liekitetyn Perunan takahuoneessa)
Eilen–Kun sanat viimein suostuu sameina matkaamaan Tukholman satamaan ilman että niitä täytyy pakottaa, Kiri uskaltaa taas katsoa Miiloa kunnolla, niin kunnolla kuin näytölle heijastuvaa voi. Tajuaa:
Ei se nolous, ei se vaivaksi olo, ei se turhuuden pelko Ei se, onko Kiri itse pahemmin hajalla kuin sietäisi myöntää Ei kipu tai mistä miten kaukaa miten monelta suunnalta se oikeasti kumpuaa ole tässä se todellisin vaara painavin terä kurkulla oliko koskaan? Miilo on Miilo ja jostain sietämättömänlämpimästä syystä se kerta toisensa jälkeen tajuaa ja silloinkin kun ei, kun Kiri ei ymmärrä Miiloa, ne ei irrota– tai, no
irrota, kuten Kiri itse juuri teki käänsi hiljaisuudenkirkkaan hetken alleviivaamaan täsmälleen, miten haurasta
miten helppoa olisi vain juosta ja kadota, napin painalluksella vaan se, ettei Kiri vain itse satuta paetessaan omia haavojaan. Sitä hävettää sekin, ja silti se kuulee Miilon äänestä, että oli oikein räpiköidä pintaan
eikä halua kadota siltä uudestaan, kun ymmärtää, muistaa
miten kipeää on seistä rannalla yksin miten kylmä on tumma vesi, kun sitä tuijottaa torjuttuna.
Aamu, Adan oven narinaa ja kevyet askeleet portaissa. Matkalaukkujen ja liinavaatekärryjen pyörät kolisee laivan käytävällä, vaimeaa puheensorinaa. Kiri on kierittänyt auki tuhannen solmun lankakerää, se on lakannut kuristamasta, Miilo makaa oman peittonsa alla ja pitelee langanpäätä. Kiri maistaa merivettä joka ei hukuta, kun hiljaa ja puoliksi tyynyn tukahduttamana naurahtaa: "Hei kai tiiät, et voit kyl mennä nukkuun tai en tiiä aamupalalle heti kun haluut?"
Oikeasti se haluaisi sanoa myös: Kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos kiitos tajuutko? Ja anteeksi, vähintään yhtä monta kertaa. Tykkäätkö musta vielä, vaikka pidin sua hereillä jonkin näin typerän takia?
Miilon mikrofoni pyyhkäisee patjaa vasten niin että kohisee, kuva heilahtaa aavistuksen, mutta silti Kiri kuulee: "Voidaan kyl puhuu viel. Jos haluut."
***
Jos joku ois kertonut sille tietenkinmustatuleeammattitanssija-Kirille, että kaikista eniten hyötyä yhden jalan varassa tasapainoilusta sen tulevaisuudessa ois keittiön ja salin välillä sukkuloidessa, haluanoopperatalonlavalle-Kiri olis varmaan heittänyt viestintuojaa kineesioteippirullalla. “Älä manaa mulle huonoo onnee”, se olis pyytänyt. Toinen hyvä puoli siinä, miten eteväks sitä sillon oppi naamioimaan särkevät lihakset – kivusta irvistely ei kuulu täydelliseen suoritukseen. Niinpä ainakaan Liekehtivän Perunan asiakasmukavuus ei kärsi, kun mä kärvistelen läpi työvuoroni jalalla, joka ei oikeesti sietäis muuta kun makoilua. Tietenkin sillon aikanaan oppi myös paljon kehonhuollosta. Erittäin olennaisena siihen kuuluis, että odottelis paranemista ja tekis tohjolla jalalla ainoostaan kuntoutusliikkeitä. Kärsivällisesti. Nyt ei kuitenkaan oo varaa kärsivällisyyteen, eikä edes syytä, mä mietin ankeana – miks hitossa mun tarvitsis enää välittää siitä, miten kurjaan kuntoon rasitan nilkkani, kun en kuitenkaan tuu tekeen sillä mitään turhan tärkeetä? Jos joudun oikeesti kunnon oikeudenkäyntiselkkaukseen Kyörinönkosken hotellin kanssa? Tarviin jokasen sentin, jonka saan raavittua kasaan. Jos mä saan soviteltua tilanteen niiden kanssa? Joudun joka tapauksessa maksamaan hitosti enemmän kuin on varaa. Tiliotteiden perusteella mun yritykseni maksaa palkkapäivä kerrallaan niitä muka aiheuttamiani vaurioita ei koskaan menneet perille, ja siksi hotelli syyttää mua kaiken kukkuraks myös petoksesta. Olis ihan helvetin kiva tietää, minne ne rahat mun tililtäni muka sit on kadonneet, jos ei hotellille. Inhaa kyllä, myös mun käsivartta jomottaa edelleen. Se kohta jonka Juli merkkas purukalustollaan tuntuu paidan alla jotenkin kuumalta, eikä todellakaan millään hyvällä tavalla. Iiriksen patistelu terveyskeskukseen saa kuitenkin oottaa huomiseen – meneehän terveyskeskus kiinni tänään jo ennen kun työt loppuu, ja just nyt ravintolan nurkassa verkostoituu joukko tärkeileviä yrittäjäpönöttäjiä. Ne teki lounasvarauksensa tänne satavarmasti vain siksi, että Lieken keittiö on remontin takia kiinni jo toista viikkoa. Ne ei varmaan oo vielä tajunneet olevansa Liekkijärvellä – täällä, mistä unelmat varaa hautapaikkansa jo etukäteen. Lopulta on pakko lähtee vähän liian aikaselle tauolle, ettei jalka taas pakene kipua painon alta omatoimisesti. Ei huvittais rämähtää täysien lautasten kanssa ravintolan lattialle. Puoliks varaston ja puoliks taukopluspukuhuoneen virkaa toimittava koppero lemuaa öljynkäryltä, perunakellarilta ja nyt myös pistävältä mentolilta, kun levitän kylmägeeliä vihoittelevalle nilkalle. Edelleen ihan saamarin turvonnut. Kiva! Kaivaessani esille vesipullon ja särkylääkkeitä mä mietin, pitäiskö sittenkin vaan vaikka ottaa pikavippi ja etsii joku tuuraamaan. Haluanhan mä kuitenkin: viedä Paahtiksen pitkälle maastorevittelylenkille porttikiellon loputtua, juosta Miiloa vastaan bussiasemalla ja nostaa sen ilmaan horjahtamatta, kävellä hitto S-markettiin Julin kassalle ja näyttää, ettei se oo onnistunut kuin ärsyttään. Haluun kolata Savusalontien pihan ja olla huolestuttamatta mummia, kun seuraavan kerran käyn.
Otan pillerin jotenkin huonosti ja tunnen, kun se tappelee vastaan matkallaan alas. Nieleskelen turhaan, juon lisää vettä, nojaan seinään ja kuuntelen keittiöstä vaimeana soivaa iskelmää. Mietin sitä Liekkijärven terveyskeskuksen päivystäjää, jolle pääsen selittään, että kyllä, mua purtiin tallilla, ei, ei hevosen toimesta. Valtterin eilisiltaisia sanoja: "Ei tallin sisätilat ainakaan mitään yleistä tilaa oo, vaan yksityisaluetta. Et kyl se kuvaaminen laitonta oli."
Suostuiskohan Juli viimein kertomaan, missä välissä ja miten se Kyöriönkoskella sai mun hotellihuoneen kalusteet tuhottua?
*** Eilen, vähän myöhemmin –
Kello on yksi sunnuntai-iltapäivänä. Kiri hätkähtää hereille unesta – se on syönyt aamupalaa hytin valkoisissa lakanoissa, nojaillut tyynyyn, jonka Miilo on kaivanut yläsängystä Kiriä varten. Miilo, joka on unessa kietonut kätensä Kirin ympärille niin pehmeästi, silittänyt otsaa kylkeä käsivartta nilkkaa niin kevyin sormin, että se melkein sattuu. Kipu kuitenkin unohtuu, kun Kiri virkoaa ja tajuaa pitelevänsä puhelinta edelleen kädessään. Se aukeaa soitettujen puheluiden kohdalta, viimeisin näyttää kestäneen hämmentävän monta tuntia. Yksi viesti Miilolta. Ensin näkyy kuva, screenshot facetimesta: Puolet Kirin näytönvalaisemasta naamasta, toinen puoli on viltin alla ja pää retkottaa käsivartta vasten. Alle Miilo on kirjoittanut: et vissiin halunnu lopettaa puheluu ollenkaan?
Nolottaa, mutta ainoostaan sillä tavalla, joka väkisinkin myös hymyilyttää. Ikinä ennen Kiri ei ole jutellut kenenkään kanssa niin, että olisi oikeasti nukahtanut kesken puhelun.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 2, 2023 8:19:31 GMT 2
30.1.2023Kiri on ollut turta, jotenkin jäässä. Se tajuaa sen tajuaa vasta avaimen rahistessa ovessa, tuntiessaan jotain täysillä ekaa kertaa viikkoon: verannalta tulvii pölyisiä auringonsäteitä, niiden valokeilassa Miilo – sietämättömän rakkaana. Kädet hohkaa kylmää iholle, ja silti Kirin lävitse vihlaisee jotain niin lämmintä, että hengitys salpautuu. Välittömästi Kiri unohtaa vaikeilunsa siitä, etteikö muka olisi voinut rasittaa jalkaansa vastaan kävelemisen vertaa. Se sulaa suudelmaan pahemmin kuin lumi eteiseen, pujottaa sormensa takinkauluksen alle, ja vielä henkeä vetäessäänkin painaa otsaansa otsaa vasten, kuin pelkäisi pyörryttävänpehmeän hetken katoavan hetkenä minä hyvänsä. Savusalontien arkiaamupäivän hiljaisuudessa kukaan ei sentään tule keskeyttämään, kun pienen ikuisuuden ne kaksi vain seisoo keskellä eteistä ja pitelee toisiaan – toisiinsa varoen nojaten, toisiaan kasvot vasten kaulaa hengittäen, käsivarret toistensa ympärillä lujina kuin ikävä. Kirillä on niin onnekas olo, että tekee pahaa. Silti hetki ei katoa, eikä Miilo. 30.1.2023, myöhemmin: KiVa-koulu aikuisilleEn tajuu miks kuvittelin, et sovittelu voitais järjestää etänä – kai siks, että Köyriönkoski ja Liekkijärvi on aika monen (kalliin) kilometrin päässä toisistan. Onneks sieltä kuitenkin suostuttiin reissaan Liekkejärveä lähimmän kaupungin sovittelutoimistoon, kun mä virallista sovitteluhakemusta täyttäessäni tajusin tän pikku seikan ja informoin, että jouduttais muuten unohtaan koko homma ja tapaan oikeudessa. Kai ne halus asian mahdollisimman nopeesti pois päiväjärjestyksestä? Mua nolotti, kun kerroin tästä sekaannuksesta Miilolle videopuhelussa, mutta se vaan kuittas, että ehkä ihan hyvä – jossain käräjäoikeustoimistossa sen olis varmaan helpompi olla häiritsemättä mun keskittymistä, kuin sängyllä loikoillessa. Täysin totta. Mutistessani jotain anteekspyytelevää ylimääräisestä vaivasta se muistutti, että olihan se lupautunut tuleen mun seuraks ihan oikeuteen-oikeuteen jo aiemmin. Että ei sitä vieläkään haittais istuu autossa vähän ekstraa. Halusin rutistaa sitä niin helvetin lujaa. Nytkin mä paljon mielummin palaisin rutisteleen Miiloa kotiin, kuin keskustelisin mun ja Köyriönkosken hotellinomistajan Toiveista ja Tunteista tapauksen käsittelyyn liittyen. Me istutaan sovittelutoimiston keinotekokodikkaan pöydän ääressä, ja mä joudun pitelemään leukaani näkymättömin sormin, etten joka käänteessä joko läksis huoneesta tai vilkuilis vieressä kuuntelevaa Miiloa. Oon käsittämättömän kiitollinen, että se on paikalla -- henkisenä tukena, tai jotain. Saatan tosin olla täysi typerys, kun en oo vielä hankkinut mitään oikeeta oikeusapua. Kuvittelinko mä ehkä, et se jotenkin tois huonoo onnee? Sais vaikuttaan syyllisemmältä? "Ei kyl olla käyty vielä tällasia läpi, mut varmaan--"-Valtteriltakaan ei kehdannut loputtomiin kysellä neuvoja. Hiton syylliseltä mä vaikutan kyllä joka tapauksessa. Vääntelen käsiäni ja kuulostan just niin hermostuneelta, että voisin helposti uskoa mäiskiväni hotellihuonekaluja ja tekeväni amatöörimäisiä pankkihuijauksia sunnuntaiharrastukseks. Sen pahemmin siisti kauluspaita kuin jäykkä ryhti ei auta, kun sekoan milloin missäkin faktoissa. Missä mä minuuttien tarkkuudella olinkaan vahingontekopäivänä ennen Seppele-bussin lähtöä? Mikä päivä se olikaan, kun kerroin maksaneeni ekan erän korvauksia ja milloin tajusin, ettei ne menneet perille? Ja kulma, johon Köyriönkoskella ollaan tartuttu kovin hanakasti: miksi mä ylipäänsä suostuin maksamaan, jos en muka oo syypää aiheutuneisiin vahinkoihin?"Mä-- En tiiä, halusin vaan hoitaa tän pois alta." Koska tiesin, että olis yhtä tyhjän kanssa selitelläkään?Köyriönkosken hotellinjohtaja ja tuore omistaja Lea-Maija Hakalainen on ihan yhtä kylmäkiskoinen kasvotusten kuin puhelimitse. Se ei sano mitään tahditonta, ei raivoa, pysyy vain tiiviisti kannassaan. Mietin, tekeekö senkin mieli pyöritellä silmiään kehotuksille jakaa tuntemuksiaan, että me voitaisiin tässä paremmin asettua toistemme asemiin.“Olen tässä toki ikävissäni, sillä kiireisenä ihmisenä selvittelisin mielelläni muutakin, kuin tällaisia ilkivaltatapauksia. Kyse on kuitenkin periaatteesta, merkittävästä omaisuusvahingosta ja nyt sitten korvausmaksuhuijauksen johdosta myös hotellin kunniasta.” Ookoo, Lea-Maija. Ehkä se on kiirestresseissään ihan itse käynyt raatelemassa mööpeleitä. “Meillä on todisteita, joiden perusteella en kyllä voi suositella sua lähtemään täysmittaiseen oikeusprosessiin”, peesaa Köyriönkosken – vai Hakalaisen? – nuori asianajaja Lindholm.
Se vaikuttaa jopa vähän vaivaantuneelta siitä, miten läpihuutojuttu tää sille on – ei ketään lakikiemuroista ymmärtävää, jonka kanssa sparrata yksityiskohdista, pelkkää hillittyä rutiinirökitystä hotellin puolesta. “Mitä hiton todisteita muka?”, mä tyrskähdän epäuskoisena. “Sitä me ei tässä vaiheessa jaeta.” Katse pyyhkäisee pöydän halki Lindholmista Hakalaiseen, Hakalaisesta meidän vapaaehtoisena sovittelijana toimivaan käräjätuomari Nguyeniin.
"Muistuttaisin, että sovitteluprosessissa läpi käymämme tiedot ja tuntemukset ovat luottamuksellisia. Oikeudessa niitä ei tule käyttää, mikäli sinne asti päätyisitte. Uskon kuitenkin, että tässä voidaan hyvin vielä--"
Nguyen vilkaisee sille annettuja pankki- ja hotelliasiakirjoja, katselee ymmärtäväisenä kumpaankin suuntaan ja yrittää saada tolkkua tilanteesta. Se on ohjaillut keskustelua taitavasti kohti tasapuolisuutta, mutta silti tilanne muistuttaa jotain kirottua KivaKoulun aikuisversiota Ehkä siks tää tuntuu niin hyödyttömältäkin. Kylmä hiki pistelee niskaa. Mä avaan suuni sanoakseni jotain, unohdan sen välittömästi, ja unohdun tuijottelemaan mäntypöydän pyörrekuvioita edessäni niin tiiviisti, että Nguyenin seuraava sovittelukysymys menee täysin ohi. Päässä pyörii: miten hitossa tää tilanne on voinut edetä näin pitkälle, miten hitossa kaikki faktat selkeesti puhuu mua vastaan, vaikka mä tiedän--
Muistelen Cellan selkkausta Holmien kanssa. Onko tässä oikeesti käynyt joku maailman karmein sekaannus, vai--? Onko Juli salaa joku mastermind? Mitä vittua? Mua kaduttaa ihan aavistuksen, etten pyytänyt Hannekselta jotain virallista lausuntoo meidän respassa jumittamisesta, kun se väitti voivansa auttaa. Että ehkä se ois voinut palautella uskoaan kellonaikoihin. Vaikka tuskin sekään ois paljoo tästä tilanteesta muuttanut, jos kerran on jotain todisteita. “Meillä olisi versio sovitteluvaatimussopimuksesta valmiina”, Hakalainen kertoo kyllästyneeseen nuottiin. “Sen voi allekirjoittaa vaikka heti, jos keskustelua ei enää synny.” Melkein säpsähdän, kun seuraavaks tunnen Miilon hipaisevan mun käsivartta. Katsoessani sitä vastassa on varovaisenkysyvä ilme, enkä osaa vastata siihenkään mitään. “Tai”, Miilon ääni on vaimeanrauhallinen, kun se kääntyy muiden puoleen ja puhuu ekaa kertaa sen jälkeen, kun kaikki esittäyty, “voitas nyt pitää se tauko, josta oli puhetta.”
"Tehdään niin, ei kenenkään tässä vielä tarvitse mitään päättää", Nguyen toteaa.
En oo varma, onko se jotain ahdistusta vai ehkä sittenkin sitä tuttua lämpöä, joka mun rinnassani puristaa.
*** Sovittelutoimiston tupakkapaikka löytyy suojaisasta sisäpihanurkkauksesta. Siellä mä nojaan savukettaan lainatulitikulla sytyttävän Miilon kylkeen, juon monta kulausta vesipullostani ja nojailen punatiiliseen seinään. Joku vanha tehdasrakennus, laminoitu kyltinkaltainen käskee varomaan katolta tippuvaa lunta. Mä yritän jotenkin kerätä itseeni, ja punnita samalla Köyriönkosken asianajajan tarjousta. Että ne ei pyytäis enää mitään ylimääräisiä korvauksia, jos myöntäisin kaiken ja maksaisin ne jo pyydetyt. Käräjäoikeudessa odottais oikeuskulujen lisäks aika hurjan monta päiväsakkoa, vähintään. “Ehkä se ei ois niin paha”, huokaisen, “Varmaan mä saisin lainaa tai jotain, voisin hommata kolmannen duunin vaikka S-marketin kassalta Julin eväsleipänä. Tai et en tiiä, eiks tollaset jää rikosteriksteriin ja kaikkee, jos tulis ees sakkotuomio?” Muistan Miilon olevan paremmin kärryillä tällasesta, kun se vastaa heti: “Ne jää kolmeks vuodeks sakkorekisteriin. Et ei se oo, niinku, yhtä paha. Mut ei kai hyväkään.” “Hyvä tietää. Tuli mieleen, tietkö, et– miten ne sun rattijuopumuskeissit selvis?”, mä kysyn vähän varoen. Jalka tuntuu kireelle vedetyn tuen alla tv-lumisadepuutuneelta, kun yritän taivutella sitä. “Ainaki suoraviivasemmin kun tää”, Miilo hymähtää kuivasti. Mä toivon epätoivoisesti, että huomaisin kyllä, jos oisin tökännyt kysymyksellä johonkin liian kipeeseen. “Ajokielto, sakkoja, toisesta tuli lyhyt pätkä ehdollista. Olin ihan pentu sillon.” Tunnen, miten kulmat kohoaa vähän ehdollista-sanan kohdalla. Kiskon ne alas, ja hetken hiljaisuuden jälkeen nappaan tupakan Miilon etu- ja keskisormen välistä, naurahdan: "Hyvä."
Tällä kertaa osaan olla yskimättä, kun imen savua keuhkoihin, mutta ojennan tupakan silti takaisin Miilolle, kun tunnen leikkisänkevyen tukistuksen. Melkein välittömästi Miilo jatkaa mun niskakiharoideni hiplaamista, ja hymyilen ekaa kertaa sitten taksista kipuamisen. “Tai et syvältä, mut hyvä siis, et ei pahempaa sotkua”, selvennän. “On kiva kun en oo ainoo paatunut rikollinen tässä, mut suhun ois ollu vaikee tutustuu, jos oisit esim ollu linnassa.” “Nii”, Miilo kääntyy puhaltamaan savupilven musta poispäin, hymyilee jotenkin vaikeasti, kun tavoitan sen katseen. “Paitti et sä et oo tehny mitään.” Kun me palataan sovittelupöydän ääreen, mä kuulostan jo vähän vähemmän syylliseltä. Se ei hetkauta hotellinjohtaja Hakalaista.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 4, 2023 13:06:44 GMT 2
30.1.2023 - Voisi sen kai ottaa iisimminkin
Kaikki on pois sijoiltaan, mikään ei käy järkeen.
"Voitte kyl, en tiiä, pitää ne mun aiemmat korvausrahat, jos löydätte jostain tilinne perukoilta jemmasta. Mut mä en--"
"Ei tule löytymään. Tässä on nyt annettu mielesäni erittäin reilu mahdollisuus tulla vastaan."
Miksi täysin vieraiden ihmisten täytyy olla niin uskomattoman syvältä? Ihan kun ne oikeesti voittais mitään sillä, että--
"Mut mä en oo tehnyt mitään."
"Täysmittainen oikeusprosessi ei ole tässä mielestäni kenenkään hyödyksi--" "No mitä helvetin järkee teiltä oli sit alottaa sellanen, jos--"
Ja miksi Kirin täytyy olla niin helposti nurkkaan ajettavissa? Hetken se on vihainen kaikille, jotka pysty istuun sovitteluhuoneessa kuin päivällispöydässä. Ja itselleen.
"Sovittelu on juuri oikea paikka avata tuntojaan, mutta pyytäisin silti--"
"--jos haluutte vaan muka lyödä kättä päälle asiaa selvittämättä?"
"...--Rautiaista muistamaan vastapuolen asiallisen kohtaamisen."
"Kiri--"
"Eiköhän ole sitten selvä, että sovitteluprosessi päättyy tähän? Voit varmaan merkitä johonkin pöytäkirjaan, miten Rautiainen--"
Tyylikästä. Ainakaan oikeudessa ei sovitteluprotokollan mukaan voida käyttää Kiriä vastaan sitä, kuinka epäasiallisen äkkiä se nousi ja häipyi paikalta, pysähtyi ainoastaan odottamaan Miiloa.
Niin että, se siitä asian äkkiä pois päiväjärjestyksestä hoitamisesta.
*** Tulevaisuus on sankkaa järvenselkäsumua, jonka läpi Kiri ei ole vuosiin osannut kulkea – ei pitkälle, ei ajatuksella, se ei ole luottanut löytävänsä maata jalkojensa alle. Tai ehkä se ei vain halua? Uskalla? Ainakin ajelehtiminen on helpompaa. Kiire lauttanaan Kiri on vilkuillut niitä taivaanrannassa karmivan kirkkaana palavia säikeitä toivoa.
Nyt Kiri ei osaa kuin tuijottaa tulevaisuuden häilyviä sumukuvia. Se tuijottaa kasvavaa velkavuorta, jo päätään pudistelevaa asianajajaa, joka tietää kertoa, että olisi todella kannattanut valita toisin, näkee ennemmin tai myöhemmin täysporttikiellon tallilta, toisiinsa puuroutuvat harmaat työpäivät Liekkijärvellä. Se erottaa heijastuksesta pikkukaupungin ahtaan köyden kaulallaan, Miilon, jonka katseessa jokin on muuttunut ja Kiri tietää, miten turhaksi vaivaksi on muuttunut-- Vielä kotonakaan Kiri ei tiedä, miten päin olla. Se antaa Miilon silittää kättään ja pureskelee salmiakkia, yrittää taikoa esille sen hymyn, joka melkein syttyi huoltoaseman ankeassa hyllyvälikössä. Kiri pyysi Miiloa valitsemaan (se ei jaksanut miettiä ei osannut päättää yhtään mitään) ja tajusi kassalla, miten isolta asialta kaiken absurdin ja typerän keskellä jokin ihan pieni saattoi tuntua. Että Miilo tunsi Kirin niin hyvin, muisti, välitti tarpeeksi pistääkseen merkille hitto huoneennurkassa silloin tällöin lojuvat tyhjät salmiakkipussit.
“Vois sittenkin vaan paeta koko sotkuu", Kiri kuiskaa myöhemmin, kun se on ihan vähän vähemmän väsynyt kaikkeen ja jaksaa taas avata suunsa. "Vaik sun laivalles, tietkö kansainvälisille vesille. Tai Tukholmaan, ei mua ikinä löydettäis muiden kehnosti ruotsii puhuvien suomalaismuuttajien joukosta."
Ne istuu edelleen sängyllä vinokaton rajassa, ja Kiri on viimein pujahtanut Miilon kanssa viltin alle, nojaa päätään sen hartiaan.
"Tietkö, et asuisin vaik siellä jossain kahvilassa, ja sä toisit mansikoita kun tuut käymään. Ja salmiakkii, oon varma et Ruotsissa ei oo yhtä hyviä.” "Se ois kiva."
Kiri sulkee silmänsä, yrittää vain olla. Sekin tietää, ettei oikein voi muuta. Silti se tuntuu edelleen suunnilleen yhtä helpolta, kuin rusakolla olisi loikoilla koipi karhunraudassa. Jos rusakko siis joutuisi miettimään raha-asioita ja syyttömyyttä ja uhkailuja todisteista.
***
Kuu on kiivennyt ylemmäs ikkunaruudun nurkkaan. Miilo juo haaleaksi jäähtynyttä teetään, Kirin oman kupillisen viimeinenkin siemaus poltti vielä kieltä. Oliko suurempi syypää siihen vastakiehunut vesi, vai olohuoneen vitriinistä teenhakureissulla napattu matkamuistoviina? Kiri ei sanonut mitään kaataessaan sitä mukiinsa, tarjosi vain kulmiaan kohottaen Miilollekin.
Nyt se piirtelee nysäksi kuluneella kajaalilla Miilon vasempaan käsivarteen. Mitä lie hymynaamoja, söherryksiä, se outo tyylitelty S-kuvio, jota kukaan ei varmasti osaa piirtää oikein. “Moi”, “m.k.s. on söpö”, “kiri was here”. Yksi katoavanpieni sydän, jonka Kiri naamioi osaksi olkavarren Otavaa.
Miilo kääntyy vaivattomasti laskemaan teekuppinsa lattialle, Kiri kurottautuu suutelemaan sen selän nikamajonoa.
“Tieks, et tolla notkeudella sä oisit varmaan voinu olla joku luonnonlahjakkuus baletissa?”
Miilo ei vastaa. Sen suupieleen ilmestyy pieni kuoppa, jonka voisi laskea hymyn aluksi, ellei se olisi ollut koko illan ihan yhtä ei-hymyileväinen kuin Kirikin. Otsahiustensa mustan verhon takaa se katsoo Kiriä, kättään, Kiriä, suoristautuu.
“Lähteeks toi pesussa?”
“Ei. Sun pitää tehä joku ihosiirre varmaan.”
“Okei hyvä.”
Miilo painaa huulensa nopeasti Kirin kaulaa vasten, ennen kuin nappaa kajaalin itselleen ja testaa sitä Kirin solisluuta vasten. Kylmiä väreitä.
“Anna mä arvaan. Live, laugh, love?”
“Mist tiesit?"
"Viides aisti." "Ei kuitenkaan kuudes?" Kiri tuhahtaa melkein huvittuneesti, kallistaa päätään. Hetken kaikki on tuntunut ihan normaalilta, vain tältä hetkeltä, eikä miltään menneeltä tai tulevalta.
Se kevyt normaalius kuitenkin juoksee ohitse nopeasti, ja taas Kiri vihaa jo etukäteen tulevia viikkoja. Vähintään. Epämääräinen viina kirvelee kurkkua vielä pahemmin, kun huikan ottaa suoraan pölyisen pullon suusta. Kiri irvistää, laskee pullon kauemmas ja irvistää turhautuneena uudelleen, kun kun tuntee nilkkansa vääntyvän ihan vähän liikaa patjan ja painonsa välissä.
Ei tätä voi turruttaa.
Kiri toivoo epätoivoisesti, että jotenkin taikaiskusta kaikki olisi helppoa ja hyvin, kun se nappaa tyynyjen väliin seilanneesta pussista vielä muutaman salmiakin ja käpertyy takaisin Miilon kylkeen. Tietenkään se ei mene niin. Sen sijaan väliin valuu jokin hiljainen, kuvottavan ruma pelko, kun se tuntee sormet poskellaan, katsoo Miiloa näkee sen epävarman ilmeen tajuaa – tästä pojasta (joka on vain siinä joka pitelee Kiriä on sen puolella
jonka Kiri on, joka on Kirin outoa ja pökerryttävän totta)
tulee sille aina sekuntti sekuntilta tärkeämpi, eikä Kiri tiedä, miten kaiken sen välittämisen on tarkoitus mahtua olemaan olemassa, kun jo nyt siihen hajoaa eikä se silti tiedä, onko samaa vauhtia mahdollista oppia vahvemmaksi sitä kylmyyttä vastaan joka jää kietomaan kätensä Kirin ympärille silloin, kun se katselee katoavaa bussia tai laivaa tai kuvaa ruudulla tajuaa että se tulee katsomaan niitä vielä sietämättömän monta kertaa kerta kerralta varmempana, että odottaa jo seuraavaa tai edes seuraavaa unta pelkää, että Miilo tuntee sen saman kylmyyden tuleeko se aina sattumaan näin paljon, enemmän ja mitä jos yöt ennen lähtöä on aina vähän lyhyempiä, vaikeampia, eikä vain tänään
eikä Kiri silti uskalla ajatella loppuun: miksi tän on pakko olla näin? eikä se osaa ei uskalla
kuvittella sumuverhoa, jonka takana ei olisi odotuksen epävarmaa kipua näin sen on pakko olla.
Kiri nielaisee, räpäyttää silmiään. Katsoo Miiloa niin sumean läheltä.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 5, 2023 20:30:35 GMT 2
31.1.2023 Savusalontien takapiha on vähän mäkinen ja iso. Silti Miilo kahlaa lumimeren halki Kiriä kannatellen. Kiri huomaa taas, ettei Miilon edes tarvitse sanoa sitä kasvotusten ja suoraan ja ääneen, jotta Kiri ymmärtäisi. Kaikesta huolimatta, edelleen, nytkin kun Kiri on ollut niin hiton nolo ja huonona ja vaikeaa seuraa -- piha on hiljainen kun Ilona ei enää hauku, ainoastaan lumi askelten alla narskuu, ja silti Kiri kuulee: Okei. Mä rakastan sua.
Ilona juoksee tassut rapisten sisälle Kirin avattua oven. Ennen kuin ne seuraa Miilon kanssa perässä, Kiri tarttuu Miiloa kädestä painaa sen vasten verannan seinää silittää pakkasen puremia kasvoja kiroaa tummpujaan. Suutelee, kuin yrittäisi löytää taas yhden tavan pysäyttää ajan. Maailman kauneimmissa silmissä on edelleen vähän lumihangen naurua, kun Kiri katsoo Miiloa vakavana, henki lämmön salpaamana, ja sanoo: "Sä oot niin-- niin hiton hyvä, tajuutko?"
*** Tällä kertaa Miilolla ei juuri ole ympäri ullakkoa levinneitä matkatavaroita, joiden pakkaamisella tai pyykkäämisellä voisi viivytellä. Toisaalta se jättää aikaa muulle. Kiri pitää sitä ihan hyvänä lasi puolitäynnä-tilanteena -- ne voi unohtaa puhelimensa yläkertaan ja teeskennellä vain sen karkoittavan tuntien vierimisen mielestään, ne voi lämmittää saunan keskellä päivää ja luottaa siihen, että kaikki muut on poissa kotoa pitkälle alkuiltaan. Miilon hiukset tuoksuu vähän savulta, kun Kiri hautaa nenänsä niihin yritettyään olla neuvomatta liikaa, kun opetti sitä sytyttämään puusaunaa. Suihkussa Kiri jättää olkavartensa kuuraamatta, ettei Miilon taiteilema kukka katoaisi vielä. Se ei heitä yhtä paljon löylyä kuin yleensä kun muistaa, miten Miilo vähin äänin pakeni alalauteelle jouluna. Hymyilee, kun Miilo löytää kuvioita seinän pihkasta.
Kun ne lojuu olohuoneen sohvalla hiukset vielä kosteina ja jalat limittäin, toistensa paidoissa (Kiri on luvannut ja vannonut, että Miilo saa omansa takaisin vielä ennen kuin lähtee, lainannut sille itse pehmeimmän hupparinsa), Kiri ei vieläkään mieti liikaa Köyriönkoskea tai kipeitä asiota. Yö on pyyhkäissyt ne kauemmas ja Kiri on päättänyt, ettei anna niiden palata nyt, kun Miilo vielä on tässä ja tunnit käy vähiin.
Viimeinen Helsinki-Liekkijärvi-Helsinki-bussi, jolla juuri ja juuri ehtii kahdeksaksi Katajanokan satamaan, lähtee neljältä. Kun ulko-ovi käy ja eteisestä kantautuu Adan tervehdys vastaan sännänneelle Ilonalle, Miilo hätkähtää ja kääntyy ottamaan puhelimensa sohvapöydältä. Kirin katse singahtaa olohuoneen kaappikelloon, joka on poikkeuksetta vähän jäljessä. Tottumuksesta Kiri laskee erotuksen: oikeasti kello on 16:15.
Olisi ehkä pitänyt tajuta. Päivän kirkas sinitaivas on jo reunoiltaan auringonlaskun punaama.
Miilo tyrskähtää, painaa kasvonsa Kirin paitaan. Tai siis, omaansa. "Voi helvetti sori en tajunnu mitä-", Kiri sanoo.
"Nojaa", Miilo sanoo.
"Anna mä vien sut, sit ehit ihan hyvin vielä?"
Miilo kohottaa leukaansa ja kulmiaan. "Eiks sun jalkas-...?"
"Se oli huono vaan Antonin ikijumikytkimen kaa, en tajuu se on töissä autokorjaamolla miksei se--", Kiri naurahtaa vähän hermostuneesti, pudistaa päätään kuin päästäkseen takaisin raiteille ja jatkaa: "Siis, et Ada lainaa kyl varmana, ja sil on automaattivaihteinen, eli älä mun jalkaa mieti."
Hetken Miilo on hiljaa, katsoo Kiriä jotenkin ihan vähän oudosti, ehkä. Sitten se suoristautuu istumaan ja haroo hiuksiaan, vilkaisee taas puhelintaan. "Heitänks sul bensarahoi?" "Ihan sama, ei sun tarvi ainakaan. Mut--", Kiri laskee sormensa Miilon hartialle, katsoo eteiseen ja näkee huojennuksekseen Adan auton neonkirkkaan pehmoleluavaimenperän naulassa, "--voidaan tyyliin leikkii, et ne on jotkut roadtrip-treffit?" Ajatus hymyilyttää Kiriä, ja siksi se tuntee itsensä ihan vähän itsekkääksi. Pari tuntia autossa on silti pari tuntia Miilon kanssa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 7, 2023 7:16:16 GMT 2
31.1.2023 - Kehä 3
Sen on oltava joku universaali totuus, että Helsingissä on ihan karmeeta ajaa. Tietenkin mä oon ravannut täällä yhtenään, vaan en ratissa. Pitkään en ees tarvii mitään suuntaohjeita, mutta heti kun me ollaan kehäkolmosen sisällä ja niille ois käyttöö, Miilo rupeaa hurjan tuttavalliseks paikannimien kanssa. Lopulta mun on pakko pyytää käännös landeks.
"Levikset repee ja sillen", suupielet mutristuu vähän huvittuneina, kun vilkasen Miiloa nopeasti, "Mut mä en ehkä sittenkään tiiä, et mikä noista on just se Sörkän liittymä."
Silti vatsaa kouraisee katumus, kun Uspenskin katedraalin katot kohoaa hämärän keskeltä majakkana ja mä tiedän heti, että ollaan ihan ajoissa ihan liian lähellä satamaa. Vaikka aika pysähty tien varrella armolliseks kauniinpakahduttavaks hetkeks, vaikka oon taas varastanut enemmän tunteja kuin aattelin saavani. Vaikka mä pidin Miiloa kädestä melkein koko loppumatkan. (Huomattuani et se on mahdollista mä päätin, että ihan kaikkien autojen pitäis olla automaattivaihteisia ja täysin ykskätisesti operoitavia. Miten se ei jo oo joku standardi?) Liian pian me istutaan pysähtyneessä autossa terminaalin parkkipaikalla. Liian pian me nieleskellään hiljaisuutta, ei tällaseen vieläkään oo mitään oikeita sanoja, on vaan--
Hitot siitä, miten kipeään kulmaan murheenkryyninilkka taipuu, kun könyän penkkien välisen pömpelin yli melkein Miilon syliin.
"SEURAAVAKSI KELLO KAHDEKSAN UUTISET, MUTTA ENSIN KUULEMME--", radio huudahtaa päälle, tajuun osuneeni siihen matkalla.
Se saa Miilon nauraan mun huulia vasten sitä vaimeeta, vähän melankolista nauruaan. Kurkkua kuristaa jo ihan helvetin uhkaavasti, mutta yritän salata sen. Kun mä valun takaisin istumaan ja pelkääjänpaikan ovi aukee, Miilo katsoo mua pitkään -- niin pehmeesti ja kipeesti samaan aikaan, et siihen vois vaikka kuolla. Mä yritän hymyillä. Nielaisen. Puristan silmäni kiinni. Katson ylös.
Sitten Miilo jo katoaakin kohti terminaalia. Joku heiluttaa kättään sen suuntaan kauempana ja mä mietin, onko se laiva-Arto. Miilo kerto kertoneensa sille musta, kerto sen lähettäneen ilosia terveisiä, ja mä mietin, että tää Artsi on selkeesti niistä se miljoona kertaa mukavampi. Onneksi. (Luoja, mikä leijuva ilo muhun sillon iski -- ihan vaan siitä tiedosta, että Miilo kerto yhtään kenellekään. Musta, meistä.) Tuttu hiuspehko, takinselkä, hartioilla roikkuva vaaleansininen kaulahuivi joka on mun, muttei mun -- ne hukkuu aaltoon ihmisiä.
Hetkeen mä en en
pysty kuin tuijottaan eteeni ja puristaan rattia sormet valkosina nieleskeleen sadetta jota ei oo tai kipeitä ajatuksia joita oon koko päivän puskenut piiloon itseltänikin, en hengitä hengitän liikaa, äriseen mielessäni sille, miten typerää ja miten liikaa tää-- Ei se oikeesti oo ollut joka kerta vaan vaikeempaa, eikä tuu väistämättä oleen, niinkun eilen tuntu. Kyllä mä tiedän sen. Nyt mä tiedän senkin, että me todellakin nähdään uudestaan ja niin pian kun vaan pystytään, että on okei luottaa siihen ja että on jotain, mihin nojata, eikä vaan jotain tyhjää hukuttavaa sumua. Että se on hyvä luoja mun poikaystävä, jota en vaan hetkeen nää, eikä joku tosta noin vaan katoova parin kuukauden unikuva.
Sen ajatteleminen auttaa vähän, moottori hyrähtää käyntiin.
Silti tää on niitä harvoja kertoja kun oikeesti toivon, että voisin vaan. Itkee kaiken pois? Yritän lähtee ajamaan, mutta pian on pakko vetää auto ekan vastaan tulevan huoltsikan pihaan. Kaikki tuntuu vähän liian kelluvalta ja unimaiselta ja äkkiä mä en luota itseeni ratissa. En oo ihan varma, miten pitkään istun siinä parkissa. Vilkuilen ohi kulkevia ihmisiä ja yritän tehdä sovintoo keuhkojeni kanssa. Lopulta viileenkostee ilma iskee niskaan. Löydän itseni tankkaamasta, juomassa kupin kahvia kiiltävän valkovihreenkoivupuisen kahvion loisteputkilamppujen alla. Kassalla mä mietin, että ehkä täällä ei tuijotettais niin pitkään, jos pitelisin Miiloo kädestä.
Jatkan matkaa. Radio soi täysillä, niin että sen yli yltää vaan karttasovelluksen mekaaninen ääni. Oon vähän suolanen ja vähän helpottunut siitä, ettei Google Maps puhu etelää.
Helsingin tiet on harmaita ja märkiä. Paikoittain myös värivalohejiastusmärkiä. Mä jään niihin liikennevaloihin joissa tulomatkalla käännyin suuteleen Miiloa, hätkähdin ja nauroin, kun takaa kuuluva tööttäys kerto meidän missanneen vihreet. Nyt mietin: onko nää niitä katuja, joita Miilo on joskus kulkenut niin yksinäisenä, ettei siitä siedä ees puhua? Adan auto tuoksuu purkalta ja lasinpesunesteeltä, mutta mä kuvittelen edelleen kasvoni vasten jonkun kaulaa.
Tie vie aina vaan kaemmas satamasta. Mä mietin Miiloa, joka jo marraskuussa soitti mulle aamuyöllä, silmät kosteina ikävästä, enkä mä silti voinut vaan rynnätä sen luo. Sitä repivää tunnetta, kun sanoo okei nähään kohta , vaikka se kohta on ehkä kuukausien päässä ja jonkun on pakko kääntyä pois ensin. Miilon unia, joissa me ollaan Tukholmassa. Sen ääni kuulostaa aina niin pehmeeltä, kun se kertoo niistä.
Oikeuskulut. Ehkä-sakot, ehkä-velka. Sähkölasku. Puhelinlasku. Ruoka. Ratsastustunnit. Kuntosalikortti. Yhdet, toiset, viidennet. Polttopuutkin maksaa.
Silti oon jo jonkin aikaa yrittänyt säästää palkastani muuhunkin. Kun motari muuttuu niin pimeeks et se vois niellä mut elävältä, on pakko miettiä mitä vaan valoisaa -- kevättä, kesää. Katuvalojen oranssin kujan jatkuessa mulla on idea. Liekkijärven kylänraitilla siitä on tullut jo päätös. Vintissä mä en hajoa, vaan kääriydyn vilttiin ja lähetän Miilolle viestin heti, vaikka se saakin sen varmaan vasta aamulla.
MIILO
31.1.2023, klo 23:01 [hämärä kuva poolopaitaisesta Kiristä, se hymyilee ihan vähän]
sori saat k l e d j u s
takas taas lunnaita (ehkä mun hupparia mut ainakin ittees) vastaan
23:12
ja kiitti viel kun tulit muutenkin tietty, mut siis sinne sovitteluun tai et se oli jäätävää ja emt, mut paljon siedettävämpää kun sä olit siinä se meinas tosi paljon kun en oikeesti ois uskonu et kukaan ois eikä sunkaan ois tarvinnu
meinasin kirjottaa et oon sulle velkaa mut se kuulosti tyhmältä meinaan vaan, et voitko oikeesti sanoo jos sulle tulee mitään tollasta jos en sais vapaata niin ottasin sitä vaik ite, hah
tai et jos mä voin tehä mistään siedettävämpää
en tarkota et haluun et sut haastetaan oikeuteen tai mitään ok ja ei sun tietenkään oo pakko
jos et usko et se ois hyvä tms mistä vaan syystä
mut et varmistan et tiiät et jos jotain sellast tulee ja sä pyydät tai esim lähetät jonkun koodatun sos mayday-pullopostin "kolkkasin ärsyttävän asiakkaan vahingossa tuu kiri auttaan tän ruumiin kaa" "kuolen jos joku ei pussaa mua välittömästi" [tämän viestin lähetys on peruttu]"lotta on kadonnu, estelle rupes
maailman nuorimmaks pankkiryöstäjäks ja jonkun täytyy hakee se putkasta"
äh tai vaan, tietkö, haluun olla
OON siinä, jos tarviit niin nopee kun pystyn tai silleen jos annat mun olla
vaik tää onkin näin et sä oot siellä ja mä oon täällä ja se on syvältä
sä meinaat älyttömän paljon tarkotan sitä et joo lol noniin oon hiljaa et koko laivalta ei mee aamul verkko kun nää kilahtaa sulle kerralla moi
rakastan sua
23:43 [Kuva, jossa näkyy jääkaapin valossa puolentoista litran kokispullo. Se on täysin tyhjä, mutta pistetty silti takaisin hyllyyn. Kiri ja Miilo joi sen puolilleen ja löi vetoa siitä, olisiko se mysteerisesti juotu loppuun vuorokauden sisällä, huolimatta "KIRIN!"-tussimerkinnästä.] ok hitto voitit
meinaat älyttömän paljon silti
Sitten mä avaan pölyä keräävän läppärini ja kirjoitan hakupalkkiin:
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 20, 2023 21:41:27 GMT 2
31.1.2023 - Sitten mä avaan pölyä keräävän läppärini ja kirjoitan hakupalkkiin: silja line avoimet kesätyöpaikat
Muutaman klikkauksen jälkeen oon jo täyttämässä henkilötietojani työnhakulomakkeeseen. Olen kiinnostunut: keikkatyöstä. Olen käytettävissä: sen kuukauden pätkän kesällä, kun LiekkiPottua remontoidaan ja Paahtiskin pääasiassa leikkii villihevosta laitsalla, eikä mulla ole varaa luottaa pelkkiin tuurausvuoroihin Fleimissä.
Läppärin näyttö hohkaa kylmää valoa autioon ullakkohuoneeseen, ikkunasta puree inha veto joka muistuttaa, että ollaan vasta helmikuun kynnyksellä. Mä kuitenkin mietin vaan kesää ja Miilon merituulessa tempoilevia hiuksia, kun raksitan jokaisen mun puutteellisella kokemuksellani mahdollisen "osasto ja tehtävä, jossa haluaisin työskennellä"-kohdan. Tai siis, jokaisen, paitsi infotiskillä palvelemisen. Vaikka väitänkin osaavani ruotisa kiitettävästi, ei yhdenkään laivan virallisen informaationkulun pitäis olla mun kangerteluni varassa. Lausuisin jotain vähän väärin, ja pian joku matkustaja luulis pientä aallokkoa jäävuoreks. Joukkopaniikki, potkut, heihei.
Kerro meille lyhyesti, miksi juuri sinut kannattaisi rekrytoida meille?
"Mielestäni olisin loistava lisä laivanne henkilökuntaan, sillä olisin erityisen motivoitunut hoitamaan työtehtäväni nopeasti ja tehokkaasti, jotta voin paeta mahdollisimman usein luvattoman pitkille tauoille poikaystäväni kanssa. Mitään muuta paloa merille tai turisteja passaamaan minulla ei ole, mutta lupaan naamioida sen vittuuntuneella hymyllä."
Okei, ehkä kirjotan oikeesti jotain muuta. Työhakemuksissa valehteleminen kuuluu asiaan.
15.2.2023 - Ruotsinlaiva, hytit 2B ja 4F
Mä en herää lattialta, en ees puoliks, vaan Miilon ja seinän väliin kiilaantuneena. Käytävältä kuuluu arkista hälinää, moottorin hurina on pysähtynyt.
"Hei nukuks", mä mumisen vasten lämmintä ihoa ja kurottaudun naksauttaan yölampun päälle. "Ollaan kai perillä?"
Miilo ynisee unisesti, sen silmäluomet värähtää tavalla, jonka tiedän kertovan: oon hereil, mut aion leikkii, et en oo. soita vaik jotain sumusireenii, jos on asiaa. En tiiä ketään muuta, joka osais olla sekä noin nopee että noin hidas nouseen.
"Heitin mun kamppeet sinne toiseen hyttiin eilen kun en aatellu, käyn hakees."
"Mmmmm", Miilo kommentoi. Sen yli kömpiessäni mietin, rekisteröikö se mitään, vai nukahtiko ehkä uudestaan. Jalassa vihlasee inhottavasti, kun varaan painoni sille väärälle. Se vihaa mua edelleen, vaikka kuinka oonkin pitänyt lomaa pahimmasta rasituksesta. Ois kai pitänyt vaan maata kuukauden päivät, mut sitten olisin jo ollut niin tuskissani silkasta levottomuudesta, että oisin varmaan seonnut ja sahannut löysäilijänivelet kunnolla poikki itse.
"Oon kohta takas", lupaan hiljaa ja kumarrun pussaamaan kulmikasta olkapäätä. Varjossakin siinä näkyy joku haalea jälki -- puristiks mun sormet sitä yöllä muka niin lujaa? En toisaalta ihmettele yhtään. Kun kiskon vaatteita niskaani, päässä viipyilee niin elävä ja hyvä muisto vaan parin tunnin takaa, että se melkein tuntuu iholla ja saa mut ravistaan päätäni häkeltyneenä. Missä hiton välissä "anteeks mä en tiiä, mikä on-- tai et, miten sä yleensä--"-Miilosta on tullut niin hyvä--?
Ovelta mä meinaan huikata, että lainaan avainkorttii. En ihan täysin luota Miilon havahtuvan koputuksiin ovella, jos se on jo nukahtanut mukavasti uusiks ja tarttunut ajatukseen, ettei kuitenkaan oo heräämässä töihin. Jumitun kuitenkin hetkeks katsoon sängylle. Miilo makaa melkein poikittain ja hädin tuskin peiton alla, selkä kaarelle kääntyneenä ja käsivarret pitkinä retkottaen. Ruusukimppu ja sopimus palkattomasta lomasta loju matkalaukun päälle pelastettuina.
"Mieti", Miilon hengästyneet sanat poltti yöllä mun solisluuta, "jos et ois koskaan tullu röökille. Keväällä. Tai jos se ois toiminu. Se sytkäri".
Sit maailmassa olis jotain kammottavalla tavalla väärin, enkä mä edes tietäis sitä.
Ehkä mä vaan kuvittelin itseni uneen, Miilon jo nukahdettua ja laivan moottorin vielä huristessa, tai sitten mä näin oikeeta unta. Mut vahvoja mielikuvia tulvi mieleen silti.
Me tavattais Liekkijärvellä. Ois kesä, iltarusko Keilopellon saunapolulla -- kaikki melkeen kuin oikeesti kävikin, mut metsänreunassa mä näkisin jonkun ihan vieraan, ja se joku ihan vieras näkis mut, ja olis paljon oudompaa, miten me jäätäis tuijottaan toisiamme kuin kaks aaveen nähnyttä aavetta. Se kysyis multa suuntaa, se matkapahoinvoiva, metsästä esille rämpivä ja pikkukaupunkiin työkeikalle paennut Miilo. Mä kysyisin, mitä se haluu löytää. Se sanois, että sut varmaan.
Pikkumetsän puiden lävitse siivilöityvä kultanen valo sais Miilon silmät loistaan sinivihreinä kuin meri. Ei Itämeren tummalaineinen, vaan meri jossain kaukana täältä. Jonnekin ihan helvetin kauas me haluttais kumpikin paeta, ja ehkä me paettais yhdessä
Me tavattais Helsingissä. Mä oisin viimein keränny itsesäälini ja epäröintini, treenannu tuhat vuotta ja menny kansallisbaletin hakuihin. Niiden jälkeen mä oisin ihan puhkiuupunu, jännittäisin niin, et kaikki raajat on sekä sementtiä että heliumia. Mä menisin oottaan bussia vähän liian hienoon baariin, tilaisin drinkin -- "Tee sellanen mist ite tykkäisit, haluun vaan maistaa mitä tahansa paitti verta ja hikee."
Sit Miilo katsois mua tiskin yli, väläyttäis vinon hymyn, josta mä en sais silmiäni irti. Unohtaisin bussini. Yrittäisin epätoivosesti löytää ei-häiriköivän tavan kysyä: koska sun vuoros loppuu? Yöllä mä istuisin Miilon paperikämpän ikkunalaudalla ja etsisin Otavaa sen silmissä tuikkivista tähdistä.
Me tavataan bussiasemalla. Pride-jatkoilla. Hanneksen kustantamalla Hanami-matkalla, mut vaan pari vuotta myöhässä. Me tavataan, kun Lotta on ruvennut seurusteleen mun velipuolista vittumaisimman kanssa, ja Estelle täyttää niin monta vuotta että kaikki mahdolliset kutsutaan, ja mä ja Miilo nieleskellään ulkopuolisuuttamme jonkun pintakiillotetun juhlatilan nurkassa. Törmätään kaupassa. Putkassa. Ollaan samassa koulussa.
Koska meidän olis ihan pakko tavata jossain.
Tungen avainkortin taskuuni, suljen hytinoven mahdollisimman hiljaa.
Nyt ei tarvii miettiä, näenkö mä enää ikinä tota käsittämättömän kaunista, pelottavan kivaa surullistaväsynyttä tupakantuoksusta merilläpakoilevaa kuumaa hauskaa coolia kylmäsormista poikaa. Nyt ihan vaan hauskasta on tullut jotain vakavaa, enkä mä tajua pelätä sitä liikaa.
Nyt mä saan palata sen luo ja lähtee yhdessä aamupalalle Tukholmaan.
Kun löydän siihen hyttiin, josta on yritetty sisustaa vähän vähemmän karu ja joka silti toimi vaan pääsylippuna laivalle, mä näen neliömetrin kokoisen eteisen peilistä, että hymyilen edelleen.
Harjaan hampaat suihkussa, että istuisin vähän nopeemmin Miiloo vastapäätä kahvilassa. Että voisin kulkee käsi sen kädessä pitkin vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja miettii, missä sen unimummo asuis. Puen päälleni kivoimman villapaitani, ihan vaan että Miilo vois myöhemmin lämmittää sormiaan sen alla.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 21, 2023 21:42:27 GMT 2
10.2.2023 - Savusalontien känkkiskahvit, No. 64 238
Aamupalaa tarjoileva Iiris näyttää joltain Tainan ysäri-romcomin protagonistilta, joka flanellipaidassaan ja sotkuisessa tukassaan ja olen-ihan-saatanan-kuollut-hei-vaan-mutta-tässä-silti-kananmunia-huitelussaan paljastais jonkun ihan uuden huolettoman puolen itsestään, ja sais sen yövieraan tajuamaan, että voi ei, tää se on. Mä nojaan Savusalontien rikkinäisimmän keittiötuolin selkänojaan ja mietin, kukakohan Iiriksen vastanäyttelijä olis.
Keittiössä kaikki on edelleen kovin uv-tahraisia ja kärsiviä, vaikka on reippaasti keskipäivä.
Erittäin vaisu Liinu on juonut yhtä ja samaa vesilasillista koko sen ajan, kun oon ollut keittiössä, ja se Matthias lähti niin nopeesti, että ehdin just ja just näkeen vilahduksen vaaleeta päälakea ulko-ovella. Anton kuulemma joi melkein kokonaan ekan pannullisen Iiriksen keittämää kahvia, ja erakoitui sitten kananmunapekonilautasellisensa kanssa takaisin ovensa taa. Leipää nakertava Valtteri houri tovi sitten jotain saunaan sen kanssa nukahtaneesta Robertista, mikä on musta täysin absurdi ja vaan vähän hauska vitsi. Oliko Robert muka bileissä? Mä en vieläkään osaa päättää, mitä mieltä siitä kuuluis olla, vaikka yhdessä satulahuoneeseen jumittumisen jälkeen oonkin yrittänyt ottaa siitä selkoa enemmän. Sen verran mä kuitenkin tiedän, ettei Robert ole tyyppi, jonka kuuluis herätä Savusalontien saunasta.
Eihän??
Jalkaa särkee, vaikka lepuutan sitä just sellasessa koukussa, jonka pitäis olla hyvä. Olo on kuin kipeellä flamingolla. Mä en kuitenkaan halua istua, vaikka parikin tuoleista on vielä vapaina, sillä MUN paikan on vienyt se vihoviimeisin -- se, jolla ei mun mielestä olis mitään asiaa tän katon alle, mut joka ei salee suostuis mistään hinnasta häipymää, jos tajuais läsnäolonsa häiritsevän mua.
Toisin kuin Hannes yöllä. Mua melkein kadutti, että ees pistin yöllä sammuneen puhelimeni lataukseen heti ekaks aamulla, sillä siellä ei oottanut viestii Miilolta (okei, me viestiteltiin taas läpi illan ja se oli töissä, mut oon ehkä jotenkin ehdollistanut itseni toivoon jokasen näytölle kilahtavan viestin olevan siltä). Ei, vaan:
MOBILEPAY Olet vastaanottanut maksun 250,00 e Hannes Mesi
Voi luoja ihan oikeesti. En ees-... En ees alota. Mistä se tarkalleen ottaen kuvitteli maksavansa?
Miilon idea oli eilen kuulostanut hyvältä -- win-win. Mun ylpeyteni oli kuitenkin kiivennyt yön aikana esiin piilostaan, ja protestoi lujaan ääneen. No. Sitten mä kömmin ulos huoneestani, ja hetken ullakolla nenääni ja silmiäni käytettyäni tajusin: rahaa uppois aika nopeesti korvaan kaiken, mikä pakastimessa oli yön aikana sulanut. Ois HYVÄ, jos rahasta riittäis sen jälkeen yhtään mitään hommaan Miilolle jotain kivaa.
Ada oli tullut mua Ilonan kaa portaissa vastaan. Se katso mua sellasella arantuskasella ilmeellään, kun kysy: "Miksei toi pakastin oo seinässä?"
"Ei yltäny seinään tosta mun ovelta", nieleskelin.
"Mut miks se oli ovella", Ada sano niin hiljaa, että en oo varma, hävettikö sitä kysely vai oliko se ehkä vaan niin vihanen, että pelkäs rupeevansa huutaan, jos korottais desibelinkään.
"Siks vaan. Mä siivoon sen kyl."
"Okei."
Mut, Juli. Vitun Juli. Koluttuaan nälkäsen vuohen tuhovoimalla läpi kaikki Iiriksen ostokset JA Savusalontien kaapit, kuin ois omistanut esim kaiken, se kävi MUN tuoliini. Jonka kohdalle mä olin jo asettanut MUN ruman mukini. Kaataessani siihen kahvia niin kaukana Julista kuin mahdollista, Juli katsoi mua sen näköisenä, ettei ollut ihan varma, oonko myrkyttämässä sen vai viimein suostunut palvoon maata sen jalkojen alla. Mä tietenkin vedin kupin sen nenän edestä, ja kaadoin mukini niin täyteen pannunpohjilla, että kuumaa kahvia läikky vähän sormille. Ettei Julille vahingossakaan jäis pisaraakaan. Kahvii maistaessani mä kadun välittömästi. Se on niin hirveetä -- jotenkin tiskirättimäisen makusta, vahvaa kuin terva, puruja tarttuu hampaisiin -- , että ehkä ois sittenkin pitäny pakkojuottaa koko pannullinen tolle vitun vuohelle. "Ei tätä voi juoda", mä kähisen hiljaa, "kuka tän laitto tuleen ja miksei se käyttäny suodatinpaperii?" Kukaan ei ehkä kuule, tai sitten syyllinen ei vaan aio tunnustaa. Ymmärrettävää. Sinne kuitenkin meni talon vikat juhlamokat. Pistän kasarillisen vettä liedelle, että vois ees tehdä pikakahvia. Tai teetä. Kiehumista odotellessani mä kaivan puhelimen ja teen sen, mille eilen hymyilin kuin idiootti -- varaan lipun Miilon laivalle ystävänpäiväks.
"Aattelit sinkkuristeilylle lähtee?", pekoninkulmaa pureskeleva Valtteri vilkaisee näyttöä mun olkani yli, varmaan ihan puolivahingossa.
"Joo", mä haukottelen, "meen moikkaan Miiloo."
"Miks se haluis sut sinne?", Juli käkättää ilkeästi.
"Koska. Se on mun poikaystävä", mä mutisen rautalanganvääntelyäänellä. "Meen viettään sen kaa ystävänpäivää. Niinku ihmiset jotka on yhessä tuppaa viettään, oot ehkä kuullu sellasista?"
"Älä VALEHTELE, justhan Valtteri sano et se on SINKKURISTEILY."
Musta ei oo vastaamaan, ainoostaan huokaseen raskaasti ja laskeen muutamaankymmeneen. Mulkoilen vettä, joka näyttää edelleen kylmältä ja peilityyneltä. Mä vähän epäilen, että meistä kahdesta mä oon se, joka kiehahtaa ekana. Pitäis muistaa pyytää Miilolta anteeks, että mä kai sit kuitenkin lähetin sen numeron vahingossa Julille. Ties mitä roskapostii ja läähättelyvideoita se kohta alkaa saamaan.
Kaikkien kaveri ei tarvitse olla. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Ei, ei me voida vaihtaa istumajärjestyksiä jokaisen pikku kinan takia, oo nyt vaan se fiksumpi äläkä lähde mukaan. Joo, tietenkin tuut meille täksi jouluksi, kyllä Saskakin sut tänne oikeasti haluaa. Lähette vaika lämiin kiekkoja yhessä.
Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- mut entä jos pää ehtiikin räjähtää siinä välissä? Kuuluuko tällasta oikeesti sietää?
Eiks kukaan muu ihmettele, mikä helvetti tota vaivaa?
Se Matthias oli ihmetellyt. Se nous sen ansiosta välittömästi tallin kivojen tyyppien joukkoon, vaikka en oo ees nähnyt sitä Seppeleessä vielä. Rima ei oo kovin korkeella. Vai onko se mulla ehkä liiankin korkeella? Mulla on ollut jotekin outo olo sen jälkeen kun oon tajunnut, että mun kuitenkin annettiin jatkaa tallilla, vaikka mä löin Allua. Jotenkin vähän kaikkiin pettynyt.
Onks mitään, mitä ei katsottais sormien läpi kivan kollektiivisen rauhan nimissä?
Viimein kielellä polttaa pikakahvi, eikä tarvii ajatella vaikeita.
"Tällaset känkkiskahvit", huonetta katseellaan tovin mittaillut Iiris toteaa arvioivasti. Se lepuuttaa omaa jalkaansa vähän hassussa asennossa ja mä mietin, onko sekin kipee.
"Niin mitkä?" "Känkkiskahvit. Ne on sitä törkeenkitkerää kahvia mitä juodaan, kun kaikki on darrassa tai väsyneitä tai muuten vaan katuu kaikkea, istuu pöydän ääressä ja tuijottaa puolikuolleina mitä vaan, paitsi toisiaan." "Aa. Joo, no sellaset. Niit on täällä usein."
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 22, 2023 17:05:08 GMT 2
15.2.2023 - Kujilla (ok, en sittenkään vihaa Tukholmaa)Tukholma on kaunis, tai ainakin Miilo esittelee mulle vaan kauniita paikkoja. Sataman aamuauringossa sen katseessa on jotain kuristavan kirkasta, valo tarttuu kasvoihin niin, että saa mut taas tajuamaan, miten paljon me hengataan hämärässä.
"Mä en jotenkin tajunnu, et tääkin on oma saarensa", ihmettelen meidän ylittäessä siltaa Gamla Staniin. Turisteja, työmatkalaisia, vaan ei vielä mitään tungosta.
Mä oon myös aina aatellut, että se on ihan vaan vanhakaupunki, niinkun vaikka Tallinnassa ja Turussa, mutta Miilo sanoo Gamla Stan niin luonnostaan, että tajuan olleeni vaan väärässä. Mun on vähän vaikea käsittää, miten näin paljon vanhoja ja törkeen hienoja taloja on saatu a) säilytettyä ja b) ahdettua samalle pienelle saarelle kokonaisen linnan kanssa. Lumi sataa hiljaa ja kimaltaa auringossa, jää lumitähtikuvioina Miilon hiuksiin.
SE kahvila on sekä samanlainen että erilainen, kuin mä kuvittelin. Lämmin. Parvella mä härnään Miiloa sen unesta, niin että muutaman vähän liian tarkan sanankäänteen jälkeen se yskähtää. Poskilla on punaa, vaikka me ei enää olla pakkasen pureskeltavana.
"En usko et toi on mikään niin yleinen suomifraasi, et sen tunnistais", naurahdan.
"Ei, mut kyl tääl käy aika paljon kaiken maailman Pirjoja ja Pekkoja", Miilo mutisee kahvikuppinsa takaa, mut kuulostaa onneks lähinnä huvittuneelta.
Mä valun tuoliltani teatraalisesti vähän sivuun niin, että voin hetken teeskennellä piiloutuneeni palmuvehkan taa. Oikeesti mä en mieti Miilon unta niinkään paljon kuin sitä, kuinka usein se täällä käy. Käykö se aina itekseen? Tilaako se aina saman kahvin? Onko tää hiljaisempi, viidakkomainen nurkkaus parvella sen vakipaikka? Onks täällä sen mielestä kodikasta? Millanen Miilo oli, kun se kävi täällä ekaa kertaa, mitä se ajatteli?
Jotain niistä mä ehkä olen kysymässä, kun Miilon puhelin soi -- tai oikeestaan vaan värähtelee rytmikkäästi niin pitkään, että Miilo pyöräyttä silmiään ja kaivaa sen esille. Suupieli nytkähtää vähän, ennen kuin Miilo kääntää näytön mun nähtäväksi. Arto soittaa. Miilo näyttää miettivän vaan hetken, ja ojentaa puhelimensa sitten mulle. (Mä huomaan sormeni melkein automaattisesti pyyhkäisevän kohtaa puhelimen kuoren sivussa -- sieltä ei enää pilkota valokuvanreunaa.) Vilkaisen Miiloa kysyvästi.
"Sähän olit hyvä täs?", se kohottaa kulmiaan merkitsevästi, ja painaa vihreää luuria ennen kuin mä ehdin vastata.
Mä irvistän ja tartun puhelimeen.
"Hei", yritän kähistä niin kuolleesti kuin osaan. "No hei", linjan päässä joku kuulostaa siltä, ettei ihan tiedä, naurahtaisko vai huokasisko syvään. "Sitäpä tässä vaan, että attelitko tulla töihin tänään?" "En iha tiiä", yskänpuuska, "Sori oon ehk edellee kipee. Mut jos ei haittaa, et aivastelen laseihin--?"
Miilo peittää suunsa sormillaan ja katsoo pois, hartiat nytkähtää hiljaa. Mä huitasen sen kenkää omallani pöydän alla ja yskin vähän lisää, kun nauru uhkaa tarttua. Arto ei kuulosta erityisen vakuuttuneelta, vaikkei erityisen tuskastuneeltakaan, kun sanoo: "Juu, jaa-a, just." "Nii jep. Et ehk lepään viel huomiseen?" "Onko vakavakin sairaus?" "Ei varmaa, mut--"
"Pusutauti?" Mä tyrskähdän hiljaa, katson Miiloa vähän apuapyytävästi.
"Hah, KÖH, tai siis--"
"Kiva muuten tavata. Sanotko Miilolle, että kyllä sen tilalle joku saadaan mönstrattua, jos ei hommat maita?" Mä suljen silmäni ja ojennan luurin Miilolle. On pakko puristaa huulet tiukasti yhteen, etten vaan hekottais taustalla nolona. *** Hengitys huuruaa ilmaan. Mä tiedän täsmälleen, miltä mun vanha huivini tuntuu, kun sen pehmeän reunan läpi hengittää kylmää ilmaa, ja se näyttää edelleen tosi hyvältä Miilon kaulassa. Me kuljeksitaan päämäärättömästi ympäriinsä, enkä vähän huterasta, epätodellisesta fiiliksestä huolimatta vois just nyt kuvitella mitään kivempaa. Vähäuninen yö painaa enää vaan ihan vähän, kun kahvi ja aamupala on tehnyt tehtävänsä.
"Prästgatan", luen kadunviitasta ja mietin, missä risteilijän työtehtävässä tarvis kaikista vähiten osata kieliä. "Eli Papinkatu?" "Joo. Mut-", Miilo kuulostaa ihan rahtusen ylpeeltä osatessaan kertoo tänkin jutun kaupungista, sillä sellasella pienieleisen itsevarmalla tavalla, jonka huomas vaikka laivallakin, "-kaikki sanoo, et Helvetesgränd." Mä virnistän, kun parin sekuntin viiveellä tajuan. Helvetinkujan viimeisten ikivanhojen kivitalojen välistä kääntyy niin kapee välikkö, että sitä hädin tuskin tajuaa läpikulkukelposeks. Se kiehtoo mua. Kun me pujahdetaan kujalle, tuntuu entistä vahvemmin siltä, kuin oltais käännytty samalla parisataa vuotta taaksepäin -- ainoostaan kellarinhajusten seinien spraymaalaukset muistuttaa ajankulusta. Ja me. Vaikka olihan niitä graffitejakin jo jossain Pompeiissa. Me kuljetaan käsi kädessä, ennen kun ruvetaan tönimään toistemme hartioita leikillä kujan puolelta toiselle. En oo varma, loppuuks leikki siihen, kun Miilo töytäsee mut vahingossa pahki jotain päättäväisennopeesti ohi kävellyttä matkailijajoukkoa, vai siihen, kun kuja kapenee entisestään. Miilo harppoo pari askelta mun edellä, ja mä kohotan katseeni ylös. Talot näyttää kääntyvän melkein sisäänpäin, ja mä mietin, mitä vaatis, että seinät oikeesti joku päivä kaatuis yhteen. Me kuljeskellaan pidemmälle, mä jään katselemaan näyteikkunoita ja "tässä joku joskus kuoli", "tämä on muinainen sejase"-kylttejä. Kun aurinko on kiivennyt korkeimmilleen, Miilo ehdottaa et hypättäis jossain kohtaa metroon. Mä mutisen jotain siitä, miten mun jalkani on kyllä jo ihan ookoo ja tietty jaksan kävellä minne vaan se haluaa, ja Miilo vilkaisee mua vähän oudosti -- pehmeästi, epävarmasti, kyllästyneesti? Se sanoo, ettei ehdottanut sen takia, vaan et silleen pääsis ilmaseen taidenäyttelyyn. Mua hävettää ihan vähän, ja se sysää liikkeelle omituisia ajatuksia meidän jatkaessa matkaa Miilon luotsaamana. Mä muistan kaikki sen eilen sanomat häkellyttävän pehmeet kivat lämpimät sanat, ja silti jokin tarttuu vaan niihin pelonalkuihin, jotka tuntuu piikeiltä ruusujen seassa.
Vapaata, kuukaudeks, mun takia. Vaikka mun on pakko käydä töissäkin, ja tallilla, ja entä jos Miilon päivät käy ihan karmeen pitkiks odotellessa, kun se hädin tuskin tuntee ketään muuta Liekkijärveltä? Ei siellä oo muuta kahvilaa kun ABC -- eihän siellä voi hitto ees Woltata. Mä en tiedä, miks äkkiä taas niin pienet asiat saa mut takertuun kysymykseen, jota en ikinä kehtais kysyy yhtä monta kertaa ääneen kuin haluisin: Ooks varma? Ooks ihan varma?
"Hei", mä alotan varoen. Ehkä se johtuu vaan aiemmasta kähisemisestä, ehkä pakkasesta, mutta kurkussa tuntuu taas jotain, mikä tappelee vastaan.
"Joo?"
"Miten niin sua ei tavallaan haittais saada potkuja? Enää?"
Miilo on hiljaa, kääntyy vilkaisemaan mua nopeesti. Me ollaan nyt isomman tien ihmisvilinän keskellä, ylitetään pakokaasuntuoksuinen tie. Hälinä on niin kova, ettei Miilo ensin vastaa.
Näkymätön käsi mun kurkullani osaa äkkiä puhua, se kuiskii sanoja mun hampaideni taa: Tunnetko sä MUT tarpeeks hyvin? Mä sut? Mitä sit, kun sä tajuut, että mä en ookaan tän kaiken arvonen? Mitä sit, kun sä et enää haluu olla mun kaa? Miks sä sanoit, ettet muka VOIS enää lähtee? En mä helvetti haluu, ettet sä muka vois. Et sä voi--
"Tai unoha", mä sanon äänen hukuttaakseni, "Minne sit, eiks meillä oo vielä ihan hyvin aikaa?"
|
|