Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 24, 2023 20:27:27 GMT 2
15.2.2023 - Kända konstverk, tai jotain sellasta
Iltapäivä, ja Skinnarviksbergetin kallio on melkein tyhjä ihmisistä. Paikalliset on töissä, koulussa, turistit odottaa kai auringonlaskuun. Tai nousuun, en oo ihan varma ilmansuunnista. Tukholma aukee mun ja Miilon edessä postikorttimaisemana, sellasena, josta joku räpsis tusinan kuvia instaan ja joku toinen ehkä tuijottelis kaikessa rauhassa, yrittäis nimetä vastarannan rakennuksia ja lintuja jäätyneen meren yllä.
Mä osaan miettiä vaan ahdistunutta säröä Miilon sanoissa: "En haluu potkuja, koska--"
Ja sitten Miilo on hiljaa, sulkeutuu taas, tarraa mun kaulukseen. Ei sillä tavalla, jolla se tarraa, kun oottaa et suutelen. Kyllä mä erotan epätoivon epätoivosta.
"Joo?", naurahdan ja inhoon, miten hermostuneelta kuulostan. Yllättyneeltä, niinkun en ois ite just hermoillut--
Joo, koska? Koska MITÄ?
Mä odotan. Tuuli repii huivia Miilon kaulasta, ja mä korjaan sen hiljaa. Miilo katsoo edelleen minne vaan paitsi mua -- lumista maata, kenkiään, kallion reunalla lenteleviä pikkulintuja. Mä odotan. Ja puren kieltäni ja ja kuuntelen viimaan hukkuvaa sirkutusta ja odotan ja kiedon käteni maailman löyhimmäks varovaisimmaks tuulensuojaks. Kuuntelen sitä, miten Miilo tuskin hengittää.
En tajuu, miks se kuulostaa äkkii noin vaikeelta. En tajuu, miks mulla on jotenkin huojentunut olo, enkä sitä, miks mua jotenkin sattuu. En tajuu yhtään mitään.
Eikö oo täysin ilmiselvää, ettei Miilo haluu potkuja? Sithän sen pitäis hommata oikee kämppä Helsingistä, maksaa elareiden lisäks törkeen kovaa vuokraa jostain puolen neliön suihkuttomasta komerosta ja ostaa kaikki omat ruokansa. Kaikki noi pitäis kustantaa jollain ihan yhtä vittumaisella duunilla vaikka Heidi'sin baarirättinä, eikä sieltä varmana heruis lomaa viikoiks kerrallaan. Ei, vaikka Liekkijärvi miten ois bussimatkan päässä. Eli miksei Miilo vaan vastaa: "Lol, en haluu potkuja. Anteeks eks tajunnu, et puhuin eilen vaan pehmosia?" Kyllä mä NYT tajuan, että se tarkotti ilkikurisena ja hengästyneenä sanottuja "Eikä mua enää haittais saada potkuja"-sanojaan about yhtä tosissaan, kuin mä oon ollut vaikka luvatessani puhelinlinjaa pitkin: "Oon sun ovellas ihan just, pistä silmäs kii niin tuun nukkuun siihen viereen."
Että kyllä mä kai sen verran tajuan. On jotain liikaa. Väärin. Liian vähän. Ehkä se oon mä.
Okei, sä et osaa sanoa. Se on okei. En mäkään oo varma, osaisinko kuulla just nyt. Tajuun. Okei. Ymmärtääkö sen, jos mä vaan nostan sormeni Miilon poskille ja katson sitä niin kauan, että se katsoo takasin? Ehkä ei, mutta ainakin se katsoo mua. Äkkiä en haluu salakuunnella Miilon silmiltä asioita, joita se ei haluu sanoa. Ehkä mä kuulisin väärin?
Sitten mä nielen jotain vaikeeta ja suutelen Miiloa, vaikkei se rutistakaan mun kaulustani sillä tavalla. Onks se epäreilu pakotie vai jotain, mitä me kumpikin tarvitaan, ettei jähmetyttäis tähän jokskuks saamarin muistomerkiks? Skinnarvikbergets kända konstverk: "Pojkar som inte kan prata", lukis turistioppaassa sadan vuoden päästä. Tai jotain. En oo varma.
Miilon sormet on lämpimät, kun se laskee ne mun omieni päälle. Sen huulet on vielä lämpimämmät.
"Hitto tääl on kylmä", mä mutisen kaulahuiviini Miilon kaulahuiviin. "Joo nii on", se hengähtää mun hiuksiini.
"Mitä haluut tehä?"
"Mitä vaan sä haluut", Miilo sanoo, ja jokin siinä itkettää saa mut voimaan ihan vähän pahoin. Postikortti meidän edessä näyttää edelleen tosi kauniilta. Aurinko paistaa silmiin, ja lumi. Ne saa vaarallisensokaisevia kuvioita säteilemään näkökentässä vielä sittenkin, kun kääntää katseensa.
*** Miilo ei sano mitään, kun mä suuntaan kohti ekaa näkemääni T-kyltillä merkattua pömpeliä, puristaa vaan hetken mun kättä vähän kovempaa. Tai ehkä vaan kuvittelen. Ostan meille liput automaatista, ja tajuun vasta myöhemmin miettiä, oisko ne olleet halvemmat jonkun sovelluksen kautta. Liukuportaissa mä seison edessä ja käännyn hymyileen, kun tunnen Miilon pussaavan mun päälakeani ihan nopeesti. Joku muistomerkiksijähmettymisen tuntuinen jännite hellittää, edes vähän, ja Zinkensdammin metrolaiturilla mä osaan viimein kysyä, kumpaan suuntaan tästä kannattais lähtee. Miilo osaa viimein vastata, että tohon suuntaan varmaan. Kun me odotetaan metroa, mä huomaan: joku on tunkenut aseman roskikseen kimpun ruusuja. Sillä on kai ollut huonompi ystävänpäivä kun mulla.
Tajuun unohtuneeni tuijottaan kirkkaankärsineitä kukkia vasta, kun Miilo nojaa vähän mun käsivartta vasten ja kysyy: "Hmh?" "Ihailen vaan tätä asemaa", mä sanon, vaikka oikeesti mietin: onneks ne on oransseja, noi ruusut, eikä punasii. Se tuntuu jotenkin merkittävältä erolta, kun mä mietin Miilon matkalaukun päälle jäänyttä kimppua. Eilen mä seison vähän liian hienossa Helsinkiläisessä kukkakaupassa ja mietin: onko tää ihan liikaa, tai ehkä typerää, tai ehkä Miilo inhoo kukkia, kun ne kuitenkin kuolee nopee ja kaikkee? Ja samalla: ehkä mä sittenkin tykkään joistain kliseistä.
"Joo", Miilo hymähtää kuivasti, "tää on just sitä taidetta, mist puhuin." Se nyökkää aseman värikästiilistä seinää kohti, tarkentaa kuin pelkäis, etten tajuu sen latelevan sarkastisii pelkästään aseman kustannuksella, ei mun: "Tai et on pari oikeesti hienoo, tää on vaan asema." Mä hymähdän takaisin, enkä mieti ruusuja.
Metro on vaan metro, jossa on ahdasta, mutta Miilon kanssa on kiva istua sääret lomittain. Kun mekaaninen ääni kuuluttaa T-Centralenin, Miilo nytkäyttää jalkaansa ja katsoo mua vähän kysyvästi. Ovien sihinää ja yhtä mun tiellä olleelle metromatkustajalle nolona takeltelemaa "Anteek-- Ursäkta, kunde du-... Move?":a myöhemmin saan todeta leuka ylhäällä ja katse katossa, että tästä asemasta on oikeesti tehty nätti. Siniset ja valkoset kuviot kallionseinissä tuntuu olevan hurjan korkeella, paikassa, jonne ne ei ihan kuulu. Mä mietin, onko niitä maalanneita tyyppejä huimannut.
Hötorgshallen on vaan lyhyen kävelymatkan päässä. Miilo kertoo siitä parilla varovaisenylpeellä sanalla, vähän kuin keskellä kaupunkia komeileva mesta ois sen oma salanen löytö. Mulle se tuntuukin melkein siltä.
"Onks jotain sellasta ruokaa, mitä ei tarjota laivalla? Mistä tykkäät just täällä?", kysyn uteliaana, kun me pujotelaan ihmisvilinässä pitkin jotain Norrmalmin katua. "Ainakin yks koju tuol grillaa tosi hyvää kalaa", Miilo vastaa hetken mietittyään, kuin se ei äkkiä ois ihan varma, mitä mieltä on sellasesta asiasta kuin ruoka. "Ei kyl lohipizzaa", se kääntyy parin soraa ja lumea narskuvan askeleen päästä lisäämään kulmat koholla.
"Ha. Voin ostaa jonkun lätyn ja sen päälle eri kojuista pizzanpäälisiä", mä virnistän, vaikka oikeesti oon jo henkisesti istumassa oikeen ilosesti jonkun ahvenentuoksusen pikkukojun tiskillä.
Virne takaisin -- "Ookoo, nähään sit myöhemmin." "Eikun tietty haluun sun kojulles, kuulostaa hyvältä." Mä teeskentelen purasevani Miilon olkapäätä sen takin läpi. Sekin on joku laittoman tyylikäs vintageihme, vaikka onneks trenssiä lämpimämpi. Me kuljetaan halki torin, joka on varmaan tosi nätti kesällä. "Hei, mietin et--", mä alotan ohimennen, yritän ehkä ekstrapaljon kuulostaa siltä, kuin en yrittäis pahotella. Tai alottaa jotain uutta vaikeeta hiljasuuskilpailua.
"Joo?" "Et älä sit anna mun häirii sun töitä tänään liikaa, jos et haluu. Arto kuulosti aika kärsivältä. Ja silleen."
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 27, 2023 13:33:11 GMT 2
MIILO
27.2.2023, klo 13:20 hei voinks ehkä pistää instaan yhen kuvan mis näyt kunnolla löysin yhen mikä ei tärähtänykään ja näytät kivalta siin mut tajuun jos haluut pysyy mysteerisenä, mua ei haittaa kun tiiän ilman instakuviikin 13:26 tietenki en haluu pysyy mysteerisenä tai must ois kiva olla sun instas
rau.tiainen: @miilokuisma mulla oli ehkä mieles joku caption mut sit katoin tätä kuvaa uudestaan ja jotenkin unohin
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 15, 2023 1:37:50 GMT 2
14.3.2023 - Liekkijärven Wolt
"Mitä sä--", mä aloitan, ja sitten, hädin tuskin kuuluvasti jo Miilon kaulahuivia vasten: "Joo just ja just tarpeeks nopeesti."
Oon vetänyt keuhkot täyteen happee, ja se palaa ilmaan niin hiljaisina sanoina, että hädin tuskin saan itekään selvää.
"Hitto mä rakastan sua."
Viimein ihan kunnolla ääneen: "Onks tää uni?" Siinä sanoja, joita oon just ja just saanut muodostettuu sen jälkeen, kun oon avannut oven jo ihan valmiina hätisteleen jotain naapureita tai jumalankauppiaita, ja nähnyt niiden sijaan Miilon, jonka pitäis olla sietämättömänkivuliaanikäväävihlovan kaukana, eikä suinkaan ihan tossa mun edessäni myrskyn kolistelemalla verannalla.
Mua naurattaa ja ei. Ulko-ovi on edelleen auki, Miilon kylmät sormet mun sormissa mun hiuksissa, mun kämmen sen viileellä poskella, ja joka solu huutaa jotain häkeltynyttä pehmeyttä niin, et se ihan todella tekee kipeetä. Joo, ulkona ehkä riehuu lumimyrsky, mut mä tunnen rinnassani jonkun hiton hyökyaallon, joka melkein iskee laineita silmiin asti. "Ei pitäis olla", Miilo henkäsee, ihan kuin ei ois täysin varma, kuuluisko sen sanoo jotain muuta.
Mun suupielet kohoo täysin hillitsemättöminä. Nyt Miilonkin ilmeessä jokin muuttuu, hymy löytää varmemman jalansijan. Se on niitä sellasia hymyjä, joiden luottaisin lämmittävän mut koska vaan hypotermiakuoleman partaalta suoraan kesäiltapäivään. Miilo nojaa lähemmäs, kallistaa päätää suudellakseen ja--
--ja puree mua alahuulesta, ihan kevyesti.
"Nukuks?"
"En. Kiitti", mä nauran hiljaa ja kostan. Ihan kevyesti.
Eteisen lämpimänoranssi valo nielaisee pimenevän alkuillan, kun vedän meidät sisälle ja oven kiinni. Miilo tuoksuu edelleen lumipyrynvalkealta ja musteensiniseltä taivaalta. Ja itseltään, luojankiitos.
Me ollaan jo portaissa, kun mä saan muistutuksen siitä, mitä olin tekemässä ennen kun ovikello soi.
"Oletan", Valtteri kurkistaa olohuoneesta, "et käydään nää uusimmat Köyriönkoskihommat loppuun myöhemmin?"
En oo ihan varma, näyttääks Valtteri virnuilevalta vai vaivaantuneelta vai onko se ehkä maalannut koko naamansa vihreeks, sillä hädin tuskin tajuun katsoo sen suuntaan, käännyn vaan puolen porrasaskelman verran huikkaan sille jotain. Toivottavasti siihen suuntaan, että "Jep haha sori ja kiitos katotaan myöhemmin, oot edelleen mahtava kun autat". Eikä vaan "Häh joo--".
"Ooks sä-... Etteks te lähe satamasta taas jo aamul?", mä kysyn vinttiaulan pölyhämärässä, uskaltamatta miettiä yhtään mitään.
Miilon vastaus on varma: "Joo. Kyl mä ehin."
Mä en aio vielä laskea, kuinka monta tuntia on varastettavana. Tiedän vaan: jokanen sekunti kertoo, että Miilo halus käyttää tän lyhyen vuorokautensa maissa ajamalla keskelle ei mitään, vaan ollakseen hetken mun kaa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 15, 2023 20:21:53 GMT 2
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 20, 2023 23:57:35 GMT 2
14.3.2023 - SytytysherkkääKynttilät ympäri huonetta värähtää aaltona, kai ne tuntee ulkona tempoilevan tuiverruksen ikkunalasinkin läpi. Jälleen kerran mä tajuun etäisesti, ohimennen, miten huolimattomasti ne palaa. Kerran yks tippu hyllyltään melkein mun ja Miilon päälle – kai me oltiin kierähdetty sängyllä seinää vasten niin et laudat tömähti? Äkkiä liekki välähti hämärässä tähdenlentona. Se sammu onneks jo matkalla, tukahtu ilmavirtaan, mitä nyt peitolle roisku ja jähmetty puro steariinia. Me tuijotettiin toisiamme hengästynyt hetki, epäuskoo ja naurua ja aioiskopitänyvaroa? silmissä. Nyt mä haluisin ihan hirveesti vaan nukahtaa, Miilon rauhallinen hengitys ja sydämenlyönnit mun omaani vasten on parempii kuin mitkään lammaslaskutoimitukset ikinä. Oon ollut koko illan ja yön ihan varma: kun aikaa ei vaan ajattele, se katoaa olemasta. Että Miilolla on kyky luoda meille pelkällä tahdonvoimalla joku ihan oma, vetoisan ullakkohuoneen muotonen tasku kauas avaruuteen. “Mä puhuin Lotan kanssa”, Miilo sano aiemmin – valovuosisekunti sen jälkeen, kun pizzalaatikot ja Katti Helena ja teemukit ja päiväpeitto ja kaikki muu turha oli jo kaikki vuorollaan väistäneet meitä sängyltä lattialle. "Ja sä voit tulla." Äkkiä mä olin vaarallisen lähellä muistaa, mitä olin yrittänyt olla aattelematta torstai-yöstä saakka. Miilo kirjoittaa pitkään, kunnes vain-... katoaa. Kirin keuhkojen päällä on eisunoopakkovastata-muotoinen lyijypaino, eikä se yrityksestä huolimatta osaa vain kohauttaa olkia ja syyttää avomeren heikkoo kenttää.
Kiriä hävettää, suututtaa, että se edes kysyi Estellestä. Vaikka Miilo sanoi, ettei sitä haittaisi. Nyt Kiri ei osaa kuin tuijottaa kattoa ja hukkua velloviin ajatuksiin: Oonks se nyt mä, joka saa Miilon tunteen ittensä jotenkin huonoks? Aikooks se vastata mitään? Onko se okei? Miksei se voi puhuu mulle?
Miks tää on näin helvetin vaikeeta?
Eikä Miilo ole koskaan ennen saanut Kiriä tuntemaan oloaan sillä tavalla vääräksi ja yksin ulkopuolelle kuuluvaksi, jonnekin tyhjyyteen sysätyksi, kuin nyt. Eikä se oikeasti ole Miilon syy. Eikä Kiri halua sanoa siitä mitään, eihän sillä ole varaa. Se haluaa vain… Mitä? Sekä repiä kaikki solmut auki, että kiskoa ne tiukemmalle. Että kaikki vois vaan taas äkkiä olla helppoa ja hyvin.
"Kiitti", mä vastasin Miilolle hiljaa, silmät kiinni, hymyilen. "Kiva, et ei tarvii tulla kuokkiin. En oiskaan jaksanu kaivaa esille mitään Pahatar-kostyymiä." Siinä se. Lotta ja juhlat tuntu olevan jossain niin kaukana tästä pehmeestä rauhasta, toisessa todellisuudessa, että niistä puhuminen yhtään pidempään ois varmaankin ravisuttanut jotain universumien välistä haurasta tasapainoa. Mä halusin tarttua ainoastaan siihen leijuvaan iloon, että kai Miilo sit todella oli sanonut Lotalle jotain sellasta, kun: "Kiri, mun poikaystävä, me seurustellaan, mä tykkään siitä ja sen takii sunkin pitää sietää sitä."Käänsin päätäni niin, et yletyin painamaan huuleni hetkeks Miilon sormenpäitä vasten. Sen kosketus oli niin laittoman hellä, et varmaan sen takia mun yli pyyhkäs äkkiä niin tukahtuneenitkettävä tunne. Pian mä kuitenkin nojasin otsaani takaisin sormia vasten, ettei Miilo vaan vahingossakaan lopettais mun hiusteni silittämistä vielä. Puolinukkuvassa hiljaisuudessa se oon vuorostani mä, joka silittää Miilon hiuksia, niskan kiharalle taipuvia latvoja. Mun luomet tuntuu jo ihan liian raskailta, sänky ihan liian mukavalta-- Niin. Ne kynttilät. Mun on pakko kiemurrella Miilon alta, hitaasti ja varoen, etten vaan herättäis sitä. On pieni ihme, etten sängystä noustessani astu suoraan tyhjään pizzalaatikkoon.
(Vaikka Liekitetyn Perunan pomo onkin julistanut LiekkiLetun Pedron verivihollisekseen, onhan sen reviirillä nyt kilpailija, mun on ehkä pakko olla ikuisesti kiitollinen tälle uudelle lafkalle -- senhän mainitseminen Miilon tänne toi.
Jos mun nyt käskettäis valita, mä mietin tunteja aiemmin, lähdenkö yksin kattoon vaik maailman yhdeksättä ihmettä, vai jatkanko Miilon kanssa LiekkiLetun ekstrapitkän ruokalistan selaamista, ei tarvis ees harkita. Eikä pizzan tarvii ees olla hyvää. Voin vaik nääntyy, jos vaan saan olla tässä. Miilon pää sylissäni mä luin ääneen listan epäilyttävimpiä nimiä ja nauroin, kun se ehdotti pokalla, et tilataan just sitä oudoimman kuulosta. Tiesin, et se oli vitsi. Me tilattiin sitä oudointa silti, ja oli jotenkin järkyttävää, miten hyvää se lopulta oli.)
Kun mä hetkee myöhemmin kömmin takas, Miilon mumisee jotain käsittämätöntä, ei välttämättä edes suomeks, ja kääntyy niin, et voi vetää mut syliinsä. Ja mä. En. Kestä sitä. Vaan hymyilen vinokatolle, ihan kuin vetoinen lautakasa vois jotenkin ymmärtää, miten lämmin mulla on. Se estää ajattelemasta sitä kaikkee, mitä mä samalle elottomalle katolle suolavedensumein silmin vuodatin. Vaikka: Ei mikään oikeesti lakkaa olemasta vaan sillä, ettei sitä ajattele. Kynttilät palaa loppuun vaikkei ajan tajuaisi kuluvan, kuten bussit ja laivatkin lipuu irti laitureista ihan ajallaan. Sanomattomat sanat ei katoa kuristamasta kurkkua, vaikka kuinka keksis suullensa mitä vaan parempaa tekemistä kuin puhuu vaikeita, eikä kaksi umpisolmussa olevaa poikaa lakkaa olemasta umpisolmussa vain siksi, että rakastaa toisiansa.
*** Aamun rikottua ajattomankevyen avaruuden me viivytellään hytisten Miilon vuokra-auton vierellä. Aurinko vasta torkuttaa himmeenä kajona taivaanrannassa. Lunta on tullut yöllä törkeen paljon, se on kerääntynyt myrskytuulessa sileiks dyyneiks niin, et näyttää melkeen kuin Savusalontien pihassa ei ois kulkenu kukaan viimeseen vuosikymmeneen.
“Haluuks et lähen heittään sut?”, mä tarjosin sängyn lämmössä, haukottelin makeesti heti perään. “Tai et eiks univaje vastaa jonkin asteen hiprakkaa, ratis ainakin.”
"Eiku mee takas nukkuun", Miilo vaan hymähti, hieraisi tummien puolikuiden kehystämiä silmiään. “Kovii sanoi tyypilt, joka on saanu unta varmaan vielä vähemmän ku mä."
Kurkkua raapi taas yks langanpätkä, josta oisin halunnut vetää -- oisin halunnut kysyy, kevyesti ja ohimennen, et "Hei kandeisko sun ottaa tollanen ehkä ihan vähän vakavammin, eiks kahesta rattijuopumuksesta opi, ja hei beeteewee mistä ne sulle ees tuli?"
Mut ehkä sekään ei oo asia, johon voi vastata kevyesti ja ohimennen. Tai ollenkaan. Nopeesti nolo pelko nieli senkin kysymyksen taas kerran mun puolestani.
Joku karmeen ahne osa musta haluais myös julistaa, et ehkä univajeen tai ehkä lumen takia Miilo ei mitenkään voi lähtee ajaan, et sen on pakko jäädä vielä. Mä voisin pyytää: "Sano vaan, et sun autos hajos, etkä sori mitenkään ehtiny satamaan ajoissa". Oisin aiemmin voinu kietoo käteni ja jalkani ja kaikki peittoni Miilon ympärille, esittää nukkuvaa.
Sen sijaan autan Miiloa skrapaamaan vuokra-Audin ikkunat. Palaan sisälle. Oon tallilla niin aikasin, et lapioin Pyryn kanssa lumet ovien edestä, ennen kun hevoset voi saada aamuruokansa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 24, 2023 19:14:43 GMT 2
26.3.2023 - Sumua Tähtitorninmäen takana
"Tuolla mä haluaisin asua sun kaa" Tuolla mä haluaisin asua (ehkä sun kaa)? (Esim tuolla) mä haluaisin asua sun kaa?
Mä
en oo koskaan haaveillut omasta kodista. Silleen. Mä en juuri oo selannut vuokraovea enkä miettinyt, miten sisustaisin jonkun unelmieni kämpän. Kun joku vaikka smalltalkatessa kysyy, missä kaikki asuis, jos sais asuu missä vaan, oon vastannut esim:
- Hah en tiiä, entä sä? - Kansallisoopperan bäkkärillä, mut ei silleen Oopperan kummitus-tavalla. Oikeesti. Ei silleen, älä viitti, vaan silleen hienosti. Äh turpa kii mun kynttiläkokoelmasta.
- Tallin vintillä vois olla kätsy.
- Tieks sen hetken kesällä, kun sade on just lakannu, ja hetken ihan kaikki tuntuu jotenkin enemmän täysillä? Asuisin just siinä.
- Vamaan siel mis nytkin.
Eihän oo tarvinnut -- mullahan on jo koti. Enkä meinaa sitä äidin asuntoo, jonka vierashuonetta kutsuin about kahdentoista vuoden ajan omakseni. Enkä sitä kolkkoa kuutiota, joka jäi mun jäljiltä niin karmeeseen kuntoon, et takuuvuokra ei koskaan palautunut.
Ei, Savusalontie, tietty. Mut oonko mä aatellut, että nyt lapsuudenkotini kummitusraunioihin palattuani mä asun siellä loppuikäni? Muutan vaikka naapurin ulkovajaan sit, kun tontti ennemmin tai myöhemmin jyrätään tasaseks? Vaikka. Enhän mä toisaalta osaa katsoa eteeni muutenkaan.
Kun mä tammikuussa infosin Antonille, Adalle ja Valtterille, et se verannan irtolaudan vara-avain siirty nyt uusiin työtehtäviin, mut et teettäisin uuden heti kun ehtisin, se oli Anton, joka tajus heti kysyä:
"Jaa viimeinkö Miilo muuttaa tänne kunnolla?"
Mä pudistin päätäni, nauroin. Vähän nolona, sillä tajusin miettii ekaa kertaa -- niinkö sen saatto tulkita, avaimen antamisen? Eihän Miilo aatellut, et toivoin jotain liikaa? Mä olin aatellut vaan, sytkäriavaimenperää näpertäessäni ja bussin kiinni juostessani, et tietenkin Miilolla kuuluis olla sellanen. Et se vois tulla ja mennä, olla mun luona kuin kotonaan--
Nyt mä katson keltaista kivitaloa, jota Miilo on hetki sit osoittanut mutkattomasti kuin tähtee taivaalta. Siinä on isot kaartuvat ikkunat, vähän kuin ne, jotka mä leikkasin Miilolle lähettämääni paperitaloon. Mä näen: lepattavanoranssin valon ikkunassa, mun ja Miilon vaatteita sekasin muuallakin kun lattialla, meidät raahaamassa jotain kirpputorilipastoa melkein liian monta spiraaliporraskerrosta ylös asti. Keittokomeron, jossa me poltettais vuorotellen jotain pohjaan ja vakuuteltais, ettei se haittaa.
Ihan hetkeks vaan
Miilo on taas raottanut sitä sankkaa sumuverhoa, jonka takana häilyy tulevaisuus. Ja sen kirkkaan, pakahduttavan, toivonpolttavan hetken musta tuntuu samalta kuin sillon, kun Miilo avas epäilyttävän oven tuhansien laivankäytäväporrasaskelmien päästä ja näytti mulle koko avaruudenulapan kerralla.
Se on se sama huimaavankevyt hetki, typerä ja armollinen hengenveto, ennen kuin tajuaa miten hutera on se kaide, johon kaikkensa nojaa.
"Näyttää hiton kivalta", mä sanon hiljaa, melkeen nauran.
Vilkasen Miiloa. Sen otsaan ja poskille on liimaantunut märkiä hiussuortuvia, sadepisarat kiiltää iholla. Se on niin kaunis ja-- ehkä se johtuu keltasesta kivitalosta, ehkä siitä, ettei Miilon suupielessä ookaan vihjettä vitsistä. Mut. Mä muistan äkkiä sen unen, josta Miilo kerto jo ajat sitten. Sen, jossa me käytiin katsomassa jotain kämppää Tukholmassa.
Miten Miilo äskösen heittonsa oikeen tarkotti? Tajuaako se, miten monesta syystä ei--
Me väistetään ohi ajavaa yölehdenjakajaa pyörineen. Samassa mä katson poispäin, näen sumun takana äkkiä myös tiheen rihmaston vaarallisia ajatuksia. Sellasia, joihin tietää kompastuvansa. Mua kylmää.
***
Jäinen tihku yltyy peltikattoja rummuttavaks rankkasateeks just, kun me ylitetään Katajanokan kanava pitkin pientä puusiltaa, jonka kaiteet on täynnä nimikirjaimin ja suurin lupauksin koristeltuja lukkoja. Öisen satama-alueen mustankultaiseen merenpintaan ei ropise enää renkaita, vaan kaikkialla kohisee. Goldfishin drinkit lämmittää enää vaan vähän.
Lopulta me juostaan muutama viimeinen kadunpätkä, ihan kuin siitä ois enää mitään apua -- nauretaan ja kirotaan ja hytistään, kaikkea samaan hengenvetoon. Kompuroiva, sadevedenmakuinen suudelma tiilitalonkulmalla.
Kun me rämmitään hengästyneinä oikeen kerrostalon rämisevään haitariovihissiin, Miilo nojaa seinään ja hymyilee mulle jotenkin karmivan pahoittelevasti. Ihan kuin se muka vois hallita säätä, tai jotain? Mä toivon kipeesti, et voisin vaan painaa kämmeneni sen kylmästä ja ehkä juoksemisesta punasille poskille, tuijottaa sitä jotenkin tarpeeks läheltä tarpeeks pitkään, että kaikki ankee ja vaikee sen mielen päältä tajuais vaan valua sadeveden mukana pois.
***
On aamuyö, ja seuraavaks naapurit saa luvan kestää hetken tiskien kolinaa. Likasia astioita ei oo paljon, Miilo on selkeesti fiksumpi kattiloidenkäyttäjä kuin mä, mut ois syvältä käyttää näihin aikaa enää aamulla.
(Aiemmin illalla mua hymyilytti, sellasella sydäntäpuristavalla tavalla, kun se ootti ihan hiljaa ja melkeen huultansa purren, mitä tykkäsin sen lohirisotosta. Hitto, tietenkin mä tykkäsin siitä -- olisin tykännyt varmaan sittenkin, vaikka Miilo ei ois pelastanu kaikkia pohjaan palaneimman näkösiä kohtia omalle lautasellensa.)
Miilo jynssää pohjaan palanutta kattilaa ja muuta saipuavuoren alla toisessa tiskialtaassa, samalla kun mä huuhtelen astioita toisessa. Mulla on taas lämmennyt ja hyvä olo, sellanen, ettei mieti liikoja. Jossain Miilon kämpän Miilon kaverin kämpän airbnb:n kylppärin patteritangoilla kuivuu kasa vaatteita.
"Hei mietin", mä kysyn tiskien työpaikkatavalla kotoisan kilinän yli, "et mis päin tääl sä oot sit ennen asunu? Ennen kun muutit omilles ja sen jälkeen. Ja silleen."
Se on sekä jotain päähän valheellisen seesteisyyden muutenvaanohimennen tuomaa, että jotain, mitä oon miettinyt ja jättänyt kysymättä jo naurettavan monta kertaa. Mä pelkään, ettei Miilo vastaa suoraan siihenkään. Mä pelkään, että se on jotain vaikeeta ja Miilo vastaa silti, viimein, vaan sen takia, että oon eilen jotenkin ajanut sen liian ahtaalle. Mä pelkään--
Vesilasi räsähtää liukkaista sormista lattialle.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 27, 2023 17:10:33 GMT 2
27.3.2023 - Negatiivimaalaus
Hetken mä jo istun bussissa, kotimatkalla, nuokun vasten Miilon kulmikasta olkaa enkä ikkunaa. Silmät on liian raskaat avattaviks, mutta mä hymyilen, kun tunnen sormet omieni lomassa. Sit Miilon kuiskaus vetää mut takaisin unen rajalta. Mä räpyttelen silmäni auki, yritän tarkentaa ne Miiloon. Se katsoo edelleen ulos kämpän ikkunasta, hämärä hädintuskin-valo saa kasvot piirtyyn jotenkin tavallista pehmeempinä. Ehkä sikskään mä en osaa yhtään odottaa Miilon sanoja -- oon viimeisen parin tunnin ajan vaan vannottanut itseeni, etten kysyis uudestaan, että se sais ite päättää, millon tarttuu mahdollisesti liian teräväreunasiin asioihin. Vaikka se kuinka tuntuis samalta kuin ehkä liian myöhään, ehkä ei ikinä.
"Mä asuin Kulosaaressa, me asuttiin. Tai..."
Tai, et ihan tavallisiahan sanoja ne on. Mut Miilon ääni -- se tärisee jo noita muutamaakin sanaa kannatellessaan niin, että ehkä tajuun vasta nyt tarpeeks hyvin, miten paljon Miilon ihan oikeesti on yrittänyt. Yrittää.
"...ne asuu siellä vieläkin", se kuiskaa, pitää niin pitkän tauon, et äänen voi melkein nähdä takertuvan kurkkuun, "mun porukat."
Hiljaista. Mä osaan ainoostaan puristaa kättä kädessäni vähän lujempaa, silittää peukaloo omallani.
Mikskä kutsutaankaan niitä maalauksia, jossa kuvaa vaik kuusta ei muodostetakaan maalaamalla itse kuuta, vaan hahmottelemalla pimee avaruus tyhjäks paperiläntiks jäävän taivaankappaleen ympärille? Sellasena hahmottuu nyt ihan vähän selkeemmin kaikki se, mistä Miilo ei puhu, ei pysty.
Kulosaari ei sano mulle paikkana oikeen mitään, paitsi et se on, no, saari, ja nimensä perusteella melkein kuuluis Liekkijärvelle. Silti tuntuu, kuin tietäsin äkkiä hurjan paljon enemmän. Ja Miilon porukat--
Mä oon yrittänyt olla ajattelematta tai arvailematta liikaa, se tuntuis jotenkin epäreilummalta kuin minkään sortin salakuuntelu, mut. En oo pitkään aikaan ollut ihan varma, onko Miilolla ylipäänsä ketään, jonka edes paperilla merkitsiks perheeks. Tai et, koskaan ollutkaan? Tyhjät tilat on helpoin täyttää tyhjällä. Nyt mä tiedän -- varmasti ihan liian vähän ymmärtääkseni oikeesti, mut just tarpeeks nieleskelläkseni sellasen sanattoman syvän, sietämättömänhellän surun lisäks hiljasta vihaa. Vihaa ihmisiä kohtaan, joita en oo koskaan tavannutkaan, ihan vaan siks et ne on selkeesti tehnyt jotain niin niin helvetin väärin.
Päässä välähtää vuodenvaihde, se kun Miilo kerto, millasta sen elämä oli viis vuotta sitten. Ihan kuin se ois just ja just ollut jonkin maagisen tästävoipuhua-rajan turvallisemmalla puolella. "Olin just täyttäny kaheksantoista. Ja asuin yksin. Helsingis. Aattelin et se ois niinku... Et löytäisin kaikki ihmiset joita olin niinku aina halunnu löytää. Jonkun, en tiiä, perheen. Et kai se oli vähän naiivi ajatus, vähän niinku et oltais jostain kirjasta. Aina yhessä tai silleen."
Ei tollanen oo naiivia, haluun äkkiä vakuuttaa uudestaan, tehdä mitä vaan, että Miilo sais tarpeeks hyvän syyn todella uskoo siihen. Ei yhtään.
Peitto kahisee, kun mä käännyn niin, et voin kietoo käteni Miilon ympärille. Löyhästi -- se vetää keuhkonsa ihan täyteen pari kertaa, puhaltaa ne hitaasti tyhjäks, ennen kun nojaa lähemmäs ja painaa kasvonsa mun kaulaan. Vasta sitten mä uskallan rutistaa lujempaa.
"Kiitti", kuiskaan vähän sähkösenpörröisiin hiuksiin. "Anteeks et mä-... Tai et oikeesti, kiitos."
Miilo ei sano enää mitään, ei sittenkään, kun me valutaan kunnolla makaamaan. Tajuun. Enkä mäkään osaa sanoa mitään Kulosaaresta tai-- niin, mistään. Ehkä ei tarvii, just nyt. Ehkä se on ok. Seinään heijastuu aamuauringossa valoläikkiä, mä katselen niitä puoliavonaisin silmin ja pitelen Miiloa. Sen kylki kohoilee mun sormieni alla hitaasti, kun silitän sitä. Toivon unisenlevottomanunisesti, et jos kumpikaan meistä saa nukuttuu kunnolla ees hetken, se on Miilo.
***
Öisessä kaatosateessa kastuneet vaatteet ei todellakaan oo vielä kuivuneet kunnolla, mut ne on silti pakko pakata mukaan. Mä oon vaan rytännyt omani päälimmäiseks putkikassiin, mut Miilo istuu lattialla ja yrittää viikata omiaan matkalaukkuun. Se haistaa villapaitaansa ja irvistää.
"Ihan ku kuralammikossa kieriny Ilona", Miilo huokaisee. Mä naurahdan, kumarrun pussaan sen päälakea pujahtaessani ohi. "Jos noi vaan jättäs kylppäriin oottaan, et tuut tänne seuraavan kerran?" Tajuun katua ehdotusta heti, kun Miilo vastaa vähän nolon kuulosena: "Nii. Mut en viittis jättää näitä seuraavan vieraan pöllittäväks." Kun se tovii myöhemmin katoo eteisenkulman taa kaivaan imuria siivouskaapista, mä sujautan villapaidan ja suihkukampelaukun väliin mahdollisimman huomaamattomasti sen Hallamaan kellarista nappaamani viinipullon. Bussimatkalla Helsinkiin mä raapustin sen hienonnäkösen etiketin päälle: "haluisin olla sun kaa vaik asuisit luvattomasti jonkun maakellarissa." Ja vielä pienemmällä käsialalla vieraskielisten viljelmä-vuosikerta-mitälie-tarinointia-tekstirivien väliin: "läheks joku ilta mun kaa etätreffeille? voidaan soitella ja juoda viinii ja kuvitella mahollisimman kunnol et ollaan yhes. ikävä jo nyt. lol. -k"
Imuri hurahtaa käyntiin, ja pian lasinsirpaleet jo helisee sen putkea vasten. Mä oon heilauttanut matkalaukun takaisin kiinni, makaan aiemmin parhaani mukaan petaamallani sängyllä ja katselen Miiloa ylösalaisin. Kuvittelen mielessäni kaikki ne seinien, kattojen ja lattioiden takana elävät tyypit, jotka tässä talossa heräilee maanantaihin. Kuinka monella on aina joku, jonka vierestä ne herää? Syökö ne aina aamupalaa yhdessä, viivytteleekö nekin aina mahdollisimman pitkään, ettei tarvitsis hyvästellä ihan vielä -- sängyssä ja eteisessä ja rappukäytävässä ja liikennevaloissa ja satamassa? Kun ne palaa, tuntuuko niiden koti aina kodilta?
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 17, 2023 23:49:02 GMT 2
17.4.2023 - Töölöstä helvettiin 1
Osa musta haluaa paeta. Kai se on se kaikista kyynisenpelokkaks pinttynein osa, se joka uskoo tietävänsä, miten turhaa ja tuhoontuomittuu ja kaikille epäreiluu tää epävarma näytelmä on. Se ois helppoakin. Mä keksin heti tusinan tekosyitä, joiden turvin voisin luikkia Töölöstä vaikka suoraan helvettiin. Tai jos oikeen haluais polttaa siltoja, työntää pois kaiken epämääräsyyden sumun, käyttäytyä just niin typerästi kuin miltä just nyt tuntuu, mä voisin vaan– Kengät takas jalkaan, ei sanaakaan, ulos ovesta ja pölyisellä kadulla tärisevin sormin näppäilty viesti Miilolle: “tiedän et lupasin, mut en ehkä pysty tähän. anteeks, ja älä anna anteeks.”
Mä voisin vaan mennä. Riemastuneen näkönen Estelle tapittaa mua sinivihrein silmin Miilon olan yli. Kiiltävänvalkonen eteinen kehystää ne epätodelliseks kuvaks, ja kehyksen laitamilla hiussuortuvaa korvansa taa pyyhkäisevä Lotta näyttää tyynemmältä kun talvella ovensuusta yllätettynä. “Kiva kun tulitte jo, tervetuloo, mukava nähä taas”, se osoittaa vikat sanansa mulle ja kuulostaa just niin teennäiseltä, että jos Miilo ja Estelle ei ois siinä, se varmaan tokasis: Ai sä sitten oikeesti tungit mukaan? Oliko ihan pakko? Voin vaan toivoo vastanneeni sille autopilotilla jotain ei-vittumaista, sillä jokanen sekunti alaoven ilmapallojen ohittamisen jälkeen on tuntunut kädestä ihanjust lipeemässä olevalta lautaspinolta. Mua hävettää, ettei tää oo helpompaa. Joku toinen ois tajunnut tuoda lahjan, esittelis itsensä kaikille auringonsäteen itsevarmuudella ja olis täysin okei sen kanssa, että tilanne on näin hutera. Tää joku toinen ehkä hymyilis Miilolle rauhottavan varmana ja sanois just oikeet sanat, kehuis Lotan järjestelyjä ja ihastelis kovaan ääneen, miten hyvin Estelle osaa jo kävellä. Ja silti. On niin naurettavan selvää, etten oo menossa yhtään mihinkään. En, vaikka mun keuhkot tuntuu puhki pistellyiltä, vaikka pelkäänkin oksentavani silkasta ahdistuksestajännityksestätylpästänimettömästäkivusta suoraan Lotan kalanruotokuvioiselle käytävämatolle. Vaikka oon vuorenvarma, että tää tilanne olis ihan tarpeeks outo jo ilman muakin. En oo menossa mihinkään, koska Miilo haluaa mut tähän, ja ehkä mä äkkiä haluaisin hypätä ties mihin sulaan laavaankin, jos sellanen johenkin sattuis helpottaan Miilon elämää.
Valitettavasti pelkkä paikalla olo ei automaattisesti tarkota, että mä Osaisin Olla.
“Paljon onnee, Estelle”, Miilo sanoo vaaleelle päälaelle. Sen pehmeessä äänessä käy pieni särö, jota Estelle ei varmaan tajua, sillä se heiluttelee ilosena käsiään ja pälättää jotain, mistä mä en todellakaan saa selvää mut ehkä joku taaperoa puhuva tajuaa. “Jep hyvää synttärii”, mä naurahdan takavasemmalta hiljaa. Sit Estelle venkoilee niin, et Miilo laskee sen varoen alas, ja ryntää innolla takaisin olohuoneeseen. Lotta näyttää siltä et on sanomassa Miilolle jotain, mutta päästää sit vaan itsekseen ilottoman hymähdyksen ja seuraa Estellee. Miilo kääntyy vilkaseen mua ihan nopeesti ja mua vihlasee, miten hukkuvalta se hetken näyttää. Hipasen sen käsivartta, suoristan nopeesti Estellen ryttyyn vetämän takinkauluksen, tummanharmaa kangas on kevyttä ja pehmee koskettaa. Toivon, et voisin jotenkin äänettömästi sanoa: Anteeks. Oon tässä. Vaikken vois mitään muuta, vaikka olisin jotenkin huonosti.
Toissapäivänä Miilo selas hienon Helsinkiläisen vintageliikkeen rekkejä, ties jotenkin täsmälleen, mitä etsi. Joitain tunteja aiemmin me oltiin istuttu jollain rantakalliolla, Miilo oli katsonut merelle ja kertonut, ettei sillä oikeestaan vielä ollut pukua juhliin – ei se jotenkin ollut aatellut tarvitsevansa sellasta matkalaukkuunsa. Se ei kuulemma kehtais alipukeutuu toisena vuonna peräkkäin.
Viimein Miilo sovitti yhtä takeista päällensä ja virnisti mulle pienesti, pää kallellaan, kun näki peilin kautta, et olin jumittunut tuijotaan sitä vaaterivistön viereltä. Siinä hetkessä mä mietin, et jos oltais tavattu vaikka siinä ekaa kertaa, oisin varmaan yrittänyt nolon pitkään esittää, et joo tässä mä vaan katselen vaatteita ihan coolina. Vasta kun Miilo ois häipynyt kassalle ja ulko-ovi ois kilahtanut sen takana, mä oisin harpponut perään kun tuulen tempasemana – kysymään sen instaa tai numeroa tai nimeä tai mitä vaan. Myyjä ois harpponut mun jäljessäni, sillä oisin vahingossa napannut mukaani jonkun törkeen kalliin silkkipaidan.
No, se seesteisyyden silmänräpäys ei kestä kauaa. Kulman takana kaurapuuronvärisellä sohvalla ei sittenkään odota kourallinen Lotan kavereita, vaan kaks juhlavasti pukeutunutta keski-ikäistä, jotka esittäytyy varovaisen ystävällisesti Markuks ja Sariks ja tietenkin Lotan vanhemmiks.
"Ne on ehk nytki siel", Miilo kerto kyllä, mut silti tästä tuli jotenkin vielä vähän pimeempää kun olin tosissani aatellut.
Mun ääni kuulostaa vähän liian hermostuneelta, kun kätellessä osaan sanoo vaan moi ja nimeni. Lotan porukat ei näytä kokevan tarpeelliseks kysyä, kuka mä siis tarkalleen oon ja miks tulin Miilon mukana, eli Lotta on ehkä varottanut etukäteen. En oo varma, pitäiskö siitä olla kiitollinen vai huolissaan.
Olli miten oli, ne alkaa heti hössöttämään ja tarjoutuu tekeen tilaa sohvalle. Mä ja Miilo ollaan kuitenkin jo istuttu ikeakuvasto-olohuoneeseen selkeästi kuulumattomille keittiöntuoleille. Matolla Estelle nakertelee puoliksi syödyn pullan reunoja. Lotta istuu äitinsä viereen ja katsahtaa mua muka huomaamatta päästä varpaisiin. Katse kertoo melko selkeesti, että oon vähän kuin joku sen sisustukseen sopimaton madonsyömä rotisko, jonka joku on kivana yllätyksenä raahannut keskelle kämppää. Mä kohotan sille kulmiani. Aselepo? Ehkä enemmänkin sellanen kauhun tasapaino.
Ihan hetken tai ehkä ikuisuuden kuluttua oon aika varma, et jopa ikkunalautaa koristava viherkasvi tuntee ilmassa roikkuvan vaivaantuneisuuden. Lotan porukoiden pitäis kuitenkin ehkä saada jonkin sortin kunniapalkinto siitä, miten hädissään ne yrittää pitää keskustelua yllä ja kaikki tyytyväisinä. Kylläpä ulkona on nättiä. Kylläpä on pölyistä. Mitäs Miilolle kuuluu? Onko laivalla ollut… Tuulista? Ihanaa, ollaankin niin puhuttu, että pitäisi lähteä risteilylle joskus. Mitä Estelle saikaan mummulta ja vaarilta lahjaksi, oioi, näytäpä isille. Onhan kaikilla juotavaa? Kaipaako joku kahvia? Hahhah, kylläpä on hauska kokoonpano tässä meillä… Juu-u, mitäs tässä, juuri eilen avattiin grillikausi. Oivoi, tuletko Estelle sylkkyyn? Kuinkas monta vuotta sä täytätkään, osaatko näyttää sormilla? Yks vielä vähemmän, noin, hyvä.
Tää on niin vitun absurdia.
Jostain hiton syystä mua alkaa haukotuttaan ihan älyttömästi, vaikkei todellakaan väsytä. Tai kyllästytä. Ei, tuntuu päinvastoin siltä, kuin tää töölöläisen pikkukaksio olis tapahtumapaikkana jollekin kauhuleffan pahaenteiselle ekalle puoliskolle, että ehkä haukottelukin on joku hermojuttu. Estelle on aika varmasti ainoo, jonka hymy on sekä a) aito, että b) ei yhtään jännittynyt. Se paistattelee oikeen ilosesti huomion keskipisteenä, leikkii lahjapaperilla ja käy välillä tutkimassa palapeliä, jonka ehkä Lotta on auttanut sille alkuun. Miilo ei näytä pätkääkään innostuneelta rupattelemaan Lotan tai sen vanhempien kanssa, vaikka se yrittää kyllä. Sen koko olemuksessa on jotain hiljasta, ei ainoostaan tavallisen rauhallisella vaan sellasella kipeellä ja epävarmalla tavalla. Epämukava. Häpeilevä. Outo. Miten se joskus sanokaan? Ontto olo. Estelle ihan totta muistaa jo hyvin, kuka Miilo on, ja sille Miilo hymyilee ja juttelee. Lotan ja sen vanhempien unohtuessa hetkeks keskusteleen jotain niiden yhteisistä perhetutuista mä seuraan, kun Miilo käy lattialle Estellen kanssa ja auttaa sitä palapelinpalasten kanssa. Puisten palojen kuvioinnin perusteella oon aika varma, että kuvasta ois tarkotus tulla joku lammas, tai ehkä pilvinen taivas. “Toi on Kiri, muistaks?”, Miilo osoittaa mua Estellelle. Epäilen erittäin vahvasti, et Estelle muistaa mua yhden tapaamisen perusteella, mut kohteliaasti se toistaa Miilon perässä ja huitoo yhtä palapelin isoista palasista mun suuntaan, ehkä osoittaakseen tai ehkä tarjotakseen sitä: "Kivi?" Mä tyrskähdän hermojen läpi yllätyshyökänneestä naurusta niin, että Lotat kääntyy katsomaan. On varmaan sanomattakin selvä, etten oo selittämässä niille, mikä kivissä muka on niin hauskaa, mutta Miilon suupieli nykii huvittuneena, kun se yrittää korjata Estelleä. Saatto olla suuri virhe muistuttaa Lotan vanhempia mun olemassaolostani, sillä ne havahtuu selkeesti omista keskusteluistaan takaisin siihen, että tässä on niiden mielestä mahdollisesti joku tulevien Hullunkuristen Modernien perheiden arvokas tutustumistilaisuus.
"Niin tosiaan, Kiri-- Kiril--?" "Kumpi vaan on hyvä. Ehkä ei Kivi." Hermostunutta naurua sekä sohvalta että puutuolilta (oon aika varma, että Lotta pyörittää silmiään). Sitten ne alkaa pommittaan mua niin hurjan hyväntahtosilla kysymyksillä, sellaisilla, joilla ihan varmasti sais viritettyä hyvän ja kivan keskustelun tosi monen muun parikymppisen kanssa. Missä opiskelet? Ai et opiskele, aivan, minne olet hakemassa? Ai et minnekään? No mutta sehän on tietenkin täysin okei, hahhah, mitäs me pöhköt kalkkikset oletettiinkaan... Niin että mitä teet työksesi? Jos teet, eihän sitä mikään pakko-- Ai ravintola-alalla? Hienoa. Sielläkö ne tulevaisuudenhaaveet on aina ollut, vai-.... Ai tanssjia? Aivan, juu, sehän on hienoa, meidän Lottakin tanssi pienenä satubalettia ja-- (tässä kohtaa Lotta kaataa lisää viiniä) Missäs se Liekkijärvi olikaan? Ai niin kaukana? Voi, mitenkäs te sitten Miilon kanssa--? Ei no mutta, siellä on varmasti hienoa...
Estelle on mahdollisesti fiksuin kaksivuotias ikinä, tai mä tosi onnekas, sillä äkkiä se keskeyttää isovanhempiensa piinapenkkigrillin alkamalla vaatia kakkua.
"Joo jos me pistetään kahvi tuleen ja tuodaan kakku", Miilokin ehdottaa äkkiä yllättävän päättäväisesti.
Noustessaan Estellen viereltä se katsoo mua merkitsevästi, vaikka seuraisin kyl muutenkin. Pelastava enkeli. Lotta huikkaa penseänä ohjeita siitä, mistä mikäkin löytyy, kun me ollaan jo about keittiössä.
Miilo alkaa säätämään mokkamasterin kanssa. Mä vilkuilen ympärilleni tuikitavallisessa kaksiossa ja mietin, onko täällä aina näin siistiä, vai onko Lotta vaan jynssännyt kaiken juhlia varten. Onko se niitä ihmisiä, jotka ostaa kukkia sisustusta varten, vai onko keittiönpöydän keltaiset tulppaanit lahja? Jääkaapinovessa on Linnanmäkikuva Estellestä, joku aikataulujuttu, pari piirrustusta. "Toi oot selkeesti sä", kuiskaan kahvinkeittimen porinan yli ja osotan Miilolle villisti söherrettyä liitupiirrustusta, joka ei mitenkään päin näytä ees ihmiseltä. Miilo astuu lähemmäs, hymähtää vaisuna. Mä tunnen, miten sormet hipasee mun takin hihansuuta, kun se yrittää päättää, voiko tarttuu mua kädestä. Sit se kuiskaa niin hiljaa, että melkeen luen sanat huulilta ennemmin kun kuulen ne.
"Anteeks noist. Onks tää ihan hirveetä?" "On", vastaan toivottavasti yhtä hiljaa. "Mut se on ookoo."
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 19, 2023 19:37:02 GMT 2
17.4.2023 - Töölöstä helvettiin 2
Miilo palaa keittiöön niin hiljasen hätääntyneenä, et hädin tuskin on siinä. Ennen kun se ehtii sanoo mitään mä arvaan. Se on tyhjin käsin.
Muistan puol vuotta sitten Savusalontien vinttiaulassa anteeksmunolitarkotusihanoikeestikyl-puhelua käyneen Miilon, kyyryssä pimeeltä ikkunalaudalta löytyneen ehkjotenkisäälittävä-Miilon. Sen sanottamattoman huonoo omatuntoo solmussa ja onttona potevan Miilon, jota Lotta edelleen kokee tarpeelliseks piikitellä -- ailahteleva ja sujukoparemminlastenvahdinkanssa ja ties mitä muuta. Sohvapöydän yli hetki sit heleellä äänellä lausuttu "No hei mut kiva et sulla on ollu aikaa pyöriä siel Liekkijärvellä, siel on varmaan hauskaa. Anyways toivon hirveesti et ei vielä tarvis pistää Estellee päiväkotiin, mut pakko kai se on. Ei, kiitti äiti tarjouksesta mut älä sentään, te joudutte auttaan jo nyt niin paljon."
Muutamaan otteeseen oon yrittänyt miettii, miten oisin ite reagoinut, jos oisin jonkun pimeen käänteen kautta ite saanut samat uutiset kun Miilo vajaa kolme vuotta sitten. En oo sietänyt kunnolla ees kuvitella. En oo sietänyt myöskään kysyy esimerkiks sitä, yrittikö Miilo ja Lotta jotenkin puhuu tai sopii tosta, sillon aikanaan. Mitä sillä ois välii? Mä oon Miilon puolella. Olohuoneen puheensorina on kuin jostain toisesta todellisuudesta, savuverhon takana tai vedenpinnan vaimentama. Mä yritän kietoo käteni Miilon ympärille, vetää sen lähemmäs, mut Miilo pudistaa otteen kauemmas. Silti se tarraa kiinni mun kädestäni. Sen sormet tuntuu melkein hikisiltä, pulssi hakkaa niin lujaa, et mun melkein tekis mieli ottaa sen kalvenneet kasvot kämmenteni väliin ja pyytää hengittään syvempään.
"Muistaks", Miilon ääni on tärisevä ja samee, "otinksmäsen mukaan, sen lahjan?"
En muista. Muistan vaan, miten huolellisesti Miilo paketoi sen -- taitteli kiiltävän paperin kaks kertaa uusiks, että jokanen kulma ois varmasti sekä hyvin et helposti Estellen ite avattavissa.
"Ei se ainakaan matkalle voinu tippuu, sul on syvät taskut", mun vaimeenvakuuttelevat sanat tuntuu typeriltä ja kömpelöiltä, "et varmana se jäi pöydälle tai jotain. Eiks sen hyvin voi antaa myöhemminkin?"
Miilo puristaa silmänsä tiukasti kiinni, avaa ne ja tuijottaa vaaleeta laminaattilattiaa. Kahvinkeitin on lakannut porisemasta, pannusta kuuluu enää vikojen kahvipisaroiden verkkainen tip...tip...tip. Seinän takana joku komentaa Estellee oleen syömättä palapelinpalasta, se alkaa itkeen mut lopettaa nopeesit. Kiipee kai jonkun syliin.
"En mä ees tiiä, millon-... En tiiä", Miilo pudistaa päätään. "Ja mä oon. Kai duuniskin koko loppukuun, et en ees-... Ei." Se kuulostaa niin kuristuneelta, et melkeen tunnen jonkun käden omallakin kaulallani. Yritän silittää Miilon rannetta ja peukaloo niin rauhallisesti kun pystyn, puhuu tasasesti ja hiljaa, vaikka oikeesti sen hätä meinaa tarttua. Koska kyllä mä uskon tajuuvani ees jotenkin, miks tollanen pikkujuttu ei oikeesti oo pikkujuttu lainkaan. Ei noin huteralla katonharjalla.
"Eikai ton ikänen viel... Tai et, muistaksä muka, millon tarkalleen sun porukkas-" ei ei ei, mahdollisesti ihan saamarin väära askel, haluun purra kieltäni, "-siis et mä en ainakaan muista mitään siitä, kun täytin kaks." Epävarma tauko. "Estelle on salee vaan ilonen, kun saa lahjoi useempana kertana."
Miilo ei ensin sano mitään, pälyilee vaan keittiönpöytää. Tulppaanimaljakon vieressä on nyt pino pieniä lautasia, lusikoita ja kakku, jonka mä ehdin nostaa jääkaapista Miilon käydessä eteisessä. Kakku näyttää itsetehdyltä, sellaselta hienolta johon on panostettu -- kukanmuotonen, keskellä kaksi pientä kynttilää ja sitruunanvärisin kaunokirjaimin pursotettu Paljon onnea Estelle. Tukahtunut kuiskaus: "No oisin voinu tehä ees jotain oikein." Miilon suu vääntyy melkeen kun hymyyn joka ei todellakaan oo hymy. "Mä-... Sori."
Ei jatkoo. Se nostaa kätensä otsalleen ehkä pyyhkäseen hiuksia silmiltä, mut painaa sen tiukasti silmiensä päälle. Äkkiä Miilo on jännittynyt niin hievahtamatta paikoilleen, että ihan oikeesti tuskin hengittää. Mulla on ihan helvetin kädetön olo.
"Voinks mä jotenkin, tai et mitä sä... Miilo?" Hetken kaikki on ihan pysähtynyttä, olohuoneessakin hiljasta, ees kahvia ei salee tipu enää. Sit Miilo hengähtää ja kumartuu painaan kasvonsa takaisin mun hartiaa vasten. Mun sormet tuntuu vähän helliltä ja nihkeiltä, kun ote irtoaa. Tällä kertaa Miilo ei siirry sivuun, kun yritän halata sitä. Ei. Se nojaa mua vasten, puristaa takin kahisevaa kangasta nyrkkeihinsä. Kulmikkaat olkapäät tärisee ihan vähän. Mä rutistan lujempaa ja tuijotan pastellinvaaleita kuppeja. Ovipuhelin pirisee. Seinän takaa kuuluu, kun joku nousee vastaamaan siihen ja Estelle kysyy jotenkuten selkeesti: "Mitkä soittaa?"
Miilo hätkähtää kauemmas just samalla hetkellä, kun eteisen askeleet pysähtyy keittiön oviaukkoon. Astuessaan kauemmas musta se ottaa kiinni keittiöntuolin selkämyksestä, ihan kuin tarvitsis tukea. Lotta tuijottaa meitä kädet puuskassa ja Estelle kipittää sen takaa Miilon luo, näyttää sille ehkä jotain lelua. Mua kylmää.
"Niin tääl on varmaan kaikki valmista?", Lotta kysyy. Jos siitä olis ase ohimolla pakko keksii just nyt jotain hyvää sanottavaa, niin kehuisin varmaan sen taitoo pitää äänensä tollasena tasasen kyllästyneenpirteenä sillonkin, kun sanojen takaa tihkuu ties ja mitä.
"Joo on", mä kuulen ääneni vähän jostain kaukaa. Markku ja Sari ilmestyy Lotan taakse. Ne käy nopeen sananvaihdon siitä, kuinka aikoo ihan kohta kakkukahvien jälkeen lähtee, että Lotan ystävätkin mahtuu kunnolla juhliin. Lotta katoo tuijottamasta avaan etuovee. Mä mahdollisesti vaan tönötän paikallani ja hymyilen vaivaantuneesti SariMarkulle samalla, kun Estelle yrittää saada Miilon nostaan sen kakun luo ja etuovelta kajahtaa kourallinen ilosia, nuorenkuulosia onnentoivotuksia ja moikkia. Umpikuja.
"Voi hel... Anteeks", sanon vähän liian kovaa, ihan kuin muistaisin äkkiä jotain. Ihan vähän Estellen puoleen kumartunut Miilo kääntyy katsoon mua silmille valahtaneen hiusverhon takaa. En osaa tulkita ilmettä. "Tajusin just, mä unohdin sen lahjan."
"Kiri--" "Jäi salee ulkotakintaskuun, kun aattelin et ulkona on sittenkin jo melkeen kesä. Hitto. Ois pitäny vaan antaa sun tuoda se." Sanat vaan jotenkin vierii mun suustani. Ehkä tää auttaa? Ehkä tää on Miilosta vaan hemmetin epämukavaa? En ihan todella tiedä. "Voivoi", "Oivoiettä", MarkkuSari voivottelee ovensuusta. Mua ei kiinnosta enää pätkääkään, mitä ne mahdollisesti ajattelee musta. "Mä voin-- Mä lähen hakeen sitä", lupaan ja haron niskaani. "Täst menee joku tunti edestakas jos ehtii oikeeseen ratikkaan, vai mitä?" Keittiö tuntuu äkkiä paljon pienemmältä, kun sinne valuu Lotan vanavedessä myös kasa vieraita naamoja. Ihan sekuntin mä yritän huterasti erottaa kasvoja, yhdistellä niitä niihin Lotan meidänjoulutähtijame-kuvaa kommentoineisiin nimimerkkeihin, mut se tuntuu just nyt aika todella yhdentekevältä. Kun mä käännyn takasin Miilon puoleen mä näen, että Estelleen on ehkä iskenyt joku ihmispaljousujouspuuska, sillä se yrittää piiloutua Miilon kapeantumman housunlahkeen taa. Ikkunan arinkotäplät heiluu niiden vierellä. Joku sanoo jotain, ehkä kysyy tai esittäytyy tai jotain, mutta mä en erota sanoja. Miilo katsoo mua vaikeana.
"Tuutko mukaan? Siltä varalta et en löydä ite kämpälle." Pako-ovi on raollaan ja mä pitelen sitä Miilolle auki kaikin voimin, mut äkkiä en ookaan varma, onko siitä mitään hyötyä muille kun mulle. Tai mullekaan. Ajatukset, joita en oikeesti sietäisi ajatella, loksauttelee itseään palapelinä kasaan jossain takaraivon romukasassa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on May 2, 2023 18:56:32 GMT 2
17.4.2023 - Oikeitavääriä raiteita
Istun rämisevässä ratikassa, sylissä vihree tulppaanikuvioitu lahjapaketti, tajuun ekaa kertaa kammottavan kirkkaasti: tää voi oikeestaan päättyy vaan kolmeen suuntaan. Koko loppukuun yritän huijata itteeni unohtaan sen. Ilta-aurinko paistaa viistona sisään ja saa kiiltävänvaaleen kämpän näyttään entistä enemmän Ikean keinotekokodikkaasta kuvastosta revityltä. En opi yhdenkään Lotan kaverin nimeä. Ne luo toisiinsa merkitseviä katseita ja nauraa ja huokailee ja varmaan taltioi jo valmiiks muistiinsa jokasen pikkujutun, jonka pohjalta voi vakuuttaa Lotalle myöhemmin ihan kaiken sen, mitä Lotta haluaa kuulla. Kuuluu kilinää, kun Estelle leikkii lattialla, se oli ylpeä kun sai vihreän lahjapaperin auki ihan itse ja Miilo näyttää surulliselta sillonkin, kun yrittää hymyillä. Eteisessä Estelle itkee ja kiljuu naama punaisena. Se on tehnyt niin siitä saakka, kun näki Miilon kiskovan tummaa ulkotakkia niskaansa. Lotta on kyyristynyt sen viereen ja yrittää rauhoitella, mutta Estelle vaan huitoo ja kiemurtelee ja ulvoo ääntään hajalle -- ihan kuin koko pieni olento ois äkkiä tehty pelkästä kivusta. Miilo seisoo kalanruotomaton reunalla, kuin ois puolivälissä kumartua Estellen luo ja puolivälissä juosta ulos. Mä en ovensuusta näe sen ilmettä, ja oikeesti? Hyvä, koska kaikki on muutenkin äkkiä jo liikaa. Rappukäytävässä kaikuu, kun mä harpon edeltä alas niin nopeasti, että hävettää. Pari kerrosta ylempää kuuluu edelleen itkua, oven rämähdettyä kiinni se on vaimeampaa, ja ala-ovella Miilo saa mut kiinni. Me ei puhuta mitään. Ei sittenkään, kun pölyiset kävelykadut jää taakse ja kahdet pakenevat askeleet vie kylmälle kalliolle merenrantaan. Koko matkan meidän käsivarret hipoo toisiaan, vaikka kädet onkin tungettuna syvälle taskuihin. Kun Lotta soittaa, sen huuto kuuluu kaijuttimesta vaimeana, vaikka sanoja en sentään erota. Mun tekee mieli vaan tarttua puhelimeen Miilon korvalla ja huutaa takaisin, tai vaikka heittää luuri suoraan veteen -- pauhatokon keskenään, suolaset aallot ja Lotta. En tee niin. Vaan puren hampaita yhteen, näperrän hihansuun langanpätkää, tuijotan merelle. Miilo kuuntelee huutoa leuka polvissa sykkyrällä ja mä voin pahoin kun tajuan, että se ehkä oikeesti ajattelee ansaitsevansa kaiken sen vihan.
Horisontti on hiillosta, ja ehkä Lotta on huutanut tarpeekseen tai ehkä Miilo vaan päättää puhelun. Mä avaan suuni sanoakseni jotain. Sieltä ei tuu mitään, eikä Miilon lähemmäks vetäminen tunnu sanovan läheskään tarpeeks. Me istutaan kalliolla hiljaa ja toisiimme nojaten niin pitkään, että taivas tummuu eikä kummastakaan oo enää lämpöpatteriks. Tiistaina satamassa mä alan laskea päiviä toukokuun ekaan ja meinaan myöhästyä bussistani, hyppään kiireessä Kamppiin vievään ratikkaan ja mietin taas: On se ratikkalinja, jonka kyydissä mä istuisin huhtikuu huhtikuun perään, puristaisin Miilon kättä joka edelleen tärisis velvollisuuden painon alla ja miettisin salaa, miten huterasti Miilo tällä kertaa tasapainoilis katkeroitumisen ja katoamisen terävällä nuoralla. Onnittelisin Estellee hymyillen, oisin outo vieras jonka se on oppinut tunteen vaan hyvästelläkseen. Toivoisin, ettei se ikinä tajuais: sille valehdellaan.
Se linja, jota mä matkaisin hypättyäni toisen kyydistä -- yksinäisempänä ja typerämpänä ja pahemmin hajalla kuin ikinä, en haluis mitään muuta kuin kääntyy takas, mut takana ei ois enää mitään. Tähdetön taivas, meren mutanen pimee pohja, ikuisesti kylmä. Liian kipeetä ees täysin kuvitella.
Linja, jolla mentäis leikisti perheenä johonkin hiton Korkeasaareen, ehkä kukaan ei osais olla tai ehkä se olisin enää vain mä. Liian outoa ja kaukasta ja ahdistavaa kohdata.
Niiden ajatusten harhauttamana mä eksyn ja löydän itseni jostain ihan muualta kuin Kampista, täysin vieraalta päätepysäkiltä. Lokit kirkuu ympärillä enkä mä enää elättele toivoakaan siitä, että ehtisin iltapäivän työvuoroon ajoissa.
Jos saisin valita, menisin varmaan kaikkialle linnuntietä.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on May 3, 2023 15:45:41 GMT 2
30.4.2023 - Vappuaatto jippiiLeikisti seison Fleimin tahmeen tiskin takana, serpentiinirihmoja kaulani ympärillä mä sovin pikkuklubin juhlakoristeluun melkeen huolestuttavankin hyvin. Värivalot välkkyy silmiin. Mä kaadan ja sekotan ja kuuntelen ja korkkaan ja lasken ja ojennan ja likaset tiskiin ja nyökkään ja hymyilen ja kaadan ja syön salaa koristemansikan ja sekotan ja ojennan ja lasken ja pyyhin pöytää ja kaadan ja korkkaan ja ojennan ja hymyilen ja sorieitainnumennävieläkäänläpi ja nyökkäilen ja ojennan ja sekotan ja hei hyvää vappua. Oikeesti? Oon jossain ihan muualla. Ja mis on muualla? Esimerkiks huomisessa ja bussiasemalla.
Tiskinedusta tyhjenee hetkeks, kun kaijuttimista räjähtää soimaan jotain liekkijärveläisittäin kultaista. Ne muksunsa heliumpalloilla aikaisin nukkumaan lahjoneet, jokanen kuin viimeistä päivää rilluva kaveriporukka, ne harvoja vapaapäiviään juhlivat, yksi nostalgiahumppaava vanhuspari joka vaikutti aiemmin eksyneen täysin väärälle klubille, tietenkin ne harvat haalareitaan ulkoiluttavat opiskelijat, jotka syystä tai toisesta on jumissa täällä eikä korkeakoulukaupungissaan -- kaikki ne valuu Hittiputken tahtiin tanssilattialle. Ja hetki, onks siellä muutama vakkariseppeleläinenkin?
Osa musta haluais seurata, ravistella musiikin tahtiin joka hiton puutuneen solun takaisin eloon. Niin mä en kuitenkaan tee, vaan karkaan tauolle ja pesen takahuoneessa drinkkilitkuisia sormiani. Nekin kuuluu oikeesti jo huomiseen. Ne kuuluu Miilon sormien lomaan, Miilon pehmeisiin hiuksiin ja Miilon herkälle iholle ja näyttämään Miilolle keskaria, jos se ees yrittää saada collegepaitansa takas sillä verukkeella, ettei enää oo pakkasia. Mua pelottaa, että toukokuu juoksee ohi liian nopeesti. Pelottaa vähän vähemmä nyt kun tiiän varmaks, että vietän ite kesällä yhteensä kuukauden merillä Miilon kanssa. Silja Linen kesätyörekrytoija tarjos mulle sellasta teet vähän kaikkea sen mukaan, kuka sattuu olemaan lomilla ja opit hommat sitten siinä matkalla-työnkuvaa. Sen selitykset merimieslääkärintodistuksen hankkimisesta ja turvallisuuskoulutusviikonlopusta meni melkeen ohi korvien, kun mä jo unohduin ajatteleen Miiloa kesäyön auringottomassa valossa, huimaavankorkeessa pääsykielletty-tornissa. Vasta puhelun loputtua epämukava ajatus kouras mun vatsaa kuin korkeenpaikankammo -- mitä jos Miilo vaan kyllästyy muhun, kun ei oo kiire minnekään ja kaikki ei ookaan enää täysin uutta? Sitä, kuten monii muitakin vaikeita ajatuksia, en haluu ajatella nyt. Kun mä palaan tiskillä, Hittiputki soi edelleen, mut ihan liian pian iloisenhikistä porukkaa valuu taas hakemaan virkistystä.
Vähän kauempaa ihmisaallokon takaa mä bongaan Antonin ja Jessen. En oo ihan varma, tekeekö ne jonossa herrasmiesmäisesti tilaa, vai onko vaan niin muuttourakan uuvuttamia, ettei tajua pitää paikkojaan, kun tusina lakkipäitä kiilaa ne. Viimeks kun näin kaksikon ne kittas Savusalontien verannalla kaljaa ja suunnitteli jotain aika korkeelentosen kuulosta leikkitelinehommaa, jonka ne rakentais Antonin ja Sonjan muksuille "ihan helposti yhdessä illassa". Kaikki keittiönnurkkaan kasatut muuttolaatikot oli tosin vielä tyhjiä ainakin sillon, kun mä puhelintani näpytellen tein lähtöä töihin.
MIILO
30.4.2023, 19:49 tääl on se demoninmetsästäjä-jesse taas käymäs, jos et viel muuten ollu varma et jaksaks huomen tulla
20:01hyvä kun kerroit sen takii kai just ja just voin
Myös kiilaajalakkipääseurue on tuttu, mä tajuan ja moikkaan kyynärpäänsä päättäväisesti tiskille levittänyttä Iiristä. Sen strassitimantein koristeltu ylioppilaslakki näyttää vielä siistimmältä kun mun omani, vaikka mun lakkini onkin poistunut laatikostaan tasan kerran aiemmin (ylppäripäivänä).
"Okei let's see babes, yks kokis yks fanta kolme lonkeroa, kolme yllärishottia ja-"
"Ja kolme munkkipossumargaritaa!", hihkaisee punapää Iiriksen takaa. Lucia (vai Karen?) näyttää siltä, että on ehkä liottanut kaikki vaatteensa sangollisessa neonvärisiä yliviivaustusseja ja koristellut lopuilla hiustenlatvansa. Se on kuin vappupallo ihmismuodossa, värikäs ja tuulessa tempoileva.
Jos oisin Fleimissä edelleen vakkarityöntekijänä, tekisin varmaan jonkun intervention J.P.:lle näistä sen hassunhauskanluovista kausidrinkkiresepteistä. Munkkipossumargaritaan tulee tequilan lisäksi esim ihan saamaristi irtosokeria, eikä ainoostaan vadelmalikööriä vaan myös PAKASTEVADELMIA, jotka pitää kaiken tän kiireen keskelä survoo ja siivilöidä.
Vaikka mä kovasti yritän juomia väsätessäni teeskennellä, etten huomaa Iiriksen vieressä tiskiä petolinnunkynsillään naputtelevaa Julia, mä kyllä kuulen, miten se ehdottaa koko seurueelle, että ne pelais VAPPUPELIÄ. Julin VAPPUPELISSÄ (se huutaa) pitää syödä munkki, tai tässä tapauksessa juoda sokerireunainen drinkki, ja sit katsotaan kuka pystyy oleen pisimpään nuolematta huuliaan.
"Miks sä pistät meidän juomiin SUOLAA", possumunkkien edistymistä vilkassut Juli protestoi.
"Niin tää on sokeria."
"Eikä oo, sokeri näyttää eriltä! Miks yrität PILATA meidän KISAN??"
Äkkiä Juli on noussut varpailleen ja syöksähtänyt puoliks tiskin yli, se imasee sormeensa ja tunkee sen suoraan siihen isoon astiaan, jossa mulla on sitä helvetin sokeria. Mä katson sitä typertyneenä. Juli maistaa sokerinkuorruttamaa sormeaan ja mulkaisee ensin sitä, sitten mua.
"Te voittekin sit ostaa ton koko sokerikipon itellenne, tai mä voin kutsuu järkkärin", sanon ja toivon, että aspahymy vois tappaa.
"Me ostetaan se! Voidaan pelata monta kierrosta Juli sun peliäs", Lucia heilauttaa pankkikorttiaan ja kuulostaa pelottavan innostuneelta.
Hetkee myöhemmin ne katoaa valtaan jonkun ujonyksinäisen liekkijärveläisäijän pöydän, tarjotin täynnä juomia ja huulet sokerissa.
Kaadan. Sekoitan. Kuuntelen. Korkkaan. Joku tilaa kuoharia vaan kaataakseen sen ylioppilaslakkiinsa ja tarjotakseen siitä muille. Hetkee myöhemmin mä bongaan Cellan läväyttämässä saman, edelleen kuoharista puolitäyden lakin päähänsä, vaikkei se edes oo sen. JVG:n ikuinen vappu soi kolmatta kertaa ja mä mietin, tajuaako DJ, että biisi on nimestään huolimatta about yhtä ankee kuin harmaanräntänen vappusää ulkona. Joku säestää sitä innoissaan vappupillillä. Kaadan. Odotan. Ojennan. Sekoitan. Lasken. Odotan. Ojennan. Kaadan.
Mä havahdun kuin puoliunesta, kun tiskille äkkiä pamahtaa taas kaks tuttua naamaa, ja nää ei selkeesti vielä oo päässeet mukaan railakkaaseen tunnelmaan. Allu ja Matthias. "Onko teillä vielä... Mjöd? Raisins? Siis--", Matthias yrittää ja naurahtaa vähän nolona. "Siis simaa", Allu tarkentaa ja kuulostaa nololta itsekin, ehkä vaan tavan vuoks.
Mä kaadan niille simaa ja mietin sitä parin päivän takasta puheluu, jossa mä kerroin Miilolle, et Matthias oli taas käynyt meillä katsomassa kissoja. Mietin ääneen, et oliks Miilo varautunut törmään siihen yllättäen Savusalontiellä, vai pitäiskö ehkä väittää Matthiakselle et kissat tarvii yksityisyyttä, jopa sen yltiöhuomionkipee Feline Dion. Se ei varmaan uskois mua.
"Ei tarvii", Miilon rätisevä ääni linjan takaa sano sillon. "En haluu et estät sitä näkemästä kissoja mun takia. Mietin et kai me törmätään kuitenkin joskus." "Okei. Totta kyl. Onks se susta... Tai et ootko edelleen sitä mieltä et et haluis vielä nähä sitä?"
"En mä tiiä. Se on vaan--"
Sit Miilo kuulosti tovin siltä, et aikois ehkä kertoo tarkemmin koko Matthias-hommasta tai ees pohtii ääneen koko homman vaikeutta, ja mä melkeen pidättelin hengitystäni odottaessani. Mut sit Miilo päättikin pitkän taukonsa vaan huokasemalla syvään ja kysymällä, oliks Toffo jo maksanut ekan vuokransa Antonin vanhasta huoneesta. Samassa Anton ilmestyy kuin ajatuksen manaamana Allun ja Matthiaksen taakse. Se on railakkaan päissään ja taputtaa toverillisesti kumpaakin olkapäille. Vierekkäin ne kolme näyttää kuin joltain Seitsemän veljeksen kesäteatterikaartin puolikkaalta. "Kiri!", Anton julistaa, kun mä ojennan sille vesilasin toiseen ja kaljatuopin toiseen käteen. "Peritkö sä vuokran koko toukokuulta, jos kamppeet on siellä sittenkin vielä-... Parikolme päivää? Viikkoa?" "En peri", lupaan. Salaa oon nolon ilonen siitä, ettei Anton oo muuttamassa tienpätkää kauemmas. Tiskillä on taas vähän tyhjempää, ja niinpä mä kuulen, kun Matthias ja Anton rupeaa miettimään kilpaa nimiä sille Katti Helenan pentueen oranssille kissanpennulle, jonka Anton on jo yllättävän päättäväisesti adoptoinut omakseen. Allu yrittää mutista väliin jotain siitä, että kissa ehkä tajuaisi ja suuttuisi, jos sille antaisi tarkoituksella niin hirveän nimen kuin Anton kaavailee. Mä sekoitan ja ojennan ja lasken ja sekoitan ja korkkaan ja leikin etten huomaa kun joku juo taskumatistaan ja tekstaan tiskin alla Miilolle: MIILO01:49 hitto tääl on törkee mayhem [selfie, jossa näkyy serpentiinein koristeltu ja kärsivästi hymyilevä Kiri] onks siel jo pyöritetty laivan lipputanko vappusaloks 02:12 melkeen koko laiva on kyl täynnä opiskelijoita niin ne on ostanu juomansa taxfreestä ja bilettää hyteissään
[selfie huvittuneennäköisestä Miilosta ehkä tauolla, sillä taustalla näkyy vain pimeää merta, sen suupielessä on tupakka.] onneks meil ei oo serpentiiniä, vaik noi kyl sopii sulle 02:17 onnekas paskiainen, kieritän sut päästä varpaisiin serpentiiniin huomenna tää on uhkaus 02:19 en oo ikin pelänny paperinarui näin paljon
Mitä mä ees tein viime vappuna? Se oli se kummallinen kulumaton aika pääsiäisleirin ja Hanamien välissä. Mut sen tiedän varmaks, etten ainakaan unohtunut hymyileen puhelimelleni niin, et joku saatto Fleimin tiskin takaa rykästä:
"Hoi, maa kutsuu, otitko loparit vai saisko juotavaa?" Iiris heilauttaa hopealamein koristeltuja hiuksiaan ja hymyilee. Puoli askelta sen takana Jesse näyttää hassulta, ja mä tajuan vasta hetkee myöhemmin, miks -- sekä sen että Iiriksen huulet on sokerin kuorruttamat. Onko niillä miljoonannes pelikierros menossa, vai onko Iiris ja Jesse vaan tosi itsepäisiä kilpailijoita?
Mun tarjotessani maksupäätettä ja Jessen tarttuessa siihen Iiris katsoo miestä sen näköisenä, että sen on vaikeampi olla nuoleskelematta Jessen huulia kuin omiaan.
"Sujuuks vappu hyvin?", mä virnistän Iirikselle Jessen näppäillessä tunnuslukuaan.
"Joo, mä suunnittelen jo seuraavia kisoja sen kanssa! Kyl suokeistakin on vaikka ja mihin, sä tajuut-", Iiris ryhtyy pauhaamaan hiprakkaisen ylpeänä. Mä en aio melun yli korjata, että tarkotin tätä huippuhauskaa juhlapyhää, enkä suinkaan sen armasta hoitohevosta.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on May 29, 2023 21:27:22 GMT 2
Vappupäiväsiirappia
1.5.2023 - "Toukokuu on paras (sä oot paras)"
En oo koskaan ennen heittänyt jotain hiton veetejä kukilla. En heitä nytkään, mut läheltä se käy. Onneks haluun suojella Miilon just antamaa kimppua about hengelläni, enkä siks missään nimessä oikeesti viskais sitä meidän ohitse ajaneiden "Gayyyyyyyyyyyyyy"-huutelijoiden BMX:ien ketjuihin. Mun ei-nuutunutta-kukkakimppua-hengellään-varjeleva käsi on edelleen Miilon niskassa meidän keskeytyneen kävelytienreunamasuudelman jäljiltä, kun käännän katseeni takas kaukasuuteen katoovista pyöristä. Miilo näyttää yllättäen herätetyltä unissakävelijältä ja ihan pienen hetken myös siltä, et aikoo ehkä sanoo jotain junteista tai kakaroista tai jostain. Me kuitenkin vaan tuijotetaan toisiamme epäuskonen hetki ja yskähdetään naurusta. Ookoo, Liekkijärven harmittomimmat tavaramerkkiurpot?Ne unohtuu melkein heti. "Sun ei ois… Kiitti", sanon vasta nyt, koska mun ensimmäinen reaktio ennen keskeytystä oli vaan kaikessa hiljasuudessa tuijottaa Miilon ojentamia kukkia ja haudata naamani ensin niihin, sit kiinni Miilon punastuneeseen naamaan. Koska siitä (tai siitä, miten leveesti mä suupielien kivistämisestä päätellen hymyilen) ei välttämättä vielä voi päätellä niin varmaks kun Miilon on hyvä tietää, mä lisään: " Nää on ihan hemmetin nättejä, parhaita kukkii joita oon ikinä saanu.” Ne oikeesti on. Ei sillä, et mä olisin koskaan ennen saanut tällä tavalla kukkia keneltäkään. Mut vaikka puolipakolliset rippi-, kaudenpäättönäytös- ja valmistujaisruusut laskettais, ne kalpenis hetkessä tän nuutuneen violetinvalkokeltasen kimpun rinnalla, joka näyttää siltä et kuuluu jonnekin niityks villiintyneeseen puutarhaan.
Koko loppumatkan halkeilleelle asfaltille varistelee harsokukkia ja syreeninsilmuja. Kun mä käännyn vilkaseen taakseni, ne näyttää melkein siltä, kuin muodostais omia tähtikuvioitaan. Leivänmuruilta, jotka on päättäneet merkitä tien kotiin.
1.5. - Savu ennen tulta
Aurinko sulaa Itämereen ja kaikki on varmaan tosi kaunista, mutta paljon tarkempana muistiin piirtyy se, miten kevätillan kultainen valo takertuu viimeisillä voimillaan vieraan pojan kuolemanväsyneille kasvoille. Tuuli puhaltaa mustia hiuksia sen silmille niin, että ehkä Kirin tekee mieli pyyhkäistä ne sivuun tai ehkä se on tuulelle kiitollinen, sillä silmissä on väsymyksestä huolimatta jotain pelottavan kaunista -- sellaista, ettei niistä välttämättä osaisi irrottaa katsettaan omin voimin. Sen nimi on Miilo ja ehkä senkin on helpompi hengittää täällä, sillä sen savuke on palanut jo miltei loppuun, eikä nopean tauon varmasti kuuluisi kestää näin kauaa keskellä ruuhkaista iltavuoroa. Salakavalasti järki yrittää livahtaa tiehensä, kun Miilo vielä kerran nostaa solakat sormet suulleen, vetää silmät ummessa keuhkonsa täyteen ja kallistaa päätään ihan vähän taakse. Puhaltaa savua meri-ilmaan; saa Kirin silmänräpäykseksi toivomaan, että olisi itse tehty savusta, tai ehkä paperifiltteri Miilon huulilla.
Kiri tajuaa tujottavansa, katse karkaa taivaanrantaan kuin ei olisi katsonutkaan. Miilo karistaa tuhkat laivan alla velloviin aaltoihin, tumppaa tupakannysän kylmään metallikaiteeseen, ja ihan yhtä tottuneesti Kiri hätistää pois hädin tuskin muodostuneen ajatuksensa.
Kuukausien hirmumyrksy takana, mutta hetken kaikki on niin kevyttä ja tyyntä.
Niin mutkattomasti Miilo kertoo pääsevänsä töistä kymmeneltä, kutsuu hyttiinsä. Kiri ei vielä tajua painaa sormenpäitään sen rannetta vasten, ei tiedä kuunnella, miten holtittomasti vieraanväsyneenhauskankivankauniinpojan pulssi juoksee.
Miilon kadottua kansi tuntuu tyhjältä, vaikkei varmaan ole. Kiri hylkää lähes turhaan palaneen tupakkansa ja tuijottaa pimenevää taivasta. Drinkkiliput polttelee taskussa, hytin numero päässä kuin mantrana. Ihan vain solidaarinen ele, vai...? Kiri ei uskalla ajatella liikoja – varovainen arvaus on vain uhkarohkea toive valeasussa, ja kaiken tallilla aiheuttamansa kaaoksen keskellä Kiri on kiitollinen mistä tahansa kivasta, normaalista ja kyräilemättömästä seurasta.
Silti Kiri käy vaihtamassa vaatteensa. Silti se tuntee jännityksen hakkaavan kurkussaan, kun koputtaa jo toista alakäytävän ovea ja voi vain toivoa, että se on tällä kertaa oikea.
Vuotta myöhemmin Kiri ei ole enää varma, mistä se muka vitsaili nojatessaan kannen liian matalaan kaiteeseen. Se kuitenkin muistaa, miten Miilon suupieleen syttyi hymy, sellainen, joka painoi poskeen pienen kuopan ja sai auringonlaskun värit näyttämään jotenkin todellisemmilta. Kiri muistaa koko yön ja aamun ja ihan kaiken. Muistaa, miten paluumatkalla Suomeen värjötteli toisen laivan kannella, katseli melkein samanlaista auringonlaskua. Meri oli taas kaunis, mutta silti jokin oli sijoiltaan.
Ihan kuin olisi odottanut--
1.5.2023 – Taas vuotta myöhemmin
Ihan kuin ajan rakenne ois jotenkin huomaamatta muuttunut, taipunut pysyvästi yhden kevätyön voimasta. Tietty seuraavat vuodet piirtäis aina omia kiertoratojaan, mut tuleeko niiden kerrosten alla aina oleen elämää suurempia kuhmuja tän toukokuustatoukokuuhun-kalenterin muodossa?
Sumee muistonpuolikas siitä, miten kyynisesti mä vielä pari vuotta sit pyörittelin silmiäni tuttavien vuosipäivähehkutuspostauksille ja muille. Epätoivosia kiiltokuvavalheita ennen satavarmoja pettymyksiä, tiesin. Nytkin mä tunnen sen Kirin tuijotuksen niskassani, tiedän, miten paljon sitä pelottaa. Silti päässä soi vaan sama nauha: siitä on vuosi, siitä on jo vuosi, siitä on vasta vuosi, kun--
Miilo osoittaa taivaalla välkkyvää valoa just, kun oon kohottamassa oman käteni. Mä myönnän tappioni, mut en haluu palata sisälle vielä. Kai joku typerä osa musta aattelee, et aurinko on kuin kiehumista odottava vesi eikä nouse päättään tätä yötä ikinä, jos me vaan tarpeeks pitkään ollaan katolla vahdissa.
“Haluun nähä viel tähdenlennon”, väitän.
“Oks sekin kilpailu?” Miilon ääni on pehmee, ja silmäkulmastani mä näen kuopan sen poskessa ennen hymyä.
“Voi olla.”
Oikeesti mä en varmaan huomais, vaikka pyrstötähti väläyttäis koko taivaan valkoseks. Niin ajatuksissani mä oon, nojaan polveeni Miilon polvee vasten ja mietin:
Muistaaks sekin? Onko sekin kahden eri taivaan alla samaan aikaan? Miettiikö sekin, miten jotkut vuodet tuntuu tärkeemmiltä kun toiset? Onko senkin ihon alla nyt joku laivantornikummitus, jota palelee ja jännittää?
Me ollaan kumpikin alettu nuokkuun uhkaavan pahasti kaltevalla katolla, ennen kun ollaan nähty yhtäkään lentävää taivaankappaletta lisää.
“Ehk kaikki tähdenlennot venaa tuol sisäl”, Miilo haukottelee, kun mä kömmin jo kohti palotikkaita.
Unissani mä katson edelleen kirkkaalle taivaalle. Tähtien ja satelliittien ja lentokoneiden lomassa nään uudestaan ja uudestaan, kun Miilo harppoo ylös portaita, ne on puolilahosta puusta ja ne on vain henkilökunnalle. Se antaa avaimen rahista lukossa ja avaa oven toisensa jälkeen, odottaa et seuraan -- huteraan torniin keskellä avaruutta, Savusalontielle, ne on jotenkin aina saman oven takana.
Kohtaus toistuu: mä katson Miiloa, Miilo katsoo mua, enkä mä koskaan haluu mitään muuta, kuin oppii ihan helvetin äkkiä oleen pelkäämättä korkeita paikkoja.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jun 1, 2023 20:15:01 GMT 2
9.5.2023 - Cherry Cocktail Chaos
"Mitä vitt-... SE EI OLLUKAAN UNTA", Valtteri rääkäisee ja tunkee puhelimensa melkein kiinni Jasmiinan naamaan. Hiprakkaisessa eleessä on jotain pelottavan Julimaista. Jasmiina vilkaisee poikaystävänsä löydöstä ensin nopeasti, hymähtää ja siemaisee juomaansa. Sitten sen silmissä kuitenkin välähtää rivi huutomerkkejä, ja salamana ne singahtaa takaisin hämärässä sinisenä hohtavaan näyttöön. Hetkeen kukaan ei sano mitään. Jasmiina näyttää siltä, että yrittää estää drinkkiään purskahtamasta nenän kautta ulos. Valtteri sohii näyttöä kaikkien meidän muiden puoleen niin vinhasti, että tuskin kukaan ehtii näkeen saati lukeen kunnolla -- ei varmaan edes mun vieressäni kivipenkillä istuva Miilo, vaikka se onkin pelottavan nopee lukija. Kun Jasmiina viimein karaisee itsensä ääneen, se kuulostaa yhtä innostuneelta kuin epäluuloiseltakin. "Kenen tili toi on? Antoks Hannes kirjanpidonkin sun vastuulle?
"Ei", Valtteri pudistaa päätään ja laskee puhelimensa huteralle valkoiselle metallipöydälle niin, että mäkin viimein erotan pankkisovelluksen. "Voitin pelikoneessa. Vissiin. Cool cool cool." Vähän kauempana jousikvartetti soittaa verkostoitujaväelle. Häkeltyneenä mä puhallan Cherry Cocktail Hourin teeman mukaisesti koristeltuun puolityhjään lasiini niin, että kirsikanterälehdet sen pinnalla miltei pöllähtää ilmaan. Mä, Miilo, Anton, Jasmiina ja (verkostoitumisesta innostunein) Valtteri saatiin joku puol tuntia sitten päähämme haahuilla linnan puutarhan pensaslabyrintin läpi drinkkiemme kanssa, mutta ulospääsyreitin sijaan me löydettiinkin pieni terassiaukea sen keskeltä.
Hemmetin hieno paikka. Nyt Valtteri varmaan voi vaikka ostaa tän kesämökikseen, mä mietin tuijottaessani sen käyttötilillä komeilevaa viisinumeroista summaa. *** On enää vaan yks sana: kaaos.
Ehkä se johtuu siitä, että me juotiin aika nopeesti viiteen pekkaan ne skumppapullot ja shotit, jotka Valtteri palkkasi (viidellätoista eurolla, pihi) mut ja Miilon "ammattilaisina" hakemaan puutarhan baaritiskiltä.
(Mä selitin , että matka viivästy sen takii et oli vaikee suostutella juhlien työntekijä myymään juotavaa virallisen cocktailtilaisuus-alueen ulkopuolelle, mutta oikeesti labyrintti-baari-labyrintti-matkalla tapahtu ihan muita viiveitä:
- Me uohduttiin pussaileen labyrintinmutkiin.
- Me ei löydetty ulos labyrintistä ja jouduttiin kiipeämään pensasaidan yli.
- Matkalla takas Vilinsä hukannut Juli yritti ryöstää meidän tarjottimet.)
Ehkä se johtuu siitä, että Anton alko murahteleen jotain puolen sanan huolia ja murheita tulevasta tupla-isyydestään, mä menin superidioottina melkein möläyttään jotain mikä ei mun möläytettäväkseni ois kuulunut, ja villi korjausliike oli eka mikä mieleen sattu.
"Pitäiskö teidän Miilon kaa bondaa, kun--"
Mä tunsin sävähätäni ehkä kalpeeks tai ehkä punaseks kun tajuun, miten vaarallisille vesille oon hyväntahtosen mut typerän ja aivoista vuotavan veneeni heivannut.
"--kun ootte kumpikin sanonu et haluisitte ehkä tatskan joskus?"
Olin kiitollinen, että melkein koko humalainen tai muuten vaan levottomankevyissä mielentiloissa oleva sakki tarttuu tautointikeskusteluun kuin piraijalauma.
Koko loppuyö on vähän epätodellinen, tai ainakin mun sumeet muistikuvani on. Mä tiedän vaan, et on ihan helvetin huoleton ja villi olo.
Valtteri googlaamassa kuvia törkeenkalliista moottoripyörästä ja kysymässä meiltä mielipiteitä.
Anton soittamassa Sonialle kännipuhelua.
Jasmiina taksin takapenkillä miettimässä, onko mikään sopiva paikka edes auki tähän aikaan.
Automatka, joka kestää ikuisuuden ja sekuntin ja jonka ajan Miilo salakavalasti ohuen puvunkankaan läpi hiplaa millon mitäkin "salee hyvää kohtaa jollekin kuvalle".
Miilo ja Valtteri selaamassa kilpaa ruotsinkielistä jodelia.
Valtteri miljonäärin elein suostuttelemassa jotain rokkibaarin vihreetukkaa samalla, kun me muut odotetaan jännittyneinä vieressä.
Rokkibaarin takahuone, jonne ei todellakaan kuuluisi ahtaa näin montaa ihmistä.
Surinaa ja Antonin tai ehkä Valtterin "Ei tää ees sat-- Ai perkele", joka saa mut nauramaan.
Violetinpunaset fritsut Miilon iholla, kun se naputtaa kauluspaitansa auki.
"Paras idea ikinä", joku hypettää.
"No swimming or sauna or--", raspiääni selittää ja mä nyökyttelen, vaikka oonkin aiemmin samana yönä vannonut kiskovani Miilon mukanani linnahotellin takapihan uima-altaaseen vaatteet päällä heti kun se vähiten sitä odottaa.
Johtu mistä johtu, niin aamulla mulla on pää kipeenä ja elmukelmun alla punottavia, ohuita ja koholle nousseita musteviivoja reidessäni. Kun mä vastaherännein silmin tuijotan peiton alta paljastunutta voihelvettiä, kuva ja sen teksti on ylösalaisin.
Silti mä tunnistaisin näyn vaikka unissani ja takaperin: Fleimin kuitti.
Ainakin se on ympäröity muutamalla kukalla.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jun 13, 2023 5:23:08 GMT 2
14.5.2023 - Tekosyitä ja tatuointirasvaa
Äitienpäivä, ja missä mä tänäkin vuonna oon? Ruotsissa. Me Loivalat ja-oho-ainiin-Kiri-myös-ryhmäkeskustelu vissiin kilis eilen muistutuksia, mutta mun puhelimeni oli hotellihuoneessa ja mä Starry Night Galassa. Loppuillasta mulla olis muutenkin ollut liian kiire esittää Miilon ja Sisun kanssa huipputason kilparatsastajalupauksia, että olisin ehtinyt miettiin sellasia asioita kuten puhelimet tai päivämäärät.
(Me saatettiin tylsyys- tai shamppanjapäissämme keksiä itsellemme gp-urat tyhjästä ja jauhettiin kisasuorituksista, joita ei koskaan ollutkaan. Seppele Cupin tutustumisluokat muuttu olympiajoukkuekarsinnoiks, joita me hehkutettiin juttelemaan tulleille vieraille ja katsottiin, kenellä riitti pokka ja uskottavuus pisimpään. Muutenkin gaala oli taas hiton hieno.)
Olisin mä tosin voinut tajuta tän päälekkäisyyden myös esimerkiks sillä hetkellä, kun Emmy alkujaan selosti viikon aikatauluja. Tai vaikka siitä, että meillä on paluuliput vasta maanantaiaamuna Helsinkiin saapuvaan laivaan.
En oo varma, unohdinko oikeesti vai oliko tää joku alitajuntainen välttelykeino. Tiedän vaan, että mua hävettää. Häpee ei silti oo kaunis selitys sille, miten hoidan tän.
8:12 Johanna: @kiril oletko tulossa tänään? 11:49 Kiril: joo oon mut käyn mummilla eka nopee kun siellä menee vierailuajat vaikeesti, vienks teiltä terveisiä
Pari sekuntii viestin lähettämisen jälkeen mä tuijotan näyttöä edelleen, vähän itseeni typertyneenä. Siis. Kuvittelenko mä ehkä teleporttaavani Suomeen silkan huonon omantunnon voimalla? Onko mulla joku suunnitelma? Oisinko voinut vaan jättää vastaamatta Johannalle, ehkä jopa myöntää totuuden? Hitonko väliä sillä, että se olis taas yks jaaha ja niinpätietenkin lisää. Onko muka jotenkin parempi, että oon leikisti ees ollut tulossa, vaikka joudunkin joko ghostaamaan äitienpäiväillallisen tai sit keksiin jonkun karseen "bussi hajos tienposkeen, täs menee varmaan yöhön, älkää ootelko"-jatkovalheen?
Okei. Kai se jotenkin kuulostais paremmalta. Silti tää oli ihan hiton typerä kuoppa kaivaa.
11:52 Johanna: Selvä. Kiitos, mutta käydään siellä sitten porukalla myöhemmin kyllä Jos voit tuoda esim. jälkiruokatarpeet, kun muuten ollaan jo hoidettu juhla-ateria valmiiksi? Kiri: ok joo
Oon jo näppäilemässä, että hei voiko mun poikaystävä muuten tulla kans, ihan kuin a) oisin oikeesti lähdössä jonnekin tai b) aattelisin et Miilon ois hyvä just tänään todistaa, miten turha osa perhettäni oon. Tää kyseinen poikaystävä kuitenkin keskeyttää mut.
"Ooks ok?", Miilo kysyy istuessaan mun viereen sängynlaidalle. Se tuoksuu hammastahnalta ja sen otsahiuksista tippuu vesipisaroita, kun se nojaa leukaansa mun olkaa vasten.
"Joo. Oon vaan idiootti."
Mä annan viestit Miilon luettavaks, kuljetan odottaessani sormenpäätä kuittikukkatatuointini kohokuvioilla. Viis aamua vanha kuva näyttää vähän inhalta, iho on alkanut kuoriutuun kuin palovamman päältä. Sisu (ja Google) kerto, et se on normaalia. Saadaan kuulemma tosin olla kiitollisia siitä, et meidän leimat ei tulehtunut, sillä saatiin tietää et ruksitettiin reissullamme kokonainen tatuoinninoton DON'T:sien lista. Silti mua ei kaduta. Tai okei, kaduttaa se et oon täst edes uimarantojen elävä Fleimi-mainos. Oudon kivalta sensijaan tuntuu se, et nää Miilon piirtämät kukat ei lähdekään parissa pesussa. Ne on isketty mun ihooni huterin, epätasaisin viivoin, ja yhden vieressä on melkein luomen näköinen tumma piste sen jäljiltä, kun tatuointikone hetkeksi tärähti Miilon hallinnasta. Ne on musta hiton täydellisiä.
Mietin salaa myös, et jos (kun, sanoo kyynikkorealisti-Kiri mun takaraivossani) se jonain päivänä muistuttaakin mua vaan menneistä ja menetetyistä jutuista, niin hyvä vaan. Hyvä, et muste on isketty syvälle. Hyvä, et se tulee tekeen sietämättömän kipeetä.
Miilo ojentaa puhelimen takaisin ja kurottautuu nappaan yöpöydältä sen pienen Bebanthen-tuubin, jonka on tarkotus pelastaa kutiseva, mustetta tihkuva iho.
"Et oo idiootti", Miilo sanoo hiljaa. Se puristaa pienen nokareen rasvaa etusormellensa ja alkaa levittää sitä mun reidelleni, yks pieni kukka ja rahasumma kerrallaan peittyy. Päästessään Fleimi-logon kohdalle se lisää: "Ehk voit sanoo et sul tuli pakollinen duunivuoro? Tyyliin et kaikki muut sairaana ja Pottu täynnä varauksii illalle."
Se kuulostaa hyvältä, jo melkein liiankin kunnialliselta tekosyyltä. Mua nolottaa edelleen, vaikka oonkin aika varma et Miilo oikeesti ymmärtää.
Napatessani rasvatuubin vuorostani itelleni mä irvistän, sanon: "Kiitti. Käytän varmaan oikeesti tota, työvuorot ne ehkä jopa ymmärtää jos uskoo."
Sitten mä melkein kysyn Miilolta jotain sen porukoista ja tällasista päivistä, mut nielen sanani nopeesti. Sen sijaan mä levitän rasvaa sen iholle varovaisin sormin ja rupeen miettiin ääneen, et kuinkakohan korkeelle kissat osaa hypätä. Eilen joku ehkä belgialainen kilpailija nimittäin innostu tekeen ostotarjouksen Miilon Toffo II Helenasta, niin lupaavalta nuorelta kenttäratsulta Miilo sai sen kuulostaan. Kai harvasanasuus teki siitä mun ja Sisun kaaosta uskottavamman.
Illalla äiti vastaa mun HyvääÄitienpäivääSoriKunEnPääse-viestiin hymynaamalla. Sitä edeltävät viestit on helmikuulta. Koko automatkan Falkencreutzista satamaan mä mietin taas uudestaan ja uudestaan, tarkottiko se ihan oikeesti kaikkee sitä, mitä sano sillon kerran.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jul 13, 2023 2:27:12 GMT 2
15.5. 2023 - ToivontähtiäOtavassa on seitsemän tähteä ( kuin poikia Jukolassa, Seitsemän veljestä oli pakko lukea yläasteella). Se on saanut suomenkielisen nimensä eräänlaisen avonaisen patoverkon mukaan (Kiri ei tiedä, mikä hitto on avonainen patoverkko tai mihin sitä käytetään). Merakin ja Dubhen eli Otavan kauhanlaitatähtien avulla on hyvä löytää taivaalta Pohjantähti, eli se on tavallaan kompassin kompassi. Lisäksi Wikipedia kertoo, että siitä käytetään myös nimityksiä seitsentähtinen ja toivontähdet. Kustannusosakeyhtiö. Pohjoisen taivaan tunnistettavin tähtikuvio (tai ainakin se ainoa, jonka Kiri tunnistaa). Myös Estelle tarkoittaa tähteä.
Kiri istuu pelkääjänpaikalla jalat koukussa, selaa puhelintaan ja yrittää löytää syyn kuviolle, joka on nyt osa Miilon käsivartta – sellaisen syyn, jonka ajatteleminen ei huimaa sitä kaikessa kohtalokkuudessaan. Se on yrittänyt ja yrittänyt olla yrittämättä keskiviikkoaamusta saakka, sillä tietenkin se tietää ilmiselvimmän:
Kirin instatili, Kirin puhelinnumero, pari kirjainta sähköpostiosoitetta. Söherrys, joka yritti olla Otava. Silja Linen puoliks kuivuneella tussilla tehdyt raapustukset, joista jokanen kertoi: "Joo tää oli totta."
Se on niin ilmiselvä, ettei Kiri uskalla uskoa siihen.
Laivan autokannelle vievä jono tuntuu loputtomalta, eikä käy kateeksi Miiloa, jonka täytyy ryömittää autoa eteenpäin niin huolellisen hitaasti, että etanakin ehtisi reippaasti ohi. Takapenkillä Riinis, Sisu ja Saaga on vaitonaisia, kuten ne on olleet koko matkan lukuunottamatta sitä, kun Riinis soitti maailman pisimmän ja Kirin mielestä korvia raastavimman videopuhelun Julin kanssa. Isa kuopii trailerissa niin, että kolina kuuluu autoon saakka. Pinjalla ei taida olla siihen toivottua rauhoittavaa vaikutusta.
“Mitä sä aiot ottaa”, Kiri muistaa kysyneensä silloin kourallinen öitä sitten, kun kuunteli rokkibaarissa tatuointikoneen surinaa ja Antonin urhoollista kiroilua. “Vai jänistiks –” “En jänistäny”, Miilo oli sanonut tyynesti ja sujauttanut kätensä Kirin ympäri, sen puvuntakin taskuun. “Ja mä kyl kerroin jo.” “Niin, siis kerroit tolle tatskaajalle. Ruotsiks.” “Nii. Eiks sun pitäny harjotella?” “Joo ja sä oot niin natiivipuhuja, et ainoo sana jonka tunnistin oli tähti, ehkä.” Se oli saanut Miilon hymyilemään jotenkin oudosti, kääntämään katseensa. Kiriä nauratti. “Aioks matchata Antonin itsensäpaljastelija-Paavon kaa ja ottaa vilauttelevan Patrik the Meritähden?” “Aion.” Miilon pokka oli melkein pitänyt. Viimein possujunailu laivan ruumaan tulee päätökseensä. Riinis ja Sisu jää tyynnyttelemään Isan yöpuulle, Saaga ehkä imemään jotain tyynnyttävää energiaa Pinjasta. Kiri ehtii juuri ja juuri kuulla Riiniksen väsyneen “Kyllä mä nyt oman helvetin hevoseni osaan hoitaa, älä sä--”-palopuheen alun, ennen kuin se ja Miilo pakenee laivan kannelle. Kiriä vähän hirvittää Sisun puolesta, mutta itsepähän se groomattavansa valitsi. Vähän myöhemmin ne istuu hämärtyvässä yössä aurinkokannen kaidetta ja toisiaan vasten, kuuntelee ympärillä vellovaa merta. Kiri on vajonnut ajatuksiinsa. Se silittää Miilon käsivartta, muistaa jo täsmälleen, missä kohtaa tatuoinnin pelkistetyt pisteet ja viivat kulkee. Vasta nyt Kiri uskaltaa kysyä suoraan sen kysymyksen, joka on poltellut siitä asti, kun se tunnisti tähti kerrallaan Miilon kyynärtaipeeseen ilmestyvän kuvan. Sen, jota Kiri on ihaillut ja rasvaillut ja varonut ja katsellut sen verran monta päivää, että luontevampia tilaisuuksia kysyä olisi ollut ehkä noin miljoona. “Miks just Otava? Onks se niinkun siks et öö kirjat, vai et yleisesti vaan kun tähdet on kivoja, vai--...?” Miilo katsoo Kiriä pitkään, ennen kuin vastaa.
"Kun se on mulle tärkee.”
Kiriä huimaa. Se piilottaa kasvonsa Miilon niskaan. Miilo alkaa hahmottelemaan kukkiaan Kirin reiteen farkkukankaan läpi. Ne istuu siinä hiljaa niin pitkään, että tähdet valtameren yllä ehtii kirkkaimmilleen. Katseensa kohottaessaan Kiri miettii, voiko niihin kyllästyä.
|
|