Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 7, 2022 23:54:20 GMT 2
Torstai 3.11.2022 – Yritys 1: Tässä mä oon. Jamua pelottaa. Eniten se että jos osaisin matkustaa ajassa huutamaan sen Kirin korvaan, joka tarjoaa tulta tai valmistautuu tuleen työnnetyks laivan tornista tähtimereen kysyy “haluisitko” kun väsynyt komee paleleva poika kertoo, ettei oo ikinä tehnyt mitään tällasta yks kaitiedätetpelastitmunyön ja tanssiaskeleita laivan kokolattiamatolla yks kaks jättää sen kyynärvarteen yhteystietonsa ja ruman otavan Tai jos voisin ravistella hereille sen Kirin, joka sateenkaaret kesänpolttamilla poskillaan kerää pari tuntia rohkeutta lähettää yks typerä video ja seuraavana aamuna suunnistaa kehäkolmosjumittajan luo satamaan miettii kaukana kotoa, että “pari päivää vapaalla” on niin paljon hymyilee miilontakia vielä kampin bussiterminaalissa, vaikka tavallaan kaipaa myös yhtä toista Jos voisin kiskoo kauemmas sen typeryksen, joka tietää saaneensa jostain nuolesta mut yrittää leikkiä et ei, ei mitään vakavaa joka istuu tunteja katolla puhumassa synttäripuhelua ja pari päivää myöhemmin tuntee kurkkuunsa kuristavan, kun melkeinsynttärikaima on ainoo, joka tietää ja muistaa ja onnittelee sen Kirin, joka ei esim blokkaa numeroa, kun Miilo sanoo et joo, juoksi puhelimeen ja kertoo: “halusin olla eka” Pelottaa eniten, et jos tietäisin et tulee tuntuun TÄLTÄ sinä öisenä hetkellä kun mietin, et mitä pahaa muka voi seurata jos tän kerran jaan peittoni jonkun kaa, jonkun noin kivan kun tajuan et voihelvettiniinmäkin susta, suhun kun tajuan et ai tietenkin
tätä on rakkaus
niin tiedän vielä vamemmin:
en pyytäis tekeen yhtään mitään toisin.
***
Miilon selkä, katse olan yli. Linja-auton ovet sulkeutuu sihisten. Hetken ajattelen että ei tässä mitään, ei tunnu missään, ei– Tuijotan Miilonmuotosta hahmoa ikkunassa eikä ykskään lihas tottele kun pyydän: heiluta. juokse pois. juokse perään. hymyile. irvistä. tee nyt helvetti jotain. miten koko aika ja maailma ei pysähdy, mä vaan? tältäkö niistä tuntu kun hiton titanic alko täyttyyn merivedellä eikä kukaan tehnyt mitään tiedän että ne teki paljon mut tässä versiossa kukaan ei tehnyt mitään, vaan seiso ja tuijotti linja-auton sameeta ikkunaa, poikaa sen takana, eteenpäin nytkähtävää autoa ne seiso kannella ja tuijotti liikkuvia huulia, toivo olevansa ikkunalasista et sais ite vielä olla se, jota vasten Miilo nojaa se joka kuulee ne sanat, joita lasiin kuiskataan tai siis sitä jäävuorta, ne tuijotti tai ehkä jotakuta jota ne rakasti, mietti: osataanks me uida? unihalvaus että nyt mä heräsin liian kauniista unesta ja kato oho onkin joku Miilottomuuden muotonen musta aukko jalkopäässä eikä siltä voi karata eikä voi huutaa oon maailman typerin suolapatsas, sellanen joka kehtaa röyhkeänä toivoa ettei muka liukene sateen mukana uppeluksissa avannossa, vaan silmiä polttaa, koska sen siitä saa sen siitä saa ole hyvä eikö oo kivaa hieno homma nää tunteet silkkaa kauhua
sen siitä saa kun tuijottaa silmänräpäyshetkee liian pitkään ja kun bussin takavalot vielä just ja just näkyy, mut hämärä on nielaissut Miilon mä mietin, mistä lähtien marraskuinen sade on ollut suolasta ja lämmintä ja kun vedän henkeä saamatta sitä, jonkun turhan puhkiruostuneen avohaavasavupiippuun läpi jonkun etäisesti tutun kurkusta kuuluu niin vitun säälittävä nyyhkäys et se melkeen itkettää. *** Tosimies ei itke. Ei, paitsi kolmessa armollisessa tilanteessa: 1. Sen vaimo on juuri kuollut. Myös oma lapsi tai koira kelpaa. Ei kissa, miksi tosimiehellä olisi sellainen? Suositeltavinta on kuitenkin itkun sijasta lähteä kostamaan. 2. Kun urheilujoukkue voittaa tai häviää kultaa. HUOM: parasta olla jääkiekko tai jalkapallo, muu on vähän outoa. 3. Kännissä, oikeastaan vain kännissä sopii vollottaa kunnolla. Näin joku on opettanut. Liian herkkä punastumaan, liian herkkä muutenkin, mutta itku: se ei ole Kirin juttu. Tätä piirrettä se säilyttää nololla ristiriitaisella ylpeydellä samassa pienessä laatikossa, kuin vaikkapa: sitä, että kestää saunassa pisimpään, tietää, miten vaihdetaan rengas ja miten kannattaa lyödä. Että ainakin joskus jaksoi nostaa balleriinan ilmaan, melkein tärisemättä, ettei melkein ikinä näytä, miten paljon sitä pelottaa. Ala-asteella Kiri vielä sai kuulla olevansa itkupilli, mutta jossain kohtaa kyynelkanavat vaan kuivui turhiksi joiksi, joiden padot ei enää aukea kuin kännissä tai nauraessa. Kiristä se on melkein aina ollut hyvä juttu, silloinkin, kun kurkkua kuristaa ja silmiä polttaa ja tunteet hukuttaa hitaasti sisältäpäin. Sipuleiden leikkaaminen on joskus nurinkurinen ilo. Nyt. Nyt, päivänselvänä ja estelemättä, ihan tajuamattaan, Kirin silmät täyttyy kyyneleistä. Vieläpä sellaisista, jotka ei yrityksestä huolimatta katoa räpyttelemällä -- ne sumentaa näön ja tulvii polttavina poskille, puroina aina kaulalle asti. Sadetta, Kiri ajattelee itsepintaisen pitkään. Sittenkin, kun nenä on tukossa ja sittenkin kun sen kurkusta pakenee vain puoliksi tukahtuvia nyyhkäisyjä ja on pakko peittää silmät käsin ja lopulta vetää märkä huppu märkien hiusten peitoksi kävellä hartiat täristen hammasta purren hengitystä pidättäen kotiin. Kotiovella Kiri on hyytävää vettä tippuva kummitus. Se kävelee sisään kuin unessa, jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin hengittäis avohaavalla. Olohuoneesta huhuilee se kaappi, joka on täynnä pölyisiä, elaantuneita ja varmaan vuosikymmenen ajan vedellä lantrattuja pulloja. Huhuilee: mitä tahansa muuta ajateltavaa. Päässä välähtää toinenkin polvilumpiorefleksi kipuun: Muutama idioottiviesti puhelimella, Fleimi, Ruskannokka. Kuka vaan.
Mut Kiri miettii Miilon kättä kädessään ja sitä miten on pakko yrittää ja kävelee suoraan kylppäriin– hanasta ei tuu tarpeeks kylmää vettä vaikka on hitto jo marraskuu ja taivaalta selkeesti sataa silkkaa jäätä. Kävelee takaisin yläkertaan ja nostaa aulan arkkupakastimen päältä ihan liian monta pölyn maalaamaa laatikkoa, ne melkein tippuuhajoaa lattialle. Vaan pakastimen viereen lattialle tippuuhajoaa sittenkin Kiri, joka painaa kasvonsa viileetä ilmaa, polttavaa jäätä, hohkaavaan muovipussilliseen tai oikeastaan säkilliseen, täynnä
about muumioutuneita pakastemustikoita hitto pakastemustioita lyyhistyy vinttiaulan nurkkaan ja toivoo, että ehkä tämä umpijää sais tunteen katoamaan? puutumaan? rauhoittumaan?
Mustikat on jo melkein sulaneet, Kirin kyyry nurkassa pysynyt samana, kun portaista kuuluu askeleita. Askeleet varmaan vilkaisee pakastinseinustaa, pelästyy– sillä ne kipittää kissanpehmeesti takas alakertaan. Niin Kiri ajattelee, kunnes askeleet palaa, mukanaan jotain mikä laskeutuu hohkaan lämpöä lattialle Kirin viereen. Adan huoneen ovi sulkeutuu. Kiri kääntää päänsä, näkee teekupin. Sydäntä puristaa joku viattomankipee kuminauha. Ihana hiljanen kämppiksistään kärvistelevä Ada.Tee on jo melkein juotu, se on sulattanut jotain. Kirin jalat pitkälle eteen venyneinä. Se retkottaa vasten aulan puoliksimaalattua seinää, tuijottaa pienestä ikkunanräppänästä eteensä. Ilmeetön.
Portaat, raskaammat askeleet. Joku näkee Kirin, lattialla lötkönä ja sinipunaisena lojuvan pakastemustikkasäkin, hörähtää. Kiri ehtii puhua ensin, ääni on käheä. “Älä kysy. Jooko. Pliis.” Anton ei kysy, mustikoista tai itkusta turvonneista silmistä. Ehkä se olettaa, että Kirillä on jossain vodkapullo piilossa, kaljaa teemukissa.
Sen sijaan Anton huokaisee, näyttää vaivaantuneelta, mutta kuitenkin kyykistyy viereen ja kysyy: “Eikö noissa märissä räteissä jäädy?”
Kirillä on edelleen litimärkä ulkotakki niskassa, huppu päässä. Kiri ei osaa vastata, tyrskähtää. Tuntee Antonin kömpelön taputuksen olallaan. “Tuus. Mennään lämmittään sauna.” Kiri nousee. Menee lämmittämään saunaa, hengittää. Yrittää muistaa, että Itämeri on lähempänä kuin Norja. Kiriä hävettää, liikaa. Siis se, että hajoaa näin vähästä – eihän kukaan oo kuollut, tai mitään. Kukaan ei oo pettänyt eikä jättänyt eikä lyönyt, maailma ei ole loppumassa, on yksinkertasesti vaan aika päättää joku kuukauden kestänyt yökyläreissu. On vielä niin paljon sitä oksettavaa toivoa.
Toisaalta Kiri tietää: jos se ja Miilo ei osaakaan uida, olla kaukana ja silti– niin onhan tää silloin tavallaan jonkin kuolema.
Tyhjä sänky, isompi kuin Itämeri. Vielä Miilolta tuoksuva huone. Ajatukset jossain, missä: laivan moottorin jylisee, meren kohina silti korvissa, baarin rauhallisen kilinän yli kuuluu kaunista, käheää naurua. On myöhäinen aamuyö, Kiri on kietonut käsivartensa peittomytyn ympäri ja puristaa omia sormiaan yhteen, vähän kuin rukoilisi ja nukahtaa lopulta.
Joulu ei ole sen suosikkijuhla, mutta Kiri miettii unen rajamailla – et huominen on kuitenkin yhden päivän lähempänä sitä. Et ehkä huomenna ei tunnu niin kamalalta.
4.11.2022 - HAHAHAHAHAHA niinkö todella
[4.11. klo 10:35] Tuntematon numero
Hei! Koetimme tavoittaa teitä puhelimitse. Valitettavasti huoneestanne Köyriönkosken hotellissa on löytynyt puutteita 30.10.2022 kello 13:02 tehdyssä huonetarkastuksessa. Sänky ja yöpöytä, jotka yhteyshenkilömme mukaan olivat majoituksen ajan teidän käytössänne, ovat kärsineet vahinkoa. Vahinko on tulkintamme mukaan toteutettu ilkivalloin ja oletettavissa teidän tekemäksenne, sillä se on tapahtunut 30.10. kello 12:45-13:00 välisenä aikana,
kun huonetoverinne on jo kirjattu ulos hotellista.
Vahingonkorvaussumma on alustavan arviomme mukaan noin 4 800 euroa.
Otattehan meihin viipymättä yhteyttä, jotta voimme selvittää asiaa. Yst. Terv. Lea-Maija Hakalainen, hotellinjohtaja
En tiedä, pitääkö pomo mua kovin tasapainoisena ihmisenä -- enhän oo vielä mokaillut täällä samoin kuin Fleimissä. En silti usko, et se odotti töihin punasilmäsenä ja vaisuna tulleen tyypin repeevän kesken päivän ekan tauon maailman hervottomimpaan, räkäsimpään nauruun.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 14, 2022 23:33:21 GMT 2
12.11.2022 - SAVUsalontie
Anton oli oikeessa. Sen mä myönnän viimein kunnolla ääneen Fleimin tiskillä. "Soitan jollekin nuohoojalle maanantaina. Ei tota takkaa kai ookkaan kunnolla putsattu ikuisuuteen, mun moka", huokaisen. "Noh, parempi myöhään kun ei milloinkaan", Anton murahtaa optimistisesti. "Paljonkohan sellanen maksaa?", mietin -- vähän nolona. Oon herännyt rahasta kriiseilyyn ihan liian myöhäisellä iällä. Vielä enemmän kai kriiseilyttäis, jos talo oikeesti syttyis ilmiliekkeihin. Tarviskohan oikeesti ostaa uus imuri vai pärjäiskö lakasemalla? Ihan kuin hormi ois halunnut varmistaa, että kämppä pysyy sytytysherkän pölyisenä.
"Noh, riippuu vähän, mutta kyllä sulla varmasti sen verran meidän vuokrarahoista on säästössä", Anton pohtii ja tilaa muutamalla sanalla kaljan.
"Hah joo varmaan", hierasen niskaani hermostuneena. Kaikki vuokrarahat on mennyt sähköön ja veteen ja äidin säästötilille.
Vieressä Jasmiina ja Valtteri tutkailee Fleimin drinkkilistaa. Se on päivittynyt, joulun kunniaks -- ihan liian aikasin. Juomasekoitukset on melkeen samoja kuin vanhatkin, mutta murskattuja piparminttutankoja ja piparkakkuesanssia ja ties mitä kuusenneulassiirappeja on tungettu vähän kaikkialle. Meidän porukasta ainoostaan Jasmiina ei lemua sakealta pistävältä savulta, mutta sekin varmaan korjautuis pian, kun se jatkais Valtterin kyljessä kaulailua. Ne tilaa drinkkinsä kimpassa, että kumpikin voi maistella useemmasta.
Pyydän J.P.:ltä mitä vaan elaantuvia viinipullonpohjia halvalla saa, mietin: Tältäkö Sonjaa ikävöivästä Antonista tuntu, kun mä kihersin Miilon kaa koko viime kuun?
"Onhan se nyt sentään lähempänä kuin Norja", Anton huomauttaa pöydässä. "Ja on niistä etäsuhteista ennenkin selvitty."
"Mitä sä tykkäisit, jos mutuuttaisin vaikka Islantiin?", Valtteri härnää Jasmiinaa. Ne käy pöydännurkassa jotain rinnakkaista, mut silti ihan omaa keskusteluaan. "On. Mut ei me olla-- suhteessa", mutisen siihen juomaan, jonka on tarkoitus olla köyhän miehen mimosa. Lumihiutaleen muotoiset jääpalat lilluu siinä jotenkin irvokkaina. Oikeesti tekis mieli huomauttaa, miten Antonin ja Sonjan homma ei ole mikään malliesimerkki ruusuilla tanssimisesta, mutta se olis varmaan enemmän kuin epäreilua. "Miilo lupas kyllä tulla Liekkijärvelle jouluks. Mut en mä tiiä, haluuko se enää sillon olla mun kaa."
Antonin päänpudistus vois liikuttaa vuoria. "Niin niin. No ajatus silti sama", se kuulostaa viisaalta.
Onneksi joulumimosa ei ole tiellä, kun huokaisen ja rojautan tuskastuneena naamani vasten Fleimin ikitahmeaa pöytää. "Elikkä. Seppele Cup, viimeinen osakilpailu. Mitenkäs ootte aatellut valmistautua?", Anton keksii päättäväisesti muuta ajateltavaa. Ehkä itselleen, ehkä mulle, mut joka tapauksessa arvostan.
Vaikka unissani oonkin edelleen Miilon luona, hengitän sen niskan tuoksuu enkä tätä nokisavupölymoskaa, iskee myös ihan muut murheet niskaan oikeen olan takaa. Sisun Hannekselta hankkima numero polttelee mun hyppysiä, mutten uskalla soittaa kuin vasta seuraavana päivänä.
Kuolenkohan ekana johonkin häkämyrkytykseen, ikävään vai Kyöriönkosken velkojenperintään?
13.11.2022 - Nylon Beatin kadonnut B-puolen hitti: "Noin viiden tonnin laina"
“Joo tietenkin, mutta mä en siis koko päivänä käynyt huoneessa. Muuta kun nopeesti hakemassa tavarani sieltä.” [kosken kohinaa]
“Joo, vähän ennen yhtä.” [linja pätkii]
“No en ainakaan niin pitkään, että olisin ehtinyt tekemään mitään ilkivaltaa siellä.” [jossain huhuilee pöllö]
“Sori, mut ei mulla oo varmasti ollut ees mitään niin terävää mukana? En tajuu, miks kukaan edes tekis jotain tollasta–” [tyyni keskeytys]
“Niin että ei, vannon, että en oo raaputellut teidän huonekaluihin yhtään mitään. Eiks niitä vois korjata–?” [hieman närkästynyt keskeytys]
“Aa, okei.” [sormea kierretään puhelinlangan ympäri]
“No joo en jäänyt tarkistamaan, ettei kukaan oo mennyt tuhoon jotain puupintoja. Myönnetään.” [kulmat koholla, kysymys]
“Meinaan, et kävin vaan hakemassa tavarani, siihen meni joku viis minaa korkeintaan. Sen jälkeen jumitin respassa.” [portaissa kolisee]
“Hetki, siis miten niin?” [respan kello helähtää, joku vastaa kysymykseen kaukaa]
“Kun yritin maksaa huoneesta, mut–” [puuseinät huokaisevat kyllästyneinä]
“No jos hän ei muista tällaista, niin tiedän ainakin yhden, joka voi todistaa et olin siinä pitkään.” [luuri kohisee epäluuloa]
“Siks kun en saanut teidän numeroo aikasemmin mistään. Mut–” [männyt ja kuuset humisevat tuomitsevasti]
“Meinaatko oikeasti, että–” [huojennusta: viimein asia menee raggariasiakkaalle perille]
“Okei. Just. Okei. Ymmärrän, hyvää päivänjatkoo.” [välillä mietin, mitä rokkistaroja örveltäjävieraat kuvittelevat olevansa]
13.11. klo 10:54
hannes sähän voit varmistaa, että jumitin kyöriönkosken respassa sillon vähän ennen yhtä?
13.11. klo 13:08
kuka kysyy? numeronne on vieras 13.11. klo 13:09
: DDD 13.11. klo 13:28
kiri
13.11. klo 14:49
aivan en ymmärrä, mitä tarkoitat? tietänet kyllä, etten usko kellonaikoihin
GOOGLE.FI
pikavippi pikavippi 4800 euroa velkavankeus luottotiedot hotelli ilkivalta huijaus kyöriönkoski hotelli huijaus unissakävely muistinmenetys miten tienata 5000 euroa nopeasti
onlyfans kannattaako avoimet työpaikat liekkijärvi velka maksuaika pidennys korko liekkijärvi nuohooja halvin kauppa lidl proteiinivanukas ravintoarvot
liekkijärvi keskimääräinen vuokrahuoneen hinta
panttilainaamo
tori.fi
ISÄ UUSINUMERO
22.12.2021 Jos nyt kuitenkin mietit vielä? Ja Joulurauha. Reippaasti vaan kättä päälle.
29.12.2021 [yksi vastaamaton puhelu]
23.8.2022
Pistin tilille hieman rahaa 12.9.2022 Tervetuloa juhlimaan vuosipäiväämme! Toivotamme teidät-[avaa multimediaviesti] 13.11.2022 klo 17:07
[tämän viestin lähetys on peruttu]
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 17, 2022 15:27:31 GMT 2
?.11.2022 - Marrasyöt
on yö / ulkona asfaltti irisoi / loistaa värejä, joita ei ole / eikä vieressä makaa kukaan / tyyny tuoksuu vain vanhalta kuolevalta talolta / ja kaikki yöpöydälle unohtuneet mukit ovat jo Kirin omia / kukaan ei varasta peittoa / kukaan ei kuiskaa: "tiesitsä / et mikä vaan tähti joka nähään voi oikeesti olla kuollut / ne on niin kaukana / et valokin sammuu myöhässä" / olennaisempaa: vaikka vieressä ei makaa kukaan / sydän huijaa varjoa kuin varjot silmiä / jos kuuntelee tarkasti / on sälepohjan väliin pudonnut naurua / kertoo: vaikka unisella katseella ei enää / nyt / vielä / ole syytä tottua pimeään / silti huone heijastaa Tukholman vieraita valoja / silti se pehmeä savu / märin sormenpäin sammutetuista kynttilöistä / kiemurtelee käheiksi sanoiksi / eikä Kiri oikeasti usko kummituksiin / ei päivän sokaisevassa, mutta nyt / kummittelee kaunis kipeä ikävä / samean avaruuden kyljenkääntötunteina / tutut sormet hiuksissa / lämmin hengitys iholla / korventava keho vasten omaa, ja / kylmä totuus / kalpea kiireinen aamuaurinko / taas yötä yksinäisempi / herää, sulkee silmänsä / niillä ei ole kiire nähdä mitään / ellei Miiloa
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 18, 2022 13:10:06 GMT 2
Perjantai 18.11.2022 - Vastaranta
Puoli viis aamulla, mä täysin hereillä. Kiroon kykenemättömyyttäni teleportata.
Soittoääni ehti soimaan varmaan vaan pari sielutonta tahtia, ennen kuin havahduin ja vastasin. Mä itse taas en ehtinyt miettimään, oliko noloa vastata tähän aikaan niin nopeasti. Ja vaikka oisinkin ehtinyt, oisinko muka antanut sen estää, kun näytöllä välkky soittajan merkiks kuva Miilon naamanpuolikkaasta? Niinpä.
“Moi, mitä sä–...?”, hymyilen luuriin ja peitän haukotuksen kämmeneen. “Moi”, ääni lämmittää, sit valtamerten levynen hiljaisuus. Linja humisee kuin simpukka. Miilo on pari kertaa korjannut mulle et se on laivan moottori, mut aattelen mielummin et meri. “Onks kaikki ookoo?”, kysyn lopulta varoen, kun meren ja lakanoiden kohina on ainoo ääni ikuisuuteen.
Oon vetänyt itseni istuun selkä seinää vasten, visusti peittoon kääriytyneenä. Pakkasyö. Ikkunalaudan ohuessa lumihuurteessa oli illalla kissantassunjälkiä. Puhelun videoyhteys pätkii niin paljon ja kummankin huoneessa on niin vähän valoa, et kamera vois kai yhtä hyvin olla pois päältä. Silti tuntuu tärkeeltä nähdä ees kaistale Miilon hiuksistakasvoistaolkapäästä hämärän ja petivaatteiden muurin takaa. Kun se viimein vastaa, tyynyynhukkuvan hiljaset sanat jotenkin murenee, hakee itseään. Maailmassa on jotain hemmetin pahasti vialla, kun en pysty kurottaan kättäni näytön läpi silittään Miilon poskee. Turhina sormet piirtää kuvioita peittoon.
Kun sit kuulen “Mä en–”, oon nopeen hetken liian varma siitä, miten lause jatkuu. “–en pysty tähän. En jaksahaluutykkää enää.” Mut, se ei jatku niin.
Ehkä siks, jostain sakeesta helpotuksesta, mun kurkkuni haluaa parsia itsensä umpeen. Tukalien ommelten takaa kuiskaan takasin: “Mulkin. On niin hiton kova ikävä sua.” Mereltä Miilo jotenkin niiskahtaa, kuulostaa entistä enemmän siltä, et on flunssassa. Mietin, onkohan laivalla apteekkia. “Tai et, tietkö, sori tää kuulostaa tyhmältä–”, jatkan. Tunnen, miten rintaa puristaa, kai joku häpeilevä rusto yrittää estää puhumasta. “Älä sano sori, kun ei varmana kuulosta. Tyhmältä”, Miilo kuiskaamutisee tyynynsä takaa. Sen kuva heilahtaa vähän. Tuijotan tyynyn takaa pilkistävää silmännurkkaa, kuin yks katse vois olla koko maailman kiintopiste. Siinä kiiltää jokin. “Okei. Sor–taisiiseimitään”, kohinaa. Mä yritän saada kiinni sanoja. “–meinaan, et. Tietkö sen, kun sukeltaa ja hetken aattelee et joo okei ihan siedettävää, vedänkin täst yhellä hengenvedolla vastarannalle. Mut sit on keskellä pimeetä mutasta järvee, keuhkot tyyliin halkee ja kaikki sattuu.” “En, mut. Joo.” “Niin tuntuu jotenkin siltä, aina kun tajuu, et sä oot siellä ja mä täällä.” Kamera heilahtaa taas. Hetken kuvassa ei näy mitään muuta, kuin pikkulampun heikko valokeila ja hämärää hytinseinää. Sit viimein, Miilon kauniit kasvot. Oon nähnyt ne tolleen puoliks tyynyyn hukkuneina niin monta kertaa, mut koskaan Miilo ei oo näyttänyt tolta. Siltä, et-- “Mustkin. Tuntuu ehkä jotenki tolta.” Miilon ääni on paljon tavallista käheempi, särkyy kesken sanan niin et särkee mun sydäntänikin. Tunteekohan Miilo sen, kun kerran pitää sitä ilosena panttivankinaan? Tietenkään Miilo ei oo flunssassa. Miks ihmeessä mä yritin uskotella itelleni niin? Haluun sulaa niin pieniks atomeiks, et mahtuisin jotain ääniaaltoja pitkin reissaan Miilon luo yhtä nopeesti, kuin mun karheeks kääntynyt ääneni, kun sanon: “Kai tiiät et jos oisin siinä, halaisin sua ihan älyttömän lujaa?”
Ei vastausta.
Mietin, miten suoraan lopulta kysyin – “voinks sitten olla sun poikaystäväs?" Ihan kuin tietäisin vieläkään, mitä sellanen käytännössä tarkottaa. Ja et mitä mä nyt sit tekisin, jos Miilo olis sillon vastannut et joo, anna palaa. Ja sit soittais mulle näin, kuulostais tolta. Sanoisinko vaan, et voi ei, no nähään tyyliin kuukauden päästä, eihän se tunnu kuin ikuisuudelta? Et ei voi mitään? En helvetissä. Ja mietin niitä useita isojapieniä asioita, joista en oo Miilolle puhunut, kun en oo halunnut häiritä. Niitä kertoja, kun oon ottanut tuijotuskilpailun puhelimeni kanssa ja jättänyt soittamatta, kun oon pelännyt liikaa olla liikaa. "En tiiä oliks mulla mitään oikeeta asiaa", väitin -- vaikka jos se ois Miilo, joka saonis et "Maailma kaatuu ja halusin kuulla sun äänen", se ois oikein asia ikinä.
Nielaisen karvaan palan pelkoa, joka nytkin yrittää saada mut tukehtuun ennemmin kuin puhuun. “Piti kysyy jo aikasemmin, mut. Oisko paha, jos mä tulisin käymään siellä, jo ennen jouluu? Vai onks se susta huono idea?” “Ai Stadissa?” “Vaikka ees, tai jos haluut esitellä mulle Tukholmaa. Niin löytäisin kyl satamaan.”
Mulla ei todellakaan ole rahaa reissata, kun oksettavan monen tonnin yllärilasku painaa niskaa. Mut jos Miilo kuulostaa tolta, siks et silläkin on liian kipee ikävä? Jos se ei kiellä mua tekemästä asialle kaikkee, minkä voin? Hiiteen kaikki muu, aina voi myydä vaikka munuaisensa. Räpiköidä.
Paitsi jos se hetken inhottava hissikuilutunne olikin oikeessa ja Miilo meinas sittenkin, et: “Mä en– tiiä enää, toimiiks tää.”
Hiljaisuus on pitkä ja mun täytyy räpytellä silmistäni pari roskaa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 24, 2022 18:00:44 GMT 2
25.11.2022 - Terminaali (Avaruus-Etelänapa-Avaruus) "Oisiks halunnu nähä sillon, jos tuut Stadiin muutenki", Miilo tekstas sen karmeen kentättömän yön jälkeen, kun mä valvoin miettien, yrittikö se luurin korvaan lyömisellä viestiä, että ennen joulua näkeminen ois kaikesta maailman kaipauksesta huolimatta täysin typerä ajatus. Vai et, oliko niiden laiva ehkä uponnut? Ei oo mitään muuta. Istun linja-autossa tasan ja ainoostaan Miilon vuoks. Haittaisko sitä, jos se tietäis? Lumiset maisemat viuhuu silmissä, mut silti tie alla ei kulje tarpeeks nopeesti. Oon melko varma, että vaikka Miilo olis käymässä Etelänavalla Avaruudesta eikä Helsingissä Meriltä, olisin matkalla silti. Mun munuaiseni makais jo nätisti paketoituna jonkun pohatan kyljessä. Sillä mitä hittoa mä elimillä, jos sellasten hinnalla sais matkalipun sen pojan luo, joka soitti mulle keskellä yötä, itkienvoihelvetti, kertoakseen et sillä on ikävä? Liekkijärvellä talvi on varttunut purevaksi. Kun kävin tallilla aamulla, terävä tuuli nakerteli nälkäsenä jokaista paljasta ihohuokosta. Helsingissä paksu huivi kaulassa on kuitenkin virhe, Kampista Katajanokan terminaalille suunnistaessani mun on pakko kiskoa vaaleansininen villakangaskasa höllemmälle. Lopulta se roikkuu harteilla auki pitkänä, niin että melkein viistää kävelytien loskaa. Tukalan lämmin. Kun laivaterminaali kohoaa edessä, tajuan olevani etuajassa. Kello on vasta vähän yli viis. Miilon laiva näkyy satamassa, ihmisiä ja niiden katuhiekotusta vasten rahisevia matkalaukkuja kuhisee ulos. Taivaalta märkänä pyryttävä lumi sulaa hiuksiin ja yhdeks yöks pakattu reppu tuntuu naurettavan kevyeltä. Seison levottomana jonkun opastekyltin vieressä, tuijotan pääoville, odotan. Kaikki ohikulkijat on pelkkiä harmaita varjoja, kun ootan näkeväni vaan sen yhden. Mun rinnassa hakkaa ihan liian nopeasti, joku takoo oranssihohkaista rautaa. Kuka ikinä onkaan vastuussa niistä palkeista, jotka on muka jotkut keuhkot, on seonnut rytmissä pahemman kerran. “Tasapainoa ei korvata vauhdilla, hidasta ja kuuntele”, balettiope joutu hokemaan kyllästymiseen asti. Nyt hoen sitä itselleni. Ehkä– Miilo. Ei puhelimen näytöllä, ei likaisen ikkunalasin läpi: kävelee ovesta, pysäyttää kaiken, ei vielä huomaa tai tunnista. Puolet musta on silmänräpäyksessä jo juossut sen luo, kietonut kätensä kaulaan, vetänyt lähelle– Puolet näkee Estellen sen sylissä. Keuhkot ja pulssi: kaks kuolemanpelkoaan sätkivää ahventa veneenpohjalla. Joskus kauhu tekee ihmisestä sätkynuken. Oonko se todella mä, joka mun jalkojan liikuttaa yhtäkkiä ihan väärään suuntaan? Jalkakäytävä vilisee askelten alla, luotisuora reitti pitkin samaa katua, jota terminaalille tulinkin. Ei yhtäkään kokonaista ajatusta. “Kai mä kestän outoa” – niin kai. Niin, kai. Muutama marionettinaruista katkeaa, kun huomaan Uspenskin katedraalin kultavihreen tornin tuijottavan mua kaukaa kallioltaan. “Helvetin pelkuri, käänny takasin”, se ravistelee mua läpi pimeän. Pysähdyn, puristan silmät hetkeks kiinni, vedän viileetä ilma palkeisiin. Käännyn. Kävelen takaisin terminaalille, nopeemmin kuin varmasti koskaan kukaan koko maailmassa ikinä on kävellyt. Mitä hittoa mä oikeen kuvittelin äsken tekeväni? Terminaalin edessä Miilo kävelee verkakseen edestakaisin, näyttää hytisevältä. Sen sylissä kirkkaanväriseen toppahaalariin puettu mytty kiemurtelee vähän, kangaskassi Miilon olalla näyttää siltä, että tippuu ihan just. Mietin: pelottaako sitä? Kun meidän katseet kohtaa, sen ilme jotenkin kirkastuu.
Tiedän, harppoessani lähemmäs: Miilo vois pitää sylissään yhtä hyvin vaik tikittävää aikapommia. Ja silti haluisin olla tässä. “Moi”, mun kurkku tuntuu karheelta. Pehmee hymy. Miilo ja Estelle melkein käsivarrenmitan päässä, kun kurottaudun varoen pyyhkäiseen Miilon kasvoille valahtaneet hiukset pois silmiltä. Se näyttää niin hyvältä ja niin itseltään ja niin elävältä, mutta silti jokin mussa yllättyy vähän, kun sormet ei tapaakaan vain ilmaa. “Moi”, henkäsee kivoin ääni koko maailmassa. Saa silmät kirvelemään. Ehkä tää on sittenkin joku avaruusasema eikä laivaterminaali, sillä painovoima ainakin on ihan sekaisin.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 25, 2022 2:42:44 GMT 2
25.11.2022 – Hiljaa ja vähän liian kaukanaEnnen kuin avasin suuni, kurotin käteni kohti, olin hetken varma, etten sittenkään pystyis kuin tuijottaan ja hukkumaan. Pysähtyessäni Miilon ja Estellen eteen tunsin taas jäätyväni liikkumattomaks. Melkeen kuin välissä ois edelleen ollut bussin huurteinen ikkuna, melkeen kuin oisin oikeesti katsonut tätä jostain laivaterminaalin katolta ja yrittänyt viestiä itselleni: "tee nyt jotain"."Tee nyt jotain", mä huudan äänettömästi itselleni nytkin, kun me kävellään yhtä matkaa kohti Miilon kotia. Hetken me vaan seisottiin siinä, hiljaa ja vähän liian kaukana. Kiireiset harmaavarjoihmiset ympärillä matkas omilla kiertoradoillaan, kuin taustatanssijat, kun mä ja Miilo tuijotettiin toisiamme keskellä katulampun valokeilaa. Kummankin hymyssä jotain häkeltynyttä -- "Tiedätkö sä, mitä tässä kohtaa pitäis tehä? Ootko säkin seonnut askeleissas?"Silmät ei lakanneet kirvelemästä eikä rinta halkeemasta jonkun sekavan ilon ja lämmön ja ikävän voimasta, ennen kuin mä revin katseeni irti Miilon kasvoista, tungin sen ohimolle jähmettyneen käteni äkkiä talvitakin taskuun. Jollain ilveellä taskussa pyöri muutama Paahtiksen letityskuminauha, vaikka tää oli olevinaan se liian hieno tallilla pidettäväksi. Sen sijaan mä yritin pakottaa itseni katsomaan Estelleä. Näytti vähän minikokoiselta ja tuntosarvettomalta teletapilta - oli piilottanut puolet pyöreestä naamastaan Miilon takkiin, mutta toppahaalarin hupun takaa vilkku yks epäluulonen silmä, joka pälyili mua takaisin. Tai ehkä se oli kummastunut tai utelias. Mistä hitosta mä tiesin? "Tota, terve", mä mutisin Estellelle, yritin hymyillä ja kuulostin varmaankin typerämmältä, kuin kukaan ikinä on kuulostanut. "Kunnia tavata ja silleen". Estelle näytti hämmentyvän, kääns päänsä kokonaan pois, muistutti vähän pikkusiskopuolesta -- siis sillon, kun se oli vielä ujo ja hiljanen otus. Melkein heti perään tajusin Miilon kevyen kosketuksen olkavarrellani, paksun kankaan läpi tuskin tunnettavissa. Tajusin liian myöhään, että kosketus aikoi ehkä olla halauksenpuolinas. Muistin Miilon silittämässä Paahtiksen turpaa, niin varoen et hymyilytti. Se oli selvinnyt siitä hengissä, ehkä mäkin selviäisin tästä? Vaikka. En mitenkään voi sanoo tota ääneen, Miilo tuskin arvostais, et vertaisin sen tytärtä hevoseen. Sen tytärtä. Luoja, että tää oli absurdilta. Abrsurdi. Typerä. Solmussa. Sellaisena mä kahlaan loskassa, kun me kävellään puiston halki kohti Miilon kämppää. Reitti on erilainen kuin kesällä. Päässä kaiku: Tee nyt jotain. Kivaa ja hurmaavaa ja fiksua, jotain, mikä sanoo: “Ei, en oo liian paniikissa, vähän vaan. Tässä mä, helposti huolettomana. Vietetään kiva normaali ilta eikä mietitä, miten outoo tää on tai miltä tuntuu lähtee taas eri suuntiin huomenna.” Osaan kuitenkin vaan hengittää, ja kietoo kaulahuivia paremmin kiinni. Monta kertaa uusiks, sittenkin, kun se olis oikeesti jo ihan hyvin. Miilo yrittää nostaa Estelleä niin, että saa sen pysymään sylissään paremmin. Mä tarjoudun ottaan sen kangaskassin. Miilo kurtistaa kulmiaan mulle vähän. Vilkaisee – ehkä ympärilleen, ehkä Estelleä – , ojentaa mulle kangaskassin sijaan just vapautuneen kätensä. Tietenkin käsi on kylmä, kun tartun siihen. Kämmenselkä tuntuu vähän pakkasen karhentamalta, niin varmaan munkin. Puristan sormia hellästi, kuin ne ois viimeinen todellinen asia keskellä kaikkee tätä käsittämätöntä. Kuin en muka haluis kiskoo Miiloa kokonaan lasin takaa lujaan halaukseen, suudelmaan, jäädä siihen. Liikennevaloissa haron lumen kastelemia kiharoita, liian itsetietosena siitä, miten pörrössä ne tulee kuivuessaan oleen. Ei toki sillä, että Miilo koskaan antais niiden muutenkaan olla, tai että vahingossakaan haluisin niin. Se on jossain kohtaa irrottanut otteensa, pitelee toppahaalarimyttyä kaksin käsin. Mulla ei oo aavistustakaan, miten painava se on kanniskella ympäriinsä. “Onks Estelle käyny sun luona ennen? Tai et, en tajunnut et se on sulla useinkin”, kysyn valojen vaihtuessa vihreiks. Miilo kuulostaa nololta tavalla joka tekee kipeetä, kun vastaa: “Ei oo. Tää on oikeestaa eka kerta näin pitkään, ilman Lottaa.” “Aa aivan”, loskainen asfaltti lätisee kovempaa kuin mun sanani kuuluu. Yritän taikoo ne kevyemmiks, kun lisään: “Oisit varmaan sanonu, jos oisitte halunnu olla sen kunniaks kaksin?” Mua hävettää edelleen se, mitä sanoin Miilosta, Lotastsa ja perhehetkistä. Edelleen oon vähän typertynyt siitä, ettei se äitynyt eipuhutaenääkoskaanootkamala-riidaksi. “Oisin." Miilon kylki painautuu hetkeks vasten mun käsivarttani, sanaton vakuus. Hetken kuuluu vaan askeleita, autojen ääniä ja sekavaa puheensorinaa, mitä nyt Estelle kuulostaa uhkaavan hetken vähän siltä, kuin rupeais itkemään. Ei rupea, vielä, ehkä se vaan matki jostain kuulunutta kimeetä naurua.
“Hirveen hieno paikka”, mä ihmettelen, kun Miilo johdattaa meidät vanhalle rautaportille, joka aukee melkeen historiallisen näkösen kerrostalon sisäpihalle. Tää todella on eri kämppä kuin se, missä kävin kesällä. Miilo kyllä mainitsi jotain nopeeta muuttamisesta syksyllä, mut koska se puhu vaan muutaman kassin roudaamisesta eikä esim. muuttolaatikoista, olin aatellut sen meinaavan vaan muuttoo laivojen välillä. Tai ehkä huoneiden. “Se on mun kaverin kämppä”, Miilo vastaa heti. “Mä tavallaan lainaan sitä.” “Okei, kuulostaa hyvältä diililtä?”, mä ihmettelen Miilon varautunutta sävyä. Se joutuu miettimään niin pitkään ovikoodin numeroiden välissä, että uskon täysin, ettei se kämppää täällä usein. Odottelemiseen kyllästynyt Estelle vetää sitä korvalehdestä ja mä tyrskähdän ihan hiljaa itsekseni, pohdin, oliko hopeisena tähdenlentokilluttimena roikkuva korvis sittenkin yhtä huono idea tälle reissulle kuin vaika tallille. Se sama, jotka mulla oli laivalla.
Hissi vissiin hermostuttaa Estelleä, sillä siellä se alkaa älistä ja potkia. Miilo näyttää olevan täysin hukassa sen kanssa, hätääntyneisyys häilähtää kasvoilla. Ehkä Estellekään ei Miilon tavoin tykkää suljetuista paikoista, ehkä sitä pelottaa koneiston kolina? Mä toivon: että osaisin auttaa, että voisin singota metalliovien läpi. Miilo luovuttaa viimein kangaskassin mulle, että saa sekä avattua oven että estettyä venkoilevaa Estelleä kolahtamasta maahan.
Asunnon ovessa ei tosiaan lue Soutusaari. Lukeekohan sitä missään? Mielessä välähtää jotain, mitä Miilo sano ohimennen metsämajatreffeillä. "Haluutko lähtee-- kotiin? Tai siis sun kotiin, sun luo." Ei omaa kämppää, ei puhettakaan siitä, että näkis porukoita tai muita jouluna, ei puhetta oikeestaan yhtään kenestäkään ikinä. Paitsi EstelleLotasta, ärsyttävistä työkavereista. Pakit antaneesta säädöstä, joka mun mielestä teki elämänsä suurimman virheen (onneksi).
Ajatus tuntuu niin yksinäiseltä, että tekee kipeetä. Niin monta kertaa oon miettinyt, miten kysyisin--
"Hei räpäytä vaikka kaks kertaa, jos oot jossain todistajansuojeluohjelmassa", hymähdän asunnon lukon helähdettyä auki. Koska luoja, kai jonkun meistä on pakko olla hymähtelykunnossa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 26, 2022 0:08:29 GMT 2
25.11.2022 - Hyvin sä vedät
Mä lymyän kiinni keittokomeron ovenkarmissa niin pitkään kuin kehtaan, joku vieras sivustaseuraaja tässä kummallisessa kohtauksessa. Kuuntelen, tasapainoilen.
Ainakin jotkut ilmeensä Estelle on perinyt Miilolta. Ne hiljaisen ihmettelevät, kulmia kurtistelevat -- ja Miilo vetää Estelleä varten kasvoilleen hymyn kuin laatikosta, kehuu ja ihailee ja juttelee. Sävyssä on välillä jotain niin epämiilomaista, et mietin, lukeeko jotain siitäkin siinä paperilehtiössä, josta Miilo välillä tarkistaa jotain. Hoito-ohjeita.
Näkymätön nippuside kiristää rintakehää. Silti: tää on tärkeetä Miilolle, siks tää on tärkeetä mulle, tässä mä haluun itsekin olla. Siispä: tietenkin mä hymyilen, kun kerta toisensa perään kohtaan sen epäröivän, edelleen vähän anteekspyytelevän katseen. Istun lopulta niiden viereen, maton toiselle laidalle. Huomaan: ihan yhtä epäluontevalta mun oma ääneni kuulostaa, kun yritän Reagoida Jotenkin Positiivisesti Estellen kai vakavan hiljaisena esitellessä paria pehmoleluaan. Mä ja Miilo vilkastaan toisiamme, sivusilmällä, vaihdetaan maailman nopeimmat irvistykset. Nippuside hellittää vähän.
"Hyvin sä vedät", yritän tehdä selväks illan vieriessä eteenpäin, vaikka en oikeesti yhtään tiedäkään. Miilo vois varmaan vahingossa myrkyttää Estellen ja mä näyttäisin peukkua. Bussissa pelkäsin, et tää versio Miilosta ois jotenkin kirotun erilainen:varma vastuullinen aikuinen, siis sellasella oikeella, kaukasella tavalla. Ei. Mua hirvittää sen puolesta. Samalla tavalla kuin vaikka sillon, kun joku päästi mut ratin taakse ekaa kertaa yksin. Että hetki, kuka anto luvan tähän?? Kuka päätti, että mä oon nyt tarpeeks pätevä oleen vastuussa liikenneturvallisuudesta, tai Miilo tosta minikokoisesta, tapaturma-alttiista ihmisestä??
Hymyilen Estellellekin. Parin tunnin jälkeen se on jo aika luontevaa. Korjaan itseeni nolon moneen otteeseen, kun meinaan sanoo jotain sellasta, kun: "Oho voi helv-...". Luen sille kuvakirjaa, kun Miilo lämmittää ruokaa -- ruokaa, jota Estellen syödessä lentää lattialle, ympäri naamaa, Miilon poolopaidanhihaan. Viimeisenä Miilo jynssää kankaan äkkiä juoksevan hanan alla puhtaaks, mä silitän nopeesti paljasta ja kosteeta rannetta, kun se palaa matolle.
Mun päässä pyörii uudestaan ja uudestaan, et aistiikohan lapset pelon yhtä hyvin kuin eläimetkin? Estelle on paljon rauhallisempi kuin Piina, paljon ilosempi kuin Windi (vaikka tapittaakin mua välillä jotenkin samalla tavalla), ja kuten en ikinä sanois Cellalle, en sano Miilollekaan: "Toi on hullujen hommaa." Sanon: "Voinks mä auttaa jotenkin?"
Ihan kuin joku ois koonnu palapelin väärin, yrittäis silti saada selvää kuvasta. Äkkiä kaikki tuntuu hirveen kaukaselta, liian nopeelta, vaikka yksiö on pieni ja ahdistuksen alla lämpöö.
"Miten sun kaveris on ehtiny lukee nää kaikki", ihmettelen puoliääneen, kun me ihmeen kaupalla ollaan selvitty hengissä jo useemmasta tunnista kuin kuvittelin mahdolliseks. Mä silmäilen läpi yksiön seinänkokoisen kirjahyllyn selkämyksiä. Ne ei oikeasti kiinnosta mua tippaakaan. Ei nyt, kun tiiän, ettei ne oo Miilon, ei kerro siitä yhään mitään. Ehkä mä vaan pelkään, että jos en keksi jotain tekemisenkaltaista, mun jalat lähtee kohta taas käveleen itsestään ulos ovesta ja suoraa tietä Liekkijärvelle. Jos en kohta enää osaakaan esittää Estellelle, ettei tää kaikki hirvitä mua. Ei niin pieni ihminen tajuis: "Sori, oot selkeesti tosi hyvä tyyppi, mutta tää tuntuu ihan pimeeltä ja sä saat mut voimaan pahoin silkasta mokaaminen kauhusta."
Oon jotenkin vihainen itelleni. Siitä, että esitän, joudun esittään tai päätän esittää, että kaikki on ihan jees. Siitä, miten tajuan tarkkailleeni Miiloa koko illan – miten pakotettu sen hymy onkaan? Haluaako se juosta hiiteen täältä? Kun Estelle tarraa kiinni sen housunlahkeesta, repii korvasta tai meinaa vahingossa rikkoo tavaroita, onks Miilo ilonen ja otettu ja täynnä mitälie välittämistä vai kauhuissaan, kiinni huonossa omatunnossa, katkera
ja mikä noista vaihtoehdoista oliskaan se vähiten tuhoisa ja kenen kannalta?
"En tiiä", Miilon ääni kuuluu lattialta, missä se istuu ja yrittää estää Estelleä kiipeilemästä kirjahyllyä vasten. Vihree pörrölankamatto näyttää vähän nurmikolta, leluja lojuu sikin sokin. "Se saattaa kyl olla niitä, jotka täyttää hyllyy vaan näön vuoks. Klassikoil ja muil sellasil, joita ne oikeesti inhois, jos lukis."
Tunnen kitkeränhuvittuneen virneen suupielessäni. "Aa joo, tiiän tyypin. Mun äitikin on just tollanen, ikinä nähny sitä oikeesti kirja kädessä. Niinku, en mäkään lue, mut miks pitää esittää?"
Estelle on jo unohtanut hyllyn, se huitoo pienen pehmolelukoiran päätä kellopeliin. Ääntä kuuluu tän sovelletun soittimen kaa vaan, kun koiran silmät tai nappinenä kilahtaa metalliin. Se saa Estellen hihkuun riemusta, vaikka jonkin aikaa sitten se vielä oli surkeena jonkun kippuraisen sukan takia. Mä toivon kipeesti, että voisin olla se tyyppi, joka osais keskittyy vaan kaiken tän-- sulosuuteen tai mihin ikinä. En oo, en oikeestaan, en ainakaan nyt. Kunhan katon vierestä ja jotenkin ootan koko ajan, että palapeli hajoo.
Sit soikin summeri.
En tiiä, miten en tajunnut. Aattelinko mä, et Estelle marssis ite ulos ja hyppäis ratikkaan? Että se jotenkin haihtuis ilmaan tasan kello yhdeksän? “Haluutko et meen piiloon?”, kysyn summeriin vastaamaan nousseelta Miilolta.
Se naurahtaa, rupee kerään tavaroita kasaan. Ei ehkä tajuu, että kysyin ihan tosissani.
Miilo pukee Estellelle jo ulkokamppeita, kun ovikellokin hetken päästä kilahtaa. Mä heitän muumikangaskassiin vielä tyhjän eväsrasian, joka melkeen jäi tiskikaappiin. “Venaa!”, Miilo huikkaa ovelle vaimeasti, yrittää selittää Estellelle, miks rukkasta ei kannata vetää kengän paikalle. Ne kumpikin vaikuttaa tuskastuneilta itseensä, siihen, ettei ne osaa. Pian kello kilahtaa uudestaan. Mä vilkaisen Miiloa vähän kysyvästi. Kun se ei sano mitään, loikkaan niiden ohi ja avaan oven.
Vaaleet hiukset pilkottaa kuoritakin hupun alta. Rappukäytävässä seisova tyttö on suunnilleen Miilon pitunen, tuttu kuvista ja yhtä yllättynyt kuin videopuhelussa, sen takana näkyy rattaat. Veri jäätyy mun suoniin, ehkä siks miten tyttö katsoo mua tai ehkä siks, miten jäätävän solmussa kaikki–
"Moi”, jonkun mun kuuloisen ääni kaikuu onttona käytävään. "Hei", vastaa joku, joka ei oo ainakaan innoissaan. "Mä oon Lotta." Tiiän. Sä oot se, joka on saanu Miilon pitään itteensä jotenkin huonona. Ja se, joka on varmaan niin väsynyt, etten osaa kuvitella. Se ehkä haaveita niellyt, se hoito-ohjeidenlaatijavastuullinenaikuinentaihirvittääköhänsitäkin. Se, joka haluis yrittää.
“Kiril." Väistän melkein kiinni seinään, että se pääsee eteiseen joutumatta vahingossakaan katsoon mua uudestaan.
***
Mä liukenen pois tieltä heti, kun ne on ruvenneet vaihtamaan heippoja, jää puhumaan jotain hiljaisia käytännönasioita. Kädenheilautus ja nopee hymy, Estellelle kai, ja sitten mä jo oonkin nurkan takana, nojaan vasten keittokomeron seinäkaistaletta.
"Sano heihei, Estelle", Lotan eteisestä kantautuvassa äänessä on samalla tavalla pirtee nuotti, kuin mulla Fleimin tiskin takana vartti ennen pilkkua.
Nippuside keuhkoputken ympärillä vaan kiristyy, sormet puristaa niskaa kuin roikkuisivat siinä kiinni. En haluu salakuunnella. Suljen silmäni, ihan kuin se auttais mitään.
***
Jossain ihan toisessa aurinkokunnassa ulko-ovi kolahtaa viimein kiinni. Kämppä on yhtäkkiä niin paljon hiljaisempi. Askeleita lattialla, ja yks kaks Miilo rikkoo jonkun pintajännitteen, kun tunnen sen kämmenen omani päällä.
Silmät auki. Siinä se on, lähempänä kuin koko päivänä. Kuin melkeen kuukauteen. Mun vapaa käsi tuntuu oudon painavalta, kun se nousee koskettaan Miilon kasvoja, viistää hitaasti poikki poskiluun. Sormet hipasee kaulaa, niskaa, kiertyy leukaperän alle niin kevyesti kuin osaa. Täriseeks ne todella pelkästä ikävästä? Peukalo pyyhkäsee alahuulta, jää lepään melkein sitä vasten. Tunnen ihooni vasten, kun Miilo nielasee.
Mä katson sitä pitkään, halki tän pysähtyneen hetken jollain hukkuvan hiljasella epätoivolla. Poikaa, jota edelleen rakastan niin et huimaa. Miiloo, joka on nyt ja tässä, eikä välissä mitään tai ketään. Tajuun taas-- sen silmät on kauniimmat, kuin ykskään uni vois mitenkään muistaa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Nov 26, 2022 22:38:48 GMT 2
25.11.2022 - Sokeita pisteitäMiilo, polttaakin mua paremmin kuin ykskään yksinäisen yön uni. Vaan ihan ohijuoksevan hetken jokin pääkopan perälle tungettu laatikko paniikinkarkeita ja väärin lajiteltuja muistoja kolisee, kun kuvittelee, että oon liiankin lujasti selkä seinää – jääkaappia – vasten, etten muka vois halutessani päästä irti. Mutta Miilo tuoksuu ja tuntuu mua vasten niin tutulta, huumaavan hyvältä, sen sormet piirtyy paidankin läpi iholle niin kaipaavina, et muistotkin tajuu: tää on ihan oma juttunsa, kaikkee muuta kuin paha. Näin ikävä mulla oli-suudelma.
--Terävä kipu huulessa? Älähdän hiljaa, mut en ees harkitse rikkovani hetkee – tukistan niskahiuksia, painaudun kiinni, kolautan kyynärpääni jääkaappiin, kun kiskon Miiloa vyötäröltä vielä lähemmäs. En tajuu, et sen hampaat oikeesti rikko ihoo, ennen kun maistan veren. Vielä sittenkin se on Miilo, joka irrottaa ekana. Se näytää huutomerkinmuotoisen ihmisen muotoiselta anteekspyynnöltä, kun kaivaa jostain salamannopeesti talouspaperia. Hetken vaan naurattaa, niin et huulen lisäks koskee kohta kylkiluitakin. Hengästyttää, vaikkei onneks enää sillä kuristavalla tavalla.
Hetki, ja jääpala haavaa vasten turruttaa, jatkaa sulamistaan. Melkeen sulan itekin, kun Miilo pyyhkäisee kylmän veden pois, ennen kuin pisara ehtii valua kaulaan. Vaikka jokin itsepintainen ajatus haluaakin sysätä käden pois, vakuutella lisää – et ei tää mitään, turhaan se huolehtii. Mut. Muistan, jostain syystä, miten kovasti toivoin sillon joku viikko sitten, että oisin voinut meren takaa pyyhkiä Miilon kosteena kimaltavat posket kuiviks. Verenmaku suussa, sekin muistuttaa jostain: jostain sellasesta, minkä Miilo pitää huojentavan kaukana ihan vaan pitämällä mua kädestä. Naurattaa, pakahduttaa, miten voi olla et joku noin kiva-- Sit hämärässä välähtää se lyhyt viesti, ei mulle tarkoitettu, jonka silti luen näytöltä puolivahingossa. Pieni puro jääpalaa virtaa pitkin mun rannetta, alas kyynärvartta ja sisään sen väljän paidan hihasta, joka tuntuu vieläkin vähän liian kuumalta päällä. Osa virrasta on värjääntynyt punertavaks. Sitä mä en kuitenkaan näe, kun tuijotan vaan hämärässä hohtavaa puhelinta. *** Lotan viesti on kaksiteräinen piikki, just ja just asialliseks puettu. Kumpikin, Kiri ja Miilo, ehkä katsoo ansaitsevansa oman osansa. Tietenkin se inhoo mua, sitä et oon täällä, Kiri vajoaa ajatukseen, ja onhan sillä oikeus. Oon pilannut palan sen onnesta. Senhän mä osaan, itsekäs ja kutsumaton vieras.
Säälittävää, Miilon päässä kenties häilähtää . Voiko olla, et en oikeesti vaan uskaltanut jäädä niin pitkäks aikaa kaksin? Jos en osais? Mitä mun kuuluis tehdä toisin?Mutta ehkä se on se toiseen suuntaan käännetty piikki, joka saa kummankin tuijottamaan puhelimen näyttöä kovin silmin. Joskus toista on helpompi puolustaa kuin itseään, ainakin, jos on tottunut kävelemään oman niskansa päältä. Ei tarvitse miettiä liikaa, et mikä on oikein tai mitäköhän ihan kaikki osapuolet mahtaa ajatella, kun päällimmäisenä huutaa yksinkertainen tieto: mä oon sun puolellas, eikä sua saa satuttaa.“Helvetti oikeesti”, Kiri mutisee hiljaa, sanat vähän puuroisina verisen huulen ja jääpalan takaa. Sen hampaiden kirskunnalla voisi nyt jauhaa kokonaisen jäävuoren drinkkimurskaksi. Ja Miilo riiputtaa päätään, hieraisee otsaansa sillä kädellä joka ei ole unohtunut puristamaan Kirin sormia, kääntää puhelimensa näytön työtasoa vasten. "Se on vaan kyllästynyt muhun, toi lastenhoitajakommentti nyt on ihan--"
“Eikun meinaan, et ehkä Lotan pitäis ite hommaa lastenhoitaja. Jos kerran tympii yks ylimääränen tyyppi niin paljon, et pitää purkaa suhun.” "Et sä oo mikään ylimääränen tyyppi. Anteeks. Tästä, tai et–” “Älä, sä et edelleenkään oo tehny mitään väärää. Toi oli hiton tarpeeton viesti.” “No oisin mä ehk jotain toisinkin voinu tehä." "Esim?" "..." "Lotta vois myös lakata syyllistämästä sua siitä, että et oo ennemmin rakentamassa sille omakotitaloo, tai jotain." "Ton ja tällasen välil varmaan on jotain." "Joo varmaan. Sori, mut mä vaan-- Kun sä kerroit, et hylkäsit. Eikä toi mitä sä teet, oo enää sitäkään." "..." "Eli sä yrität. Niinku Lotta kai haluukin." "Kai." "Oisko ollu parempi, jos oisin häipynyt siks aikaa, kun se käy? Koska oisin ymmärtänyt kyl."
“Ei. Mä– ei me oltu sovittu tollasesta mitään. Et ei vaik sais, tietkö, esitellä Estellee kenellekään.” “Oisko teiän pitäny?” “Mä en tiiä. Tää on vaan niin epämäärästä? Vierasta, jotenki.” “Tajuun." “Kaduttaaks sua, et tulit?” “Tietenkään ei kaduta. Tai et, vaikka mä melkeen– Mut, ei kuitenkaan.” “Mitä sä tolla meinaat?” “Et mä... Oon hiton otettu, et sä, tai et, sain tavata Estellen."
"Okei, toi on hyvä kuulla. Mut?" "Mut. Mua jotenkin ehkä pelotti, niin paljon toi kaikki, et melkeen teki mieli vaan. Kadota paikalta?" "Muakin pelottaa. Sillon, ku en oo vaan ihan-..." "Ihan mitä?" "Turta, kai." "..." "..." "Mikä siinä sit pelottaa, eniten?"
"En tiiä, ehk vaan et en osaa."
"Ei sillä et tietäisin mitään jostain. Lastenhoidosta--” "--joo en aatellu et palkkaisin--" "--mut must sä olit tosi hyvä Estellen kaa. Oot."
"Okei."
"Hei voitsä kertoo, et haluutko oikeesti, tai et aiotko sä enemmänkin olla--..." "Joo?" "Eikun ei sittenkään mitään."
Miilo nostaa Kirin käden melkein sydämelleen, katsoo niiden sormia hiljaa. Kiri, taas ahdistuneempana solmuna kuin edes tajuaa, kokeilee huultaan. Se tuntuu aavistuksen turvonneelta, mutta ainakaan verta ei pitäisi enää tulla. Jääpala on sulanut olemattomiin. Niinpä Kiri pyyhkäisee leukansa kämmenselkään, kätensä keittiöpyyhkeeseen, ottaa vain pari askelta keittokomerosta retkahtaakseen todella vähän turtana sille sängylle, joka ei oikeasti ole Miilon. Miilo seuraa. Kohta ne makaa patjalla vieri vieren niin, että kummankin jalat roikkuu viistossa vähän laidan yli, vaikka tässä onkin melkein tuplasti yhtä paljon tilaa kuin Savusalontiellä. Tai Kyöriönkoskella. Tai majatalossa tai laivalla tai. Hiljaista, taas hetken. Oudosta tummasta kankaasta tehty päiväpeitto kahisee vähän, kun Kiri painautuu paremmin Miilon kylkeen, silittää mustia hiuksia pitkin, hitain vedoin, sellaisin, joiden tahtiin voi hengittää. Silittää vielä sittenkin, kun Miilo kääntyy makaamaan puoliksi Kirin päälle ja painaa kasvonsa sen kaulaan, jalat ja kädet löytää hyvät lomittaiset paikat jo luonnostaan. On niin paljon, siis jo se, että voi vaan maata siinä ja tuntea, että toinen on siinä. Keittiökomeron kierrokset rauhoittuu vähän, viesti melkein unohtuu. “Haluutko, et yritän pitää Lotasta?”, Kiri kuitenkin kysyy, niin neutraalisti kuin osaa. Se voisi yrittää. Miilon ankea hymähdys kihelmöi kaulaa vasten. “Ois kiva, jos rupeisitte bestiksis. Ei, ei tarvii.” Kurkun tukalan paineen läpi: “Hyvä." “Ei jooko mietitä siitä enempää nyt”, vaimee ääni ja huulet vasten solisluuta. “Hiton loistava idea”, Kiri mutisee hiljalleen syttyvän hymyn läpi, sulkee silmänsä, rutistaa Miiloa. Ei halua miettiä Lottaa, ei sekavaa uhkaavaa tulevaisuutta tai seinällä tikittävää kelloa, ainoostaan tätä kipeesti kaipaamaansa poikaa, joka nyt suutelee hellästi polttavia savurenkaita ihoon. *** Mä virnistän Miilolle sängyltä, kun se palaa sisäpihalta höyryävänkuuman pizzalaatikon kanssa. “Ai sä et jääkään kaulaileen kaikkien ruokalähettien kaa? Aika töykeetä niitä kohtaan." Miilo siristää silmiään, vastaa naama niin muka-vakavana, et saa mut virnuileen entistä pahemmin: “Riippuu siit, mitä ne tuo. Liekkijärven kaksneljähoo-paikassa oli vaan niin hyvät safkat, et oli pakko tipata sua hyvin.” Hetki sitten koin jotain maailman nurinkurisinta iloo siitä, ettei Miilo väittänyt kertaakaan vastaan, kun sanoin et ei, tietenkin maksan oman puolikkaani tilauksesta. Vaikka aiemmin kerroinkin sille vähän pehmennetyin sanankääntein siitä, että Kyöriönkoskella oli käynyt joku pimee hotellimööpelivirhe, jonka takii oon nyt vähän kummallisessa ja karmeessa rahatilanteessa.
(Oon siirtynyt käyttään pivoo mobilepayn sijaan, ettei Hannes vahingossakaan pistäis mulle edes puolikasta senttiä.) Pizza on heittämällä parempaa kuin Liekkijärvellä. Miilo valitsi hyvän paikan, sillä on sellanen taito. Kun mainitsen, et söin viime jouluna vaan huonoo pakastepizzaa, et aion korjata asian jotenkin tänä vuonna, me aletaan puhuun joulusta. Silleen varovaisesti, kuin joka toisella sanankäänteellä tunnustellen, et ollaanhan me edelleen–? “Miks pakastepizzaa?”, Miilo kysyy, kuin ohimennen. Silleen, että siihen on helppo vastata tarpeeks kevyesti. “Mummi oli sairaalassa, äitikin reissussa, niin ei ollu mitään pakollista. Sit oli tarkotus juhlii ekaa kertaa isän perheen luona, mut tulin sittenkin jo ennen aattoo kotiin.” Miilo yrittää katkaista supervenyvää juustonauhaa, vilkaisee mua kulmiensa alta jotenkin tutkivasti. Mä kiirehdin lisään: “Enkä muistanu, miten huonosti kaupat on auki. JustLiekkijärviThings ja silleen, kuten tiiät.” Sitten mä jo nousenkin sängyltä, haen meille vettä. Suola kirvelee alahuulta. “Ootan jo älyttömästi, et voi hakee kuusen sisälle”, haaveilen vähän myöhemmin. “Vintillä on edelleen jotain ikivanhoi koristeita, luulin et ne hajos jo kun olin pieni, mut löysin kun siivosin.” Miilo yllättää mut, kun pizzareunanpureskeluhiljaisuuden jälkeen töksäyttää: “En oo tyyliin ikinä koristellu kuusta. Voinks ehkä auttaa?” Mä katson sitä sillä tavalla, et se ois saattanut yhtä hyvin kertoo, ettei oo koskaan syönyt suklaata. Fakta: myös kehäkolmosen sisällä on kuusia. Ei voi johtua siitä. “Tietty”, nyökkään ja hymyilen, kuin mun silmissäni ei häilyis tusina kysymystä. “Oikeestaan sul on niin hyvä silmä asettelulle ja sellaselle, et sun on melkeen pakkokin auttaa”, lisään. Miilo virnistää, jotenkin ujosti, lämpö särkee mun sydäntäni. “Kuuliks kun sanoin, etten oo tehny sellasta ennen? Ehk tuhoon teidän kuusen.” “Sitä parempi. Säästän ne näteimät koristeet sulle.” Pizzalaatikko ja pari talouspaperiruttua lattialle, vesilasit pois tieltä. Kiskon jalkopäästä viltin, istun sängylle Miilon taakse ja kiedon pehmeensähköisen kankaan niin, että se lämmittää meitä kumpaakin -- just nyt, kun kiehuva veri ei. Nojaan luisevaan selkään, painan kasvoni kovin pitkäks kasvaneisiin niskahiuksiin. Käsivarret, jotka oon viltin tavoin kietonut Miilon ympäri, pelkää yhtäkkiä olevansa liikaa ja liian vähän samaan aikaan. “Miilo?”, mä kuiskaan, ehkä en tarpeeks kevyesti. Oon miettinyt hirveesti enkä kysynyt lainkaan tarpeeksi. “Joo?” “Miten sä– Miks– “, sanat tarttuu kurkkuun, mä pelkään asettelevani ne jollain tuhoisalla tavalla väärin. Lopulta: “Ootsä aina ollut noin yksin? Kuin sä et haluu ees omaa osotetta?”
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 1, 2022 18:48:15 GMT 2
26.11.2022 – KotiinSe yölamppu, joka ei oikeasti ole Miilon, hohkaa oranssina kuin pieni aurinko. Oikea ei oo vielä noussut. Me lojutaan peittomeren lämpimässä, hetkeks Miilo on taikonut kiireen kauemmas. Leipää, hedelmiä ja jugurttia – oon varma, etten oo koskaan syönyt parempaa aamupalaa, kuin tää puolitiehen jäävä. Kello on jo liikaa, kun Miilo kuorii klementiiniä pitkin, varovaisin sormin, jättää mulle enemmän kuin puolet. Kirpee mehu kirvelee huulta. Mä kuorin seuraavan, nypin pois valkoiset säikeet ja annan Miilon syödä melkein kaiken – kaiken, paitsi ne pari palaa, jotka kokeilen syödä rapeekuorisen leivän päällä. Miilo irvistää yhdistelmälle, mä yritän vakuuttaa nauraen, että se tavallaan toimii. Nopee muisto, kuin hyttynen korvassa: Hannes, Hanneksen liian hieno keittiö, kevään sokaiseva aamuaurinko, kun se tarjoaa syötävää. Mä yritän pestä hampaitani sormella ja huikkaan automaattisesti, että sorieikiitosenehi. “Se tarjos mulle jotain timanttipölyjälkiruokaa muka, eihän se mitenkään voinut olla oikeita?”, Eedi mutisi mulle viikko sitten.
Miilon sormet tuoksuu edelleen sitruksenkuorelta, kun nostan ne hetkeks huulilleni hississä. “Minne sä muuten meet tästä?”, Miilo kysyy kiireisten askelten hengästyttämänä, kun me odotetaan punaharmaassa liikennevaloloskassa. Sen käsi mun omassani on lämmöstä nihkeä, satavarmasti munkin, mutta kumpikaan ei oo päästänyt irti. Vaikka tää puolijuoksu oiskin varmasti helpompaa niin. “Nääks jotain kavereit, vai–?” Mä en uskalla kääntyä katsomaan Miiloa kunnolla, kun vastaan: “Eikun tulin näkeen vaan sua.” Silmäkulmasta huomaan nopeen hymyn. Se ei luojan kiitos vaikuta siltä, että oisin Miilon mielestä hirveen typerä. Vaikka aika typerältä musta silti tuntuu, sitten kun viimein tajuan, miten pitkäks aikaa oon jäänyt tuijottamaan merelle. Aallot iskee voimakkaina sataman betonilaitaan. Harmaan pilvilakanan takaa pilkistää säteitään venyttelevä aamuaurinko, joka saa mun höyryks muuttuneen hengityksen näyttään yhdeltä pilvenriekaleelta lisää. Mulla on liian kuuma ja liian kylmä samaan aikaan, kädet turhina taskuissa. Toisin kuin linja-auto, laiva ei oo julman armollinen ja poistu näköpiiristä muutaman mutkan jälkeen, vaan mä varmaan voisin viettää tunteja seuraten taivaanrantaan katoavaa pistettä. Vaikken voita tässä yhtään mitään. Ihan kuin mulla muka olis joku kaukoputki, jolla voisin pitää silmällä risteilijän ikkunoita ja varmistaa, että tällä kertaa osaisin lukea huulilta, jos Miilo pilkistäiskin jostain, yrittäis taas sanoa jotain. Mun jalat toimii kyllä. Henki kulkee, silmissä tuntuu ainoostaan väsymys. Rinnassa vaan hohkaa jokin niin lämmin, et se melkein tekee pahaa – heliuminkevyt, raskaampi kuin maapallon ydin, kaikki mahdolliset ajatukset Miilosta kerralla. Ikävä vesipisaroitalumihiutaleitaunihiekkaakuumettanaurua sen silmissä. Ehkä mikään ei vielä oo kuollut? Ehkä seuraava kuukausi tuleekin taas oleen ihan sietämätön. Ehkä Miilo ilmottaa pari päivää ennen joulua, ettei ookkaan tulossa. Ja silti. Mä oon niin helvetin– onnekas. Onnellinen.Niin että, helvetin onnellisena mä viimein kävelen halki Katajanokan sunnuntai-aamun. Kengät hörppii sulanutta lunta, mutta mä tuskin huomaan, kun mietin Miiloa koristelemassa kuusta. *** Maailma on täynnä uskomattomia sattumia, sekä hyvässä että pahassa. Toiset johdattaa vaikka Miiloja kaupungista metsään ja metsästä suoraan syliin, toiset–... “Kiril? Terve–”, joku murahtaa takavasemmalta. Mä seison maailman pienimmän K-Marketin kassajonossa, kädessäni sellanen kylmänmakee kahvijuoma-asia, joka ehkä estäis mua nukkumasta ohi Liekkijärven bussiaseman. Jonoa jumittaa joku veikkausarpoja valikoimaan jäänyt tyyppi. Käännyn epäluuloisena äänen suuntaan ja huomaan, että kassalle mun jälkeeni on kurvannut etäisesti tuttu mies. Meillä on sama nenä, eikä vaan siks, että kumpikin on murtunut ainakin kerran. Miehen olemus on niin jylhä, ettei kukaan varmana koskaan ihmettele, kun se kertoo olevansa vartija. Tommi Tenho Kaski: mun isäni vanhin lapsi. “Mitä sä Hesassa?”, Tommi kysyy ja pyörittelee kolmioleipäpakettia kädessään vähän vaivaantuneena – kuin tajuaisi äkkiä, että olisi hyvin voinut vaan teeskennellä, ettei tunne mua. Sehän ois melkein tottakin. “Näin kaveria, just lähössä asemalle”, vastaan nopeesti, ihan kuin se syyttäis mua jostain. Samalla kiskon villahuivia paremmin kaulani peitoksi. Miilo tajus infota aamulla, että jätti vahingossa fritsunmuotosen matkamuiston myös mun niskaani. “Mitä sä, luulin et asut Tampereella?” “Kävin jeesiin Saskaa muutossa, löys kämpän tosta läheltä”, Tommi latelee pinttyneen kyllästyneeseen sävyynsä. “Opiskelufrendit ei jaksaneet kaikkia kamoja, eikä sillä vieläkään oo korttia.” Onko Tommi koskaan ennen sanonut mulle noin montaa sanaa peräjälkeen? Tuskin. “Aa joo”, nyökkään. En halua kysyä, onko Saska ehkä jossain kulman takana. Se Saska, joka on perinyt samat terävät rystyset ja tummenevat silmät kuin mäkin. Meillä on päättötodistus samalta yläasteelta, mutta nyt en ees jaksa muistaa, mitä se muka opiskelee. Siinä me seistään, vaivaantuneita. Mä yritän lukea lehtitelineen lööppiotsikoita muka ah-niin-kiinnostuneena. Viimein kassalla jumittanut tyyppi lähtee ja mä pääsen maksamaan typerän kahvini– “Oho, ei mennyt läpi, kokeiletko vielä uudestaan?” Mun naamani varmaan helottaa punaisena vielä sittenkin, kun nojaan kaupan ulkoseinään (ilman kahvia, tietenkin). Nopee pankkisovelluksen vilkaisu paljastaa, että todella. Mun tilillä ei ole enää tarpeeksi edes kolmen euron maitosokerikofeiinilitkuun, kaikki vihoviimeiset säästötilillä vilkutelleet rahat on kadonneet säälittävänä ennakkomaksuna Kyöriönkoskelle. Mietin jo täyttä häkää, oisko pahempi vaihtoehto kävellä vai liftata vai pyytää apua. Jos mulla olis hattu, voisin ehkä nolata itseni jättämällä sen keskelle jotain Helsingin aukioo, ja katsoa, tippuisko ruosteisista tanssiaskeleista hilun hilua-- Tien viereen pysäköity katumaasturi pitää pienen naksahtavan äänen, kun ovet aukeaa. Tommi on jäänyt katsomaan mua, kolmioleipä ja autonavaimet kädessään. “Onko sulla jo lippu?” “Ei?” “Minne sä ootkaan menossa?” “Liekkijärvelle?” “Hyppää kyytiin, heitän sut.” “Ei mä keksin kyllä jotain, ei sun tarvii–” “Se ois siis ihan matkan varrella vaan.” “...Ookoo.” Tommin auto tuoksuu muoviselta. Kun se ajaa halki Helsingin keskustan, mä totean, että sillä ja meidän isällä on häkellyttävän samanlainen tyyli olla ratin takana – hirveän tarkka, hirvittävän kiireinen. Kuin se pelais jotain peliä, jossa elämiä on loputtomasti, mutta tyylipisteitä kannattaa silti kerätä. Sen radiosta kuuluu pelkkää urheiluselostusta. Mun onkin kieltämättä vaikea kuvitella Tommi kuuntelemassa musiikkia vapaaehtoisesti. Melkein tunti me ollaan sanomatta sanaakaan. Mulla on vähän epätodellinen ja harmaanturta olo, kun tuijotan moottoritiemaisemia. Se aiemmin pakahduttanut auringonnousunvärinen onni on luikkinut kylkiluiden taa piiloon, jostain syystä mä mietin: sitä, että Estelle ja Lotta ei enää oo pelkkiä pikseleitä kuvissa. Epämukavaa epävarmaa epäuskoo . Kuinka ne–? Mitä Miilo–? Miten mun pitäis–?“Keltä oot tällä kertaa saanut turpaas?”, Tommi kysyy niin kasuaalisti, ettei sitä voi edes sanoa töksäytykeksi. Se katsoo tietä, urheiluselostus on mainostauolla. “Siltä kaveriltas?” Ehkä yö ja mun kykenemättömyyteni jättää haava rauhaan on tehnyt osumaa ottaneesta huulesta alkuperäistä pahemman, tai ehkä Miilon hampaat todella kävi nyrkistä. Yhtä kaikki, sanat sekä iskee mua palleaan että jotenkin huvittaa. “Tavallaan”, tyrskähdän ikkunalle pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tommi ei reagoi mitenkään ja mä ihmettelen suuresti, miksi helvetissä sitä kiinnosti edes kysyä. Seuraavan kerran me puhutaan vasta, kun auto rahisee Liekkijärven kylänraitille. Pyydän Tommia jättään mut S-Marketin eteen, se on kätevin tapa olla olematta yhtään enempää vaivaks. “Kiitti kyydistä”, heitän parkkipaikalla. Sanat tuntuu oudoilta ja ontoilta.
“Eipä tässä”, Tommi kuulostaa taas ihan yhtä vaivaantuneelta. “Käväsetkö jouluna?”, se kysyy, kun oon jo hypännyt pelkääjänpaikalta pihalle. Sanat vois olla melkein ivaliset, niin kaukaahaetuilta ne tuntuu -- eiks viime vuonna käynyt aika selväks, ettei musta tai mun käväisemisestäni todellakaan tulis osa niiden perheen joulukuvaelmaa? Ihan liian myöhästä sille.
“En”, vastaan ääni sameankireänä. “Oon ihan vaan kotona. Sen mun kaverin Miilon kaa.” Vikat sanat jotenkin saa mun sydämen hakkaamaan. Ovi paukahtaa kiinni, ennen kuin Tommi vahingossakaan ehtii sanoa tai kysyä enempää. *** Kun katumaasturi kurvaa pois parkkipaikalta, mä huomaan prätkäänsä pysäköivän Valtterin parin ruudun takaa. Sen silmissä välähtää ilme, joka kaipaa juoruja. “Kuka toi oli? Katoin hetken et Anton, mut väärä auto ainakin–” “Yks Tommi vaan”, mä vastaan ja joudun ihmetteleen hetken, kuulinko oikein. “Hassuu, ei niissä kyl mun mielestä oo yhtään mitään samaa.” Valtteri kohauttaa olkiaan ja häipyy kauppaan, heti kerrottuaan, että Savusalontieltä on muuten vähän kaikki loppu. Kotimatkalla mä mietin:
-- Puolen viikon päässä olevaa palkkapäivää. -- Sitä, ehdinkö vielä tänään maastoon Paahtiksen kanssa. -- Onkohan Miilo jo Maarianhaminassa? -- Sitä, tulisko Anton ja Saska missään todellisuudessa hyvin juttuun keskenään? Haluun uskoo, että ei. -- Onko porukoiltaan niin hemmetin äkkiä Savusalontien raunioihin muuttaneella Valtterilla kotijouluperinteitä? Sillä talonseinämiin ja luurankomaisiin pihapuihin ilmestyneistä kausivaloista mä tajuan, että kuukauden päästä joulukin on jo muisto.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 6, 2022 21:44:58 GMT 2
6.12.2022 - Ylpeys ja rikos ja sota ja rangaistus ja rauha ja ennakkoluulo (Varmaan joku Greyn Anatomian poistettu jakso) Ennen mainoskatkoa, jonka aikana saan viestin @wholelottalove:lta
“Sitä radiota voisi kääntää pienemmälle–”, huuto naapurin ikkunasta kuuluu. “Suomi on vapaa maa”, mä kajautan tekopirteästi takaisin. Kovaäänistä jupinaa, “Menisit poika töihin!” Sitten ikkuna jo paukahtaakin kiinni. Turhaan mutisen eläkeläispariskunnan suuntaan: “Menkää ite.”
Vastustan kiusausta viskata lumilapiollinen suoraan Katti Helenan omistajien kausivalokyhäelmän päälle. Meidän välillä ei oo ikinä ollut turhan paljoa naapurikoreutta – ne ei tulleet lainkaan toimeen mummin kanssa, ja solidaarisuudesta mä pidän perinnettä yllä. Sitäpaitsi, kello on jotain kymmenen aamulla. Ei riko minkään sortin kotirauhaa, jos mä nyt huudatan matkakajaria lumitöiden ratoksi. Kännykän kun on parempi pysyä seinän takana turvassa, sekä pakkasen hyydyttämiseltä että mun äkkinäisiltä liikkeiltäni.
Ehkä naapurin Järviset tykkäis enemmän, jos soittaisin täysillä vaikka Finlandiaa, enkä loopilla tasan kahta biisiä: Lana Del Reyn The Other Woman ja ABBA:n The Winner Takes It All. Voi voi. Kyllä nekin osais kuunnella vaan näitä, jos poika-joka-haluaa-kyllä-olla-niiden-kanssa-”mutta-ei-vielä-päätetä-mitään”-eli-ehkä-se-vaan-haluaa-testata-tykkääkö-sittenkin-ennemmin-nähdä-mua-kerran-kuukaudessa-vai-leikkiä-kotia-hylkäämänsä-lapsen-ja-lapsensa-äidin-kanssa-vai-haluuko-ehkä-oikeesti-vaan-kadota-yksin-merille-tai-jotain-voi-helvetti-kyllä-nekin-tuntis-olonsa-just-näin-idiooteiks–
Jep. On todella parempi, että oon keskellä toimintaa ja kaukana viestiketjuista.
Oon kolannut etupihaa nyt melkein tunnin, toppatakki hiostaa. Kukaan ei vieläkään tiedä, miks Anton autoineen katos Norjaan, mutta ainakin sillä on nyt hyvä, lumeton ruutu. Otsaa pyyhkien mä hylkään lapion Savusalontien harmaankeltaista ulkoseinää vasten ja raahustan sisälle, aikeenani hakea juotavaa. Ehkä jopa pistää sovinnon eleenä jonoon seuraavaks jonkun naapureiden Pyhän Helenan Katson sineen taivaan?
Keittiöön koikkelehtiessani saan huomata, että Valtteri on edelleen just siinä, mihin pystytti tukikohtansa aamulla. Läppäri ja sen laturijohto limbonaruna kiinni keittiön ainoassa vapaassa pistorasiassa, vieressä kauhua herättävä pino jotain lakikirjoja ja lehtiöitä. Myslipaketin kylkeen on liimattu post-it-lappuja. Vedän tiskipöydän ääressä lasillisen vettä melkein shottina, Valtteri siemaisee puolentoista litran Mountain Dew-pullostaan ja huokaisee syvään. “Ei pahalla”, se tapittaa mua huvittuneenkummastuneena läppärinsä kannen takaa, “mut noi musat kuuluu tänne asti. Ensin Anton sekos, nyt sä. Mikä homma?”
Siristän sille silmiäni. “Hei oon kyl kuullut, kun sä hoilaat karaokessa Abbaa. Älä nyt sano, et inhoot sitä.”
Valtteri ja sen kirotut sosiaaliset lahjat tajuaa bluffin välittömästi. “Ei sun oo pakko kertoo, mut kyllä me kumpikin tiietään, et ei tossa Abbasta oo kyse…”
“Eiks sulla oo parempaa tekemistä, kun udella mun angstejani?”, mä naurahdan ja heilautan kättäni Valtterin etäopiskelupisteen suuntaan.
Se vaan pudistaa päätään, sulkee läppärinsä kannen. “Mun aivot muuttuu kohta muhjuks, jos en hetken mieti jotain vähemmän juridista, eikä Jasmiina ehi tänne vielä hetkeen. Hit it. Liittyyks noi voimaannuttavat itkuvirret nyt sit-... Miiloon? Hannekseen...?”
Jos joku olis viime talvena kertonut, että tänä itsenäisyyspäivänä Valtteri Rokka tenttaisi mua mun rakkauselämästäni, oisin nauranut makeesti (ja mahdollisesti punastunut). Nyt vilkaisen ulos pakotien toivossa, voisin ehkä palata tekeen lumitöitä enkä puhuu tunteista, mut Valtteri on varmaan väitellyt säänkin puolellensa – koko aamupäivän ulkona on satanut hiljalleen uutta lunta mun kolaamani maan päälle, mutta nyt sitä suorastaan pyryttää. Täysin turhaa lapioida mitään.
Niinpä mä huokaisen syvään ja luovutan. Kohta toppatakki on keittiöntuolin selkämyksellä ja mä vedän toista vesilasillista Valtteria vastapäätä. “Miiloon. Mä oon, tota, tykkään siitä tosi paljon", myönnän pöytää tuijottaen. “Hannes on jo silleen oikeesti vanha juttu.”
“Mietinkin, et se kuulosti vähän oudolta kuviolta”, varmaan jokaisen tallin juorun kuullut Valtteri nyökyttelee ja pyörittää alleviivauskynää kädessään. “Mitä Miilo?”
Mä pureskelen huultani hetken, ennen kuin saan tönäistyä itseni vastaamaan: “Sillä on yks entinen säätö. Miilo on kyl sanonut antaneensa sille pakit eikä oo kiinnostunut, mut tilanne on kuitenkin silleen öö mutkikas, kun-...”, mä yritän miettiä, onko väärin kertoa Estellestä eteenpäin, “-ne joutuu edelleen oleen tekemisissä.”
“Kusista”, Valtteri nyökkää ja näyttää ymmärtäväistä naamaa.
“Mut eilen tää säätö postas kuvan niistä yhessä, silleen tietkö, tässä me, ah niin onnellisina. Ja mä tykkäsin siitä vahingossa ja se Lotta rupes seuraan mua instassa. Niin nyt mä vaan mietin sitä, et hitto miten noloo, ja et – voiks olla, et Miilo halus olla vielä sopimatta mitään siks, et vois kokeilla kumpaakin? Et saisko se sittenkin homman toimiin tän Lotan kaa?”
Valtteri rypistää otsaansa mietteliäänä. Mä tajuan odottavani sen arviota tilanteesta luottavaisin mielin, onhan se asiantuntija – entinen fuckboy ja ammattimainen some-osaaja. “Mut miten Miilo ite tohon Lottaan yleensä suhtautuu? ”, se lopulta kysyy, hämmentävän vakavana.
“Ei oikeen mitenkään? Vähän ahistuneesti, ehkä?”
“Ookoo. Sit mietin, et aika silleen jossittelun ja johtopäätösten varassa, toi sun huoles. Ooks harkinnu, et tavallaan se saattaa kertoo enemmän sun omista peloista ja vaik pinttyneistä ajatusmalleista, kuin Miilon aikeista? Tai sen Lotan?”
Tuijotan Valtteria sellasella kuka-anto-luvan-olla-noin-viisas-ja-missä-on-sun-valkonen-tietäjänpartas-ilmeellä. “Tota, en oo. Mut mahollista...?”
“Mutkin on nimittäin merkitty ties mihin kuviin”, Valtteri paljastaa ja näyttää ainoostaan rahtusen omahyväiseltä. “Joku vaan päättää, että tää on nyt mun tuleva poikaystävä, vaikka ollaan esimerkiks vaihettu vaan puoltoista pusuu ikuisuus sitten, eikä todellakaan puhuttu mitään. Ja sit tollasta saa nolona selitellä sille, josta oikeesti tykkää – mut mielummin selittää, kun menettää jotain oikeesti hyvää. Tietkö?”
“Hitto”, mä mutisen, “Kuulostat siltä, kun oisit ollu Jasmiinan kaa yhessä vuosikymmenen ja pitäisit nyt jotain romanssi-Ted-Talkia.”
Valtteri raaputtaa niskaansa, vaikuttaa ihan vaan tän ohikiitävän hetken olevan yhtä kujalla rakkauselämän uhkaavan syvistä syövereistä, kuin mäkin. Sitten se nojaa tuolillaan taakse niin, että hutera puukasa seisoo takajaloillaan ja toteaa taas tietäväisenä: “Älä mitään. Pistän kohta pystyyn jonkun parisuhdeterapia-klinikan.”
Mun on pakko hymyillä vähän. “Jonoo riittäis. Toi oli meinaan oikeesti ehkä aiheellinen pointti. Mä vaan–... Tää on niin typerää."
Valtterin katse on arvioiva, ennen kuin se antaa sivaltavan päätösargumenttinsa: “En tiiä mitä teillä Hanneksen kaa kävi, mut for real. Miilo ei oo se. Voisiks puhuu sen kaa tosta suoraan?”
“Pistin sille jo yhen viestin, mut. Yritän puhuu lisää?”, vastaan vähän epävarmana ja -luuloisena. Valtteri näyttää peukkua kesken Mountain Dew-kulauksen. Äkkiä mä vielä kysyn: “Seuraisitsä sitä Lottaa takas, jos oisit mä?”
“En ehkä, mut toisaalta vois olla ihan boss move”, Valtteri hymähtää ja pyyhkii suupieltään. "Se on varmaan kuitenkin jo stalkannut sun profiilin läpi."
Hetken hiljaisuus, kun mä nousen ja ladon muutamat tiskit koneeseen. Kiskon toppatakin äkkiä takaisin niskaani kun tajuan, että musat pauhaa edelleen ulkona. Nyt teatraaliset biisivalinnat jo nolottaa. Käännyn kuitenkin vielä lakioppi/rakkaus/insta-neuvontapisteen puoleen: "Kiitti, öö, tedtalkista. Sano, jos mä voin joskus auttaa jotenkin?”
“Tuo huomenna Fleimistä nachoja ja sitä hyvää salsaa, niin ollaan sujut”, Valtteri laskeskelee ja avaa läppärinsä.
Mä lupaan mielessäni tuoda nachoja ainakin säkillisen, jos en kaadu kuoliaaks sillä hetkellä, kun Miilo avaa mun viestini. *** “Miks sä olit niin varma”, Miilo kysyy kohisevan linjan takaa, “ettet tosiaan oo mun kanssa?”
Siks, kun haluun sitä ihan liikaa. Olla sun kanssas. Tajuutko, että oon heittänyt sun etees jotain ihan helvetin suojatonta, enkä voi kuin oottaa ja kattoo, et mitä sä siitä haluat? Enkä silti vois kuvitellakaan vetäväni sitäjotain takasin turvaan. Ehkä mua hävettää, että oon tyrkännyt sun käteen niin painavan aseen. Ehkä jos kannattelen sen terää kaulallani, sun ottees ei tärise?
Kiri yrittää niellä kurkustaan sitä palaa, joka jumittaa vastausten tiellä. Se ei luota ääneensä, joka tuntuu taas ihan liian karhealta. “No en tiiä. Kai sanoin niin, et. En ainakaan kuulostas siltä, et luulen jotenkin liikoja? Niinkun vaikka Lotta.” “Älä viitti et sä oo yhtään ku Lotta”, taas Miilo miltei kuiskaa. “Hitto onneks”, naurahduksessa on jotain kireää. “Mut, siks just. Et tuntuu ehk, et jos mä teen selväks et tajuun, ettei me tosiaan olla yhessä tai mitään jos alleviivaan sen ja hidastan vauhtia
niin ehkä se jotenkin pehmenttää sitä, miten paljon oikeesti mä sua
tietkö et sä voit ihan mitä haluut Koska haluun et sulla on mitä vaan sä haluut, vaikka se ei vaikka mä en ois vaikka mä haluisin olla joku, jonka kaa sä--
ja varmaan jos ei ois näin paha ikävä sua jos osaisin olla vaan ihan coolisti tai silleen
niin ois varmaan ollu helpompi sanoo jotain et, joo no me täs vielä kattellaan et toimittaisko me, vaikka ei kyllä kuulu sulle
ehkä ei niin helvetisti--
tai et ei miettis niin paljoo et oonko jotenkin tai et ollaanks me idiootteja kun pidetään tätä matkaa minään ongelmana vai ollaanks idiootteja kun ees harkitaan
joo lotta itseasiassa mä tässä oottelen et onks miilosta järkevää olla mun kaa vai ei
meinaan et mietin et mitä jos sä tajuut, et sittenkin mitä jos tää kaikki on liian
mitä jos me ei tunnetakaan tarpeeks hyvin ja et ollaanks vaik samalla kartalla siit mitä yhessä oleminen ees meinais kun en mäkään oo koskaan oikeesti tai jos mä mokaan tai
niinku se julikin sano hitto miten hirveelt kuulostaa ehkä se kertoo enemmän jostain mun omista--
mut niin siis siks en mä ollu varma, vaan ei ois pitäny sanoo mut en tiiä mitä muutakaan kun
tosiaan mä tiedän kyl et haluun edelleen, hitto kun sä vaan sanoitkin et onhan sulla-- mut niin. Pelästyin, miten paljon tieks sitä mitä sä jos se oiskin ollu salaisuus tarkotuksella just siks, ettet sä vaik kyl mäkin oon sanonut sua kaveriks, kun--
mut mietin koko ajan et ehkä sä haluut pysyy kauempana ja se on ihan tosi ok."
“Mä-... Okei”, Tukholmasta kuuluu. Sanavyöry on ollut sekava, huterasointuinen ja tempoileva. Sen jälkeen linja on niin vaiti, että jos Kiri olisi Miilon vieressä satamabaarissa, ne kuulisi toistensa pulssin. Sitten: epämääräistä kohinaa. Sitten: taas tosi hiljaista. Ullakkohuoneen ikkunassa palaa kaksi eriparista kynttilää, muuten on pimeää. Ulkona vilisee sankka lumipyry. Kiri istuu kaikkea muuta kuin rennolla sykkyrällä sänkynsä nurkassa, puristaa puhelinta toisessa kädessään ja toista suunsa eteen. Se on vihainen, itselleen, niin vihainen että itkettää tekee pahaa. Siksi, ettei osaa selittää Miilolle paremmin, ettei vastannut jotain muuta tunkeilevaan oottekotenytsityhdessä-uteluun. Siksi, että on niin solmussa, että päässä edelleen pilkkaa Lotta: "Mä ja Miilo ja Estelle ja meidän oma elämä, sä siellä-"
Jopa siksi, ettei ole varaa edes bussilippuun Ei, on vaan taskut täynnä turhaa ylpeyttä ja tulikivenkatkuista häpeää liikaa, että voisi yksinkertaisesti pyytää: apua Kai pelottaa liikaa, että sitä saisi
Ei tarpeeksi suoraa selkää kertomaan, mitä oikeasti kuuluu --
kunnianhimoton, baaritiskintahmeahevosenhajuinen elämä Liekkijärvellä
oksettavaa toivoa, toivottoman rakastunut
haaste oikeuteen vahingonteosta ja petoksen yrityksestä Mitä helvettiä, Kiri? Liikaa ja liian vähän
Pakko Miilonkin on tajuta Kiri vihaa sitä, ettei ole parempi sille, jolle haluaisi olla niin paljon ja joka sitä nyt yrittää ymmärtää ja juuri nyt myös sitä, ettei halua mitään niin paljon kuin uskoa siihen, että voisi oikeasti tuntea kaijuttimesta kaikuvan äänen vasten poskeaan.
“Kiri ooks siel vielä?” Hiljaista.
"Joo", tukahtunut, tärisevä ääni. "Ja ihan oikeesti, saat anteeks. Ei sulla ees ollu mitään velvollisuutta kertoo Lotalle."
Hiljaista.
"Jos sä haluut, en tiiä, oisko helpompaa vaik--...", lause jää roikkumaan.
Kiri rykäisee kuin flunssatoipilas. Se tietää liian hyvin, miten sekavat halut ja pelot ja paine törmäilee, räjähtää, katoaa. "Jos sanot ennen, tyyliin hitto jouluyötä, et haluut nyt olla yhessä. Nii mä en usko sua."
Ennen kuin Miilo ehtii vastata, luurin toisessa päässä kuuluu jonkun vieraan puhetta. Ääni on kysyvä, matala, puhuu suomea ja ruotsia sekaisin. Kiri miettii, että ehkä se on joku Miilon järjen ääni.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 13, 2022 2:38:31 GMT 2
10.12.2022 - Tupa täynnä tonttuja (ehkä sille on syynsä, miksi taloja rakennetaan pohjapiirroksien mukaan)
Jos Savusalontie olisi piparkakkutalo, sen sokeriliitokset ois tänään kovilla. Keittiön kaaos ja hälinä sai hymyileen sellasta aa, ehkä tällasta se onkin, oottaa joulua kivalla porukalla-hymyä -- aina siihen asti, kun siihen äkkiä sisältyikin myös Juli ja Julin Tiktok-kälätys. Oikeesti olis tehnyt mieli raahata se ulos mun kodistani, mieluusti sen kesällä ulos viskaamista lakanoista tehdyssä säkissä. Joulurauhaa, voi luoja, kähisin mielessäni loppuillan ja yritin ignoorata glittertonttulakkiin naamioituneen Grinchin.
Onneksi rakennustyömaata saattoi laajentaa. Mä ja Cella ja Iiris ja tequila-pullo linnoittauduttiin toviksi siihen talon ainoaan paikkaan, jossa oli tarpeeksi rauhaa ja tasaisia pintoja: saunaan.
"Toi ei kyllä täytä minkään sortin elintarviketurvallisuuslakeja", huomauttaa alalauteella loikoileva Iiris.
"Ehkä ei, mut kuka piparkakkutaloo muutenkaan haluu syödä sen jälkeen, kun se on kerännyt polyy tammikuuhun saakka?", järkeilen. "Eikä siitä oo montaa päivää, kun viimeks kuurasin nää lauteet."
"Uuniin ne menee kuitenkin", nyökkäilee Cella. Se yrittää muotoilla tequila-pullon korkin avulla jonkinlaista pipari-sombreroa.
Mä yritän estää leivonta-alustana toimivia leivinpaperiarkkeja käpristymästä pois tieltä. En oo eläessäni rakentanut piparkakkutaloa tai edes piparkakkumajaa, mutta parin päivän takainen paperiarkkitehtuuri-päähänpisto vissiin sai mut kuvittelemaan, että tää olis helppoa. No ei oo. Newsflash: toisin kuin paperi, uunissa käyneet seinälevyt ei taivu. Mä tuijotan keskeltä epätasaisesti murenneita keksirakenteita epätoivoisena, kuin ne pelkän toiveajattelun voimalla muuttuisi nätiksi huvilaksi.
Ihan liian myöhään mulle myös valkenee, että sille on ihan oikeasti syynsä, miksi palaset liimataan yhteen polttavankuumaksi sulaneella sokerilla eikä sokerikuorrutteella. Toisen tequila-shotin jälkeen mietin vakavissani, onko liian myöhäistä hakea apuun liimaa ja maalarinteippiä. Niillä mä Miilonkin kirjeen sain kasaan. Kyseinen kirje nolottaa mua jo sen verran, että melkein toivon postikuorman uponneen Itämereen. Olis varmaan ollut coolimpaa lähettää sille sittenkin vaan kasa mainospostia. Vaan miljoona kertaa cooliutta enemmän vaakakupissa merkkas se mahdollisuus, että Miilo ilahtuisi. Tärkein--
Lopulta luovutan kaiken sortin esteettisten pyrkimysten kanssa ja keskityn tasan ja ainoostaan muuraamaan piparipalaset alustalleen. Päätän myös, että on viimein aika nostaa kissa lauteille. "Tän kysyminen saattaa olla suuri virhe", alotan, vielä raakaa sombreroaan vihreällä sokerikuorrutteella koristavaa Cellaa vilkaisten, "mut ootteko sä ja Allu nyt siis yhdessä?"
Cellan suu kipristyy hassusti, leviää virneeseen, silmät siristyy ja jotenkin tuikkii. Se näyttää iloselta, kun nyökkää napakasti ja nostaa taikinakasan hetkeksi päänsä päälle, kuin minkäkin kruunun. "Oikein arvattu, dingding, yksi piste sinne Rautiaiselle!"
"Huhhuh. Toivottavasti te-", aloitan kulmat koholla, mutta tajuan miettiä edes sekuntin. Oonhan mä nyt varmaan viimenen ihminen, jonka pitäis olla yhtään mitään mieltä kenenkään ihmissuhteista.
Vilkaisen piparkakkutaloani, joka näyttää lähinnä sokerikuorrutelumen peittämältä romukasalta. Sellaiselta, johon on raahattu muutama lahonnut laituri ja ikkunanpieli ja ihan kaikki muukin hajonnut. Osaanko mä edes olla rikkomatta jotain?
"Meinaan, et hyvä homma nähdä sut noin ilosena", hymyilen mun lauseeni jatkoa odottamaan jääneelle Cellalle. "Oot ansainnut olla tosi ilonen."
Iiris on kohottanut haukankatseensa kynsistään ja näyttää jotenkin siltä, että hetken epäilen, onko Sami Kuronen possessoinut sen. Se on lakannut niitä jouluisen tummanpunakultaisiksi viimeisen vartin, mutta nyt sillä on selkeästi mielessään jotain tärkeämpää -- kysymyksiä.
Samassa yläkerrasta kantautuu korvia vihlova piipitys. Palovaroitin vai Juli? Ihan sama. Mä vedän syvään henkeä ja kiilaan ohuen sitruunaviipaleen piparkakkutäystuhoni laelle, koristeeksi.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 23, 2022 6:34:13 GMT 2
23.12.2022 - JouluruuhkaKello kakstoista Fleimissä välähtää pilkun merkiks. Puoli kahdelta yritän hiipiä sisään pakkasen jumittamasta kotiovesta, puoli seiskalta seison Liekkijärven bussiasemanpahasen edessä ja tapitan katulamppujen kehystämää tienpätkää.
“Miks te ootte hereillä tähän aikaan? Eiks kaikilla oo jo vapaata?”, mä joku tunti sitten ihmettelin Savusalontien keittiössä. Tää tuntui omituiselta ajankohdalta ruuhkalle, saati sitten kämppiskokoukselle. “Täytyy vahtia tätä”, uunin lämpimän valon edessä kyykkivä Anton selitti, irroittamatta katsettaan siellä yötä vasten paistuvasta kinkusta. Jostain syystä se (Anton, ei kinkku) on nyt käynyt pahemmin kierroksilla kuin ikinä, ja mä epäilen, että sitä jännittää Sonian perheen visiitti. Eilen se autto mua repiin kuusen irti portaikosta ja taiteileen sen olohuoneen nurkkaan. Projektin aikana mä yritin kysyä mitä hienovaraisimmin, mikä siihen oikeen on mennyt. Ainoo vastaus, joka Antonista irtos: “Onkohan kuusenneulaset myrkyllisiä vau– hauvoille? Ilonaa tässä mietin.” En ruvennut uteleen enempää, etenkään kun se oli luvannut, et saisin lainata sen autoa hakeakseni Miilon asemalta. “Mä paketoin vielä vikoja joululahjoja, ennen kun lähetään ajamaan koti-kotiin”, Ada valaisi keittiönpöydän äärestä. Sen projekti oli kyllä aika selvä, sillä pöydän oli vallannut nättien pikkupakettien, paperirullien, narujen ja teipin hallittu kaaos. Mä sujautin salaa sen pakettipinon alle vielä yhden sanomalehti-jämänaru-mytyn, jonka päällä lukee: “Hyvää jouluu Adalle! Oon sulle vastamelukuulokkeet velkaa heti kun on varaa. T: Kiri.” Mytyn sisällä on kirpparilta löytynyt posliinimuki, sellanen iso ja kultareunainen, jonka täytin suklaalla. “Joo ei meen takas nukkuun vielä”, Valtteri mutisi, valtava vesilasillinen kädessään. Sen hiukset sojotti ohimolta epätavallisen hassulla unipyörteellä. Ilona oli parkkeerannut itsensä istumaan puoliksi reitillään olevien jalkaterien päälle, mikä varmaan vähän vaikeutti unillepalaamisoperaatiota. Valtteri ei oo maininnut sanallakaan mitään perhejoulusta, ainoostaan Jasmiinasta, enkä mä oo kysynyt. Kello kuus-kolkytkahdeksan mä seisoskelen laiturilla jo aika levottomana. Aseman vierustalla värjöttelee kaks muuta, metrien päässä toisistaan – joku ukko, jonka auton moottori jo käy, ja lisäks joku kaulahuiviinsa kietoutunut tummatukka, joka näyttää kaukaa vähän Seppeleen Iirikseltä. Pyörittelen Antonin autonavaimia taskussani, vilkuilen tielle ja toivon, että jokaiset kaukaisuudessa näkyvät ajovalot kuuluis Helsingistä ihan sikamaisen aikasin lähteneelle bussille. Viimein yhdet kuuluukin. Sydänalassa hypähtää, kun linja-auto kurvaa asemalle. Himmeästi valaistujen ja osittain mainosteippien peittämien ikkunoiden takaa mä haen kärsimättömästi niitä kasvoja, joita kaipaan niin paljon et tekee kipeetä. Nopeasti bussin takaosan lasin takana häilähtää tutut, vähän väsyneet silmät, jotka katsoo suoraan muhun. Ja mä-- muistan, miten viiskyt päivää sitten jähmetyin paikoilleni melkein tähän samaan kohtaan, tuijotin Miiloa enkä osannut ees vilkuttaa sille, kun bussi hyrähti käyntiin ja repi sen mukanaan. Nyt mä en oo jähmettynyt. Enkä juoksemassa karkuun, niinkun Katajanokan satamassa. On vaan vähän vaikee hengittää, kun ootan, että muutama Liekkijärvelle matkannut Miilon edellä kompuroi alas bussista. “Kuuliks, mitä sanoin sillon bussissa?”, hengästyneet sanat marraskuulta nakertaa mun ajatuksiani. Sillon meidän painiessa ja nauraessa untuvapeittomeressä mä mietin, meinasko Miilo jotain tärkeetä. Aattelin, että kun se lupas kertoa myöhemmin, se saatto ihan hyvin tarkoittaa, että paljastais mulle jotain niinkin maailmaa järisyttävää, kuin vaikka: “Sanoin, et Stadin busseissa on paljon pehmeemmät penkit.”
Ja ehkä se vaan halus jatkaa hyvää läppää, kun arvuutteli mulle bussinikkunasanoista vielä kirjetulitikussaankin. Mut että "voidaan puhua siitä"? En osaa päättää, kuulostaako se pahaenteiseltä vai ei.
Onneks en kuitenkaan ehdi miettiin niitä sanoja enempää, sillä hädin tuskin saan omiakaan sanoja suustani nyt. Miilo, ulkona bussin haitariovesta ja vaan parin askeleen päässä ja sitten ihan siinä edessä ja en oo varma kumman käsi yrittää koskettaa toista ensin, kun– Miilon jäljessä lumiselle laiturille laskeutunut bussikuski rykäisee, heilauttaa tavaratilan luukun ylös. Vähän häkeltyneenä Miilo katsoo sitä, katsoo mua, seuraa kuskia. Vilkuilee mun suuntaan kulmiensa alta sen näköisenä, että pyörittelisi silmiään jos kehtaisi, kun odottaa, että sen matkalaukku tetristellään muiden joulukampevuoren keskeltä. Haluisin jo omatoimisesti kiskoa matkalaukun veks ja vetää Miilon niin pitkään halaukseen, että lumisade ehtis muodostaan pehmeen, epämääräisen muotoisen kinoksen meidän päälle. Kun bussikuski viimein palaa ratin taa, matkalaukkua raahaava Miilo pysähtyy niin lähelle mun eteeni, että jopa meidän naurettavan pienellä pituuserolla niskojen on taivuttava vähän, enkä mitenkään saa katsettani irti. Mun sormet Miilon hiuksissa, Miilon kädet mun selässä. Ihoa polttaa jopa talvitakin läpi. Bussi vierestä katoaa. Ehkä tältä tuntuu kohdata kasvotusten se, joka on kertonut: ehkä enemmän kuin kukaan muu. Siinä on jotain käsittämätöntä. Tai ehkä käsittämätöntä on, että nyt on se valovuoden päässä odottanut joulu? Sitä täytyy katsoa ja pidellä hetki, ennen kuin mikään tuntuu todelta. "Moi taas", Miilo hengähtää ja ihan lyhyen hetken nojaa otsaansa mun otsaan. Mä mietin, tekeekö senkin vaistonvaraisesti mieli katsoa ympärilleen.
"Jep. Joo. Moi", mun hymyni hipoo sen viileää poskea.
Käsittämätöntä, että oon jo satavarmasti suudellut sitä useemman kerran kuin ketään toista, ja silti. Silti mut valtaa taas maailman lämpimin ja huimaavin olo, kun painan huuleni Miilon omia vasten.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 25, 2022 19:44:34 GMT 2
24.12.2022 - Hyvää joulua ja muita satuja // lisättymuokattu pätkii 26.12. jeejee jaarittelullani ei ole rajoja
Mun liian kapea sänkyni liian matalan vinokaton alla tuntu valtamereltä vielä sittenkin, kun olin taas nukkunut siinä yksin jo reilusti useemman yön, kuin ehdin syksyllä nukkuun Miilon kanssa. Kai joihinkin asioihin vaan tottuu salakavalan nopeesti, eikä mikään enää milloinkaan oo ennallaan. Onko olemassa mitään pelottavampaa? Nyt mun poskeni nojaa vasten tuttua, rauhassa kohoilevaa rintakehää. Herään hitaasti, ihan kuin mä muka olisin ihminen, jonka kuuluu torkkua jonkun tietyn vieressä jouluaattoaamuna. Vuosi sitten mä makasin olohuoneen sohvalla kylmissäni ja tuijotin unisin silmin puhelimeen kilahtaneita viestejä. “kuvia?”, “nyt jotain?”, “moi, mitä tänään mielessä?”. Kirjoitin yhteen viestikenttään: “Kiitos kysymästä, oikeestaan haluisin hengata koko päivän jonkun kivan kanssa, joka vois esim silittää mun hiuksia samalla kun värjötellään yhdessä viltin alla ja juodaan appelsiinisuklaasta tehtyy kaakaoo ja kuunnellaan särisevältä lp-levyltä läpi koko Pähkinänsärkijä. Miltä kuulostaa?”
Tietenkään mä en lähettänyt sitä, suljin vaan puhelimen, sillä tiesin varmaks: sellasta kivaa tyyppiä ei olis olemassakaan, ja olis sillä hetkellä ollut vähän liian masentavaa lähteä noin parikskytä minuutiks hengaamaan jonkun nimettömän, perhejouluunsa kyllästyneen liekkijärveläisen ulkovarastoon. Tiedän, että jos raottaisin silmiäni, näkisin tästä sen käsivarrenmitan korkeudelle lautakaton lohkeamaan kiinnittämäni valkoisen sulan. Kun Miilo eilen huomas sen, se kohotti kulmiaan ja näytti uhkaavasti siltä, että on sanomassa jotain huvittunutta. Äkkiä mä yritin hämätä, kurottauduin pörröttään sen hiukset sähköisiksi paidanhihallani. Toimi. Tän aamun eka kokonainen ajatus on: Jos en avaa silmiäni, ehkä voidaan pysyy tässä aina? Toinen: Kiri lopeta välittömästi, tolla siirappimäärällä leipois vaikka vuoren pipareita.Miilon matkalaukku on löytänyt taas paikkansa lipaston vierestä, sen päivävaatteet siististi viikattuna sillä samalla tuolilla, jonka selkämyksellä mun omani lojuu. Tähtivalo ikkunassa hohtaa pehmeenkultaista valoa pimeään aamuun.
Mietin, miten nopeesti eilinenkin kului – suudelmia Antonin auton etupenkillä, yks kolahtanut takaraivo, kun mä vahingossa hutaisin radion päälle hätkähdyttävän kovalla volyymilla ja säikäytin meidät kummatkin jollain Rekiretken heviversiolla. Ylläkertaan polttavanläikkyvänä kannettu aamukahvi oli jo kylmää, kun sen ehti juoda, mullaoliikäväsuaniinmullakin. Päivä täynnä kömpelöitä jouluvalmisteluja, kuin kiiltokuvasta, johon on maalattu just ne ekaa päivää kiiltokuvatehtaan malleina olevat tyypit, jotka yrittää sarkastisella sanailullaan jotenkin naamioida sitä, miten merkittävältä kaikki tuntuu. Unista muminaa peitonkulman takaa. Muhun iskee niin hellä olo, että se tekee melkeen fyysisesti kipeetä. En mä haluis tai osais tätä kenenkään muun kanssa. Kolmas kokonainen ajatus (se, jota mä vihaan): Kuinka nopeesti tääkin on ohi?*** Lumen kirkastama keskipäivän aurinko tulvii sisään ikkunasta. Alakerrasta kuuluu kovaäänistä puheensorinaa englanniks, mä oon vaan hetkee aiemmin tasapainoillut yläkertaan etäisesti aamupalanmuotosta ruokaa miljoonalla eri lautasella. Karjalanpiirakoita, hedelmiä, joulusuklaata, jopa sitä kinkkua, johon Anton suhtautu aika suojelevaisesti. Mulla ja Miilolla on vakaa suunnitelma esittää, ettei vielä muka tajuttu Sonian ja muiden tuloo. “Sonia on tosi kiva”, mä vakuutan, “mut en tiiä miten rauhallinen kohtaaminen tosta tulee, kun perhe ei kai oo tavannut Antonia sen jälkeen, kun se… Kun se ja Sonia palas yhteen.” Niiden tilanne herättää mussa edelleen kummastusta, vaikka tietty oon ilonen, jos Anton on. Mut enkö mä muka ollut aina ennen ihan varma siitä, että lopulta ihmiset ei osaa kuin satuttaa toisiaan, ja sopimukset tai välittäminen lakkaa merkitsemästä mitään heti, kun niitä on liian vaikee pidellä? Jäljelle jää vaan muodon vuoks sietäviä kuoria. Että aina on yhden pienen virheen päässä menettää kaiken aidon, ja että mut on yksinkertasesti kirottu?
Kai mä oon aina myös toivonut muuta. Mut oonko ehkä ollut vaan äärimmäisen röyhkeä tuntiessani näin paljon, ollessani näin varma ja toiveikas vasten parempaa tietoa?
Katson Miiloa, joka selkä seinää vasten istuu mun petaamattomalla sängylläni ja yrittää hirveesti estää ruoanmuruja tippumasta lakanoille. Sillä on hiukset sekaisin, ruskee villapaita ja multa lainatut villasukat, sillä Savusalontiellä ois lattialämmitys vaan siinä tapauksessa, että jotain lautojen alla syttyis tuleen. Miilo on ollut tosi vaisu koko aamun, enkä mä tiedä, johtuuko se joulusta vai musta. Jostain syystä tekee mieli pyytää siltä anteeks – anteeks sitä, että me ollaan tässä ja kaikki on vielä hyvin.
En haluu, et meet mitenkään rikki. Siinä kaikki, siinä tärkein.
Välillä tuntuu silti sietämättömän itsekkäältä rakastaa.
En haluu menettää sua.
***
Noin tunnin päästä alakerrassa joku huutaa.
Äänestä on vaikee sanoa, onko se kenties innoissaan vai raivoissaan. Mä yritän keskittyä selvittään, mitä Miilon tai mun mielestä kuuluu hyvään jouuun. Miilo kertoo, että se vietti viime joulun laivalla, ja mä lupaan, että voin viedä sen joku välipäivä Fleimin ihkaomaan ruotsinlaivasimulaattoriin, jos tulee ikävä. Mä kerron, et mun tärkein perinne on lähinnä joulusauna, kaikki muu on muuttuvaa labyrinttiä.
Me maataan räsymatolla, puolitoista säärtä sängyllä. Ollaan sellasella omituisella kiepillä, johon päätyy vaan, kun toinen väittää, että toinen ei osaa seistä päällään, ja kahden puoliksi onnistuneen, sängynlaitaan nojanneen yrityksen jälkeen kumpikin löytää toisensa vetoisalta lattialta. Nauraa hiljaa, irvistää, kaipaa käsiäympärillensäkätensätoisenympärille enemmän kuin uutta yritystä tai voittoa tai kummankaan katkenneita niskoja.
“Oisko susta ihan huono ajatus tulla käymään Seppeleessä? Tai muuten vaan nähä talliporukkaa taas?”, kysyn. “Kuin?"
“Kun mietin, et. Haluun oikeesti eniten olla sun kaa ja tehä mitä vaan, mut jos haluut, niin aattoratsastus kai tyyliin on koko tallin nätein perinne. Ja uutenavuotena on yks siisti juttu kans, jos lähetkin vasta–...”
(Mä en sano, että: koska jos kaikki menee ihan karmeella tavalla pieleen, tää on vikoja kertoja Paahtiksen kanssa. En, sillä se tekis siitä liian totta, eikä mitään sellasta mitenkään voi oikeesti olla tapahtumassa. Enkä siks, että mua myös kammottaa ajatus hitaiden hyvästien jättämisestä, vaikka ne ei ois ees vuorenvarmat sellaiset.)
Samaan aikaan joku alakerrassa älisee: “ARE YOU FOR REAL? HOW WILL YOU–” Pitäiskö huolestua-ilme käväisee meidän kummankin kasvoilla. “En tiiä”, Miilo lopulta vastaa. “Tai et, en oo–”
"NO OF COURSE WE ARE HAPPY FOR YOU CONGRATULATIONS!"
Mä tyrskähdän hämmentyneenä, kohotan Miilolle kulmiani. Kumpikaan ei ehi sanoo enää mitään, kun mun oveltani kuuluu koputus. Häveliään pitkän hetken ja mun "Joo?"-huikkauksen jälkeen Jasmiina ja sen vaaleat letit pilkistää esiin, samoin sen takaa kurkistava Valtteri.
Ne näyttää vähän hassulta sivusuunnasta katsottuna. Mä en tee elettäkään siirtyäkseni vähemmän outoon asentoon tai kauemmas Miilosta, kun naurahdan varoen: "Mitä, onks siel joku--"
Valtteri virnuilee salaperäisesti. "Saatiin just paras joululahja", se puolikuiskaa,"kun arvotus viimein selvis! Et miks Anton oli niin sekasin."
***
On kulunut hetki siitä, kun mä seurasin Valtteria ja Jasmiinaa alakertaan ja onnittelin Antonia ja Soniaa perheenlisäyksestä, erittäin yllättyneesti hymyillen. Kohteliaasti Miilo teki samoin. Sekunti ennen Antonin kertoessa uutisensa mä mietin, miten hyvä ehkä sittenkin on, että Sonian velikin on täällä -- että ei sentään pelkkiä vakavia pariskuntia mun ja Miilon lisäks. Että ehkä se olis liikaa.
Vähän lyhyempi hetki siitä, kun yritin vaivihkaa tulkita tupakalta palaavan ("Eikun jää vaan sisään, ei mee kauaa") Miilon ilmeitä ja selvittää: onko se ok? Oliko tollanen sille Juttu -- sellanen ohikiitävä ja muihin liittyvä, joka silti tekee kipeetä, vierittää ajatuksista pyörremyrskyn ja hukuttaa niihin?
Mä meinaan kysyä, kun me ollaan takaisin ullakolla. En kysy, enkä Estellestä tai Miilon menneistä jouluista, vaan piirrän sormellani hajamielisiä kuvioita sen olkapäähän. Miilo nimittäin hymyilee just, pehmeesti ja ihan muuten vaan, enkä mä halua särkeä mitään niin hyvää tökkäämällä ihan turhaan taas johonkin liian arkaan kohtaan.
"Oon tosi ilonen et sanoit sillon, et mietit tulevas jouluks tänne", sanon niinkun oon jo koko päivän halunnut sanoa, hymyilen takas ja toivon, että se on sopivasti. Monet paljon vanhemmat kysymykset kuitenkin polttaa kieleen reikää, ehkä palavan filtterin muotoista.
"Mmm-m", Miilo painaa kasvonsa mun kaulaa vasten, "tääl on ihan ku jossain joulusadus."
***
Vaikka Savusalontien pihalta löytynyt joulukuusi olikin lähtötilanteessa aika ruma muotopuoli (eikä portaissa kyniytyminen auttanut asiaa), on se lopulta himmeissä valoissa ja Miilon koristeenasettelusilmän ansiosta kaunis. Lasisia palloja, lasisia pikkulintuja oksillaan, oljesta tehtyjä lumitähtiä. Kullanhohtoista nauhaa ja kuusenkynttilöitä -- ei sentään oikeita, enää.
Kuusen alla on vaan muutama paketti, joista mun antamiani on ne, jotka on hankittu budjetilla, josta ei riittänyt edes oikeaan lahjapaperiin. Kai sanomalehden vois väittää olevan joku ekologinen valinta? Antonille: pari tölkkiä saunaolutta. Valtterille: yhdet niistä Savusalontien harvoista yksivärisistä lakanoista, jotka löysin varaston jemmasta. Vaaleansiniset. Ja sitten se, jonka päällä lukee Miilo, ja joka on sattumalta täsmälleen viikatun trenssitakin kokoinen. Mähän lupasin palauttaa sen, enkä yhtään tiedä, oonko pitänyt vaatekappaletta panttivankina jo liiankin pitkään. Takin taskuissa on kuitenkin myös jotain, mistä en on oo ihan yhtä satavarma Miilon pitävän. Toivon vaan.
Vasemmassa: ikivanha ja kolhuja ottanut kamera, johon kirpparin tyyppi suostui myymään halvalla myös toimivan rullan filmiä, vaikka epäilikin tulevien otosten laatua. Mä otin yhden kuvan testatakseni, vaan tajutakseni, ettei lopputulosta näkis kuin vasta filmin kehittäessä.
Oikeassa: mun ratsastushanskat, ne, jotka on niin hienot, että niitä voi käyttää muutenkin, mutta jotka on aina ollut mulle liian isot. Niiden musta nahkapinta on kulunut ketterännotkeeks, sisällä lämmittävä ohut vuori on vielä pehmee.
Kun sanoit, et puhelimella otetut kuvat on joskus jotenkin sieluttomii. Ja siks, et en haluu et sun sormes jäätyy, vaikka tykkäänkin eniten lämmittää niitä ite. T: Kiri
Pääasiassa joulukuusta mä nyt vilkuilen, kun kävelen levottomasti ympäri jonkin aikaa sitten muista tyhjentynyttä olohuonetta. Kännykkä korvalla soi kalseita puheenparsia, jotka yrittää näytellä etäisesti välittäviä -- mun olo on kerta kerralta vaikeempi, kun yritän saada täysin turhan, tiedetään kumpikin, että jutellaan pintakiiltomukavia vaan näön vuoksi-puhelun päättymään. Hetkeen ei tunnu lainkaan liian siirappiselta tai jouluiselta. Ihan kuin jokanen tyhjä sana repis musta vähän huonomman. En tajuu, miten jokin niin mitätön voi tuntuu niin pahalta - ihan tavallinen ja mukava puhelu. Ehkä se repi esille hetkeks kaiken muunkin.
Mutistuani viimein joo-noniin-hyvää-jouluu-äiti-moikka:n, kohtaan eteisen ovensuussa Miilon ja katseen, jota en uskalla tulkita. Hiljaisena se nojaa karmiin.
"Tiiän et tää on ihan typerää", sanois ehkä joku, joka osais mua paremmin, "mut oon korviani myöten vajoomassa johonkin itseinhojuoksuhiekkaan. Niin voitko auttaa ja olla siinä, kun ravistelen sen kauemmas?"
"Hei lähetäänks pihalle tai jotain, tai et, mitä vaan? Mä-- tietkö?", pakotan kurkustani. Ankee yritys.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 27, 2022 15:44:12 GMT 2
24.12.2022 - Lämpenee
Kun sä sekavana pyydät: “Mä-- tietkö?" sä et odota, että se toinen tajuaa. Vaikket pyytäis, ellet toivois. Miilo tajuaa. Sen Kiri ymmärtää lumimeressä kipeenkirkkaan kuurouttavanhiljasen tähtitaivaan alla, jäiset sormet jäisissä sormissa jotka pitelee haihtumasta olemattomiin. Kun autoradio soi lujaa ja kiristäväks raudaks puristuneet leukaperät hellittää, kun kaikki luutuneet lihakset sulaa saunan pistelevään polttavaan lempeeseen hämärään.
Kun Kiri katsoi iltataivaalta takaisin tuijottavaa Otavaa, niin hetken keskellä kylmää tyhjää avaruutta se ajatteli: Ehkä-- tai ehkä se ei ajatellut mitään, sai vaan viimein henkeä
avaruus on niin paljon muutamaa vaikeeta ajatusta isompi yksin tunnettavaks siinä on jotain ihan liikaa nyt se oli lohdullista.
Lopulta, kiskoessani Miilon collegea niskaani, on. Melkein vereslihalle kuurattu olo, eloon ja liikkeelle ravisteltu? Väsyneet lihakset ja takaisin vallatut keuhkot, liian vaikeet ajatukset on jääneet pellon lumeen. Pehmee, piikitön. Vähän vähemmän väärin koottu-olo.
Lumennielemä, hyytävänmärkä housunlahje kädessäni käännyn katsoon saunan oviaukossa seisovaa Miiloa. Sen posket punottaa löylyjen jäljiltä vielä vähän, kun se kertoo, että voi, tai siis haluu (ehkä Miilo todella tajuaa, miten suuri ero niillä sanoilla mulle on) tulla tallille, uutenavuotena. Ja muutenki. Toivon, että mun levee hymyni osaa kertoo, miten iloseks se mut tekee. Jos samalla sekuntilla avaisin suuni, sieltä tulis jotain sellaista, kuin: Voi luoja haluun löytää sut nojailemasta tolleen jokaseen oveen, jonka ikinä avaan.
"Varo mitä lupaat, ehkä sit vaik heivaan sut joku päivä uusiks hevosen selkään." En mieti, onko Aida-Alinan paketissa tänään Paahtikselle sopiva riimu, vaan haaveilen vuodenvaihteesta kahen tärkeimmän kanssa.
*** Harvinaiseks hetkeks koko Savusalontie on lämmennyt kunnolla, uunin ja takan ja kynttilöiden ja ihmisten ansiosta. Mua inhottaa se, etten muista tarpeeks hyvin, miten joulut mummin ja ukin kanssa täällä meni, mut Sonian perheellä ja jopa Antonilla onneks on kaavansa tähän iltaan. Vaikka niiden välillä ehkä pisteleekin edelleen jotain epämääräistä kyräilyä, joka saa mut varuilleni, ne tietää täsmälleen, mihin aikaan on hyvä syödä (huudella mukaan myös ne saunaan piiloutuneet), miten pitkään jotain lahjojenjakoseremoniaa kuuluu odottaa (pitkään).
Musta on ihmeellistä, miten monta ylimäärästä tuolia yhden keittiönpöydän ympärille voi ahtaa. Tai et kuinka hyvää ruokaa saatiin porukalla lopulta tehtyä ja hommattua, vaikka vielä pari päivää sitten jääkaappi näyttikin siltä, et tullaan popsiin lähinnä ylijäämäperunaa ja maustekastikepurkkien pohjia hernemaissipaprikapediltä. Eriparinen, sekava pöydällinen, jossa mäkään en ole ylimääräinen. En muista tarkkaan, millon joulu viimeks on tuntunut näin kodikkaalta lämpimältä hyvältä joululta.
Puheensorinan ja syömisen lomassa mä vilkuilen vastapäätä istuvaa Miiloa ja käyn sen kanssa lyhyitä, sanattomia katsekeskusteluita. Se vaikuttaa taas vähän eksyneeltä. Vaivihkaa mä tökkään sen säärtä pöydän alla jalallani, kallistan päätäni -- Ooks ok? -- , mutta Miilo vaan tökkää takaisin ja hymyilee toisella suupielellään. Kun Valtteri on kehunut sen paitaa tyylikkääks (tai noi oikeestaan se sanoo, että "fresh fitti") ja Sonian äiti vaihtanut sen kanssa ajatuksia Tukholman kivoimmista paikoista, mä ainakin kuvittelen Miilon rentoutuvan vähän.
*** Jonkun täytyy myös kantaa tuolit takaisin paikoilleen. Jonkun on suorastaan pakko jäädä hetkeks pakoon alakerran norjalaista perhedraamaa, ValtteriJasmiinaa jotka pussailee sohvannurkassa niin tiiviisti et vieressä on vaikee istuu vaivaantumatta. Jonkun on rojahdettava sängylle ja vedettävä toinen mukanaan. Ehkä se ei oo valtameri vaan saari, jonka sijainnin tietää vaan kaks? Maatessani siinä, sormet Miilon mustia hiuksia sukien, pistän merkille: tää matkalaukkukokoelmasta lainaamani collegepaita tuoksuu paljon enemmän tutulta ja huumaavalta iholta kuin tupakalta. Se on mahdollisesti myös rennoin vaatekappale, jonka Miilo omistaa. “Täs on varmaan mukavampi nukkuu kuin trenssitakissa oli, joustaa ja silleen”, hymähdän. Virhe. Miilon silmissä välähtää jotain hiljaista, ennen kun sen sanat venyy huulilta pehmeinä ja ihan aavistuksen ilkikurisina. “Kiri. Ootsä nukkunu mun takin kaa?” “En”, paljastan totuuden vastaamalla ihan liian nopeesti ja vakavasti. “Oliks se niinku vaa yhten tosi kylmänä yönä, vai–”, Miilo härnää naama peruslukemilla. “Oo hiljaa”, mutisen ja kaappaan sen kasvot kämmenteni väliin. Mun nopee yritykseni vaientaa sanat suudelmalla olis tosin huomattavasti vakuuttavampi, jos ei naurattais samalla. Kun Miilo tällä kertaa kierähtää hajareisin mun päälleni, se painaa mun ranteita kevyesti vasten patjaa ja näyttää ihan aavistuksen voitonriemuiselta, sietämättömän kauniilta. Mä tiedän jo, miten helposti voisin kääntää tän toisin päin, ja melkeen– Mut ei. Muistan äkkiä, mistä oli puhe viimeks, kun painittiin näin. Hetken mä vaan katson Miiloa ja leikin luovuttavani. Siristän silmiäni. Sitten, salamannopeesti, tempaisen käteni vapaaks. Toinen kurottautuu kaivaan petauspatjan kulman alta jotain, minkä oon halunnut pitää turvassa tulitikkuaskin karheeseen sivuun ja hämärään liittyviltä vahingoilta, toinen tarttuu vähän horjahtanutta Miiloa paidanrinnuksesta. Vetää sen lähemmäs. Virnuilen. Kohotan Miilon leukaa ihan aavistuksen sormillani ja sillä tulitikulla, jota nyt pitelen sen ihoa vasten, kuin se muka ois joku maailman pienin ja puisin tikari – sellanen, johon on kaiverrettu lupaus. Kerron myöhemmin.“Okei sit--", mun sydämeni hakkaa, uteliaana kai, "Aioks paljastaa, mitä sanoit? Sillon bussissa?” Nopeen ja ohikiitävän hetken Miilon silmissä välähtää jotain pakotietä hakevaa, kuin pitelisin ihan oikeeta veistä sen kurkulla. Mun otteeni hellittää vähän, varoo kun tajuaa -- ehkä se meinas ihan oikeesti jotain vakavaa?
Kurkunpää liikkuu, vaikka tikaria pitelis kaulalla miten kevyesti tahansa. Mietin: onko koskaan kukaan vastausta odottava tajunnut sitä kesken lauseen? Että se joka puhuu, tuntee terän joka tavulla?
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 29, 2022 2:41:03 GMT 2
24.12.2022 - "Mulla on sulle joululahja", se sanoo
Paperin alta paljastuva viltti on melkein yhtä pehmeä, kuin Miilon hengitys Kirin kaulaa vasten oli
kun se makasi siinä hiljaa, niin pitkään niin hiljaa, että hetken Kiri oli varma: se aikoo sanoa jotain se sanoi huurtuneen lasin takaa jotain se halusi puhua jostain mikä tarkoittaa:
Loppu.
Julma vitsi, Kiri ajatteli, kun sankka sumu lipui sisään. Tulitikut palaa niin nopeasti loppuun, se melkein tunsi jo kylmät liekit ja hiiltyneen puun sormenpäissään, joilla silitti Miilon selkää, ettei ne vielä jähmettyis bussilaiturin sateeseen.
Mulla on sulle joululahja, sanat kutitti ihoa ja olo oli äkkiä niin kevyt, että sitten vasta Kiri tajusi, miten raskasta painoa sydämensä ohuen kuoren yllä äsken piteli. Ehkä ei sittenkään--
Viltti on pehmeä ja syvän tummansininen
kuin yötaivas tai meri kauneimmillaan, paitsi että varmasti lämpimämpi -- oliko se Kirin lempiväri jo aiemmin, vai vasta nyt?
Häkeltyneenä Kiri tarkastelee kankaan sisälle taiteltua pientä esinettä, vanhaa ja käteen sopivaa. Vilkaisee Miiloa tajutessaan, mitä se on antanut -- hymy syttyy korvasta korvaan, vaikkei Miilo näe. Se katsoo ulos ja näyttää niin
hermostuneelta rakkaalta
ja jotenkin samalta, kuin ne tanssijat
jotka hiljaa kerää rohkeutta hypätä käsivarsille tai ilmaan, arvioi ottaako joku kiinni osaako ne jo laskeutua oikein nyt tai koskaan
jalat maassa
sitä on mahdotonta harjoitella tarpeeksi.
Ääninauhuri rahisee, kohisee kuin neula vinyylilevyllä, puhelu saaristomeren yllä yks kaks
Miilon ääni Miilon nauru Miilon hiljaisuus Kiriä huimaa hetken ullakkohuone on maailman pienin maailman korkein torni keskellä merta eikä se pelota lainkaan sillä ympärillä on niin kaunista.
Okei, nauhurin Miilo sanoo, ja kaijuttimen hiljaisuus kuulostaa melkein hengästyneeltä. Kiri kääntyy kohti Miiloa, avaa suunsa sanoakseen: tiiän jo miljoona juttuu jotka haluun nauhottaa mut tää eka oli ehottomasti paras biisi, kerroks mikä sen nimi on kiitos miten oot noin kiva? Mutta se ei ehdi--
"mä rakastan sua."
Kiri tai ehkä kaikki muu pysähtyy.
Miilo--
Jossain kylkiluiden, rintalastan, niiden huterien patojen sylissä öinen meri palaa ilmiliekeissä, joiden rätinä edelleen soi nauhalla tummiensuolaistenlaineiden pinnan takaa hohtaa maailman lämpimin valo savu ja suola polttaa jo silmiä tulvii
Kiri puristaa kädessään pehmeän merenkankaan kulmaa, ja hitaasti kuin unessa laskee nauhurin sen päälle turvaan
katsoo Miiloa, sen kasvoja, joille ikkunan tähtilamppu luo oranssinkultaisia varjoja.
Se on niin hiljaa paikoillaan tuskin kunnolla edes hengittää melkein hätkähtää, kun Kirin käsi koskee sen niskaa katsoo--
ja Miilon katse on niin täynnä, että Kiri -- se on tuskin edes uskaltanut miettiä, voisko Miilo ikinä -- tajuaa jotain, mikä tuntuu melkein yhtä mahdottomalta, kuin nauhurin ääniaalloille uskotut sanat. Että: se on kaikesta, itsestään, huolimatta melko varma, että myös uskoo niitä.
Toiset sanat, Kirin omat ja hiljaiset ja tukahtuneensärkyvät, savuaa painovoimattomaan ilmaan. Ne tuntuu kielellä nyt vähän erilaiselta -- vielä tärkeemmiltä sanoa?
"Mä rakastan sua--"
Kirin ilme on jotain miltei kivuliasta. Kun se kumartuu suutelemaan huulia, jotka on tallentaneet nauhalle jotain niin suurta, sen poskille karkaa suolaisia raitoja.
Hetken kaikki on ihan liikaa sietämättömän paljon pelottavampaa kuin mikään sinisenä palavaa tulta ja Kiri rutistaa kätensä kaiken sen ympärille kahta lujemmin. Hautaa kasvonsa Miilon hartiaan, pitelee sitä niin tiukasti, ettei ole varma, tunteeko rinnassaan omansa vai sen pulssin hakkaavan. Mähän lupasin ottaa sut kii, vaikka sit horjahdettais kumpikin. Vasta kun Miilo rutistaa yhtä tiukasti takaisin, Kiri havahtuu johonkin. Täällä ei sada.
Se vetäytyy kauemmas, katsoo äkkiä sivuun, pyyhkii terävällä liikkeellä silmiään käsivarteen. "Ooks ok, oliks toi jotenkin--", äkkiä Miilon samea ääni.
Kuristunut naurahduksenpuolikas puoliksi käden takaa, Kiri katsoo Miiloa kyynelten sumentamin silmin ja yrittää. Sekä kiskoa padot takaisin paikoilleen että olla välittämättä.
"Eikun-- sori, tai et oon-- tai et tietkö, oon vaan niin helvetin-- Oli niin hyvä testinauha."
***
Talo on hämärä ja yönvaimea. Ainoostaan ikkunalautojen himmeät koristevalot ja joulukuusen kynttilät valaisee Savusalontien olohuonetta. Takan vieressä on tyhjä halkokorillinen täynnä lahjapapereita, sohvapöydällä lojuu muutama viinilasi, kuppi ja juomatölkki. Tuoksuu vanhalta talolta, havunneulasilta, steariinilta.
Pari tuntii sitten me kuultiin jostain tosi kaukaiselta planeetalta, kun Anton huikkas portaissa et hei tuutteko avaan lahjat. Lyhyttä odottavaa hiljaisuutta myöhemmin kuulu äkkiä vaimeneva naurunremakka, joku kai heitti teorian siitä, minkä takia me ei varmaan ehdittäis liittyyn takaisin seuraan. Viltin alla mä nauroin hiljaa, Miilo painoi kasvonsa mun hiuksiin -- alakerrassa ei tiedetty mitään. Jossain välissä äänistä saattoi päätellä, että Sonian perhe teki eteisessä lähtöä. Hyvää matkaa, jii-än-ee, on kohteliaisuutta tärkeämpiä asioita.
Nyt lojun sohvalla, huulillani pimeässä keittiössä valmistettu mukillinen kaakaota ja polven päällä tasapainoillen toinen. Kuusen vierellä seisova Miilo avaa mun sanomalehtivillanaru-pakettiani varovaisin sormin, uteliain silmin. Tiedän jo, ettei lahja oo mitään verrattuna äskeiseen, mut silti piiloudun kuppini taa jännittyneenä. Puolikuiskaan vaan "Taskut", kun Miilo katsoo mua kulmat huvittuneesti kohollaan löydettyään kotimaan uutisten alta oman takkinsa.
Katselen, miten se hetkeksi vetää takin päällensä -- "Just sopiva, mist tiesit" -- , tutkii sen taskut. Löytää lapun ja sovittaa hansikasta käteensä.
Kaiken aikaa mun lävitseni kulkee joku kipeenkauniiden tunteiden aallokko, äänetön musiikki, joka saa niskavillatkin pystyyn -- kuin mun ääriviivani yrittäis piirtyä uudelleen ja uudelleen sellaseen muotoon, joka todella tajuais. Tän kaiken keveyden, painon.
Vanhan filmikameran salama välähtää.
|
|