Myntin Hoitokirja

[Josefiina]

Tarina eiliseltä, äiti piilotti modeemin ni en sitten päässyt lisäileen.

12.8. - Kaipausta, kyyneleitä – ja uusi alku

Nojaan kasvot kivettyneinä valkoiseen aitaan ja katselen pääosin puoliverisistä tammoista koostuvan hevoslauman laiduntamista. Katseeni harhailee siroissa, lihaksikkaissa eläimissä. Kyyneleet kimaltelevat silmänurkissani. Hengähdän syvään, eikä sittenkään tunnu yhtään paremmalta.

Seuraan katseellani kaunista, mustasävyistä tammaa, joka nahistelee parhaillaan leikkimielisesti tarhakaverinsa Riinan kanssa. Mietin, miten Myntti pärjää ilman Liinaansa. Kaksikkohan suorastaan kuuluu yhteen: suorasanainen, huumorintajuinen tyttö, ja vähintään yhtä temperamenttinen hevonen.
Sade viuhtoo ympärilläni, mutta en tunne vesipisaroita ollenkaan. Vetäisen punaisen tuulitakin hupun päähäni ja puristan käteni nyrkkiin. Aina ei saa, mitä haluaa. Liina on yksi läheisimmistä ystävistäni Seppeleessä, ja hänen lopettamisensa kouraisee syvältä – vaikka siitä on vain pahainen päivä!
Harmikseni minun on myönnettävä, että puoliverinen hoidokkini on jäänyt minun osaltani säälittävän vähälle huomiolle viime aikoina. Nyt, kun sillä ei enää ole Liinaakaan, olen päättänyt aktivoitua tosissani.

Myntissä on jotain hurmaavaa; sen elegantit liikkeet ja kujeileva luonne vetoavat minuun. Siksi aion uhrata sille jatkossa enemmän aikaa, ihan oikeasti aion. En tule koskaan korvaamaan Liinan jättämää aukkoa, mutta voinhan raivata itselleni oman paikan Myntin sydämessä. Vaaditaan vain aikaa, kärsivällisyyttä ja rakkautta.
Miksi en aloittaisi jo tänään?

Pyrähdän talliin. Siellä on kuivaa, lämmintä ja kosteaa. Käyn nappaamassa satulahuoneesta Myntin viininpunaisen riimunnarun. Samalla pihistän taskuuni pari porkkanaa: olen Myntille vielä ventovieras ihminen, joten se tuskin lähtee mukaani lahjomatta.
Ohimennessäni törmään Rosiin, joka taluttaa nyrpeän näköistä Topia.
”Moikka! Topia vissiin kiukuttaa lähteä sisälle?” naurahdan kun nuori ori pysähtyy paikoilleen, kieltäytyen liikahtamastakaan.
”Joo, se rakastaa mudassa kylpemistä”, Ros tuhahtaa. ”Eikä treeni tietenkään kiinnosta...”
”Odotapa vaan, kun me tullaan Myntin kanssa sisään.” Pyöräytän silmiäni. ”Mähän oon lyönyt täysin laimin hoitajan velvollisuuteni, joten meille ei ole ehtinyt yhteisymmärrystä muodostua.”
”Jos sukuunsa on tullut niin siinä saattaa mennäkin aikaa”, Ros virnistää ja kiskaisee Topin riimunnarusta kyllästyneesti. ”Noniin, pikkumies, eiköhän lähdetä sisälle.”
Rosin pitkäaikainen hoitohevonen inahtaa, mutta suostuu lopulta seuraamaan naista sisälle.

Minä lähden tarpomaan pihan läpi takaisin aitaukselle. Sade on ehtinyt muodostaa ruskeita, sameita vesilätäköitä ympäriinsä. Vilkaisen taivaalle: raskas, harmaa pilvimassa kertoo, että säätila tuskin tulee muuttumaan vähään aikaan.
Pujahdan valkoiseksi maalatun aidan alitse tarhaan ja nyrpistän nenääni, kun tennarini lätsähtävät märkään ruohoon. Seitsenpäinen hevoslauma – Sera, Myntti, Riina, Blade, Tiia, Floora – kääntää päänsä minua kohti toiveikkaana. Toisinkuin oma säänkestävä issikkani, nämä hevoset eivät kurakeleistä erityisemmin nauti. Niinpä minut otetaan vastaan ilahtuneesti.
Sisälmyksiäni kirpaisee, kun läsipäinen liinaharja löntystää luokseni makupalojen toivossa. ”Riina rakas...” mumisen ja silitän hevosen märkää kaulaa. En välitä, vaikka käteni onkin pian täynnä vaaleita irtokarvoja. Riinan ja sen omistajan Chaon kautta minusta tuli osa Seppeleen arkea, ja siksi tamma on aina muistoissani. Hoidinhan sitä ainakin puoli vuotta.
Mutta asiat muuttuvat. Olen ihminen, joka kaipaa haasteita, ja Riinan kanssa sain puuhata melko rajoitetusti. Siksi intoni tamman kanssa touhuiluun laski laskemistaan: jäimme junnaamaan samaan pisteeseen. Lopulta oli aika luopua.
Silti Riiviö on minulle tärkeä edelleen. Eikä senkään elämä ole tyhjää ollenkaan: Anne ja Elli treenaavat hevosta aina, kun ehtivät. Chaoa näkyy harvakseltaan, mutta tallivuokrat tulevat aina ajallaan ja nainen piipahtaa Seppeleessä kun kiireiltään ehtii.
Ystävällinen hömppä Tiia askeltaa luokseni leppoisasti, mutta Riina ajaa sen nopealla päänheilautuksella pois.
”Ai, että haluat omia mut kokonaan itsellesi?”
Naurahdan puoliääneen ja kasvoilleni ryöppyävään sadeveteen sekoittuu muutama kaipauksen kyynel.

Riina tuuppaa minua vielä lempeästi turvallaan, ja ravaa sitten kauemmas. Blade käy nuuskaisemassa minut nopeasti; Floora ja Sera jäävät kopeina kauemmas. Myntin uteliaisuus on herännyt, ja se lähestyy minua korvat hörössä, kierrellen ja kaarrellen. Seisahdun paikalleni, hiukan sivuttain hevoseen nähden, ja odotan. Kestää hetken, ennenkuin Myntti ei voi olla vastustamatta kiusausta, ja lennähtää kevein askelin luokseni. Aluksi se jää parin metrin päähän, mutta lopulta nuoren hevosen mielenkiinto ajaa sen tutustumaan minuun perinpohjin.
Annan Myntin haistella litimärät vaatteeni perinpohjin. Todettuaan minut vaarattomaksi, se puhaltaa kosteaa, lämmintä ilmaa kasvoilleni. Sydämeni sykähtää: tämä hevonen on kaunis. Eri tavalla kuin Hilla, eri tavalla kuin useimmat muut hevoset. Myntti on upea.
”Hei pikkuneiti. Mä olen Josefiina, muistatko?” Myntti hamuaa huulillaan takkini olkapäätä. ”Et varmaan. Mä olen oikeastaan sun hoitaja, mutta pakko myöntää, että sellaiseksi minua on paha kutsua. Mutta asia saa luvan muuttua, jooko?”
Myntti tuuppaa minua vaativasti, ja kuljetan kättäni pitkin hevosen otsaa.
”Sovitaanko, että tää on uusi alku mulle ja sulle?”
Ojennan hevoselle porkkananpalasen, jonka se rouskuttaa mielellään. Ennen kuin tamma ehtii huomaamaan, olen jo kloksauttanut riimunnarun kiinni sen riimuun.
”Lähdetään sisälle, kaunokainen.”

Keskiviikko-illaksi tallissa on yllättävän vähän porukkaa. Koulujen alettua väkimäärä on päivien mittaan muutenkin huomattavasti vähentynyt. Ounastelen kuitenkin, että viikonloppuisin tallityttöjä onkin paikalla yllin kyllin. Se ei tietenkään haittaa, päinvastoin; saammepa minä ja Jaakko ottaa vähän löysemmin.

Talutan Myntin rauhallisesti sen omaan karsinaan, käytävän perälle; olenkin siivonnut karsinan jo aiemmin päivällä. Myntti nuuskii boksinsa huolellisesti ja asettuu sitten kuuntelemaan tallin ääniä. Pidän hevosen tavasta tarkkailla valppaasti ympäristöään: se on kiinnostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta.

Haen Myntin harjapakin ja palaan sen karsinalle. Viuhdon enimmät vedet tammasta yhden käden hikiviilalla. Myntti ei paljoa puhiistani piittaa, vaan katselee käytävälle ja heilauttelee välillä häntäänsä. Hikiviilakäsittelyn jälkeen en viitsi harjata hevosta, sillä sen karva on yhä sateesta kostea, ja hoitotoimenpiteet olisivat yhtä tyhjän kanssa. Niinpä vain juttelen hevoselle ummet ja lammet ja rapsuttelen samalla hajamielisesti sen harjaa. Myntti suhtautuu minuun hiukan varautuneesti mutta kiinnostuneesti. Se kuuntelee juttujani puolella korvalla ja hiplaa välillä minua huulillaan.

Hellä hetkemme keskeytyy, kun kiukkuinen Jaakko ampaisee talliin myrskytuulen lailla.
”Jossu!” mies karjahtaa niin, että Myntti säikähtää ja tallaa kipeästi jalalleni. Höntti hevonen ei edes tajua asiaa, vaan saan työntää sen väkisin varpailtani. Taputan hoidokkiani vielä kaulalle ja konkkaan sitten vaivalloisesti karsinasta.
”Missä sä oot viipynyt? Hevoset pitää hakea sisään ja vauhdilla”, Jaakko ärähtää äkäisesti.
”Joo, joo, joo... voisit vähän rajoittaa tota raivoomistas tallissa, sun takias jouduin Myntin pahoinpitelemäksi.” Alan irrottamaan kenkää jalastani, mutta Jaakko työntää väkisin käteeni muutaman riimunnarun.
”Suuta soukemmalle. Mä en todellakaan jaksa kiskoa noita kaikkia elikoita yksin ulkoa, saatika kestää sitä mölinää joka syntyy kun alkaa ruokien jako. Joten neiti on hyvä ja saapastelee tonne ulos.”
”Arvon herra päivänsäteen kannattais muistaa, kumpi meistä maksaa palkat”, kivahdan, mutta lähden tarpomaan Jaakon edellä sateeseen.
Mutta edes viimainen tuuli tai Jaakon kiukuttelu ei saa huulilleni ilmestynyttä hymyä katoamaan. Tämä päivä loi minuun uutta uskoa Myntin osalta, ja olen varma, että jonakin päivänä välillämme vallitsee molemminpuolinen ystävyys.

Ruhtinaalliset 4HM :DDD

[Josefiina]

16.8. - Hempeilyä



Tulipas siitä iso..

[Josefiina]

2.9. - Hyppyjä ja hemppistelyä

Musta (joojoo, mustanruunikko) puoliverinen tempoo levottomana käytävällä. Olen sitonut sen kahdelta puolen kiinni, ja nyt yritän epätoivoisesti saada tamman sottaista karvapeitettä säihkymään. Missio on vaativa, sillä vielä hyvin kärsimätön nuorikko ei jaksaisi seistä aloillaan hetkeäkään. Pyörittelen vikkelästi kumisukaa tamman karvassa. Ei uskoisi, miten paljon pölyä Myntistä irtoaa: suka on mustanaan liasta jo parilla pyöräytyksellä. Kopautan kumisen harjan puhtaaksi aina tasaisin väliajoin, ja siirryn kohta pölyharjaan. Joudun yskäisemään pari kertaa, kun päällepäin siististä kesäkarvasta pölähtää sakea tomupilvi. Eikä asiaa helpottaa yhtään se, että olen itse onnistunut sairastumaan melkoisen kausiflunssaan, ja joudun vähän väliä niistämään vuotavaa nokkaani.

On aikainen aamupäivä, ja tallissa on hiljaista. Onhan suurin osa seppeleläisistä vielä peruskoulun tai lukion alaisuudessa. Nautin rauhasta ja kiireettömyydestä. Vaikka pidänkin työstäni valtavasti, välillä sitä kaipaa vähän hengähdystaukoa. Onneksi Elli huolehti tunneista loppukesän ajan, jotta minä saatoin ottaa rennommin. Nyt punapää on palannut opintojensa pariin, ja pääsee pyörähtelemään Seppeleessä taas viikonloppuisin. Siispä Jaakko ja minä olemme taas kahdestaan vastuussa arjen rullaamisesta. Hyvin on sujunut, vaikka minulla ja Jaakolla onkin viha-rakkaussuhde: välillä riitelemme ja tappelemme verisesti, välillä olemme ylivoimaisesti parhaat kaverit. Jaakosta onkin tullut minulle kuin isoveli.

Puhdistan vielä Myntin kaviot, sitten astun askeleen taaksepäin ihailemaan työni tulosta. Myntti kiiltelee kauniisti, ja silitän tamman kaulaa itseeni suunnattoman tyytyväisenä.
”Tästä lähin mä kiedon sut kuplamuoviin, ettet pääse sotkemaan itteäs”, ilmoitan hevoselle, joka pärskähtää ja kuopaisee lattiaa jalallaan. Paikallaan seisoskelu ei ole Myntin juttu, ja tamma protestoi näykkäisemällä käsivarttani salamannopeasti.
”MYNTTI!” kiekaisen, vedän käteni pois ja sihautan hampaideni välistä ärräpäiden ryöpyn. Myntti luimistaa korviaan ja heilauttaa päätään. Käärin vaaleansinisen takkini hihan ylös, ja erotan ihossani punoittavat hampaanjäljet.
”Senkin kiittämätön koni”, kivahdan Myntille kiukkuisesti ja hieron kivistävää kättäni.
Myntti ravistelee harjaansa välinpitämättömänä ja pärisyttää sieraimiaan uudelleen.
”Just joo. Ei katumuksen häivääkään...” mutisen tukkoisella äänellä.
Tallin ovi aukeaa, ja sisään astuu unenpöpperöinen Jaakko.
”Huomenta..”
”Huomenta?” toistan huvittuneena. ”Sähän teit jo aamutallin?”
”Joo, mut nukahdin sen jälkeen uudelleen”, Jaakko selittää haukotellen. ”Mitäs pomo meinas tänään?”
”Vois liikuttaa tätä pirulaista vaikka irtohypyttämällä. Kato, se yritti purasta musta palan”, esittelen Myntin hampaanjälkiä Jaakon tallustaessa lähemmäksi.
”No kiva”, Jaakko hymähtää ja yrittää taputtaa Myntin kaulaa, mutta vetäisee nopeasti kätensä pois hoidokkini tehdessään uhkaavan päänliikkeen.
”Hullu mikä hullu”, mies toteaa kuivasti.
”Viittisitsä Jaakko miiiilläääään tehdä meille sellasen kivan pikku irtohypytyskujan tonne maneesiin?” katson tallityöntekijää anovasti. ”Kato mä oon tulossa kipeeks, ja tätä kättäkin jomottaa niin, etten mä oikein pystyis...”
”Jos sä käyt tiskaan mun tiskit.”
”Okei”, lupaudun empimättä.
”Ja kuuraat mun kämpän.”
”Hei, toi menee jo liian pitkälle!”
”Peset pyykit?”
”Ookoo, mutta kalsareihin en koske.”
”Kiitti, muru.” Jaakko lähtee kuuliaisesti maneesille. Laitan Myntin karsinaan siksi aikaa, ja piipahdan itse toimistossa.

Hetken kuluttua Jaakko käy ilmoittamassa hoitaneensa homman. Pestaan hänet vielä apupojaksi, ja lähden taluttamaan Mynttiä vierelläni. Ulkona tamma pysähtyy ja hirnahtaa korviavihlovasti, ja suostuu jatkamaan matkaa vasta kun on kuullut vastauksen tarhojen suunnalta. Myntti kulkee rinnallani ripein askelin, ja joudun jarruttelemaan tamman vauhtia pitääkseni sen ruodussa. Maneesissa talutan Myntin irtohypytyskujan päähän. Asiansa osaavana jätkänä Jaakko on laittanut kujalle ensin vain neljä puomia hyvin välimatkoin, ja tuonut vielä kauraämpärinkin mukanaan.
”Jaakko! Mee sä tonne vastaan ja ota se sit kiinni, jooko?”
”Okei..”
Odotan, että Jaakko on saanut hinattua itsensä paikalleen, ja sitten irrotan riimunnarun Myntin riimusta, pitäen kuitenkin päitsistä kiinni. Otan muutaman juoksuaskeleen innostaen tamman mukaani ja sitten päästän irti Myntin riimusta. Hevonen lähtee ravaamaan hiukan laiskasti, mutta parista maiskautuksesta kiihdyttää vauhtiaan. Se astuu puomien yli tahdikkaasti, ja pysähtyy automaattisesti Jaakon luokse tukkien päänsä kaurasankoon. Jaakko kiskoo tamman irti herkuista ja pitelee sen riimusta kiinni. Minä hölkkään paikalle, napsautan riimunnarun kiinni ja pyydän Jaakkoa nostamaan puomit noin parinkymmenen sentin korkeudelle. Talutan Myntin takaisin kujan alkuun ja juoksen taas sen vierellä hetken, ennenkuin annan hevosen hoitaa loput. Se ravaa radan reippaasti, vaikka vain astuukin puomien yli, ja saa taas palkinnoksi hiukan kauraa. Emme nosta esteitä heti, vaan otamme parikymmentäsenttiset esteet muutaman kerran lämmittelyksi. Kun Myntti alkaa vertyä, Jaakko saa toimia taas käskyläisenä ja nostaa esteet noin neljäkymmentäsenttisiksi.
Nyt Myntti nostaa laukan ja hypähtelee esteiden yli vaivattomasti. Se selvästi nauttii touhusta, ja kohta nostamme puomeja jälleen niin, että kaksi ensimmäistä puomia on viidenkympin korkeudella ja viimeinen kuusikymppiä. Myntti loikkii energisesti ja innokkaasti. Sen tumma kaula on jo alkanut hiota, ja tamma on täpinöissään. Se revittelee välillä heittämällä pari ilopukkia. Nuoren hevosen tavoin se ei aina osaa arvioida ponnistuspaikkaa oikein, mutta yrittää tosissaan.

Loppuhuipennukseksi nostamme esteet seitsemäänkymppiin, ja viimeiseksi rakennamme kahdeksankymmentäsenttisen trippelin. Lähden jännittyneenä pinkomaan Myntin vierellä, ja päästäessäni otteeni riimusta maiskutan ja innostan Mynttiä äänelläni. Se pärskähtää ja laukkaa häntä soihtuna, sieraimet levällään, silmät palaen. Tamma ylittää esteen toisensa jälkeen kevyesti. Sen hyppytekniikka on hieno, ja orastavat lihakset pulpahtavat esiin aina ponnistuksissa. Ennen viimeistä trippeliä henkäisen syvään, mutta huoleni on turha – Myntti taivuttaa etujalkansa ketterästi alleen, ja ylittää esteen suurella ilmavaralla.
”Jee!” hihkaisen nuhaisella äänelläni ja pingon Myntin luokse. Pelastan Jaakon tunkeilevalta tammalta ja lähden taluttamaan sitä ulos.
”Sä varmaan purat tän kujan?” katsahdan Jaakkoon viattomasti, ja mies mutisee jotain myöntymiseen viittavaa. ”Kiitos, muru”, heitän ilkikurisesti ja keskityn sitten Mynttiin. Tamma on hikinen mutta ei suinkaan väsynyt. Se heittelee päätään ilmoittaakseen, että muutama pomppu kelpaisi vielä.
”Hassu”, hymähdän hellästi astuessamme ulos maneesista. Kiedon toisen käteni tamman kaulan ympäri – vaivalloista – ja pysähdymme nauttimaan hetkestä.

Aurinko on heilahtanut esiin vaaleiden pilvien takaa. Lämpimät säteet hellivät tienoota. Päivässä on vielä hitunen kesää, mutta ilmassa vallitsee silti syksyn kirpeys. Vuodenaika vaihtuu verkkaisesti toiseen, ja minä saan seurata sitä rakkaiden hevosystävieni kanssa. Suikkaan nopean suukon Myntin turvalle, ja silitän kaunista, siroa puoliveristä hymyillen. Syksy ehtii tuoda myös meille kahdelle paljon uutta ja ihmeellistä.

[Anne]

12.9.2009:



Krister kävi treenaamassa länkkäriä Myntillä. Jossu ja Anne katselivat (ja Alma myöskin).

[Jutta]

Mythril Dagger

Talli tuoksui siltä kuin ennenkin. Tallitytöt kikattelivat oleskeluhuoneessa. Hevoset hörisivät toisilleen. Melkein kaikki oli tavallista, mutta nyt joku oli muuttunut. Tuijotin suurehkoa tammaa jonka olin toki nähnyt ennenkin, mutta nyt tamma oli jotain erillaista. Jotain sellaista mistä en seppeleessä enään melkein osannut kuvitella. Myntti oli nyt hoitsuni. Melkein kyyneleet silmissäni tuijotin mustanruunikkoa tammaa.
-Onnea Jutta hoitajapaikan johdosta, Vierestäni suhahtava Jokeri huikkasi.

Poks! Heräsin mietteistäni.
-Ai kiitti joo.
-Ittekseskö sä puhut, Loviisa kysäisi pieni hymynkare huulillaan.
-Eei mitään, mutisin hiljaa ja kävelin varuste huoneeseen.
Myntin harjapakki oli varustehuoneessa muiden joukossa. Pakki oli väriltään vaaleanpunainen ja se oli koristeltu punaisin tussein. Epäilin Liinan olleen asialla. Vein pakin tamman karsinalle ja avasin sen varoen. Talutin Myntin kiinni tallikäytävänne. Valitsin punaisen kumisuan ja ryhdyin varoen tammaa harjaamaan.
-Ei se Myntti rikki mee vaikka sä vähän reippaammin harjaisitkin, Talliin ruskeissa ratsastushousuissa tallustanut Anne totesi ystävällinen virne kasvoillaan.
-Aaa joo, heräsin taas ajatuksistani.
-Mä jäisin vähän opastamaan mut lupasin pitää Jossun puolesta yhen tunnin nii kai sä pärjäät?
Nyökkäsin iloisesti ja vaihdoin puolta.

-Iihan rauhassa tyttö, kuiskasin muutamaa tyttöä säikähtäneelle Myntille.
Harjaus osio oli sujunut yllättävän mukavasti ja nyt talutin tammaa tarhoille. Kylmä pohjoistuuli ravisutteli taas kerran pihakoivua ja ja tummat uhkaavat pilvet täyttivät taivaan. Myös monet ihmiset näyttivät synkiltä ja masentuneilta. Oikeastaan tunti että vain minä olin iloinen tyttö joka pomppi omassa pinkissä Mynttilandiassaan iloisesti laulellen. Vapautin tamman riimustaan ja ojensin sille pienen omenanpalan. Se katseli hetken omenaa, haukkasi sen ja lähti sitten matkoihinsa.
Hymy huulillani katsoin tamman innokasta menoa ja hörähtelyä muille kavereille.

Lampsin talliin muiden tyttöjen luo ja nappasin Myntin satulan matkaani.
-Jynssääjäkerho kokoontuu satulahuoneessa, kuulutin muille hoitajille ja sainkin muutaman tytön matkaani.
-Tää satula on ihan pölyssä, huokasin hinkatessani tyynyjä varmasti kolmatta kertaa.
-Jaajaa alkaa hoitajatytön hommat jo kyllästyttää, Jassu totesi ilkikurinen virne kasvoillaan.
-No way mä aion roikkua Myntissä kynsin hampain loppu elämäni, kirkaisin tietävästi.
-Joo no sama homma meillä, Jassu huokasi tarkoittaen tietysti Sikkeä.

Kaatosade oli puhjennut tallin ympärille ja hevoset kärvistälivät tarhoissaan.
-Haetko Jutta Myntin takasin, Anne kysäisi auttaessaan tuntilaisia hieman säpsyjen hevosten kanssa.
-Joo tietty, sanoin ja vetäisin hupparin hupun päähän.

-Heei nyt ei leikitä tyttö, huikkasin karkuun ravaavalle tammalle.
-Go Jutta go Jutta, Seurakseni tullut Jassu pomppi tarhan reunalla.'
-ei saa kannustaa tulee paineita, marisin tytölle ja hiivin Myntin luo.
-Hiieno pikku mymmeli, kehuin tammaa ja taputin tätä kaulalle.
-Mikä ihmeen mymmeli, Jassu kysäisi?
-Rakkaalla lapsella on monta nimeä, hymyilin ja taistelin sateesta järkyttyneen tamman talliin.

Taas kerran katselin tummaa tammaa ja sen tummia silmiä, uneksien niistä kaikista hetkistä mitä me kaksi tulisimme kokemaan. Raotin karsinan ovea ja luikahdin sisään. Suuri eläin tarkkaili minua hiljaa minun silittäessäni sen kiiltävää karvaa. Liina oli tehnyt hurjan hyvää työtä tamman kanssa.
-Kyllä meistä kaverit tulee, kuiskasin sen korvaan.

1HM Jutalta ja Myntiltä! Aika lyhykäinen tarina tälle kerralle.

[Jutta]

Tallimme taitavimmat

Tummanruskea puoliverinen pukitteli innokkaasti tovereidensa kanssa puiden seassa. Riina potkaisi tammaa veikeästi ja saikin taas vastaukseksi Myntin hampaanjäljet kaulaansa. Vihelsin kutsuvasti leikkiville tammoille, jotka pysähtyivät sioilleen. Ne tuijottivat hyvän aikaa tuloani ja sitten kuin yhteisestä päätöksestä, ne pomppasivat karkuun.
-Heei teitä on kuitenki kaks, marisin nelikesäisille tammoille.
Muristen kaivoin omenan taskustani ja marssin tarhan toiseen päähän missä tammat nyt majaa pitivät. Ne katsoivat omppua innoissaan ja lähtivät sitten kävelemään minua kohden. Annoin kummallekkin omenat ja pujotin sitten riimun Myntin sulavaan päähän.
-Ha siitäs saitte, kiljaisin mulkoileville tyttö tammoille ja talutin Myntin portista ulos.

-Iisisti sitte, rauhoitin Villisti päätään heiluttavaa Mynttiä.
Harjaus kävi hankalaksi, sillä tammasta löytyi naarmuja joka lähtöön. Putsattuani suurimman haavan, hain satulan ja asettelin sen luimistavan tamman selkään. Se koitti näykkäistä, mutta väistin taitavasti.
-Heh ei mua noin helposti... perkele toi ei ollu reiluu, äkästelin ja pitelin kättäni.
Suitset menivät helposti ja talutin nuoren tamman maneesin suojiin.
-Hophop mennään nyt, mutisin maneesin ovelle pysähtyneelle Myntille.
Se koitti näykkäistä kujeilevasti, jolloin minä napautin tammaa hennosti lautaselle. Se toi liikettä. Juoksimme vieretysten keskelle maneesia jossa vielä järkytyimme tuntia lopettelevia alottelioita. Asettelin juoksutus liinan paikoilleen ja ohjastin tamman ympyrälle.



-Hophop sitte juostaan, Patistin tamman hommiin.
Ensin käskin Myntin raviin. Tyttö juoksi oikein mallikkaasti pää ylhäällä.
-Sehän menee tosi nätisti, maneesinlaidalla tuntilistoja selaava Josefiina, hymyili aurinkoisesti
-Jep hieno tamma, kehuin Mynttiä.
Tämän jälkeen hoputin tamman laukkaan. Laukka oli reipas, mutta pehmeä. Unelmoin jo kunnon maastoista Myntin kanssa.
-Ja soo sit taas käyntiin, rauhoitin tamman käyntiin.
Nappasin riimun takaisin ja talutin tämän tallipihankautta maastopolulle. Tamma asteli iloisesti pää ylhäällä, täynnä elämäniloa ja energiaa. Askeleet olivat reippaat ja pyrkivät koko ajan ohittamaan taluttajan. Päässä raksutti jatkuvasti mietteet mikä jekku seuraavaksi, Silti tuo tamma oli vain siin valloittavan ihana, söpö, upea, kaunis, ja niin viattoman näköinen.

Kuvasta tuli iiso, mutta en linkittänyt ku ei sillai haittaa.
Tussituherrus

[Josefiina]

26.9. - Kolme tähteä (yhteishoito Hillalle, Myntille ja Toivolle)

Sunnuntaiaamupäivä avautuu edessäni pehmeänä, valoisana ja kirpeänä. Seison keittiön ikkunan ääressä hörppien tuoremehua juomalasista; kahvia en ole vieläkään oppinut juomaan.
Hymy leviää kasvoilleni, kun katselen tutuksi tullutta, rakkaaksi käynyttä maisemaa. Vaikka ihmiset vaihtuvat, hevoset muuttuvat ja tallilla sattuu ja tapahtuu, aukeaa keittiön ikkunasta silti aina sama, turvallinen näkymä.

Siemaisen loput appelsiinimehusta ja kipaisen vaihtamassa kulahtaneen pyjamani mukaviin, napakoihin ratsastusfarkkuihin, jotka vasta hankin. Vedän ylleni raidallisen topin ja ruskean lämpimän hupparin, sitten kiskon jalkaani mutaiset ratsastussaappaat ja pulahdan raikkaaseen ulkoilmaan.

Kello on tuskin kymmentäkään, ja tallilla on vielä hiljaista. Kävelen rauhakseen aitan ohi ja avaan tallinoven reippaasti. Katsahdan käytävälle, joka vaikuttaa autiolta; kuulen kuitenkin jostain vasemman puolen perukoilta kottareiden kolistelua ja arvaan, että Sastu ahkeroi Rensun boksin parissa.
”Huomenta”, toivotan iloisesti, ja Renin karsinalta kuuluu urahdus, jonka voisi tulkita tervehdykseksi. Hinaan toiset kottikärryt ja talikon lainavarusteiden vierestä ja työnnän ne Toivon karsinan eteen. Suomenhevosruuna onkin osoittautunut oikeaksi mestarisotkijaksi: ruskeita jälkiä on seinissä, ruokakupissa, suolakivessä, kaikkialla. Kaavin likaiset turpeet ripeästi kottareihin ja lupaan itselleni, että sitten-joskus-kun-on-enemmän-aikaa (eli luultavasti eläkeiässä) kuuraan Toivon karsinan lattiasta kattoon.

Käyn heittämässä Toivon tuotokset lantalaan ja parkkeeraan siivousvälineet sitten keskimmäisen aittakopperon edustalle. Hilla on – Luojan kiitos – säädyllisempi eläjä, ja tällä kertaa kaikki issikan papanat löytyvät siististi samasta kasasta. Haravoin vielä märät turpeet, teen jälleen visiitin lantalaan ja työnnän sitten tarvikkeet takaisin talliin. Huh, päivän likainen duuni tehty!

Yhtäkkiä puhelimeni pärähtää soimaan. Nappaan nopeasti kännykän hupparini etutaskusta, tällä kertaa tarkistaen näytöllä vilkkuvan numeron. Anne L ringer, ilmoittaa kapula, joten vastaan nopeasti.
”Joo Jossu?”
”No se on minä tässä moi”, Anne aloittaa, ”missä oot?” Erotan äänen takaa pärinää ja särinää, joten arvelen naisen olevan autossa.
”Tota nyt on turha edes kysyä – missäpä muualla kuin tallissa”, vastaan naurahtaen; vapaa-aikaa muille harrasteille ei hevosilta oikein jää.
”No hyvä. Me tullaan Kristerin kanssa käymään, ajattelin että voitaisiin käydä vähän maastoilemassa pitkästä aikaa. Mä tartten nyt vähän irtiottoa.”
”Det passar jättebra, meitsi vois hypätä Himpsun kyytiin, se tarvis nyt rentoa liikutusta. On meinaan joutunut koville, kun ollaan intouduttu kisailemaan.”
”Ai joo, saat sitten kertoa, miten teillä on mennyt. Mä otan Myntin, Krister voi mennä vaikka Riinalla.”
”Jep.”
”Käys ottaa molemmat jo sisään, jos vaan viittit? Me ollaan siellä abaut kymmenen minsan päästä.”
”Ay ay captain, moido!”
Suljen luurin ilahtuneena. Leppoisa maastolenkki sopii minulle mainiosti, ja on juuri sopiva palauttava treeni Hillalle. Tosin vauhti pitää valita issikan mukaan, kaksi isoa puoliveristä kun painelisivat hännät soihtuina eikä Hilla pysyisi perässä millään.

Nappaan satulahuoneesta molempien puoliveristen omat riimunnarut ja lähden tarpomaan hevostarhalle päin leppeän tuulen saattelemana. Myntti on saanut toisen hoitajan, innokkaalta ja ahkeralta vaikuttavan Jutan. Järjestely sopii minulle enemmän kuin hyvin, stressini tammuskan suhteen vähenee ja Myntti saa enemmän ansaitsemaansa huomiota. Myös Riinan tilanteessa on tapahtunut muutos: Chao on taas maisemissa ja myi Annelle puolet Riiviöstä.

Kuin ajatukseni lukeneina Riina ja Myntti ovat portin liepeillä kyhnyttämässä toisiaan, ja kääntävät päänsä kuullessaan askeleeni.
”Moikka tytsyt. Lähtisittekö lenkille?”
Tammat katsovat minua tiukasti ja karauttavat sitten kuin yhteisestä sopimuksesta laitumen toiseen päähän.
”No voi perhanan perhana...” manaan ja änkeydyn portin alta laitumelle. Sympaattinen Tiia-lehmä hölköttää heti uteliaana luokseni. Taputan viilipyttyä tammaa hellästi. ”Voi sua hassua, nyt ei kaivattu just sua.”
Tiia pärskähtää ja kävelee vierelläni peremmälle aitaukseen. Tiirailen silmät sirrissä karkulaisten sijaintia, ja pian erotankin ne pensaiden lomassa.
”RIIIINAAA! MYNTTIII!” kiljun ja alan rapisutella hupparini taskussa lojuvaa suklaapatukan käärettä. Siitäkös kaikki tammalaitumen asukit innostuvat; makupalojen toivossa leidit rynnistävät luokseni. Myös Riina ja Myntti hyörivät ympärilläni muiden innostamana, ja saan juuri ja juuri napattua tammojen riimuista. Kiinnitän narut niihin nopeasti ja lähden taluttamaan vauhdikasta kaksikkoa portille. Riiviö ja Myntskä pyörivät ja sähläävät, yrittävät poukkoilla edelleni ja näykkivät olkapäitäni mielenosoituksellisesti.
”NYT!” ärähdän, kun porttia avatessani molemmat neitoset yrittävät kauhoa ylitseni. Tammat asettuvat pitkin hampain aloilleen, ja saan kuin saankin ne talliin saakka. Onneksi hevosten boksit ovat vierekkäin, sillä ne tunkeilevat kummallakin sivullani levottomina.

Viimein suljen Myntin karsinan oven ja huokaisen tyytyväisenä.
”Ootte te aika kaistapäitä”, murahdan tammoille, jotka jo pälyilevät käytävälle tylsistyneinä ja koluuttelevat kaltereitaan. Ohi kävellessäni Riina nappaa hampaillaan kiinni hihastani.
”Irti, hullu”, tiuskaisen ja läppään hevosta kevyest turvalle. Se vetää päänsä pois, luimistaa ja pyörittelee silmiään dramaattisesti. Ah-niin-tammamaista.

Vielä pitäisi metsästää omakin ratsu. Hillan riimunnaru roikkuu sen aittaboksin ovessa. Kiskaisen sen kouraani ohi kulkiessani ja pompin sattumanvaraista melodiaa hyräillen aitaukselle.
”Hildaaa”, kailotan sellaisilla volyymeillä, että hevosetkin hätkähtävät. Himppu vilkaisee minua nyreästi; se on viime aikoina joutunut hikoilemaan melkoisesti tarmokkaan treenaamisen ja ahkeran kilpailemisen merkeissä. Issikka onkin pelannut loistavasti, ja sunnuntainen maastoretki on mielestäni hyvä tapa palkita se aherruksesta. Muuten tamma onkin saanut löhöillä laitsalla koko viikonlopun.

Hilla lähtee mukaani yllättävän vaivattomasti. Rapsutan sen otsaa ja pistän merkille, että islantilaiseni on alkanut kasvattaa jo ruhtinaallista talviturkkia. Ajattelen hiukan ärsyyntyneenä, että pörröinen pallomaha herättää varmasti huvittuneisuutta kisaradoilla. Mutta toisaalta samapa se, Hilla nauttii ulkoilusta ja annankin sen tarhailla melkein yötä päivää ilman turhia loimituksia.

Talutan Hildan isoon talliin ja tukin sen Januksen karsinaan. Tamma hirnahtaa hapuilevasti – se vihaa edelleen yksinoloa – mutta rauhoittuu heti, kun kuulee Riinan ja Myntin kiihkeät vastaukset. Haen issikan harjapakin satulahuoneesta ja pujahdan takaisin boksiin. Hilla kuikuilee käytävälle hiukan hermostuneesti, se ei pidä vieläkään ison tallin tohinasta. Nyt sunnuntaina, ja näin aikaisin, käytävällä on onneksi vielä äänetöntä, Sastukin on häippäissyt omille teilleen.

Pyörittelen kumisukaa rennosti mutta reippaasti issikan karvalla, omissa ajatuksissani. Hilla on pärjännyt kisoissa upeasti. Yhteistyömme on alkanut toimimaan jouhevasti, myös kisaradoilla, ja sijoituksia on herunut jopa sadan hevosen luokista. Onhan Himpsu edelleen arka ja arvaamaton, mutta kahdenkeskinen luottamuksemme on nostanut päätään. Ja ahkera bodaaminen näkyy myös ponin kropassa; hentoisen hevosen kupeilla näkyy jo muhkeahkoja lihaksia. Naurahdan itsekseni, Hillastahan tulee kohta uusi Schwarzenegger.

Tallin ovi käy; Riina, Myntti ja Hilla terästäytyvät ja pällistelevät tarkkaavaisesti tulijoita. Minä tungen pääni Hillan turvan viereen ja hymyilen iloisesti Annelle ja Kristerille.
”Moi! Meni vähän enemmän kuin kymmenen minsaa, koska tien varressa oli joku sulonen itkevä muksu ja mun kävi sitä niiiin sääliksi ja sitten pysähdyttiin ja kysyttiin siltä mikä oli hätänä ja bla bla blaa...” Anne selittää suu vaahdossa pitkää ja polveilevaa tarinaa, miten vei jalkansa loukanneen kakaran kotiinsa, sillä aikaa kun Krister sukii jo Riinaa. Nyökkäilen hajamielisesti ja setvin Hillan harjaa.
”...joten sitä runkoa pitää vielä hioa. Sä olit ilmeisesti kysynyt jo Artsilta sitä raviradan vuokraa, paljonko se on?”
”Aijaa, sepä kiva”, vastaan automaattisesti.
”Jossu!” Anne parahtaa ja hätkähdän ajatuksistani.
”Öö niin mitä?”
Anne huokaisee teatraalisesti ja pyörittelee silmiään.
”Liekkijärven syksytapahtumasta puhuin. Ja siitä raviradan vuokrasta, etkö sä neuvotellut siitä Artsin kanssa?”
”Älä mainitse sen äijän nimeä”, äyskähdän tuimasti. ”Mä en sen kanssa ole sopinut mitään enkä tule sopimaankaan.”
Annen kulmakarvat kimpoavat hiusrajaan. ”Uu, samthing häs häpönd?”
”Mitään ei ole tapahtunut. Mua vaan ottaa se jätkä noin yleisesti päähän. Tiirailee himokkaasti kaikkia naaraspuolisia henkilöitä, jotka sinne erehtyy”, sepostan halveksivasti.
”Aha, ja sekö sit sais tiirailla vaan jotain tiettyä naarasta?” Anne virnistää vihjailevasti.
”Huoh. Laita se Myntti nyt kuntoon, ni päästään joskus lähtemään.”

Vartin päästä seisomme tallipihalla kiristämässä vielä viimeisen kerran ratsujemme satulavöitä. Minulla on vähän naurettava olo Hillan selässä; se kun on selvästi puoliverisiä piskuisempi. Urheasti kuitenkin lähden kulkemaan Annen ja Myntin vierellä vilpoista metsää kohti. Riina hönkii niskaani, ja Hilda luimistelee ärsyyntyneenä liinakon puoliverisen lähennellessä sitä.

Puiden lomassa tuulee kevyesti. Leveä metsätie johdattaa meidät syvemmälle ja syvemmälle syksyisen metsän uumeniin. Väriloisto on huumaava: oranssia, punaista, keltaista. Hengähdän syvään. Hevoset askeltavat reippaasti mutta rennosti, Hillalla ei tunnu olevan vaikeuksia pysyä puoliveristen tahdissa eikä se ole saanut vielä ainuttakaan kohtausta. Minä ja Anne juttelemme niitä näitä, Krister pysyy enimmäkseen hiljaa ja rauhoittelee Riinaa, joka haluaisi paahtaa ja kovaa. Ravaillessamme – tai meidän tölttäillessämme – Riiviö yrittää väkisin ryöstäytyä miehen otteesta ja pinkoa minkä pääsee.

Liinakon puoliverisen toiveet toteutuvat, kun saavumme laukkasuoran päähän. Anne painaa laukkapohkeet Myntin kylkiin; Bladen varsa ei kahta käskyä tarvitse, kun se sinkoutuu matkaan. Riina seuraa perässä kiihtyneenä. Jarruttelen hieman Hillaa, turhahan sen on itseään läkähdyksiin juosta isojen rotjakkeiden rinnalla. Issikka nelistää kuitenkin parhaansa yrittäen, vaikka puokkarit kiitävät kaukana.
Vedet tirsuvat silmistäni, kun tuuli pieksee kasvojani. Puiden värit vilistävät silmissäni, kuulen oman sydämeni sykkeen ja Hillan puuskutuksen. Laukkasuora tuntuu kestävän ikuisuuden – ja samalla se on ohi vain hetkessä.

Myntti ja Riina ovat vain hieman hionneita, mutta Hilla on kovin uupunut. Se suorastaan laahustaa koko matkan tallille. Jäämmekin Myntistä ja Riinasta jälkeen huomattavasti, mutta se ei minua haittaa. Annan Himpsun keräillä voimiaan ja nautin itse syksyisestä lenkistä. Tallilla riisun Himpsun varusteista ja heitän sen selkään kevyen fleece-loimen; niin hikinen tamma on, vaikka lenkin piti olla rentouttava ja kepeä. Haen hevoselle vielä annoksen heinää, ja jätän sen kuivumaan Januksen karsinaan.

”Hei Jossu, viittisitkö sä hoitaa Myntinkin?” Anne huikkaa toimiston ovenraosta. Nyökkään ja siirryn mustan tamman karsinalle. Myntti tervehtii minua pärskähtäen rennosti ja hieroo päätään kylkeeni.
Tunnustelen sen karvaa; tamma on hieman hikinen, mutta ei litimärkä. Tyydyn kylmäämään Myntsän jalat ja jättämään senkin kuivattelemaan boksiinsa heinäsylillisen ääreen. Tarpoessani satulahuoneeseen bongaankin Jutan, joka on juuri aloittanut Myntin varusteiden puhdistamisen.
”Moikka!” tervehdin tyttöä iloisesti. ”Myntti on kuivamassa narulla, eikun siis karsinassaan. Voit viedä sen takaisin ulos abaut vartin, kahdenkymmenen minuutin päästä.”
”Okei!” Jutta vastaa iloisesti. Tytön kasvot loistavat, kun hän hinkkaa Myntin suitsia antaumuksella. Hymy kiipeää omillekin huulilleni: Jutta suorastaan pursuu intoa Myntin suhteen, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin!

Kaksi hoidettu, yksi jäljellä. Toivon vaaleansininen riimunnaru kädessäni loikin oritarhalle. Toivo laiduntaa Rensun ja Sentin seurassa; vaikka aluksi epäröinkin, miten hömelö ruunani pärjäisi kahden vauhdikkaan orin kanssa, yhteinen taival on sujunut hyvin. Reni ei oikein hyväksy suomenhevosta, mutta Sentti tulee Toivon kanssa toimeen loistavasti. Kaksikosta onkin muodostumassa hyvät kaverukset.

”Toivoooo!” kiekaisen portilta. Suomenhevonen nostaa päänsä heinäpaalista ja miettii hetken, olisiko kannattavampaa jäädä muonan ääreen vai kirmata luokseni. Lopulta se kuitenkin päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja lönköttelee tyynesti portille.
”Moi, rakas”, tervehdin ruunaa lämpimästi ja rapsutan sitä molemmilla käsilläni. Olen suorastaan hurmiossa uudesta hevosestani. Rakastan sen mutkattomuutta ja leppoisuutta. Toivo ei tunnu stressaavan mistään; asuttuaan Seppeleessä vasta päälle viikon, se on jo kotiutunut loistavasti.
Rensu ja Sentti jatkavat ruokailemista kauempana, joten saan kähvellettyä Toivon mukaani ongelmitta. Iso suomenhevonen kävelee perässäni kiltisti. Talliin päästyämme se hirnahtaa machoilevasti ja pörisyttää sieraimiaan tyytyväisesti, kun muutamat tallissa olevat hevoset – tammat etenkin – vastaavat sille innokkaasti.

Päästyään boksiinsa Toivo nuuskii joka nurkan läpi ja siemaisee sitten vettä automaatistaan. Haen ruunan harjapakin ja alan harjata sitä ripeästi. Toivo kurkkii käytävälle, tervehtii kaikkia havaitsemiaan kaksi- ja nelijalkaisia ystävällisellä, matalalla hörinällä ja ottaa mieluusti vastaan rapsutukset, joita satunnaiset ihailijat siihen tuhlaavat.
”Toivo on kyllä niiiin perussuokki”, huoahtaa Aimie kyhnyttäessään Toivon otsaa. ”Tollanen vähän tyhmä, mutta vaan hyvällä tavalla.”
”Tyhmä hyvällä tavalla?” toistan huvittuneena selvitellessäni Toivon pitkää, kaunista, vaaleaa harjaa. ”Hmm, tarkemmin ajatellen, Toivokki on just sitä.”
”Kyllä Aimie-täti tietää”, tyttö virnistää silmää iskien. ”Meettekö te treenaamaan?”
”Jep, kentällä koulua.”
”Saako tulla katsomaan?” Aimie kysyy kiinnostuneena. ”Mä haluaisin nähdä, miten Toivo pelittää.”
”Välkommen vaan”, toivotan aurinkoisesti ja hymyilen tytölle lämpimästi.

Harjaan Toivon kaikessa rauhassa. Hevonen on ihana putsattava, sillä se 'kommentoi' otteitani jatkuvasti. Jos harjan liian kovaa, se sävähtää kauemmas, jos liian hiljaa, se pukkaa minua ärsyyntyneenä turvallaan kylkeen. Jos taas ruuna haluaa johonkin kohtaan pari suanvetoa extraa, se tunkee kyseisen kroppansa osan väkisin käteni ulottuville. Toivo on kiinnostunut kaikesta ja kaikista, se on ylitsevuotavan utelias ja ystävällinen.
Heitän Toivon selkään sen kiiltävän, hienon yleissatulan, ja pujotan pehmeät nivelkuolaimet ruunan suuhun. Se innostuu tajutessaan pääsevänsä hommiin, ja puhaltaa kuuluvasti ilmaa sieraimistaan. Käväisen hakemassa vielä Januksen boksin eteen jääneen kypärän. Hilla mussuttaa heinää tyytyväisenä ja vain vilkaisee minua närkästyneenä moikatessani sitä pikaisesti; mitä sä tuut häiritseen mun siestaa? Pestaan käytävää lakaisevan Jaakon viemään Hillan takaisin ulos. Mies inkuttaa vastaan, mutta kun vihjaan mahdollisesta bonuksesta, sulkeutuu suu huomattavan nopeasti.

Talutan Toivon kentälle. Aimie istuukin katsomossa Carkin ja Kamuliinia liikuttavan Milenan kanssa, ja mässää karkkia. Toivon korvat jökähtävät eteenpäin sen kuullessa karkkipussin rapinan, mutta toppuuttelen ruunaa ja kiristän vielä sen satulavyön. Nousen selkään vaivattomasti ja kevyesti, ja nauran ääneen päästyäni satulaan; maailma näyttää paljon pienemmältä Toivon selässä, kuin piskuisen Hillan kyydissä! Samalla pidätän Toivoa, joka askeltaa jo innokkaasti eteenpäin.

Otan Toivolla aluksi ihan yksinkertaisia juttuja; pieniä voltteja, suunnanvaihdoksia, pohkeenväistöä. Ruuna vastaa apuihini salamannopeasti ja halukkaasti, ja on melkein hieman liiankin herkkä pohkeelle; pohkeenväistössä hevonen kulkee melkein kaksinkerroin. Eipä aikaakaan, kun Toivo jo alkaa hakeutua muotoon. Kokoan hevosta rauhallisesti, ja pieni hymy ilmestyy suupieleeni kun tunnen, miten se käyttää nyt myös takajalkojaan hyväkseen. Otan temponlisäyksiä pitkille sivuille, Toivo toimii erinomaisesti. Se kuuntelee kaikkea tekemääni tarkasti, ja sen leveässä selässä on mukava istua. Laukannostot ja -vaihdot sujuvat upeasti, eikä vastalaukkakaan tuota Toivolle minkäänlaisia ongelmia. Avotaivutuksen kanssa saan säätää melkoisesti, ennenkuin saan Toivon taipumaan koko vartalostaan. Viimein se kulkee hienosti kolmella uralla. Mikään ei kuitenkaan tule ilmaiseksi; minun täytyy todella keskittyä ratsastukseen, sillä onhan suokki verrattain nuori vielä ja apujen on oltava selkeitä ja johdonmukaisia. Pari kertaa pakertaminen menee yli Toivon hilseen ja se lyö lekkeriksi: alkaa kävellä lyhyesti ja jäykästi tai yksinkertaisesti pysähtyy paikalleen tuumailemaan. Silloin annan Toivolle suoritettavaksi muutaman helpon tehtävän, joista se pitää; menemme nelikaarista kiemurauraa ja harjoituslaukkaa pääty-ympyrällä.

Reilun tunnin treenin jälkeen Toivo on hikinen ja väsynyt. Annan sille pitkät ohjat, pyörittelen hartioitani ja irrotan jalkani jalustimista. Taputan hevosen kaulaa suunnattoman tyytyväisenä.
”Sä oot maailman hienoin heppa, tiesitkös sen?”
Toivo pyöräyttää korviaan suuntaani ja pärskähtää rentona. Eiköhän se sen tiedä.

Vartin loppuverkkojen jälkeen laskeudun ratsailta ja löysään satulavyötä. Carkki, Milena ja Aimie taputtavat katsomosta ja ovat heittelevinään ruusuja kentälle. ”Bravoo!”
”No enpä mä siltä ihmeitä vaatinutkaan”, hymähdin. ”Kunhan saadaan vähän tuntumaa toisiimme.”

Talutan Toivon talliin, nostan satulan pois suomenhevosen hikisestä selästä ja riisun suitset sen päästä. Toivo ravisuttaa itseään nautinnollisesti ja haukottelee leveästi. Heitän karsinan oven edessä roikkuvan fleece-loimen ruunan selkään ja vien sen tarhaan. Katselen, miten suomenhevonen ravaa reippaasti takaisin heiniensä äärelle.

Rättiväsyneenä, mutta onnellisena lähden laahustamaan takaisin päärakennukselle. Päivä on ollut pitkä, mutta antoisa; ja sen kolme päätähteä ovat olleet rakkaat hevoseni, Hilla, Toivo ja Myntti.

[Jutta]

...Ja se pakotti mut ulos...

www.sumo.fi/files/images/bibiiczqsrffsbjb.png

Linkki

Myntti oli ärsyyntyny kun mä pakotin sen ulos vaikka ulkona oli tosi kylmä. Onneks porkkana piristi päivää!


Taas kuva. Laitoin nyt hoitoja aikas tiheeseen kun lähetään ylihuomenna matkalla Ranskaan niin että vähän taukoan.

[Josefiina]

2.10. - Tarhailua



Elli tuli viikonlopuksi Seppeleeseen, ja veti ensitöikseen Myntillä hikitreenin. Sen jälkeen tamma sai rentoilla loimi yllään tarhassa.

[Jutta]

Tuulinen tiistai

-Laitatko sen Myntin valmiiks nii mä vähä treenaan sitä taas, Elli huikkasi astellessaan talliin.
-Okeei, vastasin ja asettelin juurivaihtamani satulahuovan paikoilleen

...kymmenen minuuttia myöhemmin...

-Kiitti hirveesti, nainen huikkaa ponnistaessaan selkään.
Ruunikko tamma nostaa suoraan iloisen ravin, Elli pidättää taitavasti joten Myntti tyytyy vauhdikkaaseen käyntiin. Myntti hyppii välillä hermostuneesti johtuen varmasti ulkona riehuvasta tuulesta.
-Ei perskule eihän täällä voi reenata, Elli puuskahtaa ensimmäisten sadepisaroiden osuessa maneesin kattoon.
-Jep no koittakaa vielä vähän
Elli ohjasti tamman ensin ympyrälle ja nosti sitten laukan. Laukka oli reipasta ja nättiä.
-Täähän on oppinu jo ihan hurjasti, punapää ehti todeta juuri ennen kun tapahtui.
Sade oli hurjistunut entisestään ja Myntti oli vaihtanut rauhellisen laukkansa kiitoon ja pukitteli nyt villisti Elli selässään.

...viisi minuuttia myöhemmin...

-Ohhoh, huokasin ja juoksin nappaamaan valtoimenaan juoksentelevan Myntin kiinni.
Elli taas makasi maassa ja ärräpäät satelivat tiuhaan tahtiin.
-Sa-sattuko, kysyin tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa.
-Perkele mua ei oo tiputettu varmaan kolmeen vuoteen, nainen ärisi.
Itse kikatin raikuvasti hevosten tyylillä virnuileva Myntti vierelläni.
-Phyh älä viihti vaa ratsasta sen loppukäynnit mun kankku on nimittäin piikkusen kipee, nainen huokasi ja klinkkasi pois mutisten jotain ”miten mä voin tippua” kuuloista.
Vieli hieman hihitellen ponnistin hieman kuumuneen Myntin selkään. Hoputin Myntin hetkeksi raviin ja vaihdoin sitten taas käyntiin.
-Mitä tääl on käyny ku Elli tulee talliin punasena ku tomaatti, Anne kajauttaa ja rymistää maneesiin.
-No ku tuol tuulee ja sataa ja kaikkee ja tää pelästy, huokasin ja pomppasin tamman selästä alas.
-Voi sua pikkunen, Anne mutisi ja pörrötti jekkuilevan tammansa otsajouhia.

Talutin pomppivan energiapommin taas talliin.
-Moikka Carkki, huikkasin orinsa karsinassa häärivälle tytölle.
-Moikka Jutta, mites treeni meni, Leevi oli vähän säpsynä, Nainen kertoi.
-Sama täällä, mutisin ja hain harjat.
Harjasin tasaisin väliajoin minua näykkivää puoliveristä. Talli alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä ja iltatallin tekevä Jaakko saapui paikalle.
-Sun pitäs nyt mennä nii moikka, Jaakko mutisi.
-Joo ihan sekuntti vaan, huokasin ja vein harjan pakkiinsa.

-sä oot sitte mukava tyttö vaikka välillä jekutteletki, huokasin ja silitin ruskean tamman kaulaa.
Suuri eläin tapitti minua tummilla siroilla silmillään. Toisin kuin yleensä, nyt tamman silmissä ei ollut jekuttelevaista tai jukuripäistä katsetta. Nyt se oli levollinen ja rauhallinen. Oikeastaan näytti siltä, kuin se olisi ymmärtänyt joka sanan.
-Mitä sä vielä täällä munit, ala jo mennä mulla on muutaki tekemistä, Jaakko mutisi ja vilkaisi kelloaan.
-Joo joo mä meen, huokasin ja laahustin tallista kirpeään syysiltaan


Tuli lyhyt mut ilmasta tuli inspiration tämmöseen!
HM?

[Jutta]

Myntin mainiot jekut

Veljeni mp3 soitti minulle jotakin tuntematonta biisiä. Tosin soittotaidosta ja epävireisestä kirkumisesta päätellen kyseessä oli itse veljen oma bändi. Punainen riimu helahteli rennosti kädessäni lähestyessäni ilta-auringossa hohtavaa aitausta. Aitauksen tammat norkoilivat vierivierekkäin tarhan nurkassa. Lukuunottamatta Riinaa jonka Chao oli ottanut pellolle hieman irrottelemaan. Parivaljakko kiisikin läheisimmällä pellolla pienenmatkan päässä tallista. Huhuilen tummanruskeaa tammaa ja nappaan sen jo kertakerralta taitavemmin kiinni. Innokas tamma kulkee perässäni steppaillen ja joudunkin pidättämään tammaa jatkuvasti. Chao oli hoputtanut Riinan yhä kovempaan vauhtiin. Ihailin parin menoa vaikka en paljoa nähnytkään. Jatkan taluttamista taas ja suuntaan harjapuomille jossa vaaleanpunainen boxi meitä jo odottaakin. Sidon Myntin puomiin ja ryhdyn sukimaan tätä parhaan taitoni mukaan. Olen jo huomannut, että tamman mielikohta rapsuttaessa on säen kohdalla ja jään heiluttamaan kumisukaa tälle kohdalle. Puoliverisen alahuuli roikkuu maassa. Hymähdän hiljaa ja siirryn kavioihin. Myntti yrittää nojautua minua vasten parhaansa mukaan. Hetken taistelun jälkeen saan kavion kuitenkin nousemaan. Jatkan taas harjausta ja Myntin aika käy tylsäksi. Se heiluttaa päätään ja yrittää nakertaa solmuani auki. Luotan kuitenkin tallisolmuun enkä ryhdy varmistamaan tämän kestävyyttä. Jään silittelemään tammaa ajatuksissani. Käännyn laittaakseni harjan takaisin boxiin kun kuulen kavioiden kopsetta, mutta en kiinnitä tähän sen enempää huomiota ja keskityn taas soittimen musiikkiin. Käännyn taas uusi harja kädessäni ja nään tyhjän puomin. Pienen matkan päässä on riimunnaru jonka lukko on mennyt rikki. Hieman kauenpana nään taas tummanruskean tamman pepun, tämän ravatessa kohti tarhoja. Äänekkäästi manaten lähden pienesti pukittelevan hevosen perään. Mp3 vaihtaa biisin lordin hard rock hallelujahiksi ja tilanne sopii mussiikkin yllättävän hyvin. Läähätän puoliverisen perässä hyvän matkaa ja lähestymme peltoa jossa Riina ja Chao työskentelevät. Koitan rauhoitellaammaa äänelläni, mutta tästä ei liene mitään apua. Silloin Myntti äkkää pellolla laukkaavan ystävänsä ja suuntaa toki tämän luokse iloisesti hirnahtaen. Myös Riina hörähtää kutsuen varmaan Myntin mukaan hauskanpitoon. Niinpä puoliveriset asettuvat rinnakkain ja laukkaavat kiitäen Chao Riinan kyydissä. Naisen ilme on näkemisen arvoinen tämän pidättäessä Riinaa. Yht äkkiä tammat pysähtyvät kuin seinään ja jäävät rapsuttelemaan toisiaan. Hölkkään kookkaiden puoliveristen luo ja nappaan hoitohevoseni kiinni.

-Öö Jutta, mitä hittoa sä oikeen puuhasit ku päästit ton irti, nainen mutisee hiljaisesti yrittäen itsensä räjähtämiseltä.

-No tota ku mä harjasin ja toi nakersi ittensä irti ja riimunnaru katkes, selitin ja napparin päitsistä kiinni.

-Ookei mut et tee tota sit enään, Chao vielä varmistaa.

Nyökkään ja hymähdän. Matkamme jatkuu suht rauhaisissa merkeissä. Tosin myntti heiluttelee päätään innokkaasti ja nostaa minut ilmaan aina nostaessaan nassunsa taivaisiin. Selviydymme kuitenkin talliin asti jossa sidon tamman keskelle käytävää. Juostessaan tamma oli ansainnut jo hyvän hien pintaan joten hain tamman fleece loimen. Ulkona oli muutenkin kylmä ja ilma oli ollut koko päivän pakkasen puolella. Valikoin tammalle vielä uuden päitsiin sopivan riimunnarun ja naksautan sen sitten paikoilleen. Talutan tamman tarhaansa. Tämä käyttäytyy nyt yllättävän rauhaisasti. Syynä varmaan äskeinen karkaus operaatio. Anne oli myös aamulla kuulemma vetänyt Myntillä kunnon koulutreenin ja parilla oli mennyt oikein hyvin. Nyt oli siis hyvä aika päästää Myntti ystäviensä seuraan laitumelle. Tiia löntystelee tätä vastaan hörähtäen ystävällisesti. Puoliverinen ei kuitenkaan saa ystävältään vastausta joten minä selitän Tiialle:

-Myntskä on nyt vähän väskä nii se ei jaksa nyt terppailla.

Tiia ymmärtää ja jatkaa matkaansa minun ja Myntin rinnalla. Vapautan puoliverisen ja jään katsomaan kahden tamman taivallusta auringonlaskuun. Chaokin tuo tammansa muiden seuraan. Jäimme katselemaan niiden kinaa viimeisistä heinänkorsista joita maanhuurtamasta tarhauksesta löytyi. Vein sitten Päitset talliin. Sitten lähdin autokyydillä kotiin jonka Chao oli minulle ystävällisesti tarjonnut.

Jutta ja Myntti

Tuli inspis tämmöseen ku innostuin vähä laukkaa tänää tuolla pellolla!

[Jutta]

Riiviö

Tuijotan kauhuissani vähän yli vaahtosammuttimen kokoista veljeä. Hänkin tuijotti minua, tosin kauhistuneen ilmeen siaan tämän naamataululla ilveili ilkikurinen virne.
-Ja ootki sitte kiltisti, rähisin Mikoksi kutsutulle veljelleni.
Tämä mitään sanomatta kipitti yläkertaan pukeutumaan. Minä lysähdin eteisen pöydälle haluamatta edes tietää mitä päivästä oli tulossa.
-Apina tuu, huusin pikkuveljelleni yläkertaan.
-Joo oota, hä vängersi ja kipsutteli sitten alaketaan.
-Meil on kauhee kiire bussi tulee iha kohtaa... heei mitkä noi vaatteet on heti vaihtamaan, märisin veljelleni joka oli valinnut itselleen mustan batman puvun ja laaserpyssyn.
-Se mitä mä kelloa ymmärrän, meillä on vähän kiire, veljeni vikisi yllättävänkin viekkaasti.
Vilkaisin kelloa ja mulkaisin sitten alikasvuista poikaa.
-No tuu sitte, murisin ja raahasin Mikon mukaani.

Bussipysäkillä hävettyäni silmät päästäni, en enään paljoa ihmettynyt tallityttöjen hihittelystä.
-Hei ja sitte et ammu ketään etkä häiritse hevosia, mutisin veljelle, mutta tämä oli jo menossa.
Huokasin ja raahustin perään.
-tututututum, veljeni kiljui tähdätessään viattomia uhrejaan Tappia ja Kattia.
-Voi sorisorisori tää on mun tyyhmä veli...
-Batmaan, veli huusi ja juoksi muualle.
-Siis Mikko on sen nimi, mutisin hölmistyneelle parille.
Sain vihdoin veljen kiinni ja raahasin tämän Myntin karsinalle. Tamma mutusti heiniään ja nosti päätään meidän saapuessamme. Vetäisin harjan pakista ja uppouduin sukimaan sen jo ennestään kiiltävää karvastoa. En vaivautunut sitomaan tammaa kiinni sillä ruokailu oli kesken. Veli istui yllättävän rauhaisasti enkä uskonut tämänkään kiinni sitomisen olevan tarpeellista. Puhdistin vielä kaviot. Tamma oli keskittynyt syömiseen ja hoito kävi ongelmitta. Tämän jälkeen jätin neidin rauhaan.

-Mitä me nyt tehään?
-Nyt ku Myntti on syöny viedään se pikku kävelylle, mutisin batman veljelleni.
-Mitäs te aiotte... tehä, Anne oli saapunut karsinalle ja hiljentyi huomatessaan veljeni.
-Joo toi on mun veli Mikko, Mikko tuossa on Anne, esittelin.
-No moikka Mikko, Anne höpötteli iloiseen sävyyn.
Veljeni moikkasi arasti.
-Me mennään vähän kävelemään tonne metsään, sanoin Annelle.
-Okei pitäkää hauskaa, nainen mutisi ja riensi sitten auttamaan aloittelioita.
Itse asettelin vielä satulan oikein ja painoin kypärän päähän. Talutin intoilevan tamman ulos ja nousin selkään. Myntti nostaa päänsä taivaisiin ja siirtää matkansa käyntiin ilman pyyntöä. Ohjastan neidin seppeleen maastoille. Voi miten ihanalta tuntukaan olla nyt ensikerran yksin maastossa ja kuunnella vain syysmetsän hiljaisuutta ilman muiden ratsastajien hälinää...
-Miten pitkään me kävellääään, pikkuveljen marina keskeyttää unelmointini.
-Tuhahdin vain viitsimättä vastata tyhmään kysymykseen. Myntti käveli iloisesti ja energisesti kirpeässä syysmaastossa. Nostin ravin. Myntin pää oli yhtä korkealla kuin Hillalla sen töltätessä. Keskityin päänlaskemiseen huomaamatta että pikkubatman jäi jälkeen.
-Ooota, pikkupojan ininä kantautui korviini saaden Myntin hypähtämään sivuun.
Mulkaisin mikkoa ja hidastin vauhdin.
-käännytään jo takasin, poika nurisi.
Tuumin hetken ja sanoin sitten.
-No mee sitte tallille oottamaan, mä ostan karkkii tai jotain ku palataan.
Noin vaahtosammuttimen kokoinen poika murahti ja kääntyi tallille päin. Huokasin syvään ja päästin taas tamman raviin. Kevensin reippaan ravintahdissa.
-Ai moro, vastaan tallustava Maiss hihkaisee.
-Moi Maissi, puhisen hengästyneenä Myntin selästä.
Hidastan taas käyntiin. Talli alkaa lähestyä joten löysään ohjia ja Myntti laskee päänsä venytelläkseen ja minä lämmittelen käsiäni puoliverisen kaulassa.

Tuntilaiset ovat täyttäneet tallin. Kaikki häärivät hevostensa kimpussa ja vain harva huomaa minun saapuneen.
-Voi Pella hei miten sulta lähtee karvaa vaikka just nyt sen pitäis kasvamassa, Fiia murisi tammalle karsinassaan.
Hymäshdän hiljaa. Onni ettei puoliverisillä ole tätä vaivaa, ainakin hoitajan kannalta katsottuna. Riisui tamman turhilta varusteilta ja sipaisin harjalla. Asettelin sitten loimen paikalleen. Talutin Myntin tarhaan. Tarhailiana ei ollutkaan tällähetkellä muita kuin Blade ja Riina. Tuntihevoset olivat juurialkaneella estettunnilla. Vapautin puoliverisen joka iloisesti kirmasi ystäviensä luo. Vieno hymy kasvoillani kipaisin lantalaan ja nappasin kottikärryt matkaani. Vein ne Myntin karsinan juureen ja tyhjensin boksin turhilta lioilta. Tämän jälkeen jynssäsin kupit. Sitten siirryin ihailemaan aikaansaannostani.
-on se ihan hyvä joo, viereeni tupsahtava Ros totesi vino hymy kasvoillaan.
Hymähdin vain takaisin.
-Tarttetko muuten kyytii ku oon just lähös, nainen kysyi.
-Voi jos sen voisit tehä oisit enkeli, kiljaisin.
-Mut ei ku se Mikko, muistin vasta.
-Missä se muuten on, mietin ääneen ja pyrähdin oleskeluhuoneeseen.
Siellä veli istui mehua ja pullaa syöden.
-Voi Mikko sorge mä unohin sut kokonaan, mutisin hieman nolosti.
Sain vastaan mulkaisun.
-Mistä sä pullaa sait, kysyin ihmeissäni.
-Se kiltti täti tarjosi kun sulla kesti.
Loin kiitollisen katseen Anneen ja kiitin myös omasta puolestani.
Sitten istuimme Rosin autoon.
-kotiin siis, nainen kysäisi.
-Eiku siihen viereiseen kauppaan, oon karkkipussin velkaa!

Juntti=JuttaMyntti

[Jutta]

Stay with me

Ilta oli jo ovella. Vaahteranlehtien täyttämä tallitie oli valaistu himmein katulampuin. Mp3 soitin soitti minulle mielibiisiäni joka oli soinut minulle toistolla koko matkan ajan. Converset olivat menneet läpi jo pihatiellä ja varpaat olivat jäässä. Hevoset laidunsivat tarhoissaan pienen matkan päässä tallilta. Suuntaan suoraan tarhoille. Syysmasennus oli pahimmillaan. Mummikin ennen kuolemaansa sanoi aina syksyisin että nyt olisi aika kuolla. Mieleen jäisi kesän aurinko, lämpö, uimarannat ja kesäpäivät joista emme talvella uskaltaneet unelmoidakkaan. Vihelsin hevosjoukolle ja kuin ihmeen kaupalla Myntti nosti päänsä ja lähti hiljalleen löntystelemään minua kohden. Taitaa neiti haluta sisälle tai jotain. Ei se ennen ole sisälle noin vaan halunnut. Pujotan riimun tämän siroon päähän ja talutan sen talliin. Hevonen seuraa kiltisti perässä. Pysähdyn tallipihaan jossa tamma kiiruhtaa etsimään viimeisiä ja erittäin olemattomia ruohotuppoja.

When you are feeling tired
I'll lay there with you
When you get up early in the morning
I'll get up with you
If you have a craving
I'll get it for you
If you wanna take a ride all by yourself
I'll be waiting for you

Love is my drug, is my medicine
Stay with me honey, stay with me honey, stay with me
Love is my drug, she's my heroin
Stay with me honey, stay with me honey, stay with me

Nykäisen hellästi riimusta ja Myntti nostaa päänsä ja kävelee perässäni kiltisti. Jopa yllättävän kiltisti. Vilkaisen Mynttiin joka katsahtaa myös minua tummilla silmillään.
-Kai sullakin on sitten syysmasennus, tuumin tammalle ja sidoin Myntin keskelle käytävää.
Harjaan Tummaa hevosta rauhassa ja mietteliäästi. Myntin pää nuokkuu uneliaasti ja ponnahtaa välillä vauhdikkaasti jonkun saapuessa talliin. Nostan kaviot ja hetken maanittelun jälkeen ne nousevatkin varsin kiltisti. Taputan tammaa ja kehun äänekkäästi. Vien tytön karsinaansa ja jään silittelemään sitä.

When you feeling fired up
I'll fire with you
If you had to lie a little
I'll let it be true
When you get low I'll, get lower than you
When you've had enough of had it
much more than you knew

Love is my drug, is my medicine
Stay with me honey, stay with me honey, stay with me
Love is my drug, she's my heroin
Stay with me honey, stay with me honey, stay with me

myntin pää nuokkuu ja jätän tamman rauhaan. Suuntaan satulahuoneeseen ja nappaan puoliverisen varusteet mukaani. Tallityttöjä virtaa huoneeseen ja lopetan musiikin kuuntelemisen ja sammutan Mp3 laitteen.
-Mites Myntin kanssa on alkanu, Januksen varusteita puunaava Elkku kysäisee.
-Ihan mukavasti, vastaan vaitonaisesti.
Valmiiksi päästessäni Asetan kiiltävän satulan ja upouuden huovan paikalleen. Nappaan mukaani satulahuoneen pöydältä muutaman leivänkannikan. Työnnän karsinan oven auki ja ojennan Myntille herkut.
-Toivottavasti tää piristää vähän sun päivää, mutisen ja hymyilen tammalle hiljaa.
Nappaan vielä laukkuni ja lähden sitten kotiin.

Judu ja Myntti

[Jutta]

Mun kirjotus kone slagittaa joten wordin käyttö mahotonta eli kirjotan tänne suoraan eli voi tulla jatkuuta!

Ensilumi

Kulkuuset kulkuuset riemuin helkkäilee talven valkohiutaaleet ne kilvan leijaileee-eee mp3 soitti minulle noin nelivuotiaiden laulamaa tekopirteää joulumusiikkia. Tämä ei kuitenkaan haitannut. olin ollut hiljattain sairaana mutta kuumetta ei ollut joten päätin läheä tallille. Pikkuinen lumipeite oli pirstänyt kummasti ja nyt pompin joulumusan saattelemana kohti seppeleen nättiä tallirakennusta! Oli vasta aamupäivä ja tallilla ei oletettavasti olisi ketään ja minä ja Myntti saisimme rauhan. Astelin kepein askelin tallirakennukseen ja...PUM talli kuhisi noin vaahtosammuttimen kokoisia pikkutaaveja ja keskellä seisoi kyllästyneen näköinen Josefiina.
-Mitä tääällä tapahtuu, mutisin naisen korvaan hiljaa hilliten itseni.
-Nappulatunnit aamupäiväisin kello 12-13, nainen mutisi.
-ei vi**u, kirosin ja jatkoin matkaani karsinalle.
Myntti pyöri karsinassaan ympyrää levottomana tallin hälinästä.Avasin karsinan ja pyydystin tamman riimuun. Sidoin tamman tallisolmulla kiinni ja Suin sen pitkin ripein ottein. Pikkuiset kaikkosivat tallista tunnilleen Josefiina mukanaan ja talli hiljeni. Harjasin Mynttiä ja nautin jouluisesta tunnelmasta. Hain satulan. Jätin ratsastusloimen alle sillä ulkona oli jo kunnioitettavat pakkaspisteet ja lyhytkarvainen puolierinen tärisi varmasti horrokseen. Suitsimisen jälkeen painoin kypärän päähän. Kypärän päälle painon vielä valkean tupsupipon. Tästä oli tullut tapa. Talutin Myntin ulos ja heitin ohjat kaulalle. Anne oli pyytänyt minua alkuverryttelemään mynttiä. Nainen itse oli tulossapian ratsastamaan. Kiristin satulavyön ja ponnistin selkään. Annoin Myntin kävellä puolipitkin ohjin pienelle metsäreitille. Alamäet olivat jäisiä ja puoliverinen liukasteli jatkuvasti. Kirpeä pakkanen sai kasvot punertamaan. Maiskautin ja nostin ravin. Myntti juoksi intoa puhkuen pitkin metsäistä tienpätkää. Hidastin sitten käyntiin ja käännyin takaisin tallille. Ohjasin tamman juuri vapautuneeseen maneesiin. Anne käveli minua vastaan.
-Moi, heilautin kättäni naiselle.
-Moi vietkö myntin tonne maneesiin mä tuun iha pian.
-okei, sanoin ja ohjastin tamman maneesiin.

Anne saapui maneesiin ja hyppäsi puoliveritammansa selkään. Jäin hetkeksi ihailemaan ratsukon yhteistyötä. Myntti tosiaan kehittyi päiväpäivältä. Hetken päästä kuitenkin lähdin takaisin talliin nimittäin pakkanen oli maneesissakin ja varpaat tunnottominan hipsin tallin oleskeluhuoneeseen jossa muutama koulusta aikaisin päässyt hoitaja jo lymyilikin.
-Hah täällä sitä vaan norkoillaan vaikka kouluun ei voitu tulta, Jassu puuskahtaa minun marssiessani kahvinkeittimelle.
-No oonhammä vähä puolikuntonen, puolustelin hymyssä suin Jassulle.
-seliseli, tyttö kikattaa ja huikkaa taas kahvikupistaan. käperryn oleskeluhuoneen pölyiselle sohvalle ja kumoan tulikuumaa kahvia kurkkuuni
-ooh tää auttaa huokaan mietteliään näköiselle Jassulle.
-Mitä mietit, kysyn tytöltä?
-Millonkas tää mesta vimeks siivottiin tyttö vilkaisi pölynpeitossa olevaa oleskeluhuonetta.
Lopetan hippoksen selaamisen ja silmäilen huonetta. Se todellakin oli sottainen.
-Ihan totta siitä muuten on jo aikaa pitäsjöhän meiän siivota, mietin.
-Joo, Jassu murahtaa ja nousee tuoliltaan.

...

-Upeaa
-Kiiltävää
-tuoksuu hyvältä
-siistiä
Ihailimme ovensuusta raskaan työmme tulosta. Jaakko astelee kurakengllään juurisiivoamaamme oleskelutilaan ja lösähtää sohvalle.
-Jaakko, huomaatko sä mitään uutta, Jassu kysyy?
-No enpä oikeestaan, mies murahtaa ja lappaa automaattikokista suuhunsa.
-Onks tääl jotenki erikois siistiä tai... autan.
-No voihan täällä olla, mies murahtaa ja pyrähtää ulos.
-Miehet, Jassu mörähtää ja katoaa Siken luo.
Myös minä menen katsomaan juuri treenistä tullutta Mynttiä. Se värjötteli lila loimi päällä karsinansa perällä ja nostaa siron päänsä karsinaan astuessani. Myntti kavahti äkkinäistä yskänpuuskaani.
-Kannattaiskohan sun Jutta lähtee kotiin, Anne ehdottaa.
-Nii kannattaa varmaa, mutisen.
Yskimisen saattelemana astelen ulos ja kotiin lepäämään.

Jutta ja Myntti

Okkei mä en nyt sano mitään, mutta puolusts on että makaan kotona 38.5 asteen kuumeessa ja ajatus tuskin maailman kirkkain just nyt!

[Anne]

Jutta ja Myntti olivat lähdössä maastoon. Myntti ei ollut innokas selkään noususta.

Spessu Jutalle hyvin alkaneesta hoitamisesta! =)