Myntin Hoitokirja

[Miira]

Olympiahuumaa!
Osa 1

”Seppeleen olumppialaiset starttaavat aivan näillä hetkillä!” maneesin katsomossa limsapullon kanssa istuva kommentaattorin uraa luova Jaakko juonsi, kun pitkä hevosjono ravasi sisään. ”Aloitamme tänään hienopiirteisesti avajaisilla, joissa kaikki tallin tuntihevoset hoitajineen esiintyvät. Myöhemmin luvassa yksityistä materiaalia!” mies kailotti hyväntuulisesti. Istuin Myntin selässä tukevasti, tamma oli tänään rauhallinen ja ravaili hienosti jalkaa nostaen. Jossu oli päässyt Toivon selkään ja ratsasti jonon kärkenä kantaen olympiatultamme, pahvista valmistettua kartiota johon pikapikaa Anne oli saanut taiteiltua oranssista ja keltaisesta silkkipaperista liekit.

Ravasimme kierroksen jonossa kunnes joka toinen kääntyi toiselle puolelle uraa ja vaihtoi suunnan. Pysätimme ravin ja kumarsimme viisihenkiselle yleisöllemme; Ellille sekä erikoiskutsun paikallesaaneille ajoleiriläisille. Myntti tuntui vetreältä ja hyvältä, olin tyytyväinen tyttöön. Siirryin muiden mukaan parikatrilliin, omana parinani oli Frank. Ensin kävelimme ja keskustelin katseeni kanssa Meerin kanssa todeten, että heti kun edessämme ratsastava pari sai meistä hyvän etäisyyden mekin siis nostaisimme seuraavan askellajin. Kun ravi sitten nousi, lähdimme rauhallisesti ja varmasti liikkeelle. Ravasimme koko uran noin kuusi kertaa, kuudennella erosimme taas jonoksi, ja lopulta me kaikki nostimme katsomonpäädystä laukan.

Myntin laukka oli taivaallinen. Se oli tänään hyvin herkkä avuilleni, tanssi kuin GP-hevonen, ja suustaan pienenkin ohjeen toteutti hetkessä. Mm, totta kai se oli liian hyvää ollakseen totta. Seuraavassa kääntymisessä kolmikaariselle kiemurauralle tamma karkasi altani laukaten erittäin kovaa. Jarrutin huomaamattomasti ja palasin nolostuneena Frankin perään. Tämän jälkeen vuorossa olivat runsaat aplodit. Siirryimme seuraavaan ohjelmaan; poniagilitya! Isolla porukalla rata syntyi nopeasti ja pääsimme heittämään satulat talliin vuorotellen. Kestihän siinä niin isolla porukalla mutta hyvä siitä tuli. Rata oli lyhyt ja matala jotta pienimmätkin pysyisivät vauhdissa, eihän se kuitenkaan haitannut.

Ensimmäisenä aloittivat Toivo ja Liinu. Näiden parien suoritukset olivat hyvät, hevoset suorastaan pihisivät innosta päästessään kipittämään esteille. Sain olla toiseksi viimeinen pari Frankin kanssa.
”Tuu Myntti!” hoputin kun Frankin takamus kaikkosi vasemmalle eli sain lähtöluvan. Tamma kipitti fiinistellen ensimmäiset sarjaesteet mutta innostui korkeasta esteestä ja hyppäsi oikein hienosti sen. Tämän jälkeen pysäytys ja minun kuului nousta selkään ja tulla alas. Myntti säikähti hieman ideaa mutta siirtyi vain pari askelta. Laskin alas liukumäellä ja jatkoin matkaa. Myntti suorastaan laukkasi viimeiset esteet ja heitti pari onnenpukkia lopuksi kun hidasti laukan raviksi ja sitten käynniksi.

”Applause-kyltti vilkkuu...” Jaakko vihjaili ja sai yleisön taputtamaan käsiään yhteen. Lopuksi talutimme hevoset kaartoon ja kumarsimme hienosti.
”Kiitos upeasta avajaisesityksestä Seppeleen hoitajille!” Jaakko totesi ja kulautti lopult limsapullostaan. ”Nyt olisi niin että hepat tarhaan ja rautakankiratsastajat seuraamaan oikeita avajaisia oleskeluhuoneeseen jonne rahtasin ihan että mun vanhan laatikkotelkan!” Taluttelimme hihitellen hepat tarhaan jossa heitimme yhtäaikaa suitset suusta.

”Tehkää tilaa!!” joku huudahti Olympialaisten avajaistunnarin soidessa.

M&M kuudes hoitomerkintä

[Miira]

/ olympialaiset eivät sitten saaneetkaan jatkoa. mutta mitenvain.

”Meen ratsastelemaan ilman satulaa kentälle ku Myntti ei mee tänään tunneille”, totesin naapurikarsinaa siivoilevalle Annelle. ”Laitoin nyt noi pintelitkin tohon eteen”, hymyilin ja haroin sormillani tamman harjaa vilkaisten tamman jalkoihin kierrättämiäni pinteleitä.
”Hyvä, Myntille varmaan tekee ihan hyvää mennä joskus sunkin kanssas”, Anne naurahti vinkaten silmää. ”Riina ja Britta ratsastelee kanssa kentällä, ettette oo sitten ihan yksin.” Nyökkäsin ja kiinnitin kypäräni. Olin alunperin ajatellut tulla tallille vain harjaamaan ja hengaamaan, mutta kun kuulin että tänään kenttää sai vapaasti käyttää päätin hakea kaapistani kypärän ja lähteä ratstamaan.

Talutin Myntin pihalle, jossa kylmähkö syystuuli tarttui oitis hiuksiini. Painoin kypärän syvemmälle päähäni ja nykäisin vihreän tuulitakkini vetoketjun leukaani asti. Myntti käveli pää matalalla kentälle ja pysähtyi kaartoon laiskahkosti. Britta ravasi kentän toisella puolella.
”Moi, mekin tultais ratsastamaan”, totesin Britalle joka hymyili minulle iloisesti.
”Ainahan se on kivempaa kun on ratsastusseuraa”, hän naurahti ja taputti hienosti muodossa ravaavaa tammaa kaulalle. ”Ajattelin mennä vähä sekakouluesteitä.”
Hain itsellen jakkaran jonka päältä keikautin itseni selkään ja pyysin ohitse kulkevaa Loviisaa viemään jakkaran takaisin syrjemmälle. Lähdin liikkeelle aluksi pitkällä ohjalla rennosti.

”Poossu”, hihitin tamman hörähtäessä. ”Mun pikku lutunen oot joo.”
Pian aloin kokoamaan ohjia käteeni ja ryhdistäytymään. Myntti kaarsi kaulaansa erityisemmin pyytämättä ja kulki ihanan reippaasti. Sipaisin sen kylkiä ja tamma otti muutaman raviaskeleen kunnes vahvistin pyynnön selvällä komennolla. Annoin Myntin ravata omaa tahtiaan – joskus sen askeleet reippaantuivat, joskus niiden tahti oli todella hidas. Hölskyin selässä ja löysäsin ohjaa aavistuksen jotta Myntti saisi ravata vapaammalla kaulalla.

Ravattuani viitisen kierrosta löysällä ohjalla otin ne takaisin käsiini tuntumalle ja lähdin taivuttelemaan tammaa reippaasti kulmiin ja tein isoja sekä pieniä ympyröitä päätyihin. Myntillä oli sinänsä aika kiva ravi, että ei pomppinut puolelta toiselle. Pian muutamien vaativien ja itsepäisten taivutuksien jälkeen Myntti kulki melko notkeana käyttäen koko kroppaansa.
”Oho, Miira on noussu selkään ilman satulaa”, Daniel vitsaili kentänreunalta ja hymyili mahdollisimman ilottomasti. ”Etusivu uusiks sanoisin.”
”No enhän mä ilman satulaa tykkää mennä..mutta it's not that big deal”, totesin mennessäni ohi.

”Alas nyt keventää”, Britta hihitti ottaessaan välikäyntejä Riinan kanssa. ”Pääset hikoilee.”
”En”, puuskutin selästä naurahtaen. ”Kuolin jo äsken.”
Annoin Myntille pohkeita ja tein pidätteen, joten Myntti alkoi nostaa jalkaa oikein hienosti ja ravasi nyt kunnolla, kirjaimellisesti. Pidäte, laukkapohkeet, pidäte, muistutus pienellä pohkeella... Myntti laukkasi tasaisesti harja hulmuten. Käännyin uralta pääty-ympyrälle ja jäin siihen laukkailemaan. Laukkasin pari kierrosta, ensin melko hitaasti, sitten mahdollisimman lujaa. Puristin viimeisetkin voimat Myntistä palatessani uralle. Myntin laukka tuntui kiihtyvän ja se kiihtyi entisestään... Hupsista. Pienien ilopukkien saattelemana kierähdin kyljelleni selästä.

Myntti pysähtyi lähes välittömästi ja vilkaisi huolettomasti taakseen.
”Hups, eikai sattunu?” Britta kysäisi laskeutuessaan Riinan selästä.
”Eii”, hihitin hieman nolostuneena ja lyllersin Myntin luokse. ”Se vähän innostu.”
”Tosiaan”, Britta naurahti. ”Sitte vaan takasin satulaan.”
”Jep jep”, totesin ponnistaen selkään. Rakas selkäännousu se olikin, mutta vaivan arvoista. Otin Myntin kanssa vielä vähän ravia sekä pohkeenväistöä käynnissä hyvin itsepäisesti. Vaikka Myntti alkoikin olla jo väsynyt, pistin sen tekemään edes jotenkuten töitä aivoillaan.

Lopulta lähdin loppukäynneiksi kiertämään leirimökit. Myntti käveli pitkin ohjin ravistellen päätänsä ja hörähtäen uupuneena. Taputtelin tammaa ja hengähdin itsekkin. Oli hieno tunne astella Myntin kanssa ruskaisessa metsässä ja seistä hetki ihanassa syksyssä oman hoidokin kanssa. Luulen että tämä ratsastuskokemus avarsi mieltäni Myntin kanssa melkoisesti. Ja suhteemmekin taisi kehittyä asteen verran.

M&M seitsemäs hoitomerkintä

[Miira]

Survoin pienen pääni harmaameleerattuun neulepipoon ja hyppäsin ulos automme ovesta kiittäen isää kyydistä. Otin vielä takapenkiltä vanhan kirppisreppuni jota olin alkanut käyttää tallitavaroiden kuljetuksessa ja reippailin talliin. Vihdoin olin saanut aikaiseksi ostaa Myntille uusia harjoja vanhojen, räjähtäneiden tilalle! Harjat kihelmöivät repussa astellessani talliin sisälle ja vastaanottaessani hurmaavan hörhähdyksen joltakin Seppeleen kaviojalalta.

Kurkkasin karsinaan ja Myntti kohotti turpaansa puhaltaakseen lämmintä ilmaa kasvoilleni. Se kuin huokaisi raskaasti ja työnsi päänsä pois. Pujahdin tyytyväisenä karsinaan ja tarvehdin Mynttiä runsain taputuksin. Vilkaisin karsinaa ja päätin ottaa talikonvarresta kiinni kunhan nyt aluksi veisin ensin kamppeeni ylös ja kävisin katsomassa yläkerrassa oliko porukkaa paikalla. Uskoisin että ainakin Britta olisi tallilla, sillä varsan synnyttyä en minäkään jäisi yhtään ylimääräiseksi kotiin.

”Perjantaaina hölläilläään”, Fiia kailotti iloisena sohvalta Jennyferin vierestä astuessani sisään.
”Mooi”, totesin hyväntuulisesti ja havaitsin huoneen perällä myös Inkerin ja Loviisan.
”Tervetulloo”, Loviisa hymyili ja keinahti kevytmielisesti penkillä.
”Giidos”, totesin kurkkuäänelläni ja istahdin matolle kurottaen uuteen hevoslehteen.
”Se on ihan supersöpö varsa!” Jennyfer totesi ja huokaisi ihastuneena.
”Ei se oo supersöpö ku se on ihan superihanasöpö (+ muita äklömakeita adjektiiveja)!” Loviisa hihkaisi ja toisti saman liikkeen – huokaisi rakastuneena.
”Musta se on aika tavallinen”, Inkeri tokaisi. ”Mutta tietty se on tosi ihana ja söppänä!”
Sama keskustelu jatkui lähes puolisen tuntia, kunnes päätin poistua paikalta keskustelun siirtyessä Utsjoen väestöön ja Trip-mehujen sokeripitoisuuteen.

Otin Myntin käytävälle ja hain kottarit, joihin lastasin aivan selkäkipuihin saakka märkiä ja lantaisia turpeita. Vietyäni ne lantalaan, hain hieman uutta, puhdasta turvetta ja levitin myös karsinan reunoilta turpeita. Myntti seisoskeli kiltisti käytävällä ja hörisi karsinastaan kurkkivalle Sentille pehmeän rauhallisesti. Siivottuani karsinan hain uudet harjat. Ajatella, että tämä oli ensimmäinen kerta kun tällä harjalla koskettaisiin hevosta. Huhhuh, olipas juhlallista.

Pyörittelin tummanpurppuraisella kumisualla Myntin kylkiä ja suin mustapurppuraisella pölyharjalla pölyt pois. Kirjoitin myös niihin permanenttitussilla kiemurtelevaisella kaunokäsialalla ”Myntti”, jottei väärinkäsityksiä hienoista harjoista tulisi. Olin myös ostanut Prismasta halvan hiusharjan, jolla oli helppo selvitellä takkuja harjasta ja hännästä. Että minä sitten rakastinkaan varusteidenostoa.
Talli oli ollut koko ajan lähes totaalisen hiljainen. Muutamia hoitajia oli tuonut hevosia sisään ja mennyt ylös, mutta kukaan ei ollut ainakaan vielä jäänyt harjaamaan hevostansa.

Otin Myntin takaisin karsinaan ja lepertelin sille tovin. Välillä tamma ei näyttänyt pitävän jutusta lainkaan, joka ilmeni luimistelulla ja tuijottelulla. Lopulta hoidokkini löysi asian ytimen; taskustani löytyi vanha kuivahtanut porkkana, joka kuitenkin maistui tammalle hienosti.
”Mun oma Mynttirakas pusipusi”, lässytin halaten tammaa. Yhtäkkiä minut kuitenkin valtasi tunne, että minua katsotaan. Käännyin hitaasti kannoillani ja kasvoilleni levisi hienoinen puna. Karsinan edessä seisoi silmät lautasina ruskeatukkainen tyttö.

”Ööäää-ääh, moi”, hihitin nolona ja irvistin mahdollisimman kiltisti.
”Öö moi. Mä meen Myntil seuraavalla tunnilla”, tyttö tokaisi tunteettomasti ja viittasi sylissään kököttävää satulaa ja käsivarrellaan lepäävää suitsisotkua.
”Okei, tarviitko apuu?” kysyin ja astuin pois tieltä.
”Een. Mut jos tuut auttaa mua sit maneesiin”, tyttö sanoi ja heitti luimivalle tammalle satulan selkään.
”Joo käy”, huikkasin ja menin katsomaan Senttiä, jonka päälle oli heitetty suloinen fleeceloimi.

Myntti talutettiin ulos myrskyyn ja sateeseen. Tamma säpsähteli tuulta ja sai selvästi ratsastajan hermostumaan. Tyytyväisin mielin menin hänen kanssaan maneesiin ja autoin selkään.
”Lyhennä reiällä ni mä lyhennän tätä”, ratsastaja tuhahti selästä ja vilkaisi halveksuvasti minuun. Liu'utin kevyesti nahkaremmin alas, sujautin soljen toiseen reikään ja nostin takaisin.
”Sit satulavyön sä taidat osaa ite?” kysyin hieman kiusoitellen. Tyttö pudisti päätään ja kiristin vyötä kolmella reiällä. Kiristin myös turpista reiällä ja tarkistin varmuudeksi suojat.

Kipitin istumaan katsomoon jossa katselin tuntia. Että Myntti liikkuikin hienosti. Se ojensi jalkaansa ja työskenteli käynnissä rennosti jokaisella jalalla. Välillä ratsastaja, joka ilmeni Eerikaksi, sai pidätellä runsaasti tuulenpuuskien tarttuessa maneesin seiniin. Tunnin päätyttyä Myntti suorastaan tippui hikeä. Anne komensi minut hakemaan fleeceviltin tallista, jota oltiin joskus käytetty lämmikkeenä hoitajienhuoneessa.

”Oliko Myntti kiva?” kysyin levittäessäni vilttiä tamman selkään.
”Ihan.” Jaa että ihan? Ihan? Mielestäni Myntti olisi kyllä supermegaihanan arvosanan arvoinen.
”Sait pidätellä sitä välillä”, hihkaisin ja löysäsin vielä vyötä reiällä.
”No joo, se ei ollu kivaa ollenkaan”, tyttö mutisi tympääntyneenä.
”Lähtekääpä niin toiset pääsee”, Anne hoputti ja lähdimme ulos. Tyttö poistui oikopäätä maneesin ovella ja antoi minulle luvan ottaa Myntin pois. Hänellä oli kuulemma liian kiire.

Vein Myntin talliin ja otin varusteet pois. Jätin fleeceviltin sille selkään vielä siksi aikaa kun harjailin tamman satulahuopaa ja -vyötä käytävällä. Lopulta heitin fleeceviltin takaisin kaappiin ja lähdin ihana perjantai mielessäni myrskyyn ja mylväykseen.

M&M kahdeksas hoitomerkintä

[Miira]

Kentän valot loistivat himmeästi pimeässä illassa istuessani Myntin selässä kentän keskellä. Tamma oli tänään ollut vain yhdellä tunnilla, ja sen jälkeen pitänyt tuntien tauon, joten koin hyväksyttäväksi että ratsastaisin sillä hippusen koulua sillä. Olin hankkiutunut vanhan tuttuni Anthonin seuraan.
Myntti kulki reippaassa käynnissä ja pää matalalla, vaikka ohjat olivatkin tiukasti sormissani. Ilma oli viilentynyt suorastaan hyytäväksi aurinkoisesta päivästä ja höyrypilvet nousivat tammojen sieramista ikäänkuin tehdasalueen savupiipuista.
”Mukavaa ratsastaa rennossa meiningissä”, totesin iloisesti ja lähdin valmistelemaan ravia.
”Totta”, Anthon totesi Taigan selästä taivutellen isolla ympyrällä. ”Voi vapaammin kokeilla kaikkee uutta.”
”Jep jep. Aattelin ite yrittää mennä lopuks vähän ilman jalustimia jotai hauskaa”, hihitin keventäessäni Myntin ravissa. Tamma pärskähteli ja ravisteli päätään.
”Mä taidan tehä jotai siirtymisharjotuksia ja painoaputreeniä”, Anthon tuumi. Taiga näytti olevan harvinaisen omapäisellä tuulella; se hypähteli puolelta toiselle ja otti iloisia spurtteja Anthonin jarrutellessa; kiitin luojaa ettei Myntti ottanut mallia.


Ravailin molempiin kierroksiin Myntin lämpimäksi ja otin käynti-ravi-käynti-ravi siirtymisiä jotta tamma tulisi kuulolle paremmin. Anthon ja Taiga työskentelivät vieläkin yhteisymmärryksestä, mutta lopulta suorastaan vajosin kateuteen nähdessäni heidän upean yhteistyönsä. Otin Myntin kanssa runsaasti myös pysähtymisharjoittelua ja sain nostettua ravin pysähdyksestä pienen treenin jälkeen; laukannosti pysähdyksestä tuntui selvästi liian vaikealta joten sitä en nyt alkanut tammalle tuputtamaan. Otin vielä runsaasti laukkaa uralla, kaarevalla uralla ja ympyröillä. Myntti puuskahti raskaasti hidastaessani vihdoin ravin kautta käyntiin ja heittäessäni ohjat käsistä.

”Nyt mää sit meen ilman jalustimia”, totesin hymyillen ja kiepsautin jalustimet kaulan yli.
”Mä taidan sit alottaa tän painoaputreenin”, Anthon totesi ja heilautti jalkansa pois jalustimista. Nuorukainen ohjasi poninsa kentän keskelle ja taputti sitä rauhallisesti.
”Lähe siitä pysähdyksestä, se on varmaan ihan hyvä idea”, sanoin ja halasin Mynttiä kaulalta. Kiepsahdin maailmanympärimatkan tamman satulassa, jonka jälkeen heitin itseni naisten satulaan hienostellen. Keikuin naistensatulassa melko pitkään kunnes Myntin turhautuneen pikkupukin johdosta keikahdin alas satulasta, onneksi kuitenkin jaloilleni enkä suunnattomasta vauhdistakaan.

”Taas! Mitäs sä nyt mua oot viimeaikoina tiputellu ihan hassuista syistä?” hihitin ja otin käyntiä jatkavan tamman nopeasti kiinni.
”Tai sit sun naisen tasapainos on vaan huonontunu”, Anthon hekotti Taigan satulasta.
”Senkin mieshuumori”, tiuskaisin epäaidosti loukkaantuneena ja nyyhkytin tekoitkuani päälle. Nauroimme kuitenkin kumpikin oudon välikohtauksen takia. Kiipesin akrobaattisesti aidalle josta keikautin itseni takaisin satulaan. Myntti pahastui sirkusleikeistäni ja heitti pienet pukit painaen ruskeat korvansa, mutta nyt ehdin tarttua kaulaan ja pysyin selässä. Päästyäni istumaan hyvin otin ohjat käteen ja lähdin etenemään ravissa. Myntin ravi oli turhauttavan pomputtelevaa, mutta istuin erään nimeltämainitsemattoman opettajan ohjeistuksen mukaan takataskuilleni ja ravi tuntui vain hytkyttävän aivan kuin vuoristoratakin. Kädet rauhassa, nyrkit pystyssä, pohkeet ylläpitää ravia...

Treenailtuamme vähän päälle tunnin kaikkine sähellyksineen, päätimme suunnata kumpikin omiin talleihimme. Myntti kulki väsyneenä ja kiinnitin sen käytävälle. Tamma pärskähti ja roikotti päätään matallalla kuin nukahtaen siihen. Otin Myntiltä satulan ja suitset, ja vein varustehuoneeseen. Pesaisin kuolaimet ja ristitin suitset, sekä pyyhkäisin pari kertaa satulaa kostealla mikrokuituliinalla, ja tallustelin takaisin Myntin luo. Se seisoi kuin nukahtaneena hiljaisessa tallissa. Taputin Mynttiä kaulalle ja päätin hakea pesarista ämpärin ja sienen, joilla voisin viilentää tamman hikistä oloa.
Jouluomenanpunainen ämpäri täyttyi haalealla vedellä äkkiä. Viskaisin sinne harmaantuneen pesusienen ja nappasin toiseen käteeni pesukarsinan lattialle jätetyn punaisen hikiviilan. Tallustin epätasapainoisesti Myntin luokse ja jätin ämpärin tamman viereen. Puristin pesusienestä liikavedet pois ja aloin kostuttelemaan tamman selkää sillä.
”Hyyyi, etkö tykkää yhtään?” hihitin ja määrätietoisesti jatkoin hommiani. Kasteltuani tamman sopivissa määrin pyyhin kylkiä hikiviilalla ja hain kaapista kuivatusloimen, jonka heitin kiitollisena tamman selkään. Hetki julkista söpöstelyä ja tamma karsinaansa.

Kävin lopuksi hakemassa Myntin suitset, jotka puhdistin mahdollisimman tarkkaan; jokaisen pienen soljen ja reiän. Satulastakin harjasin huovan ja vyön, sekä puhdistin satulasaippualla jalustinhihnat. Pikkuhiljaa varusteet alkoivat olla puhtaat, mutta harjasin ja puhdistin vielä suojat sekä pintelit. Ne tehtyäni kipitin Anthonin ja Pipsan kanssa hoitajienhuoneeseen syömään lakritsia.

M&M yhdeksäs hoitomerkintä

[Miira]

Neljähenkinen sienestysporukkamme – minä, Britta, Ansqu ja Pipsa – liikkui letkana rennosti jutellen ja naureskellen koleana syyspäivänä. Ruskan väreihin pikkuhiljaa kietoutuva metsä oli lumoavan kaunis ja kirpsakka syyspäivä oli mitä mainioin sienestysmaastolle. Olimme ottaneet muutamia ravipätkiä ja edenneet reippaan rennosti katsellen ympärillemme sienien varalta. Olin varannut pieneen reppuuni eväsrasioita sienille ja muutama niistä olikin saanut jo kanttarelleja täytteekseen. Jonoa johtivat Pipsa ja Sikke, viimeisenä kulkivat Ansqu ja Reino. Itse tallustin Britan ja Riinan takana, toiseksi viimeisenä. Pipsalle ja Ansqulle oltiin puettu heijastinliivit varmuudeksi.

”Sienii!” Pipsa hihkaisi ja osoitti sammalmättäällä kasvavaa tattia. Hän hyppäsi alas Siken selästä, ojensi ratsunsa ohjat Britalle ja meni poimimaan muhkean tatin. Äidin sienikoulun opeissa kasvaneena osasin nimetä sienen lähes heti.
”Voitatti, hyvä ruokasieni”, totesin ja kaivoin repustani esiin rasian, johon Pipsa sai asetella sienen. Myntti nuuskaisi Pipsaa ja tönäisi tyttöä hätistellen kunnes hän palasi Siken selkään, jota Britta oli pidellyt. Heitin reppuni takaisin selkääni ja jatkoimme matkaamme syvemmälle ruskametsään.
”Kai me tiedetään missä me ollaan?” piipitin ja taputtelin Mynttiä liikkuessamme eteenpäin.
”Mä oon näitä metsiä samoillu niin monta vuotta, että tunnen nää melkeen kuin mun ratsastushousujen taskut”, Pipsa hihkaisi iloisesti. Jatkoimme matkaa tyytyväisinä sienisaaliista.

”Havaitsen sienikatseellani...tatin!” Ansqu hihkaisi. Käännyin katsomaan ja vilkaisin tarkemmin. Sienikoulun opit, osa kahdeksantuhattakolmesataakuusikymmentäseitsemän.
”Se näyttää vähän herkkutatilta”, totesin Ansqun osoittaessa sientä. Heittäydyin alas satulasta ja talutin ratsuni lähemmäs. ”Mutta se ei taida olla..? En tunnista kyllä, jote emmä varmaan ota.”
Kapusin takaisin satulaan. Liikuessamme jälleen Ansqu haikaili sienen perään.
”Jos se ois sittenkin ollu herkkutatti?” hän hihitti jatkaessamme matkaa. ”Oisin voinu myydä sen kalliilla jollekkin sienifriikille joka tekis siitä hyvän sienikeiton.”
”Älä poimi sieniä joita et tunnista”, Britta muistutti ja nappasi pienestä pihlajapuusta muutamia marjoja evääkseen. Hän heitti marjat suuhunsa mutta sylkäisi ne lähes samantien takaisin.
”...äläkä marjoja jotka ovat pahanmakuisia”, nauroin iloisesti.

”Otetaan raviaa”, Pipsa totesi ja siirryimme raviin. Vastaan ei tullut sienen sientä, joten saimme ravata melko pitkään ja reippaasti. Myntti liikkui joustavasti ja pärskähteli välillä. Kun vastaan tuli pieni ylämäki, nostimme laukan ja harpoimme hevosinemme sen ylös. Myntti liisi vapautuneena pitkine harppauksine, kunnes edessä keikkuva Britta tuli vastaan. Alamäki mentiin sitten käynnissä, jottei vahingossakaan tapahtuisi mitään vakavaa.
”Tajusin vasta että Reino on ainoo mies tässä porukassa”, Ansqu hihkaisi iloisesti taputtaen ratsuaan.
”Tammoilla on kovat paikat”, Britta naurahti ja vilkaisi olkansa ylitse hymyillen. Matka jatkui keskustellen ja pari neljä sientä löytäen; kaksi kanttarellia ja kaksi karvarouskua.
Palasimme tallille pellon kautta, jolla laukkasimme pitkäämatkaa kilpailuna. Voittajaksi selviytyivät Britta ja Riina, sitten minä ja Myntti, Pipsa ja Sikke kolmansina sekä Reino ja Ansqu täpärästi viimeisinä. Ravasimme vielä peltotietä kotiin rauhallisissa merkeissä ja veimme hevoset talliin.

Otin Myntin käytävälle, jossa se sai seisoskella viedessäni satulan paikoilleen, pestessäni kuolaimet ja ristittäessäni suitset. Harjasin suojat pölyharjalla nopeasti läpi ja kävin harjaamassa pölyharjalla pikaisesti Myntin, ennenkuin lähdimme Britan kanssa viemään tammoja tarhaan. Tämän jälkeen painuin katselemaan Pipsan ja Rotan ratsastusta Britan kanssa maneesille. Saimme laitella tötsiä ja ympyröiden reittejä merkitseviä puomeja, sekä ottaa niitä pois. Tämän jälkeen lähdinkin jo lehtisateeseen kävelemään kotia – ja huimaavia läksypinoja – kohti.

M&M kymmenes hoitomerkintä

Syys-merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta:

~Anne

[Miira]

Perjantai-ilta oli kylmä ja sateinen, eikä päiväni muutenkaan ollut kovin aurinkoinen. Koulussa oli ollut huomaamattoman paisuvia kaveriongelmia ja kymmenen koulukirjaa työpöydällä ei koskaan ollut hyvä merkki. Onneksi näitä arjen huolia sai joka viikonloppu paeta tallille maleksimaan. Ja niinpä olin ollut viimeaikoina entistä enemmän tallilla; heti kun sain viimeisenkin pisteen äidinkielen esseeseen tai matematiikan yhtälöön ryntäsin tallikenkieni luokse ja lähdin bussilla tallia kohti. Mynttihän siellä aina odotti minua; joskus positiivisena, joskus negatiivisena – mutta kuitenkin!

Myntti oli jälleen kerran minulla käytävällä; olin harjannut sen huolellisesti, laittanut harjaan pari söpöä tupsua ja laittanut ohuen otsatukan löysälle letille. Tämän jälkeen heitin puhtaan satulahuovan sen kaulalle, ja liu'utin oikeaan kohtaan selälle. Myntti huokaisi pärskähtäen ja vaihtoi painonsa vasemmalta jalalta oikealle. Asettelin satulahuopaa kunnes viskaisin raskaan satulan selkään ja hain sille täydellistä kohtaa. Tämän jälkeen nappasin vielä lattialle jättämäni satulavyön, jonka kiinnitin toiselta puolelta kolmanteen reikään ja toiselta toiseen. Suitset kököttivät myttynä lattialla, ilmeisesti olivat tipahtaneet karsinan oven kulmalta. Otin ne käteeni ja selvitin, avasin ristitykset ja heitin ohjat kaulalle riimun tavoin. Myntti avasi suunsa yllättävän helposti, joten taputin sitä ruhtinaallisesti ja asetin kypärän päähäni, raipan ja hanskat käteeni.

”Jees, ratsastamaan lähdössä?” Jaakko naurahti Tiian karsinasta. Hänellä oli kädessänsä talikko ja kottarit oli tungettu karsinan ovensuulle. Miehen posket helottivat punaisina ja hihat olivat kääritty.
”Joo...” mutisin. ”Ku Anne sano et voisin ratsastaa Myntillä nyt ku alkeistunnilla se ei saanu tehtyy mitään ku tiputti ratsastajansa kerran säikähdettyään – ja sai ratsastajan sit pelkäämään, eikä se suostunu menee takasi satulaan. Se sai sit kävellä Annen perässä lopputunnin ku muut harjoteli puomeja”, huokaisin kohauttaen hartioitani. Jaakko ymmärsi asian laidan ja päästi meidät menemään – mutta muistutti vielä ettei mitään raskasta. Ajattelin mennä vain vähäsen kentällä ravia, tötsiä ja laukkaa niin, että pääsisin ratsastamaan ja Myntti saisi aktiviteettiä.

Taluttelin Mynttiä senverran että sain parit tötsät siirreltyä kentän pitkille sivuille. Sitten sääsin vyötä, laskin jalustimet ja nousin pallilta selkään. Mittailin jalustimia hetken ja kiristin vielä tuskaisesti vyötä. Hipaisin Myntin kylkiä ja annoin sen kävellä pitkin ohjin. Tamma tuntui rennolta, todennäköisesti ymmärsi ettei ollut aikeissa tehdä mitään rankkaa. Huikkasin tervehdyksen tallilta poistuvalle Mapelle ja kävelin vielä hetkisen, kunnes keräsin ohjat ja tein pari pysähdystä. Taputin nopeasta toiminnasta kiitokseni ja annoin Myntin kävellä pitkin askelin. Kun tuntuu siltä, että ratsuni saattaa jopa kuunnella istuntaa, siirsin rauhassa sen raviin ja tein useita voltteja sekä siirtymisiä.

En vaatinut siltä tänään mitään muuta kuin kuuntelemista. Sen ei tarvinnut liikkua edes oikein asetettuna, kunhan ei vaan kaahottaisi tai keksisi pukittaa. Ravasin varmasti vartin, kunnes napautin tahdin hidastuessa kevyesti raipalla. Siitä jos Myntti suuttuikin. Pukkihyppyhän siitä koitui, mutta onneksi pysyin selässä ja tamma vain ravasi kehnosti, eikä sentään lähtenyt laukkaamaan. Nolona keräsin ohjat välittömästi ja tein valtavan ympyrän lyhyelle sivulle. Myntti hangoitteli vastaan eikä olisit tahtonut kääntyä ympyrälle, mutta pohkeet, ohjasavut, pohkeet, ohjasavut... Raippakin napautti hieman kaulan sisäpuolelle, mutta nyt tamma vain riuhtaisi päätään. En välittänyt vaan jatkoin ympyrällä. Ravasin vielä toiseen suuntaan ja otin lopulta tötsiä.

Myntti kuunteli ohjasapuja hyvin tötsiä mennessä. Onneksi olin laittanut niille senverran isot välit, että ne pystyi mennä myös laukassa. Jalat vipattivat kun mutaisella kentällä kiisimme tötsien välistä ja laukkasimme vielä täysillä urallakin. Otin vielä hetkeksi raviin ja istahdin alas satulaan. Loviisa ja Inkeri – jotka ravasivat kentän laidalta karvamopoillaan – heilauttivat käsiään tuttavallisesti ohi mennessään ja vastasin samalla eleellä heille. Myntin harjoitusravi oli tähän kierrokseen melkoisen pompottavaa, mutta se ei minua haitannut. Otin vielä laukkaa keskiympyrällä, kunnes päätin lähteä lyhyelle loppukäynnille tarhoille. Myntti käveli laiskasti ja pärskähteli vähän väliä, mutta annoin sen levähtää rankan päivän jälkeen – kyllä sekin nyt vaatii voimaa että jaksaa heitellä peräpäätään.

Matkamme jatkui syvässä hiljaisuudessa, mutta tietoisena siitä, ettei sanoja kaivattu.

Lopulta ohjasin tamman kaartoon tallipihalle ja kiepsahdin alas satulasta. Löysäsin vyön, nostin jalustimet ja taputin kiitollisena perjantairatsastuksesta tammaa kaulalle. Tallissa purin varusteet, vein ne paikoilleen ja talutin Myntin pesukarsinaan. Sen jalat olivat kirjaimellisesti kuraiset. Kiinnitin tamman kiinni ja suihkuttelin pienellä teholla jalkoja, pyyhkäisten välillä pesusienellä. Annoin myös Myntin juoda suoraan letkusta ja se hamuilikin vettä innoissaan. Pyyhin jalat vielä pyyhkeellä ja puhdistin sieraimet vanhalla rätillä, Myntti seisoi kiltisti paikoillaan ja nuuski minua uteliaana. Avasin harjan letitykset ja vein tamman lepäämään karsinaan.

Katselin hetken ilmoitustaulua ja päätin että voisin tulostaa myynti-ilmoituksen vanhoista tallikengistäni. Kokoa 38, laadukkaat ja lämpimät, teddyvuori, vedenkestävät, sopivat myös ratsastukseen, vähän käytetyt; myynti-ilmoitus olisi helppo tehdä, kun tiesin jo mitä siihen tarvittasiiin. Lopulta hyppäsin isäni kyytiin ja huomasin, että viimeviikon pölyt ja huolet olivat jääneet johonkin kentän kulmaan mököttämään.

M&M yhdestoista hoitomerkintä

[Miira]

Jatko kakkonen oli juuri loppunut ja maneesin ovesta asteli pituiseni vaaleatukkainen tyttö. Myntti oli mennyt hienosti ja se hikoilikin, sillä kaksi peräkkäistä tuntia ottivat selvästi koville. Olimme sopineet tytön kanssa, että ottaisin Myntin pois tunnilta koska hänellä oli kiire lukemaan ruotsinkokeeseen. Hän ojensi ohjat minulle hymyillen ja vastasin hymyyn vienosti.
”Kiitoksia. Olikos Myntti kiva?” kysyin kävellessämme pihalla.
”Olihan se, tosi kiltti ja jotenki kauheen pehmee ratsastaa. Oikee söpöliini. Kiitti muute itelles kun voit auttaa ottamalla sen talliin”, tyttö hymyili ja reippaasti asteli tallipihan lävitse äitinsä luokse. Annoin tallissa Myntin kävellä itsenäisesti karsinaansa, niin uupuneelta se näytti. Otin satulan pois ensin. Sen alta paljastui hikiläntti ja vohvelikuvio, joka oli painautunut satulahuovasta.

Otin kuivatusloimen siksi aikaa Myntille päälle, että saisin satulan pyyhkäistyä satulasaippualla ja haalealla vedellä, sekä pestyä kuolaimet, turpiksen ja ristitettyä suitset.
”Miira hei! Siinähän sä oot, tsekkailin että ootko ylhäällä mutten löytäny... Laitatkos sää Myntille vähän helosania jalkoihin että mä ehdin mennä kattoo futismatsin? Myntin jalkoihin tuli eilen jonkinlainen pieni hankauma – ei siis mikään vakava – noista jännesuojista, kun auttamattomasti joku tyttö oli laittanu väärät suojat jalkaan eikä oltu huomattu sitä sit tarpeeks ajoissa”, Jaakko hihkaisi huomattuaan minut marssimassa ulos satulahuoneesta. Hänellä oli tuubillinen helosania kädessään ja nyökättyäni mies ojensi sen minulle.
”Sä oot hyvä tyttö”, mies totesi ja pörrötti punaisia hiuksiani. Aseteltuani ne takaisin paikoilleen, marssin takaisin Myntin karsinalle ja truikkasin helosania hieman sormelleni, josta valelin sitä runsain mielin tamman etujalkoihin.

Otin loimen pois ja selvitin ostamallani lasten harjalla hieman tamman omaa harjaa. Suin myös häntää sormillani ja tarkistin että muuten Myntin jalat olivat kunnossa – ei hankaumia, hiertymiä tai muuta jalkavammaa. Tämän jälkeen siirryin hyvin mielin yläkertaan.

”Onnea muuten Mappe kun päästi kuukauden hoitajaksi”, hymyilin leveästi nähdessäni tytön istumassa lokerohuoneessa, omalla kaapillaan ja näytin peukaloani ylöspäin tytölle. ”Oot hyvä pari Patronin kanssa.”
”Kiitti”, Mappe hymyili ilahtuneena ja kirjoitteli hoitopäiväkirjaan. Marssin omalle lokerolleni ja kaivoin pienet avaimet taskustani. Työnsin ne lukkoon ja sain kuin sainkin kaapin auki. Otin esille salaisen namipussini, paikallisesta pikkukaupasta ostetun Herkkuruukun. En ollut koskaan muulloin törmännyt tuonnimiseen karkkipussiin, mutta hyvältä se näytti ja sitäkin enemmän maistui. Survoin suuhuni hyvänmakuisia mansikkakaramellejä ja istahdin penkille.
”Mites Myntin kanssa?” Mappe kysyi iloisesti ja työnsi hoitopäiviksen sylistään.
”Äää, ihan hyvin. Sille oli tullu jotain hankaumia, joten laittelen sille varmaan paripäivää eteenpäin tota helosania jos Jaakko tai Anne sanoo niin. Mut meijän suhde on edenny tosivaiheeseen”, hymyilin ja nappasin rapisevasta paperipussista muutaman karkin lisää. ”Sä ja Patron?”
”Kuullostaa ihan joltain suhdekoukeroilta”, Mappe virnisti leveästi jutuilleni. ”No hyvin tää on musta alkanu, kun päästiin melkein heti kuukauden kaksikoks.”
”Se on aika hyvä merkki”, naurahdin ja tarjosin pari karkkia Mapellekkin.

M&M kahdestoista hoitomerkintä

[Miira]

Tutisin kylmästä kävellessäni vetisen tallipihan lävitse. Olin tänään joutunut tulemaan apostolinkyydillä tallille, sillä bussilinjan seuraavaan vuoroon meidän pysäkiltä olisi ollut tunti ja tallille piti päästä heti. No tunnissa sitä tänne kävelee, joten mielummin käyttäisin sen ajan hyväkseni. Avasin satulahuoneen oven ja kävelin sisään; ovea minun ei edes tarvinnut sulkea, sillä tuuli pamautti sen pian takanani kiinni. Heikkohermoisena säikähdin tietenkin kuoliaaksi kovaa pamahdusta. Rauhoituttuani moikkasin tuttavallisesti varusteita putsaavaa Ansqua ja hevoskuvastoa lukevaa Jennyä. Molemmat olivat tulleet minulle tutuiksi jo alkeiskurssilta, joten pienimuotoinen kaverisuhde oli kehittynyt välillemme. Tovin rupateltuamme lähdin katsomaan oliko Myntti tarhaamassa. Tallikäytävä oli hiljainen, eikä kuin muutamasta karsinasta kurkkinut hevosia. Riinan pää työntyi esiin kulkiessani ohi ja samassa Mynttikin kurkkasi karsinastaan. Se rouskutti muutamaa heinänkortta ja näytti tulleen juuri tarhasta ylle jätetystä sadeloimesta päätellen.

Ojensin käteni silittämään tammaa kaulalta ja siitä se nauttikin, sillä tuskin kovin moni ratsastajista jäi Mynttiä silittelemään tunnin alussa tai lopussa. Avasin sadeloimen kliksit ja otin sen pois tammalta. Vietyäni sen paikoilleen, nappasin karsinalle jätetystä harjaboksista kumisuan ja aloitin perusteellisen harjauksen. Sain myös kyykkiä pitkän tovin irrottelemassa kuivunutta mutaa tamman jaloista ja Myntti ehtikin jo hieman hermostua hommistani. Tarkistin myös jalat hyvin; käytin harvinaisen paljon aikaa kavioiden puhdistukseen ja tarkistin ettei pikkukiviä ollut päässyt kavioihin. Pyyhin vielä rähmät pois, selvitin harjan ja hännän sekä vanhalla rievulla sain sieraimet puhtaiksi. Taputin tyytyväisenä Mynttiä joka ei ollut pahastunut häärimisistäni ja lähdin satulahuoneeseen hakemaan huopaa, suitsia ja huopavyötä. Ajattelin tänään nimittäin juoksuttaa kevyesti, täydellisessä rauhassa sadeen rummuttaessa kattoa. Ehkä nousisinkin selkään, kenties?

Haettuani kypäräni päähän lähdin kävelemään maneesille. Myntti säpsähteli humisevaa tuulta ja välillä kovenevaa sateenropinaa, mutta rauhoiteltuani sitä silityksillä ja rauhallisella puheella tamma kenties unohti jotenkuten sateenropinan. Kävelin hetken kokouralla sen vierellä ja annoin Myntin edetä omaa vauhtiaan. Se kuunteli korvat heiluen ääniä ja pientäkin narahdusta maneesin kulmassa oli paettava viiden metrin laukkaspurtilla. Roikuin puolikuolleena perässä kahdeksannen spurtin loputtua ja pian kaaduinkin polvilleni tamman nykäistessä matkaan. Se pysähtyi jokaisen spurtin jälkeen kuin seinään ja seisoi pää kattoa kohden silmät ympäristöä tuijottaen.

”Äh, ei tästä tuu mitään”, mumisin käveltyäni Myntin luokse. Talutin sen maneesin keskelle ja annoin seisoa siinä niin että rauhallisella nukutusäänelläni puhuin sille viikostani ja tulevista suunnitelmista sun muista asioista, joista hevonen ei tosiaan voinut välittää. Myntti alkoi rentoutua ja pian olikin ylähuuli lerputellen rapsuteltavanani. Kokeilin uudelleen, ja nyt tamma kulki täysin eri asenteella. Säikähdykset saivat sen vain kohottamaan päätä, mutta kenties maailmasta oli tullut prosentin verran miellyttävämpi, jotta juoksutus voitaisiin aloittaa. Aloitin ravilla, ja suuta naksuttelemalla sain tamman siirtymään raviin. Löysäsin liinaa ja kävelin koko ajan tamman vierellä. Se pureskeli kuolainta ja ravasi kaula hieman kaarella. Mentyämme kahdeksan kierrosta otin tamman kiinni ja hidastin käynniksi. Käsiapuja käyttäen sain tamman kääntymään ympäri. Suunta siis vaihtui ja lähdimme eteenpäin jälleen ravissa. Ainoat äänet, mitä maneesissa kuuluivat, olivat hentoinen sateen ropina ja Myntin askeleiden töminä.

Ravailtuamme tähänkin suuntaan, otin tamman keskiympyrälle jossa aloin nostamaan laukkaa. Myntti laukkasi vauhdikkaasti ja välillä viskoi päätään puolelta toiselle niin että kuolaimet kolisivat. Muuten laukkaosuus sujui oikein hienosti. Yhtäkkiä kuitenkin taivas tiputti valtavan vesialtaan maneesin kattoon. Siinä samassa maneesin valot räpsähtivät pois päältä ja ehtihän siinä ikävä äitiä tulla, kun ulkonakin ilta oli jo pimennyt, eikä siis luonnonvaloa järin ollut. Tamma juoksi säikähdyksen vallassa pois keskiympyrältä ja nykäisi niin kovaa että liinasta jäivät palojäljet sormiini. Täysin sekaisin mennyt tamma laukkasi hämärässä maneesissa ja pysähtyi aina välillä, mutta näytti herkistyneen sen verran, että hengenvetonikin sai sen pomppaamaan metrin. Pakenin syrjemmälle jottei iso hevonen laukkaisi päälleni ja yritin saada sen rauhoittumaan, mutta ahdistunut hevonen on todella ahdistunut hevonen. Lähestyessäni sitä, se laukkasi pakoon tai korskui hermostuneena ja käänsi takapuolensa minulle. Mikä Mynttiin oli yhtäkkiä mennyt?

Vartin päästä, itkua pidätellen lähestyin tammaa, joka mulkoili minua silmänvalkuaiset vilkkuen. Sain kuin sainkin vihdoin otteen siitä ja ehdin viedä sen äkkiä maneesin ovelle. Kurkkasin ulos ja huomasin sateen kovenneen entisestään. Hoitajatyttöjä kipitti tarhoille hakemaan hevosia sisään kaatosateesta ja Jaakko näytti kaivaneen jostakin ikivanhan sydvestin, joka päässä marssi maneesille. Tuuli puhalsi hiukseni sekaisin.
”Menikö maneesista sähköt?” Jaakko kysyi vakava ilme kasvoillaan tullessani luokseni.
”Joo...” mutisin ja pidättelin tiukasti tamman ohjia hyppysissäni.
”Etkai ollu ratsastamassa?”
”Een, juoksuttamassa”, piipitin ja näytin vasempaan käteen jäänyttä juoksutusraippaa.
”Okei, no siis... äh, mee nyt sinne talliin Myntin kanssa”, Jaakko tuhisi hermostuneena ja ohitti meidät kipittäessään sulakkeiden luokse.

Myntti perässäni hölkkäsin talliin ja vein tamman käytävän perälle karsinaansa.
”Huhhuh, pelottava myrsky”, Britta totesi viereisen karsinan ovensuulta.
”Totta. Olinpahan vielä maneesissa, arvaa oliko Myntti kreisinä?” totesin ottaessani varusteita pois.
”Varmana oli, ajatella minkälaisia voltteja Riina olis tehny. Ite hain pari heppaa tarhasta, oli herkimmät kyllä niin sekaisin”, Britta huokaisi ja silitti etusormellaan Riinan turpaa. Jäin jutustelemaan käytävälle Britan kanssa ja harjailimme harjoja sekä puhdistimme varusteita siinä rupatellessamme. Myös muutama uusi hoitaja, Linnea ja Soffi, liittyivät jutusteluporukkaamme.

M&M kolmastoista hoitomerkintä

/ kuolin. kirjotin tätä aika pitkään, mutta silti tästä tuli aika kakku.

[Miira]

Usvaisen iltapäivän viimeiset tunnit olivat kellossa saapuessani vihdoin tallille. Huutelin Mynttiä tarhan portilta kuin tottelevaista pikku koiraa. Vuh vuh, tamma nosti päänsä nytkähti liikkeelle. Se oli ollut pari tuntia tarhassa ja näytti olevan kyllästynyt, sillä tarhaseuraa sillä ei näyttänyt tällähetkellä olevan. Kiinnitin Myntin naruun, ja talutin talliin katsellen että se oli kunnossa; ei ontunut tai ollut saanut haavoja. Hankaumatkin jaloista olivat hoidolla kadonneet. Syysloma kun vihdoin oli, hevosetkin saivat lepoa. Taputin Mynttiä kaulalle ja avasin tallin oven.

”Miira, tuutko meijän kanssa about puolentunnin päästä maastoon?” Pinja kysyi nähdessään minut.
”Ollaan menossa siis mä ja Pinja. Aateltiin mennä pellolle jotain perusratsastamaan. Voitais ehkä pompata muutama kaatunu puukin jos sellasia nähdään”, Salma hymyili Pinjan kyljestä.
”Jees, kai voisin tulla. En kyllä hyppää muuta ku jotain iihan toosi pientä”, naurahdin.
”Joo. Jos tuut joskus about puolentunnin pääst tonne kaapeille ni katottais vähän mitä tehdään?” Pinja hymyili. Ehdotus oli mainio, joten nyökkäsin.
”Me mennään hakemaan jotain evästä”, Salma totesi ja tytöt kääntyivätkin äkkiä etsimään ruokaa.

Vein tamman karsinaan, jossa harjasin Myntin perusteellisesti. Kaviot se nosti pienen vaivan jälkeen, mutta annoinpahan anteeksi. Tamma myös luimi, muttei näyttänyt uskaltavan panna vastaan. Laitoin lopulta Mynttiskän käytävälle, jossa se seisoi pää roikkuen. Syötin sille nopeasti vielä taskustani löytyneen herkkupelletin, jonka jälkeen hain kottarit ja talikon, sillä karsina näytti melko kurjalta. Heittelin kikkareet ja kosteikot kärreihin vauhdilla ja vein ne pois.

Palattuani, talsin yläkertaan, jossa Pinja ja Salma odottelivat.
”Ansqu liittyy meijän seuraan Reinon kanssa”, Pinja hymyili ja nyökkäsi tennareiden naruja avaavaa tyttöstä. Porukalla on aina kivempi mennä.
”Aateltiin että mentäis suunnilleen tälle karttaan merkitylle laukkasuoralle ja kierrettäis siitä joku tällänen pieni metsälenkki? Anne toi meille kartankin ja nää heijastinliivit”, Salma totesi ja näytti punaisella tussilla merkattua reittiä. ”Eväänä on täytekeksejä, pillimehut ja viinirypälenippu.”
”Käy mulle”, hymyilin ja kaivoin esille varusteeni. Otin myös fleecen sinisen takin alle. Kampesimme portaat alas ja kipitimme hakemaan hevosille varusteet. Tallista löytyi myös heijastinloimet parille ja kaikille heijastinpintelit tai suojat.

Varustettuani pikavauhtia tamman ja asennettuani heijastimet pinteleihin ja löytämäni turhan heijastinrintaremmin (huomaa; heijastin!) satulaan, lähdimme tallipihalle nousemaan selkään. Pinja oli vetänyt selkäänsä repun, jossa eväät ja kartta olivat. Eela tammaili, mutta kun ohi kulkeva Däni tuli vähän sanomaan ja pitämään kiinni, tuli siitäkin oikein somasti käyttäytyvä nainen. Kiristimme vyöt ja mittasimme jalustimet nopeasti, ja ne tehtyämme lähdimmekin jo reippailemaan kohti laukkasuoraa. Myntti kulki Reinon takana, Bonnien edessä. Eela kulki viimeisenä ja Pinja saikin pitää huolen etäisyyksistä. Alkukäynnit rupattelimme ja menimme vähän pitkillä ohjilla ravia, kunnes sitten vihdoin otimme ohjat kunnolla kätösiin ja lähdimme etenemään reippaasti.

”...sit Reino lähti laukkaamaan sillee hassusti ku sai juosta vapaana maneesissa ja me naurettiin Inkerin ja Loviisan kanssa ku hullut, se oli niin söpön näköstä ku herra rauhallinen otti vähän rajummin”, Ansqu selosti ja hymyili kuin naantalin aurinko.
”Kui söpöö”, Pinja hihitti ja taputti Eelaa sen käännyttyä kiltisti metsäpolulle.
”Hui, tääl alkaa hämärtämään”, Salma huikkasi. ”No, meillä on heijastimet.”
”Ja taskulamppu! Otin sen varalle”, Pinja hymyili ylpeänä ja kaivoi takkinsa kauluksesta esille kaulanauhassa roikkuvan led-lampun.
”Niin nähdään lukea karttaakin”, hihitin. Kieltämättä hämärä alkoi tuntua melko ahdistavalta, vielä kun liikkeellä olivat ehkä eivät niin maastovarmimmat kaverit. Reippailimme metsäpolkuja ja pellonlaitoja rupatellen ja otellen välillä ravia. Myntti tuntui olevan melko vilkas ja se hypähteli rauhattomasti aina pysähtyessämme vaikka karttaa lukemaan.
”Rauhotus tyttö, sulla ei oo mitään hätää”, hohotin hieman hikeentyneenä keikkuessani satulassa.
”Sano vaan tälle”, Salma huokaisi kävellessään ympyrää Bonnien kanssa, joka tuntui karkaavan satulan alta pomppimaan pellolle.
”Laukkasuoralle on matkaa vielä suunnilleen parisataa metriä, eiköhän vedetä se reippaalla ravilla!” Ansqu hihkaisi ja napautti pohkeet Reinon kylkiin.
”Jee, kohta pääsee irrottelemaan”, Pinja hihitti jarrutellessaan matkaan pinkaissutta Eelaa.

Hiekkapohjainen laukkasuora häämötti jo edessä ravatessamme reippaasti sitä kohti.
”L-a-u-k-k-a!!” Ansqu huudahti ja sai meidät kaikki antamaan laukkapohkeet. Pippurinen Bonnie pinkaisi matkaan ja sai Myntin pahastumaan kun tamma tuli toisen perään. Ratsuni keljuili ja pukitti pienesti, onneksi pysyin kyydissä ja perässä tulevalle Bonnielle ei käynyt mitään. Laukattuamme laukkasuoran ja vähän päälle, otimme raviksi. Ravia mentiin varovaisesti metsäpolulle. Ravasimme tovin, menimme hetken käyntiä ja ravasimme lisää. Ansqu hyppäsi vanhan puunrungon ylitse Reinon kanssa ja rymistelimme puskaratsastuksena pienen luonnontaimikon lävitse.

”Mahtavaa...!! Oon ihan läkähdyksissä, vaikka täällä on aika viileetä”, Pinja huokaisi onnellisena ja pyyhki hieman taimikosta mukaan tarttuneita lehtiä oliltaan.
”Jep. Kohta syödään eväät, eikö?” Nyökkäilimme Ansqun ehdotukselle.
”Mutta sitä ennen me mennään tästä uudelleen laukkasuoralle”, tyttö neuvoi ja osoitti vähitellen risukon seasta paljastuvaa hiekkasuoraa. ”Laukataanko vähän isommilla etäisyyksillä, niin päästään oikein kunnolla revittelemään?” Jälleen kerran mainio ehdotus!
Ravasimme suoralle ja arvoimme lähtövuorot.
”Numerolla yksi, kilpailee ystävämme Pinja hevosensa Étonnantin kanssa”, Ansqu selosti.
”Numerolla kaksi, kilpailee kuomamme Salma hevosensa Bonnie KN'n kanssa”, Pinja vuorostaan sanoi.
”Numerolla kolme, kilpailee kaverimme Miira hevosensa Mythril Daggerin kanssa”, Salma totesi iloisesti.
”Ja sokerina pohjalla, numerolla neljä, kilpailee johtohevosemme ratsastaja Ansqu hevosensa Raymondin kanssa”, totesin hymyillen. Ylpeilimme hienosti hevostemme satuloissa ja paistattelimme Hollywoodin salamavaloissa – tai siis melkein paistattelimme...
”Ja tämähän ei toki ole tanssii tähtien kanssa-ohjelman kilpailuesittely”, jatkoin virnistäen.

Kun kaikki olimme saaneet laukattua, pysähdyimme pienelle kiviröykkiölle ja söimme illan hämärtyessä eväät. Otimme hevosilta satulat ja kiinnitimme ne puihin mukaan tarttuneilla riimunnaruilla. Pian Pinja kuitenkin kalpeni kuin aave.
”Jestas! Kello on jo melkein seittemän!” tyttö huudahti hätääntyneenä. ”Kohta tulee ihan säkkipimeetä, eikä me nähdä sit mihin mennään.”
”Äkkiä nyt, satulat takasi selkään ja menoksi!” huudahdin ja kipitimme täyttä vauhtia hakemaan satulat läheisten puiden matalilta oksilta. Heitin satulan Myntin selkään, josta tamma ei tykännyt yhtään. Vinkvink, älä kiireile tämän hevosen kanssa. Myntti puraisi minua korvia luimien käteen ja parahdin hullun lailla tuntiessani lihani painautuvan yhteen tamman hampaiden välissä.
”Mitä tapahtu?” Salma kysyi tullen kiinnittämään Myntin satulavyön huomattuaan minut pitelemässä kättäni.
”Aijaijaija, Myntti päätti antaa hammashierontaa”, vaikeroin. Kipu kuitenkin lievittyi pikkuhiljaa ja pian nousimmekin kivien päältä satuloihin.

Kotiin palasimme vauhdikkaasti ravaten. Menimme myös sänkipellolla - jolla siis sai tietääksemme ratsastaa - hieman kiitolaukkaa jotta etenisimme hieman nopeampaa.

Saapuessamme tallipihalle vastaan sattui Topia ratsasteleva Anne.
”Oliko kivaa maastossa?” nainen kysyi hypähtäessään alas satulasta. Topi machoili hieman tammoille, mutta Anne sai sen käyttäytymään kuin herrasmies.
”Juu, superkivaa”, Pinja hihkaisi iloisesti ja halasi Eelaa. ”Vaikka mentiin vauhdilla, niin ei ainakaan vaikeesti.”
”Se on hyvä”, Anne hymyili tyytyväisenä.
”Joskus uudestaan, guys?” Salma ehdotti ja taputti valkoista vuokraponiaan.
”Jees, käy mulle”, Ansqu hymyili ja heittäytyi alas satulasta ja me muut perässä.
”Saa nähdä”, hymyilin salaperäisesti.

Veimme hevoset talliin ja otin Myntiltä varusteet pois.
”Lupaan, että toi oli sun ainoa superliikutus syyslomalla”, totesin levittäessäni kuivatusloimea hikisen tamman selkään. ”Muuten saat tarhata ja ehkä vähän tulla ratsastetuks.” Syötin tammalle porkkananpalasia ja autoin käytävän lakaisemisessa. Lopuksi otin loimen vielä pois ja suukotin tammaa, kunnes lähdin kotia kohti.

M&M neljästoista hoitomerkintä

[Anne]

Palkintoleiri - riimuratsastusta tarhassa




Myntti se vaan hankaloituu vuosi vuodelta. Ja kaatosadekin yllätti.

Spessu Miiralle!

[Miira]

Myntin musta harja kutitti kasvojani laukatessamme korkekasvuisella niityllä. Alla kiitävät heinäsuortuvat kutittelivat paljaita varpaitani ja auringon lämpö kuivatti uimisesta kastuneita käsivarsiani. Varusteeton tamma laukkasi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi ja hirnahti kuin satuhevonen. Kukkapohjaisella niityllä ei tuntunut olevan loppua...
”Miira! Miira!!” Mitä? Kuka minua huutaa? Tuskin sillä nyt on kummempaa väliä... Annoin Myntin laukata niin kovaa kuin se jaksoi ja irrotin käteni sen harjasta. Häh, kuka minua nyt tökkii? Poks.

Havahduin hereille matematiikanluokassa, vierustoverini Jennin tökkiessä minua vaaleanpunaisella lyijytäytekynällänsä. Käänsin pääni valkotaululle ja havaitsin opettajamme Kalle Heikkilän, tutummin Geometria-Kallen, katsovan minua kahdella leimuavalla silmällään paksusankaisten lasien takaa. Säpsähdin ja avasin punaisen matematiikanvihkoni äkkiä.
”Saanko kysyä, mitä vit...kummaa sinä teit?” hän totesi ja nosti paksuja kulmakarvojaan aavistuksen.
”Ajattelin”, mutisin hiljaa ja kirjasin ylös muutaman laskusarjan.
”Ajattelit mitä?” opettaja tiuskaisi ja kirjoitti tussillansa taululle kolmisivuisen läksyn.
”Kesää”, vastasin tylysti takaisin ja heitin kirjat reppuuni. ”Hevoskesää.”
”Heheh, vai että ihan sellaista”, hän nauroi ivallisesti. ”Jos et keskity kohta niin saat viettää kivan matematiikkakesän meidän pitkillä kesäkursseilla. Sunkin päähäs tarttuis jotain tietoa.”
”Kinosted”, mutisin ja nappasin reppuni tuolin selkänojalta. Marssin muiden ryhmäläisteni kanssa ulos luokasta ja työnsin jalkani tuttuihin ja turvallisiin Adidaksiin. Käytävälle jättämä tallilaukkuni tarttui käteeni ennenkuin jatkoin matkaani viikonlopunviettoon.

Kävelymatkan päästä hyppäsin heti bussiin, jossa tsättäilin muutamalle kaverilleni.
”Ei hitto Miira taas tallille!? ”
”Joop. Pitää mun ratsastaa Myntti näin perjantaisin, u know. (;”
”Lol Miira kasva, ei mitää tallil vietetä perjantaita. -.- Tuu vetää ees lärvit meijän kaa.”
”Nohyi en. Kenenkaa ees? Muutenki oon tääl myöhäseen, joten turha odottaa mua...”
”No ketä ny porukoita siinä lähikaupalla on, jotai Anna janemuut... Ei sit.”
”Bye, mun pysäkki tuli. Vetäkää kunnon lärvit jos haluutte, mua ei kiinnosta.”
Hyppäsin alas bussista ja reippailin vauhdikkaasti tallille. Ärsyttävä tunne, kun kavereista oli kaikista tullut alkoholiriippuvaisia. Eivät he nyt kunnon lärvejä vedelleet, mutta maistelivat siideriä ja ihkuttivat sitä jokaiseen suuntaan. Onneksi tallilla oltiin selvinpäin ja porukka oli reilua.

Rallatellen sujahdin talliin ja sitten nopeasti yläkertaan. Kaappihuoneessa heitin reppuni kaappiini ja tein tilaa myös tallikassilleni. Pipsa ja Selena istuivat omilla kaapeillaan.
”Mooi”, totesin hyväntuulisesti. ”Voitteko tulla mun kans kentälle ratsastaa?”
”Mun puolesta voin. Voisin ehkä liikuttaa Siken...” Pipsa tuumi kirjoitellessan Rotan hoitokirjaan.
”Mä en Pellaa liikuta, mutta jos te hyppäätte voin tulla valvomaan”, Selena totesi iloisesti.
”Käy hyvin”, totesin ja nappasin Selenan sylissä lepäävältä karkkipussilta muutaman makeisen.
”Kentälle varmaan?” Selena kysyi. Nyökkäsin. Kipitin vielä vaihtamaan ratsastushousut, niin pääsimme varustamaan hevosiamme ja Selena lähti valmistelemaan kenttää – sytyttämään valot, kokoamaan muutaman esteen...

Haettuani varusteet karsinalle hoidin tamman nopeasti. Tarjosin ratsulleni housujeni taskusta pelletin ja taputin sitä kaulalle. Kaviot Myntti nosti yllättävän hyvin, joten se sai maistella vielä kädestäni pelletinmuruja. Nopeasti keksin letittää tamman otsatukan ja söpöhän siitä tietenkin tuli. Vihdoin kautta lopulta nostin ruskean satulan pääni ylle ja siitä Myntin selkään. Suoristin satulan huopineen ja kiinnitin irrotetun satulavyön toiselta puolelta ja kiersin pään edestä toiselle puolelle. Sain sen toiseen reikään ja täten kehuinkin tammaa kiltisti. Näppärästi ujutin tammalle suuhun kuolaimet, ja se vastaanotti ne yllättävän nopeasti. Vedin niskahihnan korvien taakse ja nappasin otsatukkaletin otsapannan alta. Kiristettyäni remmit ja hihnat, otin vielä käytävältä suojat jotka liu'utin Myntin jalkoihin. Tarrat tiukalle ja taputus kaulalle. Asetin vielä omaan päähäni ratsastuskypärän ja nappasin raipan sekä hanskat. Nappasin ohjat kaulalta ja lähdin taluttamaan tammaa kentälle. Ulkona oli jo senverran viileää, että vastaan kävelevä Jaakko kehotti minua ottaman mukaani loimen loppukäynteihin. Sain mukaani jonkin loimen, jonka Jaakko kaivoi minulle nopeasti kaapista. Heitin sen Myntin päälle, mutten laittanut remmejä kiinni. Vihdoin pääsin menemään kentälle, jossa Pipsa odottelikin jo Siken kanssa.

Myntti pyöri noustessani selkään, mutta luojan kiitos Selena tuli auttamaan minua. Sääsin estejalustimet ja kiristin vyötä neljällä reiällä. Otimme loimen puoliksi pois, niin että se roikkui jotenkuten vielä lautasten päällä. Lähdin liikkeelle pitkin ohjin käynnissä, Selenan kysellessä mitä haluaisimme hypätä. Ilmoitin että jotain pientä, ainakin alkuun. Kulmissa Myntti tuijotteli mörköjä, mutta reippaalla eteenpäinkomennuksella nekin katosivat. Heitin pian loimen yhden estetolpan päälle ja lähdimme ravaamaan. Selena ilmoittautui valmentajaksemme.
”Miira, Myntti maleksii, hophop, ravi liikkuu eteenpäin”, hän totesi. Tänään Mynttiskän liikkuminen eteenpäin ei ollut kovin vauhdikasta, joten sain todellakin tehdä töitä että tamma viitsi nostella kunnolla jalkojaan. Tämä siis kostautui hienoisten hikipisaroiden merkeissä.

”Miira! Sun p-i-t-ä-ä lyhentää sitä hevosta!” Selena karjui huvittavasti. ”Muuten se kieltää esteillä.”
Mutisin jotakin takaisin, mutta muuten tyydyin napsauttelemaan tammaa pohkeilla ja raipalla. Menimme myös ravipuomit muutamaan kertaan niin että ohjaus petteli kun komensin eteenpäin, ja sitten vauhti hyytyi kun keskityin ohjaamaan. Vaikea elämä.
”Miira, se kieltää jos meet esteillä tommosta pullavauhtia. Ei näin!” Selena virnuili ja tuli antamaan pökköä pesään ajamalla hetken takaa. Sen jälkeen Myntti alkoi pikkuhiljaa liikkua ja pian ravasikin oikein hienosti puomit. Taivuttelimme hetken keskiympyrällä Pipsan kanssa Selenan keskiympyräklinikalla. Huomatuksia tuli pienistäkin virheistä, mutta niin ratsastus sitten paranikin.

”Hypätään nyt alkuun ihan pientä. Eli laitan tähän...puh...tälläsen sokeripalaestesarjan, eli näitä on neljä peräkkäin. Toiselle pitkälle sivulle laitan tälläsen ristikon - huh nää on painavia – niinsiis tälläsen sinikeltasen ristikon ja se siis hypätään sitten. Eli Pipsa ja Sikke menee tälle pitkälle sivulle ja Myntti ja Miira tälle. Pitäkää nää etäisyydet, joten pudotuksien ja kieltojen aikana ehtii väistää. Eli meette uralle sitten”, Selena neuvoi ja talutti hevosemme vastakkaisille puolille. ”Otetaan silti vielä pari kierrosta laukkaa uralla, ei esteille siis. Voitte lähteä liikkeelle.”
Raipan ja pohkeiden avulla nostin nopeasti laukan. Myntti yhtäkkiä kiihdyttelikin kuin raketti, joten sain pidätellä sitä runsaasti. Tamma rullasi hienosti ja taputinkin sitä huomaamattomasti.

”Sitten, voitte alkaa tulla. Eli Myntti alottaa sarjalla ja Sikke ristikolla.”
Ohjasin Myntin pikkuhiljaa käänsin Myntin kohti sarjaa.
”Miira, pidätä - pidätä - pidätä - ja päästä hyppyyn”, Selena huikkasi neuvoksi. Lähestymisestä tuli hyvä, mutta hypyt olivat vielä melko tahmaisia. Laukkasin vielä ristikolle ja se ylittyi tarzanloikalla.
”Sitten Miira raviin ja tee voltti tonne päätyyn. Sama Pipsalle. Eli ravivoltit päätyyn, siitä sitten pitkällä sivulla laukaksi”, Selena totesi ja korotti ristikkoa ja asetti viimeisen sokeripalaparin toisen palan päälle toisen sokeripalan. Puomi oli siis vinossa. Tehtyäni voltin, valmistelin huolellisen laukan noston ja nostin oikean laukan.
”Tulkaa nyt vaan toi ristikko. Sitten mennään vuorotellen tota sarjaa”, Selena jälleen ohjeisti.

Hypättyämme muutaman kerran ristikkoa, saimme Myntin kanssa hypätä sarjan, jonka Selena oli vaihtanut kolmeksi neljänkymmenen- ja kahdeksi viidenkymmenensentin pystyksi. Sikke ja Pipsa saivat harjoitella perusharjoituksia kentän keskellä; peruutusta ynnä muita.
”Mene ensin kierros laukkaa, niin että se varmasti rullaa. Voit mennä toisenkin jos on vielä epävarmaa, mutta kolmannella pitää jo tulla tähän.”
Laukattuani kaksi kierrosta reippaasti, käänsin tamman sarjalle. Tamman pää nousi melko korkealle ja jalat alkoivat haukata maata, mutta pidätteillä sain lähestymisen kohdilleen. Nojasin eteenpäin kevyessä istunnassa ja Myntti ponnisti sarjalle. Hypyt olivat kerrankin hyviä hyppyjä, korkeita vaikka pienistä esteistä olikin kyse. Taputin tammaa ja otin hetkeksi ravin.
”Laitan näihin vähän paremmat etäisyydet”, Selena totesi mietteliäänä ja laski askelia siirrellen esteitä. ”Niin että saan näistä kaikista kuuskymppiset. Sitten vaan laadukkaat lähestymiset ja vauhtia peliin. Äsken tuli vieläkin vähän hitaasti ne hypyt.... Ja nyt voit tulla.”

Laukka nousi hyvin ja jälleen kerran yksi rullauskierros teki poikaa. Käskin tamman sarjalle, joka odotti minua. Pidäte – pidäte – pidäte – päästä, hoin itselleni ja näin teinkin.
”Viimeinen ponnistus; tiputan nää muutamat puomit ja noi yhet tökin syrjään niin pääset kokeilemaan yltääkö yli rajojen? Eli kokeillaan yksittäisenä metriä. Ei oo pakko irrota, mutta irrottelua u know.” Jännitys muljahti vatsassani ja annoin hetkeksi pitkän ohjan, kun Selena siirteli puomeja kentän laidalle, missä ne olivat olleetkin. Pipsa kannusti kentän keskeltä nyt jo maastakäsin. Lähdin laukkaamaan ja annoin aluksi mennä hieman tahmeampaa. Pitkän sivun lopussa pistin reippautta laukkaan ja sitä vielä riitti.
”Hop!” huudahdin minkä kurkustani pääsin ennen hyppyä ja valtavalla kaarella tamma hyppäsi esteen yli, tosin puomi putosi, mutta valtava loikka se silti oli. Jysähdin satulaan ja Myntin ohjat lipsahtivat korville puuskuttaessani adrenaliinin virtaukseksta.
”Ette tajuukkaan mitä vauhtia toi äsken meni...” henkäisin napatessani ohjia sormiini. Taputin tammaa hellästi ja pysäytin sen estetolpalle. Nappasin loimen ja levitin sen tamman lautasille.

Taputin ja kehuin Mynttiä minkä käsistäni ja suustani pääsin. Kävelin viiden minuutin loppukäynnit Selenan ja Pipsan kanssa jutellen, kunnes hyppäsin alas satulasta ja vein tamman yöpuulle. Myntin ”vapaapäivä” olikin osoittautunut haastepäiväksi.

M&M viidestoista hoitomerkintä

[Miira]

PALKINTOLEIRILLÄ

Hyppäsin äkkiä pois bussin kyydistä ja kaksi kassia käsissäni roikkuen lähdin vaappumaan tallille. Korjailin horjuen korkeaa ponnariani jonka olin kiepsauttanut aamupäivällä valmistautuessani leirille. Mukanani olivat kahdet ratsastushousut, ratsastussukat, tennarit ja ratsastussaappaat, kypärä, pari hanskoja, kaksi raippaa, harja, sukkia, pitkähihaisia, hammastahnaa ja hammasharja... Lista oli kieltämättä melko pitkä. Toiseen kasseista olin survonut ratsastuskamppeeni ja toisessa olivat muut. Nyt olin vetäissyt ylleni tummansinisen kollegehupparin, vanhat adidakseni sekä mustat verkkarit. Astelin sisälle talliin ja suuntasin oitis oleskeluhuoneeseen. Anthon, Mappe, Catrina, Linnea, Fiia ja Reega odottelivatkin jo siellä. Viskaisin kassini huoneen kulmaan kertyneeseen kasaan ja ahdoin itseni sohvan reunalle istuskelemaan. Pikkuhiljaa koko porukka kertyi huoneeseen ja tunnelma alkoi käydä melko tiiviiksi. Luojan kiitos Anne kuitenkin tupsahti paikalle ja saimme homman käyntiin.

Keskusteltuamme hieman ohjelmasta ja jaettuamme nukkumapleissit, valtava lauma villejä hevoslapsia rynnisti omien ryhmiensä kanssa mökkeihin.
”Keittiömökkii, täältä tullaan”, virnistin tallustellessamme muiden huonetovereideni, eli Britan, Anthonin, Soffin, Catrinan ja Mapen kanssa mökeille.
”Tästä on tulossa huippukiva leiri”, Britta hymyili kantaen omia tavaroitaan kallellaan niiden painosta.
”Jepjep, neljä yötä tyttöjen keskellä, aika jeesjees sanoisin”, Anthon virnisti huvittavasti ja sai meidät tytöt hihittämään kiusaantuneina.
”Älä edes ajattele”, Mappe virnisti ja otti leikkimielisesti etäisyyttä poikaan.
”Hyyi, Anthon! Ei saa edes ajatella mitään sinne päin!!” Soffi vikisi nauraen.
”...se on se pojan villi mielikuvitus, u know?” Catrina totesi virnistäen ja tönäisi leikkimielisesti Anthonia kylkeen.
”Ajattelin kyllä pitää teidät villihevoset enemmänkin kurissa kuin flirttailla, mutta miten vaan te haluatte. Ja saatte tottua siihen ajatukseen että ajattelin lanittaa mun puhelimella”, nuorukainen näytti kieltään meille ja työnsi mökin oven auki.

Ryntäsimme sängyillemme, itse päädyin nukkumaan toisen punapään – suomennettuna Mapen – kanssa. Työnsin laukkuni sänkyni alle ja kiepsahdin sängylle. Kaivoin heti esiin omat söpöt kukkalakanani ja revin vanhat, suunnilleen koinsyömät raitalakanat pois.
”Kukkaishygienisti, vaai?” Anthon totesi minulle läheiseltä sängyltä.
”Sitä juuri”, totesin takaisin irvistäen muka ärsyyntyneenä.
”Mukavaa”, Britta mutisi kiehnätessään omaa peittoaan vasten. ”Oma sänky on just hyvä juttu.”
”Mielummin nukun omassa sängyssä kun jonkun vieressä”, Catrina totesi virnistäen ällötystään.
”Anthonin vieressä”, Soffi naurahti nostaen kulmiaan viekkaasti.
”Joo tervetuloa vaan”, Anthon virnuili ja heittäytyi sängylleen levittäen tervetuliaisiksi käsiään.
”Noup, never”, Mappe hekotti päätään pudistellen. ”Nevernevernever. Ennen ku tunnen sut vielä vähäsen paremmin, eh eh.”
Mielenkiintoisen keskustelutuokiomme keskeytti kuitenkin Annen ruokailupyyntö.
”Tää on niinq niin huippiksesta, Annepostia, tajuuttex”, Britta naurahti leikillä pissistellen.

Istuimme iloisesti rupatellen syömässä. Keittoihmisiä kun en erityisemmin ollut, meni se alas hetken nieleskelyn jälkeen, mutta maku oli kuitenkin melko hyvä. Anne ehtikin jo pelotella meitä että keittoon oli vahingossa lurpsahtanut naga morichia (ChiliWiki: Yksi maailman tulisimmista chililajikkeista. Ensijärkytyksen jälkeen infernaaliseksi nouseva polte ovat ikimuistoinen elämys!), joten sain säikähtää hieman, sillä tuliset maut olivat aina olleet minun kauhuni. Ruokamessuillakin minulla meni kyseistä chilijauhetta hiutale nenääni ja siinä sitten roikuin puoli tuntia vessassa vesihanan alla kärvistellen (tapahtunut tosielämässä). Kauhukuvia, hyi kamala. Annen muistutus tulevasta tunnista sai kuitenkin minut heräämään ajatuksistani ja vein likaiset astiat pois.
Marssin yksinäni mökkiin, jossa vaihdoin huomaamattomasti housuni ja nappasin mukaani kamppeeni. Myntti oli sisällä, joten marssin suoraan tamman karsinalle ja tervehdin sitä tuttuun tapaani iloisesti taputtaen. Tamma ei ollut kovin likainen, mutta silti aloin puunailemaan sitä pitkin ja voimakkain vedoin. Kaviot Myntti nosti taistelun jälkeen, mutta eipä se muuten sitten kiukutellutkaan. Otin harjapakin pohjalta muutaman kuminauhan, joilla letitin harjan ja otsatukan löysästi. Putsasin jälleen myös sieraimet ja irrotin muutaman kuivuneen mutakilimpin kaviokoukkutekniikalla kavion pinnasta. Hain vielä suitset ja varmuudeksi pintelit. Myntti otti kuolaimet hyvin suuhunsa ja vedin niskahihnan korvien ylitse. Tamma oli kuin kilpailuihin lähdössä; tosin ilman sykerökampausta, kiiltävää karvaa, kiillotettuja varusteita saatikaan kilpailuihin lähdössä olevaa ratsastajaa. Otsatukka vielä hyvin, muut remmit ja hihnat kiinni, n'ready to go.

Ratsastin ykkösryhmässä, joten siirryin heti maneesin puolelle. Nousin pallilta selkään ja hain heti hyvää istuntaa. Alkukäyntien jälkeen kokosimme ohjat ja haimme reipasta käyntiä. Myntti asteli oikein hienosti, reippaasti mutta ei kiirehtien, joten taputin sitä huomaamattomasti kaulalle. Se rentoutui melko hyvin niskastaan ja kulki muutenkin melko rentona ja notkeana. Luvan saatuani siirsin Myntin rauhassa raviin. Naksautin hiljaa suutani ja sipaisin jaloillani hieman taaksepäin, jolloin tamma lähti oikein hyvään, keskireippaaseen raviin. Myntti kulki melko hyvin, olin tyytyväinen ainakin tämänhetkiseen suoritukseen. Ympyröillä tamma kuunteli ja saikin selkoa minusta vaikka keikuin selässä varmasti hyvinkin mielenkiintoisen näköisenä.

”Miira, istut vaan rennosti syvälle sinne selkään ja hartiat rentoina... Nääin, hyvä”, Anne ohjeisti ja saikin oloni helpottumaan ravissa. Välillä olin keikahtaa alas, mutta onneksi tasapaino palautui juuri kun sille oli kovin tarve. Kiikuin selässä ja yritin pysyä mahdollisimman hyvässä istunnassa. Vaikka tosiaan tunnin tarkoituksena oli ratsastaa vakavasti, ei voitu säästyä naurunpurskahduksilta ja
”Halukkaat voi keventää jos jaksavat”, Anne virnisti. Itse otin säännöksi, että lyhyet sivut harjoitusravissa, pitkät sivut keventäen. Jaksoinkin melko monta kierrosta tällä taktiikalla.

”Okei, vaihdetaan vielä suunta jotta hevoset lämpeää toiseenkin suuntaan”, Anne totesi ja käveli reippaasti muutamien ratsastajien vierellä korjaillen istuntoja. ”Jalat taaemmas kaikille!! Ja reippaampaa ravia Miiralla, Myntti ei saa hidastella vaikka vaihdetaankin suuntaa. Hop, hop!”
Tasainen muistuttelu vauhdista riitti pitämään puhdasliikkeisen ravin Myntillä. Muutaman kerran pohkeidenannossa sain kokea muutaman laukkapompun, mutta meikän jarrurefleksit olivat rasvatut.
”Okei, sitten käyntiä pääty-ympyrällä pitkin ohjin. Voitte vaikka maata siellä selässä jos on lihakset ollu kovilla. Laitan tähän uralle pari puomia, jotka mennään laukassa. Niinkuin tiedätte, tähtäys keskelle ja reipas laukka. Kun ootte levänny parin kierroksen jälkeen, voitte jatkaa ravaamista uralla. Ja muistakaa kiittää hevostanne parilla taputuksella nyt.”

Myntti pärskähteli ja heittäydyin selälleni. Tamma ihmetteli hetken mutta taputettuani sitä hieman se totesi, etten ollut tekemässä mitään pahaa. Anne kantoi puomin paikoilleen ja pikkuhiljaa porukka siirtyi uralle. Myntti lähti reippaaseen raviin heti sinne päästyään.
”Ottakaa hyvät etäisyydet ja sitten valmistelkaa laukkaa uralla. Paikanvaihtoja jos etäisyydet käy lyhyiksi. Muistakaa väistää tätä puomisarjaa, eli uran kautta, ei uran sisäpuolelle. Jaa l-a-u-k-k-a.”
Myntti lähti laukkaan nopeasti ja tuntui että liuin sen lautasille tamman kiihdytellessä. Nopeasti kuitenkin sain jarrutettua ja koottuani itseni takaisin paikalleni.

Laukkasimme muutaman kierroksen kunnes uralaisten tuli hidastaa raviksi, ja ensimmäinen ratsukko sai luvan ylittää laukkapuomit.
Kun vihdoin tuli meidän vuoromme, ohjasin Myntin kohti puomisarjaa. Tamman huomatessa meidän suuntaavan puomeja kohti, nousivat sen korvat höröön ja tahti kiihtyi. Edessä ei ollutkaan mikään pikkuinen pomppu puomin yli, vaan Myntti ponnisti kaukaa ja jätti varmasti metrin verran ilmavaraa. Laskeutuessamme pää edellä – ei onneksi kaatuen – jäin roikkumaa toiselta jalaltani kiinni kaulaan. Mynttiskä hidasti raviksi ja lopulta pysähtyi, joten pääsin laskeutumaan rauhassa alas. Anne punttasi minut takaisin selkään ja tunti sai jatkua.
”Siinäpä vasta kenguru”, Anne naurahti iloisesti ja taputti Mynttiä kaulalle.
”Kyllä siltä ponnua löytyy. Jaksaa yllättää”, naurahdin hieman punastuneena ja palasin ravissa uralle. Sain mennä puomin vielä kaksi kertaa, jotka menivät kumpainenkin hyvin, tavallisella ylitysaskeleella. Sain palautetta toisella kerralla, että tamma hieman ryöstäytyi altani, mutta Anne kehaisi kolmatta hyppyäni, että se oli elegantti. Otimme jälleen käyntipätkän ja kiitimme ratsujamme.

”Nyt kun kaikki on ylittäny puomin, niin otetaan vielä pohkeenväistöä pitkillä sivuilla. Aloitetaan käynnissä. Eli pidäte, pohje, pidäte, pohje, kyllä te tän handlaatte”, Anne neuvoi. Myntti alkoi olla jo väsynyt, joten se kiukutteli peruutellen ja suoristaen itse itsensä. Reippaasti raipalla autoin hieman, ja siitähän tamma vasta lähtikin. Onneksi (tai aika nolostikin) Anne ajamaan sivullepäin jotta saisin edes jotain aikaiseksi. Menimme myös muutamia kertoja ravissa, Myntti hidasti ja ravasi vain sivuttain, mutta se ei minua haitannut. Se myös yritti muutamia kertoja pomppia pystyyn, mutta ne jäivät vain pieniksi yrityksiksi. Tamma oli tarjonnut minulle mukavan tunnin.

”Kiitos tytöt tunnista, sitten itsenäisesti kentälle. Älkää tehkö kovin rankkoja juttuja, joohan?” Anne hymyili ja kävi keräämässä muutamat lantakikkareet uralta. Laskeuduimme selästä ja reippailimme kentälle. Myntti ihmetteli toista ratsastuskertaa, mutta silti seisoi kiltisti paikoillaan. Ilta oli hieman hämärtynyt jo, joten pyysimme ohikulkevaa Jaakkoa käynnistämään kentän lamput.
”Okei hei kaikki! Nyt noustaan selkään ilman mitään palleja”, Pipsa ilmoitti iloisesti.
”Saa nähdä onnistuuko...” Linnea huokaisi ja hymyili vienosti.
Asetuin Myntin viereen ja nappasin tukon tamman ohuesta harjasta. Otin ponnistusvauhdin toisella jalallani ja kiepsautin sen äkkiä tamman selän ylle. Käsieni avulla nostin itseni selkään.

Lähdin käynnissä uralle ja otin isoja ympyröitä, joilla asetin runsaasti sisään. Siirtelin myös lyhyiksi sivuiksi raviin ja tein ravivoltteja. Rupattelimme niitä näitä tasaisin väliajoin, mutta pääosin kaikki olivat keskittyneet ratsastamaan. Lopulta nostin pidemmäksi ajaksi ravin. Kannustin Mynttiä menemään mahdollisimman kovaa pitkillä sivuilla. Irrotin käteni ohjista ja levitin ne vierelleni.
”Ppppainoapuutrreeenausssta”, tokaisin ravin pomputtaessa hieman. Muutamat muutkin kokeilivat ja pian lähes kaikki ratsastivat ainakin välillä painoavuilla. En jaksanut enään pitää käsiäni ylhäällä, joten asetin ne hetkeksi reisilleni. Olin kokoajan valmiina jarruttamaan ohjilla. Pamputin pohkeilla aina kun tarve oli, mutta muuten keskityin kallistumaan varovasti suuntaan johon halusin.

Palautin käteni ohjiin ja nostin laukan lyhyiltä sivuilta pitkänsivun keskelle. Muutaman kerran kurveissa tuntui siltä kuin korva olisi hiponut kentän pintaa, sillä Myntti ”slaidasi” senverran nopeimmissa käännöksissä. Pohjustat vain lentelivät.
”Laukka uralla”, Catrina kiljahti ja kannusti oman Frankinsa laukkaan. Kannustin myös Myntin laukkaamaan koko uralle. Laukka keinutti ja myötäsin minkä kerkesin. Otimme seuraavaksi yhteisvoimin käyntiä ja harrastin Ansqun ja Reinon kanssa hieman pariratsastusta. Menimme vieretysten ja ravailimme ympäri kenttää. Hauskaahan leirillä piti olla, joten emme tietenkään unohtaneet väärinpäinratsastusta, maailmanympärimatkoja tai naistenistuntaa.

Lopulta laskeuduimme selästä ja veimme hevoset talliin. Otin Myntiltä suitset päästä ja silitin sen pehmeää turpaa, ennenkuin se katosi juomakupin uumeniin. Suljin karsinanoven ja tassuttelin pesemään kuolaimet ja ristittämään suitset. Kävin pyyhkimässä löytämälläni mikrokuituliinalla hikipisaroita tamman kaulalta ja selältä. Lopulta marssimme Britan, Soffin ja Catrinan kanssa mökille, sillä Mappe ja Anthon ottivat vielä hevosiaan pois.

Mökissä vaihdoin asuni takaisin verkkareihin ja huppariin. Lepäilimme porukan kanssa tovin rupatellen tunnista kunnes marssimme iltapalalle. Lopuksi vetäisin ylleni vanhat petroolinsiniset yöpuvunhousut ja ison t-paidan, sekä kietaisin hiukseni suttuiselle nutturalle pääni ylle. Ja yöjuhlinta mökissämme sai alkaa.

PERJANTAI

Oli kummallista ajatella, että oltiin jo Seppeleen huippuhauskan palkintoleirin puolivälissä. Leiri oli mennyt melko sujakasti, ainakin kaksi viimeisintä päivää. Sunnuntai tuntui lähestyvän aivan totaalisesti liian nopeasti, mutta uskottelin itselleni että kyllähän tätä aikaa vielä riitti. Myntti oli toiminut leirin ajan hyvin vaihtelevasti, mutta olin silti tyytyväinen siihen että olin saanut viettää sen kanssa laatuaikaa. ...vaikka olinkin lentänyt selästä ja erimielisyyksiä oli ollut.

Tallipihalla kipusin Myntin selkään vanhalta kaljapullokorilta ja tyytyväisenä töksähdin satulaan. Kiristin vain vyön muutamalla reiällä ja sujautin valmiiksi sopivat jalustimet jalkaani. Vedin päälleni vetämän tummansinisen takin kauluksen leukaani ja asettelin itseäni paremmin satulaan. Viereeni parkkeerannut Loviisa hymyili iloisesti urhean Pampulansa selästä.
”Pitäkää sopivat välimatkat ja muistuttakaa jos jäätte jälkeen. Otetaan nyt vapaa järjestys, joten olkaa valppaina ettette mene liian häntään. Ja katsokaa vähän kenen taakse menette”, Anne neuvoi ja lähti etenemään Topin kanssa. Iso ori käveli valppaana maastoreitillä. Jotakin puheensorinaa matkassamme oli, mutta kukaan ei pitänyt kovaa ääntä: useilla meistä taisi olla pieniä ääniongelmia viimeöiden sekoiluista ja naurukohtauksista..

Ihailimme käyntipätkällä upeaa ruskaa ja luonnon syksyistä kauneutta. Maastot olivat vielä melko märkiä sateesta, mutta hevoset eivät onneksemme liukastelleet muutamia yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta. Myntti pärskähti innoissaan kun nostimme raviksi. Tamma oli hetkessä edessä kulkevan Reinon takamuksessa, mutta kun Ansqukin sai hevosensa vauhtiin, olivat etäisyydet automaattisesti hyvät. Ravatessa Myntti tuntui hieman hassulta, todella jäykältä siis. Menimme hieman reippaammin kohti maastoesteitä, joten pikkuhiljaa tammakin alkoi kulkea vapaammin ja pehmeämmin. Pian näimmekin jo maastoesteitä ja hevoset alkoivat pärskähdellä innosta.

”Jokainen hyppää viisi estettä. Rennosti vuorotellen”, Anne ohjeisti ja näytti kerran Topin kanssa mallia matalalla tukkiesteellä. Se ylittyi upealla, kaarevalla loikalla jonka jälkeen Topi pärskähti tyytyväisenä. Olimme Myntin kanssa kolmansia ja saimme hypätä muutaman tukkiesteen.
”Ja Miira, tule ihan rauhassa. Voit hypätä vaikka ravissa jos haluat, nää on senverta matalia, että kyllä Myntti siihen pystyis, jos vaan tarpeeksi vauhtia on”, Anne hymyili katsellessaan tarkasti kun ravasin tamman kanssa ensimmäiselle esteelle. Sen jalat pyörivät lähestyessämme, mutta pidätteillä se hyppäsi rauhallisesti ja laskeutuikin melko pehmeästi. Seuraavalle esteelle nostin laukan. Otin kevyen istunnan laukassa hieman aikaisemmin ja pohkeilla avustaen ylitimme hieman korkeamman esteen. Anne ohjasi minut kahden päällekkäinasetetun tukin muodostamalle esteelle, jolle lähestyessä Myntti malttoi kuunnella apujani ja nätillä hypyllä loikkasi yli.

Hypättyäni vielä pari estettä lisää, Anne hymyili tyytyväisenä ja käski takanani kävelleen Humun vauhtiin. Palasin paikalleni ja annoin melko löysän ohjan hetkeksi. Heitin jalustimet jalastani äkkiä. Tamma pärskähti ja ravisteli päätään. Katselimme muiden hypyt mielenkiinnolla ja venyttelin samalla itseäni kurkottamalla korviin ja häntään. Matka ei kuitenkaan ollut vielä ohitse.
Kun kaikki olivat saaneet hypättyä, lähdimme kohti Liekkijärven uimarantaa. Rauhallinen rupattelumme keskeytyi kun Anne pysäytti jonon ja ohjeisti meitä laukkaan.
”Ei aleta kilpailemaan, vaikka hepat haluaisi. Eli jos on varma siitä, että heppa pääsee edellisen ohi, niin saa ohittaa, mutta älkää alkako rallikuskeiksi. Kaikki laukkaa niin ettei takanaolevien pidä sitten mennä kiitävää pomppuravia”, hän hymyili ja lähdimme etenemään.
”Laukka!” Anne huudahti hetken kuluttua. Useat hevosista tunnistivat huudon ja lähtivät heti liikkeelle. Napautin Mynttiä pohkeilla pariin kertaan ja sitten raipalla, niin johan lähti. Tamman laukka oli aluksi epätasapainoista ja jalat tuntuivat olevan rusetilla, mutta hetken kuluttua asetuin aloilleni ja laukka tuntui vain keinuttavalta.

Laukkasimme mukavan matkan, niin että kaikki pääsivät irrottelemaan. Jono ei ollut muuttunut paljoa, joskin isoimmat hevosista olivat päässeet etuosaan ja pienemmät jääneet taaemmas. Ravasimme tiellä taputin tammaa hyväntuulisesti. Vastaan huristeli musta mersu, joten otimme käyntiin ja Anne pyysi käsimerkillä autoa hidastamaan. Myntti hypähti kävellessän pörisevän auton ohitse ja olin horjahtaa alas äkkiliikkeen voimasta, mutta upealla tasapainollani pysyttelin kyydissä. Auton jäätyä taaksemme, kuulin vain sen matalaäänisen moottorin laulavan ja tien rahisevan pyörien alla. Kaahareita täälläkin, hmph. Muutama muukin auto sattui tulemaan vastaan, mutta ne putputtivat valmiiksi jo sitä vauhtia, ettei niiden tarvinnut hidastella.

Otimme hetkeksi käyntiin siirtyessämme peltotielle. Taputin jälleen kerran Mynttiä ja sain vastaukseksi pään nytkähdyksen pärskähdyksen ohella. Tamma alkoi tuntua melko notkealta ja selvästi odotti, että pääsisimme laukkaamaan niin kovaa kuin jaloistamme pääsisimme. Huokaisin ja venyttelin vuorotellen käsiäni pyöritellen. Anne kääntyi Topin satulassa ja hymyili leveästi.
”Kyllä te saatte käyntipätkillä vähän puhua”, hän naurahti ja sai aikaan muutamia tirskahduksia. Pian juttelimmekin niitä näitä, muttei äänentaso ollut silti kova. Muunmuassa satulahuopien syysvärit olivat yksi isommista puheenaiheista – oliko se oikeasti tummanpunainen vai liila?

”Nyt tytöt – ja Anthon -, laukkaamme kevyessä istunnassa. Tässä saadaan irroitella ja mennä niin kovaa kuin lähtee. Jos tuntuu, ettei ratsu ole hallinnassa, pidätteet ja raviin. Jatkakaa sitten laukassa”, Anne totesi vihdoin. Vatsassani muljahti: ajatuskin siitä että Myntti vauhkoontuisi, sai minut värähtämään. Taputin sitä varovaisesti kaulalle ja valmistauduin henkisesti.
”Lähdetään! Laukka!” Anne huudahti. Myntti säpsähti hereille horroksestaan ja lähti kuin salama eteenpäin. Tuuli vain vikisi korvissa kun hevoset laukkasivat niin että sisäelimet vaihtoivat paikkaa. Jarrutin hieman Mynttiä ja sain kuin sainkin sen kuulolle. Kevyt istunta oli mitä helpoin. Loppujarrutuksessa Myntti liukui metrin verran mutaisuuden takia ja säpsähtikin sitä hieman.
”Sitten käyntiä eteenpäin. Hepat voi vähän nostella jalkoja ravinomaisesti, mutta antakaa kuitenkin aika pitkä ohja”, Anne hymyili ohjatessaan Topia mutaiselle pellolle.

Järjestys muuttui sekalaiseksi ja hevoset kävelivät ikäänkuin laumassa. Myntti pärskähteli ja itse kuuntelin hymyillen litisevää ääntä, kun hevosten kaviot osuivat pohjamutiin ja nousivat sieltä pois.
”Hui, toi laukka oli superhurjaa”, Catrina totesi Frankin selästä onnellisena.
”Yap. Mentiin kyl niin kovaa etten varmaan koskaan oo ennen menny”, Mappe virnisti.
”Mutta todellakin kaikki nauttii siitä!” Salma hymyili ja halasi epäilevästi luimivaa Bonnieta.
”Mut mihis nyt?” Taru kysyi edessä kulkevalta Annelta.
”Mennään kyläkaupalle päin ja sieltä sitten tallille”, Anne vastasi hymyillen.
”Guud. Oon jo aika puhki”, Anthon puuskahti Taigan selästä.
”Anthon, ei sitten kukaan muu”, virnistin ja huokaisin syvään.
Jatkoimme matkaamme kyläkaupalle ja iloinen puhe jatkui jälleen.

”Hui, aavemaistaö. En tykkää aaveimaisesta tunnelmasta, se on niin spooky”, Reega huikkasi oman suomenhevosensa selästä ja hymyili hieman vaivaantuneena.
”Täähän on pahamaineinen aavekapunki”, Selena pelotteli ja sai jotkut hihittelemään.
”Uskotaan, uskotaan”, Inkeri nyökkäili heilutellessaan jalustimista vapautettuja jalkojaan.
”Vois ollakkin! Nythän halloween lähestyy...tappajat ovat tulleet!” Pinja virnisti.
”Uskokaa hei, me ollaan senverran vanhoja ettei mee ihan kurkusta alas”, Britta naurahti.
”No kauhuleffat on kyllä aina sellasia aavemaisia ja suuri osa meistä ei tykkää kauhuleffoista... Siis kyllä jotkut tykkää mutta ei kaikki!” Pipsa muistutti viisaasti.
”Vielä puuttuu sellasia elokuvatehosteita niin tää on ku joku hylätty kaupunki. Vedetään vähän noita seiniä alas ja rikotaan akkunoita”, Linnea ehdotti.
”Hyvä idea”, Mappe naurahti ja heilautti punaisia hiuksiaan kypäränsä alta.
”Älkää lapset unohtako nyt niitä aivoja narikkaan. Tollanen ajattelu on ihan hullua”, Fiia naurahti ja nousi matalan ylämäen ajaksi kevyeeseen istuntaan muiden tavoin.
”Mun aivot pysyy ainakin hyvin tän kypärän alla”, Soffi totesi naurahtaen.


”Ravi!” Anne huudahti ja siirryimme yksi kerrallaan raviin. Kevensin minkä jaloistani pääsin, sillä tamman ravi oli jostain syystä todella kiireistä. Ravailimme tovin kunnes nostimme jälleen laukan. Laukkaa mentiin hetki, sellaista melko rauhallista laukkaa. Kaikki hevoset puuskahtelivat työntäessään itseään jaloilla eteenpäin. Otimme seuraavaksi käyntiä, jolloin jälleen mielenkiintoiset aiheet puuskahtelivat puskista suihimme.
”Kuinkakohan metriä lakunauhaa sais kympillä?”
”Mitä tapahtuis jos toi puu kaatuis tossa ja nyt?”
”Mikäköhän on mun ranteenympärys?”
”Löytyykö netistä ohjeet purukumin tekemiseen?”
”Rajottakaa vähän”, Anne nauroi jonon kärjestä kuunnellessaan juttujamme.

Laukkasimme hetken jälleen, jonka jälkeen otimme pienen hektosen ravia.
”Nyt käyntiin kun tullaan oikeelle tielle”, Anne totesi ja siirryimme käyntiin. Hevoset pärskähtelivät uupuneina ja roikottivat päitään matalalla. Pääasiassa tien ympärillä oli leveää ojaa ja sitten peltoa, välillä erilaista ympäristöä, mutta välillä tuli kohtia joista pääsimme pellolle.
”Mennään pellolle ja ravataan siinä aika reippaasti. Meillä on kuitenkin tallille vähän matkaa. Ja voi siirtyä vähän sivummalle laukkaamaankin jos siltä tuntuu. Mutta kaikille yhteiseksi: käyntiin tuolla tuon katajan luona”, Anne totesi. ”Ja laukkaa saa nostaa vasta kun sanon niin.”
Jouduimme hyppäämään pienen ojan yli, mutta jokaiselta – myös shettiksiltä – se luonnistui hyvin. Pelto litisi hieman, mutta vähemmän kuin äskeinen pelto.

”Ravi!” Anne huudahti. Lähdimme liikkeelle ravissa, jossa hevoset pärskähtelivät ja hidastelivat. Myntti oli hieman hyytynyt, mutta muistuttelin sitä raipalla ja maiskautuksilla.
”Ja laukan saa nostaa!” Jonon kärjestä kuului ja muutamat poneista, sekä minä siirryimme sisemmäs pellolle. Annekin nosti laukan mutta meni Topin kanssa hyvin rauhallisesti.
”Äää!” Britta inisi hieman vauhkoontuneen Hypen selästä. Hevonen loikki pitkiä hyppyjä ja piti päätänsä hätääntyneenä korkealla.
”Pidäte, pidäte, pidäte! Rauhoita!” Anne huudahti neuvoksi. Luojan kiitos, ystäväni sai komean ratsuna rauhoitettua ja palasi ravijonoon hengästyneenä. Me muut laukkasimme katajalle asti ja jäimme odottamaan perässä tulevia, joilla ei kuitenkaan kauaa kestänyt. Palasimme hetkeksi tielle ja siitä sitten takaisin pellolle, sillä siinä olisi mahdollista edetä vielä ravissa ja laukassa.

Tallilla hyppäsimme alas selästä ja talutimme valtavana vyörynä hevoset talliin. Myntti oli uupunut ja hikinen, joten pyyhin sen märällä mirkokuituliinalla vietyäni varusteet paikoilleen. Ruokimme hevoset parilla porkkanalla ja lähdimme porukkana valmistautumaan leiribileisiin.

M&M kuudestoista hoitomerkintä

[Miira]

”Mitä tehdään?” oleskeluhuoneen sohvalla rötköttävä Anthon tuhisi löytämänsä fleeceviltin alta. Selasin jotakin ikivanhaa Hevoshullun jouluekstraa mietteliään ja katselin ihania talvikuvia, joissa lumi pöllysi ja tonttulakkeja vilahteli paikasta toiseen.
”En tie. Myntti on ollu nyt tunnin tarhassa ku se vietiin sinne tuntien jälkeen. Pitäis olla vielä ainakin puoltuntia niin voisin hakee sen ulos...” tuumin ja työnsin lehden sivuun.
”Mennäänks vaikka ööm...pesee varusteita? Taigan varusteet on näin syksyn jäljiltä aika kuraset”, Anthon ehdotti huokaisten raskaasti ja kääntyi istuma-asentoon sohvanreunalle.
”Käy mulle ainakin”, hymyilin ja nousin kankeasti pöydän äärestä. Noustessani vilkaisin ikkunasta ulos ja huokaisin ihastuneena. Lunta oli turputtanut jo monta senttiä, eikä pihan ruohotupsuja enää näkynyt. Ihana valkoinen talvi – eli myös joulu – oli tulossa!
”Ulkona on tosi kaunista”, totesin ja autoin Anthonin ylös sohvalta.
”Jep. Ponit tykkää kun sataa vähän lunta silmäniloksi”, poika virnisti ja marssimme hakemaan varusteet satulahuoneesta. Talli oli melko hiljainen, sillä seuraavat tuntilaiset eivät vielä olleet tulleet tallille ja hoitajat roikkuivat maneesissa.

Lorautin kolmeen vatiin haaleaa vettä Anthonin kaivaessa satulasaippuaa ja sieniä esille. Istahdimme pesukarsinaan raahatuille kahdelle pallille ja aloitimme kumpikin satulasta. Otin jalustinhihnat pois, niistä sitten jalustimet ja jalustimista vielä jalustinkumit. Heitin jalustinkumit yhteen vadeista ja hieroin niitä hieman peukalollani.
”Kuvittele kuinka paljon kaikkia ihania lantabakteereja sä just nyt hierot sormillas pois”, Anthon nauroi ja heilautti ruskeita hiuksiaan sivulle silmiltään.
”Hyi”, totesin nyrpistäen nenääni ja nauroin päälle. ”Mutta tää on jokahoitajan velvollisuus.”
”Jep. Mutta hyvässä seurassa varusteiden putsaus ei sekään oo niin kamalaa”, poika virnisti.
”Vielä ku ois jotain ruokaa jota vois syödä, nyyh”, voihkaisin kostutellessani satulaa sienellä.
”Ootko varma että haluisit noilla lantasilla sormillas syödä jotain?” Anthon kysyi toista kulmaansa viekkaasti nostaen. ”Jos siis jotain sormillasyötävää tarkotit.”
”Välitän-hygieniasta-aivan-liian-paljon.fi”, naurahdin ja pyyhkäisin satulasaippuaa pienestä askista.
”No ei sille aina oo aikaa mun tapauksessa”, nuorukainen virnisti. ”Joskus vaan tulee mietittyä että mitä kaikkea me oikeest ollaan survottu joskus lapsina suuhumme.”
”Esimerkkinä gourmemadot, liukuportaiden kaide ja keltainen lumi”, nauroin muistellen äidin kertomuksia lapsuuden herkuistani. Esimerkiksi terassin kaide ja kaukosäädin kuuluivat suosikkeihin.

Käytyämme kuumimmat tallijuorut läpi ja rupateltuamme tuntiratsastajista, siirryimme kumpikin suitsiin. Purin Myntin suitset ja aloin kostuttelemaan niitä kevyesti.
”Jos saisit, ostaisitko Myntin itelles?” Anthon kysyi.
”No voisin ostaakkin. Tai siis jos ois aikaa, kokemusta ja rahaa vähän paremmin. Myntistä ei nimittäin koskaan tiedä mitä se keksii”, hymähdin. ”Ostaisitko ite Taigan?”
”Ehkä ehkä, en ihan tiiä riittäiskö munkin tapauksessa tuo aika hevosenomistamiseen. Se kuitenkin vie yhden osan sun elämästä, kun suunnilleen joka päivä pitää käydä tallilla”, hän virnisti leveästi.
”Tytöt mielessä”, nauroin ja hieroin satulasaippuaa suitsien avoimina retkottaviin osiin.
”Voi ollakkin”, Anthon naurahti viekkaasti. ”Vähän niin ja näin tänpuolen asiat.”
”Mullakin, heh. Alotetaan suhde ja sit viikon jälkeen sanotaan et on löytänyt toisen naisen”, tuhahdin hivenen huvittuneena. Ainakin omassa koulussani niinsanotut yhdenyön jutut olivat selvästikin todella in. Itse olin nimittäin joutunut kuuntelemaan itkunpurskahduksia kavereiltani viimeaikoina entistäkin enemmän. Ja aina, siis aina, syynä olivat pojat. Boys, boys, boys.

Puhdistettuamme varusteet veimme ne siisti paikoilleen ja siistimme yhdessä satulahuoneen; raipat telineeseen, roskat lattialta, suitset oikein ristitettyinä ja satulat oikein päin. Tämän jälkeen siirryimme takaisin yläkertaan, johon Salma ja Pipsa olivat käyneet lepuulle.
”Kai te osallistutte niihin pikkujouluihin?” Salma hymyili leveästi hörppien lämmintä punaisesta mukista. ”Kaikkea hauskaa olis luvassa.”
”Mä ainakin”, totesin iloisesti ja venyttelin käsiäni. ”Pikkujoulut on kivoja.”
”Mä en oo vielä varma”, Anthon totesi ja hyppäsi Pipsan viereen sohvalle. ”Mutta varmaan?”
”Hyvä! Mitä enemmän porukkaa, sitä hauskempaaa”, Pipsa hymyili iloisesti.
”Totta”, sanoin ja kompuroin tieni ikkunalle. Katselin kuinka pimeässä illassa lumihiutaleet kertyivät kimalteleviksi timanttikinoksiksi. Talvi oli kieltämättä tulossa.

Juttelimme kymmenisen minuuttia yhdessä kaikennäköisestä, kunnes totesin että olisi aika lähteä hakemaan Mynttiä tarhasta. Marssin laittamaan kengät jalkaani ja vetämään talvitakkina käytössä olevan paksun tummansinisen talvihupparin päälleni. Vedin lappalaislapaset käsiini ja marssin alakertaan hakemaan riimunnarua. Tallikäytävällä Pinja ja Eela tulivat minua vastaan ja ilmoittivat, että Myntti oli vielä Bladen kanssa tarhassa. Nappasin käytävän reunalta mukaani kaksi riimunnarua ja lähdin hakemaan äitiä ja tytärtään tarhasta. Hentoinen iltapakkanen puraisi poskiani astuessani ulos tallista ja lähtiessäni hienoiseen lumisateeseen kohti tarhoja. Ohut lumivaippa narskahteli kenkieni alla ihanasti. Kävellessäni tarhoille kuulin hiljaista hirnahtelua.

Ilta oli kieltämättä todella pimeä, mutta onneksi tallin valot osuivat vielä tarhoillekkin. Tammat olivat portilla odottamassa, joten sain ne helposti kiinni. Hymyilin tajutessani, että Myntin selässä oli sen uusi toppaloimi. Taputin kumpaakin ja avasin portin niin että pääsimme ulos.
Tallille matka tuntui ihanan pitkältä. Blade käveli rauhallisesti ja nuuski selvästi pakkasta. Myntti sensijaan hieman ihmetteli kun ympäristö oli muuttunut valkoiseksi, muttei keksinyt kepposia. Se vain käveli rauhassa eteenpäin ja pysähtyi välillä katsomaan pientä lumikasaa. Ne olivat yleensä toisiensa vastakohtia, mutta nyt minusta tuntui selvästi siltä että seurassani olivat äiti ja tytär.

Päästettyäni kummankin lepäämään karsinaansa, palasin Myntin luokse ottamaan loimen pois. Avasin remmit ja soljet ja vedin loimen alas selästä. Myntti nyökytti päätään ja sujahdin ulos karsinasta. Työnsin oven kiinni ja vaivalloisesti laitoin sen lukkoon. Vein loimen paikoilleen ja kävin vielä sanomassa Myntille hyvät yöt porkkanan merkeissä.

M&M seitsemästoista hoitomerkintä

[Miira]

Ratapiirros

Viisikymmensenttinen punavalkoinen pystyeste lähestyi. Pidäte, pidäte, pidäte, hoin itselleni hiljaa. Tamma nousi hyppyyn kevyesti, mutta suureksi surukseni kuulin kolahduksen takaani.
"Ei tippunu!" Britta huudahti iloisesti kentänlaidalta.
"Parempi olis", naurahdin ohi mennessäni. Seuraavana vuorossa oli sininen kuudenkymmenensentin pysty reunapuomeilla. Myntti loikki kuin kenguru, mutta sai sovitettua itse askeleet. Hyppy oli korkea ja jysähti äkkiä maahan, mutten välittänyt sen kummemmin vaan ryhdistäydyin satulassa ja jatkoin matkaa. Epätasainen sarja oli kulman takana, joten otin pari pidätettä jo nyt. Ensimmäinen, kuusikymppinen, ylittyi normaalilla perushypyllä. Nelikymppiset ylittyivät keinahdusaskeleella. Seuraavana oli seitsemänkymppinen pysty reunapuomeilla. Myntti lähestyi tälläkertaa rauhallisesti ja sai kauniin hypyn aikaiseksi. Vielä viimeiseksi piti suorittaa laukkapuomit, joilla lämmittelyvaiheessa Myntti oli kolistellut enemmän kuin tarpeeksi. Käänsin vauhdikkaasti tamman puomeille ja se pysähtyi kuin seinään juuri ennen niitä.
"Raippa!" Britta kailotti. "Raipparaipparaippa!"
"Joojoo", mutisin takaisin ja annoin hieman raippaa Myntin ahterille. Se jatkoi laukkapuomit ravissa hieman kompastellen, mutta sain sentään radan loppuun.

"Miira, tuu uudestaan", Britta ilmoitti ja kävi korjailemassa puomit.
Toisella kierroksella, positiivisena yllätyksenä Myntti pyrki itse eteen, mutta meno oli silti mukavan rauhallista.

M&M kahdeksastoista hoitomerkintä

[Miira]

”Miira, ootko sä tästä nyt ihan varma?” isäni kysyi vaivaantuneena seisoessaan keskellä maneesia.
”Täysin. Sovittiin tästä Annenkin kanssa”, hymyilin ja kiristin vyötä muutamalla reiällä. ”Dodiin, nyt isukki vaan kypärä päähän ja selkään. Roikun varmuudeks tuolla satulassa, mutta uskon että pääset ihan hyvin Myntin kyytiin tältä jakkaralta. Ja muista – et jysähdä sinne.”
Isä nyökkäsi vaiti ja kipusi kahden askelman miniportaille. Tökättyään jalkansa jalustimeen roikuin kuin mielipuoli kaikin voimin satulassa, ettei se kiepsahtaisi pois paikoiltaan. Isä laskeutui satulaan pienellä tömähdyksellä, mutta Myntti pysyi rauhallisena. Autoin isää kiristämään vyön ja säätämään jalustimet sopiviksi. Seuraavaksi hain maneesin laidalta liinan ja kiinnitin sen tamman kuolaimeen.
”Tästä on tulossa sun elämän hauskin nelkytviisminaa”, totesin iloisesti ja lähdin Myntti vierelläni kävelemään. Liina sai roikkua löysänä ja neuvoin isää istumaan oikein.
”Selkä suorana, jalat rentoina ja pitkinä, muista kyynärpääkulmat ja ne kiinni kyljissä. Hyvä isä, sähän oot luonnonlahjakkuus. Vielä liikut sen satulan mukana...näin! Jees!” neuvoin.

”Nyt ota ohjat käteen. Merkkasin maalarinteipillä noihin että mistä sun pitäis ottaa kiinni. Sit kämmenet auki, ohjat väliin, rocknrollkädet ja sitten nekin alas. Hyvä. Pidät kädet vähän harjasta ylöspäin, nyrkit pystyssä”, ohjasin jälleen. Otin pari askelta etäisyyttä ratsukosta ja löysäsin jälleen kerran narua. Itseasiassa isä ei näyttänyt yhtään alkeistuntilaiselta.
”Nyt sä olet isä käytännösä omillas. Ohjaat vaikka niistä ohjista. Niinkuin tiedät, normaalisti ohjataan pääasiassa pohkeilla, mutta kun tää on tällänen pikatutustuminen ratsastamiseen niin saat ohjata ohjista. Oon kuitenkin tässä liinan päässä koko ajan”, totesin. ”Kädet rentoina...”
”Yritetään”, isä mutisi hiljaa ja kiehnäsi hetken satulassa hakien parempaa istuntaa. Myntti käveli rauhallisesti ja korvat hörössä. Selvästi se aisti tilanteen, ettei tarvinnut säikähdellä. Kävelimme pari kierrosta ihan vain normaalisti ja autoin isää löytämään tasapainon.

”Nyt kokeile keventää satulassa. Tuun tähän viereen, niin sun ei tartte keskittyä ohjaamiseen. Eli ylös, alas, ylös, alas. Älä jysäytä selkään, vaan ihan rauhassa. Eli jalkojen varaan, takaisin satulaan ja niin edelleen. Voit päästää nyt ohjatkin käsistä ja ottaa harjasta tukea, jooko?”
”Käy”, isä totesi ja alkoi keventää. Tahti oli hyvä, joten pysyin hiljaa. Korjasin hieman käsien paikkaa ja muistutin että jalat sojottavat pitkinä alaspäin. Myntti ihmetteli käyntikevennystä, muttei keksinyt kiusoitella mitenkään. Lopulta otin jälleen pari askelta poispäin ja kävelin naru löysällä. Isä ei ottanut ohjia käsiin, mutta Myntti näköjään tiesi kiertää uraa ja pysyä käynnissä.
”Jaksa vielä kierros, sitten kokeillaan ravia”, totesin kannustavasti. Isä nyökkäsi huomaamattomasti ja puuskahti raskaasti. Hän oli kieltämättä lahjakas siihennähden, että hän oli ratsastanut vain pari kertaa elämässään siskojensa vuokrahevosilla joskus vuosia sitten.

Kävelin kiinni kuolaimeen ja taputin tammaa.
”Sitten, ota ohjat käteen. Istu pakaroilla ja nojaa hippusen taakse. Kädet ja jalat rentoina”, neuvoin. ”Nyt otetaan ravia. Kevyet pohkeet – eli jalat kylkiin – kun nostetaan ravia. Istut syvälle satulaan, vaikka pomputtaakin ehkä. Pidän nyt ihan tästä läheltä kiinni, joten saan pysäytettyä. Sano vaikka...vaikkavaikka...stoppinappi, kun on tarve jarruttaa. Voit tietenkin myös vetäistä ohjista, kunhan ensin huomautat minulle”, virnistin. Lähdin hölkkäämään ja isä antoi pienet pohjeavut Myntille. Tamma lähti aluksi kaasuttamaan mutta ravin vauhti tasaantui pian. Isä pomppi selässä kuin superpallo, joten otin Myntin käyntiin. Isä katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”No miltä tuntui?” kysyin.
”Ihan hyvältä, pompin vaan melkoisesti”, isä naurahti.
”Okei. Voidaan vähentää ehkä pomppimista, jos istut takataskuilla. Eli viet lantiota vähän eteenpäin. Näin! Hyvä isä! Lähdetääs uudelleen raviin”, totesin. Isä nosti itse ravin ja osasi ohjatakkin tammaa. Pysyin silti vielä vierellä ja hölkkäsin naamani punaiseksi.

”Okei, seuraavaksi tehdään pysähtymisharjoituksia. Oon täällä suunnilleen viiden metrin päässä ja mennään käynnissä. Aina kun sanon...jarrujalka, jarrutat ja pysähdyt. Eli vedät tasaisesti, rauhassa ohjista. Seisot runsaat viisi sekunttia paikoillaan ja sitten kevyillä pohkeilla eteenpäin. Alotetaan”, neuvoin. Kävelytin tamman pitkälle sivulle ja etäännyin ratsukosta.
”Jarrujalka”, totesin rauhallisesti. Isä veti ohjista äkillisesti ja Myntti veti päänsä äkkiä ylös.
”Isä, rauhallinen ja tasainen jarru. Jatka matkaa”, vinkkasin. ”Jarrujalka.”
Isä veti jälleen ohjista, mutta nyt rauhallisesti. Myntti hölläsi käynnin vauhtia ja lopulta pysähtyi.
”Hyvä. Pidä vielä kädet vähän rennompina ja alhaalla.”
Matka jatkui jälleen käynnissä. Nyt annoin ratsukon kävellä vähän pitempään.
”Jarrujalka”, totesin jälleen. Isä jarrutti tasaisesti ja vilautin positiivisen peukaloni hänelle.
”Kokeillaan ravista. Eli jarrutat, ei tarvitse pysähtyä”, vinkkasin. ”Sitten päästään keskiympyrälle.”

Isä hölskyi Myntin ravissa ja osasi jarruttaa kun oli tarve.
”Jarrujalka”, virnistin ja nyökkäsin isän suuntaan. Hän veti rauhallisesti ohjista ja parin raviaskeleen jälkeen Myntti hidastikin käyntiin.
”Hyvä. Jatka matkaa.”
Isä ja Myntti ravasivat jarrutellen ja välillä pysähdellen.
”Sitten anna pitkä ohja”, totesin ja kävelin Myntti perässäni maneesin keskelle. ”Siellä on nyt teille ura, eli keskiympyrä. Yrität päästä aina pitkille sivuille asti. Oon tässä edelleen liinan päässä, niin pääset ravaamaankin. Haluutkos kokeilla?”
”Käyhän se”, isä naurahti hiljaa ja paranteli asentoaan satulassa.
”Eli rauhalliset avut raviin. Hyvä, just noin. Kädet pysyy rentoina paikoillaan..nääin! Tässä sulla on kiva ravi”, neuvoin kävellen rauhallisesti ympyrän sisäpuolella tamman tahtiin.
”Ylösalasylösalas...kevennäs nyt!” Isä alkoi pomppia satulassa rauhattomana, joten käskin häntä hidastamaan tahtia ja kokeilemalla parin askeleen kevennystä. Ongelma oli korjattu, ja tamma kulki hienosti isäni alla.

”Kiitos Miira, tää oli hauskaa. Ehkä voisin joskus toistekkin tulla Seppeleeseen tunnille”, isä hymyili posket punaisina käännytytämme kaartoon.
”Mähän sanoin että tää olis paras lahja”, hymyilin ja pidin Myntistä kiinni isän heittäytyessä alas satulasta. Tamma sai runsaat kiitokset ja nauttikin taputuksista selvästi. Halasimme isäni kanssa pitkään kunnes Myntti jo tökkäsikin minua turvallaan.
”Hyvää isänpäivää!” totesin iloisesti isälle lähtiessämme viemään tammaa talliin.
”Kiitos”, isä naurahti ja irroitti kypärän päästään.
”Meen vielä kävelemään hiukan Myntin kanssa, joten sä voit oottaa autossa. Jos tsekkaat vaikka iPadilla ne uutiset tai jotain sinnepäin?”
”Juu, kyllä mulla autossa tekemistä riittää”, isä hymyili. Hän piti Mynttiä hetken ulkona kipaistessani satulahuoneessa viemässä satulan paikalleen ja hakemassa itselleni kypärän. Nousin isän avustuksella selkään ja suunnistin rauhassa pienelle maastolenkille.

Palasin suunnilleen vartin kuluttua tallipihaan ja heittäydyin alas satulasta.

Hyvää isänpäivää Seppeleen väelle! :--)

M&M yhdeksästoista hoitomerkintä