Myntin Hoitokirja

[Miira]

”Ow! Never thought it'd hurt so bad, gettin' over you-ooh, ow!” One Direction lauloi uusista korvakuulokkeistani viininpunaisen roikkupiponi alta. Tallustin kohti Seppelettä pimennessä illassa, mukavan kylmässä iltapakkasessa, joka varmasti hipoi runsasta kymmentä. Tuuli puhalsi inhottavasti poskiini, mutten antanut sen haitata – tallillehan tässä oltiin menossa. Pari päviää sitten vierailleen lumipyryn aiheuttamat lumikinokset kimaltelivat katuvaloissa ja välillä lapsenmielisenä minun oli pakko heittäytyä pehmeään puuterilumeen ja tehdä lumienkeli tienpieleen. Nautin lumisesta maisemasta ja samalla käännyin tallipihaan johtavalle tielle, jonka liukastelin vauhdikkaasti lumen alle piiloutuneen jään ansiosta, mutta onneksi vain pari kertaa kyljelleni kellahtaen. Eihän minua sattunut, sensijaan nauraa räkätin niin että todennäköisesti koko naapurusto raikui. Vihdoin saavuttuani pihaan, sammutin iPodini ja vedin kuulokkeet korvistani. Pihaan oli aurattu pari tasaiseksi tallattua kulkureittiä ja välillä havaitsin kavionjälkiä lumeen painautuneena. Sujahdin sisään satulahuoneen ovesta ja hykertelin hetken lämpimässä huoneessa ennenkuin kipitin yläkertaan viemään reppuni paikoilleen suosikkibändini biisihelmiä hyräillen.

”Miira, missäs sä olet piilotellut?” Pipsa hymyili kaappihuoneen penkiltä tuttuun tapaansa.
”Paranemassa hurjan kamalasta pimeäntaudista. En oo vieläkään ihan parantunu”, kaivoin takkini taskusta aivamen kaappini ovessa roikkuvaan riippulukkoon.
”Pimeätaudista? Mikäs se sellanen on?” Loviisa kysyi naurahtaen huvittuneena.
”Meijän perheessä sanotaan pimeäntaudiks sitä, kun tulee pimeetä ja alkaa olla tooosi vaikeeta herätä. Oon menny viimeaikoina about kaheksalta nukkumaan että jaksaisin herätä ees vähän paremmin ja nyt alkaa jo vähän helpottaa, kun huoneeseen hankittiin kirkasvalolamppukin. Onneks nyt on perjantai ja saa valvoa myöhään ja sit nukkua pitkään!!!” virnistin nykäistessäni pari kertaa kaapinovea niin, että se aukesi pienellä rämähdyksellä.
”Jaaa, vai että sillee. En oo kyllä koskaan kuullukaan, mutta voi olla että mäkin oon sairastunu pimeäntautiin!!” Lovvu kiljui dramaattisesti ja nauroi päälle.
”Ehkä ootkin. Siihen auttaa vaan se ku menee peiton alle aikaisin illalla ja hankkii kirkkaan lampun sängyn viereen”, neuvoin hymyillen vinosti.
”Yritetään”, tyttö nauroi ja upotti kätensä syvälle paperiseen irtokarkkipussiin.

Vaihdettuani ylleni ratsastushousut (joiden alle piilotin kahdet lämpölegginssit), tummansinisen talvitakin ja lämpimät sukat lähdin hakemaan Mynttiä tarhasta. Lähes aamusta alkaen tarhannut lomalainen vaati kyllä kunnon hikiliikutuksen tänään. Nappasin käytävältä jonkin riimunnarun lapasiini ja lähdin reippailemaan kohti tarhoja.
Myntti rymysi nietoksissa huvittavan vauhdikkaasti Tiian ja Bladen perässä. Se ravasi pää korkealla ja otti laukkaspurtteja niin että lumi pöllysi. Jäin katselamaan hetkeksi kolmikon riehumista kunnes ne pysähtyivät tuuppimaan kinoksia ruohon perässä ja minun oli turvallista sujahtaa sisään.
”Myntti!” kutsuin tammaa ja vislasin hieman perään. ”Tuleppa tänne.”
Tamma ei olisi halunnut lähteä tarhasta, mutta kun Blade tuli uteliaasti katsomaan minua, uskaltautui Mynttikin paikalle. Nappasin sitä riimusta kiinni ja sujakasti napsautin riimunvarren kiinni. Ajoin Bladen pois ja lähdin tallia kohti hoidokkini perässäni kävellen.

Matkalla talliin avasin loimen etusoljet ja ristivyön, niin että se vain roikkui tamman selässä. Myntin turpakarvat olivat huurteessa ja jalkoihin oli tarttunut muutamia lumiklimppejä, jotka aioin noukkia pois. Kävelimme sisälle ja vein tamman sen karsinalle, mutta sidoin sen molemmilta
puolilta käytävälle kiinni. Otin painavahkon toppaloimen pois ja harjasin tummat karvat pois sen vuoresta ennen kuin vein sen paikoilleen ensi tarhauskertaa varten – jos nyt enään nämä pakkaset jatkuisivat. Eksyin myös etsimään radiota seurakseni hiljaiseen talliin, ja satulahuoneen kaapista löytyikin musta pattereilla toimiva rätisevä matkaradio, joka kädessäni reippailin takaisin Myntin luokse. Tökättyäni radio hyllylle ja viritettyäni siihen jokin kanava, josta kuului rauhallista musiikkia, ei mitään rocknrollia, hain harjat paikoilleen. Seuraavana vuorossa oli tutusti tarkka harjaus ja kiillotus, perjantaisen vapaapäivän hoivaushetkeen tietenkin kuuluen mukana rapsuttelua ja haaveilua.

Myntti pölysi kuin hiekkamyrsky, joten se sai minut pakostikkin hieman köhimään. Silmät viiruina kuitenkin jatkoin määrätietoisesti suan kanssa ja pyöritin koko hevosen lävitse. Pölypilven hieman laskettua vaihdoin käteeni pölärin, jolla aloin harjailla rauhallisemmin. Pölyä irtosi vieläkin, mutta nyt jo runsaasti vähemmän. Rauhalliset vedot saivat Myntin rentoutumaan ja puoliverinen alkoikin pian leputtaa takajalkaansa vinossa seisoma-asennossa. Välillä unohduin rapsuttelemaan sitä harjanjuuresta ja upottamaan sormeni silkinpehmeään, hieman pörröisempään talviturkkiin vaihtuvaan karvaan. Myntti roikotti unisena päätään ja välillä päästi raskaita huokaisuja. Tallissa oli harvinaisen rauhallista perjantai-illaksi, joten saimme täydentää toisiamme kivassa yksityisyydessä. Pehmeällä harjalla hemmottelin tammaa – rauhallisilla, keveillä vedoilla karva muuttui kiilteleväksi. Samalla ehdin ajatella hieman: siitä oli kohta jo puoli vuotta kun aloitin yhteiselon tammuskan kanssa. Uskoakseni elämä olisi tylsää paikallaan tallaamista ilman tallia ja sen ihanaa arkea uusien tilanteiden ja kokemuksien kanssa.

Otettuani vielä huolellisesti kaviot – jotka Myntti antoi ottaa kiitettävän hyvin, vaikka takajalat huitoivatkin hullun lailla ja siropiirteinen possuseni tallasikin varpaankärkeni – ja harjattuani pään, hain suitset ja satulan. Mukaan tarttui myös tummansininen puoliloimi, joka oli ollut kokeneempien tallilaisten mukaan tuntsareilla kovilla pakkasilla. Vaikkei ilma nyt tappava ollut, koin parhaaksi ottaa silti sen mukaan – tuuli kun oli niin jäätävä, että nenästäkin kasvoi helposti jääpuikkoja. Asettelin purppuraisen satulahuovan paikoilleen ja nostin satulan sen päälle. Näppärästi kiinnitin satulan huopaan kiinni ja samalla puoliloimikin pääsi paikoilleen. Sitten vain satulavyö kiinni: helpommin sanottu kuin tehty. Pään roikottaminen ja rentous vaihtuivat vatsan pullistamiseen ja takajalkojen kolisteluun. Huudahdin aina välillä ä-ää ja sainkin oudoksuvia katseita parilta tuntilaiselta. Tomaattina hain itselleni ratsastushanskat, kypärän ja tuubikaulahuivin ja lähdin matkaan kohti kenttää. Myntti kaasutti ulos tallista ja sainkin vetää kunnolla ohjista saadakseni sen jarrut toimimaan.

Kirottua. Tallipiha oli minun tuurillani tyhjä ja kentän valot pitäisi saada päälle. Myntti loikki lumessa ja pyöri ympärilläni kuin hyrrä, tuijotellen tallin pimeää ympäristöä. Täähän on ihan tuttu paikka, ei sun pitäis mitään pelätä, tuumin.
”Öäää, tota...” mutisin parin tuntilaisrouvan kävellessä ohitse. He vilkaisivat minua uteliaina mutteivat toki jääneet kyselemään mitä asiaa minulla olisi. Käppäilin varmasti yli kymmenen minuuttia ympäri tallipihaa etsien Seppeleen laupiasta samarialaista. Tuurikseni havaitsin taluttelemasta palailevat Odelien ja Britan, tosin vain Edin kanssa.
”Britta, Odelie! Voisko jompikumpi sytyttää kentälle valot?”
”Joo voin”, Britta hymyili ja marssi tiehensä. Hetken kuluttua kentälle räpsähtivät valot ja pirteä pipopää pomppasi takaisin esiin.
”Mennään nyt laittamaan Edi lepuulle”, Odelie totesi lähtien tallin suuntaan.
”Moikka Miira!” tytöt sanoivat yhteen ääneen ja heilautin heille vähäeleisesti kättäni.Vihdoin pääsisin ratsastamaan, joten mikään muu ei tahtonut olla kiinnostavaa.

Kiristin vyötä kolmella reiällä, laskin jalustimet ja nousin selkään. Myntti ravisti päätään säätäessäni jalustimia jotka tuntuivat olevan kaksivuotiaalle mitatut. Saatuani jalustinhommat kuntoon, kiristin vyötä vielä reiällä ja painoin pohkeeni varovasti tamman kylkiin. Mynttiskä hypähti liikkeelle puoliksi ravissa, mutta hidasti sitten taas tavalliseen tuntiponin käyntiinsä – laiskaan, mutta välillä kiihtyvään. Annoin sen kävellä pitkään pitkällä ohjalla ja kuuntelin vain kun lumi narskui tamman kavioissa ja tarhoilta kuului orien hiranhduksia. Nautin pitkistä alkukäynneistä, koska ehdin rentoutua ja löytää uusia piirteitä Myntistä.

Käveltyämme mukavan rennot alkukäynnit, otin ohjat käteeni ja lähdin verryttelemään. Myntti taipui pääty-ympyröillä hienosti ja kuunteli tarkkaavaisena apujani, joten olin positiivisesti yllättynyt. Myös kolmikaariset kiemuraurat sujuivat hyvin. Tänään päätin tehdä pitkät käyntiverkat ja sitten mausteena vähän ravia ja laukkaa. Myntti alkoi pikkuhiljaa kulkea pyöreänä ja yhä nöyrempänä. Tein kahdeksikon kentän keskelle ja lähdin työstämään sitten sitä. Pyörin kahdeksikkoa ympäri useita kertoja ja työskentelin hyvin vahvasti pohkeilla. Myntistä kuoriutui oikea kouluhevonen kun sain sen venymään ja joustamaan.

Seuraavaksi vaihdoin suunnan ja jatkoin kahdeksikon tekemistä. Tähän suuntaan Myntti oli melko jäykkä, joten menin hetkeksi venyttelemään ihan vain pääty-ympyrälle. Tykkäsin siitä kuinka hyvin tamma tänään kuunteli, joten oli pienen kiitoksen aika. Seuraavaksi palasin uralle ja lähdin siirtämään raviin. Annoin ravin olla reipasta, jotta Myntiltä pääsisivät ylimääräiset höyryt pois. Naurahdin tajutessani tamman vispaavan etujalkojaan siihen malliin, että olisin aivan hyvin voinut mennä askeleenpidennystä. Vauhti oli melko kova ja tein välillä pieniä pidätteitä turvallisuuden takia, mutta kyllähän se siitä sitten. Kun sain ravin hidastettua siedettäväksi, lähdin touteuttamaan kahdeksikkoa nyt ravissa. Tietenkin sen piti olla isompi, mutta panostin siihen että saisin tamman kääntymään äkkiä ja kahdeksikko tulisi mahdollisimman pieneksi.

Ravailtuani hetken vielä uralla, istuin alas satulaan ja annoin kulmasta laukkapohkeet. Kolmella muistutuksella Myntti siirtyi laukkaan ja pärskähti kuuluvasti. Tamma yritti juosta kuolainta pakoon ja pian ravasikin vauhdikkaasti kuin montéhevonen. Pidätteet, pidätteet, pidätteet! Jarrutin niin että äkkipysähdykseltä ei voinut välttyä. Siinä samassa lennähdinkin kaulan yli alas maahan ja havaitsin pian lumisen turvan yläpuolellani. Nousin nopeasti ylös ja pudistelin lumet vaatteistani.
”Kiitoos”, mutisin noustessani aidan päältä selkään kuin mikäkin akrobaatti.
”Haha, huvittavan näköstä”, Anthon nauroi kippurassa kentän laidalta.
”En jaa nimikirjoituksia”, kommentoin ja lähdin jatkamaan ravin kautta laukassa uralla. Parin kierroksen jälkeen Myntti alkoi toimia oikein mallikkaasti ja lähdin toteuttamaan kahdeksikkoa nyt laukkaan.

Hop, hop, hop. Barrel racessa kilpailleena Myntiltä onnistui laukkakahdeksikko kieltämättä todella hyvin. Laukka oli hieman vauhdikkaampaa kuin osasin odottaa, joten tasapainoni horjui aikalailla. Seuraavaksi menin vielä pariksi kierrokseksi laukkaamaan uralle. Kun sain hidastettua käynniksi, värähdin kylmästä. Puhuri puhalsi jotenkin kummasti talvitakkini läpi ja sai ihoni kananlihalle. Heitin ohjat käsistäni ja kiedoin jalustimet kaulan ylitse, niin että pääsin suunnistamaan ilman satulaa lyhyelle maastolenkille. Löysäsin selästä käsin vyötä ja taputin kiitokseksi tammaa.
”Nyt lähetään vielä käymään lyhyellä maastolenkillä. Pääset sitten nukkumaan ja syömään iltaruokia”, hymyilin komentaessa Myntin avoimesta portista ulos.

Myntti kulki korvat hörössä rauhallista käyntiä. Välillä se pärskähti ja otti hyppyjä sivulle, mutta muuten retki sujui rauhallisissa merkeissä. Kävelimme jälleen kerran nouseessa tuulessa pitkälle leirimökkien ohitse, niin että pitkien alkukäyntien vastapainoksi Myntti sai pitkät loppukäynnit. Tamma olisi tahtonut kiihdytellä lumisella tiellä, mutta itse halusin vain nauttia loppukäyntien ajan turvallisuudentunteesta, joka syntyi kun kuulin hokkien pureutuvan syvälle jäisiin kohtiin. Venyttelin käsiäni ja pyörittelin kohmeisia jalkojani hetkisen. Kääntyessäni takaisin Myntti starttasi parinkymmenen metrin laukkaspurtilla säikähdettyään puskasta lennähtänyttä varista, mutta pysyin kyydissä äkillisestä kohtauksesta huolimatta.

Pysäytin Myntin oven viereen ja kiitin sitä parilla taputuksella. Loikkasin alas satulasta ja nostin jalustimet ylös samalla kun löysäsin vyötä vielä reiällä. Irrotin puoliloimen ja heitin sen olalleni kävellessämme kohti tamman karsinaa. Kun sain sen lepuulle, riisuin tamman yltä varusteet ja syötin sille kiitosporkkanan onnistuneesta perjantai-illan ohjelmasta. Hain Myntin villaloimen kainalooni ja kävin levittämässä sen tamman selkään. Unisena se kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja jätin tamman viettämään rauhallista iltaa.

M&M kahdeskymmenes hoitomerkintä

[Miira]

Huolimatta päällepuskevista kouluprojekteista, lumitöistä ja kaverijutuista, tänään oli aika pitää hauskaa. Revin äitini vaatekaapista esiin tummansinisen pilkkihaalarin (kyllä, pilkkiminen oli totally kaupunkilaisäitini salainen harrastus) ja nappasin kaapin alakorista vielä mukaani hyvät hanskat ja lämpimän karvahatun. Tungin varustukset vanhaan jääkiekkokassiin ja heitin sen eteisen lattialle. Valmistauduttuani niin henkisesti kuin fyysisetkkin suureen koitokseen, lähdin vanhalla extrememummopyörälläni liukastelemaan teitä pitkin Seppeleeseen, epätasapainoisesti jääkiekkokassi pakkarilla. Kypäräkin vahingossa unohtui kotiin, mutta parilla mustelmalla selvittiin.

Kävelin tallikäytävän päähän ja rynnistin heti halihetkelle Myntin kanssa.
”Käyn ratsastamassa sut kentällä ja lopuks maastossa ennen lumipeuhupäivän ohjelmaa, joten älä huoli, en unohda että sulla on vapaapäivä”, totesin hymyillen ja nappasin harjalaatikosta kumisuan. Tamman karva sai kivan kiillon runsaan puolen tunnin harjausoperaation jälkeen ja hain vain itselleni kypärän ja urhealle ratsulleni suitset sekä pintelit. Kuolaimet suuhun, hihnat kiinni, pintelit jalkaan ja omat varusteet päälle, niin matkasimme reippaasti kentälle ja nousin selkään tavallisella ponnistustaktiikallani. Raikas talvipäivä oli mainio päivä ratsastukseen. Tänään tosin ratsastin verkkareilla ja talvitennareilla, mutta tuskin se ketään haittasi.

Kävelin alkukäyntejä pari kierrosta molempiin suuntiin ja venyttelin hartaasti selässä. Pyörittelin nilkkojani ja tein pyöräilyliikettä sekä käsilläni uimariliikettä niin että paikat tuntuivat vetreiltä. Keksin myös istuutua välillä naistenistuntaan selkä mahdollisimman suorana. Lopulta Myntti kyllästyi hissutteluun ja potkaisi tylsistyneenä takajalkojaan ilmaa vasten, onneksi vain pienimuotoisesti. Keräsin ohjat nopeasti käteen ja napautin pitkällä kouluraipalla hieman vauhtia possuun. Lopulta taistelin hetken pohjeapujen kanssa pujottelemalla ilmatötsiä pitkillä sivuilla ja kolmannella kerralla tamma jo liikkuikin kaula lyhyenä ja kyljet herkkinä.

Rauhallisilla pohjeavuilla pyysin Myntin raviin, jossa oli ainakin helppo istua. Vauhti sensijaan oli hidastumaan päin, joten raipalla muistuttelin aina välillä että nyt mennään eteenpäin. Taivuttelin sitä pitkillä sivuilla sekä ulos että sisälle ja tein lyhyitä temponmuutoksia. Lopulta Myntti totteli pieniäkin apuja ja kulki hyvin eteen. Vaihdoin suuntaa rata pituussuuntaanleikkaa. Ravasin toiseenkin kierrokseen hetken ja tein myös taivutuksia. Tamma kuunteli hyvin, mutta ei kummemmin ollut motivoitunut työskentelemään – sen huomasi mahtavasta innostuksesta, kun komensin kulkemaan reippaammin. Ravi oli löysää, joten annoin hieman potkua peliin reippailla pohkeilla, ääniavuilla sekä myös hieman raipalla. Äkkiä ravasimmekin jo lähes sellaista vauhtia, että ehdin hyvästellä perseeni – pompin selässä kuin trampoliinilla.

Pohkeet, pidäte. Tamma suorastaan ampaisin laukkaan, mutta sai tasoitettua vauhdin hetken kuluttua. Keikuin selässä kuin keinutuolissa. Myntti painoi melko paljon ohjalle ja välillä viskoi takajalkojaan ilmaan niin että lennähdin komeasti kaulalle, mutta selässä pysyin parhaani mukaan, vaikka välillä olinkin keikahtaa alas. Laukkasimme pari kierrosta koko uralla niin että pahimmat kohtaukset saatiin alta pois. Ohjasin tamman ravissa kolmikaariselle. Keskikaarteen lopussa nostin laukan ja hain heti tiukan asenteen: nyt mennään kuin kouluratsukko, tosin ilman satulaa. Tarkat myötäykset, reipas veto ylös jos pää painui liian alas, vauhdin hidastuessa raippaa, toisinpäin sitten jarrua ja kuolaintahan pyrin liikuttamaan parhaani mukaan. Äkkiä jo olimmekin laukanneet useita kierroksia ja koin parhaaksi ottaa välikäynnit vapain ohjin.

Lopuksi suuntasin maastoreiteille. Aurinko paistoi kirkkaasti ja Myntti pärskähti kootessani ohjat puolipitkiksi käsiini. Paksuissa talviratsastushanskoissani oli mukavan lämmintä, vaikka niiden ulkopuolella olikin useita pakkasasteita. Tepsutimme rauhallista tahtia lumista tietä pitkin. Ilta ei vielä ollut ehtinyt hämärtyä, olihan kello vasta kaksi iltapäivällä, joten ehdimme edetä mukavan hidasta tahtia. Välillä hokit pureutuivat tiukasti jäähän ja suorastaan nautin tuntiessa oloni niin varmaksi selässä. Nostin kevyen ravin puolipitkille ohjille ja olin kuolla pomppiessa vaivaisesti ylösalas tamman paljaalla selällä. Loput raviosuudesta annoin itseni istua tiukasti selässä.

Saavuimme pellolle, jolle oli kertynyt runsaat parikymmentäsenttiä lunta. Ihailin lumessa mutkittelevia kavionjälkiä ja muutenkin talvista maisemaa. Huokaisin ihastuneena ja vein Myntin pellolle. Tamma tiesi, että tänne tultiin purkamaan energioita, joten sain pidätellä melkoisesti pitääkseni sen allani. Jotten aivan kylmiltään lähtisi laukkailemaan, otin vielä hieman ravia ympäriinsä ja varmistin että puoliverinen oli kuulolla. Odottavana se totteli kuin tottelikin minua, mutta aina antaessani pohkeita sain istua pari askelta laukassa ennenkuin tamma tajusi, että olin pyytänyt vain hieman reippaampaa tahtia.

”Noniin! Eiköhän aloiteta”, totesin hidastettuani käyntiin pellon toiseen päähän. ”Laukataanpa tää pari kertaa edes takas ja sitten lähdetään tallille.”
Antaessani luvan Mynttiskä pinkaisi laukkaan. Pelto ei tuntunut ollenkaan liukkaalta, eikä lumikaan hidastanut menoa. Annoin enemmän ohjaa ja nousin vaivaisesti kevyeen istuntaan. Lumi vain pöllysi ja tamma kaahasi jalat vipattaen. Leveä, onnen vaikutuksesta syntynyt hymy levisi kasvoilleni enkä voinut pitää turpavärkkiäni kiinni, vaan aloin yhtäkkiä nauraa – ja nauroin niin kovaa, että en ihmettelisi jos se olisi tallille asti kuulunut. Pellon päässä vedin täyden uukkarin – en kuitenkaan ihan niin että kaatuminen olisi ollut lähellä – ja jatkoimme superlaukkaamista vielä toiseen päähän. Nyt väsymys painoi jo jaloissa, mutta vielähän se melko nopea laukka sieltä löytyi, kun vain osasin painaa oikeista nappuloista.

Lähdimme kohti kotia, puolipitkin ohjin ravaillen ja välillä otellen käyntipätkiä. Meillähän ei ollut kiire mihinkään, joten annoin tamman mennä omaa vauhtiaan: jos laiskotti, niin sitten laiskotti. Jarrut tietenkin löytyvitä. Myntti höyrysi ja pärskähteli uupuneena. Käveltyämme kotiin, hyppäsin pihassa alas satulasta ja annoin tamman käppäillä vapaana talliin. Varustukset pois, villaloimi selkään, lämpimät jalkaan ja porkkanaa kuppiin. Sinne jäi, viettelemään rentoa viikonloppua palautumisen merkeissä. Mutta oma päiväni ei vielä ollut ohi.

Salma istui Catrinan kanssa oleskeluhuoneen sohvalla, Britta oli käynyt lattialle makuulle ja havaitsin ettei viides osanottajamme Taru ollut vielä saapunut paikalle.
”Vaihdetaanko nyt asianmukaset varusteet?” kysyin pirteästi.
”Munpuolesta joo”, Salma hymyili ja taputti vieressään olevaa vaatemöykkyä.

Pyörimme alakertaan toppavaatteissamme ja juoksimme oitis tarhojen lähellä olevalle ruoholäntille, jossa oli hyvä kiehnätä korkeassa, upottavassa lumessa.
”Jake auras meille...” Britta aloitti asetellen pipoaan paremmin.
”Jake?” Taru kysyi huvittuneena naurahtaen. ”Kuka ihmeen Jake?”
”Jaakko, senkin hölmö”, Britta nauroi. Koottuaan itsensä hän jatkoi:
”Niin, siis Jaakko auras meille tollasen lumikasan tänään. Saadaan siihen kiva lumiluola.”
”Huu, hyvä idea”, hymyilin lysähtäessäni lumeen. ”Mutta eka perinteet: LUMIUKOT!”
Aloimme kaikki pyöritellä omia pallojamme ympäri pihaa. Välillä kirosanat lentelivät suusta suuhun kun vaivalla muovaillut pallurat halkeilivat tai murskaantuivat kokonaan, mutta puolentunnin kuluttua alkoivat pallot jo muodostua.

Tunti lisää, niin lumiukkojen koko bodyt olivat valmiina. Catrina palasi tallista sylissään pussillinen porkkanoita ja lapasissaan muutama rusina.
”Rusinoita?” Taru naurahti saadessaan omiin kätösiinsä pari ryppyistä rypälettä.
”Ei ollu muuta”, Cati sanoi jakaessaan tarvikkeita kaikille.
”Nouu, eihän nää oo sit perinteisiä lumiukkoja”, Britta nyyhkäisi. ”Sit...sit nää on jotain feikki lumiukkoja!”
”Kai me pärjätään. Ollaan jo isoja tyttöjä”, sanoin mummoäänelläni ja sain poppoon nauramaan.
”Kai”, Taru totesi ja tökkäsi porkkanan ukkonsa nenäksi.

Seuraavaksi aloimme tehdä klassista lumilinnaa. Taru ja Britta juoksivat talliin hakemaan ämpärillisen vettä (jolla siis jäädyttäisimme katon) sekä suihkepullon (jolla saisimme yksityiskohtia jäädytettyä).. Salma kynsi kanssani oviaukkoa ja Catrina tuunaili lumilinnoituksemme ympäristöä.
”Yää, tää romahtaa kohta”, mutisin kontatessani ulos matalakattoisesta minihuoneesta. ”Katosta tippuu lunta.”
”Mitää romahda. Fysiikan opiskeluja takana senverran että kyllä mä tiedän”, Salma hymyili ylpeänä.
”Tiedätkö..?” Taru virnisti kulmiaan kohottaen. ”Meinaan vaan että siellä oleskeluhuoneessakin sun korttilinna ja lehtipinot hajos aika äkkiä.”
”Sisällä on semmosii virtauksia jotka rikkoo ne”, Salma totesi naurahtaen.
”Niinniin, virtauksia”, Catrina nyökkäili ja sukelsi rohkeana sisään linnaan.

Runsas puolitoistatuntiahan siinä sujahti, kun taputtelimme linnaa valmiiksi. Haimme tallista muutaman tuikun ja veimme niitä linnan ikkuna-aukkoihin – se jos mikä näytti supersöpöltä. Kokosimme vielä pari suloista lumilyhtyä linnan eteen ja ryömimme sisälle. Isoksi yllätykseksi kaikki viisi ihmistä mahtuivat sisään. Eipä siinä aikaakaan kulunut, kun Fiia, Riella, Anthon ja Soffi tupsahtivat paikalle ja alkoivat pommittaa meitä lapsenmielisiä lumipalloilla. Nauru raikui, kiljuntaa ja karjuntaa esiintyi, kamikazehyökkäyksiä oli ja lumipalloja lenteli sinne tänne. Kun porukka siirtyi pian syrjemmälle hakemaan poneja tarhastaan, jatkoimme omaa lumipäiväämme.

Emme toki unohtaneet klassista pulkkaralliakaan. Haimme Seppeleen salaisista varastoista kaksi pulkkaa – sinisen ja punaisen – ja jakauduimme joukkueisiin. Otin itse aikaa, Salma ja Britta olivat pari, Taru ja Cati sitten toinen. Britta ja Taru pyllähtivät kelkkoihinsa ja Salma sekä Cati ottivat tiukasti kiinni vetonaruista.
”Voittajapari saa yhteiseksi palkinnoksi mulla mukana olevan Haribon karkkipussin”, kannustin ja reippailin viitisenkymmentämetriä kauemmas pareista. Kaikkien kasvoilla loistivat iloiset hymyt. Salma ja Catrina kuopivat maata, Taru ja Britta keksivät kaikennäköisiä kannustuslauseita.
”Än, yy, tee, nyt!” kiljuin täyttä kurkkua ja napsautin puhelimeni sekunttikellon päälle.
”Hyvähyvä! Tsiaah! Kovempaaa! Jaksaajaksaa! Go, go! Jeeee, nopeestii!” tytöt huusivat. Voittajaksi selvisivät Britta ja Salma, mutta eivät Cati ja Tarukaan hitaasti kulkeneet.

Painuimme oleskeluhuoneeseen, jossa kaivoin esiin tänään aamulla leipomani pullat. Termospullosta löytyi runsaasti vielä kuumaa kaakaota ja isot mukit saivat toimia juoma-astioinamme. Yhteisvoimin levitimme lattialle tyynyjä, vilttejä ja muuta pehmeää, niin että pääsimme oikein kunnolla relaamaan. Vaihdettuamme löhövaatteet yllemme, lysähdimme lattialle herkuttelemaan ja juttelemaan kaikennäköisestä, aina poikahuolista tallin tyylikkäimpiin ratsastajiin. Myöskään kuumimmat tallijuorut eivät jääneet vaihtamatta...

Kun olimme chillailleet, juoneet kaakaota, syöneet pullia ja jutustelleet riittävästi, siivosimme oleskeluhuoneen ja reippailimme kukin omiin hommiimme. Britta lähti Catrinan kanssa kotiin, Taru meni siivoamaan aittaa ja Salma taisi lähteä juoksuttamaan Bonskua. Itse kävelin lähes aution tallin läpi Myntin karsinalle. Talutin tamman käytävälle sitoakseni sen molemmilta puolilta kiinni. Hain esiin neidin toppaloimen, jonka jätin viikattuna hevosen viereen. Avasin villaloimen ja otin sen pois, viikkasin tietenkin kauniisti ja vaihdoin sen sille paikalle missä toppaloimi oli. Vaihdoin toppiksen tamman ylle, vedin lämpimät pois sen jaloista ja vein ulos.

”Pidä hauskaa”, tuumaisin ääneen päästäessä tamman vapaaksi tarhaansa.

M&M kahdeskymmenesensimmäinen hoitomerkintä

[Miira]

AATTORATSASTUS 2012

Pakkanen todella oli kiristynyt viimeaikoina melkoisiin lukemiin: sen huomasi lisääntyneistä vaatekerroksista, ihmisten helakanpunaisina loistavista poskista ja hevosten valtavien loimikasojen käyttöönotosta. Olihan siinä hyvätkin puolensa – lumesta ei tullut raskasta, maa pysyi valkoisena, jääpuikkoja muodoistui kuin sieniä sateella.. Onneksi kovan pakkasen ei annettu häiritä perinteistä aattoratsastusreissua ja Seppeleen pihalle olikin kerääntynyt lauma paksuissa michelinmies-asuissa oleilevia tallilaisia ratsuineen. Jokaisen kasvoilla loisti jonkinasteinen hymy.

”Okei, sitten selkään”, Anne huudahti tassutellessaan pitämään kiinni parista liian jouluiloisesta tapauksesta.

Myntti mulkoili minua tonttulakkinsa alta. Sen vispatessa hieman vasenta takajalkaa – minun pomppiessa puolitasapainoisena jalustimessa - älähdin äänekkäästi ja vetäisin hieman ohjista.
”Ongelmia?” vieressä Taigan selkään päässyt Anthon kysyi hymyillen.
”Eee-ei. Mulla ei oo koskaan ongelmia, etenkään Myntin kanssa”, puhisin määrätietoisesti saman takajalkavispilän toistuessa muutamaan otteeseen.
”Miira, Miira. Hyppää vaan selkään, ei se poni uskalla tehdä sulle mitään”, A totesi virnistäen.
”Katotaanko?” totesin hymyillen huvittuneena – niin, ei uskalla tehdä mitään.
”Miksei”, nuorukainen hymähti pyöritellen ranteitaan.
Otin tiukan otteen tamman kaulalta ja toisella kädellä tartuin hieman satulaan.
”Dodi, nyt lähtee”, hihkaisin ja pomppasin samantien satulaan.
”Katoppa vaan, kuka ties”, Anthon ylpeili ja lähti reippaasti jononjatkoksi muiden hevosten perään. Hieman nolona säädin jalustimet ja kiristin parilla reiällä vyötä.

Hämärän huntu oli laskeutunut satumaiseen metsään. Hevoset kipittivät hieman tallautuneella polulla ja selvästi olisivat halunneet vain pinkaista villiin lumilaukkaan.
”Okei, otetaan harjoitusravia”, Anne huudahti jonon kärjestä. ”Ohjat voi olla koottuina tai puolipitkinä.”
Matka sujui ravatessa rauhallisesti, olihan jono melko tiivis ja korkeat nietokset – joihin vapaaehtoisesti ne herkimmät hevosista eivät mistään hinnasta halunneet mennä – ympäröivät kulkureittiämme. Ravia jatkui ehkä viitisen minuuttia, välillä kevennettiin ja välillä istuttiin alas.

Kiersimme pienen lenkin lähimaisemissa ja käännyimme nopeasti takaisin. Kotimatkalla saimme oman mielemme mukaan laukata lumisella pellolla lähellä Sebeä. Itse pysyttelin rauhallisemmassa jengissä, vaikka herkkistamma alkoikin nostella etujalkojaan turhan korkealle huomattuaan useiden kavereiden kaahottelevan peltorallia. Ravasimme kevyttä ravia puolipitkin ohjin laukkojen jälkeen. Myntti toipui nopeasti äskeisestä yhyy-en-päässyt-laukkaamaan-pillityksestä ja virkeänä ravasikin loppumatkan kotiin.

”Sitten piiitkät ohjat”, Anne totesi käveltyämme hetkisen. Loppukäyntien aikana syttyi kiihkeä keskustelu joululahjoista, -ruuista sekä -koristeista. Joku toivoi uusia ratsastushousuja, toinen Supernaturalin tuotantokausia. Yhden lempiruoka oli rosolli, toisen kinkku. Itse tykkäsin kimaltelevista joulupalloista, Anne perinteisistä kynttilöistä.

Tallissakaan ei ollut jouluisen hiljaista tunnelmaa ratsastajajoukkomme rymisteltyä sisään. Talliin jääneet hevoset (joita ei suinkaan ollut paljon) hörisivät tuttavallisesti ja kolistelivat karsinoittensa ovia. Tyytyväisenä ensimmäisestä aattoratsastuksetani riisuin varusteet sekä loimitukset Myntiltä, kävin hörppäämässä kupposen kaakaota laatuseurassa sekä vaihdoin ylleni verkkarit ja paaksun villapuseron. Kun talli pikkuhiljaa hiljeni, kävin vielä heittämässä fleeceloimen Myntille ja annoin sille punaisen jouluomenan.
”Hyvää joulua possu”, totesi lämpimästi omenaa rouskuttavalle tammalle. Isä odottikin jo autossa pihalla ja pääsinkin heti kotona koristelemaan kuusta.

M&M kahdeskymmeneskahdes hoitomerkintä

[Miira]

PIKKUJOULUMAASTO 8.12

Viriteltyämme itsemme jouluhuumaan siivouksen, aterioinnin ja rekiajelun sekä hiihtoratsastuksen merkeissä, oli aika matkata rennolle maastoreissulle iltahämärään. Lähes kaikki tallin hoitajat olivat seisomassa hoidokkeineen tallipihassa mitä suloisimmissa jouluasuissa: joku oli sitonut muutaman joulupallon ratsunsa harjaan, toisella oli mistelinoksa otsahihnassa. Itse olin keksinyt viritellä hieman kimaltelevaa joulunauhaa Myntin kaulalle, punaisen loimen ja tonttulakin kaveriksi. Omassa päässä oli tietenkin edellämainittuun punaiseen kangassuikaleeseen verhottu kypärä ja kaulasta roikkui kulkusilla varustettu nauha.

"Hienoja asuja teillä", Salma naurahti Bonnien selästä satulavyötään kiristäessään. Hoitajajoukosta kuului iloisesti myhäilevää mutinaa.
"Selvästi on joulukoristelaatikot kaivettu läpi", Anne lisäsi hymyillen Liinun kyydistä. Seurasi hetken hiljaisuus satulavöiden kiristämisestä syntyvää ähinää ja puhinaa lukuunottamatta.
"Niin, hei nyt ne lamput päälle, vaikka mukana onkin hienot klassikkolyhdyt", Salma huudahti ja muisti napsauttaa oman kypäränsä lipalla keikkuvan ledin päälle. Itsekkin vein vasemman käteni lipalle ja etsin paksun talviratsastushanskani kanssa pehmeän silikoninappulan, josta valo syttyi. Myntti katseli uteliaana ympärilleen, mutta suhtautui joulusähellykseen selvästi rauhallisena. Odotin tietenkin maastoa innolla, mutta varovainen jännityskin maistui suussani; entä jos kaikki ei menisikään hyvin, vaan Myntti keksisikin vikuroida ja heitellä turhia voltteja?

Lyhtykulkueemme lähti etenemään pois pihasta. Yritin rentoutua ja hengitin pari kertaa syvään. Myntti aisti hermostuneisuuteni ja otti pari hyppyaskelta eteenpäin. Jokainen lihakseni jännittyi ja jäin hetkeksi etukenoon istumaan, kunnes tajusin palata normaaliasentooni. Välillä siirryimme tarpomaan paksuun lumeen, jolloin Mynttipossu vain innostui enemmän; käynti muuttui ravin kautta hidastempoiseksi laukaksi ja samassa tamma olikin jo karannut pois jonosta, hyppimään villisti paksuun hankeen. Tiputin lyhdyn hankeen - johon yllättävästi se tökähti täysin pystyyn, sammumatta - ja keskityin kaikin voimin hallitsemaan herkkisneitiä. Hermostuin tasapainon kadotessa johonkin kauas pois ja lennähdin pois satulasta, tosin jäin roikkumaan kaulalle. Vasta nyt Anne kääntyi katsomaan suuntaani.
"Miira nyt takaisin satulaan! Nojaa taaksepäin ja pidätä!" hän huudahti. Pidättäminen, satulaan palaaminen ja taaksepäin nojaaminen tuntuivat suunnattoman tyhmiltä ajatuksilta.

Siinä samassa jo humpsahdinkin lumeen. Myntti pysähtyi ja kääntyi nolostuneena katsomaan minua, pää matalalla ja korvat kahteen eri suuntaan sojottaen.
"Kaikki O.K?" jonon kärjestä kuului. Anne katsoi uteliaana minua ja lähti tuolemaan kohti Liinun kanssa.
"On", huokasin ja pudistelin lumet asustani. Kävelin Myntin luokse, otin ohjista kiinni ja lähdin hakemaan lyhtyäni. Tamma käveli perässäni hitaasti ja sain hoputtaa sitä useaan otteeseen. Äh, muut joutuivat odottamaan minua niin hurjan pitkään - harvinaisen noloa, jos saan sanoa.
"Pääsetkö ite selkään?" Salma kysyi Bonskun selästä.
"Joop", tokaisin samalla nousten polunreunassa olevalle kannolle, jolta pääsin helpommin kyytiin. Pian jo matka sai jatkua. Kävelimme pitkään ja otimme pariin otteeseen ravia omaan tahtiin. Olin kokoajan varpaillani Myntin kanssa ja aina ravin kiihtyessä epämukavaksi, tein useita pidätteitä. Lopulta tamma jo kulkikin nätisti kuulolla, ja sain rentoutua normaalitasolle.

Käännyimme hetken kuluttua kohti Seppelettä. Ravasimme kerran kotimatkalla, noin sata metriä melko rauhallista menoa. Myntti suistui välillä tieltään mutta onneksi sain sen ohjattua takaisin paikalleen ja matka sai jatkua reippaana. Hidastimme pian käynniksi ja annoimme hevosten tassutella vapain ohjin pihaan. Kun vihdoin pääsimme alas satulasta, hevoset pärskähtelivät vuoronperään ja me huokailimme ihastuneina kuorossa.
"Olipa kaunista, kun lunta oli niin paljon!"
"Tähtitaivaskin vilkutteli meille!"
" Ja rento meininki se vasta kivaa olikin!"
Kylmissämme kolistelimme talliin, jossa hevosia odottelikin jo iltaruoka. Kiireellä riisuimme varusteet ratsuiltamme ja tarvittaessa heitimme loimen selkään. Itse rapsuttelin vielä hetkisen Mynttiä ja tarkistin loimen olevan sopivalla kireydellä. Lopulta toivotin hyvän pikkujouluyön tammalle ja sujautin sen suuhun taskustani sokeripalan.

Onneksi seuraavaksi pääsimme lämmittelemään pakkasenpuremia poskiamme saunan lämpöön.

M&M kahdeskymmeneskolmas hoitomerkintä

[Miira]

UUSIVUOSI 2012

Koko päivän Seppele oli hiljainen. Eikä ihme, koska vuosi oli vaihtumassa ja ihmiset olivat lähteneet juhlimaan sukulaisilleen, ystävilleen, mökille tai kenties ulkomaille saakka. Oma perheeni vietti tuttuun tapaansa uudenvuoden kotona. Kaikesta teki mukavaa se, että pääsin tallille, viettämään viimeistä päivääni vuonna 2012. Kuinka juhlallista. Kaadoin oleskeluhuoneen pöydällä olevaan kulhoon hieman laivalta ”uudenvuodenlahjaksi” tuotuja hedelmäkarkkeja. Saipa nähdä syötäisiinkö ne ennen vuotta 2014, senverran mauttomiksi kun olivat ilmenneet. Mutta Seppele oli kuin biojäteastia – kaikki mikä ei kotona mennyt, meni täällä sokerinhimoisille hoitajille tai sudennälkäisille ratsastajille. Heitin rapisevan pussin roskikseen ja kävelin kaappihuoneeseen.

Kaivoin omasta kaapistani paperipussin, johon olin unohtanut joulusta omenanmakuisia hevosnameja. Ne olivat osoittaneet suurta suosiota niin meillä kaksijalkaisilla kuin nelijalkaisillakin. Työnsin muutaman pelletinkokoisen papanan tummansinisen hupparini taskuun ja lähdin saapstelemaan kohti neidin karsinaa.

”Ai onhan täällä joku”, Jeccu hymyili ystävällisesti Januksen karsinasta.
”Joo, oon vietelly täällä päivää. On vaan niin hiljasta”, naurahdin takaisin.
”Niin, no sitä voi odottaa. Ite lähden suoraan täältä viettelemään uuttavuotta”, blondi tokaisi rapsuttaessaan ilkikurisesti otsatukkansa alta katselevaa ponia.
”Mullakin kyyti suoraan kotisohvalle, että pääsen kattomaan leffaa perheen kanssa”, myhäilin tyytyväisenä. Ajatuskin villasukista, karkeista, romanttisien komedioiden maratonista ja ylipehmeästä peitosta sai minut hymyilemään. Vuosi sai mielellään vaihtua niin!

Myntti seisoi karsinassaan loimitettuna, ikkunasta ulos katsellen. Aiemmin päivällä olin ehtinyt harjata sen tarhastahaun jälkeen ja heittänyt sille sen supersuloisen fleeceloimen päälle. Olin muistanut myös laittaa pumpulipallot sen korviin vaimentamaan ilotulitusten ääniä ja hevosen katseen kääntyessä suuntaani sain tirskahtaa ihastuksestani nähdessäni sen söpön näyn.
”Lähen kohta viettelemään uuttavuotta”, totesin iloisesti tarjoten yhden omenanameista tammalle. Mynttiskä nappasi palan suuhunsa oikein vauhdilla, joten sain annettua sen hyvällä omatunnolla.
”Niin tulin vielä moikkaamaan. Ajatella että tää on vika kerta kun me nähdään – vuonna 2012 tietenkin siis”, huokailin rapsutellen samalla tyytyväisesti herkkuaan rouskuttelevaa tammaa.

”Haluaakohan Miira tulla posauttamaan yhden roomalaisen tuohon tielle?” Jaakko huikkasi.

M&M kahdeskymmenesneljäs hoitomerkintä

[Miira]

VARSAHUUMAA

18. tammikuuta

”Awws, kuinka ne onkaan lutusia!” Britta kuiskasi katsellessaan Bladen nisiä varovaisesti hamuilevia kaksosvarsoja. Dädi käänsi päätään suuntaamme. Orivarsan suupielestä ehti tipahtaa pari pisaraa maitoa, ennenkuin se katosi takaisin ruuanlähteelle. Blade vaikutti rauhalliselta, tosin erittäin uupuneelta – kuten kuka tahansa äiti tai emä, etenkin kaksosten synnyttämisen jälkeen. Tamma pysytteli hyväntahtoisesti karsinan perällä ja tuuppi vauveleitaan hellästi. Se jos mikä oli sydäntä lämmittävä näky.
”Älä muuta sano”, kuiskasin hymyillen. Kyllä varsat vain osasivat nostattaa mielialan pilviin.

”Tytöt, antakaas perheen olla rauhassa. Tää porukka ei tarvitse yhtään ylimäärästä katselijaa”, Anne huomautti hyväntahtoisesti kävellessään paikalle sylissään hieman heinää. ”Ja Blade haluaa syödä rauhassa, kun vihdoin saa vähän evästä.”
”Juu”, vastasimme hiljaa samalla kun loikimme paikalta. Pääasia oli, että olin nähnyt suloiset kaksoset maistelemassa maitoa. Sitä ihanuutta olivat todistamassa vain harvat.

Myntti nojasi karsinanoveen ja höristi korviaan uteliaasti tullessani paikalle. Olin aiemmin päivällä talutellut tammaa liinassa puolisen tuntia ja nyt se lepäili tallin lämmössä.
”Myntti. Sä oot saanu tänään sisko- ja velipuolen”, hihitin innoissani ja käperryin karsinan nurkkaan rapsuttelemaan tammaa.

M&m kahdeskymmenesVIIDES hoitomerkintä

[Miira]

Täydet kottikärryt keikkuvat uhkaavasti. Tyhjä pyörä laahaa lattiaa ja työntäminen on tasapainottelun aiheuttaman päänsäryn lisäksi erittäin raskasta. Mutta vielä pitää ottaa itse Myntin karsina. Tökkään kottarit kiinni lattiaan ja nappaan niiden päälle isketystä talikosta kiinni. Karsinan salpa aukeaa helposti ja perällä seisova pölyinen tamma katsahtaa minua silmiin astuttuani sisään. Tervehdin Mynttiä kaivamalla toppaliivini taskusta pienen leivänpalan, joka murenee taskuuni. Hyvällä ruokahalulla sen rouskutettuaan siivilöin turpeet karsinasta ja kippaan kakat kottiksiin. Lukitsen karsinan oven ja lähden kyydittämään herkkuja kohti lantalaan.

Olipa taas lyhyt käynti rakkaan hoitohevoseni luona. Eilenkin vain syötin sille pari namia ja vein sen tarhaan.. Aivan totaalisen seinään pysäytän kärryt ja työnnän ne tallikäytävän syrjään. Tuntuu pahalta myöntää, miten olen laiminlyönyt hoitajanhommaani. Palaan karsinalle ja sujahdan sisään. Mynttiä kummastuttaa. Miksi toinen tulee sisään ja menee ulos, kun tulee vielä takaisin? Tamma höristää korviaan ja kääntää selkänsä. Näin tässä on siis päässyt käymään.

Seison avonaisella karsinanovella ja houkuttelen Mynttiä luokseni leivänmurusien avulla. Itsepäisesti se kuitenkin seisoo paikoillaan ja katselee ikkunnasta ulos noteeraamatta minua laisinkaan. Voi elämän kevät. Työnnän raskaasti huokaisten käteni housujeni taskuihin, kunnes säpsähdän. Taskussani on jotakin. Kaivan sieltä esiin rypistetyn Mini-Grip pussin, jossa on omenarinkuloita. Nuuskaisen niitä – tuoksuvat, tai pikemminkin haisevat, aivan samalta kuin Myntin omat herkut – ja avaan pussin.

”Katos mitä aarteita täältä löyty”, totean ja vislaan hieman. Hetken minua vielä tarkkailtuaan nälkäinen tamma kääntyy ja astelee herttaisesti omenarinkulan luokse. Toisen se ansaitsee seuraamalla minua. Kehun sitä. Hevonen tuntuu taas läheiseltä, edes jotenkuten.

Tartun karsinan ulkopuolella pölyttyneisiin harjoihin ja suin neidin puhtaaksi. Jokainen karva saa erikoiskohtelun ja harjaan ruununrajan kostutetulla harjalla. Putsaan sieraimet ja pyyhin rähmät pois. Miten minä olenkaan sitten salaa kaivannut tätä! Upotan sormeni hieman kasvaneeseen talviturkkiin ja nuuskaisen ilmaa. Melkein kuukausi ilman Mynttiä on ollut kuin alkoholistin kuukausi kuivilla.

Yhtäkkiä saan uutta puhtia. Kottikärryjen pyörä alkaa vihdoin pyöriä ja lantojen tuoma painolasti tuntuu häviävän konsanaan.

M&M kahdeskymmeneskuudes hoitomerkintä

// sori tällänen nyyhtuskaaikävääkyyneleitäpelastus-tyyppinen teksti :--D

[Miira]

Yötä tallilla
Osa 1

Kippaan vajaan kourallisen pieneksi pilkottuja porkkananpalasia Myntin kuppiin. Fleeceloimeen verhottu tamma höristää korviaan ja upottaa pikaisesti turpansa sormieni perään, mutta onneksi ehdin ottaa ne pois turvaan puoliverisen purukalustolta. Nojailen karsinan seinään ja katselen kuinka tamma rouskuttaa tyytyväisenä herkkujaan. Sen harjassa on muutama pieni ja hassu letti, joka saa tamman näyttämään edes asteen verran humoristisemmalta. Kuppi kolisee kun tamma hamuaa porkkanaa suuhunsa. Seuraa hetken maiskutus, kunnes kolina jatkuu taas.

”Miira, eli te osaatte hoitaa Jaakon kanssa sen iltatallin?” Anne huikkaa käytävältä.
”Joo. Jaakko jakaa ne heinät ja tarkistaa vedet, ni me siivotaan karsinanoista ylimmät lannat, annetaan ämpärit...ja lakastaan käytävä”, muistelen Jaakon rustaamaa listaa. ”..eikö siinä ollu kaikki mitä piti tehdä?”
”Joo, olihan siinä. Muistakaa kattoa ettei hevosilla oo mitään ihmeellisiä letityksiä yön yli”, Anne toteaa. Käännän katseeni hetkeksi Mynttiin, mutta siinä samassa Anne on kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hartioitani kohauttaen loikkaan ulos karsinasta ja lyön oven salvan lukkoon.

Odelie kävelee minua vastaa kooten hennosti kiharaisia hiuksiaan niskan taakse ponihännälle.
”Meetkös Alexia ratsastamaan?” päästän kysymyksen ilmoille ja hymyilen.
”Juoksuttaa ajattelin, mutta saa nähdä. Pitäis vaan jaksaa kaivaa esiin se tässä muuttorytäkässä mystisesti kadonnut juoksutusvyö”, hän huokaa ystävällisellä äänensävyllä.
”Eiköhän Anne sulle tarvittaessa lainaa”, vastasin ajatuksissani. ”Ainakin mun tietääkseni satulahuoneessa on joku tuntsareita varten hankittu vyö... Kapsonikin taitaa jossain kaapissa olla.”
”Turvaudun sitten niihin jos en löydä omia. Mutta olishan se ihan kiva käyttää omia tavaroita, kuitenkin ihan rahanarvosta kamaa”, Odelie naurahtaa.
”Tietenkin”, totean hymyillen ja luikimme äkkiä kumpikin tiehemme.

Oleskeluhuoneen pöydän ääressä istuu kolme ihmistä: Jesse, Ilu ja Kirsikka. Huoneessa tuoksuu halpakahvi, jota näkyykin olevan pussillinen pöydän päätyyn tökätyn kahvinkeittimen vieressä. Matonreunalle on jäänyt kaksi satulahuopaa ja pari kumisukaa.
”Terve”, moikkaan täysin vaiti istuvaa porukkaa. Jesse selailee uutta hevostarvikeliikkeen kevätkuvastoa, Ilu katselee kamerastaan otoksiaan ja Kimi tuijottaa kahvipannuun tipahtelevia pisaroita. Mikä seurakunta!
”Ai moi”, Jesse toteaa pyyhkäisee huomaamattoman hiussuortuvan otsaltaan. Muidenkin suotua pienimuotoiset tervehdyskatseet istahdan Kimin viereen ja nappaan pöydälle jätetyn Hevoset&Ratsastus-lehden. Todettuani, että kaikki nämä jutut tuli luettua jo kirjastossa, alan nojata kyynärpäihini.

”Kahvi on valmista!” Kirsikka säikäyttää koko porukan kiljaisemalla kovaan ääneen. Hän kurottaa otteensa kolmeen kuppiin ja kaataa vuolaasti virtaavaa vaaleaa kahvia mukeihin.
”Ette sit osannu odottaa mua”, nyyhkäisen tekoitkuisena. ”Ois mullekki voinu varata mukin.”
”Älä huoli. Tää on aivan liian laimeeta mulle”, Ilu mutisee ja työntää kaviokuvioisen kupposen minulle. ”Juo pois.”
Silmät kirkastuvat kun tarraan kaksin käsin lämpimään mukiin ja alan litkimään tarpeeksi vaaleaa kahvia kitaani. Jesse pysyy hiljaa ja pyörittelee lusikkaa mukissaan, katsellen kevään satulahuopavärejä.

Oleskeluhuoneeseen laskeutuu syvä hiljaisuus. Pyörittelen jalkojani pöydän alla ja hörpin viimeisiä pisaroita kahvista. Ilu nappaa jälleen kameran syliinsä ja alkaa katsella hevosikuvia, joita näyttäisi hänellä riittävän. Kun vihdoin saan juotua viimeisetkin kahvit, työnnän mukin syrjään. Kimi kurottautuu korvani juureen ja kuiskaa minulle pitkän rivin sanoja, joista en aluksi saa selvää. Hetken kuluttua kuitenkin äkkään mitä tyttö sanoi ja nyökkään hymyillen salamyhkäisesti. Niin, me neljävuotiaat olemme aina olleet kauhean järkeviä mitä sanomme.

Hiljaisuus jatkuu huoneessa. Kunnes yhtäkkiä tapahtuu jotakin arvaamatonta.
”Hyvä ettet oo saanu epilepsiakohtausta noista”, Kirsikka hihkaisee kurottautuessaan Jessen puolelle pöytää ja nappaa lehden pojan edestä.
”Kauhioita neonvärejä, sattuu silmiin”, vinkaisen katsoessani värikirjoa lehtisen sivuilla. Siinä kiljumme tuskissamme kun silmämme juuri sokaistuivat tuosta paperille painetusta sateenkaaresta. Ilu nostaa katseensa ja tuijottaa meitä virne kasvoillaan. Jesse sensijaan nostaa vasemman kulmakarvansa ja painaa leukansa toista kämmentään vasten.

”Neidit sai kohtauksen”, hän toteaa kyynisesti. ”Pahanlaatuisen haluanhuomiotakohtauksen.”
”No Jesse anna nyt muiden pitää hauskaa”, Ilu naurahtaa ja tönäisee poikaa kylkeen. ”Siinähän on meidän kaks hyvätapasinta hoitajaa, Miira ja Kimi.”
Hymyilemme tyytyväisinä ja kaadan kummallekin hieman lisää kahvia.

Tunnit vierähtävät hetkessä. Oleskeluhuoneessa vaihtuu porukka, mutta minä vain käväisen välillä hakemassa kaapistani muutaman suklaapalan. Lopulta kello on neljä ja viisaana ihmisenä totean, että kenties voisin liikuttaa jotenkin kevyesti Myntin. Se ei ole käynyt vähään aikaan maastossakaan, joten kenties pieni lenkki valaistulla maastopolulla olisi poikaa.

Äkkiä suitsitan Myntin ja varmuudeksi myös sidon tamman kaulan ympäri tummanpunaisen riimunnarun, jotta voisin halutessani nousta selkään joltakin pieneltä kiveltä tai kannolta. Tallissa on mukavan hiljaista, joitakin ympäriinsä ravaavia hoitajia ja yksityistenomistajia lukuunottamatta. Tökkään kypärän päähäni ja vedän takkini vetoketjun kiinni. Kävelytän hevosen ulos tallista ja lähden heittämään pientä kierrosta valaistulle maastolenkille. Kylmä tuuli tarttuu oitis hiuksiini ja upotan Kingslandin piponi syvälle päähäni. Aluksi kävelemme rennosti tiellä, niin että ohjat roikkuvat pitkinä käsissäni. Myntti matelee ja höristää korviaan.

Hetken käveltyämme pyydän tammaa ravaamaan. Varovaisesti etenmme liukkaalla tiellä, minun tahtiini tietenkin. Kauhukuva se vasta olisikin, jos isoliikkeisen tamman mukaan mentäisiin – roikkuisin todennäköisesti ohjissa ja kiljuisin apua. Hölkkään niin että kylkeen pistää. Hetken kuluttua hidastan taas käynniksi ja jatkamme kävelylenkkiämme eteenpäin. Kevyt sykkeennousu ei tee pahaa kummallekkaan. Kävelen puuskuttaen mutta Myntti sensijaan on herännyt horroksestaan ja nostaa ylväästi siropiirteisen päänsä pilviin. Otan ohjat tiukemmin käteeni.

Yhtäkkiä tamma seisahtuu. Yritän hoputtaa sitä liikkeelle, mutta se tuijottaa vasemmalle kuin olisi haamun nähnyt. Huokaan raskaasti ja käännyn katsomaan, mitä kummaa siellä puskassa oikein lymyilee. Äkkiä hahmotan hämärässä seisovan hevosen. Hätkähdän tajutessani kyseessä olevan Seppeleen oma Janusponi. Paniikkireaktiossa avaan vetosolmun Myntin kaulan ympärille solmitusta riimunvarresta ja lähestyn hiljalleen ponia. Kaivan samalla takkini taskusta Myntille tarkoitetun herkun.

”No reason to worry, da-da-damm”, hyräilen koulun musiikinkirjassa ollutta äänenavauslaulua. Tarjoan kättäni ja pysähdyn. Poni katselee minua korvat taaksepäin ojennettuina. Myntti kummastelee taka-alalla tilannetta ja hörähtää hiljaa. Januksen korvat kääntyvät eteenpäin. Toistan hyräilyn ja näytän selvästi, että kädessäni on maistuva pelletti. Siinä samassa poni loikkaa rymisten pois pusikosta ja lumi vain pöllähtää. Nappaan sen riimusta kiinni ja naksautan paniikkilukon kiinni.
”Tää lenkki tais jäädä tähän”, huokaan Myntille ja käännyn takaisin tallille.

Myntti hieman äksyilee Janukselle ja saankin pidellä kumpaakin niin erillään toisitaan kuin vain kykenen. Poni heittelee päätään ja hevonen steppailee, välillä loksautellen hampaitaan.
”Nyt!” karjahdan ja pysähdyn. Kumpikin seisahtuu normaalisti, tosin Janus jatkaa pari askelta Mynttiä pidempään.
”Ette viittis pelleillä koko helevatun ajan!” ärähdän ja lähden marssimaan reipasta tahtia takaisin Seppelettä kohti. Janus tulee perässä puoliravia, Myntti vain kävelee reippaasti vierelläni.

Kun tuuli kohisee puissa, Janus hyppää metrin eteenpäin ja nostelee poninjalkojaan korkealle. Painelen hermostuneena eteenpäin. Onneksi emme ehtineet edes kovin kauas ja pian näkyvätkin jo Seppeleen iloiset valot. Myntti ravaa loppumatkan ja roikun kädet uupuneina mukana. Janus säpsähtelee kaikkia pieniäkin ääniä, jotka ympäristössä kuuluvat. Vien äkkiä hermoromahduksen partaalla olevan karkulaisen karsinaansa ja heitän Myntin perässä omaansa.

”Anne, kai sä tiesit että Janus oli maastoreitin varressa karanneena?” kysyin ruskeatukkaiselta naiselta, joka kiinnitti omalle, komealle orilleen tallipinteleitä. Anne nousi ja nosti kulmakarvojaan yllättyneenä.
”Puhutko nyt totta?” brunette tokaisee kuin olisi isonkin täräyksen saanut. Nyökkään. ”Voi räkä! Kai otit sen kiinni? Kai se on tallessa?”
”Ononon turvallisesti nyt karsinassaan. Kenties karannut tarhasta?”
”Taitaapi olla. Pitääkin pyytää Jaakkoa käymään kattomassa että tarhojen portit on kunnossa... Mutta kiitos että otit sen kiinni. Pientä häslinkiä olis taas tullu jos koko talliporukka olis lähteny tuonne pimeeseen ettimään vilkasluontosta poniherraa.”
”Näen tilanteen sieluni silmin”, tokaisen naurahtaen ja lähden kävelemään kohti oleskeluhuonetta.

Kello näyttää seitsemää. Istun Anthonin, Britan ja Linnean kanssa oleskeluhuoneen sohvalla. Tälle viikonlopulle olimme sopineet ekstraohjelmaa: yöpyminen tallilla. Neljä kassia nojaa toisiinsa pöydän päällä ja toiselle pöytätasolle olemme tuoneet kaksi kulhoa, toisessa juustopallojen ja perussipsien sekoitus, toisessa irtokarkkipussin sisältö.
”Tästä tulee niiin hauskaa. Tosin Anne jo muistutteli äsken ettei saada meuhkata tai kuunnella musiikkia, ainakaan kovaa”, Linnea hymyilee innostuneena.
”No en usko että jos kuunnellaan jotain mun kännykästä, niin se häiritsis heppoja kauheesti”, totean ja kaivan tallihupparini taskusta älypuhelimeni.
”...ja mehän ollaan aina niin hiljasiakin”, Britta totesi ja sai aikaan pari hirvittävää naurukohtausta.

Talli hiljenee äkkiä. Vielä pitäisi kuitenkin odottaa tunti iltatallin tekemiseen. Levitämme makuupussit lattialle ja Britta kaataa repustaan kasan hevoslehtiä makuupussien päälle.
”Kirjaston koko hevoslehtivarasto. Mittasin oikein painonkin, kakstoista kiloa”, hän hymyilee ylpeänä. ”Siellä on kaikkea Hevoshullusta Villivarsaan. Mukana on myös joitakin mun Hööksin kuvastoja, niin voidaan ihailla kaikkia siistejä varusteita.”
”Cool”, Anthon toteaa nyökkäillen ja nappaa sormiinsa Hööksin ruotsinkielisen luettelon parin vuoden takaa. ”No voi luoja. Täähän on ruotsiks!”
”Niin?” me tytöt toteamme yhdestä suusta ja katsomme poikaa nauraen.
”No emmä oo mikää erityisen hyvä kielissä, koskaa ollukkaa”, A huokaa.
”Hevoslehtien ideana on myös se että niitä kuvia katsellaan...” Linnea tuhahtaa naurunpurskahduksien seasta.

Ehdimme istua tunnin rupatellen niitä näitä, välillä napisen hieman naposteltavaa suihimme. Ovi pamahtaa auki ja Jaakko hyppää sisään avonaisessa toppatakissa ja lannanlikaisissa verryttelyhousuissa. Takin alta pilkistää tummanpunainen huppari ja päähän on nakattu Agrimarketin musta lippis.
”Iltatallia tekemään?” mies sanoo hymyillen. Nousemme peräkanaa ja marssimme laittamaan kengät jalkaamme.

Aluksi haen Britan kanssa lantakärryt ja kaksi talikkoa. Alamme viskoa lantaa kärryihin, kun Anthon hakee pari hevosta tarhasta ja Linnea sekoittaa valmiiksi laitettujen erikoisrehujen sekaan kauran. Availemme samalla parilta hevoselta harjaletit, jotka ratsastajat ovat selvästi ajankulukseen taiteilleet. Kun kaikki hevoset ovat sisällä, viemme kaurat kolisteleville tallin asukkaille. Linnea koikkelehtii viemään aitan asukkaille ruuat. Seuraavaksi lakaisemme käytävän ja Jaakko tarkistaa vesiautomaattien toiminnan. Autamme myös heinien jakamisessa. Äkkiä kaikki on ohi ja Jaakko sekoittaa meitä varten aamurehut, punnitsee heinät, lukitsee tallin ovet ja lähtee huristelemaan kohti kotia.

Lähdemme nousemaan portaita ylös, kunnes kärjessä kulkeva Anthon pysähtyy.
”Kuunnelkaa”, hän kuiskaa. ”Joku on ylhäällä.”
Kaikkien vatsoissa muljahtaa. Pelonsekaisin tuntein kapuamme portaita ylös. Oleskeluhuoneen ovi on auki. Sisältä kuuluu pari tömähdystä. Seuraa rapinaa. Kiipeämme vielä viimeisetkin askelmat ja kävelemme kaappihuoneen läpi. Kun astumme oleskeluhuoneeseen, jokainen säpsähtää – edessämme seisoo tallilta tuttu...

M&M kahdeskymmenesseitsemäs hoitomerkintä

[Miira]

Yötä tallilla
Osa 2

...mustavalkoinen kissa!! Se rapistelee massiivisella tassullaan pöydälle jäänyttä sipsipussia ja on tiputtanut jotenkin hämärästi kaksi laukuistamme. Kissan suu rouskuttaa suolaisia herkkujamme ja sen eloisat silmät kääntyvät pian suuntaamme.
”Voi kun se on suloinen!” Linnea huudahtaa ja kumartuu. Kissa hyppää alas pöydältä ja juoksee oikopäätä nuoren naisen syliin.
”No voi luoja, kuinka mä säikähdinkään”, Britta huokaisee ja kumartuu rapsuttamaan kissaa.
”Et oo ainoa”, yhdyin ja kävelin sipsipussin luokse. ”Mutta menetettiin kaikki sipsit. Vaikka onhan meillä vielä niitä tossa kupissa.”
”Voi ei, mikä vastoinkäyminen”, Linnea nauraa iloisesti.
”No on se”, Anthon mutisee ja istahtaa makuupussinsa päälle.

Ilta sai jatkua. Napostelemme makeisia, juoruilemme tallijuoruja, juttelemme hevosista, kaavailemme unelmahevosiamme ja jaamme kokemuksiamme muista talleista – kaikkien yhteinen mielipide on kuitenkin että Seppele oli parhaimmistossa.

Illan lopuksi, noin kello yhdentoista maissa, keksimme uutta tekemistä: pullonpyöritystä!
”Linnea aloittaa”, Anthon nyökkää pitkätukan suuntaan. Esteratsastaja tarttuu tyhjään Pepsi Max-pulloon ja kiepauttaa sen ympäri. Pullo pyörii kymmenisen kierrosta kunnes töksähtää hyvätuurisena ihmisenä kohdalleni.
”No Miira. Totuus vai tehtävä?” Linnea kysyy salamyhkäisesti kulmiensa alta.
”Öö, tehtävä.”
”Tää on helppo. Vedä kielari Anthonin kanssa”, Linnea nauraa. Brittakin tirskahtaa.
”Ei ikinä!” kiljaisen ja hakkaan nauraen Linneaa tyynylläni.
”Otan tuon kohteliaisuutena”, Anthon mutisee hiljaa.
”No edes poskelle”, Britta vinkuu rapsuttaen syliinsä loikannutta kissaa, jonka omaperäisesti nimesimme Sipsivarkaaksi. Olkoon, totean mielessäni. Tuikkaan pienen suukon pojan persikanpehmeälle poskelle pörrötän hänen hiuksiaan.
”Siitäs sait”, totean virnistäen vinosti ja tartun pulloon. Seuraava kierros osuu Brittaan, joka valitettavasti joutuu mussuttamaan Anthonin syömää purukumia pari puraisua – rohkeana tyttönä kuitenkin homma hoituu helposti, eikä edes ällötä. Britta pyörittää Linnealle, joka saa tehtäväkseen ottaa Anthonin syliinsä. Mielellään poika menee istumaan tyttöjen keskelle nuoren naisen syliin.

”Mitä? Miks aina minä?” Anthon nauraa tajutessaan, että jokainen tehtävä kohdistuu häneen.

Seuraavaksi, useiden suukkojen, halien, sekoiluiden, sylikäyntien ja tunnustuksien jälkeen käymme nukkumaan. Uni ei tule helposti sokeripitoisten herkkujen mussuttamisen jälkeen, mutta hetken hihittelyn, kuiskailun ja naurukohtausten jälkeen jokainen pimahtaa kuin taikaiskusta.

Aamulla heräämme kuuden tunnin aamu-unien jälkeen. Syömme kuivaa näkkileipää, hieman fetajuustoa ja juomme Pirkan päärynäpillimehua pari pikkutetraa per nuppi. Eihän se mikään gourme-aamiainen ole, mutta edullinen ja yksinkertaistettu on parasta.

”Nukuinpa mä huonosti”, Anthon mutisee päätään pidellen. ”Kauhee olo.”
”Krapulassa sää oot. Oothan varma ettet ottanu mitään eilen?” Linnea nauraa ja seuraavaksi suojautuu käsillään pojan heittämältä tyynyltä. Seuraavaksi aloitamme virkistävän tyynysodan. Koko oleskeluhuone raikaa, vaikkei siellä edes kovin hyvin sotimaan mahdu. Ei siinä kauankaan kestä, kun Britta keskeyttää meidät.
”Meidän ois pitäny tehdä aamutalli vartti sitten!”
Jokainen kavahtaa ja juoksee äkkiä pukemaan säädylliset vaatteet ylleen.

Kiiruhdamme meluisaan talliin, jossa karsinoiden ovet kolisevat jäätävällä vauhdilla. Hyvä ettei pari hevosta ole kuoriutunut nahoistaan! Juoksujalkaa heitämme asukkaille rehut. Myntti hörisee pahantuulisesti viedessäni sille sen annoksen kauraa.
”Äläs nyt”, totean laskiessani kaurat tamman turvan eteen. ”Hyvää ruokahalua.”
Tallin täyttää valtava mussutus. Linnea ja Anthon lähtevät viemään hevosille heiniä tarhaan, kun minä ja Britta jäämme loimittamaan muutaman hevosen. Haemme saman tien esiin myös lantakottikärryt, jotta pääsisimme tositoimiin heti kun kaikki hevoset olisivat pihalla.

Vartin kuluttua rouskutus loppuu. Jokainen ottaa kaksi hevosta ja pää kolmantena jalkana kiidätämme hevoset tarhoihinsa. Myntti nelistää oitis heinäkasalle ja ylpeänä alkaa nauttimaan heiniä, jotka ovat hetkisen vain sen. Perässä kuitenkin lönköttelee puoliravia isokokoinen Laila.

Palaamme kymmenen minuutin kuluttua täysin tyhjään talliin. Jokainen nappaa kätösiinsä talikon ja aloitamme karsinoiden puhdistamisen. Etenemme karsina karsinalta ja Anthon tuo välillä uutta kuiviketta. Karsinanpuhdistushommasta tekee mielenkiintoista se, että löydämme lukemattomia hiuslenkkejä, tikkarin tikun ja Fazerin sinisen karkkipaperin. Sellaisiakin siis Seppeleen tuntiratsastajat jättävät jälkeensä. Onneksi kuitenkin siivoamme hyväntahtoisesti kaikki pois ja porukalla homma hoituu mukavan äkkiä.

Seuraavaksi istahdamme käytävälle odottamaan tallitarkastuksen tekevää Jaakkoa. Lopulta, parinkymmenen minuutin kuluttua, mies tallustaa sisään hieman räjähtäneen näköisenä, vanhoissa Adidaksen verkkareissa. Hiukset ovat sekaisin ja silmät puoliummessa.
”Joo kyllä tää on ihan hyvä, tiedän että osaatte hommanne”, Jaksu sanoo ja nojaa väsyneenä yhden karsinan seinään. ”Älkää ihmetelkö, tuli vähän nukuttua huonosti.

Seuraavaksi lähden katsomaan tammalaumaa – etenkin Mynttiä. Ne ovat saaneet syötyä heinänsä ja nyt ravaavat elegantein askelin korkeassa hangessa. Myntti hörisee oritarhalaisille ja ihastelee kuinka jostain kaukaa kuuluu orikiljahdus. Kun vislaan kuuluvasti ja kaivan porkkanan taskustani, koko lauma tulee ihmettelemään kädessäni olevaa taivaanlahjaa.

M&M kahdeskymmeneskahdeksas hoitomerkintä

[Miira]

M&M kahdeskymmenesyhdeksäs hoitomerkintä

[Miira]

”Ilu, kelaa sitä läppää et kesäloma alkaa ihan virallisesti huomenna.”
”Ää, ihanaa. Tätä on tosiaan kaivattu arkisen aherruksen tilalle! Ja nyt ehtii hengailla tallillakin kaksinverroin enemmän, kun ei oo läksyjä tai mitään.”
”Totta turiset. Mitäs sanoisit jos lähettäis kohta vaikka pienelle maastolenkille loman kunniaks? Ei mitään ylipitkää vaellusta, mutta joku millä pääsis vähän irrottelemaan.”
Myntti söi riimunvarren toisessa päässä pieniä tuppoja vihreää, samoin kuin muutaman metrin päässä Pella hoitajineen.
”Sepäs hyvä idea. Eiköhän käydä vaihtamassa ensin paremmat vaatteet ja sitten suunnistetaan maastopoluille näiden neitokaisten kanssa.”

Sanattomalla sopimuksella olimme päättäneet mennä ilman satulaa kumpikin. Tästä syystä en vaihtanut jalassani olleita shortseja tai tennareita mihinkään. Kaivoin vain esiin ratsastustarvikkeeni ja suunnistin Ilun kanssa varustamaan hevosia. Niinkuin arvata saattaa, talutimme hevoset harjauspaalulle, jossa aurinko sai hyväillä meitä hoitotoimenpiteiden ajan. Saimme lisäksi poseerailla paikalle sattuneen ratsastajatytön kameralle, joka selvästi näytti närkästymisen merkkejä tunkiessamme jokaiseen kuvaan mitä typerimmällä ilmeellä. Mutta senkin laitoimme kesäloman aiheuttaman innostuksen piikkiin.

”Vihdoin”, Ilu rapsutti Pellaa harjanjuuresta noustuaan juuri ponin selkään.
”Mihin suuntaan lähdetään?”
”Jos vaikka mennään maastoesteiden suuntaan. Siellä on ainakin laukkasuora ja voi hypätä vaikka jonkun pikkusen tukkiesteen jos haluaa.”
”Hyvä idea”, komensin Myntin liikkeelle puolipitkin ohjin. Aurinko lämmitti ja linnut visersivät hiljaa. Kesä tosiaan oli vihdoin saapunut.

Reilut parinkymmenenminuutin alkukävelyt pitkin pellonlaitoja ja metsäpolkuja eivät tehneet pahaa ainakaan Myntille. Se selvästi alkoi liikkua rentona ja välillä kulkikin pyöreänä, vaikken sitä siltä erityisesti vaatinut. Lisäksi se ei säpsähdellyt metsän kummituksia, vaan kulki tyytyväisenä Pellan perässä. Saimme Ilun kanssa jälkilöylyteltyä kuluneen kouluvuoden, jonka ansiosta oloni tuntui rentoutuneelta. Kaikki mielessä olleet draamat ja tuskat sai sanottua pelkäämättä mitään. Ja se jos mikä teki olon vapautuneeksi.

”Possuravia eteenpäin!” Ilu komensi ratsuaan reippaampaan askellajiin. Myntti tajusi nostaa raviksi vasta muistutettuani sillä parilla raippaniskulla ja pohkeiden kovalla työskentelyllä. Silti liikkuminen oli tahmeaa, joten pyysin Ilua jatkamaan suoraa pidempään jotta saisin tammaa työstettyä rennommaksi myös ravissa. Tottapuhuen, hytkyin vain epätoivoisesti selässä ja yritin panostaa jo valmiiksi kummalliseen istuntaani parhaani mukaan. Lopulta, vajaan kymmenen minuutin ravisuoran jälkeen hevonen tuntui liikkuvan rentona ja ryhdikkäänä.

”Huh, olipa raskasta”, Ilu kaatui makuulleen ratsunsa selälle. ”Kevensin liikaa.”
”Hytkyin, heiluin, pyörin ja yleisesti tein kaikkea liikaa. Ja vihdoin hevonen meni muutaman askeleen hyvää ravia”, hymykuopat ilmestyivät kasvoilleni ennenkuin purskahdimme nauruun. Myntti pärskähteli kävellessämme kohti maastoesteitä. Pieni kierros lähiympäristön metsissä oli tuonut lisää pitutta maastolenkillemme, mutten halunnut luopua radalla käynnistä.

Hikipisarat valuivat ohimollani katsellessani kuinka Ilu ohjasi ravaavan Pellan kolmisenkymmentä senttiä korkealle tukille. Äskeiset verryttelylaukat olivat saaneet tosiaan paitani liimautumaan iholleni. Pieni russitamma hyppäsi varmasti tukin yli. Ratsukko tuli esteen vielä pari kertaa laukassa, kunnes oli meidän vuoromme. Myntti lähti kiireisesti kohti estettä.
Vaikka esteen koko oli minimaalinen, puoliverinen loikkasi sen yli kuin Grand Prix esteratsu. Ehdin juuri ja juuri mukaan hyppyyn. Ilu nauroi roikkuessani epätoivoisesti Myntin kyljellä ja tamman näyttäessä hyvin kiusaantuneelta. Kankeasti ponnistin takaisin selkään ja taputin ratsuani kaulalle.
”Tuu se vielä pari kertaa siinä laukassa. Noin pieni este ei kyllä pitäis olla Myntille erityisen vaikea, mutta jos nyt ottaisit pari pidätettä ennen hyppyä?”

Hypyt menevät paremmin toisella ja kolmannella kerralla, vaikka Myntti hädin tuskin huomasi pidätteitäni. Hyppyjen jälkeen ravasimme hetken läheisten esteiden lomassa kunnes lähdimme puolipitkin ohjin etenemään laukkasuoraa kohti käynnissä.

Myntin askeleet kiihtyivät sen tajutessa että laukkasuora oli edessä. Pella puksutti tasaiseen tahtiin Ilu selässään edessämme, joten sain tehdä paljon töitä pitääkseni tamman russin takana.
”Valmiina laukkaamaan?”
”Valmiina”, kokosin ohjat tiukasti käsiini.
”Ravataan ensin ton puskan luokse ja siitä nostetaan laukka. Ja yritetään pitää nää hallinnassa”, Ilu napautti Pellan raviin pohkeidensa avustuksella.

Myntin ravia olisi voinut kuvailla passiksi. Se tosiaan halusi nostaa laukan ja kiihdytellä, mutta Pella arvonsa tuntevana rouvana muistutti etäisyydestä huitaisemalla takasellaan.
”Ja laukkaaa”, Ilu huudahti.
Myntti nosti laukan kuultuaan tuon taikasanan ja olin varma, että se olisi puskenut läpi vaikka harmaan kiven. Se nimittäin tunki Pellan muurin läpi. Vain muutamalla pitkällä harppauksella, joita hädin tuskin huomasin, kiihdyttelinkin äsken ensimmäisenä olleen ratsukon edessä.
”Sooo”, mutisin Myntille tehdessäni hätäisiä pidätteitä. Laukka tuntui hajonneen tuhanteen pirstaleeseen ja roikuin lähes vaakatasossa yrittäessäni saada Mynttiä hidastamaan.

Lopulta, laukkasuoran päätyttyä useampia metrejä sitten, sain Myntin ravin kautta käyntiin. Ilu tuli kauempaa rauhallisessa keinutuolilaukassa ja näytti luottavan täydellisesti allaan nelistävään poniin.
”Huhheijjaa, mitäs toi nyt oli?” ratsukko pysähtyi parin metrin päähän.
”Yks innostu. Niinkun aina maastossa laukkasuoralla. Hyvä etten lentäny selästä.”
”Eiköhän meijän oo parempi pikkuhiljaa ravailla kotia kohti? Meinaan että tuskin te enään laukkailette ton jälkeen. Sydän hyppäs kurkkuun kun tulit sieltä takaa sillai”, Ilu virnisti vinosti.

”Pitää mennä kesän aikana treenaamaan itsehillintää tuonne laukkasuoralle tän kanssa”, avasin harjauspuomilla Myntin vyön ja vedin satulan pois tamman selästä, jossa oli iso satulahuovan muotoinen märkä läntti.
”Suosittelen ottamaan satulan ja kenties sivuohjat”, Ilu rapsutti hoidokkiaan tyytyväisenä ilta-auringon hyväilyssä.
”Kenties hyvä idea. Mut ei tätä uskalla ottaa mihinkään maastotunneille jos tuollai ryöstää yhtäkkiä. Joku saa vielä sydänkohtauksen”, hihkaisin kantaessani satulaa varustehuoneeseen.

Viilentelimme hevosia vesiletkun kanssa viitisen minuuttia. Myntti pärskähteli onnellisena syöttäessäni sille pari mehukasta voikukkaa, jotka hevonen popsi loistavalla ruokahalulla.
”Viedään hepat tarhoihin ja senjälkeen voitais vaikka mennä katsomaan sitä estejunnujen tuntia joka alkaa kohtapuoliin”, Ilu ehdotti hymyillen.

M&M KOLMASKYMMENES HOITOMERKINTÄ

[Karoliina]

7.10.2013. Alku

Pilvinen taivas, lokakuisen kylmä tuuli ja tieto talven tulosta eivät tänään kauheasti lohduttaneet. Keskityin tuijottamaan jalkojeni alla narisevaa hiekkatietä ja pääni löi tyhjää. Kuinkahan kauan siitäkin oli aikaa kun olin viimeksi kävellyt tätä kyseistä tietä? Kenties useampi vuosi? En edes jaksanut pysyä laskuissa mukana. Mutta nyt jälleen kävelin, juuri tällä tiellä. Tiellä joka vei Seppeleeseen. Kyseinen ajatus sai kylmät väreet juoksentelemaan pitkin selkäpiitäni. Tieto siitä, että olin päässyt takaisin Seppeleen värikkääseen hoitajakaartiin, sai minut samanaikaisesti hyppimään ilosta, sekä jäykistymään pienestä pelosta. Oli mahtavaa päästä näkemään tuttuja kasvoja, joidenka kanssa ei ollut tullut juteltua useampaan vuoteen. Mutta samalla ajatus siitä, miten kaikki oli Seppeleessä muuttunut hevosia myöten, sai pintaan pelon tunteen. Toisaalta, innostuneisuus työnsi edellä mainitun tunteen visusti piiloon. Kylmä tuulenpuuska herätti minut haaveiluistani ja tajusin pian olevani perillä. Ja sen huomasi myös maha, jossa risteili tälläkin hetkellä tuhansia jännittyneisyyden tuomia perhosia.

Siinä sitä sitten seisoin. Tallirakennuksen sisällä, pää kaikesta pyörällä. Tuijotin sanattomana, kuinka eri-ikäisiä – ja näköisiä tyttöjä kulki tallia edestakaisin. Harvoin jäin sanattomaksi, mutta nyt kaikki tuntui jotenkin todella vieraalta. Yhtään tuttua kasvoa en saanut näkökenttääni jota olisin voinut nykäistä vähän hihasta. Hetken aloilla seisoskeltuani ja hälinää ihmetellessäni, havahduin kuultuani tuttua ääntä. Otin pari askelta ovelta ja näin yllätyksekseni Pipsan ja toisen, minulle vieraan tytön.

”Hei, Pipsa!”, hihkaisin tarpeeksi kuuluvalla äänellä, saaden tytön katsahtamaan suuntaani. Brunette keskeytti puheensa ja hänen ilmeensä oli jotakin hämmennyksen ja yllättyneen väliltä.
”Karoliina, mitä sä täällä teet?”, tyttö kysyi yllättyneenä ja virnistin.
”Tulin hoitamaan”, aloitin salaperäisesti. Tai ainakin niin salaperäisesti kuin vain ikinä osasin. Pipsa kohotti kulmakarvojansa ja tuijotti minua hyvin kysyvästi.
”Mut valittiin Myntin hoitajaksi”, hymyilin.
”Oi ihanaa! Siitä onkin jo aikaa kun sä oot täällä viimeksi ollut, kiva saada sut takaisin! Täällä on vielä kourallinen vanhoja hoitajia, jotka säkin varmasti muistat”, Pipsa innostui toettuaan sanoistani. Naurahdin pienesti.
”Niin no, onhan siitä tosiaan jo aikaa. Täälläkin on kaikki varmasti muuttunut ihan hiiirveästi, etten varmaan pääse koskaan kärryille”
”Mä voin joskus kertoa sulle tiivistetyn version mitä näiden vuosien aikana on tapahtunut”, Pipsa virnisti. Nyökkäsin.
”Sä olet siis Myntin uusi hoitaja?”, Pipsan vieressä koko ajan hiljaa seisonut, vaalea nuori tyttö kysyi minua katsoen.
”Juu, mä olen Karoliina. Saa kutsua Karoksi, mutta ei sitä enää nykyään kukaan niin kauheasti käytä”, naurahdin. Tyttö nyökkäsi.
”Mä olen Akku, hoidan Huijaria”, Akuksi esitäytynyt tyttö hymyili. Pipsa ja Akku varmaan huomasivat hämmästyneen ilmeeni.
”Huijari on Seppeleen omia suomenhevoskasvatteja”, Pipsa naurahti.
”Herranen aika, mähän sanoin etten koskaan tuu pääsemään kärryille”, totesin päätäni pudistellen. Akku ja Pipsa kuittasivat lauseeni naurulla.

Tyttökaksikko oli saattanut minut kiltisti Myntin karsinalle pyynnöstäni, sillä olin aivan varma, etten tulisi sitä ikinä löytämään. Ja oikeassahan olinkin. Matkalla tallin toiseen päähän olin törmännyt useaan uuteen kasvoon ja uuteen hevoseen. Pääni oli jo nyt pyörällä, vaikken ollut kerinnyt viettämään rakennuksessa kuin vajaat puoli tuntia. Onnekseni karsinasta kurkkasi vaihteeksi tuttu hevosen pää. Olihan Myntti minulle jo entuudestaan tuttu polle. Mustanruunikko tamma tuijotti minua karsinan nurkasta hiukan hämillään. Vaikka minä muistinkin sen, se ei tietenkään mitenkään olisi voinut muistaa meikäläistä.

”Heissan Myntti, sinustahan on tullut jo iso tyttö”, hymyilin puoliveriselle leveästi. Sen korvat kääntyilivät sanojeni tahdissa ja sen katse oli porautunut minuun.
”Meistä taitaa tulla nyt parivaljakko. Vai olisiko tiimi parempi sana?”, jatkoin Myntille juttelua.
”Ai hei Karoliina! Jokos oot ihan pihalla kaikesta?”, pyörähdin ympäri kuullessani naisäänen sanovan nimeni. Huomasin puhujan olevan Anne.
”Tervehdys, näin pitkän ajan jälkeen. Ja kyllä tässä ollaan pikkaisen ymmällään enemmän ja vähemmän”, naurahdin.
”No, kyllä sä pian pääset kaikkeen kiinni”, nainen vastasi.
”Joo, eipä tässä muukaan auta.”
”Sä ootkin täällä jo tutustumassa Mynttiin”, Anne totesi päästyään karsinan ovelle viereeni. Käänsin katseeni takaisin mustanruunikkoon tammaan joka oli tullut askeleen lähemmäs ovea.
”Juu, ajattelin tervehtiä neitosta näin heti alkuun.”
”Hyvä juttu, teistä tulee varmasti oikein mainio parivaljakko”, Anne hymyili ja vastasin automaattisesti hymyllä takaisin.
”Toivon mukaan.”
”Myntti menee seuraavalla tunnilla, niin sähän voisit olla sillä menevän tuntilaisen apuna näin alkuun, pääset heti kiinni takaisin tuntihevosen arkeen”, Anne naurahti.
”Tottakai!”
”Jos sulle herää jotain kysymyksiä ihan mistä vain, poikkea toimistossa. Sieltä mut yleensä löytää. On taas pakko rientää, onnea Myntin hoitajuudesta”, nainen sanoi.
”Kiitoksia!”, vastasin, ennen kuin Anne kiiruhti tallikäytävää pitkin toimistolle.
Keskustelun aikana Myntti oli uskaltautunut jo vähän lähemmäs karsinan ovea ja työnsin varovaisesti oven auki. Tamma höristi korviaan ja tuijotti jokaista liikettäni tiukasti.
”Kyllä meistä vielä ihan hyvät ystävykset tulee, vai mitä Myntti?”, kysyin tammalta iskien sille silmää. Jäin tuntilaista odotellessa juttelemaan ja tutustumaan puoliveriseen hiukan paremmin, pääkopassani tunne siitä, että kaikki lähtisi jälleen puhtaalta pöydältä. Ehkä tästä tuleekin vielä jotain hyvää, aika sen näyttäköön.

//Lyhykäistä tarinanpoikasta näin alkuun c:

[Karoliina]

18.10.2013. Perjantai

Syysflunssa, ehkä maailman tappavin tauti ikinä. No, okei, ehkä liioittelin sitä pienessä mielessäni vähän liikaakin. Mutta kun joka paikkaa kolotti ja nenäliinaan sai koko ajan olla tyhjentämässä sieraimien sisältöä, olo alkoi tuntua jo siltä, kuin henki lähtisi. Kello oli vasta vähän vajaa viisi, kun pääsin viimeinkin tallipihaan. Syysloma oli ollut suurimmaksi osaksi täpösen täynnä toimintaa ja tekemistä, enkä kyennyt millään ilveelläkään tallille, kuin nyt vasta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tai ainakin jaksoin uskotella itselleni tuon ikivanhan lausahduksen pitävän paikkansa vielä. Myntillä oli tänään myös ilmeisesti vapaapäiväkin – olin viimein perillä asioista edes jollakin tavalla(!) – joten toisaalta tämä päivä taisikin olla ihan hyvä talleilulle. Kevyt tihkusade löi kasvoille kuin yleinen syyttäjä tallustaessani kohti tallirakennusta. Raivoisasti nenääni niistäen vetäisin oven auki ja sujahdin sisälle lämpöiseen talliin, jossa kohtasinkin heti ensimmäiseksi kourallisen hevosia ja vähän useamman ihmisen. Ilmeisesti kello viiden tunnille menevät ratsastajat ja hevoset odottelivat maneesiin pääsyä. Puikkelehdin varovaisesti parin tuntilaisen välistä kohti oleskelutilan portaita. Olin saanut ensimmäisellä käyntikerralla lokerooni avaimen, joten pitihän senkin sijainti käydä tarkistamassa. Ja mikäs sen mainiompi tekosyy heivata vaihtovaatteet samalla talteen. Niiskuttaen ryhdyin kapuamaan natisevia portaita ylös, kuullen samalla kuinka yläkerrasta kantautui vieraiden ihmisten puhetta ja naurun tyrskähdyksiä. Yleensä en vierastanut uusia kasvoja, mutta nyt äänet saivat minut lähes lukkoon. Ennen kuin kuitenkaan astelin muiden tuijotettavaksi, tarkistin lokeroni paikan. Naurahdin mielessäni, kun tajusin vanhan lokeroni olevan vain parin lokeron päässä nykyisestäni.
Koin pakottavaa tarvetta niistää samaan aikaan, kun astuin muiden hoitajien eteen. Iloinen puhe ja nauru loppuivat kuin veitsellä leikaten avatessani oleskelutilan oven. Ainakin satatuhatta silmäparia kääntyi katsomaan minua. Okei, jaksan taas liioitella, mutta minusta tuntui siltä! Tuijotin jokaista takaisin ja heilautin kättäni reippaasti, hymynkaare kasvoille varovasti nousten.

"Hei! Sori jos keskeytin, ei ollut tarkotus", pahoittelin heti alkuunsa. Huoneeseen oli ahtautunut erinäköistä- ja ikäistä porukkaa. Yhden kuitenkin hämmästyksekseni tunsin. Se oli Ilona.
"Moikka! Ootko sä se Myntin uusi hoitaja?", vaaleahiuksinen, minua ehkä arviolta muutaman vuoden nuorempi tyttö uskaltautui kysymään ensimmäiseksi.
"Jep, sepä se", naurahdin.
"Oon Karoliina", esittäydyin lyhyesti istahtaessani pitkän puupenkin päähän.
"Karo, miten mä en meinannut tunnistaa sua!", sohvan reunasta kuului hämmästynyt hihkaisu. Näin Ilonan tuijottavan minua huuli pyöreänä.
"Jaa-a, ehkä mä oon vaan kasvanut fyysisesti tai jotain", naurahdin levittäen käsiäni samalla.
"Huisia saada sut takas talliporukkaan!", tyttö hymyili leveästi. Vastasin hymyyn.
"Mä olen Inkeri", vaaleahiuksinen tyttö joka oli ensimmäisenä kysynyt, sanoi. Sitten alkoikin erisuunnista kuulua esittelyjä.
"Oon Clara, hoidan Walmaa", lyhykäinen blondi esittäytyi.
"Moi, kiva tutustuu! Oon Britta, mut löytää Hypen karsinasta", kuului pirteä tervehdys.
"Soffi, Huiskan puunaaja", oleskelutilan jo kolmas blondi hymyili leveästi.
"Mä oon Eetu, Alexin hoitaja", huoneen ainut, ruskeatukkainen poika tervehti reippaasti.
"Oi, ihan liikaa uusia nimiä kerta heitolla, antakaa anteeks jos en millään heti muista teitä kaikkia", naurahdin pahoittelevasti.
"Ei se mitään! Ootko sä ennenkin hoitanu täällä, ku Ilona sut tunnisti?", Soffiksi itsensä äskettäin esitellyt tyttö kysyi hymyillen. Näin Ilonan virnistävän leveästi.
"Joo, useammankin vuoden. Lopetin joskus vuonna 2010, ellen aivan väärin väitä. Oli tosi kiva kuulla että pääsen takas tähän talliporukkaan, vaikka kasvot onkin muuttunut", naurahdin. Clara halusi vielä tietää ketä viimeisempänä olin hoitanut ja kerroin lyhyesti olleeni Aksun puunaaja.
"Mutta hei, mä taidan mennä moikkaamaan Mynttiä ja käydä kauhistumassa miten rapaseks se on ittensä tarhassa saanut", tokaisin.
"Ai niin, teistä varmaan joku tietää missä Myntti tarhailee, kun mä en oo vielä siihen asiaan valitettavasti perehtynyt", tajusin kysyä apua.
"Juu, se tarhailee siinä aitan takana olevassa tarhassa", Eetu ennätti vastaamaan. Kiitin ja nousin lähteäkseni katsomaan hoitohevostani, kunnes tajusin pysähtyä juuri oviaukossa.
"Niin muuten, ketä sä Ilona nykyään hoiditkaan?", kysäisin naurahtaen, sillä tytön hoitohevonen ei ollut tullut missään keskustelun pätkässä esiin.
"Lailaa, sori unohtu mainita", ruskeahiuksinen tyttö tirskahti ja minä nyökkäsin, ennen kuin jätin kuusikon keskenään oleskelutilaan.

Tihkusade jatkui voimakkaampana astuessani ulos tallista. Riimunnaru olallani keikkuen lähdin löntystämään kohti tarhaa, jossa Myntin pitäisi hengailla. Saavuttuani portille, tihrustin hetken aikaa - sateen piiskatessa poskipäitäni -, näkyikö tarhan asukkaita. Näin portista vasemmalle päin katsoessani kaksi hevosta muistuttavaa olentoa, jotka seisoivat takapuolet tiiviisti yhdessä.
"Mynttii, ootko sä siellä?", vislasin tammaa. Hetken odoteltuani hoidokkini - joka oli kääritty onnekseni sadeloimeen - ja minulle vieras nelijalka saapuivat portin tuntumaan.
"No hei tyttönen, eikös olekin aika kurja ilma?", totesin mustanruunikolle. Myntti pyöritteli korviaan ja katsoi minua katseella, joka vaati sisälle pääsyä” nythetisamointein”. Varovaisesti pujottauduin tarhaan portin raosta. Naksautin riimunnarun kiinni tamman riimuun ja hätyyttelin vapaalla kädellä Myntti-neidon kaveria kauemmas.
"Sori Myntin kaveri jonka nimeä en vielä valitettavasti tiedä/muista, mut sun on jäätävä tänne vielä", pahoittelin tummanrautiaalle tammalle (jonka nimen myöhemmin selvitin Eelaksi), joka pärskähtäen siirtyi loitommas portista. Ripeästi talutin hoidokkini tarhasta ulos ja suljin portin.
"Olisitsä Myntterö tykännyt pienestä kävelyretkestä tänään?", kysyin tammalta matkalla talliin. Luonnollisesti hevonen ei vastannut juuta eikä jaata.
"Harmi vaan että on niin kurja ilma, ettei oikein näin flunssasena viitti sen suurempia lenkkejä tehä sateessa", jatkoin. Myntti pysyi hiljaa.
"No, joku toinen kerta", totesin vetäessäni tallin ulko-ovea auki. Talutin Myntin sisälle ja samalla sekunnilla yllätyksekseni melkein kirjaimellisesti törmäsin Jaakkoon.
"He-hei, kato mihin kävelet!", parahdin vaistomaisesti. Jaakko näytti hölmistyneeltä pakittaessaan pari askelta taaksepäin.
"Katos katos, se onkin vanha tuttu. Oot tainnut eksyä väärään talliin ja sulla taitaa olla vielä ihan väärä hevonenkin. Eksä hoitanut sitä pientä kaikkien rakastamaa ponia?", mies murjaisi olevinaan hauskankin jutun.
"Heh heh, heitä vähän vielä kuivempi läppä niin voin vaikka naurahtaakin."
"Mutta juu, mä oon Myntin uus hoitaja", virnistin Jaakolle. Mies rapsutti päätään ja pärskähti.
"Hah, onnea vaan tuon tuitturapään kanssa, suosittelen varomaan sen purukalustoa!"
"Kiitos ja kiitos vinkistä, me mennäänkin tästä yhdessä kaunistautumaan", irvistin miehelle ja lähdin kävelemään Myntti vierellä tammanaisen karsinalle.
"Ei mua sun purukalustos pelota", kuiskasin Myntille, kun olimme päässeet Jaakosta kauemmas. Tai ei ainakaan vielä.

Sidottuani Myntin käytävälle ja haettuani mustanruunikon harjapakin satulahuoneesta, ryhdyin riisumaan sadeloimea. Kun remmit olivat kaikki aukaistu, hinasin loimen syliini ja pujotin sen Myntin karsinan ovessa olevaan loimitelineeseen. Pyyhkäisin kosteat käteni tallitakkiin sen suurempia välittämättä samalla kun kyykistyin aukaisemaan lilaa harjapakkia. Nappasin kumisuan ja ryhdyin pyörittelemään sitä rennosti Myntin kaulalla, omiin ajatuksiini upottautuen. En tiennyt mitään sen rentouttavampaa kuin hevosen harjaamisen. Siinä sai myös keskittyä omiin ajatuksiin, eihän se mitään erikoisempaa rakettitiedettä ollut. Sivusilmällä näin kuinka tuulen riepottamat, keltaiset puiden lehdet liimaantuivat Myntin karsinan, syyssateiden piiskaamaan ikkunaan. Ulkona oli jo alkanut hämärtymään, vaikka kello oli vasta vähän yli puoli kuusi. Tallissa oli vielä elämää, kun kello viideltä tunnin lopettaneet ratsastajat kiikuttivat satuloita ja harjapakkeja takaisin satulahuoneeseen.

"Elämä on aika hektistä, eikös vain?", kysyin puoliääneen Myntiltä. Tamma nuokkui, enkä saanut siltä vastausta vieläkään kysymykseeni. Huokaisten vaihdoin hevosen toiselle puolelle ja jatkoin puunaamista. Ahkerasti harjailin tammaa vartin verran, välillä enemmän ja välillä vähemmän omissa ajatuksissani, aina välillä harjaa vaihtaen ja eri puolella hevosta pomppien. Viimeistä kaviota putsatessani tallirakennus alkoi hiljetä. Tosin sekin oli vain hetkellistä, kun uusia tuntilaisia tuli tarkistamaan listasta saivatko he toivomansa vai inhoamansa hevosen tunnille.
"Nonniih, nyt oot kiiltävän komia tamma", hymyilin Myntille pistäessäni kaviokoukun takaisin harjapakkiin. Painoin pakin kannen kiinni ja käännyin rapsuttamaan neitosta korvan takaa.
"Hu-hhui ku sä muuten oot korkia tammuska, mitenköhän mä kapuan sun selkääs ensimmäisellä ratsastuskerralla?", totesin ääneen katsoessani Mynttiä.
"Ehkä tikkailla?", melkein vierestäni kuului huvittunut naurahdus. Vaistomaisesti pyöräytin päätäni äänen suuntaan ja näin oleskeluhuoneessa tapaamani ruskeahiuksisen tytön, jonka nimeä en saanut niin nopeasti mieleen.
"Sori jos säikäytin, mut huomasin teijät tässä", tyttö hymyili.
"Eetsä mitään säikytellyt", naurahdin. Onnistuin kuin onnistuinkin saamaan tytön nimen mieleeni.
"Hypen karsina on tässä Myntin vieressä", Britta totesi.
"Kiva, ollaan siis karsina-naapureita", naurahdin ja tyttö vastasi takaisin naurulla.
"Jep, mutta mä tästä riennänkin varmaan kotiin päin, oli kiva tutustuu", Britta sanoi ja nyökkäsin.
"Kuin myös, moikka!"

Hetken asiaa selviteltyäni ja saatuani vastauksen siihen, pitikö hoidokkini vielä viedä ulos, jätin Myntin tyytyväisin mielin sen karsinaan. Olin kuljettanut ahkerana hoitajana jo harjapakin takaisin paikoilleen ja sadeloimen kuivumaan, joten pystyin nyt vain keskittymään rapsuttelemaan Mynttiä ennen kuin lähdin viikonlopun viettoon.
"Mä yritän taas päästä kiireiltäni käymään, oo kiltisti", hymyilin tammalle sivellessäni sen otsaa.
"Niin, ja kyllä me vielä päästään sinne kävelyretkelle, ei tää syksy onneksi ikuisuuksia kestä, vaikka siltä tuntuu välillä", jatkoin. Koin oloni hiukan tyhmäksi rupatellessani puhekyvyttömälle nelijalkaiselle, mutta onneksi kukaan ei juuri sillä hetkellä ollut lähettyvillä. Ja toisaalta, mitä sitten vaikka olisikin ollut? Tuskin olin maailman ainut ihminen joka lässyttäisi eläimille.
"Mutta nyt mä jätän sut tänne odottelemaan iltasapuskoja ja lähden ite kävelemään bussipysäkille. Heippa Myntti", totesin tammalle ennen kuin lähdin kävelemään ulko-ovea kohti. Astuessani ulos sateeseen, päässäni ei pyörinyt kuin yksi lause.
Vihaan syksyä.

--
Lipsahti näköjään jo lauantain puolelle päivä, mutta tarina siis tarkoitettu perjantaille.

[Karoliina]

27.10.2013 Halloween 2013

Istuin Myntin selässä kentän reunassa, odotellen kuumeisesti että pääsisin starttaamaan uskollisen ratsuni laukkaan ja kiitämään radalle. Jep, ihan kirjaimellisesti kuumeisena. Olin kironnut jo kaksi päivää aikaisemmin flunssani alimpaan helvettiin, mutta se ei ottanut uskoakseen ja roikkui edelleen sitkeästi mukanani. En kuitenkaan tohtinut jättäytyä pois ja olin kiskonut naamariini kuumetta alentavaa lääkettä, joten pääsin kuin pääsinkin hiukan alentuneen ruumiinlämmön ansiosta pirskeisiin. Meitä ennen oli vielä kaksi, joten tyydyin silittelemään Mynttiä hellästi kaulasta ja supattelemaan tammalle rauhoittavasti. Tuulinen syysilta ei parantanut omaa oloani yhtään, joten ajattelin tehdä ainakin uskollisen ratsuni olon jollain lailla mukavaksi. Mielikuvitukseni oli myös äärettömän huono halloween-asujen suhteen, joten olin vain tyytynyt kiskomaan mustan noitahatun jo valmiiksi tummille kutreilleni ja pukeutunut muutenkin tummasti.

"Ja sitten Karoliina ja Myntti", Annen ääni sai minut säpsähtämään. Jotakin mutisten keräsin ohjat ja laitoin otsalampun päälle. Lähtömerkin saatuamme kannustin Myntin reippaaseen raviin. Suuntasimme nokkamme kohti maneesia, joka oli pimeä, lukuun ottamatta ulkotulia. Myntti epäröi hiukan maneesin sisälle astumista, mutta rauhallisesti tammalle jutellen pääsimme kuitenkin sisälle. Suoritimme pujotteluradan ja esteet kohtalaisen hyvin ja jatkoimme matkaamme seuraavalle rastille. Pääsimme suht nopeassa tahdissa takatarhalle, jossa meitä oli vastassa minulle vähän vieraampi Kasper. Tervehdin poikaa ja sain pullon. Myntti oli hiukan hermostunut, joten päätin laskeutua alas selästä ja täyttää pullon vasta sitten. Selkään takaisin noustessa Myntti olikin jo päättänyt, ettei tämä tyttö jää seisoskelemaan aloilleen, joten jouduin pyytämään Kasperilta hiukan apua. Pojan pitäessä pyörivää tammaa paikoillaan, nousin takaisin selkään. Lähtiessämme seuraavaa rastia kohti, sain melkein koko pullollisen vihreää nestettä syliini Myntin säpsähdettyä tuulessa lenteleviä lehtiä. Kiroten pyyhkäisin housujani, tämäkin vielä!

Tuijotin dekantteria murhaavasti kaataessani pienen määrän nestettä siihen. Elli katsahti minua virnistäen ja huokaisin raskaasti. Sain niin pitkän numerosarjan, ettei heikko muistini millään pystynyt sitä muistamaan. Painoin kuitenkin muutaman numeron visusti mieleeni ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Kurvailimme Myntin kanssa vielä viimeisen tötteröradan ja parkeeraasimme Annen viereen. Mututuntumalla heitin muutaman numeron sinne sun tänne ja pari varmaa väliin.

"Hyvä, nyt voit purkaa Myntin", Anne hymyili ja nyökkäsin. Laskeuduin väsyneenä alas satulasta ja lähdin Myntin kanssa kohti tallia, tammaa samalla vuolaasti kehuen. Olihan tämä kuitenkin ensimmäisiä ratsastuskertojamme yhdessä.

Purkasin Myntin nopeasti ja annoin sille vielä palkinnoksi pari porkkananpalaa. Kiitin vielä tammaa hyvästä suorituksesta, ennen kuin kiikutin varusteet satulahuoneeseen. Kuumelääkkeen vaikutus alkoi jo selvästi hiipua ja hirveä olo puski pintaan. Päätin käydä vielä onnittelemassa kolmen kärkeä, ennen kuin hiippailin ulos tallista kohti pimenevää yötä ja kotia, johon pääsisin kohta potemaan flunssaani. Harmittihan se hiukan etten päässyt juhlimaan muiden seuraan, mutta ehkä ensi kerralla sitten!

3HM

[Anne]

Alkeissäätöä



Karoliina oli saanut tehtäväkseen opastaa Kassua ratsastuksen saloihin. Kuva marraskuun lopulta.

Spessu Karolle!