Post by Jusu on Aug 14, 2009 11:46:15 GMT 2
Huomiselle. En ehdi laittaa huomenna.
15. elokuuta – Thousands of reasons to smile
Äiti katsoi pettyneenä perääni, kun lähdin heti aamusta tallille. Hän olisi halunnut minun viettävän päivän kerrankin kotona, erityisesti tämän päivän, mutta minulle tämä oli lauantai siinä missä muutkin. Halusin viettää lauantaini tallilla, Sentin ja Hillan ja tutun talliporukan kanssa. Niinpä annoin oven paukahtaa perässäni kiinni ja suuntasin kulkuni Seppeleeseen välittämättä ohikulkevien vinoista katseista – luulisi heidän jo tottuneen ratsastusvaatteissa kulkeviin ihmisiin. Tosiaan, kun nyt ratsastusvarusteista puhuttiin, olin viimein saanut uudet saappaat hankituksi; niiden edeltäjät olivat käyneet pieniksi jo puoli vuotta sitten. Kyllä ne olivatkin olleet hyvät saappaat, pitäneet varpaat (lähestulkoon) lämpiminä talvipakkasilla, kuivina sadekeleillä ja, no, turhankin lämpiminä kesän helteillä.
Seppele vaikutti ensivilkaisulla autiolta. Kun astuin sisään, havaintoni osoittautui kuitenkin virheelliseksi, sillä talli oli kaikkea muuta kuin autio. Hoitajat puunasivat hoidokkejaan, pienet heppatytöt haahuilivat siellä täällä pienissä ryhmissä, pikkutyttöjen vanhemmat yrittivät hoputtaa lapsia kotiin ja hevosia vietiin ulos ja tuotiin sisään. Hymyilin kaikelle tälle hälinälle; kaikessa kotoisuudessaan se tuntui tutulta ja turvalliselta. Päätin kavuta yläkertaan, mutta satulahuonetta ohittaessani kiinnitin huomiota huoneessa yksinään neuvottomana seisovaan pieneen tyttöön. Kurkkasin huoneeseen ja huomasin tytön seisovan suitset kädessään.
- Tarviitko apua? kysäisin ystävällisesti.
Tyttö hätkähti hieman, tuskin katsahti minuun vaan vaihtoi painoa jalalta toiselle ja riiputti suitsia kädessään. Astuin tytön luokse huolestuneena.
- Onko kaikki hyvin? kysyin päästessäni oranssitukkaisen tytön viereen.
- Mä… Mun pitäisi ristittää nää, mutta kun mä en osaa, pieni tyttö parahti hiljaa ja ujosti.
- Haluatko että mä autan? tarjouduin ja hymyilin rohkaisevasti. – Ei se ole vaikeaa, mä voin näyttää sulle miten se tehään.
Tyttö nyökkäsi vaitonaisena ja ojensi suitset minulle.
- Kenen suitset nää on? kysäisin tytöltä, joka vaikutti helpottuneelta, kun joku tarjoutui auttamaan.
- Pikun, punapää vastasi ja seurasi minua Pikun suitsikoukulle.
Opetin pikkutytölle ristittämisen kädestä pitäen ja sain kiitokseksi roimasti oppimisen iloa ja leveän hymyn. Kun pikkutyttö poistui paikalta iloisena ja ylpeänä uudesta taidostaan, jäin paikoilleni ja hymyilin itsekseni. Joskus minäkin olin ollut pieni ja tietämätön ja halukas oppimaan lisää. Olin kahlannut läpi kaikki käsiini osuvat hevoskirjat, yrittänyt imeä tietoa itseeni, halunnut ymmärtää ja oppia kaiken. Ajan kanssa kuvitelmat kaiken tietämisestä toki karisivat. Aina oli jotain, mitä ei tiennyt, vaikka kuinka luki ja luki. Enää ei ollut tärkeää tietää kaikkea; tärkeää oli viettää aikaa hevosten kanssa ja yrittää ymmärtää niitä. Kirjaviisaus ja ymmärrys – kaksi eri asiaa.
Hiipparoin portaat ylös, käännyin kaapilleni ja heitin reppuni muitta mutkitta pikkukomerooni. Vasta sitten vilkaisin oleskelutilaan ja näin suuren lössin pakkautuneen paikalle. Toisella sohvalla istuivat Ilu, Elkku, Jokeri, Liisa, Seri ja Roosa kuin sillit sardiinipurkissa ja käsinojilla keikkuivat Cäpä ja Sanni. Nana oli valloittanut itselleen paikan toiselta sohvalta Fiian, Alinan, Eijan ja Katan kanssa. Kahvinkeittimen luona seisoi – kukapa muukaan – Yuff ja lattialla selkä seinää vasten istua möllötti Keikki.
- Ööh, onpa täällä porukkaa, sanoin ensisanoikseni.
- Joo, täällä on tällänen marttakokous, Elkku virnisti. – Liity seuraan, kyllä täällä tilaa riittää.
- Ja Yuff taas kahvia keittämässä, heitin Blondin hoitajattarelle. – Riittääkö siitä muillekin vai pitääkö keittää oma pannullinen?
- Kyl tästä riittää, Yuff hymyili. – Kyllä mä nyt kestän jos saanki yhen kupin vähemmän, en mä nyt mahoton kahviaddikti ole.
- No etpä, Keikki heitti hoitajakumppanilleen.
Hymyilin kaksikon sananvaihdolle ja kiiruhdin nappaamaan itselleni kupin kahvia.
- Ainiin, hei Lynn! Hyvää syntymäpäivää, Nana toitotti yhtäkkiä.
- Öh, kiitti! sanoin hämillisenä, kun muutkin yhtyivät toivotuksiin.
- No, tunnetko sä nyt ittes vanhemmaks? kysäisi Liisa virnistäen.
- Vanhemmaks, minäkö? pärskähdin naurusta. – En kuuna päivänä! Kersa mikä kersa, ei musta mitään vanhusta sentään oo tullu.
- Hah, mä voin kuvitella Lynnin vanhainkodissa sellaset söpöt pikkutyttösaparot päässä jahtaamassa perhosia, hihitti Fiia.
- Hoh! Kiitos vaan, mutta ei musta sentään mielipuolta tule. Musta tulee äkänen arvokas vanha rouva, joka heiluttaa toruvasti kävelykeppiä ja sanoo so so, kun lapset erehtyy pitämään liian kovaa ääntä, sanoin vakuuttavasti.
- No se on vissi se, pelottava Lynni-mummu on ilkeä ja kärttyinen, Eija virnuili.
- Ei mut ihan totta, aatelkaa nyt miten mahtava tulevaisuus! innostuin.
- Tosi, Cäpä sanoi muttei kuulostanut kovinkaan vakuuttuneelta.
Tulevaisuutta pohdiskeltuamme palasimme nykyhetkeen, kun Sanni tajusi, että hänen pitäisi hoitaa Aksu. Yhtäkkiä kaikilla olikin tekemistä, ja oleskelutila tyhjeni nopeasti. Minäkin lähdin alakertaan tarkoituksena siivota Sentin karsina, mutta vastaantuleva Josefiina pysäytti minut.
- Lynn hei, lähtisitkö sä Hillalla mun ja Sentin seuraksi maastoon? nainen kysyi iloisesti hymyillen.
Katsoin tätä hetken aikaa huvittuneena Josefiinan seottua sanoissaan. Nainen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään, joten päätin korjata tätä.
- Siis tarkotit varmaan että Sentillä sun ja Hillan kanssa maastoon, ehdotin virnistäen.
Josefiina pudisti päätään.
- Ei kun Hillalla mun ja Sentin kanssa. Mä meen Sentillä, ota sä Hilla.
- Ai! yllätyin.
- Pikkulinnut kertoivat, että jollakulla on tänään synttärit, Josefiina myhäili. – Niin että eiköhän sun ole aika päästä ekalle maastoreissulle Hildan kuskina.
Katsoin Josefiinaa ilahtuneena ja tunsin hyvän tuulen piirtävän kasvoilleni hymyn.
- Kyllä mä mieluusti tuun messiin, vastasin hymyillen edelleen. – Minkälainen lenkki me tehään?
- Ajattelin että ihan kunnon maastoreissu, mennään Liekkikallioille ja sieltä rantaan.
- Kuulostaa kivalta. Koska lähetään?
Josefiina katsoi kelloaan.
- Puolen tunnin päästä. Jos sä saat Hillan siihen mennessä valmiiksi.
- Ay ay, captain, totesin sotilaallisesti ja tein kunniaa. – Puolen tunnin päästä tallin pihassa.
Yllätin meidät molemmat saamalla Hillan puettua varusteisiinsa melkein tasan puolessa tunnissa. Asiaa edesauttoi toki hieman se, että poni oli entuudestaan yllättävän puhdas, mutta saavutushan se kuitenkin oli. Hilda tuntui olevan tyynellä päällä, sillä se ei säikähtänyt edes pihaan mopollaan saapuvaa Katia.
- Lynn! Kat huudahti varoen säikäyttämästä issikkaa. – Hyvää syntymäpäivää! Voi kuule, sustakin tulee vanhus ennen kuin huomaatkaan.
- Jaa niin mitä? Kuka puhuu? kysäisin hymysuin. – Mutta kiitti kuitenkin. Minne sä oot Tapin jättänyt?
- Nää, se varmaan nukkuu vielä punkassaan, Kat irvistää. – Mut Seraahan mä tänne tulin kattomaan enivei.
- Totta kai, virnistin paljonpuhuvasti. – Sera muuten taisi piehtaroida tarhassaan kun mä tulin tallille. Sulla on paljon harjattavaa.
Kat irvisti, Josefiina nauroi. Minä puolestani keskityin kapuamaan teutaroivan Hillan selkään. Pian olimme valmiit lähtemään, ja annoin Josefiinan ohjata Sentin edellemme. Ori käveli tasaisen rauhallisesti piittaamatta Hillasta, joka pälyili nyt kaikkea ja kaikkia kuin varmana siitä, että minä hetkenä tahansa jostakin pomppaisi joku hirveä peto. Naurahdin valkean issikan jännittyneelle olemukselle ja silitin sen kaulaa rauhoittavasti. Edessä olisi vauhdikasta menoa, sen huomasin heti alussa.
Kävelimme ja ravasimme metsän poikki ja saavuimme pellon reunustamalle hiekkatielle, jota pitkin jatkoimme oikealle kohti maastoesteitä. Poikkesimme tieltä maastoesteradan kohdalla ja suuntasimme kulkumme esteiden vieritse (Josefiina tosin hyppäsi Sentillä muutaman esteen, minä katsoin viisaammaksi kiertää ne jännittyneellä ratsullani) metsän poikki kesantopellolle, jonka laitaa pitkin ravaten saavuimme jälleen metsän siimekseen. Kävelimme, kunnes tavoitimme hiekkatien. Sitten saatoimme vain jatkaa suoraan tietä pitkin, käynnissä ja ravissa. Pienen laukkapätkän vauhdittamina saavuimme pian Liekkijärvelle, muttemme jatkaneet suoraan rantaan vaan käänsimme hevoset kallioiden suuntaan.
Kapusimme ylös Josefiinan ja Sentin johdolla. Hillakin tuntui nyt rauhoittuneen, ja nousu sujui muutamaa pientä lipsahdusta lukuun ottamatta hyvin. Nojauduin eteenpäin ja annoin islantilaisen etsiä tiensä ylös kallion huipulle. Näin Josefiinan saavuttavan huipun Sentin kanssa ja kehotin Hillaa jatkamaan kapuamista. En voinut olla vilkaisematta taakseni, ja näkymä oli henkeäsalpaava. Parempaa oli kuitenkin luvassa, kun pääsimme viimeinkin ylös asti. Josefiina oli pysäyttänyt Sentin ja ratsastin Hillan ratsukon viereen. Seisoimme hyvän aikaa paikoillamme ihastellen järvimaisemaa. Henkäisin syvään silkasta ihastuksesta – jylhä kauneus oli mykistävää.
- Tiedätkö, aloitin hitaasti. – Tää on… Tää on aika uskomatonta. Ihanaa että sä otit mut mukaan.
- Totta kai mä otin, sehän tässä oli ideana. Että hyvää syntymäpäivää vaan, Josefiina hymyili.
- Kiitos, virnistin onnellisena. – Hilla on muuten tosi rauhallinen.
- Joo, se näyttää aika tyyneltä. Alkuun sitä tais vähän jännittää?
- Joo, se oli ihan vieterit jaloissa valmiina loikkimaan karkuun kenguruhypyillä ja silleen, mut se rauhottu suunnilleen maastoesteiden jälkeen, hymähdin. – Ja Sentti on aina yhtä rauhallinen.
- Järkevä hevonen, Josefiina hymyili ja silitti ratsunsa kaulaa. – Sentti on kyllä yks kultakimpale.
- Todella, yhdyin mielipiteeseen ja katselin hoitohevostani hellästi.
Hilla heilautti päätään ilmeisen tyytymättömänä siihen, että huomio oli kääntynyt siitä Senttiin. Pikkuhiljaa päätimme kavuta alas kallioilta ja mennä rantaan rentoa laukkapätkää varten.
- Valmiit, paikoillanne, HEP! Josefiina huusi, mutta jo paikoillanne –kohdassa nainen kannusti Sentin vauhtiin.
- Hei! Epäreilua, varaslähtö! kiljuin ratsukon perään kannustaessani Hillaa takaa-ajoon.
Josefiina oli saanut jo niin paljon etumatkaa varaslähtönsä ansiosta, että tiesin ettemme saisi Senttiä kiinni. Iso ori näytti muutenkin laukkaavan melkoista vauhtia, ja pikkuinen issikka joutui rehkimään hartiavoimin pysyäkseen kookkaamman lajikumppaninsa perässä. Niinpä tyydyin nauttimaan vauhdista yrittämättä sen kummemmin päästä edellä laukkaavan ratsukon ohi. Hilla oli kuitenkin toista mieltä – valkea islantilainen tahtoi saada kilpakumppaninsa kiinni! Nauroin tamman innolle ja annoin sen lisätä vauhtia. Ero kaveni hitusen, mutta sitten Josefiina kannusti Sentin isommalle vaihteelle ja ori vastasi. Ei meillä ollut toivoakaan tässä pelissä, mutta se ei haitannut. Hillan laukka oli tahdikasta ja pehmeää, ja tunsin tamman liikkeen kehoni jokaisessa solussa.
Rannan päädyssä hidastimme hengästyneet ratsumme ravin kautta rauhalliseen käyntiin ja kiittelimme hevosia. Hiekassa oli raskasta juosta, mutta sekä Hilla että Sentti tuntuivat innokkailta ja pirteiltä pyrähdyksensä jälkeen. Annoimme niiden kävellä takaisinpäin ja tällä kertaa matka tuntui taittuvan paljon nopeammin kuin tullessa, vaikka tahti oli hitaampi. Kiersimme takaisin tallille hieman eri kautta, ja kävellessämme hiljaisella metsäpolulla kumarruin Hillan kaulalle ja kiedoin käteni sen kaulan ympäri. Hilla ravisti päätään, muttei tehnyt muuta, joten jäin makailemaan tuuhean harjan päälle. Josefiina vilkaisi minua hymysuin ja joutui saman tien kumartumaan Sentin selässä väistääkseen paksua kuusenoksaa.
Tallille päästyämme hoidimme hevoset huolella. Hilla oli hionnut, joten pesin sen sienellä ja lämpimällä vedellä. Hymyilin tammalle, joka seisoi kerrankin hiljaa aloillaan eikä pälyillyt minua kuin suurinta painajaistaan. Ja kun Hilla oli hoidettu ja päästin sen tarhaan, tamma kipitti saman tien uuden kaverinsa Siken luokse. Tuntui hassulta nähdä Hilla Pipsan tamman kanssa, sillä yleensä issikka nuokkui Taigan ja Pellan seurassa. Nyt molemmat tammamammat olivat kuitenkin varsalaitumella, ja Hilla joutui olemaan erossa bestiksistään. Valkea poni näytti kuitenkin tulevan hyvin toimeen Siken kanssa, ja kun Blondi asteli uteliaana paikalle, Hilla näytti suhtautuvan tähänkin tammaan ystävällisen oloisesti. Seurailin hetken aikaa tammojen touhuja, kunnes päätin lähteä katsomaan Senttiä.
Josefiina oli jo tuonut Sentin tarhaan. Ori remusi parhaillaan tarhakaverinsa Rensun kanssa ja jäin katselemaan oriiden leikkimielistä nahistelua. Niistä näki, etteivät ne olleet tosissaan. Hymyilin kaksikolle ja nojasin aitaan mietteliäänä. Puoliverioriit eivät vilkaisseetkaan minun suuntaani, vaan ne keskittyivät omaan keskinäiseen kisaansa. Sentti pinkaisi laukkaan ja pukitti ilmavan pukin, kun taas Rensu päästi ilmoille vinkaisun ja seurasi lajitoveriaan pian myös laukassa.
- Ettekö te ikinä väsy? kysyin lähinnä itsekseni, joten säikähdin kuullessani vastauksen.
- Ei ne taida väsyä.
Käännyin katsomaan Sastua, joka oli tullut seuraamaan hevosten tekemisiä. Seisoimme vieretysten aidalla, aitiopaikalla erityislaatuisessa show’ssa, jossa mikään ei ollut teennäistä ja suunniteltua. Kaikki tapahtui hetkessä, oriiden mielenliikkeiden tahdissa. Se oli niin kaunista, luonnollista.
- Toivottavasti ne ei satuta itseään, Sastu sanoi hetken kuluttua.
- Ei ne ainakaan toistaseks näytä toisiaan lahtaavan. Vahinkojahan voi aina sattua, mutta ne näyttää tulevan aika hyvin toimeen keskenään, vastasin huolenaiheeseen ja päätin viimein siivota Sentin karsinan.
Hulppealta maastoretkeltä takaisin arkisen puurtamisen pariin. Hyräilin hiljaa itsekseni siivotessani karsinaa ja sain osakseni kummallisen katseen Jaakon suunnalta.
- Hoi, laulava talikonjatke! Valaiseppas mullekin, mikä se nyt noin hyräilyttää ja hymyilyttää? mies virnaili.
- Ei mikään. Mulla on kivaa, vastasin ja soin Jaakolle sädehtivimmän hymyni.
- Karsinaa siivotessas? Jaakko ihmetteli.
- No ei, tai siis ei siivoamisesta johtuen. Muuten vaan.
Jaakko oli hetken hiljaa ja näytti miettivän. Sitten hänen päänsä päällä näytti leimahtavan hehkulamppu.
- Aaa! Sulla on tapaaminen sen sun… Jesses tai Jussis…
- Jusan, avitin. – No ehkä sitäkin, mutta ei tää vaan siitä johu. Musta tuntuu, että just nyt mulla on tuhansia syitä olla hyvällä tuulella.
Jaakko koputti paljon puhuvasti otsaansa, mutten voinut olla hymyilemättä kuullessani tämän jatkavan käytävänlakaisua tällä kertaa vihellellen hyväntuulista sävelmää. Iloisuus oli tarttuvaa.
Siivosin karsinan huolella loppuun. Olin juuri kaatamassa uusia, puhtaita kuivikkeita karsinaan, kun tunsin kännykän tärisevän taskussani. Pysähdyin kesken kuivikkeiden levittämisen ja nappasin luurin käteeni. Uusi viesti. Uteliaana painoin Näytä –näppäintä ja huomasin viestin tulleen Jusalta.
”Nähään puol kaheksalta huoltsikan edessä.”
Hymyilin ja näpyttelin lyhyen vastausviestin. Sitten vilkaisin kelloa – alkaisi tulla jo kiire. Hymy huulillani levitin kuivikkeet, vein kottikärryt takaisin ja hain tavarani yläkerrasta. Oli aika lähteä.
15. elokuuta – Thousands of reasons to smile
Äiti katsoi pettyneenä perääni, kun lähdin heti aamusta tallille. Hän olisi halunnut minun viettävän päivän kerrankin kotona, erityisesti tämän päivän, mutta minulle tämä oli lauantai siinä missä muutkin. Halusin viettää lauantaini tallilla, Sentin ja Hillan ja tutun talliporukan kanssa. Niinpä annoin oven paukahtaa perässäni kiinni ja suuntasin kulkuni Seppeleeseen välittämättä ohikulkevien vinoista katseista – luulisi heidän jo tottuneen ratsastusvaatteissa kulkeviin ihmisiin. Tosiaan, kun nyt ratsastusvarusteista puhuttiin, olin viimein saanut uudet saappaat hankituksi; niiden edeltäjät olivat käyneet pieniksi jo puoli vuotta sitten. Kyllä ne olivatkin olleet hyvät saappaat, pitäneet varpaat (lähestulkoon) lämpiminä talvipakkasilla, kuivina sadekeleillä ja, no, turhankin lämpiminä kesän helteillä.
Seppele vaikutti ensivilkaisulla autiolta. Kun astuin sisään, havaintoni osoittautui kuitenkin virheelliseksi, sillä talli oli kaikkea muuta kuin autio. Hoitajat puunasivat hoidokkejaan, pienet heppatytöt haahuilivat siellä täällä pienissä ryhmissä, pikkutyttöjen vanhemmat yrittivät hoputtaa lapsia kotiin ja hevosia vietiin ulos ja tuotiin sisään. Hymyilin kaikelle tälle hälinälle; kaikessa kotoisuudessaan se tuntui tutulta ja turvalliselta. Päätin kavuta yläkertaan, mutta satulahuonetta ohittaessani kiinnitin huomiota huoneessa yksinään neuvottomana seisovaan pieneen tyttöön. Kurkkasin huoneeseen ja huomasin tytön seisovan suitset kädessään.
- Tarviitko apua? kysäisin ystävällisesti.
Tyttö hätkähti hieman, tuskin katsahti minuun vaan vaihtoi painoa jalalta toiselle ja riiputti suitsia kädessään. Astuin tytön luokse huolestuneena.
- Onko kaikki hyvin? kysyin päästessäni oranssitukkaisen tytön viereen.
- Mä… Mun pitäisi ristittää nää, mutta kun mä en osaa, pieni tyttö parahti hiljaa ja ujosti.
- Haluatko että mä autan? tarjouduin ja hymyilin rohkaisevasti. – Ei se ole vaikeaa, mä voin näyttää sulle miten se tehään.
Tyttö nyökkäsi vaitonaisena ja ojensi suitset minulle.
- Kenen suitset nää on? kysäisin tytöltä, joka vaikutti helpottuneelta, kun joku tarjoutui auttamaan.
- Pikun, punapää vastasi ja seurasi minua Pikun suitsikoukulle.
Opetin pikkutytölle ristittämisen kädestä pitäen ja sain kiitokseksi roimasti oppimisen iloa ja leveän hymyn. Kun pikkutyttö poistui paikalta iloisena ja ylpeänä uudesta taidostaan, jäin paikoilleni ja hymyilin itsekseni. Joskus minäkin olin ollut pieni ja tietämätön ja halukas oppimaan lisää. Olin kahlannut läpi kaikki käsiini osuvat hevoskirjat, yrittänyt imeä tietoa itseeni, halunnut ymmärtää ja oppia kaiken. Ajan kanssa kuvitelmat kaiken tietämisestä toki karisivat. Aina oli jotain, mitä ei tiennyt, vaikka kuinka luki ja luki. Enää ei ollut tärkeää tietää kaikkea; tärkeää oli viettää aikaa hevosten kanssa ja yrittää ymmärtää niitä. Kirjaviisaus ja ymmärrys – kaksi eri asiaa.
Hiipparoin portaat ylös, käännyin kaapilleni ja heitin reppuni muitta mutkitta pikkukomerooni. Vasta sitten vilkaisin oleskelutilaan ja näin suuren lössin pakkautuneen paikalle. Toisella sohvalla istuivat Ilu, Elkku, Jokeri, Liisa, Seri ja Roosa kuin sillit sardiinipurkissa ja käsinojilla keikkuivat Cäpä ja Sanni. Nana oli valloittanut itselleen paikan toiselta sohvalta Fiian, Alinan, Eijan ja Katan kanssa. Kahvinkeittimen luona seisoi – kukapa muukaan – Yuff ja lattialla selkä seinää vasten istua möllötti Keikki.
- Ööh, onpa täällä porukkaa, sanoin ensisanoikseni.
- Joo, täällä on tällänen marttakokous, Elkku virnisti. – Liity seuraan, kyllä täällä tilaa riittää.
- Ja Yuff taas kahvia keittämässä, heitin Blondin hoitajattarelle. – Riittääkö siitä muillekin vai pitääkö keittää oma pannullinen?
- Kyl tästä riittää, Yuff hymyili. – Kyllä mä nyt kestän jos saanki yhen kupin vähemmän, en mä nyt mahoton kahviaddikti ole.
- No etpä, Keikki heitti hoitajakumppanilleen.
Hymyilin kaksikon sananvaihdolle ja kiiruhdin nappaamaan itselleni kupin kahvia.
- Ainiin, hei Lynn! Hyvää syntymäpäivää, Nana toitotti yhtäkkiä.
- Öh, kiitti! sanoin hämillisenä, kun muutkin yhtyivät toivotuksiin.
- No, tunnetko sä nyt ittes vanhemmaks? kysäisi Liisa virnistäen.
- Vanhemmaks, minäkö? pärskähdin naurusta. – En kuuna päivänä! Kersa mikä kersa, ei musta mitään vanhusta sentään oo tullu.
- Hah, mä voin kuvitella Lynnin vanhainkodissa sellaset söpöt pikkutyttösaparot päässä jahtaamassa perhosia, hihitti Fiia.
- Hoh! Kiitos vaan, mutta ei musta sentään mielipuolta tule. Musta tulee äkänen arvokas vanha rouva, joka heiluttaa toruvasti kävelykeppiä ja sanoo so so, kun lapset erehtyy pitämään liian kovaa ääntä, sanoin vakuuttavasti.
- No se on vissi se, pelottava Lynni-mummu on ilkeä ja kärttyinen, Eija virnuili.
- Ei mut ihan totta, aatelkaa nyt miten mahtava tulevaisuus! innostuin.
- Tosi, Cäpä sanoi muttei kuulostanut kovinkaan vakuuttuneelta.
Tulevaisuutta pohdiskeltuamme palasimme nykyhetkeen, kun Sanni tajusi, että hänen pitäisi hoitaa Aksu. Yhtäkkiä kaikilla olikin tekemistä, ja oleskelutila tyhjeni nopeasti. Minäkin lähdin alakertaan tarkoituksena siivota Sentin karsina, mutta vastaantuleva Josefiina pysäytti minut.
- Lynn hei, lähtisitkö sä Hillalla mun ja Sentin seuraksi maastoon? nainen kysyi iloisesti hymyillen.
Katsoin tätä hetken aikaa huvittuneena Josefiinan seottua sanoissaan. Nainen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään, joten päätin korjata tätä.
- Siis tarkotit varmaan että Sentillä sun ja Hillan kanssa maastoon, ehdotin virnistäen.
Josefiina pudisti päätään.
- Ei kun Hillalla mun ja Sentin kanssa. Mä meen Sentillä, ota sä Hilla.
- Ai! yllätyin.
- Pikkulinnut kertoivat, että jollakulla on tänään synttärit, Josefiina myhäili. – Niin että eiköhän sun ole aika päästä ekalle maastoreissulle Hildan kuskina.
Katsoin Josefiinaa ilahtuneena ja tunsin hyvän tuulen piirtävän kasvoilleni hymyn.
- Kyllä mä mieluusti tuun messiin, vastasin hymyillen edelleen. – Minkälainen lenkki me tehään?
- Ajattelin että ihan kunnon maastoreissu, mennään Liekkikallioille ja sieltä rantaan.
- Kuulostaa kivalta. Koska lähetään?
Josefiina katsoi kelloaan.
- Puolen tunnin päästä. Jos sä saat Hillan siihen mennessä valmiiksi.
- Ay ay, captain, totesin sotilaallisesti ja tein kunniaa. – Puolen tunnin päästä tallin pihassa.
Yllätin meidät molemmat saamalla Hillan puettua varusteisiinsa melkein tasan puolessa tunnissa. Asiaa edesauttoi toki hieman se, että poni oli entuudestaan yllättävän puhdas, mutta saavutushan se kuitenkin oli. Hilda tuntui olevan tyynellä päällä, sillä se ei säikähtänyt edes pihaan mopollaan saapuvaa Katia.
- Lynn! Kat huudahti varoen säikäyttämästä issikkaa. – Hyvää syntymäpäivää! Voi kuule, sustakin tulee vanhus ennen kuin huomaatkaan.
- Jaa niin mitä? Kuka puhuu? kysäisin hymysuin. – Mutta kiitti kuitenkin. Minne sä oot Tapin jättänyt?
- Nää, se varmaan nukkuu vielä punkassaan, Kat irvistää. – Mut Seraahan mä tänne tulin kattomaan enivei.
- Totta kai, virnistin paljonpuhuvasti. – Sera muuten taisi piehtaroida tarhassaan kun mä tulin tallille. Sulla on paljon harjattavaa.
Kat irvisti, Josefiina nauroi. Minä puolestani keskityin kapuamaan teutaroivan Hillan selkään. Pian olimme valmiit lähtemään, ja annoin Josefiinan ohjata Sentin edellemme. Ori käveli tasaisen rauhallisesti piittaamatta Hillasta, joka pälyili nyt kaikkea ja kaikkia kuin varmana siitä, että minä hetkenä tahansa jostakin pomppaisi joku hirveä peto. Naurahdin valkean issikan jännittyneelle olemukselle ja silitin sen kaulaa rauhoittavasti. Edessä olisi vauhdikasta menoa, sen huomasin heti alussa.
Kävelimme ja ravasimme metsän poikki ja saavuimme pellon reunustamalle hiekkatielle, jota pitkin jatkoimme oikealle kohti maastoesteitä. Poikkesimme tieltä maastoesteradan kohdalla ja suuntasimme kulkumme esteiden vieritse (Josefiina tosin hyppäsi Sentillä muutaman esteen, minä katsoin viisaammaksi kiertää ne jännittyneellä ratsullani) metsän poikki kesantopellolle, jonka laitaa pitkin ravaten saavuimme jälleen metsän siimekseen. Kävelimme, kunnes tavoitimme hiekkatien. Sitten saatoimme vain jatkaa suoraan tietä pitkin, käynnissä ja ravissa. Pienen laukkapätkän vauhdittamina saavuimme pian Liekkijärvelle, muttemme jatkaneet suoraan rantaan vaan käänsimme hevoset kallioiden suuntaan.
Kapusimme ylös Josefiinan ja Sentin johdolla. Hillakin tuntui nyt rauhoittuneen, ja nousu sujui muutamaa pientä lipsahdusta lukuun ottamatta hyvin. Nojauduin eteenpäin ja annoin islantilaisen etsiä tiensä ylös kallion huipulle. Näin Josefiinan saavuttavan huipun Sentin kanssa ja kehotin Hillaa jatkamaan kapuamista. En voinut olla vilkaisematta taakseni, ja näkymä oli henkeäsalpaava. Parempaa oli kuitenkin luvassa, kun pääsimme viimeinkin ylös asti. Josefiina oli pysäyttänyt Sentin ja ratsastin Hillan ratsukon viereen. Seisoimme hyvän aikaa paikoillamme ihastellen järvimaisemaa. Henkäisin syvään silkasta ihastuksesta – jylhä kauneus oli mykistävää.
- Tiedätkö, aloitin hitaasti. – Tää on… Tää on aika uskomatonta. Ihanaa että sä otit mut mukaan.
- Totta kai mä otin, sehän tässä oli ideana. Että hyvää syntymäpäivää vaan, Josefiina hymyili.
- Kiitos, virnistin onnellisena. – Hilla on muuten tosi rauhallinen.
- Joo, se näyttää aika tyyneltä. Alkuun sitä tais vähän jännittää?
- Joo, se oli ihan vieterit jaloissa valmiina loikkimaan karkuun kenguruhypyillä ja silleen, mut se rauhottu suunnilleen maastoesteiden jälkeen, hymähdin. – Ja Sentti on aina yhtä rauhallinen.
- Järkevä hevonen, Josefiina hymyili ja silitti ratsunsa kaulaa. – Sentti on kyllä yks kultakimpale.
- Todella, yhdyin mielipiteeseen ja katselin hoitohevostani hellästi.
Hilla heilautti päätään ilmeisen tyytymättömänä siihen, että huomio oli kääntynyt siitä Senttiin. Pikkuhiljaa päätimme kavuta alas kallioilta ja mennä rantaan rentoa laukkapätkää varten.
- Valmiit, paikoillanne, HEP! Josefiina huusi, mutta jo paikoillanne –kohdassa nainen kannusti Sentin vauhtiin.
- Hei! Epäreilua, varaslähtö! kiljuin ratsukon perään kannustaessani Hillaa takaa-ajoon.
Josefiina oli saanut jo niin paljon etumatkaa varaslähtönsä ansiosta, että tiesin ettemme saisi Senttiä kiinni. Iso ori näytti muutenkin laukkaavan melkoista vauhtia, ja pikkuinen issikka joutui rehkimään hartiavoimin pysyäkseen kookkaamman lajikumppaninsa perässä. Niinpä tyydyin nauttimaan vauhdista yrittämättä sen kummemmin päästä edellä laukkaavan ratsukon ohi. Hilla oli kuitenkin toista mieltä – valkea islantilainen tahtoi saada kilpakumppaninsa kiinni! Nauroin tamman innolle ja annoin sen lisätä vauhtia. Ero kaveni hitusen, mutta sitten Josefiina kannusti Sentin isommalle vaihteelle ja ori vastasi. Ei meillä ollut toivoakaan tässä pelissä, mutta se ei haitannut. Hillan laukka oli tahdikasta ja pehmeää, ja tunsin tamman liikkeen kehoni jokaisessa solussa.
Rannan päädyssä hidastimme hengästyneet ratsumme ravin kautta rauhalliseen käyntiin ja kiittelimme hevosia. Hiekassa oli raskasta juosta, mutta sekä Hilla että Sentti tuntuivat innokkailta ja pirteiltä pyrähdyksensä jälkeen. Annoimme niiden kävellä takaisinpäin ja tällä kertaa matka tuntui taittuvan paljon nopeammin kuin tullessa, vaikka tahti oli hitaampi. Kiersimme takaisin tallille hieman eri kautta, ja kävellessämme hiljaisella metsäpolulla kumarruin Hillan kaulalle ja kiedoin käteni sen kaulan ympäri. Hilla ravisti päätään, muttei tehnyt muuta, joten jäin makailemaan tuuhean harjan päälle. Josefiina vilkaisi minua hymysuin ja joutui saman tien kumartumaan Sentin selässä väistääkseen paksua kuusenoksaa.
Tallille päästyämme hoidimme hevoset huolella. Hilla oli hionnut, joten pesin sen sienellä ja lämpimällä vedellä. Hymyilin tammalle, joka seisoi kerrankin hiljaa aloillaan eikä pälyillyt minua kuin suurinta painajaistaan. Ja kun Hilla oli hoidettu ja päästin sen tarhaan, tamma kipitti saman tien uuden kaverinsa Siken luokse. Tuntui hassulta nähdä Hilla Pipsan tamman kanssa, sillä yleensä issikka nuokkui Taigan ja Pellan seurassa. Nyt molemmat tammamammat olivat kuitenkin varsalaitumella, ja Hilla joutui olemaan erossa bestiksistään. Valkea poni näytti kuitenkin tulevan hyvin toimeen Siken kanssa, ja kun Blondi asteli uteliaana paikalle, Hilla näytti suhtautuvan tähänkin tammaan ystävällisen oloisesti. Seurailin hetken aikaa tammojen touhuja, kunnes päätin lähteä katsomaan Senttiä.
Josefiina oli jo tuonut Sentin tarhaan. Ori remusi parhaillaan tarhakaverinsa Rensun kanssa ja jäin katselemaan oriiden leikkimielistä nahistelua. Niistä näki, etteivät ne olleet tosissaan. Hymyilin kaksikolle ja nojasin aitaan mietteliäänä. Puoliverioriit eivät vilkaisseetkaan minun suuntaani, vaan ne keskittyivät omaan keskinäiseen kisaansa. Sentti pinkaisi laukkaan ja pukitti ilmavan pukin, kun taas Rensu päästi ilmoille vinkaisun ja seurasi lajitoveriaan pian myös laukassa.
- Ettekö te ikinä väsy? kysyin lähinnä itsekseni, joten säikähdin kuullessani vastauksen.
- Ei ne taida väsyä.
Käännyin katsomaan Sastua, joka oli tullut seuraamaan hevosten tekemisiä. Seisoimme vieretysten aidalla, aitiopaikalla erityislaatuisessa show’ssa, jossa mikään ei ollut teennäistä ja suunniteltua. Kaikki tapahtui hetkessä, oriiden mielenliikkeiden tahdissa. Se oli niin kaunista, luonnollista.
- Toivottavasti ne ei satuta itseään, Sastu sanoi hetken kuluttua.
- Ei ne ainakaan toistaseks näytä toisiaan lahtaavan. Vahinkojahan voi aina sattua, mutta ne näyttää tulevan aika hyvin toimeen keskenään, vastasin huolenaiheeseen ja päätin viimein siivota Sentin karsinan.
Hulppealta maastoretkeltä takaisin arkisen puurtamisen pariin. Hyräilin hiljaa itsekseni siivotessani karsinaa ja sain osakseni kummallisen katseen Jaakon suunnalta.
- Hoi, laulava talikonjatke! Valaiseppas mullekin, mikä se nyt noin hyräilyttää ja hymyilyttää? mies virnaili.
- Ei mikään. Mulla on kivaa, vastasin ja soin Jaakolle sädehtivimmän hymyni.
- Karsinaa siivotessas? Jaakko ihmetteli.
- No ei, tai siis ei siivoamisesta johtuen. Muuten vaan.
Jaakko oli hetken hiljaa ja näytti miettivän. Sitten hänen päänsä päällä näytti leimahtavan hehkulamppu.
- Aaa! Sulla on tapaaminen sen sun… Jesses tai Jussis…
- Jusan, avitin. – No ehkä sitäkin, mutta ei tää vaan siitä johu. Musta tuntuu, että just nyt mulla on tuhansia syitä olla hyvällä tuulella.
Jaakko koputti paljon puhuvasti otsaansa, mutten voinut olla hymyilemättä kuullessani tämän jatkavan käytävänlakaisua tällä kertaa vihellellen hyväntuulista sävelmää. Iloisuus oli tarttuvaa.
Siivosin karsinan huolella loppuun. Olin juuri kaatamassa uusia, puhtaita kuivikkeita karsinaan, kun tunsin kännykän tärisevän taskussani. Pysähdyin kesken kuivikkeiden levittämisen ja nappasin luurin käteeni. Uusi viesti. Uteliaana painoin Näytä –näppäintä ja huomasin viestin tulleen Jusalta.
”Nähään puol kaheksalta huoltsikan edessä.”
Hymyilin ja näpyttelin lyhyen vastausviestin. Sitten vilkaisin kelloa – alkaisi tulla jo kiire. Hymy huulillani levitin kuivikkeet, vein kottikärryt takaisin ja hain tavarani yläkerrasta. Oli aika lähteä.