|
Post by Jusu on Apr 18, 2009 17:23:52 GMT 2
Kiitos hirmuisesti! Aivan ihana kuva, tykkään kovasti Miun saappaat on ihanat, oispa ne oikeesti ees joskus noin siistit ja kiiltävät... ^^ Kevätilta Kaviot kopisivat hiekkatietä vasten. Ilta oli hämärtymässä ja ilmassa tuoksui kevät. Katsahdin vieressäni tyynesti lompsottelevaa Senttiä ja sitten toisella puolellani hiljaisena kävelevää Jusaa, joka oli kietonut kätensä hartioilleni. Pojalla oli yllään inhoamani tummanliila huppari, jossa risteilivät vihreät raidat ja jota Jusa piti usein ihan vain ärsyttääkseen minua. Ja kenties hänen siedätyshoitonsa oli toiminut, sillä enää tuo huppari ei saanut minua voihkimaan ääneen. Jusa katseli minua niin mietteliäästi, etten malttanut olla kysymättä: - Mikä mietityttää? - Sä vaan, poika vastasi epäselvästi. - Mä? Mitäs mietittävää mussa on, kohotin kulmaani kysyvänä. - Voi kuule, vaikka mitä, mutta en mä kaikkea ääneen sano, Jusa sanoi muikeasti. Silmäni laajenivat. - Siis mitä? Houhouhou, hidastas vähän, parahdin. - Olinko mä haistavani tossa jotakin outoa? - Eeehet, sä oot vainoharhanen, lyhytsanainen keskustelukumppani virnisti - ja olin varma etten ollut vainoharhainen. Päätin kuitenkin jättää asian sikseen. Kävelimme hetken hiljaa, mutta sitten uteliaisuus voitti jälleen. - Mitä sä oikeesti mietit kun oot ihan hiljaa? kysyin. - Sitä vaan et kohta sä jäät kouluun ja mä lähen muualle, Jusa veisteli. - Ehitäänkö me sitten nähä ollenkaan? Naurahdin pienesti. - Höhlä, totta kai me ehitään. Niinku aina ennenki, mitäs se koulu vaikuttaa, paitsi että sulla on pidemmät matkat. Kuhan et vaan löydä sieltä ketään fiksumpaa ja nätimpää ja hauskempaa, lausuin jo jonkin aikaa kaihertaneen huolen ääneen. Nyt oli Jusan vuoro naurahtaa. - Höhlä, hän aloitti tutusti. - Suurempi huolenaihe on se, mitä sä teet kun mä en ole vahtimassa sua... - Mitä, epäiletkö sä että mä voisin tehä jotaki tyhmyksiä? kysyin loukkaantunutta esittäen. - En. Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa ja työnsin käteni Jusan kainaloon. Tuntui turvalliselta kävellä hämärässä käsi kädessä toisen kanssa. Sentti töykkäisi minua turvallaan muistuttaen olemassaolostaan. Hymyilin hevoselle. - Mustasukkanenko olet? Ihan turhaan, vakuutin. - Ei me sua unohdeta. Hymyilin onnellisena ja tunsin olevani vapautuneempi kuin pitkään aikaan. Kevätilta tärkeän ihmisen ja hevosen kanssa teki hyvää kaiken ikävän ja ahdistavan keskellä. Huokaisin tyytyväisenä ja työnsin kaiken muun syrjään mielestäni.
|
|
|
Post by Jusu on May 3, 2009 14:59:37 GMT 2
Seppeleen estekisat... vaikka kisapäivään onkin vielä vaikka kuinka kauan...
|
|
|
Post by Jusu on May 10, 2009 13:20:04 GMT 2
Äitienpäivä
On aikainen aamu. Aurinko haukottelee ja venyttelee herätäkseen. Sen säteet kurottelevat kutittamaan kasvojani, kun päästän koiran takapihalle touhuamaan omiaan. Palaan sisään ja keitän kahvin valmiiksi. Katan pöydän. Kaikki on valmista äitienpäivää varten, eikä muuta tarvitse enää tehdä kuin herättää isoveli ja laulaa "Paljon onnea vaan" äidille. Isä tulee juuri kortti kädessään keittiöön ja hipsimme makuuhuoneeseen. Äiti on nukkuvinaan. Tietysti hän on ollut hereillä jo jonkin aikaa, mutta hän on silti nukkuvinaan, jottei yllätyksemme mene pilalle. Kaikki toistuu vuodesta toiseen - yritämme olla hiljaa keittiössä ja silti herätämme äidin, tai sitten hän herää itse. Sitten hän on nukkuvinaan ja heräävinään yllättyneenä lauluumme. Mutta ei ole väliä, nukkuuko hän oikeasti, sillä perinne on perinne. Perinteisiin kuuluu, että muut heräävät aikaisin ja tekevät aamupalan valmiiksi ennen kuin äiti herää. Koska se kuuluu perinteisiin, äiti ei saa herätä ennen kuin me seisomme sängyn vieressä ja laulamme - kukin tavallamme - "Paljon onnea vaan".
Myöhemmin päivällä, kun aamiainen on siivottu pöydästä ja olen vapaa lähtemään, kerään tallikamppeet ja ilmoitan meneväni tallille. Isä luo perääni harmistuneen katseen - täytyykö sinne tallille mennä nyt äitienpäivänä - mutta otan Nellin mukaani ja lähden kävelemään Seppeleeseen hyräillen iloista melodiaa. Pieni terrieri sipsuttaa vieressä tyytyväisenä päästyään mukaan. Suloinen koira, tuumaan. Omapäinen mutta kiltti kuin mikä. Saavumme Seppeleeseen ja menemme sisään autioon talliin. Ilmeisesti äitienpäivä pitää ihmisiä poissa tallilta, mietiskelen ja kutsun irrallaan juoksevan koiran luokseni. Nelli tulee hieman vastahakoisesti, sillä se on paikantanut jotakin mielenkiintoista ja tahtoisi jäädä tutkimaan löydöstään. Sen sijaan se jolkottaa luokseni ja vilkaisee syyttävin silmin. - Älä viitsi murjottaa, hymähdän. - Mennään ylös. Koira seuraa perässä ja asettuu heti hoitajien huoneen parhaalle sohvapaikalle. Se kyllä tietää, missä prinsessan kuuluu istua. Naurahdan touhukkaan terrierin määrätietoiselle toiminnalle ja ryhdyn keittämään kahvia. Vaikken karvaasta litkusta niin välitäkään, se tekee silti hyvää silloin tällöin nautittuna. Kahvi porisi pannuun ja minä istun kiireemmäksi aikaa sohvalle koirani viereen lukemaan Hippoksen juttua oripäivistä. Ei sillä, että minulla olisi kummempaa syytä lueskella sitä, mutta pitäähän sitä olla jotakin tekemistä, kun odottelee yksikseen, että kahvi on valmista. Samassa paikalle vaappuu Josefiina, jonka ilmestyminen ovensuuhun saa koiran havahtumaan. Nelli hyppää sohvalta ja kipittää haukkuen kohti tunkeilijaa. - Nelli, suu kiinni, vaiennan koiran ja tervehdin Josefiinaa. - Moi. Sori, se on nyt viimeaikoina saanut päähänsä haukkua aina kun sen ei tarvitsisi haukkua. - Moi! Söpö otus, onko se ihan oma? Josefiina kysyy rapsutellen hiljentynyttä nelijalkaista. - On. Ihan oma, ja käyttäytyy niin kuin asuisi täällä, hymähdän. - No mutta onhan se nyt hyvä jos osaa viihtyä kaikkialla, toinen nauraa. - No sehän viihtyy vaikka moottoritiellä. Tai ei, se viihtyy kaikkialla missä on tyynyjä ja sohvia... kuten näkyy. Nelli kömpii sohvalle ja asettuu mukavasti makuuasentoon. - Mitenkä meni äitienpäivä? Josefiina kysäisee ja näyttää sitten ilahtuvan huomatessaan kahvinkeittimen. - Ahaa, sä keität kahvia! Kiva, aattelin just että yks kupillinen ei tekisi pahaa. - Ihan kivastihan meillä meni, silleen tavallisesti. Mitä sä oot aatellu tehä tänään? kysyn hajamielisesti lehteni takaa. - Meinasin että nyt kun on vähän hiljasempaa, voisin tehdä jotakin hyvin rentouttavaa. Täällä kun pitää kiirettä, niin tekis hyvää päästä välillä tekemään jotakin rentoa. - Ahaa. Miten ois, kelpaisiko maastoseura? virnistän. Josefiina nauraa. - Miten sä luitkaan mun ajatukset maastolenkistä? Ehkä seura ei olisi pahitteeksi, hän myhäilee. - Mä jätän vaikka tän pedon tänne Jaakon huomaan, se pärjää kyllä kunhan joku katsoo ettei se häivy omille teilleen. - Ai puhutko sä nyt koirasta vai Jaakosta? - No molemmista, naurahdan. - Voihan se Jaakkokin häipyä omille teilleen, jos ei sen perään katsota. Tai no jaa, onhan tässä aikaa, jos mä kävisin viemässä Nellin kotiin ja tulisin sitten takasin. - Vie vaan, kyllä mä odotan.
- Hilla, aloillasi! kantautuu korviini Josefiinan turhautunut kehotus. - Eikö se meinaa asettua? kysyn Sentin selästä. Iso ori seisoo täysin rauhallisena tuskin vilkuillen säheltävää islanninhevosta. "Turhaa touhua", se tuntuu sanovan puhahtaessaan tamman toilailuille. - No ei oikein. No niin, nyt se seisoo, Josefiina äheltää ja saa heilautettua itsensä satulaan, ennen kuin kimo ottaa askeleen eteenpäin ja on lähdössä kovaa vauhtia maastopoluille. - Ootko sä kohta valmis? kysyn ja silittelen Sentin kaulaa. - Joo, voidaan mennä, kuulen Josefiinan toteavan. Ohjaan Sentin ensimmäisenä pois pihasta. Hilla keikkuu perässämme ja silloin tällöin kuulen Josefiinan mumisevan tammalle rauhoittavia sanoja. Kävelemme pitkän matkaa ja hevoset tuntuvat tyytyvän käyntiin mukisematta. Matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa, mutta rivakan ravipätkän jälkeen avaan suuni. - No, miten on asiat lutviutuneet? Olihan tää meinaan aika iso muutos, puhelen taaksepäin. - Hirveesti tekemistä, Josefiina kuuluu irvistävän, mutta kun vilkaisen taakseni, hän hymyilee. - Hirveesti tekemistä mutta hemmetin kivaa, yleensä. Ja aina kun saan jonkun asian tehtyä, ilmaantuu jotakin uutta. - 506 ikkunaa on tässä talossa kaikkiaan 506 ikkunaa ja kun viimeisen putsaan joudun alusta taas alottaan... Josefiina helähtää nauruun kuullessaan lauluni. Kasvoilleni leviää pahaa ennakoiva virne, jota hän ei näe - minä ratsastan edellä. - Ja kun kaipaat rentoutusta, aloitan paljonpuhuvalla äänensävyllä venyttäen sanojani. - Jaguaariin hyppään ja New Yorkin jokaisen jätkän pöydän alle ryyppään! laulan ilakoiden. Aiheutan kahdenlaisia kohtauksia; Hilla saa takuulla jonkinlaisen sydäninfarktin ja Josefiina puolestaan nauraa katketakseen. Sentti vilkaisee minua tyynen rauhallisena. - Lynn! Josefiina saa murjaistua. - Varo sanojasi, mä sentään omistan sun hoitokonisi. Kehtaatkin vihjailla mitään mun ryyppäämisestä! Virnistän itsekseni. Matka jatkuu hyväntuulisen hiljaisuuden vallitessa.
Palatessamme maastosta uppoudun kokonaiseksi tunniksi hoidokkini puleeraamiseen. Sentti hohtaa ja kimaltelee kuin yksisarvinen, ja voisin jatkaa harjaamista vaikka iäisyyden. Ohi viipottava Anne kuitenkin nauraa nähdessään torkkuvan Sentin ja räsyiset harjat. - Lynn, Lynn, älähän nyt hevosparkaa kaljuksi harjaa! Se on ihan hyvä noin, nainen virnuilee. - Kaljuksi? Hyppivät hipot, ei sentään, Sentti olisi kamalan näköinen kaljuna! Anteeksi, pahoittelen orin mulkaistessa minua sivusilmällä. - Ei sua saa kamalan näköseksi sanoa, mutta myönnä huvikseks, että kalju ei pukisi sua... tai olisi pukematta. Anne pudistelee päätään ja jatkaa matkaa jättäen minut selvittelemään välejäni Sentin kanssa. Pian talutan Sentin tarhaan ja voihkaisen nähdessäni hevosen aikeet sen silmistä. - Voi ei, ole kiltti äläkä... no niin. Kiva kiva, mutisen orin piehtaroidessa sydämensä kyllyydestä.
<3 Lynn & Sentti
|
|
|
Post by Jusu on May 28, 2009 22:28:17 GMT 2
True friendsMä seison juuri syömässä kaurojani ja mua alkaa ramasemaan mukavasti. Takana on rankka päivä, Elli kävi ja treenasi mun kanssa koulua oikein olan takaa. Mut ei se mitään, se oli ihan kivaa. Nyt mä kuitenkin ajattelen nukkua jonkun aikaa, semmosta kevyttä hevosenunta, jos ei muuta. Haukottelen leveästi ja pakitan karsinan perälle. Viereisen karsinan Eppu puhisee jotakin jo uneen vaipuneena, mutta Topi tarkastelee käytävää uteliaana. Ei siellä ketään ole, joten annan olla ja torkahdan. Kuulen käytävältä askeleita unen läpi ja havahdun horroksestani. Kello on varmasti yhdeksän tai niillä main, joten astahdan uteliaana ovelle katsomaan, kuka on liikkeessä vielä tähän aikaan. En kuitenkaan ehdi ovelle asti, kun kyynelkasvoinen tyttö seisoo käytävällä nojaten oveani vasten. Katson vaaleaa, pientä ihmistä ihmeissäni. Hän avaa oven ja vaappuu karsinan nurkkaan, minne hän vajoaa istumaan ja peittää kasvot käsiinsä. Katson aukijäänyttä ovea, mutten lähde minnekään; minusta tuntuu, ettei se olisi oikein. Sen sijaan otan varovaisen askeleen tuota tutuntuoksuista ihmistä kohden ja kosketan vaaleita hiuksia. Puhallan rauhallisesti ilmaa tytön päälaelle, ja pian hän nostaa katseensa. - Mä... anteeks, tuo niin tuttu tyttö sanoo hiljaa, hädin tuskin kuuluvasti, mutta kyllä mä kuulen. Mä kuulen sen äänen ja tiedän ettei sillä ole kaikki kohdallaan ja mä tiedän että se on tullut hakemaan lohtua ja turvaa mun luota eikä mulla ole mitään sitä vastaan. Mä seison ihan sen lähellä ihan niinkuin niin usein ennenkin, annan sen koskettaa mun päätä ja kiertää sormensa mun harjaan ja huokaista syvän. Mä työnnän pääni sen syliin ja annan sen painaa poskensa mun poskea vasten, koska mä tiedän että se tarvitsee sitä juuri nyt kaikkein eniten. Mä en hievahdakaan, kun tyttö kuivaa kyyneleitä toisella kädellä. Mä katson sitä syvillä silmilläni ja yritän sanoa, että kaikki on hyvin, mutta en mä osaa sanoa niin. Siksi mä puhallan lämpimästi sen kasvoille. Se hymyilee kyynelten läpi ja laskee kätensä mun otsalle. - Kiitos, se sanoo ja sulkee hetkeksi silmänsä. Mäkin suljen silmäni ja me seistään siinä kahdestaan luottaen toisiimme, tukeutuen toisiimme, lohduttaen toisiamme. Tuntuu turvalliselta olla niin. Kun toinen on ihan lähellä. Jotain vähän erilaista tällä kertaa : ) Oli kiva kirjottaa.- Sentti & Lynn
|
|
|
Post by Jusu on May 29, 2009 16:01:41 GMT 2
Jokainen tahtoo joskus olla Kyra KyrklundAnne piti pienen kankitunnin minulle ja Sentille. Se sujui oikein hyvin, ja loppukaarrossa unelmoin jo olympiakoitoksista...---- 35 HM
|
|
|
Post by Jusu on May 30, 2009 9:18:39 GMT 2
Kesäloman kunniaksi
|
|
|
Post by Jusu on Jun 1, 2009 23:24:25 GMT 2
Se päivä oli pyhitetty kavereille - kuten vihdoin viimein ilmestyneelle Katille - ja Sentille, joka oli enemmän tai vähemmän kesälomalaisen näköinen möllöttäessään tarhassa heinänkorsia harjassa, kun saavuin aamusella tallille. Työnsin kaikki murheet syrjään ja tunsin poskiani pakottavan, kun yritin vielä vääntää kasvoilleni hymyn saapuessamme Katin kanssa takaisin Seppeleen pihaan yhä hieman märkinä uittoreissume jäljiltä. Kesä oli toki kuivannut suurimmaksi osaksi sen, mitä vesi kasteli, mutta hiukseni valuivat vettä selkääni pitkin ja kastelivat topin varmasti puoleen selkään. Tuntui hyvältä olla huoleton, olla hyvällä tuulella. Unohtaa kaikki ikävä. - Hei Katti, meiän pitäis kyllä useamminkin käydä uittamassa tota konia, virnistin. - On aina yhtä ihastuttava näky, kun se vie sua kuin pässiä narussa! Tunsin terävän iskun kyljessäni. Kat, joka oli jalkautunut diivaponinsa selästä, osui tarkasti maaliin. - Pepsodentblondi hiljaa, toinen käski vakuuttavaan sävyyn. - Jaa niin mikä? kysyin uteliaana. - Pepsodentblondi, Kat toisti. - Ahaa. Parkkonen keksi siis mulle uuden nimen, totesin. - Hah hah kun on hauskaa, Kat nurisi. - Miks just Pete Parkkonen? Miksei vaikka... joku muu? Aina Parkkonen, vaihtelukin kelpaisi. - No voithan sä hyvin olla vaikka se Ben E. King, ehdotin. - Kuka? - No Ben E. King, sellanen tyyppi joka laulaa sen Stand By Men, sanoin asian kuin itsestäänselvyytenä. - Sillä oli joskus afro, mut en tiiä onko enää. Itse asiassa mä en oo ihan varma onko se hengissä vielä, pohdiskelin. - Kiva Lynn! Vertaat mua johonkin ehkä kuolleeseen laulajaan, jolla on joskus ollut afro... oi kun kiva, mäki tykkään, Kat murjaisi. - Älä valita vaan hoida se poni, sanoin ja tartuin Katin ojentamiin suitsiin. - Saat ihan ite kyllä viedä nää paikalleen, mut voin mä näitä pitää hetken. Mä en meinaan oo mikään juoksupoika. - Mitä? Etkö? Voi hitsi, mä aattelin et voisit olla mun semmonen personal-apulainen... - Joo ei, keskeytin Katin nopeasti. - Mitä jos unohdat ton ajatuksen heti alkuunsa... - Höh! No mä vien ne sit ite, Kat myöntyi.
- Sentti, ala tulla sieltä, maanittelin torkkuvaa puoliveristä. Kultainen vilkaisi minua, haukotteli leveästi ja lähti häntäänsä laiskasti huiskautellen löntystämään luokseni. - Kato nyt, sä oot sen mielestä ihan tylsä, Kat virnuili vieressäni. - Sulle se haukotteli, vastasin. - Niin varmaan. - Kato ny, se tuli ihan nätisti luokse, sanoin ja laitoin riimun paikoilleen. - Tadaa! - Oi vau, mä oon ylpeä susta! En ois ikinä uskonut, että saat riimun paikoilleen, Kat hihitti. - Haista... murisin ja lähdin taluttamaan isoa oria talliin. Sentti vilkaisi minua ja näytti myhäilevän, vaikken tiennyt miksi. Ehkä minun ja Katin touhut naurattivat kaviokasta, tai siten sillä oli jotakin omaa kivaa meneillään päänsä sisällä. Mene ja tiedä, ei sitä koskaan voi aavistaa, mitä hevosten päässä liikkuu.
Tallissa ryhdyin varustamaan Senttiä Katin katsellessa vieressä ja silitellessä vanhaa hoidokkiaan. Sentti oli menossa tunnille, nämä olivat sen viimeisiä tunteja ennen kesälomaa. Kun hevonen oli valmis ja muut olivat jo lähdössä tallista, paikalle pyyhälsi mustatukkainen pitkänhuiskea tyttö. - Sori että mä oon näin myöhässä! Mä en ehtinyt tavalliseen bussiin ja seuraava oli aikataulusta jäljessä, tyttö pahoitteli ja nappasi ojentamani ohjat. - Ei se mitään, ehdit ihan hyvin. Muut on vasta lähössä, hymyilin tytölle. - Pidä hauskaa Sentin kanssa, sillä on selvästi kesäloma mielessä. - Varmasti pidän, tyttö virnisti ja katosi kentälle hopeaharjan kanssa. Katsahdin Katia. - Mennäänkö kattomaan? Musta tuntuu että siellä voi vaikka tapahtuakin jotain...
Ja ennustukseni osoittautui oikeaksi jo kahdenkymmenen minuutin kulututtua, kun Jambo sai tarpeekseen tylsästä kouluväännöstä ja esitti mielipiteensä varsin selkeästi. Selässä istuvasta tytöstä tuli nopeasti hiekalla istuva tyttö, kun eestikki pyyhälsi täydessä laukassa iloisesti pukittaen kauas Annen ja tytön ulottumattomiin. Kun Jambo laukkasi hirmuisella vauhdilla Bladen ohi, musta tamma yhtyi hepulikuoroon säikähdettyään karvaista hevoskollegaansa puolikuoliakaksi. Pian puolet hevosista ramppasi kentällä omaehtoisesti ratsastajien joko roikkuessa kyydissä tai mätkähtäessä yksitellen kentän pintaan. Sentti, joka oli ollut laiska koko alkutunnin ajan, pisti hippulat vinkumaan muiden innoittamina ja heitti valtavan pukin. - Hui, mä en oo koskaan nähnyt tommosta, parahdin, kun ori pinkaisi pää taivaaseen heitettynä liikkeelle laskeuduttuaan pukista ja jätti ratsastajansa puille paljaille. - Kaikki seis, SEIS! Anne karjui niille ratsastajille, jotka vielä joten kuten hallitsivat hevosensa. - Lynn, Kat, ketä muita siellä on, tulkaa tänne ja napatkaa hevoset kiinni. Eihän tästä tule mitään, tällaista hevosenleikkiä! Kumarruin aidan ali Kat perässäni ja hölköttelin kentälle jahtaamaan äkkiä virronneita hevosia, joissa ei ollut jälkeäkään vetelyydestä. Pyörittelin silmiäni, kun Jambo kääntyi kannoillaan juuri kun olin saamassa sen kiinni. Blade puolestaan oli pysähtynyt ja käveli nyt kiltisti Shinquan perässä ratsastajansa luokse. Sentin ratsastaja sai ratsunsa kiinni ja heilautti itsensä satulaan, mutta Jambo ja Pella jatkoivat pelleilyään, kunnes pikkuruss sai tarpeekseen ja päätyi minun pihteihini ja Jambo tylsistyi itsekseen. Anne tarttui kurittoman eestinhevosen ohjiin ja talutti sen ratsastajansa luokse. - Kiitos tytöt, nainen huikkasi meille ja jatkoi tuntia, johon oli tullut yllättävää säpinää. - Okei, nyt kaikki ohjat napakasti käsissä ja pistäkää ne hevoset töihin, ettei tule toista suurtörttöilyä. Totiset ratsastajat ryhtyivät ratsastamaan hevosiaan aivan uudenlaisella tarmolla. - Kato, pieni hulabaloo silloin tällöin auttaa näkökään keskittymään, Kat virnisti. - Näköjään. Mitähän ponit miettii? - Kesälomaa, todennäkösesti, Kat vastasi. Nyökkäsin ja käänsin katseeni Senttiin. Iso ori löntysti menemään, ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurahdin sen innottomalle askellukselle. Jestas sentään, mietiskelin. Yhdessä hetkessä hevonen oli kuin äärimmilleen viritetty vieteri ja seuraavassa rento kuin yliajettu mato. Niin, ei sitä koskaan voinut tietää, mitä hevosten päässä liikkui.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 2, 2009 21:56:40 GMT 2
Kesä
- Tuu jo, hihkaisin pojalle ja tartuin tätä kädestä. - Ei meillä ole koko päivää aikaa! - Onhan, nyt on kesäloma, piru vie, Jusa nurisi. - Miks meiän pitää näin aikasin mennä tallille? - Aikasin? Pahus vie, Jusa, kello on kymmenen! Jos sä et olisi tollanen unikeko, mä olisin ollut tallilla jo reilusti pari tuntia, nauroin iloisena. Jusa haukotteli. - Nnnn. Ykköstyttöni on aamuvirkku, Jusa sai sanottua haukotusten lomasta. - Ykköstyttö? Montako tyttöä sulla sitten on? - No tiiäthän sä nää normit, kakkostyttö on tietty mutsi, kolmonen on ehdottomasti Kurppa... Nauroin. - Tollo, Kurppa on yksinäinen ihminen, ei se tahdo olla mikään kolmostyttö. Tai jos sitä voi tytöksi kutsua, virnuilin viitaten enkunopettajaan, joka oli saanut oppilailtaan (vähemmän mairittelevan) lempinimen Kurppa. - No jos sä olisit yksinäinen vanha eukko, niin etkö sä sitten kaipaisi olla edes kolmostyttö? Jusa kysyi viattomasti. Voihkaisin liioitellun teatraalisesti ja katsoin poikaa "etkö sinä koskaan opi" -ilmeellä. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan iskin päähäni Jusalta saamani mopokypärän. - Haluutsä ajaa? poika kysyi laittaessaan omaa kypäräänsä päähän. Katsoin tätä kuin puusta pudonneena. - Että mitä? Haluanko mä ajaa? Hulluksiko sä oot tullut, ethän sä koskaan anna kenenkään koskea mopoos eikä mulla ole edes korttia! Jusa kohautti olkiaan. - Ota tai jätä. Juttu oli selkeä. Jusa pitäisi minua pelkurina, jos en ajaisi, ja jos ajaisin ja onnistuisin, saisin osakseni kehun. Jos taas ajaisin ja epäonnistuisin... no, sitten minun täytyisi vain kestää iva. - Otan, sanoin härkäpäisesti ja tartuin avaimiin.
Hetken päästä Jusa neuvoi minulle, kuinka käynnistäisin mopon. Poika istui ihan takanani ja minä yritin kuumeisesti näyttää siltä, että ymmärsin hänen ohjeensa. - Okei, ja sitten voit lähteä liikkeelle varovaisella kaasulla, poika sanoi. - Kaasulla? Eihän tässä ole edes polkimia, ihmettelin ja kuulin Jusan nauravan. - "Eihän tässä ole edes polkimia" hahhaha! Go Lynn, sä jyräät! Tässä on kaasu, mutta varovasti sitten, poika näytti ja nauroi edelleen. Lisäsin varovasti kaasua ja lähdimme nytkähtäen liikkeelle. - He-hei mähän tein sen! Me liikutaan! Okei, entä sitten? Käännänkö mä tälleen? Oho, joo... Ja missä tässä on jarrut? Näinkö? Vau, mä osaan ajaa! hihkaisin ilahtuneena. - Lynn, keskity ajamiseen äläkä riemuitse vielä. Meillä on vielä monta mutkaa ja paljon ojia matkan varrella... Sori sori! Ethän sä tietysti ojaan aja, kun tässä mopossa ei ole polkimia! Näytin itsekseni hapanta naamaa, kun Jusa nauroi katketakseen selkääni vasten. Rangaistakseni poikaa tämän teoista horjautin mopoa kohti ojaa. - Hullu Lynn! Ei ojaan, EI OJAAN! VARO! Yritin viime hetkellä tehdä dramaattisen pelastusliikkeen, mutta tajusin samassa olevani liian kokematon sellaisiin taitotemppuihin. Ilkeästi rusahtaen kellistyimme ojan pohjalle mopon käydessä yhä. Yskähtäen moottori kuitenkin sammui. Makasin tuhoon tuomittuna mopon alla ojassa Jusan käsivarret ympärilleni puristuneina. Kuuntelin linnunlaulua tuntematta minkäänlaista kipua, ja tuumasin että onpa kaunis päivä tänään. Sitten tajusin viimein, mitä oli tapahtunut. - Tota... ajettiinko me... ajoinko mä... ajoinko mä ojaan? kysyin ihmeissäni ja yritin kohottautua vähän ojan pohjalta. Maailma pyöri ympärillä. - No ajoit! S**tanan s**tana Lynn, mä säikähdin ihan kauheesti! Ootsä okei? kuului Jusan huolestunut ääni. Poika irrotti otteensa ja kuulin tämän kohottautuvan kyynerpäiden varaan. Itse pysyin aloillani. - Joo. Kai mä ihan okei oon, sanoin ja tunnustelin. Kylkeä jomotti, oikea olkapää ja ranne tuntuivat helliltä, jalka oli puristuksissa mopon alla. Mutta mä hengitin. Olin elossa. Hip hurraa! - Tiiätkö, aloitin. - Mä oon aina miettiny, miksi tämmösiä käy aina vaan piirretyissä ja sarjakuvissa... En kyennyt jatkamaan, sillä minua alkoi naurattamaan ihan hillittömästi. Naurua pidätellen sain tyrskittyä lauseen jatkon ilmoille. - ... koska tää on ihan älyttömän koomista! Ajattele nyt, maata.. hahhaha... ojan pohjalla... hihihihi... ja kuunnella linnunlaulua hahhahaa! Katsahdin Jusaa, jonka ilme oli todella näkemisen arvoinen. Nauroin entisestään. - Herranjumala Lynn, löitkö sä pääsi? Ootsä okei? Näetkö näkyjä, kuuletko harhoja? - Hahahahaha! Mä oon okei, mut kelaa nyt! Miten näin voikaan käydä? Lopulta Jusa yhtyi nauruun. - Tiiätkö? poika kysyi ja painoi poskensa hiuksiani vasten. - Näin voi käydä vaan sulle, senkin blondi. - Kiitti. Tunsin oloni paremmaksi kuin pitkään aikaan. Itse asiassa, oloni oli erinomainen.
Pääsimme ylös ojan pohjalta, ja sain ajaa loppumatkankin, kunhan lupasin etten enää yrittäisi taituroida turhaan. Kuin ihmeen kaupalla mopo selvisi tömähdyksestä naarmuitta, mutta meillä oli kummallakin naama ja käsivarret täynnä ilkeitä pikkuraapiumia. Kun köröttelimme tallin pihaan, Kat sattui juuri parahiksi tulemaan riimua raahaten tallista. Hänen ilmeensä oli yhtä ihastuttava kuin Jusan siinä vaiheessa, kun poika oli luullut minun seonneen. - Lynn! Osaatko sä ajaa mopoa? Niin monimutkasta vehjettä? Kat kiekaisi. - Totta kai osaan, kuten sä ihan omin silmin näet, sanoin ylpäesti ja tajusin samalla, ettei Jusa ollut kertonut, miten saisin sammutettua moottorin. - Tälleen, Jusa sanoi kuin aavistaen ajatukseni. Ylpeänä juuri opituista parkkeeraustaidoista jätin mopon siististi oikealle paikalleen ja hypähdin Jusan jälkeen kovalle maalle. - Tehän ootte ihan naarmuilla, Kat ihmetteli lähemmäksi tultuaan. - Mitä ihmeen kissatappelua te ootte käyneet? - Ei me tapeltu, kun tää yks... Jusa aloitti, mutta potkaisin tätä sääreen. - Hiljaa! suhahdin - en tahtonut kaikkien tietävän kaatumisestani. Jusa ei kuitenkaan ottanut kieltoa kuuleviin korviin, vaan nauraen poika selitti jutun loppuun. - ... ja mä luulin että se sekos, Jusa lopetti ja sai Katin nauramaan. - Niin sitä pitää, Lynn! Tuhahdin loukkaantuneena. - No kerro nyt sitten vielä se poljinjuttukin, märehdin Jusalle. Minua oli jo nöyryytetty, miksei sitten nöyryytettäisi vähän lisääkin? - Mikä poljinjuttu? Kat uteli ja Jusa kertoi. Pian kaksikko nauraa räkätti yhteen ääneen. - Noniin, loistavaa, naurakaa te vaan, murisin ja lähdin mielenosoituksellisesti marssimaan talliin. Ovella olin törmätä Jaakkoon, joka oli tullut katsomaan talliin asti kantautuneen naurunremakan syytä. - Mille noi oikein nauraa? mies kysyi minulta. - Mulle. - Sulle? Voi pientä, Jaakko sanoi muka myötätuntoisena. - Olisi pitänyt arvata. Taputus pään päälle ja Jaakko oli poissa. Seisoin nyrpeänä oven suussa.
Keskityin kutsumaan Senttiä luokseni. Ori tuli sävyisästi portille ja silitin sitä kiitokseksi. Pujotin riimun päähän ja ojensin narun Jusalle, joka katsoi minua ällistyneenä. - Haluutko taluttaa sitä? Se on tosi kiltti. Pääset säkin kokeilemaan jotakin uutta... tai siis, muistelemaan vanhaa, korjasin äkkiä tajuttuani, että Jusa oli totisesti aiemminkin taluttanut hevosia. - Voin mä, poika vastasi ja lähti tottuneen näköisenä johdattamaan Senttiä talliin. Seurasin vähän matkan päässä valmiina auttamaan, jos Jusa tarvitsisi apua, mutta huomasinkin pohdiskelevani, että poika näytti tulevan hyvin toimeen Sentin kanssa. Puoliverinen töytäisi kevyesti pojan olkapäätä ja Jusa silitti toisella kädellään hevosen kaulaa. Huokaisin iloisena siitä, ettei Jusa nyrpistellyt nenäänsä hevosharrastukselleni, vaan vaikutti itse asiassa innostuvan siitä itsekin pikku hiljaa. Kenties saisin hänet houkuteltua pian ratsaille. Tallissa käskin Jusan seurakseni harjaamaan Senttiä, ja pian poika sai käteensä suitset hevoselle laitettavaksi. - No niin, saatkin laittaa sille suitset, myhäilin paljastamatta suunnitelmiani. - Okei, no katotaan muistanko mä enää mitään, toinen hymähti. Ja kyllähän Jusa jotakin muisti, sillä pian suitset olivat paikoillaan pienten neuvojen avustuksella. Otin ohjat käteeni ja virnistin Jusalle. - Nyt voitkin käydä sovittamassa tuolta lainakypäristä itelles sopivaa kypärää. - Mitä? Meinaatko sä, että mä kapuan ton kyytiin? Jusa älähti. - Totta kai mä meinaan, oonhan mäkin yrittänyt pelata lätkää ihan sun mielikses, vastasin tyynesti. Kumma kyllä Jusa ei vastustellut enempää, vaan lähti hakemaan kypärää. Hänellä oli edessään tulikoe - hänen oli noustava ison puoliverisen paljaaseen selkään, ja minusta tuntui, ettei Jusa tahtonut jänistää minun silmieni edessä. Olinhan minäkin ajanut mopolla, ensimmäistä kertaa elämässäni, joten nyt oli hänen vuoronsa. Kun Jusa palasi, nappasin oman kypäräni mukaan ja annoin pojan taluttaa hevosen kentälle, missä avitin tämän vaivalloisesti Sentin selkään. Kentän laidalle valui jokunen tallityttö, uteliaina näkemään pojan ratsailla. Toivoin hiljaa mielessäni, että he lähtisivät, sillä en tahtonut Jusalle ylimääräisiä paineita silminnäkijöistä. Poika ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. - Okei, sä voit lähteä kävelemään. Mä aattelin et sä voit vähän ensin totutella täällä, ja sit lähetään maastoon kävelemään, huikkasin Jusalle. - Mitä, kahdestaan tällä? Jusa kysyi ihmeissään. - Joo, just sillä, vai meinasitko sä, että mä lähen kävelemään teiän perään kun sä laukkaat multa pakoon? virnistin. - Miks mä pakoon laukkaisin? poika kysyi velmusti. - Siks koska mä oon niin hirmuinen ja pelottava. - Pelottavaa susta ei saa tekemälläkään, kirppu. - Keskity ratsastamiseen! Kädet ylös ja kantapäät alas ja katso menosuuntaan, huomautin Jusalle terävästi. - Muista, että sä et saa puristaa jaloillas. - Miten mä muuten pysyn täällä? Jusa älähti - hän ei ollut ratsastanut aikoihin, saatika ilman satulaa. - Se vaatii totuttelemista, myönsin, - mutta sä oot tehnyt tota ennenkin. Oot vaan rento ja jos siltä tuntuu, otat harjasta kiinni. Älä kiskase ohjista. Kentän laidalle ilmestyi yhä enemmän porukkaa, ja manasin asiaa mielessäni, joskin hyvin laimeasti. Olihan Jusakin tehnyt pilaa ajotaidoistani, joten ehkä olisi ihan oikein, jos paikalla olisi ihmisiä naureskelemassa hänelle. Ilkeää. Katselin, kuinka Jusa otti tuntumaa allaan tyynesti kulkevan Sentin askeleisiin ja teki sillä muutaman voltin. - Hyvältä näyttää, kehaisin tyytyväisenä. - Mmmh, kuului pojan vastaus, ja samassa näin, kuinka Jusa luisui uhkaavasti sivummalle Sentin selässä. - Tartu harjasta kiinni! kiljaisin, ennenkuin poika heilahti hitaasti mutta varmasti maahan. Sentti seisahtui jaloilleen nousevan Jusan viereen, ja minä pinkaisin nopeasti ottamaan kiinni orin ohjista. Aidalla seisovat tytöt katselivat tilannetta osaamatta päättää, nauraako vai ollako nauramatta. Jusahan oli mätkähtänyt kyydistä ihan syyttä suotta, noin vain käynnissä suoralla uralla, kuin aloittelija ikään. - Mitä tapahtui? kysyin Jusalta, joka otti Sentin ohjat minulta. - Mä vaan lähdin liusumaan enkä ehtinyt enää tekemään mitään, poika virnisti. Hyvä, hän ei ainakaan nolostunut tai pelästynyt, pohdiskelin. - Mut se näytti jo tosi hyvältä ennen kun sä putosit, et ehkä me voitais jo lähteä, ehdotin ajatellen aidalla seisovia tyttöjä. Jusa kohautti olkiaan. - Lähetään vaan.
Lopulta pääsimme molemmat kyytiin. Jusa punttasi minut istumaan Sentin selkään ja kapusi itse taakseni aitaa ja avuliasta Nanaa apuna käyttäen. Kun kehotin Sentin liikkeelle ja lähdimme hitaasti ja varovasti kävellen pois pihasta, kentälle katselemaan tulleet tytöt hiipivät takaisin omiin touhuihinsa. Jusa puristi vyötäröäni tiukasti yrittäessään tottua Sentin huojuviin liikkeisiin. En sanonut mitään, mutta minusta tuntui, että sisukseni painuivat kasaan. - Tämähän alkaa sujua, Jusa huomautti hetken kuluttua. - Joo, ihan kivasti, pihisin. - Vaikka mä en saakaan henkeä. - Oho, sori, Jusa virnisti ja hellitti hieman otettaan. - Onko nyt parempi? - Joo, vastasin kiitollisena, mutta samassa Jusa horjahti ja tiukensi jälleen otettaan. - Sori, poika pahoitteli jälleen. - Tää vaatii oikeesti vähän totuttelemista. - Ei se mitään. Sä joudutkin istumaan siellä takana, hymyilin hieman. - Se tuntuu eka vähän hassulta, mut kyllä tää tästä. Jatkoimme hiljaista käyntiä pitkin metsäpolkua auringon siintäessä puiden lehtien lomitse. Sentin keinuva käynti tuntui niin tutulta, etten voinut olla rentoutumatta entisestään. Nojauduin hieman taaksepäin vasten Jusaa, joka horjahti jälleen hieman. - He-hei, mä tipun! poika valitti, mutta pian hän istui jälleen tasapainossa takanani. - Vai että tiput? kysyin suu toispuoleisessa virneessä. - No meinasin tippua, Jusa hymähti. - Mutta et tippunut. - En niin, kiitos sun, kuulin lievän hellyyden vivahteen Jusan äänessä ja naurahdin. - Miten niin? kysyin hymysuin. - Nokun sä oot mun oljenkorsi, kuului arvoituksellinen vastaus. - Miten niin? - Mä voin aina tarttua suhun, kun mä tartten apua. Oot mun tukena, Jusa sanoi oikeinkin runollisesti ja sai minut tyrskähtämään naurusta. - Mitä, alatko sä jätkä pehmoilemaan? Kuule hei, toi kuulostaa ihan siltä, että sä oot pahemman kerran pulassa. - Ehkä mä olenkin. - Miten niin? kysyin ja sain itseni irvistämään - pitäisikö harkita sanavaraston laajentamista? - Mä olen pulassa sun kanssas. Kato nyt mitä kaikkea sä saat mut tekemään - tässä mä istun, hevosen selässä lainakypärä päässäni ja puhun pehmosia, Jusa parahti. Nauroin jälleen. - Okei, ehkä sä oot pulassa, myönsin. Vajosimme hiljaisuuteen, jonka katkaisi Sentin ilmoille päästämä pehmeä hörinä. Hymyilin kultaiselle orille ja silittelin sen kaulaa ja säkää - ja tunsin olevani iloinen siitä, että olin saanut tutustua upeaan hevoseen. Sentti kulki kiltisti puolipitkin ohjin yrittämättä lähteä omille poluilleen. Suljin silmäni hetkeksi, nojasin pääni Jusan olkapäälle ja tunsin kesän todella tulleen.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 5, 2009 16:35:04 GMT 2
Tarinointia by puolikuupää ja umpiluupää
Sentin kaviot nostattivat ilmaan pölypilven. Hiki valoi putkin selkääni, kun keskityin taivuttamaan isoa oria oikeaoppisesti avotaivotuksessa pitkällä sivulla. Sentti oli ollut viimeaikoina tunneilla hyvin laiska, joten olin päättänyt pitää sille pienen kurinpalautuksen ja pistää sen liikkeelle. Alkutunnista olin saanut kouluraippa viuhuen ajaa oria eteen, mutta nyt se tuntui jo huomattavasti paremmalta. Tyytyväisesti myhäillen annoin orille hetkeksi pitkät ohjat ja annoin sen kävellä jonkin aikaa. Vilkaisin itsekseni pilviselle taivaalle. Vielä ei satanut, mutta pikkuhiljaa yltyvä tuuli kieli lähestyvästä saderintamasta. Se ei kuitenkaan saanut minua antamaan periksi, vaan pian kokosin ohjat uudestaan käteeni ja vaihdoin suuntaa.
Sentti heilautti tyytymättömänä häntäänsä, kun pyysin sitä ravaamaan. Näpäytin kevyesti koulupiiskalla ja sain osakseni närkästyneen päänheilautuksen ja vetelän ravin. - Ei tällanen peli vetele, mumisin orille ja ryhdyin päättäväisesti ajamaan sitä reippaampaan raviin. Lopulta Sentti antoi periksi ja ryhtyi tarpomaan ponnekkaamin eteenpäin. - Hyvä, kehuin hevosta, mutta samassa se pysähtyi. - Pahus vie, Sentti, mikä sulla oikein on? Kyllä mä tiedän että sä tahdot viettää kesälomas miten ite tykkäät, mutta sori vaan, sun lomas ei ala ennen kun sä liikut kunnolla. Härkäpäisesti ajoin hevosen liikkeelle ja pian päätin laukata, josko Sentti vaikka piristyisi päästessään laukkailemaan. Johdatin hevosen isolle ympyrälle kentän keskelle ja siirsin sen harjoitusraviin. Patistin Sentin ravaamaan puolikkaan ympyrän, ennen kuin annoin sen ponkaista laukkaan. Ori laukkasi hallitusti eteenpäin ympyrällä, pehmeänä suustaan ja taipuen pohkeen ympäri. Jatkoin suoraa uraa pitkin ja päätin koota laukkaa lyhyellä sivulla ja pistää Sentin laukkaamaan pitkän sivun niin reippaasti kuin vain mahdollista. Sentti sipsutteli lyhyellä sivulle koottua laukkaa, mutta tunsin, kuinka takaosan tehot valahtivat ja ajoin hevosta napakalla pohkeella ohjastuntumaa vasten, jottei takaosan liike sammunut täysin. Kun käännyimme pitkälle sivulle, ori sai liikettä itseensä rautaisen pohkeen puristuksella. Sentti tajusi, että nyt saisi laukata lujaa, ja vihdoin se heräsi.
Laukkasin pätkän toiseenkin suuntaan, ja päätin vaihtaa tehtävää. Ratsastin Sentillä harjoitusravissa kolmikaariselle kiemurauralle ja keskellä ensimmäisen ja toisen kaaren välistä suoraa siirsin orin kolmeksi askeleeksi käyntiin. Ravasimme keskimmäisen kaaren ja siirryimme jälleen käyntiin muutamaksi askeleeksi, ja suoraan käynnistä Sentti ponkaisi laukkaan pienen merkin saattelemana. Olin tyytyväinen, mutta toistin harjoituksen pari kertaa kumpaankin suuntaan varmistaakseni, että ori todella oli avuilla eikä vain sattumalta kuunnellut yhden kierroksen ajan. Sentti tuntui nyt olevan hereillä ja vastasi laukkapohkeisiin niskoittelematta lainkaan. - Hieno Sentti, ylistin kultaista puoliveristä ja annoin sille jälleen pitkät ohjat. - Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Musta tuntuu että sä oot taas oma itses. Lähetäänkö maastoon kävelemään? Sentti heilautti päätään, ja ratsastin sen maastopolulle jäähdytelläkseni sen. Oli minulla muitakin syitä lähteä omille teilleni; tahdoin sanoa Sentille näkemiin.
Kävelimme kaikessa rauhassa pitkin pienen pientä polkua. - Tulee ikävä sua, supatin rauhalliselle orille. - Me nähään hyvällä tuurilla ehkä joskus parin viikon päästä. Harmi... No joo, en väitä, etteikö Portugalissa olisi varmasti mukavaa, mutta on ikävä lähteä kun olis just kesä ja voisin olla sun kanssas. Ja kun mä tuun takasin, ehin olemaan täällä vaan mutaman viikon, sitten on se leiri, ja pian sen jälkeen mä lähen Kreikkaan. Piristyin ajatellessani leiriä. - Siitä tulee varmasti kivaa, hymyilin. - Pella on kiva poni, ehkä se joskus onkin vähän itsepäinen, mutta ponien kuuluu olla. Sentti vilkaisi minua sivusilmällä ja naurahdin. - Jaha, taidat sanoa että osaan mäkin olla melkonen luupää... Hei, sehän sopii. Me ollaan Seppeleen puolikuupää ja umpiluupää, hymyilin Sentille. - Ja me nähään kuitenkin kesän aikana aina silloin tällöin. Ei erota lopullisesti. Puoli vuotta, tuumasin mielessäni. Ajatella, olimme tutustuneet Sentin kanssa suunnilleen puoli vuotta sitten. Siinä ajassa oppii tuntemaan paljon erilaisia puolia toisesta. Hymyilin itsekseni ja silitin Sentin kaulaa. Jestas sentään, kylläpä aika hurahtaa nopeasti ohitse.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 24, 2009 21:21:46 GMT 2
Ajatuksia
Linnun laulu Tuulen suhina Kavioiden kopina Satulan narina Tarvitseeko muuta?
Pehmeä karva Hulmuava harja Tasainen hiekkatie Kukkiva tienpienar Tarvitseeko muuta?
Pehmeä huokaus Hellä kosketus Ystävällinen kuiskaus Levollinen mieli Tarvitseeko muuta?
Sinun kanssasi Olen onnellinen.
--------------- 40 hm
|
|
|
Post by Jusu on Jun 30, 2009 20:22:42 GMT 2
Hevostytön unelma
Hyräilen kuulokkeista hiljaisella volyymilla soivan musiikin tahtiin maatessani mahallani nurmikossa ja huitoessani silloin tällöin itikoita loitommas. Yhteenpuristuneiden luomienikin läpi valo kutittelee verkkokalvoani, ja pian avaan varoen silmäni vilkaistakseni tyynesti laiduntavaa Senttiä. Sen kyljet kiiltelevät tavallista tummempina auringon valossa ja näen pienen vesinoron valuvan pitkin sen jalkaa. Hopeaiset jouhet kihartuvat kuivuessaan. Olen pessyt Sentin aiemmin samana päivänä, ja nyt annan sen kuivatella auringossa aikaisemmin löytämälläni pienellä, rauhallisella metsäaukealla. On lämmin ja kärpäset surisevat, lintujen laulu tuntuu vaienneen. Ihan kuin lintujenkin mielestä olisi liian kuuma laulaa.
Ruoho kutittelee paljaita varpaitani ja hiukseni valuvat ehtimiseen silmilleni. Nautin lämmöstä ja vieressäni laiduntavan hevosen seurasta. Minun ei tarvitse edes pidellä kiinni riimunvarresta, sillä Sentillä ei tunnu olevan kiire minnekään. En kuitenkaan uskalla antaa hevosen kulkea vapaana, joten pidän narun löyhässä otteessa ja vilkaisen silloin tällöin kultaista puoliveristä. Sentti huiskii vähän väliä hännällä pitääkseen kärpäset loitolla, ja minäkin heilautan päätäni huomatessani otsalleni laskeutumista suunnittelevan pörriäisen.
- Mmm, mumisen hetken kuluttua. - Mikä voisikaan olla parempi tapa viettää kesäpäivää? Sentti ei vastaa, vaan nyppäisee suuhunsa makoisan tupon ruohoa. Hymyilen orille hellästi ja kiskon sille vierestäni pienen kourallisen kesäheinää ja tarjoan sitä hevoselle. Sentti hamuaa kättäni samettisilla huulillaan ja nappaa ruohonkorret suuhunsa, mutta pudottaa ne sitten maahan. Näytän hevoselle leikilläni kieltä. - Jaha, eikö mun ruoho ollutkaan hyvää? No ei sitten. Sinähän se ammattilainen olet, hymyilen ja kohautan olkiani. - Mitäpä tällainen maallikko hyvän päälle ymmärtäisi. Sentti näyttää nyökyttävän päätään, ihan kuin sanoakseen: "Samaa mieltä."
- Joko mennään? kysäisen lopulta hevoselta. Sentti näyttää pettyneeltä, kun nousen ylös ja nykäisen kevyesti riimunnarusta. Se tyytyy kuitenkin osaansa ja lähtee huokaisten kävelemään kanssani polkua pitkin takaisin tallille. Ennen kuin pääsemme hiekkatielle, pysäytän hevosen ja kiedon käteni sen yhä hieman kosteaan kaulaan. Kärsivällisesti hevonen sietää halaukseni, mutta alkaa sitten jo haikailla kotiin iltakauroille. - Kiitos, kaikesta, kuiskaan hevosen korvaan ja lähdemme yhdessä jatkamaan matkaa, hyväntuulisina ja iloisina.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 1, 2009 19:39:49 GMT 2
1. heinäkuuta - Koska ikuisuus päättyy?
"Lynn, voitsä tulla taluttamaan Senttiä?" kuului Josefiinan kysymys. Nyökkäsin ja kumarruin kentän aidan välistä napaten riimunnarun mukaani aidalta. Oli meneillään alkeistunti, ja Senttiä tuntuivat sillä hetkellä kiinnostavan kovasti kaikki muut maan asiat kuin selässään istuva pikkupoika. Hymyilin pojalle rauhoittavasti napsauttaessani narun Sentin kuolainrenkaaseen. "No niin, sitten mennään", hymähdin ratsukolle ja lähdin kiertämään kenttää yhdessä heidän kanssaan. Pieni poika ei puhua pukahtanutkaan Sentin satulassa, vaan keskittyi tiukasti ohjaamaan hevosensa kunnialla pujottelutötteröiden ympäri - ja tällä kertaa iso puoliverinen teki mitä siltä pyydettiin. Vilkaisin Senttiä, joka käveli lammasmaisesti perässäni ja peitin hymyni, jottei pikkupoika kuvittelisi, että nauroin hänen suoritukselleen.
Harjailin Senttiä kaikessa rauhassa tuntien jälkeen. Ori oli vieraillut tänään kahdella tunnilla, ja olin päättänyt antaa sille kunnon harjauksen ahkeruudenpalkaksi. Talli alkoi pikkuhiljaa hiljentyä päivän tuntien ollessa pulkassa, mutta hoitajat puunasivat yhä hoidokkejaan. Sentti kurkisteli käytävälle nähdäkseen, kuinka Tiiaa harjaileva Ilu kumartui käytävällä nököttävän harjaämpärin puoleen napatakseen käteensä pehmeän harjan. Topin luokse kävelevä Ros pysähtyi hetkeksi rapsuttelemaan Sentin otsaa ja pian Yuff ja Keikki palasivat talliin juuri Topin karsinaan kadonneen Rosin omistamaa Blondia taluttaen. Hymyilin kotoisalle hälinälle ja ihailin kiiltäväkarvaista hoitohevostani, joka kääntyi uteliaana katsomaan minua. Sentti tahtoi selvästi tietää, mitä minulla oli nyt mielessäni ja joko se pääsisi tarhaan.
Jouduin lähestulkoon juoksemaan tarhaan kiiruhtavan Sentin rinnalla, mutten jaksanut torua isoa puoliveristä sen innokkuudesta. Totta kai silläkin oli oikeus nauttia kesästä, tuumasin mielessäni. Jäin hetkeksi seurailemaan Sentin ja sen tarhakaverin, Rensun, leikkimielistä nahistelua. Kaksi oria saavuttivat pian yhteisen sävelen ja rauhoittuivat syömään keskikesän mehukasta ruohoa. Hymähdin itsekseni ja käännyin mennäkseni takaisin talliin.
Kottikärryt päästivät valittavan äänen, kun työnsin niitä kohti lantalaa. Sentin karsina oli ollut hyvinkin siisti, olihan ori suurimman osan ajasta ulkona, mutta kärryt olivat silti melko täynnä ja pelkäsin niiden kaatuvan kesken matkan. Sitä ne eivät kuitenkaan tehneet, vaan selvisin silkalla tuurilla ilman pihan haravointia. Palautin kärryt paikoilleen ja taputin niitä vielä lähtiäisiksi, olivathan ne sentään olleet kiltit kottikärryt ja suoriutuneet koko matkasta kunnialla. Sitten kapusin oleskeluhuoneeseen johtavat portaat ylös ja liityin paikallaolijoiden seuraan; Josefiina, Nana ja Jenna tervehtivät minua kuin yhdestä suusta. Vastasin tervehdykseen ja osallistuin kiivaaseen keskusteluun Josefiinan miesasioihin liittyen.
"No voi hyvät ihmiset sentään! Uskokaa nyt jo, ettei toi ole totta!" Josefiina tuhahti, muttei voinut olla nauramatta tilanteelle. "No eikä uskota", minä, Jenna ja Nana vastasimme samanaikaisesti. Samassa tunsin kännykän värisevän taskussani ja menin vähän kauemmas vastaamaan äidilleni olettaen, että tämä vaatisi minua tulemaan jo kotiin. "Joo joo, mä oon jo melkeen..." aloitin, mutta äiti keskeytti minut vakavalla äänellä. "Lynn, sun täytyy nyt kuunnella mua", äiti aloitti ja sai minut hämilleen raudanlujalla äänensävyllään. Ihan kuin jotakin olisi sattunut. "Senjan isä soitti." Tunsin hälytyskellojen soivan päässäni, kun äiti piti pitkän tauon. Senja oli yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, mutten keksinyt mitään syytä, miksi hänen isänsä olisi soittanut äidilleni. Oliko meneillään jotakin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan? Ei kai äiti ja Senjan isä... Mutta ei, ajatus oli järjetön. Siinä samassa pintaan nousi ajatus: mitä jos Senjalle oli sattunut jotakin? "Lynn... Sun täytyy yrittää ymmärtää", äiti sanoi ja tiesin hänen etsivän sanoja kertoa jotakin, mitä hän ei halunnut kertoa. Nieleskelin ja tunsin takanani käytävän keskustelun laimenevan. En kuullut mitään muuta kuin äitini vakavan, värisevän äänen, joka sai minut pelkäämään. Tiesin jo siinä vaiheessa, mitä oli tapahtunut, mutta en halunnut uskoa sitä. Ehkä tein hätäisiä johtopäätöksiä? Ei Senja tietenkään... Ei mitenkään... Mutta kun äiti sai koottua itsensä ja kertoi, mitä oli tapahtunut, maailma järkkyi ympärilläni. En huomannut keskustelun äänten vaimenneen, en tiennyt lojuvani polvillani lattialla, en kuullut muiden pelästyneitä kysymyksiä, en tuntenut varovaista kosketusta olkapäälläni. En kyennyt sanomaan mitään, en voinut huutaa, en työntää muita pois, en hengittää. Puhelin putosi kolisten lattialle ja tunsin pakottavaa tarvetta päästä pois. Ihan minne tahansa. "Lynn? Mitä tapahtui?" kuului Josefiinan huolestunut kysymys. "Ootko sä ihan kunnossa?" Pudistin päätäni; en voinut sanoa mitään. Hapuilin jaloilleni ja työnsin pelästyneen Nanan pois tieltäni, pudistin Jennan käden olaltani. Ryntäsin portaikkoon ajatuksena päästä pois mahdollisimman pian. En ehtinyt kauas - kolmannelle portaalle päästyäni törmäsin johonkuhun, joka kietoi kätensä tiukasti ympärilleni. "Lynn... mennään kotiin", poika kuiskasi. "Jusa... Senja on... Senja ei..." "Mä tiedän", Jusa sanoi murheellisena. Totta kai hän tiesi, olihan hän Senjan isoveljen kaveri. Juuri sillä hetkellä en saanut palautettua Senjan veljen nimeä mieleeni; sillä hetkellä olisin tuskin osannut sanoa edes omaa nimeäni. "Mennään nyt kotiin", Jusa toisti ja rutisti minua nopeasti. "Jusa, mitä on tapahtunut?" kuulin jonkun kysyvän ylhäältä ja tiesin Josefiinan, Nanan ja Jennan seisovan oleskelutilan portaiden yläpäässä. Tiesin myös Jusan pudistavan päätään sen merkiksi, että nyt ei ollut kysymyksien aika. Poika lähti taluttamaan minua käytävää pitkin pois. "Me... me luvattiin joskus, että pidetään aina yhtä", muistin yhtäkiä. "Että ollaan ikuisesti kavereita." Jusa oli hiljaa. "Ehkä ikuisuuskin päättyy joskus", poika virkkoi lopulta. Rutistin itseni lähemmäs Jusaa ja suljin silmäni.
Ehkä ikuisuuskin päättyy joskus.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 10, 2009 0:01:57 GMT 2
9. heinäkuuta - Painajaista"Tulkaa jo!" kuulen hoputtavani Hillan selässä istuvaa Josefiinaa ja Seraa virnistellen pidättelevää Katia. Istun Sentin selässä iloisena ja nauravaisena, vailla sitä synkkää mieltä painavaa ajatusta. Tämähän on vain unta, tiedän sen jossakin syvällä alitajunnassa. Mutta kun hevoset lähtevät liikkeelle ja maisema muuttuu kauniiksi metsäksi, olen jo tuudittautunut unen todellisuuteen. Minulle uni on totta. Ravaamme. Johdan joukkoa rauhallisen Sentin kanssa ja vilkuilen silloin tällöin taakseni. En kuitenkaan kiinnitä mitään huomiota siihen, että unen maisema vaihtuu vähän väliä - niin minun unissani aina käy. Saavumme valtavan niityn laitaan ja pysäytämme hevoset. "Valmista?" Kat kysyy nauraen. "Yksi, kaksi, kolme!" Josefiina huutaa, ja samassa tajuan kaiken menevän pieleen, hajoavan käsiin. Unen muuttuvan painajaiseksi. Taivas muuttuu äkkiä myrskyäväksi helvetiksi ja kaikki peittyy harmaaseen. Hilla saa tarpeekseen ja kuulen kiljaisuja, en osaa sanoa mistä äänet tulevat. Tajuan vain, että Hilla on irti, ja että se on saatava kiinni. "Lähden Hillan perään!" huudan, tietäen sanojen hukkuvan tuuleen. Kannustan Sentin raivoisaan laukkaan ja jo pellon päässä saavutamme Hillan. Kurotan riuhtovan ponin ohjat käteeni ja siirrän Sentin ohjat toiseen. Käännyn ympäri palatakseni samaa tietä Josefiinan, Katin ja Seran luokse, mutten löydä heitä mistään. Niitty katoaa ympäriltäni, laukkaamme pimeässä. Sumussa. "Ei..." parahdan, kun sumu ja pimeys ympäröivät meidät kokonaan. En tiedä minne mennä. --- Anteeks, teki vaan mieli purkaa vähän mieltä. Ja kun ajatukset on sekasin, tää on just sitä samaa mitä miun mietteet. (Sama Hillan päiviksessä.)
|
|
|
Post by Jusu on Aug 1, 2009 14:04:33 GMT 2
1. elokuuta - Missä olet ollut?Katselin syyllisyydentuntoisena Sentin kysyvää ja hämmentynyttä ilmettä - ihan kuin se olisi kysellyt minulta, missä oikein olin ollut. - Mä tiedän, anteeksi. Mua ei ole näkynyt viime aikoina... mut nyt mä oon tässä, mumisin hevoselle pujottaessani riimun sen päähän ja taluttaessani kultaisen oriin talliin. Sentti vilkuili minua sivusilmällä ja pian tunsin pehmeän turvan tuuppaavan minua kevyesti. Sentti kosketti käsivarttani pehmeästi kuin varmistuakseen, että olin tullut sen luokse. Että olin oikeasti siinä. Pysäytin hevosen tallin ovelle ja kiedoin käteni sen silkkisen kaulan ympärille ja rutistin tiukasti, kuin peläten hevosen katoavan jos hellittäisin otettani. Tuntui hyvältä tuntea hevonen lähelläni. Pian vein Sentin sisään ja ryhdyin harjaamaan sitä - ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. -- 44 HM
|
|
|
Post by Jusu on Aug 12, 2009 18:18:13 GMT 2
12. elokuuta - Kirmailua laitumellaSentti esitti oripörhentelyitä tarhassa; taitaa olla joku tammoista kiimassa... --- 45 HM
|
|