Tutkimusretkeilijä saa tarpeekseen kauhunhetkistä- Anne, voinko mä lähteä maastoon nyt, kun Sentti ei mee tänään tunneille? kysyn toiveikkaana.
Anne harkitsee hetken, ennen kuin vastaa.
- Joo, mee ihmeessä. Ottakaa sitten rauhallisesti, siellä voi olla vähän liukasta.
- Joo, tietty me otetaan rauhallisesti! lupaan.
Puolen tunnin kuluttua tästä keskustelusta Sentin kaviot kopisevat lumista tienpintaa vasten. Ravaamme, on kaunis talvipäivä. Huokaisen ihastuksesta kuunnellessani lintujen laulua. Iloani ei himmennä edes aamuinen riita Jusan kanssa, saati enkuntunnilla hommattu jälki-istunto. Sovimme Jusan kanssa ja hän tulisi keskiviikkona mukanani tallille, ja yksi jälki-istunto sinne tai tänne. Nyt on kaunis päivä, enkä aio tuhlata sitä murehtimiseen.
Olen päättänyt ratsastaa raunoille, kuten ilmeisesti moni muukin on tehnyt. Hymyilen mielessäni tyttöjen kummituisjutuille ja sille, kuinka he sättivätkään Jaakkoa ja Kristiania säikyttelemisestä. Minä en kummitusjutuista perusta, vaikka niiden kertomisesta pidänkin ja olen kuvitellut kohdanneeni ilmiön silmästä silmään.
Nähtyäni niin sanotun kummitushevoseni kerran pari ja ajateltuani asiaa jälkeenpäin en ole vieläkään varma siitä, uskoako asiaa. Mutta siitä olen varma, että vaikka tämän paljon puhutun Erkki Juhanin - tai mikä hänen nimensä nyt sitten olikaan - henki majailisikin vielä röttelössään, hän - tai pikemminkin se - olisi luultavimmin täysin harmiton. Eivät kummitukset kyenneet koskemaan ihmisiin, eiväthän? Eikä tarina varmasti pitänyt paikkaansa, Jaakko höpötti lämpimikseen saadakseen meidät tytöt suunniltaan. Hyräilen siis itsekseni täysin huolettomana ja ajattelen, että menen tutkimaan raunioita hieman lähempää.
Sentti on niin ikään hyvällä tuulella. Se siirtyy pyynnöstäni rentoon käyntiin ja pärskähtää tyytyväisenä. Annan sille hieman ohjaa ja taputan hevosen kaulaa.
- Heppaseni, hymähdän, kun vanhat rauniot tulevat näkyviin. - Mitäs tuumit, uskalletaanko me mennä lähemmäksi tutkimaan sitä?
Kannustan Sentin lähemmäksi ja ori astelee epäröimättä lähemmäksi. Kun saavumme raunioiden luokse, jalkaudun ja talutan Sentin kivikasaa muistuttavan talonraunion viereen.
- Tässä on varmaan ollut ovi, mumisen Sentille. - Hmm, joo, niin vissiin. Aika jännää, vai mitä?
Minua on aina kiinnostaneet kaikenlaiset vanhat rakennukset, etenkin sellaiset, joissa sanotaan kummittelevan. Se on sinällään hyvin erikoista, sillä olen oikeastaan aika heikkohermoinen, ja kun päästän mielikuvitukseni valloilleen, olen usein paniikin partaalla, jos vaikkapa puun oksa rasahtaa tuulessa. Silti minusta on hauska tutkia kaikenlaisia vanhoja paikkoja ja kuvitella ne entisaikojen loistossaan. Rakastan vanhoja linnoja, joihin pääsee tutustumaan itsekseen. Linnasalit, tornit, jopa vankityrmät - minun on päästävä näkemään ne. Harmi vain, että Suomessa niitä on niin vähän.
- Jaa-a, sä et taida kyllä oikein voida tulla mukaan sisään, tuumin Sentille. - Parasta, että sidon sinut tänne ulkopuolelle.
Pujotan orin päähän mukaanottamani riimun ja etsin tukevalta näyttävän puunoksan, johon sidon riimunnarun.
- Ta-daa, hihkaisen. - Tiukasti, mutta helposti aukaistavasti! Älä sitten karkaa, Anne ei tykkää jos sä katoat.
Silitän Senttiä vielä kerran, ennen kuin katoan takaisin raunioiden luokse. Emmin hetken. Uskaltaako hökkeliin mennä sisään? Entä jos jäljellä tönöttävät katonrippeet putoavat niskaan? Karistan ajatuksen mielestäni ja lupaan itselleni olevani varovainen. Mitään ei satu, jos ei ota tyhmiä riskejä, muistutan itseäni.
- Hmm, kiintoisaa, mumisen itsekseni.
Olen löytänyt tieni eteishalliksi kuvittelemani huoneen - vai voiko sitä nyt kutsua enää huoneeksi, kun seinät ovat kuin muistoja entisestään? - poikki toiseen, pienemmän oloiseen huoneeseen. Koska nurkassa pönöttää jotakin, mikä muistuttaa kiviallasta, päättelen huoneen olevan entinen kylpyhuone. Sinne on kai kannettu vettä jostakin, ja peseydytty sitten siellä.
Hetken huonetta silmäiltyäni jatkan tutkimuksiani. Hämärtyvä päivänvalo tulvii sisään sieltä, missä katto on ennen sijainnut. Nyt jäljellä on enää muutama kattoparru. Talon toisessa päädyssä katto on paremmassa kunnossa, mutta näyttää siltä, että se saattaa romahtaa niskaan. Siksi en uskalla mennä sinne. Kiertelen turvallisempia osia, kunnes havahdun, siihen, että ympärilläni vallitsee hämärä.
- Aika lähteä, hihkaisen Sentille saapastellessani oria kohti.
Irrotan orin, nousen sen selkään ja kumarrun silittämään sen kaulaa.
- Minullapa menikin vähän kauemmin, kuin olin ajatellut. Toivottavasti Anne ei ole raivosta piukeana, pohdiskelen ääneen. - Tämä oli joka tapauksessa mukava reissu ja tuo vanha talonraunio on hyvin kiinnostava. Voisin käydä täällä joku päivä jalan ja tutustua siihen vähän lähemmin.
Olen juuri päässyt lauseeni loppuun ja kannustanut Sentin käyntiin, kun kuvittelen näkeväni liikettä talon seinustalla. Käännän Sentin ympäri, niin että sen pää osoittaa suoraan taloa kohti. Hämärässä en tahdo erottaa muuta kuin raunioiden tummat ääriviivat. Siltikin näen jälleen liikahduksen, ja tunnen Sentin jännittyvän. Aikaisemmasta pelottomuudestani ja ylitsevuotavasta itsevarmuudestani huolimatta tunnen pienen väreen kiirivän selkääni pitkin.
- Mikähän siellä on? Ehkä joku metsäneläin, mutisen Sentille silitellen sen kaulaa. - Mennään ottamaan siitä selvää...
Annan pohjetta ja Sentti vastaa apuihini hyvin vastahakoisesti. Se ei ole yhtä innokas selvittämään liikkeen aiheuttajan henkilöllisyyttä, mutta tekee kuitenkin niin kuin pyydän. Silitän oria jälleen kiitokseksi sen kuuliaisuudesta ja lähenemme raunioita. Havaitsen jälleen liikettä varjoissa. Näyttää kuin jokin olisi menossa sisään ovesta, mutta yhtäkkiä tajuan, että jokin on pielessä.
Lumessa ei näy muita jälkiä kuin ne, jotka minä sinne aiemmin jätin. Hahmo, joka seisoo nyt pysähtyneenä ovensuuhun, on läpikuultava, kuten aavehevonen, muttei muistuta lainkaan hevosta. Siristän jännittyneenä silmiäni ja tajuan kauhukseni, että se on ihmishahmo - kumarassa seisova ihmisen kuvajainen. Ja tuo kuvajainen tuntuu tietävän, että minä olen paikalla. Se kääntää päätään...
Sentti loikkaa ympäri samalla kun suustani pääsee verta hyytävä kiljaisu. Päästän Sentin paniikinomaiseen kiitolaukkaan enkä uskalla katsoa taakseni. Kuulen korvissani vain Sentin kavioiden kopseen ja oman sydämeni jyskeen, mutta joka hetki kuvittelen jonkun olevan kannoillamme. Olen niin peloissani, etten pysty ajattelemaan mitään, annan Sentin vain juosta ja takerrun henkeni pitimiksi kiinni orin harjaan. En edes huomaa kadottaneeni jalustimeni, jotka hakkaavat orin kylkiä.
Ajatuksiini mahtuu ainoastaan yksi asia: meidän on päästävä pakoon.
Jatkamme huimaa laukkaa vaikka kuinka kauan, ja lopulta Sentti hidastaa. Minä istun kyydissä kauhun lamaannuttamana kykenemättä tekemään yhtikäs mitään, ja kun Sentti viimein pysähtyy, valahdan alas sen selästä ja vajoan kauhusta kankeana maahan istumaan. Jalat eivät kanna ja vapisen hillittömästi. Vieressäni seisoo vaahdon peittämä Sentti, joka puuskuttaa yhä. Se ei enää vaikuta jännittävän, mutta minä tunnen sydämeni hakkaavan kuin viimeistä päivää. Nostan toisen käteni pyyhkimään muutamia poskille karanneita kyyneliä ja pitelen toisella kiinni Sentin ohjista.
- Lynn! kuulen huudon kuin jostakin kaukaa.
- Lynn! Mikä ihme sulla oikein on? Oletko sä kunnossa? Katin ääni kysyy huolestuneena, ja tajuan pikku hiljaa ihmeekseni olevani Seppeleen pihassa.
Luojan kiitos, ajattelen mielessäni. Me ollaan hengissä, me päästiin takaisin, se ei saanut meitä kiinni, me ei kuoltu... Ajatukset risteilevät sekavina päässäni, kun Kat juoksee luokseni ja kyykistyy viereen.
- Lynn, miksi sä lojut siinä maassa valkoisena kuin lakana? Putositko sä? Sano nyt jotakin! Tappi, ota Sentti ja tee jotakin... Lynn, mitä on tapahtunut? Oletko sä kunnossa?
Toinen kietoo kätensä ympärilleni ja tärisen kuin horkassa. Nyyhkytykset ravistavat kehoani, kun soperran hiljaa:
- Ny-nyt sa-saa riittää... Mä - mä en ke-kkestä enää yhtäkään ku-kummitusjuttua...
Purskahdan itkuun ja Kat yrittää auttaa minut ylös. Hän ei ymmärrä alkuunkaan, mistä ihmeen kummitusjutuista minä horisen. Tuskin huomaankaan, että joku ottaa Sentin ohjat kädestäni. Lähden vain järkyttyneenä kulkemaan sisälle Katin johdattelemana.
- Shh, rauhassa vaan... Ei sulla ole enää mitään hätää, sä olet nyt turvassa tallilla. Mennään ylös, sitten sä juot jotakin lämmintä ja kerrot ihan koko tarinan. Tappi huolehtii Sentistä ja ilmoittaa Annelle, että sä olet täällä. Anne vähän huolestu kun teitä ei näkynyt, Kat jutustelee taluttaessaan minua ylös.
Nyökyttelen, sillä en saa sanaakaan ulos suustani. Vajoan sohvalle ja kiitän mielessäni sitä, ettei huoneessa ole ketään muuta. Alan pikku hiljaa rauhoittumaan, vaikka olen yhä sokissa. En tahdo kenenkään näkevän minua tällaisena, huomaan ajattelevani. Huokaisen syvään ja yritän koota ajatukseni.
Pian istun sohvalla huopaan käärittynä Kat, Anne, Jaakko ja Tappi ympärilläni. Muut luovat huolestuneita silmäyksiä minuun, ja Anne ojentaa minulle höyryävän teekupin. Tunnen kupista hohkaavan lämmön ja puristan sitä kuin turvaa hakien.
- No niin, Lynn, Anne aloittaa hiljaa. - Jos sä olet yhtään paremmassa jamassa, niin kerrohan mitä siellä metikössä oikein tapahtui.
Vedän syvään henkeä ja alan kertoa iltapäivän tapahtumista.
- Mä ajattelin mennä tutkimaan raunioita, aloitan. - Me mentiin sitten sinne ja mä jätin Sentin vähän matkan päähän puuhun kiinni. Sitten mä menin sinne raunioille ja menin sisään -
- Etkai sä vaan mennyt sisään raunioille? Hullu lapsi, Anne parahtaa aavistuksen kalpeana. - Nehän olisi voineet romahtaa sun niskaasi! Ole onnellinen, että selvisit hengissä sieltä - ja olit kaiken lisäksi yksin liikkeellä... Entä jos jotakin olisi sattunut eikä kukaan olisi voinut hakea apua...
- Anne hei, Lynnhän on kunnossa, anna sen kertoa loppuun, Jaakko keskeyttää.
- Mutta kun... Sehän on hyvin vaarallista, Anne mutisee vielä, mutta hiljenee sitten.
- Mä olin kyllä varovainen, vakuutan rauhoittaakseni tilannetta hieman. - Mä en mennyt huteralta näyttäviin paikkoihin.
- Hyvä niin, mutta siltikin, Anne huomauttaa.
Kerron juttuni loppuun, ja huoneeseen lankeaa hiljaisuus.
- Vai että kummitus... Anne pohtii viimein. - Minä kun luulin ettei sellaisia ole.
Tunnen oloni hieman pettyneeksi. Kukaan ei usko minua, ei tietenkään usko, kuulostaahan tarinani hyvin järjettömältä.
- Niin mäkin luulin, mutta mä näin sen, ihan takuuvarmasti näin! Voi hurja, sydän tykyttää vieläkin, se oli ihan kamalaa, sanon alakuloisena.
- Ajatella, Kat lausahtaa. - Ajatelkaa jos siellä ihan oikeasti kummittelee! Hurja... Miksi muuten Lynn ja Sentti olisivat molemmat joutuneet niin pois tolaltaan?
Muut ovat hiljaa.
- Ja sitä paitsi, Kat lisää vielä. - Mä alan oikeasti uskoa tähän, koska kun me oltiin kerran maastossa Lynnin kanssa, hevoset säikähti ihan hullun lailla ja mä luulin nähneeni jotakin liikettä, Lynn, muistatko? Ja sitä paitsi sähän sanoit paluumatkalla nähnees jotakin metsänrajassa!
- Muistan, liiankin hyvin. Mäkin näin sen, mutta olin varma ettet sä huomannut... Ja sitä paitsi mä näin myöh... tai ei mitään, lopetan kiireesti.
Olen vähällä kertoa muille kummitushevosesta, mutta ymmärrän pitää suuni kiinni. Parasta, etten sano mitään, tai muuten toiset luulevat minua täysin hulluksi. Anne, Jaakko ja Tappi vaikuttavat vielä hieman epäuskoisilta, mutta Kat katsahtaa minuun ja näyttää uskovan asian täysin. Lopulta Annekin nyökkää.
- Jotakin outoa sä varmasti raunioilla näit, kai se on uskottava. Mutta että kummitus? Hmm, pitäisiköhän asiasta ottaa selvää... entä jos jotkut mielipuolet säikyttelevät ihmisiä tahallaan tai... tai... jotain, hän ehdottaa.
Jaakko näyttää jotenkin hieman kiusaantuneelta. Yskäisen peittääkseni pienen naurahduksen, joka uhkaa karata huuliltani.
- Voi olla, onhan noita mielipuolia aina silloin tällöin liikkeellä, semmoisia, jotka säikyttelevät viattomia ihmisiä, vastaan naama peruslukemilla. - Mutta jotenkin mä en usko, ei se ollut mikään lakanaan pukeutunut ihminen joka hyppää puun takaa yksinäisen lenkkeilijän eteen ja sanoo buu. Se hahmo oli ihan läpikuultava. Ja voin sanoa, että se oli pelottava, kun se kääntyi katsomaan, mun sydän meinas pysähtyä ja Sentti pomppas melkein nahkoistaan.
- Hyi kamala, se oli varmaan kauheeta, Kat irvistää. - Eipä tee mieli kohdata sitä kummitusta.
Pudistan päätäni ja päästän syvän huokaisun. Ajatuskin kummituksesta kauhistuttaa, ja päätän vastedes pysyä kaukana raunioilta ja kaikista ikävyyksistä. Paranormaalit ilmiöt saavat minun puolestani riittää, ajattelen toiveikkaasti ja tuskin kuulenkaan muiden jutustelua.
- Jaa-a, kummituksista en tiedä, mutta sen sanon, että omituista tämä on. Lynn, mun tarttee tuskin sanoa, että oli erittäin vaarallista mennä raunion sisään, olkoonkin, että olit varovainen. Nyt sitä on kuitenkin myöhäistä murehtia. Suosittelen, että menet nyt kotiin ja nukut kunnolla yön yli. Oot varmaan vielä aika järkyttynyt, Anne sanoo vakavana ja kääntyy Jaakon puoleen. - Jaakko, ehditkö sä viemään Lynnin? Ulkona on pimeää enkä tahdo, että hän hortoilee yksinään kotiin.
Jaakko nyökkää, ehkä vähän vastentahtoisesti, ja Kat pomppaa ylös.
- Mullekin kelpaisi kyyti, hän ilmoittaa. - Tappi ei voi viedä mua, niin voinko mä tulla teijän kyydillä kanssa?
Istun auton takapenkillä ja kuuntelen Katin ja Jaakon jutustelua etupenkillä. Kun saavumme kotipihallemme, en voi olla huokaisematta helpotuksesta. Kaiken päivällä tapahtuneen jälkeen koti tuntuu turvalliselta, kun astun eteiseen ja kuulen Jaakon kaasuttavan pois ennen kuin suljen oven. Tovin kuluttua hautaudun sohvalle koira kainalossani ja yritän unohtaa päivän tapahtumat.
- Ja sehän on varma, että mä en enää koskaan mene sinne, mumisen koiralle, joka tuskin lotkauttaa korvaansa. - Mulle riittää kaikenlaiset kauhukokemukset ja vanhat rauniot... ainakin vähäksi aikaa.
Hymyilen vaisusti ja tartun television kaukosäätimeen.
/ Ja nyt riittää kummitustarinat miun osalta, sen lupaan
Tuli vaan niin sopivaan saumaan tuo muiden juttu raunioiden kummituksesta (tai "kummituksesta") ja oli pakko - ihan pakko - vähän kääntyä samaan tunnelmaan.