|
Post by Jusu on Dec 9, 2009 14:40:31 GMT 2
9. joulukuuta - Aika kultaa muistot yhteiset
Katselin mykistyneenä komeaa, suurikokoista puoliveristä edessäni. Se oli upea - sen kaunis puolikuunmuotoinen tähti oli kuin satukirjasta, sen ystävälliset silmät olivat kuin hevostytön päiväunista, sen vaaleat jouhet valuivat sileinä kuohuina pitkin sen kaulaa. - Sentti, maistelin sen lempinimeä suussani ja sain orin vilkaisemaan minuun uteliaana...
Ensimmäinen päiväni Sentin hoitajana painui mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Muistan sen tunteen, kun kuulin Sentille haettavan hoitajaa. Sitä hevosta olin ihaillut kauan, jo entisen omistajan luona, mutten koskaan ollut arvannut saavani mahdollisuutta ryhtyä sen hoitajaksi. Ja kun sain tietää tulleeni valituksi, mieleni teki kiljua ääneen silkasta riemusta, mutta tyydyinkin vain hymyilemään ja naurahtamaan itsekseni. Silloin oli kiire tallille, ja kun saavuin Seppeleeseen, minua odotti mitä upein hevonen... kultainen, hopeaharjainen Sentti. Harjasin hevosen ja nautin tunteesta - yhdessäolosta, onnesta. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi.
Samassa Anne astui käytävälle. Hän moikkasi Magnumia ja huomasi minut kottikärryjen viereltä. - Lynn, voisit kokeilla Senttiä tänään ihan vapaasti, jos tahdot. Tulisin mielelläni vähän vilkaisemaan, että miten teillä menee, kun ajattelin ensin ratsastaa sillä itse. Sitten tulikin vähän esteitä, joten... Hymyilin ujosti ja nyökkäsin. - Se olisi kivaa...
Tovin kuluttua harjasin suurikokoista oria onnenhuuman ja perjantaifiiliksen pauloissa. Pääsisin kokeilemaan Senttiä... siitä tulisi hauskaa, aivan varmasti. Toivoin vain, etten mokaisi mitään. Olin hyvä ratsastaja, mutta oli kulunut jo vähän aikaa siitä kun olin ratsastanut viimeksi. Entä jos en muistaisikaan? Mutta kyllä minä muistaisin, eivät vuosien opit katoaisi niin vain mielestä...
Muistan, miten minua jännitti kiivetä ison hevosen selkään. Pelkäsin tekeväni virheitä, mutta heti satulaan istuessani tunsin olevani taivaassa. Allani seisoi kaunis, rauhallinen ja osaava hevonen, joka vilkuili minua sivusilmällään kuin kysyen, mitä halusin sen tekevän. Sellainen Sentti on, kultainen ja suurisydäminen hevonen. Ymmärtäväinen, kärsivällinen. Sanotaan, että kukaan ei ole täydellinen, mutta minun mittapuullani upea hopeaharja, jos ei ylitä täydellisyyden rajaa, ainakin hipoo sitä.
Sentti heilautti korvaansa kuin sanoakseen, että mitä sinä siinä enää hyräilet, ala mennä nyt vain. Naurahdin kevyesti hevoselle ja muiskautin suukon sen turvalle. - Nähdään... toivottavasti pian, heilautin kättäni Sentille ja lähdin raskain mielin sen karsinasta. - Á la prochaine frois, käännyin vielä sanomaan karsinan ovelta muistettuani ranskankielisen ilmaisun. Suljin oven perässäni ja lähdin kotiin pakkaamaan. Näkemiin Seppele ja tervetuloa joulu...
Tuntui haikealta jättää Sentti kokonaiseksi kahdeksi viikoksi, kun kerran olin hoitohevosen saanut. Joulu sujui mukavasti, mutta toki ikävöin hevosta ollessani kaukana poissa sen luota. Jälleennäkeminen oli iloinen, olin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Kun sain jälleen kietoa käteni puolikuupään kaulan ympäri ja painaa poskeni Sentin pehmeää karvaa vasten, olin onnellinen. Olin todella ikävöinyt sitä.
Viivyin vielä hetken, ennen kuin vilkaisin kelloa ja sanoin muille, että minun piti mennä. - Sovittiin menevämme maneesille varttia yli, ja kello on jo melkein viittä yli. Me hypätään, hymyilin vielä loppuun. - Ai hyppäätte? Mä tuun kyllä katsomaan, Kat virnuili. - Pitäähän siellä jonkun olla puomeja nostamassa, kun Käppänä tiputtelee niitä... - Pah, suu umpeen nyt, kivahdin takaisin...
Lopulta koitti se kauan odotettu hetki: ensimmäinen hyppykerta Sentin kanssa. Perhoset vatsanpohjassani kapusin ison orin korkeaan selkään ja säädin jalustimet. Kun nostimme laukan ja suuntasimme kohti ensimmäistä yhteistä estettämme, tunsin oloni itsevarmaksi ja kevyesti Sentti nostattikin meidät ilmaan ja yli esteen. Suloinen tunne vatsanpohjassa ja leveä hymy kasvoillani en voinut olla ylistämättä upeaa hevosta maasta taivaaseen. Se oli ansainnut jokaisen kehuvan sanan. Se ansaitsee ne yhä.
- Paikoillanne, valmiit, hep! Painan pohkeet Sentin kylkiin ja odotan tuntevani orin pyyhältävän täyteen vauhtiin. Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan ehdin tajuta vain, että Sera ponkaisee sivulle ja Kat tipahtaa yllätettynä tien laitaan. Olen näkeväni silmäkulmassani jotakin liikettä, kun Sentti kiljaisee ja yrittää kääntyä ympäri, aivan kuten ratsastajaton Serakin teki. - Sentti ei! Seis, huudahdan ja pidätän koikkelehtivaa oria rajusti...
Yhdessä koimme myös jännittävän maastoretken, jossa myös Kat ja Sera olivat osallisina. Se ei jäänyt ainoaksi maastoretkeksemme, vaan muistan monen monituiset kerrat, kun olemme suunnanneet yhdessä tutkimaan maastopolkuja. Jokaisesta kerrasta olen nauttinut, ja kerran olen jo ehtinyt kokemaan pikkuruisen kuperkeikankin alas Sentin selästä. Tällöinkin selvittiin säikähdyksellä, eikä meistä kumpikaan satuttanut itseään. Se lieneekin ainoa kerta, kun ylipäätään olen Sentin selästä pudonnut... toistaiseksi... Vauhtia ja vaaratilanteita toki syntyy hevosten kanssa aina, myös Sentin, joten ei sitä tiedä koska tupsahdan seuraavan kerran vastoin tahtoani alas satulasta.
- Lynn, kuulin Annen huikkaavan. Käännähdin katsomaan. Olin juuri siivonnut Sentin karsinan ja lähdössä hakemaan oria sisään harjattavaksi. - Niin? kysäisin. - Sentti menee tänään tunnille, Anne ilmoitti. - Se rupeaa käymään tunneilla tästä eteenpäin, lähinnä kokeneiden ryhmissä... Toivoisin, että voisit laittaa Sentin kuntoon. - Hyvä on... moneksi? - Seitsemäksi. - Onnistuu, ilmoitin. - Hieno homma, Anne hymyili ja lähti matkoihinsa...
Ja sitten Sentti aloittikin tuntihevosen työt. Muistan pohtineeni, miten asiat nyt muuttuisivat - Sentti juoksisi tunneilla, enkä voisi enää ratsastaa sillä mieleni mukaan. Ensialkuun ajatus tuntui omituiselta, mutta mitä enemmän asiaa mietin, sen paremmalta Sentin tuntihevosen ura. Se olisi kuin luotu opettajaksi, herkkä mutta kärsivällinen. Pian istuinkin jo ylpeänä maneesin katsomossa ja katselin, kuinka Sentti kulki muiden hevosten joukossa. Minun silmissäni se tietenkin erottui kaikista hienoimpana ja kauneimpana, ja niin se tekee yhä. Kenties olen hitusen puolueellinen, mutta täytyyhän sitä oman silmäteränsä puolia pitää.
Vanha ja kulunut juuriharja liukuu piikkisukaa vasten. Ilmoille pölähtää valtava tomupilvi. Katselen kuinka karvat ja lika leijuvat hetken ilmassa ja painuvat sitten lattialle. Raapaisen harjaa uudestaan piikkisualla, ja jälleen syntyy tomupilvi...
Totta kai joukkoon on mahtunut myös paljon ihan tavallisia, arkisten askareiden täyttämiä tallipäiviä. Tottahan toki hulppeat maastoretket ovat mukavia kenen tahansa mielestä, mutta minä pidän myös näistä rauhallisista ja toisinaan hyvinkin työntäyteisistä päivistä. Sentin kanssa nekin ovat yhtä juhlaa!
- Ja tässä on sitten Sentti, ilmoitin Jusalle erään tarhan luona. Olimme kiertäneet tallin ja vähän tallialuetta, mutta olin tahtonut jättää uljaan hoitohevoseni esittelyn viimeiseksi. Sentin nähdessään Jusa vihelsi - ja minä yllätyin. Olisin kuvitellut pojan olevan välinpitämätön ja suorastaan torjuva Senttiä kohtaan, mutta hän katselikin hevosta ihaillen. Sitten hän virkkoi jotakin, mikä sai minut katsomaan häntä silmät kakkuvateina. - Se on sopusuhtainen ori... Taitaa olla jonkin sortin puoliverinen...?
Lopulta Jusakin ehti tutustua ja tykästyä Senttiin. Poika yllätti minut tietämällä hevosista yhtä jos toistakin ja vaikutti tulevan hyvin juttuun Sentin kanssa. Se yksi tallivierailu ei sitten jäänytkään viimeiseksi... ja tytöt saivat lisää supiteltavaa. Siis eihän meistä kukaan koskaan juoruile, mutta pitää sitä aina jotakin puhuttavaa olla!
Hyppään autosta ulos pälyillen ympärilleni ja toivoen, että kukaan ei nähnyt saapumistamme. Huokaisen helpotuksesta, ei ketään näköpiirissä. Kyykistyn ja huikkaan äidille: - Mene sä edeltä, mä sidon kengännauhat. Nerokasta! Paitsi että... Vilkaisen ratsastussaappaitani. Eihän niissä ole nauhoja. Äitikin katsahtaa minuun kummoksuen, ja saan ähellettyä naama punaisena: - Siis... mä suoristan vähän mun lahjetta, se on kurtussa...
Eikä Sentti nauranut silloinkaan, kun armas äitimuorini tunkeutui mukanani tallille. Siitä olen hevoselle kiitollinen, ja sinä päivänä opin myös jotakin muuta erittäin tärkeää: eivät vanhemmat välttämättä tarkoitakaan pahaa ollessaan aidosti kiinnostuneita lapsensa harrastuksesta. Minua helpotti tajuta tämä, ja siitä on kiittäminen niin Annea kuin Senttiäkin. Loistava esimerkki siitä, kuinka hevoset voivat opettaa muutakin kuin käytännön taitoja!
- Kiitos, se sanoo ja sulkee hetkeksi silmänsä. Mäkin suljen silmäni ja me seistään siinä kahdestaan luottaen toisiimme, tukeutuen toisiimme, lohduttaen toisiamme. Tuntuu turvalliselta olla niin. Kun toinen on ihan lähellä...
Aikojen saatossa välillemme kehittyi jotakin, jota arvostan mielettömästi. Luottamus välillämme kasvoi ja Sentistä alkoi tulla minulle yhä tärkeämpi. Sen kanssa pystyn jakamaan elämäni ilot ja surut, niin suuret kuin pienetkin, ja tiedän hevosen välittävän. Sentti on minulle hyvä ystävä ja tiedän voivani luottaa siihen täysin. Ja mikä parasta - luottamus on molemminpuolista.
- Tuu jo, hihkaisin pojalle ja tartuin tätä kädestä. - Ei meillä ole koko päivää aikaa! - Onhan, nyt on kesäloma, piru vie, Jusa nurisi. - Miks meiän pitää näin aikasin mennä tallille? - Aikasin? Pahus vie, Jusa, kello on kymmenen! Jos sä et olisi tollanen unikeko, mä olisin ollut tallilla jo reilusti pari tuntia, nauroin iloisena...
Kesäloma tuli ja toi mukanaan pitkät kesäpäivät, upeat säät ja mahtavat maastoreissut. Kävimme myös kahlaamassa Liekkijärven rannalla ja nautimme kesästä yhdessä. Toki, itse matkasin myös pitkin poikin maailmaa ja kaipasin Senttiä. Kesältä saimme kuitenkin upeita muistoja, eikä vähiten kesäleiriltä! Ensimmäinen leirini Seppeleessä oli upea, ja suuri osa upeudesta oli hevosten, etenkin Sentin, hartioilla. Tuntuu mukavalta muistella kesäleirimuistoja näin talven pimeydessä.
Syntyy yleinen hälinä, kun kaikki kääntyvät katsomaan pellon taakse laskevaa aurinkoa. Värit ovat henkeäsalpaavan kauniit, ja jokunen tytöistä huokaa syvään. Itse hiipparoin Sentin luokse, halaan sitä nopeasti ja jään vaitonaisena katsomaan auringonlaskua ja tunnen puhdasta onnea saadessani olla siinä tilanteessa rakkaan hevosen kanssa yhdessä. Olemme kokeneet kuluneiden kuukausien aikana niin paljon yhdessä, pohdiskelen liikuttuneena. Tuntuu kuin laskeva aurinko hymyilisi meille. - Sä olet mulle hirmuisen rakas, kuiskaan Sentille ja nojaan poskeni sen poskea vasten. Seisomme siinä aloillamme katselemassa, kuinka auringon viimeiset säteet katoavat hitaasti puiden taakse. Muut leiriläiset alkavat pikkuhiljaa jälleen jutella takanani, mutta minä jään Sentin luokse...
Otimme osaa myös syksyn vaellusleirille, jolta kertyi iso liuta upeita muistoja aivan kuten kesäleiriltäkin. Auringonlaskun upeat värit piirtyvät yhä verkkokalvoilleni, kun suljen silmäni muistellessani tuota erityistä iltaa, Senttiä vierelläni ja sitä omituista tunnetta sydämessä. Kultainen ori on todella hiipinyt sydämeni sopukoihin... jäädäkseen.
Rohkea rokan syö, sanon. - Kyllä me voitaisiin. Meni sitten syteen tai saveen... Mitä enemmän asiaa mietin, sen hauskemmalta tämä kisapäähänpisto tuntuu. Jos ei muuta, tuomari saa ainakin jotakin mistä puhua kahvipöydässä; "ja sekin yksi puskaratsukko siellä sai kyllä naurunkyyneleet vuotamaan silmistä" tai "olipahan upea ratsastuskouluratsukko!" tai "muistuupa mieleen, kun tässä yksi päivä tuomaroin yhden oikein siistin radan" tai "kylläpä saivat kouluaidat kyytiä kun paikalle karautti oikea rähinäratsukko" tai...
Pari kertaa olemme myös osallistuneet yhdessä pieniin kilpailuihin. Emme me voittopokaaleita ole saavuttaneet, mutta tavoitteemme ovatkin olleet hieman erilaiset. Minulle yhteiset kokemukset Sentin kanssa ovat arvokkaampia kuin mitkään kilpailuvoitot.
Sentti itse on minulle arvokkaampi kuin mitkään pokaalit ja ruusukkeet. Siitä on tullut sydänystävä ja hyvin tärkeä tuki. Tuntuu kuin vasta eilen olisin hypähdellyt tallille ensimmäistä kertaa, innokkaana keltanokkana... mutta samalla tuntuu kuin olisin tuntenut Sentin aina. Ensimmäinen yhteinen vuotemme on sisältänyt niin ilon kuin surunkin hetkiä, enkä kadu hetkeäkään kultaisen hopeaharjan kanssa. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa.
Lynn & Sentti yksi vuosi ja 60 hoitomerkintää
|
|
|
Post by Jusu on Dec 11, 2009 23:48:16 GMT 2
11. joulukuuta - Arkista puurtamista ja juhlahetkiä
- Heleijaa! hihkaisen jo hyppiessäni portaita ylös oleskelutilaan. - Mitä kuuluu? Kysymykseni kaikuu kuitenkin tyhjässä huoneessa. Pysähdyn hämilläni ja käteni valahtavat kyljille, kun katselen kulmat kurtussa ympärilleni. Mitähän ihmettä? Minne kaikki ovat kadonneet? Ihan kuin maa olisi niellyt kaikki, ihan kaikki. Ei ketään missään... Mitä se tälläinen nyt tarkoittaa, eihän tässä nyt ole laitaa. Minä olen iloisella tuulella ja sitten kaikki ovat kaikonneet ties minne. Höh pöh. Pettyneenä talssin suorinta tietä sohvalle, mutta edes sohvan valloittaminen ei tunnu miltään, kun ei ole ketään jolta sen voi vallata. Pöh. Rojahdan sohvaan murjottamaan ja yritän lähettää telepaattisia aaltoja jokaiselle mieleen tulevalle henkilölle, jotta saisin heidät tulemaan tänne ja heti. Kuluu tovi jos toinenkin, eikä ketään näy missään - eivät mokomat ole kuulevinaankaan lähettämiini aaltoihin, vaikka ihan varmasti kuulevat. Kuinka ilkeää, ja vielä joulun alla.
Samassa portaista alkaa kuitenkin kantautua kiireisiä askeleita. Käännyn vaistomaisesti katsomaan ja mieleni tekee nauraa ääneen, kun näen Jassun saapuvan paikalle hengästyneenä. - Sä kuulit mut sittenkin! hihkaisen. Jassu katsoo minua kuin vajakkia. - Mitä sä höpiset? - Mä lähetin telepaattisia aaltoja, selitän. - Öö... häh? - Kukaan muu ei tullut, mutta sä tulit. Täällä on ihan tyhmää kun ketään ei näy missään ja Senttikin meni just tunnille. - Ahaa... Mitä ne telepaattiset aallot sitten on? Jassu kysyy uteliaana. - En mä tiedä, mutta se kuulosti hienolta. Nyt mä lähetän niitä Josefiinalle. - Okei.
Portaista kantautuu jälleen kopinaa, ja nyt paikalle saapuu Josefiina. Luon ylpeän katseen Jassuun ja tämä ratkeaa nauruun saaden osakseen kummastuneen katseen tallin omistajattarelta. Yhdyn hihitykseen ja saan sanottua "mitä mä sanoin", ennen kuin kurkkuuni hiipii kutkuttava yskäntunne. - Mitä ihmettä? Jossu kysyy hämmentyneenä. - Lunski lähetti sulle aaltoja ja sä tulit, Jassu virnistää. - No mä ajattelinkin kuulleeni, Jossu aloittaa ja pitää pienen tauon, - kuinka joku pieni ääni kuiskutteli mun korvaan että "Jossu keksi meille töitä". Tytöt hei, tuolla olis karsinoita siivottavana. Sekä minun että Jassun ilmeet venähtävät varmaan polviin saakka. Vedämme kuitenkin naamamme peruslukemille ja hymyilemme kauniisti. - Totta kai me siivotaan, lupaan ja näen Jassun ilmeestä kuinka tämän tekee mieli potkaista minua. - Mun piti lähteä Siken kanssa maastoon... - Sä ehdit sitten kun me ollaan siivottu, tule! sanon päättäväisesti ja kiskon Jassun mukanani alakertaan. Hitusen maristen tyttö suostuu auttamaan minua, ja pian olemme täydessä työn touhussa.
- Huhhuh! Nyt on jokaikinen karsina siivottu! Jassu huokaisee. - Nyt mä lähden Siken kanssa maastoon. - Oota vähän! Sentti tulee kohta tunnilta, niin lähetään sitten yhdessä. Se ei ole tehnyt kuin yhden tunnin tänään, kyllä se maastolenkin vielä jaksaa, suostuttelen, eikä Jassu kauaa mieti. - Laitetaan Sikke sillä aikaa yhdessä kuntoon! tyttö hihkaisee ja kiskoo minut mukanaan vuoniksen karsinalle. - Morjens, Sikke ja pikku-Lillan! Laitamme vuonottaren kuntoon, ja kun Jassu tarjoaa tammalle kuolaimia suuhun, käytävältä kuuluu kavioiden kopinaa; hevosia tulossa tunnilta! Suuntaan Sentin karsinalle ja pian olemme ulkona satuloitujen hevostemme kanssa. Itse asiassa, satulattomien - päätimme sittenkin mennä ilman satulaa. Jassu on jyrkästi kieltäytynyt ottamasta Lillania mukaan ("tippuisin muuten"), ja pikku varsa saa jäädä leikkimään Tintin ja Taigan kanssa. - Kyllä se puol tuntia itekseen pärjää, ei me olla kauan, Jassu sanoo. - Okei... myönnyn, ja pian hevoset keinahtavat käyntiin.
Siken ja Sentin kaviot narisevat vastasataneella lumella. Jutustelemme rennosti Jassun kanssa ja hevoset saavat kävellä melko pitkin ohjin; niistä kumpikaan ei näytä suunnittelevan tekevänsä mitään typeryyksiä. Silittelen välillä Sentin kaulaa hellästi ja ori tiirailee ympärillään levittäytyvää valkeaa maisemaa. Tuntuu ihanalta rentoutua. - Tää on hei kyllä aika ihanaa, hymyilen Jassulle. - Joo, tyttö nyökkää. - Hevosenhoidon juhlahetkiä. - Sitä just, hymyilen. - Ravataanko pikkupätkä? - Än yy tee nyt, Jassu hihkaisee ja polkaisee Siken raviin. Ohjaan Sentin naureskellen ratsukon perään ja matka taittuu rennosti ravaillen.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 20, 2009 14:53:10 GMT 2
20. joulukuutaNäillä näkymin viimeinen hoitokerta ennen joulua on nyt pyhitetty joulukortille Lynn&Sentti 62HM
|
|
|
Post by Jusu on Dec 27, 2009 14:16:17 GMT 2
27. joulukuuta - Tallintuoksuista arkea- Seeeenttiii, huhuilen liukastellessani pihan poikki tarhan portille. Pakkasta on herra ties kuinka paljon, mutta minuahan eivät pikkupakkaset aisoissa pidä. Nyt kun kerta on aikaa tulla tallille näinä hiljaisina välipäivinä, minähän tulen - pian minua kuitenkin viedään taas, ympäri maita ja meriteitsekin. Siitä onkin vierähtänyt jo puoli vuotta, kun Ruotsissa viimeksi oltiin. Huhhuh, niin se aika rientää. Ja rientää se aika siinäkin määrin, että pian on vuorossa toinen Sentin kanssa jaettava vuodenvaihde. Saa nähdä, millainen siitä tällä kertaa tulee. Ehkä ehdin aattopäivänä piipahtamaankin tallilla, ehkä en. Pääasia kuitenkin on, että olen nyt täällä ja ainakin minä iloitsen siitä seikasta. Sentistä en niinkään tiedä. Ainakin se on päättäväisesti parkkeerannut heinäkasan ääreen, ei tee elettäkään tullakseen luokseni. Mokomakin sotanorsu, heinänmussutus kiinnostaa nykyään erittäinkin paljon, toisin kuin kultaakin kalliimpi hoitajalikka. Tosin kaipa sitä pitää hevosenkin näillä keleillä syödä, jotta pysyy lämpimänä. Eikä Sentti millään lailla lihava ole, sopusuhtainen ja hyväkuntoinen se on... verrattuna minuun. Joulunaika tietää aina muutamaa lisäkiloa. No, eihän se vaarallista ole, kun ei terveyshaittoja aiheudu - ja kyllä minäkin vielä peiliin uskallan katsoa. Ruotsinmatkan jälkeen ehkä en. - No ole sitten luupää, tuhahdan hevoselle ja alistun kohtalooni. Sentti ja Rensu ovat polkeneet tarhan pohjan mahdottomaksi sohjoksi, johon vajoan tallikenkieni kanssa auttamattomasti. Hui, ja jäätäkin vielä löytyy. Jos minä olisin Sentti, haluaisin ehdottomasti talliin lämpimään, pohdiskelen mielessäni. Sentti vilkaisee minua, ei nyt aivan välinpitämättömänä, muttei kovin kiinnostuneenakaan. Tunnen pienen loukkaantuneisuudenpistoksen kalvavan mieltä - vuosi takana ja tässäkö on tulos? Onko se täysin kyllästynyt minuun vai mikä nyt on? Ei, en usko että kyllästynyt. Todennäköisempi vastaus on, että se ei halua pois heinien luota. - Kyllä sä saat heiniä napostella sisälläkin, tule nyt vaan, hymyilen isolle hevoselle, joka antaa minun laittaa riimun päähänsä. Mieleni tekee huokaista helpotuksesta, kun ori koskettaa olkapäätäni pehmeästi, ihan niinkuin aina ennenkin, puhaltaa lämmintä ilmaa ja pörisee lempeästi. Kyllä se muistaa, kyllä se tietää että se olen minä. Kyllä minua on viimeaikoina tallilla jo näkynytkin, mutta sitä ennen oli pitkä tauko. Ja Sentti muistaa silti. - Niin, olen se minä vaikka tämmösen toppavaatekerrostuman alla piilottelenkin, naurahdan ja silitän lapasen peittämällä kädelläni hevosen korvia ja niskaa. Että tuntuukaan hyvältä saada olla sen lähellä taas. Pakkanen nipistelee poskia ja hengitys huurustuu keveinä pilvinä ilmaan. Terävä tuulenpuuska herättää minut haaveistani ja katkaisee hellyydenhetkemme. Huokaisen syvään ja talutan Sentin perässäni ulos tarhan portista. Tallissa on näin välipäivien kunniaksi hiljaista. Hoitajat ovat kuka missäkin, ehkä joululomaa viettämässä omilla tahoillaan, eikä tunteja nyt joulutauon aikana ole, muuta kuin yksi tilausmaasto, jonne Senttikin on reilun tunnin päästä lähdössä. Sentti pääsee jonon kärkeen, ja sen perään muodostuu kuuden hevosen letka. Kai se on jonkinlainen pienen yrityksen työporukan jouluperinne, elämysmatkailua kai, sellaisen käsityksen minä sain. Porukkaan ei sisälly aivan aloittelijoita, mutta kukaan ei taida ratsastaa säännöllisesti. Hevosiksi ryhmälle on valittu Eppu, Humu, Blondi, Tiia ja Jambo sekä niinsanotusti testikäyttöön lähtevä Alma. Hevoset tulisi laittaa ryhmälle valmiiksi, ja olen lupautunut auttamaan. Aikaa ei ole hukattavaksi, joten tartun töihin yhdessä Sinin kanssa ja aloitan Jambosta. Sini sen sijaan kiiruhtaa Humunsa luokse satuloimaan kaunista suomenpientä. - Lynn? kuulen Josefiinan huhuilevan. - Onko hevoset missä vaiheessa? Katsahdan kelloa. Meillä on jäljellä enää Sentti ja Tiia ja aikaa parikymmentä minuuttia. - Muut on valmiina paitsi Sentti ja Tiia, vastaan. - Ehitään hyvin. - Hyvä homma! Hei, jättäkää Tiia laittamatta ja pistäkää Blade, Elli lähtee mukaan Bladen kanssa. Jonon jatkoksi. Tiia sen sijaan saa toimia meidän mallihevosena. Me käydään ennen lähtöä lyhyesti läpi hevosen kuntoonlaittaminen, niin Tiia voi hyvin toimia demonstraatioponina, Josefiina tuumaa. - Jos se on tosi likanen, niin harjatkaa sitä vähän, ei sitten mene niin hirveästi aikaa siihen. - Selvä homma, kuittaan ja välitän ohjeet Sinille, joka lähtee laittamaan Bladea. Sentti alkaa olla valmis, ja talliin ilmaantuu kuusihenkinen naisporukka. Ihan selvästi maastolaisia, pohdiskelen mennessäni vilkaisemaan Tiiaa, jota Sini jo harjaa. Naiset vilkuilevat hieman epätietoisena ympärilleen, eikä Josefiinaa tai Elliä näy missään. Niinpä yksi heistä tulee Tiian karsinalle. - Tuota, me oltaisiin maastoretkelle lähdössä, tietääkö teistä kumpikaan mihin meidän pitäisi mennä? nainen kysyy. - Luulisin että Josefiina tulee kohta toimistoon jakamaan teille hevoset. Mennään sinne, hymyilen ystävällisesti ja johdatan porukan toimistoon. Pian Josefiina ja Elli kumpainenkin saapuvat paikalle ja ratsastajat saavat hevosen lyhyen juttutuokion jäljiltä. Sitten lössi valuu tallikäytävälle ja Josefiina ottaa Tiian käytävälle. Tässä vaiheessa minä luikahdan tyhjään oleskeluhuoneeseen. Paitsi että tyhjä se ei ole, totean heti portaiden yläpäähän päästyäni. Sohvalla norkoaa joku, tuttu naama jota en ole nähnyt aikoihin. Kiljaisen voimatta estää sitä ja hyppään sitten hihkuen tytön kaulaan. Keikki on varmasti vähällä saada slaagin. - Keikkikeikkikeikki! Missäsäoletollut? Suaeiolenäkynytaikoihinvoihitsitsiistiäkun... olet täällä taas, selitän melkein yhteen hengenvetoon. Keikki katsoo minua silmät pyöreinä. - Öö, moi Lynn! Kiva... vastaanotto, tyttö murjaisee. - No totta kai, hymyilen kilpaa itseni kanssa. - Pitäähän sitä. Hei, mitä sulle kuuluu? Sua ei ole näkynyt aikoihin! - No, ihan hyvää mulle, Keikki kohauttaa olkiaan. - Vähän harmittaa, kun ei ole pitkään aikaan päässyt käymään... - Tuttu tunne, hymähdän lohduttavasti. - Mutta nyt sä olet täällä. Miten joulu meni? Unohdumme juttelemaan pitkäksi aikaa, ennen kuin tajuan, että minulla on karsina siivottavana. Jätän ilmaan tarjouksen yhteisestä maastoreissusta jonain sopivana päivänä ja hipsin sitten alakertaan. Talliin on valunut jo jonkinlaista elämää; Sastu näkyy riisuvan Rensua orin karsinassa, Anne harjailee Riinaa, Pipsa puunaa Pampulaa ja luudanvarressa heiluva Jokeri kohottaa katseensa, kun Hene kipittää posket pakkasenpunaamina talliin. Tervehdin Aimieta ja keskenään väittelevää Maiss-Catu -pariskuntaa. En voi olla hymyilemättä - talliporukka on jotakin tuttua ja turvallista. Seisahdan käytävälle ihan vain hengittääkseni hevosentuoksua sisääni ja nauttiakseni tallin tunnelmasta. Voi olla, että talliarki on täynnä työtä. Olen kuitenkin varma, että missään muualla en voisi tuntea oloani yhtä kotoisaksi. Kerran hevoshullu, aina hevoshullu - se vaiva ei katoa, ei vaikka vuodet vierisivät ohitse ja ajat muuttuisivat. Kai se on vähän kuin huumekoukkuun joutuisi, kun hevosiin ihastuu, pohdiskelen ja pudistan sitten päätäni. Minulla on muutakin tekemistä kuin vain seistä ja haaveilla. Puhdistan karsinan, ryhdyn Jokerin seuraksi käytävänlakaisupuuhiin, yritän keksiä lisää tekemistä. Sitten maastoporukka saapuukin jo takaisin naamat hehkuen. Niillä oli kiva maasto, päättelen ja riennän ottamaan Sentin Josefiinalta, jotta tämä pääsee neuvomaan maastolaisia hevostensa hoitamisessa. Hoitajat kipittävät velvollisuudentuntoisina myös apuun, eikä minua tarvita enää. Saan siis keskittyä Senttiin kaikessa rauhassa, ja sen myös teen. Ori nauttii saamastaan huomiosta eikä minulla ole mikään kiire päästä pois sen luota, siispä hoidan sen mahdollisimman huolellisesti. Sentti ei ole pahemmin hionnut maastoillessaan, sillä reissu on ollut käynti- ja ravipainoitteinen. Pitkiä laukkapätkiä tuskin on esiintynyt, kenties joku laukkasuora vain. Harjailen ja rapsuttelen silmäterääni ja nautin sen seurasta. Näitä hetkiä en vaihtaisi pois vaikka saisin puoli maailmaa ja hallitsijanoikeudet. - Lynn&Sentti 63hm
|
|
|
Post by Jusu on Jan 17, 2010 15:28:13 GMT 2
17. tammikuuta - Rennot loppukäynnitLynn&Sentti 64HM
|
|
|
Post by Jusu on Jan 27, 2010 22:35:08 GMT 2
27. tammikuuta - Mielen miinusasteikko
Kylmä kietoo kuristavia sormiaan ympärilleni. Jäätävä ilma tuntuu pistävinä tikareina kasvoilla ja nostan kaulahuivin poskieni ja nenäni suojaksi. Musta pipo valahtaa mahdollisimman tukevasti korvien suojaksi ja tiedän näyttäväni kahjolta ninjasotilaalta liukastellessani mustissa toppahousuissa, tummanharmaassa takissa ja kasvot silmiä lukuunottamatta kätkettynä pipon ja huivin taakse. Aurinko pilkottaa pilvien välustä, muttei kykene lämmittämään, ja sekin vähäinen lämpö jonka se voisi tarjota pyyhkiytyy pois navakan tuulen mukana. Kevyt puuterilumi pyörteilee ympärilläni ja saa minut toivomaan, että kesä tulisi pian. Voi jospa se tulisi... mutta ei, nämä paukkupakkaset eivät aivan heti hellittäisi.
On liian kylmä tehdä mitään muuta kuin pysytellä sisällä tai suunnistaa tallille. Ensiksi mainittua en tahdo tehdä, joten lähden uhkarohkeasti kohti Seppelettä silläkin uhalla, että saatan kellistyä matkalla lumihankeen ja jäädä jääpuikoksi odottamaan kevään tuloa. Tie on liukas ja kengänpohjani muistuttavat hyvinkin lasten liukureita, mutta siitä välittämättä jatkan luisteluani ja kaikeksi onneksi huomaan pääseväni perille kaatumatta. Huokaisen helpotuksesta nähdessäni tutun tallirakennuksen häämöttävän puuston takana, ja kun saan oven avattua, lämpö tulvii minua vastaan ja kaappaa minut pehmeään, kotoisaan syliinsä. Suljen oven paukahtaen perässäni ja seisahdun hetkeksi ihan vain nauttimaan lämmöntunteesta ja hevosentuoksusta.
Ripein askelin kipitän Sentin karsinalle - tänään en tahdo nähdä ketään enkä puhua kenenkään kanssa. Musta mieleni haalenee harmaaksi, kun näen kultaisen hoidokkini. Kyllä tämä tästä, muistutan itseäni. Kaikki asiat eivät kenties ole pysyviä, mutta Sentti sentään ilahtuu nähdessään minut ja Sentti on aina minun, tavallaan. Ei siis oma, mutta kuitenkin olemassa ja piristämässä minua. Vilkaisen Riinan karsinan suuntaan, mutta tänään en taida kaivata sen seuraa... ja tuskinpa sekään minua erityisen riemulla tervehtisi. Nyt tarvitaan Sentin psykologista silmää ja rauhoittavaa olemusta.
- Hei muru... minä tässä, hymisen ja riisun kaulahuivin naamani edestä. - Kylläpä ulkona on kylmä... nii, joudut olemaan aika paljon sisällä nyt ku siellä on ihan hyytävät pakkaset, mä tiedän, se on ikävää. Koitetaan nyt selviytyä siitä, mä harjaan sut tänään oikein kunnolla ja voidaan vähän käydä kävelemässä. Tunnit on peruttu kun on niin jäätävää.
Höpötän Sentille kaikenlaisia pakkaseen liittyviä juttuja, mutta oman mielipahani aihetta en edes lähesty millän lailla. Pillahtaisin vain itkuun ja siitä itkusta ei loppua ihan hevillä tulisi. Haen Sentin harjat enkä vaihda matkalla sanaakaan kenenkään kanssa. Takaisin palatessani pysähdyn silittämään Sentin kaulaa. - Voi hitsit, älähdän, kun tunnen kännykän tärisevän taskussa. - Hui kun mä säikähdin. Tärinä ilmoitti saapuneesta tekstiviestistä, jonka luen pikaiseen läpi. Moneltako tulet kotiin? äiti kysyy viestissä. Hymähdän vaisusti ja vastaan etten tiedä. Tuskinpa vastaus tyydyttää äitiä, mutta muutakaan minulla ei ole hänelle tarjota. Ehkä tunnin, kenties kolmen päästä. Tai sitten saman tien tai ei ollenkaan. Tungen puhelimen takaisin taskuun ja sipaisen harjalla ison hevosen kaulaa.
Olen täysin uppoutunut ajatuksiini ja tuskin huomaankaan, että minulta loppuu pian harjattava hevonen kesken - niin antaumuksella olen Senttiä harjannut, että jos siihen vielä harjalla koskisi, harja jättäisi kiiltävään karvaan pölyläikän. Niin, tuumaan vilkaistessani harjoja, harjapakki voisi todellakin näyttää paremmalta. Pitäisi putsata harjat, ja sen voisin tehdä Sentin karsinassa istuen. Taputan Senttiä kiitokseksi fiksusta käyttäytymisestä ja istahdan alas harjapakki vieressäni ja harja ja piikkisuka sylissäni. Vajoan takaisin ajatusten virtaan ja sydämeni hypähtää kurkkuun jo toista kertaa, kun Maiss ilmestyy ovelle ja hihkaisee pirteän tervehdyksensä. - Moi Lynn! Säpsähdän ja katson tyttöä hetken aikaa, ennen kuin tajuan tämän todella puhuneen minulle. - Ai... moi, sanon. - Mä olin... ajatuksissani. Maiss kurtistaa kulmiaan ja astuu sisään karsinaan. Hetki vain ja tyttö istuu vieressäni. - Onko jotain tapahtunut? Siirin hoitaja ja tärkeä ystäväni kysyy hiljaa. - Ei... mumisen ja lasken katseen syliini. - Lynni, mikä hätänä? toinen kysyy ja kietoo kätensä lohduttavasti ympärilleni. Tuijotan vanhaa juuriharjaa ja räpyttelen kyyneleitä silmistäni. Kurkkua kuristaa ja mieliala valahtaa yhä alemmas, kun tajuan, että se on sanottava ääneen ja tehtävä siitä jotenkin virallista. - Me pistettiin poikki, sanon vaimeasti. - Jusan kanssa. Maiss on hiljaa ja katsoo minua silmät laajenneina. - Pistitte poikki? Te... te erositte? hän kysyy. - Niin. - Voi sua, Maiss sanoo ja silittää olkapäätäni. - Voi itku. Tosi ikävää. - Niin...
Lähden tallilta raskas tunne sisälläni. Eikö se ole jokaisen elämäntaito-oppaan neuvo: puhuminen helpottaa? Kai se ajan kanssa helpottaakin, yritän ajatella mielessäni. Nyt olen vain liian väsynyt helpottuakseni. Tuskin huomaan ympärilläni vallitsevaa pakkassäätä. Mielialani on liian syvällä miinusasteikon puolella, eikä ulkoinen kylmyys tunnu missään. Absoluuttinen nollapiste, ehkä. Toivottavasti, koska silloin tästä ei voi mennä kuin ylöspäin.
Lynn&Sentti 65HM
|
|
|
Post by Jusu on Feb 3, 2010 16:54:26 GMT 2
3. helmikuuta - Laukkaa lumisella kentälläPahimpien paukkupakkasten laannuttua oli aika kavuta pirteiden hevosten selkiin. Sentillä virtaa olikin sen verran, että Josefiina päätti olla ottamatta sitä tunneille ja niinpä minä päädyin kuluttamaan vauhtiveikon energiaa lumiselle kentälle. Ori hyppi ja pomppi riemuissaan ja nosteli jalkojaan kenttää peittävässä syvässä hangessa.Lynn&Sentti 66HMAivan ihana kuva! Kiva muutenkin kuviasi katsella, kun Seppeleen ympäristö on niin hyvin siulla hallussa! =) ~Anne M/ Pitääkin lisäillä näitä Sentin sivuille, jos käy? Kiitusta! Toki, lisäile vaan, ei mulla ole mitään sitä vastaan
|
|
|
Post by Jusu on Feb 6, 2010 23:21:16 GMT 2
6. helmikuuta - Lauantaimaastoilua
Taputan Sentin kaulaa, nostan ohjat sen pään yli ja talutan orin perässäni ulos tallista. Muu porukka näkyy jo nousevan ratsujensa selkään kentällä, jonne minäkin nyt suuntaan hopeaharjan kera. Tälläydyn satulaan, tarkistan Sentin mahavyön, säädän jalustimet ja ohjaan hevosen kiireen vilkkaa muun ryhmän mukana ulos kentän porteilta. Maastokoplamme lähtee iloisesti rupatellen valloittamaan Liekkijärven suuntaan kiemurtelevia teitä ja polkuja ja asettaudun mukavasti letkamme keskivaiheille. Carkki pitää kärkeä muhkean Palmikon kanssa, Liinu seuraa emäänsä Lexien naureskellessa iloisesti tamman selässä, Alinan ratsastama ilkikurinen Janus luimistaa korviaan Sentin ajautuessa turhan lähelle, Jassu ohjaa Siken rohkeasti Sentin perään ja Chao kuuluu ärhentelevän keekoilevalle Riinalle, joka ei ole tyytyväinen jouduttuaan jäämään melkein ryhmän viimeiseksi. Riinan perässä tallustaa vielä pirteä Taiga tyyni Wear selässään.
Sekalainen ryhmämme keinahtaa pikkuhiljaa raviin, mutta puheensorina ei hiljene. Itse kevennän vaiti Sentin ravin tahdissa ja pohdiskelen omiani. On ihana päästä pitkästä aikaa maastoilemaan vähän isommalla porukalla. Taivas on harmaan pilviverhon peittämä, mutta lunta ei ainakaan toistaiseksi sada. Ei se kyllä kaukana ole, tuumaan vilkaistessani jälleen kerran taivaalle. Keskitän katseeni jälleen menosuuntaan, kun tajuan ajautuneeni liian lähelle Janusta. Pidätän Senttiä, jolla tuntuu olevan tänään aavistus ylimääräistä energiaa. Ori niskoittelee hieman, mutta tyytyy sitten kasvattamaan välimatkaa edessämenevään ratsukkoon. Sikellä kuuluu olevan vaikeuksia pysytellä jonon alkupään perässä, jos tulkitsen Jassun murinat oikein. - Ärrr, liiku nyt, läski! tyttö kuuluu urahtavan. - Hop hop, tassua toisen eteen! Chaon ongelmat sen sijaan ovat päinvastaiset, sillä Riina ei tunnu asettuvan millään. Tammalla piisaisi vauhtia ja energiaa vaikka muille jakaa, joten arvaan Chaon joutuvan tekemään kaikkensa pitääkseen riiviöhevosen aisoissa. Vilkaisen toista hoidokkiani nopeasti, ennen kuin toinen hoitohevoseni muistuttaa minua olemassaolostaan heilauttamalla päätään ja kilisyttelemällä kuolaimia. - Joo joo, mä olen hereillä, hymähdän Sentille ja silitän sen kaulaa hymysuin. - Kiva kun huolehdit.
Matka jatkuu rennon meiningin vallitessa. Etenemme mahdollisuuksien mukaan ravissa tai käynnissä, ja lopulta pääsemme asiaan - edessä aukeaa loistava laukkasuora, ja sen seppeleläiset osaavat takuulla käyttää hyödykseen! Tasaisen varma Palmikkokin sinkoaa Carkin kannustamana reippaaseen laukkaan, ja Lexie joutuu pidättelemään Liinua, joka haastaisi mieluusti äitinsä kilpajuoksuun. Janus seuraa suomentammakaksikkoa heittäen matkan varrella pari hassua ilopukkia, jotka saavat Alinan lähinnä nauramaan, ja connemaran esimerkistä intoutuneena Senttikin uskaltautuu heittämään takasiaan ilmaan. - No! Sentti, yritän torua, mutten voi olla nauramatta hevosen riemulle. Sikke ryntää laukkaan ja Riina seuraa sitä elävän tykinkuulan tapaan. Kuulen Chaon hokevan "Riina prrr, soo, Riina raaauha", ja Taigakin innostuu etenemään melkoisella vauhdilla. Wear naureskelee pyöreän ponitammansa menolle, mutta enempää en ehdi jonon tapahtumia seuraamaan, sillä uppoudun keskittyneenä Sentin tasaiseen, reippaaseen laukkaan, joka kiidättää meitä kahta eteenpäin huimaa vauhtia. Jos edessä ei laukkaisi kolmea hevosta, Sentin askel kiihtyisi varmasti entisestään... ja jos seitsemän hevosen kaviot eivät takoisi lumista tienpintaa äänekkään töminän saattelemina, kuvittelisin meidän lentävän.
Hevosten karvapeitteet ovat hien kostuttamat, kun kävelemme tallin pihaan. Ratsastajat jalkautuvat ja hevoset viedään talliin. Vietyäni Sentin varusteet paikoilleen piiloudun sen karsinaan pesusienen ja haalean lämmintä vettä sisältävän sankon kera. Sentti ei pistä pahakseen sienipesua, vaan nauttii siitä täysin siemauksin. Hoidettuani orin huolella loimitan sen ja taputan sen kaulaa. - Sä jäät nyt sitten odottelemaan päiväsapuskoitas, hymähdän hevoselle. - Mä sen sijaan käyn sun ja ton riiviö-Riinan varusteiden kimppuun, nih! Olen tosiaan luistanut varustehuollosta melko kiitettävästi, mutta nyt on aika tarttua pesusieneen ja ryhtyä hommiin. Sillä aikaa kun hevoset rouskuttelevat päiväruokiaan, on hyvin aikaa lukittautua varustehuoneeseen ja uppoutua varusteiden pesemisen, hmm, kiehtovaan maailmaan.
Olen saanut Sentin satulan puhdistetuksi jalustinhihnoja myöten, kun Chao kurkkaa satulahuoneeseen. - No ohhoh! Sulla on sitten ihan varusteidenpesupaja pystyssä täällä, hän toteaa ilahtuneena, kun siirryn Riinan satulan kimppuun. - Joo, mutta oli mulla asiaakin! Kun tolla Riiviöllä on nyt tänään ihan hirveästi energiaa, niin meinasin vaan että kävisitkö sä taluttelemassa sitä sitten kun se on saanu safkattua? Ihan vaan silleen lyhyesti vähän hölkkäilisit sen kanssa. - No joo, eiköhän se onnistu, mulla ei kuitenkaan ole tänään mikään kiire minnekään, vastaan, vaikka tieto maanantain fysiikankoe nakuttaa ikävästi takaraivoani. - Joo, voin mä käydä vähä juoksentelemassa sen kanssa. - Kiva! Kannattaa sitten varmaan pistää suitset päähän, ai niin ja pistä sitten hanskat käteen jos et halua, että nahka hankautuu kämmenpohjista, Chao muistuttaa. - Ooolrait, mä pesen sitten sen suitset vasta taluttelun jälkeen, sanon ja kysyn, oliko vielä muuta. - Eipä varmaan, Chao sanoo ja kurtistaa mietteliäänä otsaansa. - Joo, ei varmaan muuta. Pidä hauskaa Riinan kanssa, mä lähden nyt, pitää ehtiä vielä ruokakauppaan. - Pidä hauskaa ruokaostoksilla, toivotan ja saan vastaukseksi kuivakan naurahduksen. - Joo, mä rakastan ruokaostosten tekemistä pahimpaan lauantairuuhka-aikaan. Olen haistavinani äänessä sarkasmia, mutten ole ihan varma, naurahdan vaan ja toivottelen hyvät lauantain jatkot. Sitten Chao onkin jo mennyt ja minä jään varustehuoneeseen yksin hiljaisten satuloiden ja suitsien kanssa. Viheltelen itsekseni ja teen mahdollisimman tarkkaa työtä - onhan tässä aikaa, kun hevoset syövät vielä.
- Rääääh, rääkäisen Riinan hypähtäessä reippaasti eteenpäin ja raahatessa minua mukanaan. - Hei, hevonen, hou hou! Hidastappa tahtia ja muista, että mun pikkujalat ei pysy noiden sun neljän säihkysääres mukana ihan noin vaan! Pakkoko vielä riehua... Käyttäytyisit kerranki ku aikunen hevonen ikään. Nurinani vaimenee pikkuhiljaa, ja pian Riinakin rauhoittuu. Taputan sen kaulaa kiitollisena ja hymyilin. Niin sitä pitää, kehun tammaa mielessäni. Osaahan sekin rauhoittua. - Et sä taida sittenkään olla pöllömpi hevonen, ethän? jutustelen puoliveriselle ja rapsuttelen sen kaulaa. - Diih, sä taidatkin olla ihan fiksu tapaus sille päälle sattuessasi. Vähän höppänä, mutta ihan okei, vai mitä? Riina katsoo minua kuningatarmaiseen tapaan, joka viestii selvästi, että "ihan okei" ei ole sen arvolle riittävä määritelmä. - No joo joo, arvon neiti täydellinen, olet sä vähän enemmän kuin ihan okei. Riina puhisee ja heilauttaa päätään. En voi olla nauramatta sen diivan elkeille, ja kun palaamme lyhyeltä lenkiltämme takaisin tallille, en voi olla halaamatta sitä ihan pikaisesti. Riina sallii lyhyen halauksen, mutta muistuttaa sitten päätään jälleen heilauttamalla, että hei kuule, ei me ihan vielä olla niin hyvissä väleissä, että voitaisiin ihan tuttavallisiksi heittäytyä.
- Lynn, Sentti & Riina
|
|
|
Post by Jusu on Feb 17, 2010 9:29:32 GMT 2
17. helmikuutaLöysin loppukesällä 2009 tehdyn sarjakuvan alun, ja koska laiskuus iski tähän nuhatautiseen, en jaksanut väkerrellä lisää Teki kuitenkin mieli laittaa nämä kaksi sivua tänne, saa nähdä jos sitä sitten intoutuisi jatkamaan jossain vaiheessa.Lynn&Sentti 68HM
|
|
|
Post by Jusu on Feb 26, 2010 11:05:58 GMT 2
26. helmikuuta - Lynn&Sentti hoitaja-hoitsu-valmennuksessa
|
|
|
Post by Jusu on Mar 13, 2010 13:16:52 GMT 2
13. maaliskuuta
Tallin ovi kolahtaa. Pujahdan ovenraosta vastikään lakaistulle käytävälle ja irvistän mielessäni huomatessani jaloissani lattialle kulkeutuneen märän lumen määrän. Hups. Ja kuin tuomani loskakakun päälle asetettavaksi kirsikaksi saan osakseni hurjan mulkaisun luudan kanssa ähertävältä Elliltä.
- Ei kiessus, Lynn! nainen ärähtää. - Just kun sain lakaistua!
Kyyristyn vähän alistuneena ja hymyilen lammasmaisesti. Vilkaisen jalkojani ja jostain kumman syystä minua alkaa naurattaa. Tämähän on ihan kuin aina pienenä, tuumaan. Aina kun tuli ulkoa ja toi mukanaan kuraa, sai tuntea nahoissaan äidin syyttävän katseen. Ainoa vain, että nyt syyttävän katseen luoja ei ole äiti, vaan leiskuvatukkainen Elli, jonka silmät salamoivat uhkaavasti.
- Anteeksi, saan pihahdettua. - En mä ajatellut yhtään.
- Et selvästi niin, Elli tuhahtaa, mutta vaikuttaa siltä, että hän on jo leppymään päin. - Saat kyllä itse siivota noi tassunjälkesi.
- Mä siivoan kyllä, lupaan auliisti. - Siellä on muuten ihana ilma! Kevät tulee!
- No niinhän se tulee, ja sula lumikuraloska sen myötä, Elli naurahtaa kiusoittelevasti. - Kuulehan neiti kevätheinä, sinuna mä satuloisin Sentin ja painuisin vaikka maastoon. Tänään se ei ole tuntihevonen, vaan se on pikemminkin vähän ylipirteä orihevonen, jota kiimaan tulevat tammat villitsevät.
- Käskystä, sanon ilahtuneena.
- Mutta ensin siivoat kyllä noi jälkesi! Elli huikkaa perääni; minä olen jo menossa varustamaan Senttiä.
- Joojoo, huikkaan Ellille olkani yli ja huokaisen; sen naisen raivoa en varmaankaan halua kokea.
Siivottuani kurat siirryn mielekkäämpään hommaan. Nappaan riimunnarun ja lähden hakemaan Senttiä, joka totisesti riehuu Rensun kanssa tarhassa. Katselen oripoikia silmät lautasina.
- Kevättä rinnassa? kysyn päästessäni tarhan portille.
Molemmat orit ravata kopsuttelevat luokseni. Niiden pörhentelyjä on huvittava seurata, ainakin nyt, kun niistä ei näytä olevan vaaraa toisilleen. Rapsutan pikaisesti molempia, vaikka Rensu tuntuukin olevan enemmän kiinnostunut Sentin poishäätämisestä kuin minun rapsutteluistani. Sentti ei kuitenkaan suostu jäämään huonommaksi, vaan irvistää hieman Rensulle ja työntyy lähemmäs minua.
- Mokomatkin machoilijat, naurahdan orikaksikolle. - Sentti-pieni, sut mä kyllä veisin nyt sisään, jos sopii...
Pujotan riimun Sentin päähän ja raotan varovasti porttia niin, ettei Reni pääse pujahtamaan karkuteille, kun Sentti astuu varmasti portin toiselle puolelle. Suljen portin nopeasti, ja riemuitsen onnistuessani pienoismissiossani. Sentti on ulkona, Rensu tarhan sisäpuolelle ja portti on turvallisesti kiinni. Taputan Senttiä hellästi ja lähden taluttamaan sitä tallille. Tällä kertaa kuljetan mukanani varmasti nelinkertaisen määrän loskaan aamuiseen sisääntulooni verrattuna, onhan minulla Sentti muassani neljine jalkoineen. Nyt Elli ei jaksa muuta kuin puhista harmistuneena ja kohauttaa olkiaan.
- Kaipa tänne alkaa kuitenkin kohta tota moskaa kertyä, nainen tuhisee todennäköisesti enemmän itsekseen kuin minulle.
- Kaipa, sanon hänelle taluttaessani Sentin orin karsinaan ja silittäessäni hevosta pienesti. - Nyt, kulta, me lähdetään rentoilemaan maastoon.
Ja kun haen Sentin varusteita, mieleeni juolahtaa ajatus - mitäpä jos hyppäisimmekin maastoesteitä? Piristyn ja tajuan, että niitä emme ole Sentin kanssa oikeastaan koskaan hypänneetkään, muutamaa ylitystä lukuunottamatta. Tänään suuntaamme siis maastoesteille, ja ellei maasto ole hirvittävän liukas, voimme kenties hypätä ihan kunnolla. Ja jos alusta vaikuttaa vaaralliselta... no, ainahan voimme vain käydä katselemassa maastorataa ja tutustua siihen tarkemmin. Kyllähän me sitten keväällä ja kesällä ehdimme hypellä niitä, niin ainakin toivon.
Ryhdyn harjailemaan hopeaharjaista hoidokkiani kaikessa rauhassa. Sentin sileä karvapeite ei oikeastaan kaipaisi pientä harjausta kummempaa toimenpidettä, mutta minun tekee mieli vain harjailla sitä maan tappiin saakka. Kulutankin siis yli puoli tuntia harjailemiseen ja Sentti nuokkuu rentona ja tyytyväisenä nauttien selvästi saamastaan huomiosta.
- Olet sä ihana, hymähdän orille kumartuessani sen kaulan ali ja mennessäni hakemaan satulaa käytävältä.
Sentti ei korvaansa lotkauta, kun heilautan satulan sen selkään. Hujaus vain, ja olemme valmiit lähtemään. Talutan Sentin pihalle, pungerran itseni vaivalloisesti selkään ja sitten suuntaamme kulkumme maastoon. Nautimme upeasta kevätsäästä, ja minä ainakin olen erittäin tyytyväinen seuralaiseni käytökseen. Sentillä riittää virtaa, mutta yhtä kaikki se pysyy kiltisti käsissä ja hallinnassa. Ravailemme kappaleen matkaa ja sopivalla pätkällä annan hevosen keinahtaa pehmeään, sulavaan laukkaansa. Nojaudun kevyesti eteenpäin ja nautin vauhdista ja hevosen voimasta. Voi kunpa minäkin olisin yhtä kaunis ja vahva, huomaan ajattelevani rakkaan hevosen laukatessa varmasti eteenpäin.
- Soo, Sentti, hidastan hevosen menoa ja siirrän sen ravin kautta käyntiin. - Kävellään vähän.
Sentti heilauttaa päätään ja kilisyttää kuolainta, mutta rauhoittuu pikkuhiljaa tasaiseen käyntiin. Saavumme pian maastoesteiden luokse, ja ratsastan käynnissä esteiden ympärillä maastoa tarkistaen. Ei se vaikuta kovin liukkaalta, vaan oikeastaan alusta on hyvinkin pitävän tuntuinen. Kunhan vain otamme rauhallisesti, ajattelen, selviydymme kyllä hengissä. Naurahdan kevyesti Sentille,jottaa maastoesteitä kiinnostuneen näköisenä. Sipaisen hevosen kaulaa ja hymähdän sille:
- Sä taidat olla valmis hyppäämään.
Olen hetken hiljaa ja lisään sitten mielessäni, että niin minäkin, käännän Sentin kohti radan alkua ja päästän sen ravaamaan lähemmäs ensimmäistä estettä. Ori tuntuu innokkaalta, ja katson parhaaksi lähestyä ravissa ja siirtyä laukkaan vasta vähän ennen estettä. Se osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä näin pääsemme rauhallisesti yli ensimmäisestä tukkikyhäelmästä. Sentti tahtoo innostua esteen jälkeen, ja toppuuttelen sen menoa lempeästi mutta päättäväisesti. Nyt ei ole aihetta kaahailuun. Hiljaa hyvä tulee, sanon mielessäni, kiinnitän katseeni seuraavalle esteelle ja sen jälkeen kaikki sujuukin upeasti. Sentti hyppää epäröimättä, joskin se kieltää yhdellä esteellä, ja sen seurauksena olen vähällä valua orin kaulan kautta maahan. Pysyn kuitenkin kyydissä (todennäköisesti enemmänkin tuurilla kuin taidolla), käännän hevosen ympäri ja lähestyn estettä uudestaan.
Sentti lennähtää pehmeästi yli esteen ja hymyilen leveästi.
- Sä olet kyllä todellinen unelmahevonen, en voi olla naurahtamatta orille.
Ylitämme vielä yhden esteen ja se saa luvan riittää meille siltä kerralta. Olen tyytyväinen Senttiin ja takaisinmenomatkalla ylistän voikkoa vuolaasti. Sää on edelleen kaunis ja leppeä tuulenvire tuo mukanaan kevään tuoksua. Nojaudun taaksepäin ja annan Sentille ohjaa. Suuri ori kävelee tyytyväisenä, pärskii, venyttää kaulaansa. Uppoan ajatuksiini, ja kun huomaan tallin lähestyvän, pysäytän Sentin hetkeksi ja kumarrun silittämään sitä.
- Mä olen niin tyytyväinen, etten antanut periksi silloin kun harkitsin lähteväni, huokaisen hevoselle ja painan hetkeksi kasvoni sen hopeaiseen harjaan.
Sentti päästää ilmoille kevyen pärskähdyksen, ja minä tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Sentti jos kuka on minulle tärkeä.
- Lynn&Sentti 70 hm
|
|
|
Post by Jusu on Apr 25, 2010 17:52:45 GMT 2
25. huhtikuuta - Aamun aurinkoisen valjetessa
Yön ote vasta herpaantumassa aamun ensimmäiset linnut laulavat. Takkutukkainen tyttö ja siloturkkinen hevonen taivaltavat rinnakkain hengittävät yhteisin hengenvedoin näkevät samoja asioita, mutta erilaisina ihailevat yhteistä aamunkoittoa joka saa hopeaisen hevosenhännän heräämään henkiin. Takkutukkainen tyttö ja siloturkkinen hevonen seisahtuvat aloilleen. Kuuntelevat hiljaisuutta katselevat taivaankannen hiipuvia tähtiä ja näkevät auringon kurkistelevan piilostansa Jättävät tallin tutun taaksehensa, suuntana järven kimmeltävä ranta ja aamu-usvaiset niityt.
Pieni ketunpoika kaksikkoa katselee, ihmettelee kolostansa - minne lienevät matkalaiset matkalla, mistä tulossa? Takkutukkaisen tytön kohmeiset sormet hevosenharjan hopeaisen ympärille kietoutuneet ja siloturkkinen hevonen kuuntelee kuinka tyttö sen kurvaan kuiskuttaa. Käynti tasainen ja hirnahdus soiva matkaa jouduttavat; on näky niin oiva. Kettu hiljaa huokaa, painaa päänsä hän on yksin ja ystävittä, parivaljakko tuo yhdessä jatkaa retkeänsä. Kettu kaipaa kaveria, turvantuojaa luotettavaa, ystävyyttä suloista ja ihanaa. Kääntyy kettu, piiloon luikkii mutta välillä taakseen kuikkii.
Järvi puuston lomitse kimmeltää helmiäisenä usva veden yllä heläjää. Aamun aurinkoisen valjetessa lipuu usva hiljaa takaisin piilohonsa muttei vielä; vasta hämärän väistyessä. Takkutukkainen tyttö ja siloturkkinen hevonen seisahtuvat aloilleen. Kuuntelevat hiljaisuutta katselevat järven selkämyksellä hohtelevaa usvaa ja tuntevat tuulen heräilevän uniltansa. Seisovat metsän kätköissä, vaitonaisina ja lumoutuneina. Alkaa aamu aurinkoinen valjeta, on aika takaisin palata. Tyttö huokaa hiljaa kuin kettu ja taaksensa vilkaisten kääntää ratsun suuren ei ehditä takaisin muuten.
Polku johtaa kotia kohti muttei ole mikään kiire sillä matkanteko itsessään on ihanaa kanssa hyvän ja luotettavan ystävän tuon tutun, turvallisen... Täydellisen.
~ Lynn&Sentti 71HM
|
|
|
Post by Jusu on May 1, 2010 19:54:37 GMT 2
1. toukokuuta - Katrilli lähestyvän kesän kunniaksi
- Lynn! Hoo vee vaan sullekin, kuulen Keikin toivottelevan, kun kävelen tallille, ja käännähdän katsomaan taakseni hiipinyttä tyttöä. - Hyvää vappua. - Mä käsitin kyllä, vastaan virnistäen, kun jatkamme tallimatkaamme yhdessä. - Iloista viinanvuodatuksen ja vandalismin kultapäivää vaan sullekin. Meiän pikku skootteriparkamme koki kovia, joku känniporukka kävi käsiksi! - Älä? No huh huh, tämmösessä kyläpahasessakin tapahtuu, Keikki päivittelee. - Mikä kyläpahanen tämä on, iso teh cityhän tää, naurahdan. - Kriminaalejaki joka paikka täynnä ja poliisiasemalla on taatusti joku FBI-tukikohta. - Ai sekö on suuren teh cityn määritelmä, että on kriminaaleja ja FBI-tukikohta? Keikki kysäisee kiinnostuneena. - No eikö se oo ihan hyvä määritelmä? No joo, mutta siis, joku porukka kävi kiusaamassa meiän skootteria, peili hajalla ja naarmuja kyljessä. Ei ny siis mitään ihan karmeeta vahinkoa, mutta ei velipoika kyllä ilahtunutkaan. - Tiiättekste yhtään ketä siinä oli? Keikki kysyy. - Ei mitään tietoo, jotai semmosta vaan. - Salee joku Artsi, Tappi ja Jaakko! Keikki keksii. - Eikä, Jaakolla ja Tapilla on ihan varmasti töitä, kun tallien päällepäsmärit niin käskevät, lähtevät kuitenki ite yhessä Kaljakulmaan tai johonki muualle yhtä romanttiseen treffipa... Kato, siinä paha missä mainitaan! Artsihan se siellä, sanon tuijottaessani silmiäni auringon häikäiseviltä säteiltä suojaten päärakennuksen ovella norkoilevaa miestä. - Odottaa varmaan Josefiinaa. - No niin varmasti. Moro Artsi! Keikki tervehtii ravimiestä. - Kivat serpentiinit, huomautan kulmiani kohottaen ja saan Artsin vilkaisemaan kaulansa ympäri kiedottuja serpentiinejä - on pinkkiä, pupukuvioista ja keväänvihreää paperinarua. - Vttuiletko sä mulle? mies kysyy epäluuloisena. - Vähän, sanon ja hymyilen aurinkoisesti. - Haistaha sinä mokoma ponityttö kuule rotanraatoa, Artsi sanoo juuri parahiksi, kun Josefiina sattuu saapumaan miehen selän taakse. - Artsi! Mitä sä täällä hoitajatyttöjä kiusaat? Josefiina kysyy varoittavalla äänensävyllä. - No se vttuili mulle, on miehen surkea puolustus. - Lynnkö? Älä viitti, eihän Lynn koskaan, Josefiina sanoo hymy suupieliä kutitellen. - Hyvää vappua, tytöt! - Sitä samaa vaan, sanon ja alan patistaa Keikkiä tallin suuntaan. - Tuu, mennään, mä sain idean.
- Yngh, tää läski on lihonut! Maiss ähisee kiristäessään Siiri-ponin satulavyötä. - Anteeksi, en mä sanonut sua läskiksi. - Maiss, et kai sä satulaa laittanu? Mennään ilman satulaa, tietysti, joku muistuttaa. - Ai mennäänkö? No voi kevätkakkara... Kuningasajatukseni oli lähteä porukalla kentälle ja suunnitella jotakin hauskaa vappukatrillin tyylistä, ja sitä suunnitelmaa tässä nyt ollaan toteuttamassa. Mukaan on tulossa Pipsa Pampulalla, Maiss Siirin kanssa, Karoliina ja Aksu, Fiia ja Pella-mamma, Elkku Eppunsa kera, Lauren ja Alma sekä Flooralle parhaillaan jotakin murahtava Jokeri arvatenkin itse murahtelunkohteen kera. Keikki jättäytyy pois ratsastusporukasta vedoten niin Blondin vauvamahaan kuin karsinan puhdistamiseen. - Mutta kyllä mä tulen katsomaan, mitä sähellystä te saatte aikaiseksi, tämä lupaa ja katoaa sitten siivoamaan hoitohevosensa karsinaa.
Pian sekalainen sakkimme suoriutuu kentälle asti, missä apulaiseksi lupautunut Juli joutuu punttaamaan minut, Elkun, Jokerin ja hoidokkinsa ylienergisyyttä voivottelevan Karoliinan ratsujemme selkään muiden könytessä itsensä miten kuten kyytiin. Silitän Sentin kiiltävää kaulaa kehottaessani sen käyntiin. Sillä tuntuu olevan virtaa juuri sopivasti, se on pirteä mutta rauhallinen. Nojaudun onnellisena taaksepäin hoidokkini paljaassa selässä ja vilkaisen muita hoitajia, jotka vaikuttavat olevan vähintään yhtä tyytyväisiä oloonsa. Jokerilla ja Karoliinalla on hieman pidättelemistä omissa ratsuissaan ja shettikset töpöttävät suloisen tomerina menemään. Rauhallinen Alma-tamma lantustelee silmät melkein ummessa ja Fiia joutuu potkimaan ruohotupsun paikantanutta Pellaa liikkeelle. Elkku näyttää pieneltä valtavan Eppu-hevosen selässä. Käpsyttelemme aikamme ja alamme sitten ravailla, ja hetken kuluttua olemme vaihtaneet perusravailun varjohippaan ja muihin suosittuihin ratsastusleikkeihin. Meillä ratsastajilla on hauskaa ja hevosetkin innostuvat leikin timmellyksessä - niistä on ilmeisesti mukavaa päästä kisailemaan hieman. Useista kiitoravikiihdytyksistä ja laukkaskaasuiluista huolimatta kaikki pysyvät onneksi selässä, ja pian alamme järjestäytyä jonoihin; minä ja Sentti johdamme toista jonoa, ja meidän perässämme tulee vauhdikas Floora, jonka perässä lönköttelee Alma. Perää pitää Pipsa Pampulansa kanssa. Elkun ja Epun johtamaan toiseen jonoon kuuluvat sitten Aksu, Pella ja Siiri.
- Mitä jos tehään ton jälkeen tälleen, et mennään näin ja sit tullaan tosta ja siinä silleen limittäin? Elkku ehdottaa. Katrillin suunnitteleminen (ja etenkin jo suunniteltujen osioiden muistaminen) on haastavaa, mutta hauskaa. Olemme saaneet kursittua kokoon jos jonkinlaista kuviota (vaikka niin, osa on kyllä jo päässyt unohtumaan) ja nauraneet vähän väliä keksiessämme jotakin ihan uutta ja varmasti todella omituisennäköistä. Hevoset heiluttelevat korviaan kuunnellessaan meidän juttujamme ja naureskeluitamme, ihmettelevät varmaan. Kenttä ei onneksi ole kovin pölyinen, sillä aamulla satoi kevyesti - ei niin kovasti, että hiekka olisi täysin mutaa, mutta riittävästi sitomaan hiekkaa niin, ettei sitä leijaile kilotolkulla ilmassa, kun porukkamme pääasiassa kävelee ja ravailee pitkin poikin kenttää.
Kahdeksanhenkinen katrilliporukkamme saa lopulta yleisöäkin, kun aidan taakse saapuu joukko pieniä, innokkaita heppatyttöjä, jokunen äiti-ihminen sekä Keikki, Yuff, Sini ja Sanni. Tutut tallitytöt naureskelevat meille, kun yritämme muistella, miten se katrillin alku nyt menikään. Vihdoin ja viimein pääsemme aloittamaan, mutta yritys kariutuu siihen, että minä unohdan mitä piti tehdä ja johdatan letkani ihan minne sattuu. Seuraavalla kerralla unohdus osuu Elkun kohdalle, ja aidan takana seisoskelevilla on hauskaa kustannuksellamme. - Yrittäkää edes! Sanni naurahtaa. - Ettehän te pääse edes alkuun! - Kyllä me päästään, Fiia vakuuttaa. Niin, kyllähän me lopulta pääsemmekin, ja suoriudumme jopa puoleen väliin koreografiaa, kunnes osa hevosista sinkoa yhtäkkiä laukkaan. Minä, Jokeri, Karoliina, Maiss, Pipsa ja Fiia saamme hevoset kuitenkin takaisin hallintaan, eivätkä fiksu Eppu ja rauhallinen Alma ehdi villiintyä kavereidensa vappuriekkumisista. Joudumme aloittamaan jälleen alusta, mutta pääsemmepä loppuunkin asti, tai siis siihen saakka mihin suunnitelmamme loppui. - Ja sitte tadaa, siinä se oli, loppuhuipennuksena kuka pelkää Lynniä ja Senttiä, kajautan porukalle ja ratsastan Sentin kentän keskelle muiden kipitellessä päätyihin.
- Tallivappu ei kyllä ole vappu pahimmasta päästä, Jokeri naurahtaa, kun talutamme maastossa jäähdyteltyjä ratsujamme takaisin talliin. Me muut yhdymme kommenttiin.
- Lynn&Sentti 72 hm (ja kohta puolitoista vuotta!)
|
|
|
Post by Jusu on May 23, 2010 15:30:37 GMT 2
23. toukokuuta - Siivet on tehty lentämistä varten- Huh huh, kun on kuuma! puhahdan kiivetessäni ylös oleskelutilaan. - Mä melkein veikkaan, että alkaa ukkostaa, Ros ennustaa. - Hyvin mahollista, mutta toivottavasti ei, sanon ja irvistän. - Oi voi, mä olen ihan rapakunnossa! Tallillekin käveleminen on ihan karmeaa tässä helteessä. - Kuka puhui rapakunnosta? kuulen jonkun heläyttävän selkäni takaa ja käännyn katsomaan paikallesaapunutta Alinaa. - Hei katos, sinä! huomaan ja saan Alinan naurahtamaan. - Minä itse. Mutta keke-kultaseni, tulisitkohan sä mun seuralaisekseni? Mä ajattelin kokeilla hypätä Janus-pallerolla - saa nähdä mitä siitäkin tulee. - Kaaos, arvaan ma, Ros naureskelee. - Mä lähden katsomaan Lonti-mammaa, yrittäkää selvitä hengissä sen Januksen kanssa! Noin puolta tuntia myöhemmin talutamme ratsumme naureskellen maneesille. Janus näyttää kerrassaan yliviritetyltä katapultilta, kun taas armas Senttini on huomattavasti järkevämpi... ainakin vielä. Januksen sekoilut tuntuvat saavan Senttiinkin vähän vipinää. Maneesissa aloitamme esteiden rakentamisella - Alina pitelee hevosia, kun minä haen puomeja ja tolppia kasaan keskelle maneesia, ja sitten alamme kuljetella niitä haluamiimme kohtiin. Saamme aikaiseksi kuusiesteisen radan, joka sisältää kaksi pystyä, okserin, aalto-okseri - pysty -linjan sekä viimeisenä pystyesteistä muodostuvan sarjaesteen. - Mutta älä luulekaan, että me pystyttäisiin hyppäämään tota ratana! Alina sanoo pahaenteisesti loikatessaan kiemurtelevan hoidokkinsa selkään. - Miksette pystyisi? Estekorkeus on tollanen ehkä 30 senttiä, tällä hetkellä, arvioin päästyäni Sentin selkään saakka. - No joo no, helppohan se on sanoa sieltä kultapojun selästä. Janus on vähän eri maata kuin Sentti. Verryttelemme ja hyppäämme pieniä lämmittelyesteitä, ja tunnen Sentin innostuvan koko ajan lisää. Janus järjestää koko ajan jonkinlaista The Janus Show'ta, mutta Alina istuu kadehdittavan tyynenä sen selässä ja saa kuin saakin ruunivoikkonsa asettumaan. - Mä nostan noita esteitä, jooko? kysyn ja saan vastaukseksi tomeran nyökkäyksen. - Mä luulen, että me ei Januksen kanssa kyllä hypätä sitten ton korkeampina, että tullaan pariin kertaan tommosina, Alina toteaa, kun olen saanut puomeja hilattua ylöspäin. - Mutta katotaan ensin, miten se menee. - Alotatteko te? kysyn, kun olemme hypänneet muutaman yksittäisen esteen uudella estekorkeudella. - Joo, voidaan me, Alina myöntyy. - Okei, me mennään Sentin kanssa tänne nurkkaan, niin ei varmaan olla tiellä. Alina ja Janus hyppäävät mallikkaasti aalto-okserille saakka, mutta siihen ratsukon tie sitten päättyykin - Janus tekee näyttävän liukupysähdyksen ja vähällä on, että Alina jatkaa matkaansa esteen yli omin voimin. Nipin napin tytön onnistuu kuitenkin roikkua kyydissä. - Huh, se oli lähellä! Pirun poni, kuulen Alinan ähisevän. - Nyt me kyllä mennään tosta yli. Ja niin he menevät ja menevätpä komealla leiskautuksella. Hymyilen kaksikon menolle, ja ennen kuin huomaankaan, Janus on loikannut yli sarjaesteestäkin. - Teiän vuoro! Pistäkää paremmaksi, mä voisin lyödä vaikka... ei kun ai hitto, sulla on Sentti, enpä alakaan lyödä vetoa siitä että tekään ette pääse tosta ekalla yrittämällä yli, Alina virnuilee ja vastaan hänelle näyttämällä kieltä ja kehottamalla Sentin laukkaan. Sentti hyppelee kevyesti yli sille vielä pienistä esteistä, eikä se kiellä aalto-okserillekaan, se ei oikeastaan edes vilkaise sitä. Taputtelen orin kaulaa tyytyväisenä ja Alina puhuu jotakin esteiden nostamisesta. - Me hypätään Januksen kanssa toi pysty, mutta sitten saa riittää, tää tuntuu siltä että nyt on vaan tyyntä myrskyn edellä, Alina irvistää, enkä voi olla miettimättä, että jos Januksen tämänhetkinen käytös on sitä 'tyyntä', niin mikä sitten on 'myrsky'? Poniruuna on käynyt ilkikuriseksi innostuttuaan esteiden suomasta vauhdista, ja katsellessani, kuinka se steppailee Alinan nostaessa sarjaa, olen tyytyväinen siitä, että minulla on vieressäni Sentti, joka antaa minun kohottaa okseria ja pystyesteitä sillä välin kun Alina taluttaa Januksen linjan luokse. - Mä länttään teille tähän aallon päälle puomin, Alina ehdottaa. - Joo, laita vaan, sanon ja saan viimeisen pystyesteen nostettua. Alina hyppää noin kuusikymmentäsenttiseksi laitetun pystyesteen parin kiellon jälkeen kahdesti ja näyttää sitten lopettavan Januksen hyppyurakan siihen. Minä ratsastan radan kertaalleen ja tunnen Sentin innostuvan. Sitä ei väsytä vähääkään, ja naureskellen annan Alinan nostaa esteitä vielä. Siihen nauruni sitten loppuukin, kun katson Alinan hilaavan puomeja ylös ihan reilusti. Tyttö virnistää minulle ilkikurisesti, kun näkee ilmeeni. - Vähän haastetta peliin, muruseni, Alina sanoo tyytyväisenä itseensä ja aiheuttamaansa reaktioon. - Paljonko sä oikein laitoit niitä ylöspäin? kysyn uteliaana. - En mä tiedä, ehkä parikymmentä senttiä. - ..... - No hei, come on Lynn! - ...... - Anti mennä sitten vaan, Alina hoputtaa ja nousee samalla takaisin Januksen selkään. - Ai että anti mennä vaan... No sittenhän mennään. Tunnen sähköisen jännitteen kulkeutuvan lävitseni, kun Sentti pinkaisee napakkaan, terävään laukkaan, joka kiidättää meitä kohti ensimmäistä pystyestettä. Sentti näkee esteen lähestyvän, ja tunnen kuinka se kerää tarmoa hyppyä varten. Teen pienen pidätteen, katson pitkälle yli esteestä ja sitten annan Sentin vain mennä. Kultaisen hevosen kaviot irtoavat maasta, ropsauttavat hiekkaa esteen päälle, myötään ja käännyn jo katsomaan seuraavaa okseria, tunnen Sentin kavioiden tömähtävän jälleen maankamaralle ja sitten me olemmekin jo matkalla kohti aalto-okseria. Sentti hyppää hetkeäkään epäröimättä yli ja linja taittuu kolmella reippaalla askeleella, yli pystyesteestä, okserista ja kohti sarjaa. En tiedostakaan ohjaavani Senttiä, tuntuu kuin se ohjautuisi aivan itsestään. Huomaan, että ponnistus sarjan ensimmäiselle osalle lähtee kaukaa, ja voihkaisen mielessäni, kun ylitämme toisenkin esteen puomi kolahtaen ja lievässä epätasapainossa. - Huu! Alina sanoo ja virnistää sitten. - Kato nyt, te selvisitte, eikä toi sarjakaan tippunut. Mä kyllä katsoin että o-ou, nyt käy kalpaten. - Sentti pelasti tilanteen, sanon hivenen hengästyneenä. - Se meni hyvin. Silittelen Sentin kaulaa ja annan sen lähteä rentoihin loppuraveihin. Sentti on yhä innoissaan hyppäämisen johdosta, mutta rentoutuu pikkuhiljaa. Januskin näyttää nyt rauhalliselta, ja kun siirrymme käyntiin ja annamme hevosille pitkät ohjat, Alina ehdottaa maastoon lähtemistä loppukäyntien ajaksi. Suuntaamme peräkanaa maastopolulle ja nautimme kesän tuomasta vehreydestä ja lämmöstä. - Lynn & Sentti 73 HM
|
|
|
Post by Jusu on Jun 9, 2010 22:00:51 GMT 2
9. kesäkuuta - Kukkaseppele
Saavun Seppeleeseen tarkoituksena hieman lellitellä armasta Sentti-murustani. Näen orin riehuvan tarhassa Rensun kanssa. Niiden leikkimielistä kisailua on hauska katsella, ja unohdunkin pitkäksi aikaa vain katselemaan hevosten menoa, ennen kuin muistan karsinan ja varusteiden odottavan putsaamista. Vaapun tallin tarjoamaan hämärään varjoon ja joudun heti ensitöikseni pysähtymään hetkeksi. Pimeä sokeuttaa tehokkaasti ulkona vallitsevan kirkkaan auringonpaisteen jälkeen. Kun alan lopulta nähdäkin jotain, suuntaan kulkuni satulahuoneeseen. Haen Sentin varusteet harjoja myöten ulos auringonpaisteeseen ja istahdan nurmikolle hinkkaamaan niitä puhtaiksi.
Sentin satulahuopa päätyy pesukoneeseen ja muu varusteisto joutuu todelliseen tehokäsittelyyn. Lopulta hymyilen itsekseni tyytyväisenä kätteni jälkeen ja lähden viemään varusteita paikoilleen. Seuraavan vartin kulutan karsinan siivoamiseen ja leikinpä vielä Hyvää Ja Ahkeraa Hoitajaa uppoutumalla vesi- ja ruokakippojen kiehtovaan maailmaan. Yäh, jotakin epämääräistä melassitahnaa, tuumaan kaapiessani ruokakupin pohjia. No, hevosihmiset eivät kuulemma vähästä säikähdä... en siis sitten minäkään.
Lähden hakemaan Senttiä tarhasta. Se on pölyinen kuin mikä, mutta se ei haittaa minua - harjaaminen on mukavaa touhua etenkin silloin, kun sen voi tehdä ulkona. Sidon Sentin harjauspuomiin ja haen harjat sisältä. Pian ympärillämme leijuu suuri ja sankka pölypilvi, kun kieputtelen kumisukaa pitkin hevosen pohjimmiltaan kultaista ja tällä hetkellä lähinnä hiekanruskeaa karvapeitettä. Sentti venyttää tyytyväisenä kaulaansa ja antaa alahuulen lörpöttää rentona. - Sä sitten osaat ottaa rennosti, sanon hymyillen ja jatkan harjaamista.
En edes muista, milloin minulla on viimeksi ollut näin paljon aikaa kulutettavaksi silkkaan harjailemiseen. Lopulta Sentti vallan kiiltelee, enkä voi enää muuta tehdä kuin halata sen kaulaa pikaisesti. Talutan Sentin sisään, haen sen suitset ja suitsin sen pikaisesti. Suoristan hevosen hopeaisen otsatukan siististi otsaremmin päälle ja talutan uljaan ratsuni pihalle, missä nousen Aimien suotuisalla avustuksella hevosen paljaaseen selkään. Lähdemme käpsyttelemään pihasta kaikessa rauhassa.
- Mitä muuta onneen tarvitsee? On hevonen, on aurinkoa ja on mukava hiekkatie - ja kyllä mä olen onnellinen! Sentti lotkauttaa korvaansa ja pärskähtää minun mielestäni aavistuksen huvittuneen oloisena. Naurakoot vain, tuumaan ja kehotan orin raviin. Etenemme rennossa ravissa pitkin hiekkatietä ja pujahdamme pian ruohopohjaiselle metsätielle, jonka tiedän johtavan ennen pitkää Liekkijärven rantaan. Siirrän Sentin pian käyntiin ja joudun pariin otteeseen kumartumaan hevosen kaulalle väistääkseni muutamaa matalalla riippuvaa oksaa. Sentti käyttää kerran tilaisuuden hyväkseen ja nappaa matkaevästä. - Mokoma syöppö, tuhahdan hevoselle lempeästi.
Saavumme Liekkijärven rantaan ja annan Sentin kahlata jonkun matkaa rantaviivan tuntumassa, ennen kuin kehotan sen aavistuksen syvemmälle. Uimaan emme mene, sillä minulla ei ole hirveästi halua joutua kävelemään kotiinkin vettä tippuvissa vaatteissa. Sentti kuitenkin nauttii viileähköstä vedestä ja minä nautin hevosen innokkuudesta.
Aikamme kalhailtuamme lähdemme kulkemaan takaisinpäin. Samoilemme vähän uusia polkuja pitkin ja päädymme niitylle, jolla kasvaa paljon voikukkia. Pysäytän Sentin, liu'un alas sen selästä ja poimin pari kukkaa. - En mä varmaan enää osaa, mutta katsotaan, sanon Sentille ja yritän väkertää jonkinlaista kukkaseppelettä. Ei siitä mitään tule, mutta ei se haittaa - Sentti syö sen silti mielellään.
~ Lynn & Sentti 74 hm
|
|