|
Post by Jusu on Nov 13, 2009 19:30:53 GMT 2
13. marraskuuta - Pieni pyöreä pukkiponi - Fiia 6 kohistaANTEEKSI kun kesti näin kauan! Ja sori myös, Fiia näyttää vähän pieneltä ja Pella taas on melkoinen pallomaha. Poni intoutui perjantai kolmannentoista kunniaksi pukittelemaan, kun ulkona sateli lunta. Ilman satulaa ratsasteleminen osoittautuikin tehokkaaksi tasapainotreeniksi.
|
|
|
Post by Fiia on Dec 23, 2009 21:36:57 GMT 2
AATTORATSASTUS 24.12.2009 Vuoden parhaan juhlan iltana en suinkaan istu kotona lahjavuoren keskellä kuten useina menneinä vuosina, vaan seison tarhan portilla kylmässä pakkassäässä hengitys höyryten ja yritän saada jonkinlaista vihellystä aikaiseksi. Rakas hoitoponini Pella mutustaa heinää hiukan kauempana, kohottaa katseensa, hörähtää hiljaa ja lähtee tulemaan luokse. Taiga seuraa sen vanavedessä, Hillan Josefiina on jo ottanut sisälle ja ilmeisesti liikuttanut aiemmin päivällä. Vieressäni Aimie hyräilee joululauluja.
- Ihana päästä kunnolla isolla porukalla maastoon! hän iloitsee lopetettuaan Jouluyö, juhlayön ja nappaa samalla Taigaa riimusta. Minäkin ojennan käteni Pellan haisteltavaksi, kiinnitän narun ja lähden kävelemään hitaasti kohtia tallia odottaen, että Aimie Taigoineen saavuttaa meidät. - Niin on, myönnän, - ja varsinkin jouluaattona! On huippua, että näin iso lössi tyttöjä on tullut tällaisen perhejuhlan hetkelläkin tallille viettämään vähän aikaa heppaystävien kanssa.
Ohitamme ison tallin – sieltä kuuluu ratkiriemukasta naurua, kopistelua, levotonta kuopimista ja joululaulujen reippaita säkeitä. Artsi on Kopseen ja reen kanssa päärakennuksen edessä. Tervehdimme lyhyesti ja olen suoraan sanottuna yllättynyt, että mies on saapunut paikalle. Tosin tiedämme kyllä kenen tähden…
Tiedän ison tallin olevan superhieno kaikkine koristeineen, mutta on aittaankin tehty vähän joulua. Ylhäällä hevosten ulottumattomissa ja ovissa on havuja, mikä tuo vanhempaa joulutunnelmaa – mitään tilpehöörikasaa ja laulavia joulupukkeja en oman hoitohevoseni oveen haluaisikaan. Pella yrittää ohimennen venyttää ylähuultaan saadakseen maistiaisia tuoksuvista, vihreistä neulasista, mutten anna sen tuhota koristeita. Taiga kokeilee samaa temppua Aimien kanssa, muttei sekään yllä. Tammoja odottaa onneksi iloinen yllätys karsinassa, kupissa kovaa kuivaa leipää, muutama porkkana ja pieni omena joululahjaksi. Sen lisäksi olen suunnitellut vaikka mitä kivoja juttuja tulevalle vuodelle – pitkiä ja rauhallisia maastolenkkejä, vauhdikkaita laukkapätkiä polvenkorkuisessa lumessa, hyppimistä ja kevyttä kouluvääntöä maneesissa, kenties vaikka hiihtoratsastusta…? Mutta niistä lisää sitten ensi vuonna!
Harjaan Pellan verkkaiseen tahtiin vaihtaen samalla kuulumisia Aimien kanssa, puhdistan kaviot, suorin pörröisen harjan ja selvitän paksun ja pitkän hännän kaikessa rauhassa ja kun olen valmis, lähden hakemaan isosta tallista varusteita. Siellä muut jo säntäilevät sinne tänne, osa satuloi ratsujaan, osa kierittelee pinteleitä jalkoihin ja muutamat ovat jo täysin valmiita. Käyn nappaamassa täpötäydestä satulahuoneesta Pellan satulan ja suitset sekä nurkkaan varastoimani kypärän ja hanskat.
- Hei tietääks kukaan missä Alman suitset on, kun niitä ei löydy? Jassu kysyy kovalla äänelle sulkiessani oven perässäni ja lähtiessäni palaamaan takaisin aitoille. Ovenpielessä Maiss kurkistaa sisään pidellen kiinni laihan rautiaan lämminverisen ohjista. - Millonkahan ollaan lähdössä? tyttö kysyy. - Varmaan ihan kohta, kunhan loppu porukka saa laitettua kamat ratsuille ja ahtauduttua ulos, vastaan. – Sä oot siis saanut Foxin allesi, onnittelut, se on ihan huippu! - Voin kuvitella, että noilla jaloilla se pääsee aika lujaa, Maiss virnistää ja pureskelee alahuultaan. - Annat vaan mennä, se on oikeasti tosi miellyttävä ratsastettava! taputan punaruskeaa ruunaa kaulalle ja lähden sitten aitalle – en todellakaan halua myöhästyä aattoratsastukselta.
Suitsin ja satuloin ponin reippaasti – satulahuopa on joulunpunainen – ja talutan sen tallipihalle, jonne osa ratsukoista onkin jo ilmestynyt. Komea Roki seisoo kuin veistos aloillaan korvat hörössä, Janus luimistelee kaikelle mahdolliselle, Anttu pistää sitäkin paremmaksi ja näyttää valkoiselta korvattomalta kirahvilta, Blondi on painanut päänsä lumeen etsien ilmeisesti suuria aarteita, Toivo paukuttelee etujalkaansa kärsimättömänä maahan, Fox ja Cadi kävelevät pientä ympyrää peräkanaa, Siiri temppuilee parhaansa mukaan tallin ovella… näkymä on uskomattoman värikäs ja aivan loistavan ihana.
Alkuvalmistelujen jälkeen lähdemme melko hyvässä järjestyksessä kohti metsää. Kaikki ovat hiljaa, pimeys alkaa laskeutua, hevosia pomppii sekä edessä että takanamme ja tunnelma on todella jouluinen ja rauhaisa. Raviinlähtö saa osan ratsuista innostumaan, mutta mitään sen kamalampaa ei tapahdu, vaan hetken kuluttua koko letka hölkkää eteenpäin Annen johdolla. Pella liikkuu eteenpäin pyrkien tasaista ravia pää pystyssä ja korvat hörössä, vilkuilematta juuri ympärilleen. Se on niin kovin intensiivisesti tässä hetkessä, tässä aattoratsastuksessa, ja juuri siksi se on niin ihana.
Juuri kun hevoset alkavat ennakoida ja kiihdyttää tahtiaan käyden levottomiksi, Annen kirkas ääni kantaa luoksemme: ”Ja laukkaa!”
Hevoset siirtyvät kaikki samaan aikaan hurjaan laukkaan, nopeimmat meinaavat törmäillä ja hitaammille tulee kiire, etupään kylmäveriset vaativat hiukan pidemmän käynnistymisajan kuin sähäkämmät täydellä innolla eteenpäin hönkivät kevyet puoliveriset, ja välissä ponit törttöilevät, mutkittelevat ja lyhentelevät askeliaan ennen kuin jostain syystä jono alkaa yhtäkkiä vetää ja kaikille tulee tilaa pistää menemään vauhdikasta, mutta hallittua laukkaa. Anne vilkaisee välillä taaksepäin Riinan tykittäessä eteenpäin lumi pöllyten, mutta kaikeksi onneksi syytä huoleen ei ole – laukka on päätähuimaava ja tunnelma huipussaan, kun yli kolmekymmentä ratsua suorastaan lentävät lumisen maiseman poikki. Tunnen Pellan lihasten värisevän kun se työntää itseään eteenpäin pää matalalla ja mietin ohimennen, että nyt jos joku tulisi vastaan, kävisi huonosti.
Pikkuhiljaa alamme jarrutella ja siirrymme ravin kautta käyntiin. Ratsastajat huohottavat ja hevoset pärskivät ohjiaan nyppien, kun sytytämme lyhdyt ja kaarramme tallille päin. Kotia kohti mennään käynnissä, nautitaan olosta ja muistellaan kulunutta vuotta. Ja kun Seppeleen kutsuvat valot ilmestyvät näköpiiriin, halaan ratsuni pörröistä kaulaa ja kuiskaan: ”Hyvää joulua, Pella!”
Fiia 57 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jan 19, 2010 18:26:07 GMT 2
19. tammikuuta 2010 Viikon, päivän, tunnin ja kyseisen sekunnin kuumin puheenaihe: hoitajavalinnat. Peräti kuudelle Seppeleen hevoselle oli haettu hoitajia, ja nyt ne sitten oli valittu. Muutama lähestulkoon uusi naama, muutama hyvinkin pitkäaikainen hengaaja ja kaksi onnekasta, joilla oli nyt kaksi hoitohevosta. Minä omalta osaltani olin tyytyväinen valintoihin ja valmis ottamaan uudet hoitajat heti porukkaan, sillä oli ihanaa, kun tallilla tapahtui jotain uutta, se kupli ja poreili kuin öljy kattilassa, ennen kuin liesi jäähtyisi ennen seuraavaa puheenaihetta. Hoitajienhuone oli täynnä jengiä, kuuma ja ahdas. Ihmiset keskustelivat toistensa ja ei kenenkään kanssa, melskasivat, vitsailivat, vaihtoivat kuulumisia. Istuin hetken puristuksissa sohvalla Alinan ja Pipsan välissä ja päätin sitten lähteä tallin puolelle. Isossa oli huomattavasti vähemmän porukkaa ja huomattavasti hiljaisempaa kuin hoitajienhuoneessa, sillä maneesissa oli tunti kesken ja lähestulkoon kaikki hoitajat joko siellä avustamassa tai yläkerrassa. Vain muutama tyyppi oli harjailemassa hevosia. - Onnittelut Riinan hoitajapestistä, virnistin Lynnille, joka puhdisti Senttiä ja hyräili jotain käsittämättömästi Wolvesilta kuulostavaa. - Thänks, kiva saada se tän Sentin rinnalle huolettavaksi, Lunni hymyili. En jäänyt sen enempää juttelemaan, vaan lähdin kohti aittaa harjapakki kädessäni – Pella ei ollut tunnilla, se olin tarkistanut listasta, ja halusin viettää vähän laatuaikaa sen kanssa. Takanani Lynn oli vaihtanut The Accidentalin The Killersiin, ainakin olin tunnistavinani When You Were Youngin rauhalliset sävelet. Pella oli ihan yhtä pyöreä, harmaa ja lämmin kuin aina ennenkin. Se höristi korviaan minut nähdessään ja värisytti sieraimiaan, mutta ääntä ei tullut. Minut valtasi kumma ikävä ja kaipuu. Harpoin viimeiset metrit puolijuoksua päästäkseni rakkaan tamman luokse. Olin ikävöinyt sitä, ihan kamalasti. - Hei, pieni tyttö, kuiskasin ja painoin otsani vasten sen leveää otsaa, tunsin paljaita käsiäni vasten sen jämäkän kaulan, paksun talvikarvan ja karkean tumman harjan. Se rehotti valtoimenaan, hiukan takkuisena ja erittäin epäsiistinä. Naurahdin epävarmasti. Poni oli niin kaunis ja niin rakas. Otin pakista harjan ja aloin käydä läpi paksua karvapeitettä läpi vähän kerrallaan. Pyörittelin kumisukaa kaikessa rauhassa sen pyöreällä rungolla, harjasin esiin nousseen lian pois pölyharjalla, puhdistin jalat neliösenttimetri neliösenttimetriltä… Lopuksi otin esiin harjakamman ja piikkisuan ja ryhdyin selvittämään jouhia. Pella nuokkui aloillaan eikä noteerannut takkujen kiskomista ja nykimistä millään lailla. Yritin olla hellävarainen ja senkin takia aikaan tuhrautui älyttömästi aikaa. Käteni tottuivat työhön, näin vain mustat suortuvat hiirakkoa kaulaa vastan, näin vain sormeni ja kamman, joita liikuttelin yhä näppärämmin harjan lomassa ja selvitin takun toisensa jälkeen. Havahduin vasta, kun pisamanaamainen, punatukkainen minua ehkä hiukan nuorempi tyttö kurkisti oven yli. - En tahtois hoputtaa mutta kello on kymmentä vaille…? - Kymmentä vaille mitä? heräsin horteestani ja ääneni oli terävämpi kuin halusinkaan. Yritin hymyillä pehmittääkseni vaikutelmaa, mutta posket olivat turrat. - Seittemän, tyttö valaisi minua. – Mulla alkaa tunti kymmenen minuutin kuluttua. - Siis edistyneempien junioritunti? Sori ettei poni ole valmis, meni ajantaju, selitin hädissäni ja lähdin Ninaksi esittäytynyt tyttö perässäni isoon talliin hakemaan varusteita. Nappasin satulan ja tyttö suitset ja kipitimme sitten juoksujalkaa takaisin. Pella sai yhtä tiukan herätyksen kuin minäkin huomatessaan joutuvansa töihin. Se vilkaisi Ninaa, tämän pidemmästä ratsastustaipaleesta kertovia laadukkaita ja hinnakkaita varusteita sekä asiantuntevia otteita, ja mietti varmasti, miten voisi livistää pälkähästä. Kun poni oli valmis lähtöön, Nina vetäisi kypärän päähänsä ja nappasi käteensä kuistilla odottaneen pitkän raipan – Pella pyöräytti silmiään ja jännittyi, mutta tästä välittämättä tyttö lähti taluttamaan ponia maneesiin. Maleksin perässä sopivan välimatkan päässä. - En olekaan mennyt Pellalla viimeksi kuin joskus kuukausia sitten, Nina hymyili vetäessään halutonta Pellaa perässään. Otin parivaljakon kiinni. - Se on ihan yhtä mukava kuin ennenkin, vakuutin, mutta epäröin sitten. – Ainakin näin hoitajan näkökulmasta. Mutta hyvin se menee, sitä vaan pitää pyytää liikkumaan. - No, ei pitäisi tuottaa ongelmia, Nina nauroi ja heilautti hiukkasen kädessä olevaa raippaa. Maneesissa autoin Ninan selkään ja lähdin sitten takaisin tallia kohti. Kävisin vähän lämmittelemässä, ja sitten menisin katsomaan Pellan poikaa, nuorta ja villiä Svantea, joka ei ikävä kyllä muistuttanut juuri äitiään. Fiia 58 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jan 24, 2010 16:15:33 GMT 2
10. tammikuuta 2010 Hoitaja-hoitsu-valmennus Annen valmennus hoitajille hoitsuineen oli alkamassa. Olo oli juhlallinen – Annen valmennukset olivat sen verran harvinaista herkkua! Aikaisemmin päivällä olin harjannut Pellan niin hyvin kuin suinkin ja edellisviikolla puhdistanut varusteet, sillä vaikka Annea varten ei tietenkään tarvinnut laittautua, oli kiva olla siisti. Olin aivan täpinöissäni noustessani selkään ja päätin todella panna parastani ja kuunnella jokaisen ohjeen huolella. Anne kävi tarkistamassa varusteet ja ilmeisesti mitään huomautettavaa ei löytynyt, sillä saatoimme aloittaa tunnin. Minun lisäkseni mukana ryhmässä oli Aimie Taigan kanssa, Sanni Aksulla ja Pipsa Pampulan selässä. Kaikki näyttivät yhtä innokkailta kuin minäkin ponien kävellessä hiljakseen vastapäivään turvat maanrajassa. Pian Anne käski kerätä ohjat ja siirtyä kevyessä ravissa kahdeksikolle. Pella oli, kuten alkutunnista hyvin usein nykyään, melko tahmea, mutta se taipui hyvin ja kuunteli ihan kelvollisesti, joten en viitsinyt heti alkaa vaatimaan siltä täyttä vauhtia. Se lämpenisi kuitenkin ajan kanssa. Pella oli jo vähän alkanut lämmetä eikä minullakaan ollut enää kylmä, kun Anne käski ottaa käyntiin ja laittaa jalustimet ristiin kaulalle. Pellan ravissa ei ollut mitään vikaa, mutta keventäminen ilman jalustimia oli ja oli aina ollut minulle ylivoimaista. Ähkin punaisena yrittäessäni löytää reisistä tarpeeksi voimaa mokomaan – mutta tuntui, ettei sitä kerta kaikkiaan vain ollut. Pella hölkkäsi korvat luimussa selvästi ihmetellen, mitä minä oikein touhusin. - Sori nyt vaan, kuiskasin sille puoliksi kiukkuisena, puoliksi huvittuneena ja jatkoin harjoittelua. Muutaman kerran jälkeen rytmi ja tekniikka alkoi löytyä ja keventäminen helpottui, vaikkei se nyt miellyttävää ollut vieläkään, ei minulle eikä hevoselle. Kaikeksi onneksi ilman jalustimia keventämistä ei tarvinnut kestää kauaa, vaan Anne antoi hetken kuluttua seuraavat ohjeet. - Tehkää omaan tahtiin voltteja ja yrittäkää saada poneja taipumaan! Ensimmäiset voltit olivat epämuodostuneita, Pella tuntui olevan täysin pohjeapujen ulottumattomissa ja hiukan kova edestä. Se noudatti ohjeita vähän sinne päin ja hiljensi aina vauhtia, kun käänsin sen pois uralta. Annekin huomasi tämän ja neuvoi: - Fiia, Pellan raviin vauhtia! Nyt se matelee varsinkin volteilla. Vaikka ratsu käännetään uralta pois, ei tahti saa rikkoontua. Muista, Fiia, valmistella Pella voltille: pieni puolipidäte, sitten asetus ja painonsiirto. Näin poni ehtii tajuta mistä on kyse, eikä ala ihmettelemään, mihinkäs tässä nyt kääntyillään. Jos Pella vielä hidastelee, kunnon pohjeapu heti kehiin. Jos se ei riitä, kunnon näpäytys raipalla! Nyökkäsin suu tiukkana viivana ja kokeilin uudestaan. Valmistelemalla pidempään annoin Pellalle lisäaikaa reagoida ja voltit alkoivat olla paremman muotoisia ja hevonen herkempi ohjata. Muutaman raipannäpäytyksen jälkeen tamma ymmärsi, ettei hidastaminen ole vaihtoehto ja alkoi ravata tarmokkaammin, myös volteilla. Pella alkoi pikkuhiljaa tuntua oikein hyvältä! Aloimme pikkuhiljaa ottaa myös joitain pätkiä laukkaa, vaikka suurin osa tunnista mentiinkin ravissa. Pellan laukka oli, kiitos pitkällisen ravityöskentelyn, rauhallista mutta helposti muokkailtavissa olevaa. Tamma polki alleen ihan kiitettävästi varsinkin muutamien ympyröiden jälkeen, pärski ja vastasi pohkeeseen välittömästi. Sen suu oli pehmennyt tunnin alusta huomattavasti, ja kaiken kaikkiaan, Pella oli todella mukava ratsastettava. Sen työstäminen vaati kyllä työtä, mutta päätin yrittää mennä ponin kanssa koulutunneille useammin tai ainakin ratsastaa itsenäisesti kunnolla koulukiemuroita silloin tällöin. Kunnolla ja oikein päin liikkuessaan se oli sen verran hieno ja opettavainen kouluratsu, että sen osaamisen esiin saamiseksi kannatti käyttää aikaa ja vaivaa. - Katsotaan vielä Fiian ja Pellan kanssa kolmikaarista kiemurauraa ravissa. Tule ravissa ja käännä kulman jälkeen kiemurauralle. Nyt, Fiia, keskityt tempoon ja Pellan taipumiseen. Muista valmistelu! Annen ohjeiden mukaan ravasin lyhyen sivun ja käänsin Pellan sitten kiemuralle. Suoralla tamma tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin, se oli alkanut hakea kuolaintukea ja polkea takajaloillaan. Mutta kun yritin kääntää sitä uralta pois, pää nousi, takaosa painui ja tahti järkkyi. - Reipas näpäytys pohkeella, tahti säilyy! Anne huusi. Tein työtä käskettyä, ratsastin jalalle eteen niin paljon kuin pystyin ja sain kuin sainkin Pellan jatkamaan tasaista ravia, mutta äskeinen hyvä muoto oli mennyttä. Hevonen oli kuitenkin yhä pehmeä ja taipui hyvin, ja muutaman uusintayrityksen jälkeen se alkoi taas liikkua paremmassa muodossa. Sen jälkeen tunti alkoi olla jo lopuillaan ja saimme aloittaa loppuverryttelyt. Pella painui eteen-alas sitä mukaa kun annoin ohjaa, ja käyntiin siirtyessämme se suorastaan huokaisi. Minä sen sijaan olin saanut aivan uuden kipinän kouluratsastukseen! - Tällä kertaa oli tällainen kevyt tunti pakkasesta johtuen. Ravityöskentely on tärkeää ja muistakaa harrastaa sitä, jos yksinkin ratsastatte. Hienoa työtä! Anne kehaisi. Päätin ottaa hänen neuvostaan vaarin ja alkaa taas oikeasti ratsastamaan Pellaa enkä vain matkustelisi ja maastoilisi. Fiia 59 HMKiitokset ihanasta ja huolellisesta maksusta! ~Anne
|
|
|
Post by Fiia on Feb 21, 2010 17:25:08 GMT 2
21. helmikuuta 2010 Kaksi vuotta ja kolmetoista päivää
Siivous – ei lempiharrastukseni. Ei top kympissä. Ei edes sadassa. Lähinnä vain välttämätön paha, joka oli tehtävä vähintään 12 kertaa vuodessa. Äitini oli lupautunut heittämään minut tallille heti, kunhan olisin saanut huoneeni imuroitua ja suurin piirtein järjesteltyä, ja koska ulkona oli järkyttävän kylmä kävellä, olin lupautunut ihan mielelläni. Nyt sitten konttasin lattialla hiukset pystyssä ja yritin onkia sinistä vihkoa sängyn alta. En tunnistanut sitä ja halusin epätoivoisesti ottaa selvää, mitä se sisälsi. Sain vihdoin ja viimein otteen ohuesta vihkosta ja vedin sen näkyville. Käänsin ensimmäiselle sivulle ja huomasin tarttuneeni ikivanhaan päiväkirjaani, kahden vuoden takaiseen vihkoon, joka oli täynnä sekaisella käsialalla tehtyjä merkintöjä. Aloin lukemaan ensimmäistä. Olin vuodattanut koulusta, kavereista, perheestä, naapurin suloisesta pojasta. Viimeinen kappale kiinnitti huomioni: Uskalsin soittaa Annelle ja meen ylihuomenna katsoo yhtä russponia. Suomenhepalla oli kuulemma jo hoitaja, mutta kai se tääkin kelpaa. En kyllä muista millon viimeksi olisin edes koskenut pikkuponiin saatika istunut sellaisen selässä. No kohta nähdään miten käy.Pengoin muistiani. Minusta oli tullut niin poniratsastaja, että aloin jo hiukan vieroksua isoja hevosia. Ennen muuttoamme olin käynyt isolla tallilla, ollut Verner-nimisen romuluisen puoliverisen hoitaja ja ratsastanut hevostunneilla. Tallihenki oli ollut huono mutta hevonen minulle rakas, iso ja hontelo kaveri, joka oli hellän ratsastajan käsissä sulaa vahaa. Olin kisannutkin sillä jonkun verran. Nykyään jos allani oli mitään Jamboa isompaa, alkoi tuntua siltä, että olin tehnyt suuren virheen. Toisaalta, kun hetken jaksoi istua ja rentoutua, lihakset muistivat, miten taivutellaan iso hevonen pikkurillin ympärille – jalat venyivät pituutta, ryhti suoreni, kädet herkistyivät vastaanottamaan pienimmänkin liikkeen suusta ja vaikuttamaan yhtä kevyesti. Joskus minulla oli ikävä vanhoja aikoja, vanhaa elämääni ja vanhoja kavereita, mutta toisaalta olin saanut niin paljon täältä. Rakkaampia eläimiä, rakkaampia ihmisiä. Siirryin sivulla eteenpäin. Nyt siellä hehkutettiin Pellaa: Se on ihastuttava poni! Niin pyöreä ja leveäselkäinen tepsuttaja. Alan siis hoitaa sitä tästä eteenpäin. Ootan innolla uusia seikkailuja! Tästä päivästä, 8.2.2008, lähtien, oon siis Pella-nimisen russin hoitaja. Hetkinen. Luin pätkän uudelleen. Tästä päivästä, 8.2.2008, lähtien, oon siis Pella-nimisen russin hoitaja. Vilkaisin vielä seinäkalenteria ja varmistin asian. Tärkein rajapyykki tähän asti, kahden vuoden hoitotaival, oli ohitettu säälittä, enkä kerta kaikkiaan käsittänyt, miten niin oli päässyt käymään. Mutta koska ikinä ei ole liian myöhäistä eikä koskaan saa sanoa ei koskaan, joten päätin juhlistaa Pellan kanssa tätä päivää, kun olimme jaksaneet toisiamme… niin, kaksi vuotta ja kolmetoista päivää. Tungin vihkon tallihousujen taskuun, pyyhkäisin villakoirat polvista ja lähdin ryminällä eteiseen. Vedin kengät jalkaan, takin niskaan ja lapaset käteen. - Joko mennään, huusin keittiöön päin. Äitini tuli ostoskori kädessä ja pyyhälsi ulos, minä menin perässä. Lyhyen ajomatkan aikana ehdin hylätä lukuisia tapoja viettää kaksivuotiaspäiviämme. Ei ainakaan koulutreeniä, ei ehkä hyppäämistäkään – siitä nauttisin minä, en Pella. Ei maastossa käppäilyä, siitä nauttisi Pella, en minä näillä pakkasilla. Hiihtoratsastukseen tarvittaisiin kolme, ja minä halusin olla kahdestaan ponin kanssa. Loppujen lopuksi päädyin ilman satulaa –hankitreeniin, joka oli sekä hyödyllistä että hauskaa, enkä ollut harrastanut sitä viime talvina juurikaan. -- - Hei sinä leveäselkäinen tepsuttaja, tervehdin hoitoponiani lempeällä äänellä ja muiskautin pusun tummalle turvalle. Pella nykäisi päätään hämmentyneenä taaksepäin. - Meillä on vähän niin kuin synttärit, ilmoitin ja työnnyin karsinaan. Tamma heilutteli korviaan. Ryhdyin harjaamaan sitä sormet jäässä ja valkeina, nenä punaisena ja pipo vinossa. Kylmän saan takia poni oli kasvattanut huiman talvikarvan. Siihen ei pikku kutittelu pölyharjalla tepsinyt, joten otin suoraan kovan harjan ja piikkisuan, joilla aloin puhdistamaan Pellaa. Minulla ei ollut pitkiin aikoihin ollutkaan aikaa harjata tammaa kunnolla ajan kanssa, ja huomasin, kuinka se nautti huomiosta ja rauhoittui pyöritellessäni kumisukaa takaosan lihaksilla. Suitsin Pellan vauhdilla, painoin kypärän päähäni ja otin lyhyen raipan mukaan, vaikka halusin mennä kerrankin ponin ehdoilla ja olla vaatimatta siltä mitään sen ihmeellisempää. Talutin Pellan ulos kirpeään talvisäähän ja ponnistin penkiltä sen selkään. En ollutkaan aikoihin mennyt ponilla ilman satulaa, mutta se ei siltä tuntunut – aivan kuin olisin istunut koko elämäni tamman leveässä, lämpimässä selässä. Ratsastin pitkin ohjin maneesin ja oritarhan välistä tietä leiriläisten mökkiä kohden, mutta käännyin takatarhan jälkeen tieltä. Pella epäröi hetken lumeen astumista, mutta pienen rohkaisun jälkeen se pomppasi tasajalkaloikalla penkkaan. Se otti muutaman raviaskeleen korvat hörössä, innoissaan kuin pari vuotta nuortuneena, ja minun täytyi tarttua ponin harjaan, etten olisi tipahtanut epätasaisesta kyydistä, mutta nauroin silti. Pella käveli metsänrajaa pitkin pirteää tahtia. Lumi oli vähintään polvenkorkuista, mutta se ei tuntunut ponin menoa hidastavan, päinvastoin – sen liikkeet olivat vetäviä ja takaosan poljenta aivan toista luokkaa kuin kentällä tai maneesissa tahkotessa. Varsalaitumen kohdilla annoin Pellan lisätä vauhtia ja siirtyä raviin. Meno oli jokseenkin epämukavaa, tai ainakin normaalia epämukavampaa, mutta poni tuntui pitävän. Se hölkkäsi pää ylhäällä ja yritti vähän väliä heitellä ilopukkeja, mutta lumi vaikeutti sitä huomattavasti. Heppatarhan jälkeen käänsin ratsuni ympäri ja otin hetkeksi käyntiin. Odotimme kummatkin yhtä innolla laukkapätkää, mutta vasta kentän takana oli tarpeeksi tasaista uskaltaakseni ratsastaa laukkaa. Heti ensimmäisestä merkistä Pella säntäsi hyvin nykivään, mutta iloiseen laukkaan ja tykitti lumi pöllyten tielle saakka. Siellä se hyppäsi ojan yli ja teki sitten äkkipysähdyksen, niin että lensin kaulalle ja olin valahtaa alas. - Auta nyt vähän, ähisin maatessani kaulalla ja yrittäessäni päästä takaisin pystyyn. Pella nosti päänsä maanrajasta, ja sain työnnettyä itseni kunnolla selkään. Tallipihalle palasimme hitaassa käynnissä. Minullekin oli tullut kuuma, vaikka nilkat olivatkin kastuneet sulaneesta lumesta ja varpaita kipristeli. Pella oli hiestä märkä, vaikka olimme olleet liikkeellä tuskin kolmea varttia. Se oli vain työskennellyt ahkerasti hauskuuden lomassa. Ja minulla oli tunne, että olimme viettäneet oikein mukavan juhlapäivän, eikä se kaikeksi onneksi ollut vielä edes ohi. Fiia 60 HM
|
|
|
Post by Fiia on Apr 7, 2010 20:35:02 GMT 2
6. huhtikuuta 2010 Aurinko lämmitti selkää ja sulatti jääpuikkoja – kevät oli siis tulossa! IPod työnsi korviin hyvää musiikkia, pyörä liukui vaivattomasti alamäkeen ja luvassa oli rento ilta tallilla, mitä muuta voisi toivoa? Ajoin melko lailla keskellä tietä. Keskityin pysymään pystyssä puoliksi jäisellä, puoliksi sulalla tiellä ja välttelemään pahimpia railoja samaan aikaan kun annoin musiikin virrata, kummastakin korvasta sisään eikä kummastakaan ulos. I’ll watch the night turn light-blue / But it's not the same without you / Because it takes two to whisper quietlyTeki mieli laulaa. En kuitenkaan viitsinyt rasittaa satunnaisia metsässä kulkijoita ja pikkulintuja epävireisellä äänelläni, vaan kaivoin soittimen taskustani ja laitoin kappaleen uudelleen pyörimään. Siihen, että seuraavaksi löysin itseni istualtani pyörän vierestä, saattoi vaikuttaa moni asia. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin se, että ajoin yhdellä kädellä, katsoin alas, en huomannut virtaavan veden sulattamaa pikku ojaa keskellä tietä, ja se, että ajoin juuri sen railon poikki vinottain. Veden sulamiskanava ei ollut syvä, tuskin tussilla piirrettyä viivaa paksumpi ja muutenkin täysin harmiton, mutta joponi etupyörä reagoi siihen kääntymällä vinoon. Ja sitten kaaduin. Nousin äkkiä ylös tajuttuani missä olin ja nykäisin pyörän pystyyn. Se oli luojan kiitos vahingoittumaton, samoin kuin minäkin, mitä nyt housuissa oli märkä läiskä ja iskun vastaan ottanutta rannetta jomotti. Käännyin äkkiä ympäri varmistaakseni, ettei kukaan ollut nähnyt noloa tapausta, ja huomasin pyöreämmän naishenkilön liukastelevan minua kohti. Hopeinen Nissan kävi tyhjäkäynnillä muutaman metrin päässä, kuskin puoleinen ovi oli auki ja pelkääjän paikalla istui minua pari, kolme vuotta nuorempi tyttö, jolla oli kapeat kasvot ja isot harmaat silmät. Tunnistin tytön hämärästi tallilta, mutta naista – ilmeisesti tytön äitiä – en. Kiskaisin kuulokkeet korvistani ja valmistauduin selittelemään, miksi kaaduin suhteellisen hyväkuntoisella tiellä ja miksi ylipäätään ajoin sen keskellä. - Eihän sattunut? nainen kysyi päästyään luokseni ja mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin. Samanlaisten hätkähdyttävän isojen silmien liike pysähtyi käteeni, jota pitelin varovasti koukussa vatsan edessä. - Ei yhtään, ajoin vaan varomattomasti, hymähdin ja tunsin veren hiipivän värjäämään poskeni kirkkaanpunaisiksi. – Hmm, tuota, ehdittekö kauankin ajaa perässä? - Vähän aikaa, tuolta risteyksestä. - Voi ei, olisit vain töötännyt, mä en kuullut että takaa olisi tullut kukaan, kun, tuota, kuuntelin musiikkia, selittelin hädissäni. - Eipähän tuo haitannut, nainen sanoi hymyillen lämpimästi. – No, jos olet varmasti kunnossa, me jatkamme tästä matkaa… Iineksellä alkaa tunti neljältä. Nähdään varmaan tallilla, vai mitä? - Juu, toki. Anteeksi vielä! huudahdin perään. Iineksen äiti heilautti kättään ja hymyili vielä. Minä talutin pyörän tien reunaan ja työnsin taas kuulokkeet korviini, ja kun hopeanvärinen auto oli kadonnut tarpeeksi kauas alamäkeen, nousin joponi selkään ja laskettelin vapaalla alas saakka. Parkkeerattuani pyörän menin isoon talliin ja vilkaisin ensi töikseni tuntilistaa. Karman laki seurasi minua, ja Pellalle oli kello neljän jatkotunnille laitettu ratsastajaksi Iines, kuinkas muutenkaan. Kello kävi vasta kolmea ja aikaa oli ruhtinaallisesti, joten en lähtenyt saman tien hakemaan tammaa sisään, vaan päätin poiketa hoitajienhuoneessa. Huone oli harvinaisen tyhjä: paikalle olivat vain Aimie, Ilu, Elkku ja Jokeri. Aimie istui sohvalla peukaloitaan pyöritellen, muut olivat uppoutuneet lehtiin. - Päivää, tervehdin kaikkia ja istuin Aimien viereen sohvalle. Huokaisin syvään ja painelin kevyesti särkevää rannettani. - Mikä soi, Aimie kysyi ja nykäisi toisen kuulokkeen painaen sen omalle korvalleen. - Vanilla Twilight, vastasin lämpöä äänessäni. Kappale oli yksi ihanimmista uusista tuttavuuksista ja tällä hetkellä lempilapseni. Aimie nyökkäsi hetken kuunneltuaan ja ojensi kuulokkeen takaisin. Hiljensin äänenvoimakkuutta muutamalla pykälällä ja nojasin taaksepäin. Elämä oli vaan niin kivaa. The silence isn't so bad / 'Til I look at my hands and feel sad / 'Cause the spaces between my fingers / Are right where yours fit perfectly- Täh, ai mitä Tvailaitista? Elkku nytkäytti päänsä ylös lehdestä. - Uusikuu on ihan sikahyvä leffa, Jokeri huokaisi silmät puoliummessa ja läimäytti ikivanhan Hippoksen kiinni. Elokuvan nimen mainitseminen sai Ilunkin havahtumaan: - Niin on! - Se loppu on ihana, Elkku hehkutti. - On se muutenkin ihana, Ilu tokaisi haaveksiva ilme kasvoillaan ja Jokeri nyökytteli vieressä. - Mä puhun musiikista, yhdestä Owl Cityn biisistä, yritin varovaisesti setviä asiaa. - Ai tykkäätsäkin Robert Pattinsonista? Jokeri kysyi käännähtäen meihin päihin. Aimie teki jotain silmien pyöräytykseltä näyttävää samalla kun minä mietin, missä vaiheessa olin pudonnut kärryiltä. - Mä luen niitä kirjoja silloin tällöin, sanoin diplomaattisesti. – En kyllä fanita mitään mikä liittyy koko Twilight-ilmiöön. - Mä fanitan vaan Taylor Lautnerin sikspäkkiä, jos jotain, Aimie vitsaili niin hiljaa, etteivät elokuvien juonenkäänteiden puintiin uppoutuneet tytöt kuulleet, ja sitten nauroimme hetken yhdessä vielä hiljempaa. Vaivuin mietteisiini hetkeksi, mutta sitten Elkku tajusi, että kello oli kaksikymmentä vaille neljä ja hevoset yhä ulkona. - Ei voi olla totta, älähdin ajan kulumisesta yllättyneenä ja syöksähdin ovea kohti. Hypimme portaat alas kolme kerrallaan ja jakauduimme kahteen porukkaan; minä, Elkku ja Ilu juoksimme tarhoille hakemaan hoitohevosiamme sisään ja Aimie ja Jokeri lupautuivat ystävällisesti viemään varusteet valmiiksi karsinoiden eteen. Pella oli piehtaroinut ja näytti kamalalta: se oli ilmeisesti löytänyt ensimmäisten kevätsateiden sulattaman ihanan mutaisen kohdan tarhasta ja päättänyt lysähtää siihen. Kaikeksi onneksi tamma oli fiksulla päällä ja oli jo tarhan portilla odottamassa. Nappasin sen naruun ja sitten juoksimme tuultakin nopeammin aitoille. Aimie pussaili siellä Taigaa ja Pellan varusteet olivat karsinan edessä. - Kiitti, huokaisin kiepauttaessani tamman karsinaan ja napatessani harjan pakista. Pella seisoi järkähtämättömän rauhallisena paikoillaan, kun käytin toista kättä harjatakseni sen kylkeä, toista rapsutellakseni rapaa sen jaloista ja Aimie puhdisti kavioita. Vasen käteni suorastaan huusi vastalauseita, kun taivutin rannetta saadakseni ponin mahanalusen harjattua, mutta en välittänyt. En halunnut saada ”huono ja saamaton hoitaja” –imagoa etenkään kenenkään sellaisen silmissä, jonka edessä olin tuntia aiemmin törttöillyt. Kello viisi vaikka neljä Aimie nosti satulaa Pellan selkään ja minä tungin sille kuolaimia suuhun. Kiitin Annea tästä huipusta hoitoponista – se ei pannut pahakseen, vaikka olimme kiireisiä, levottomia ja jätimme silittelyt välistä. Minuutin yli neljä olin saanut talutettua Pellan maneesiin. Iines odotteli minua katsomossa ja tuli ripeästi Pellan luokse, kun parkkeerasin sen kaartoon ja kiskaisin jalustimet alas. - Sori jos me ollaan myöhässä, pahoittelin ja heitin huolimattoman hymyn Iineksen suuntaan. Tyttö nosti hiukan suupieliään mutta näytti isoine silmineen säikähtäneeltä kuten aina. Kiristin vyötä, autoin Iineksen selkään, mittailin jalustimet sopiviksi ja taputin sitten Pellaa kaulalle. - Sori sullekin, tytteli, kuiskasin ja lähdin katsomoon. Muut hoitajatytöt odottelivat jo siellä karkkipussit valmiina. Istahdin alas, huokaisin vielä kerran syvään ja laitoin vielä kerran Vanilla Twilightin soimaan. As many times as I blink / I'll think of you tonight / I'll think of you tonight Fiia (61 HM) pahoittelee, että tarinassa on joitain virheellisiä säätieteellisiä faktoja ja syyttää tästä liian nopeasti etenevää kevättä. Kursiivilla olevat kohdat Owl Cityn kappaleesta Vanilla Twilight. Jos tarinassa mainitut henkilöt eivät pidä siitä, että he Fiian mielikuvituksen tuotteessa tunnustautuivat tai eivät tunnustautuneet Houkutus-faneiksi, kirjoittaja ottaa valitukset vastaan peeämmällä.
|
|
|
Post by kristiina on Jul 7, 2010 15:09:20 GMT 2
Miten kaikki alkaakaan? Miten uusi hoitohevonen vaikuttaakaan mielialaan ja muuttaa suunnitelmia? Se, kun Josefiina ilmoitti että pääsin Pellan kakkoshoitajaksi, oli todella mukava yllätys ja piristi tylsäksi muuttunutta kesälomaani huimasti. Nyt kun kävelin kohti Seppelettä, olotilani oli varsin jännittynyt, mutta samalla odotin samalla hoitotaipaleeni alkamista. Olin Josefiinan kanssa sopinut että tulen nyt keskiviikkona, sillä en olisi alkuviikosta millään päässyt. Tallillakin oli varmaan hieman rauhallisempaa kuin normaalisti, sillä uskoisin että porukka olisi viettämässä kesälomaa. Kun saavuin Seppeleen tallipihaan, ei kentällä ainakaan näkynyt ratsukkoa. Hipsin talliin, jossa myös varsin hiljaista. Yhdestä karsinasta kuului puhetta ja kävelin karsinan luokse. Brunette tyttö harjasi vuonohevosta ja kun huomasi minut, tervehti hän iloisesti. – Hei! Sä olet varmaan yksi uusista hoitajista, jos arvaan oikein? Mä olen Pipsa ja tässä on Sikke, tyttö esitteli itsensä ja hevosensa. – Moi vaan, hauska tutustua. Mä olen Kristiina, Pellaponin uusi hoitaja, sanoin ja silitin uteliaista vuonista. - Haa, arvasin oikein! Mutta tervetuloa vaan Seppeleen porukkaan. Jossu on toimistossa, tallin yläkerrassa, jos haluat mennä tutustumaan ja kuulemaan vähän tallin tavoista, Pipsa sanoi rauhallisesti ja jätin tytön nopean moikan jälkeen jatkamaan ratsunsa harjausta. – Hei, sanoin kun saavuin toimistoon. – Moikka! Sä olet kaiketi Kristiina, Josefiina sanoi iloisesti ja tuli oikein kättelemään. – Juu, sanoin ja virallisemman kättelyn jälkeen alkaisi kaiketi sääntöpuhe. – Onneks olkoon nyt vielä kerran! Mutta, varmaan haluaisit varmaan kuulla jotain tallista ja tavoista? Josefiina ikään kuin ilmoitti ystävällisesti. Josefiina kertoi tiivistetyn tarinan Seppeleestä ja vähän Pellasta ja kertoi Fiian tulevan myös käymään tallilla kohta puolin. Kuulin että Jossu omisti Pellan varsan Svanten puoliksi Fiian kanssa. Ponivarsa asui Artsin ravitallilla ja Fiia oli hoitamassa ponia. Myös Seppeleen toinen omistaja Anne tuli käymään toimistossa ja häneenkin tutustuin nopeasti. Istuin toimistoon ja jutustelun yhteydessä Josefiina teki paperitöitä ja tervehti aina oleskeluhuoneeseen tulleita tyttöjä. Muutaman kanssa juttelinkin äkkiä muutaman sanan, yksi taisi olla Palmikko-nimisen hevosen hoitaja Kata. Kun Fiia kohta saapui, pidin hänestä heti. Fiia tervehti iloisesti ja pahoitteli hieman likaiseen ulkomuotoon, mutta minua se ei haitannut sitten yhtään. Tyttö vaikutti oikein mukavalta ja uskoin heti, että meistä tulisi hyvä kolmikko, minä, Fiia ja Pella. Harjasimme Pellaa ulkona puomissa ja olimme jo varsin hyvin päässeet arastelusta ohitse. Itse olen aika puhelias ja minullahan riitti kysymyksiä jos jonkinlaisia. Pellan lisäksi minua kiinnosti Svante, josta Fiia puhui mielellään. Fiia kertoi myös hieman muista hevosista ja kertoi niiden hoitajien nimet. Olin todella tyytyväinen siihen, että sain apua talliin tutustumisessa ja tavoille oppimisessa. Alku kun oli aina hieman hankalaa uusille, kaikkea kun ei voinut tietää valmiiksi. – Kuule Kristiina, haittaako sua jos mä vähän ratsastan kentällä Pellalla? Fiia kysyi hieman varovasti. – No ei todellakaan! Päinvastoin, olisi tosi kiva nähdä miten Pella toimii ratsuna, sanoin ja lupasin auttaa Fiia puomien kanssa, sillä tyttö suunnitteli tekevänsä puomiharjoituksia. Harjasimme Pellaa kunnolla ja suihkutin poniin ötökkäainetta samalla kun Fiia haki tallista varusteet. Fiia ratsastettua Pellalla vajaan tunnin kentällä, autoin tyttöä pesemään hieman hionneen ponin ja suihkutin poniin hieman ötökkäainetta. Pella oli näyttänyt varsin mukavalta, ponitamma liikkui kivasti eteen ja Fiiakin oli ihan tyytyväinen ratsastukseen. – Huh, en varmaan jaksa tehdä enää mitään, Fiia sanoi kun saavuimme tauolle toimistoon. – On se rankkaa toi ratsastus, laukaisi Pipsa, joka oli myös nähtävästi palannut ratsastukseltaan. – On se! Ja ota huomioon että kävin Svantea hoitamassa, Fiia sanoi nauraen ja itse nappasin pöydältä uusimman Hippoksen ja istuin sitä lukemaan. – No Kristiina, miltäs Pella vaikutti, Fiia kysyi juotuaan ja turistuaan hetken Pipsan kanssa. – Tosi kivalta! Olen varsin tyytyväinen siihen että hain sen hoitajaksi ja siihen että Jossu mut valitsi, sanoin ja Fiia hymyili. – Kiva että pidät mammasta. Toivon ettet nyt saanut musta mitään päällepäsmärin kuvaa, mutta mä ajattelin ettet sä varmaan ekalla kerralla ratsasta, Fiia sanoi hieman pahoittelevasti. – Ei mitään, musta oli oikeasti kiva kattella teidän menoo. Näki miten poni toimii ja itsekin oppii hieman, sanoin ja Fiian ilme kirkastui jälleen. – Huoh. Musta on kiva saada sut remmiin, apu on aina tarpeen! Fiia julisti ja huomasi kellon. – Taidan ruveta hipsimään kotia kohti, että pääsen suihkuun ja syömään jotain. Oli kiva tutustua Kristiina ja moikka kaikille, Fiia julisti. Aikani kuluksi menin varustehuoneeseen ja pesin Pellan varusteet. Seuraani liittyi Palmikon hoitaja Kata ja pian myös Januksen hoitaja Alisa. Juttua riitti ja molemmat kyselivät paljon mitä pidin Seppeleestä ja onnittelevat ja kertoivat mielellään hieman hevosista lisää. Ehkä minä sopeudun joukkoon, ehkäpä Pellasta saan itselleni kivan ponikaverin… Pella kesälaitumella Pikun ja Pampulan kanssa. Eka vesivärityö varmaan kolmeen vuoteen, joten jälki sen mukaista!=DKristiina & Pella 1HM
|
|
|
Post by Fiia on Jul 20, 2010 15:47:31 GMT 2
20. heinäkuuta 2010 Hirmuinen helleaalto tuntui jo hiukan hellittäneen. Se oli suuri helpotus – niin paljon kuin rakastinkin kesää, kukkia ja valoa, vihasin kuumuutta, kosteutta ja ylitsepursuavan tukalaa oloa. Olin ollut viime viikot ihan vetämätön, voinut pahoin ja kärsinyt ties mistä vaivoista aina auringonpistoksista ärtyneisiin itikanpuremiin ja nestehukkaan. Ratsastaminen oli tuskaa paitsi porottavan auringon, myös eri tavalla lämpöön reagoivien hevosten ansiosta. Tahmeat ratsut laiskistuivat helteillä entisestään ja sähäkämmät yksilöt tuntuivat tavallista pirteämmiltä vähäisemmän liikunnan takia, ja lähes kaikki hevoset olivat käsiteltäessä hiukan normaalia ärtyisämpiä. Nyt lämpötila huiteli kuitenkin vain parissakymmenessä asteessa reilun kolmenkymmenen sijaan, ja se tuntui huimalta parannukselta viimeviikkoiseen. Olin viettänyt kesää Pellan kanssa lähinnä tehden pitkiä mutta hyvin rauhallisia maastoreissuja ja uittolenkkejä, ja yleensä saimme seuraa jostain muusta tallilaisesta hoitohevosineen – hyvin usein mukaan lähtevä ratsukko oli Alina ja Janus. Olimme käyneet useammin kuin kerran rannalla, ratsastaneet sinne satulatta ja antaneet hevosten kahlata. Varsinkin nuori connemara rakasti vettä, eikä Pellakaan pannut sitä enää pahakseen, kun olin kerran saanut sen kastelemaan kavionsa. Tänään olinkin päättänyt käyttää yllättävän viileyden hyödykseni ja hypätä. Ennen helleaaltoa olin keskittynyt kouluratsastukseen, joten en edes muistanut, milloin olisin hypännyt Pellalla viimeksi. Se oli kummallista, sillä rakastimme molemmat vauhtia ja vaarallisia tilanteita esteradalla, minä tietenkin hiukan enemmän kuin poni, mutta silti. Talli oli tiistai-iltapäivänä hiljainen, mutta löysin sieltä etsimäni, vihreäsilmäisen porkkanapään, jota tervehdin ilmoittamalla tarvitsevani hyppyseuraa. - Vai niin, Alina sanoi keskittyen kolme vuotta vanhaan Hippokseen, ja kesti hetki, ennen kuin epäsuora vaatimus tavoitti aivot. – Toki mä tulen. Nytkö? - Nyt, nyt, nyökkäilin ja lähdin edeltä hakemaan Pellaa. Hilla ja Jambo olivat lähteneet edellispäivänä uudelle omistajalle. Annasofia oli vaikuttanut hyvin mukavalta ja tunnolliselta tytöltä, kun olin hänet ohimennen tallilla tavannut. Tiesin, ettei Josefiina myisi tehokasta tuntihevostaan saatikka silmäteräänsä ihan kenelle tahansa, enkä ollut niiden kohtalosta huolissani. Puolikuupää ja kimo kaunotar olivat olleet tärkeä palanen tallia, mutta tyhjille karsinapaikoille oli kuulemma jo keksitty käyttöä, ja tämän käytön näkemistä odotin innolla. Tietenkin ponitammojen tarha näytti tyhjältä ilman issikkaneitiä. Pella ja Taiga olivat hiukan hämillään menetettyään tarhakaverinsa, eikä ihme – ei ollut enää tammatrioa, täydellisiä naisia, ponikolmikkoa. Jäljellä oli vain kaksi. Molemmat notkuivat portin luona, eikä Pella hievahtanutkaan, kun pujotin riimun sen päähän. Keplottelin sen aidan toiselle puolen päästämättä Taigaa karkuun ja lähdin sitten etanavauhtia kohti aittaa. Takanani kuulin Alinan ärjäisevän Janukselle, kiihtyneen hirnahduksen ja steppaavia askeleita. Virnistin itsekseni - toisaalta oli ihan mukava, että hoitoponi oli pomminvarma kesät talvet. xxx
Pella ravasi hitaasti mutta varmasti pääty-ympyrällä. Olin jo hiestä märkä ja väsynyt, vaikka verryttelimme vasta. Tammasta tunsi, kuinka se olisi halunnut tehdä kaikkea muuta kuin hölkätä pölyävällä kentällä ympäri ämpäri, ja hyppäämisidea alkoi tuntua aika huonolta. En kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Olimme Alinan kanssa tehneet kovan työn kasatessamme keskihalkaisijalle kuuden esteen jumppasarjan, kolme pientä ristikkoa, kaksi hiukan isompaa pystyä ja viimeiseksi yhden okserin, ja olisi sääli, jos emme loppujen lopuksi käyttäisikään niitä. Olimme nakittaneet puominnostajaksi Lynnin, joka nyt istui aidan päällä ja virnisteli katsellessaan työskentelyämme. - Janus näyttää aika virkeältä, tyttö huusi naurua äänessään, kun poniruuna hyppäsi sadannen kerran laukalle ja ampaisi pitkän sivun täyttä vauhtia, ennen kuin Alina sai sen pysäytettyä aitaan, käännettyä ympäri ja palautettua omalle ympyrälleen. Allu puhisi posket tulipunaisina. Pystyin vain kuvittelemaan, miltä mahdoin itse näyttää. Nostin vaivalloisesti laukan, nousin kevyeeseen istuntaan ja hoputin Pellaa liikkumaan. Se luimisti korviaan ja nakkeli niskojaan, mutta teki työtä käskettyä ja kiristi vauhtiaan. Laukkasin muutaman pätkän kumpaankin suuntaan ja annoin tamman sitten kävellä. Se puhalsi ja oli kostunut kaulalta, mutta sillä ei voinut mitenkään olla kuumempi kuin minulla – minähän suorastaan valuin vettä. - Mä rupean hyppäämään, huokaisin parin kierroksen jälkeen ja keräsin ohjat. Alina nyökkäsi ja siirtyi hieman sivummalle tekemään muutaman pohkeenväistön. Minä keräsin ohjat, nostin ravin kautta laukan ja ohjasin Pellan suoralle. Sen askeleeseen tuli aste lisää ripeyttä, kun se tajusi, mitä oltiin tekemässä, ja ponnisti kaukaa ensimmäiselle ristikolle. Joustin mukana, pidin ohjan ja myötäsin kevyesti, tönäisin ponia vähän pohkeella saadakseni sen tulemaan paremmin toiselle esteelle, ehdin vielä nauraakin. Alastulo, ponnistus, hyppy, alastulo, ponnistus, hyppy. Okserille oli yhden laukan väli, jonka Pella meni varmasti ja miettien, ja sitten se leiskautti hyppyyn ja nosti etuset korkealle kainaloihinsa jättäen hyvän ilmavaran. Taputin harmaata kaulaa ja kiittelin sitä vuolaasti. En ollut muistanutkaan, miten mukavaa hyppääminen oli! Alina tuli saman kahteen kertaan. Janus sähelsi ensimmäisellä kerralla omiaan ja tiputti muutaman puomin, mutta toisella yrityksellä se oli huomattavasti tarkempi ja alkoi keskittyä puuhaan. Lynn nosti kaikkia esteitä hetken ja jäi sarjan viereen kamera kädessään. - Hymyä sitten, tytöt, hän kehotti ja zoomaili kokeeksi okseriin kieli keskellä suuta. Pella oli ihan uudella tavalla innostunut, kun suoristin sen halkaisijalle. Se katsoi itse ponnistuspaikan ja sinkautti yli niin pitkällä loikalla, että väli meinasi käydä ahtaaksi. Fiksuna ponina tamma kuitenkin osasi lyhentää itseään sen verran, että pääsi lähtemään moitteettomaan hyppyyn, ja korjasi sitten rytmin tasaisen varmaksi. Okserin russ ylitti jälleen liioitellun isolla hypyllä – minulla alkoi olla jo tekemistä, että pääsin kunnolla mukaan, mutta yritin silti pitää ponin allani ohjan ja pohkeen välissä. Nautin kuitenkin joka hetkestä, joka ponnistuksesta, joka hypystä, joka laukka-askeleesta. Pella oli täydellinen. Minulla oli parasta seuraa. Hyppääminen oli mahtavaa. Kesä oli ihanaa aikaa! Alina ja Janus tulivat oppikirjamaisesti sarjan, ja sitten viittoilimme Lynniä kohottamaan esteitä. - Okseri on nyt 70 cm, antaa tulla, blondi huusi ja asettui jälleen kuvaamaan. Minä nostin vielä kerran laukan, Pella pärskähti ja nykäisi ohjaa, tein puolipidätteen ja annoin sen sitten tehdä työnsä. Tamma suoritti jumpan ongelmitta, pirteänä ja iloisen oloisena. Taputin sitä runsaasti ja ravasin sillä hetken katsoen samalla Alinan suoritusta, jossa ei siinäkään ollut moittimista. Tyttö näytti hänkin oikein tyytyväiseltä poniin ja taputteli sitä hymy huulillaan molemmin puolin kaulaa. Loppuverryttelimme rauhassa ja annoimme ponien sitten kävellä kunnolla. Huomasin vasta silloin Lynnin lähteneen ja aidalle ilmestyneen Kristiinan. Pellan toisen hoitajan, niin. Toki se oli ollut minulle iso muutos ja aika outoa vieläkin, mutta toisaalta oli ihanaa saada apua hoitourakkaan. Tyttö vaikutti sitä paitsi oikein mukavalta. Hän oli minun ikäiseni, tehokas ja jutteli ja kyseli paljon. Hän tuntui oikeasti välittävän hevosista ja haluavan sopeutua porukkaan, ja minä tahdoin parhaani mukaan auttaa häntä siinä. Käänsin Pellan loppukaartoon, nostin jalustimet, kiitin nauraen Alinaa seurasta ja lähdin taluttamaan tammaa aitalle. Kristiina tuli mukaani ja tervehti iloisesti. - Sori, mä olin taas ratsastamassa kun sä satuit tallille, naurahdin. Kristiina huiskautti kättään. - Äh, ei se mitään. Se näytti oikein kivalta ja reippaalta, ihan tekee mieli itsekin hyppäämään! - Pella oli kyllä tänään mahtava, myönsin ja halasin vapaalla kädellä tamman kaulaa. Minulla oli ollut mahtava päivä, ja sitä oli onneksi vielä paljon jäljellä. Fiia 62 HM// Mitä typoilua, korjailin jotain pahimpia mitä silmään sattui...
|
|
|
Post by kristiina on Jul 25, 2010 12:37:17 GMT 2
Ponipoppoo maastoilee - Moi! Sanoin oleskeluhuoneessa istuvalle tyttöporukalle. - Hei Kristiina, huikkasi sohvalla istuva Fiia. - Haa, et ole ehtinyt ratsastamaan vielä? Sanoin ja hymyilin tytölle. - En, ihme kyllä, Fiia naurahti ja nousi. - Mitäs jos lähdettäisiin porukalla maastoilemaan, vaikka meitä onkin muutama jalkamies osan matkaa? Ehdotti Pipsa. - Mennään vaan, vastasin ensimmäisenä ja muutkin tytöt suostuivat. Poniporukka lähti hakemaan uljaita ratsujaan. Pipsa tulisi Sikellä, joten Loviisa pääsi Pampulan selkään. Sara, joka oli saanut hoitohevosen samaan aikaan kuin minä, tuli Aksulla. Minä, Juli ja Elkku olimme jalkamiehiä, mutta osat vaihtuisivat puolessa välissä maastoa. Harjasimme poneja ulkona ja juttelimme mukavia. Menisimme ilman satulaa, sillä kyseessä oli vain käyntilenkki. - Onnesta ei ole enää niin kuuma, Pipsa huikkasi Siken selästä. - Niinpä! Ei kukaan täysjärkinen ratsasta lähes kolmenkymmenen asteen helteellä, Maiss vastasi pienen Siirin selästä. - Odottakaas vain kun päästään talveen ja niihin miinu kolmenkymmenen pakkasiin! Silloin kyllä neideille helle kelpaisi, huikkasin kävellessäni Pellan ja Fiian vierellä. - Älä viitti, hyi pakkasta, Maiss iski takaisin. - Kohtuulliset pakkaset, sellaiset miinus viis vielä menee. Talvella on kiva päästellä ilman satulaa, Pipsa sanoi ja taputti Sikkeä. - Mitä veikkaatte tulevista hoitajahauista muuten? Elkku kysyi ja käveli Januksen rinnalla Siken takana. - Ainakin Cassulle ja Antulle haetaan hoitajia, tai niin mun vaisto sanoo, Sara puuttui keskusteluun Aksun selästä. - Niin. Mä odotin että Jambolle haetaan hoitajaa, oli yllätys että se muutti, Juli sanoi ja näytti pohtivalta. - Sääli, mä olisin tykkäny kokeilla Jamboa, sanoin ja muistelin näkemääni eestiläistä. - Mutta se pääsi hyvään kotiin, Alina sanoi Januksen selästä ja tarrautui vaistomaisesti ponin harjaan kun Janus alkoi tahdittamaan. - Onkohan muita hevosia joille hoitajaa haetaan? Loviisa kysyi mietteliäästi Pampun selästä. - Flooralle saattaa tulla, mitä mä hoitajapäivityksestä luin ja ymmärsin, sanoin ja Fiia nyökytteli. - Paljon mahdollista, Elkku sanoi ja talutti pätkän matkaa pomppivaa Janusta. - Täällä kyllä sattuu ja tapahtuu, Sara sanoi ja kaikki olimme samaa mieltä. Kävelimme hetken matkaa eteenpäin, osa oli hiljaa ja nautti luonnosta, osa puheli jalkamiesten kanssa. Kyselin Fiian kuulumisia ja kuulin Artsilassa olevan saksijahihhulin iskeneen Svanteen. Olin syvästi pahoillani tytön puolesta, joka vaikutti vieläkin hieman järkyttyneeltä. Matka taittui iloisesti puhellen ja huomasin viihtyväni tyttöporukassa, vaikka olin jutellut aikaisemmin vain Pipsan, Fiian ja Alisan kanssa. Pääsimme noin puoleen väliin, joten oli aika vaihtaa ratsastajia. Sara, Pipsa ja Loviisa istuivat poniensa selässä, sillä heillä ei ollut jalkamiehiä mukana. Loikkasin kiven päältä Pellan selkään, samalla kun Fiia piti ponista kiinni. Jalkani ylettyivät vapaasti roikkuessaan ponin mahan alapuolelle, mutta nyt se ei haittaisi. Elkku loikkasi saman kiven päältä Januksen selkään ja Alisa talutti ponia hetken matkaa. Juli pääsi ilman apua Siirin selkään ja järjestäydyimme jonoon, Pipsa ja Sikke ensimmäisinä, perässään Januksen väki, sitten Pellapoppoo (eli minä, Fiia ja Pella), Aksu tuli meidän takana ja shettikset viimeisinä. Puheet jatkuivat ja keskustelimme pääosin tallin asioista. Uutena ihmisenä kyselin aina välistä kuka oli kuka, sillä kaikkia en läheskään vielä tuntenut. Eniten keskustelimme mahdollisista uusista hevosista, jotka tulisivat talliin ehkä lähiaikoina. Ratsut liikkuivat rauhassa ja saivat mutustaa matkaeväitä, sillä lenkki oli niin rento kuin maastolenkki voi olla. Ainoastaan Janus välillä järjesti omaa äksöniä, mutta jalkamiehet saivat ponin pidettyä kurissa. Saavuimme tallille ja tervehdimme Josefiina ja Annea. - Sitä on oltu porukalla maastossa sitten, Jossu sanoi ja katsoi kirjavaa ponipoppoota. - Juu, me vaihdettiin puolessa välissä ratsastajia, Elkku sanoi osoittaen paitsi Alisaa, myös meitä ja Siirin väkeä. - Sehän on kiva, kuinkas suju? Anne kysäisi ja katsoi Janusta. - Hyvin! Oli mukavaa tutustua ihmisiin ja jutella, vastasin ja laskeuduin alas Pellan selästä. - Mainiota. Hyvä että lähdette tutustumaan rohkeasti vanhoihin konkareihin, Jossu sanoi ja katsoi sekä minua, että Saraa. - Juu, ei me syödä, Fiia sanoi ja lähdimme harjamaan hevosia. Kristiina & Pella 2HM Tuli inspis kirjoittaa tälläinen kevyt tarina Seppeleen uusista tapahtumista ja otin mukaan tallin hoitajaväkeä aika mukavasti. Reissu sujui hyvin ja tuli tutustuttua uusiin ihmisiin
|
|
|
Post by Fiia on Aug 29, 2010 14:02:54 GMT 2
5. elokuuta 2010 Hoitaja-hoitsu-valmennus Hoitaja-hoitsu–valmennus, osa kaksi. Meitä on paikalla ennätysmäärä, kuusi kappaletta ratsukoita. Poniporukka ja Topi. Anne on jostain käsittämättömästi syystä pistänyt meidät ratsastamaan kentällä, vaikka vettä tulee kuin aisaa elokuiselta taivaalta. Pellaa ei juurikaan tunnu työskentely kiinnostavan – se vastustelee pohjetta jo liikkeelle lähdössä ja mataa etanavauhtia eteenpäin. Tökin sitä pohkeella, mutta tamma ei viitsi korvaansa lotkauttaa. Annan sen olla ja päätän vaatia ponilta enemmän vasta, kun se on lönkytellyt muutaman kierroksen. Muut ratsukot valuvat yksi kerrallaan uralle ja Anne asettuu keskelle kenttää sateenvarjonsa kanssa. Pella mulkoilee punaista sateensuojaa epäluuloisena, vaikka se tietää tasan tarkkaan, etteivät sellaiset pure. - Otetaan ohjat ja reipasta kevyttä ravia. Hevosen askeleen pitää siis lentää ja lapojen avautua, Anne huutaa ohjeistusta. Lyhennän ohjia ja hoputan vastahakoisen ratsuni raviin. Saan huomauttaa sitä liikkumisesta muutamaan kertaan raipan kanssa, ennen kuin se alkaa ottaa takapäätäkin mukaan ja polkea rivakammin alleen. Aloitamme puomityöskentelyn suoralla uralla olevan puomin ylityksellä. Pella etenee jo melko tahdikkaasti eikä noteeraa puomia millään tavalla, ravaa vain sen yli normaalia vauhtiaan ja pärskii mennessään. Taputan tyytyväisenä sen sateesta märkää kaulaa, ehkä poni siitä virkistyy eikä koko tunti mene sen eteenpäin käskemiseen. Seuraavalla kierroksella tulemme puomin, teemme voltin ja tulemme puomin uudelleen. - Fiia, muista myötäys taivuttaessa! Aseta sisään päin ja myötää kädellä. Paino sisälle ja sisäpohje sekä ulko-ohja tasapainottavat hevosen taipuneisuuden. Koska käytössä on muitakin apuja kuin se ohjaava ohjasote, voi ohjalla aivan hyvin myödätä voltin aikana, Anne neuvoo. Myötään Pellalle sisäohjasta ja tunnen, kuinka se rentoutuu. En ole edes huomannut sen olevan jännittynyt, ennen kuin kireys valuu ponista pois. Tamma rupeaa liikkumaan ja taipumaan hiukan paremmin ja tuntuu olevan tyytyväinen joustavampaan käteen. Päätän kiinnittää siihen huomiota jatkossa ja kiitän uljasta ratsuani, kun se tulee tasapainoisesti voltilta puomille ja ylittää sen suoristuen yllättävän pienillä avuilla. Hetken kuluttua vaihdamme suuntaa etuosakäännöksellä ja jatkamme sen jälkeen matkaa harjoitusravissa. Pohjeapuni ovat vähän hakusessa, sillä en ole tehnyt kuukausiin etuosakäännöksiä, mutta Pella marssii etuosansa ympäri lähes moitteetta ja lähtee sen jälkeen sujuvaan raviin. - Jatkamme harjoitusravissa. Pitkällä sivulla on kaksi puomia, joiden välissä tehdään voltti. Keskemmällä kenttää on puomi, jonka yli mennään keskeltä voltin aikana. Tarkoitus on siis mitoittaa voltin koko ja ajoittaa voltin lähtöpiste oikein, jotta koko kuvio onnistuu. Toiselle suoralla olevalle puomille tullaan hevonen suoristettuna ja keskeltä puomia tietenkin yli, Anne selittää seuraavan tehtävän. Ensimmäisellä kerralla Pella ravaa hyvin ensimmäisen puomin yli suorana, mutta kääntyy kehnosti voltille ja ajautuu ihan puomin ulkoreunaan, kun en reagoi tarpeeksi nopeasti. Uusintayrityksellä ratsastan voimakkaammin ulkopohkeella ja saan kuin saankin ponin puomin yli keskeltä – nyt se tosin oikaisee hiukan voltin lopusta. Toiseen suuntaan homma sujuu heti paljon paremmin ja olen loppujen lopuksi oikein tyytyväinen itseeni ja poniin. Seuraavaksi siirrymme laukkaharjoituksiin. Laukkaamme ensin suoraan puomien yli. Vaikka ravi olikin äsken sujunut, laukka ei pyöri ja Pella painuu sisäpohjetta vastaan alituiseen. Anne neuvoo minua käyttämään raippaa, ja teen työtä käskettyä. Poni pyöräyttää häntäänsä kiukkuisesti, mutta lisää laukkaa ja tulee paremmin avuille. Laukka muuttuu nelitahtisesta kolmitahtiseksi ja on helpommin muokattavissa. Muutaman kierroksen jälkeen otamme voltin mukaan. Alussa on taas haparointia, Pella vastustaa kääntäviä apuja ja kieltäytyy taipumasta, mutta se paranee kerta kerralta ja laukkaa lopuksi sievän pikku voltin ulkoapujen tuella ja suoristuu ongelmitta. Laukkatreenit tehtyämme verryttelemme hevosia hetken ravissa ja lähdemme sitten maastoon kävelemään. Sade on tunnin mittaan vähentynyt ja lakkaa, kun astumme Topi kärkenä metsän siimekseen ja taputtelemme hyvän työn tehneitä ratsujamme. Pella ravistelee harjaansa ja pärskii tyytyväisenä itseensä. + Kesämuisteloita (tarina perustuen Sirpan kuvaan 21. heinäkuuta, en saanut koskaan ajoissa valmiiksi mutta laitetaan nyt kuitenkin näkyville)
- Nyt suoritamme arvonnan, Lynn sanoi virallisella äänensävyllä. Oli keskiviikkoiltapäivä, päivän kuumin ja hiljaisin hetki, kello hieman yli kahden. Tuntia aikaisemmin iso hoitajaporukka oli lähtenyt maastoon, Pyöstin vuorelle, ja minä, Lynn ja Sirppa, jotka emme olleet ehtineet mukaan, olimme päättäneet puuhata jotain muuta kivaa. - Vaihtoehtoina on kouluratsastusta, uittoreissu, puomiharjoituksia, maastoreissu, uittoreissu tai maastoreissu. Edellä luetellut vaihtoehdot rustaamme lapuille näin, Sirppa jatkoi ja raapusti maastopainotteiset vaihtoehdot pienille paperinpaloille. Sitten hän työnsi ne ratsastuskypärään, sekoitti ja ojensi kypärän minulle. - Maastoreissu, maastoreissu, Lynn toivoi sormet ristissä. Minä virnistin ja kiskaisin yhden lapun kypärästä. Taittelin sen auki, vilkaisin Sirppaa ja Lynniä puolittain virnistäen ja ilmoitin tuloksen juhlallisesti: - Uittoreissu! - Jeejee, Lynn innostui ja pomppasi ylös valmiina lähtöön. - Matkaan siis, Sirppa tokaisi hymyillen ja kampesi samaa tahtia kanssani ylös. Lähdimme yhtä matkaa hakemaan hevosia ja päätimme tavata tallipihalla puolen tunnin kuluttua. Matkaan lähdettäisiin totta kai ilman satuloita ja sellaiset ratsastusvaatteet päällä, että uiminen onnistuisi ilman eri riisuutumista. xxx Taitoimme matkaa Liekkijärvelle pääosin rauhallisessa ravissa, välillä ottaen käyntipätkiä ja välillä laukaten muutamia askelia. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, ja sekä hevoset että ratsastajat hikoilivat – uiminen tekisi todellakin hyvää! Sentti oli, tapansa mukaan, tasaisen varma maastohevonen, mutta sen isot liikkeet tuottivat toisinaan vaikeuksia Lynnille. Kokeneena ratsastajana tyttö kuitenkin osasi rentoutua ja nauttia menosta, vaikka kullanvärisen hevosen ravi ei ollutkaan tasaisinta mahdollista kyytiä. Topi pelleili minkä ehti ja Sirpalla olikin sen kanssa aika tekeminen, mutta ongelmia ei pienessä porukassa syntynyt. Pella puksutti menemään isojen hevosten seurasta intoutuneena. Laukassa se nakkeli pikkupukkeja ja ravissa liiteli niin pitkin askelin, että pysyi kevyesti Sentin perässä – se ja Topi hölköttelivät tosin aika hitaasti ja laukkasivat lyhyttä laukkaa. Rannalle päästyämme ohjasimme hevoset suoraan veteen. Sentti ei silmäänsä räpäyttänyt vesirajaan osuessaan vaan käveli suin päin aaltoihin niin pitkälle kuin Lynn käski sen mennä. Pellallekaan kastuminen ei tuottanut enää ongelmia, vaikka se tapansa mukaan vähän epäröikin ottaessaan ensimmäiset askelet veteen. Topi käveli ensin levottomana rannan suuntaisesti, mutta päätti sitten seurata muita ja loikkasi sinne aikamoisella hypyllä lennättäen vettä ympäriinsä. Hevoset viihtyivät vedessä mainiosti ja menivät niin syvälle, että jouduimme kääntämään ne pois, jotteivät ne olisi joutuneet oikeasti uimaan. Pelkkä kastautuminen riitti meille oikein hyvin, ja sen tehtyämme palasimme rantaan. Matalikossa Topi innostui kuopimaan vettä, Sentti ryhtyi juomaan ja minun piti pitää Pella jatkuvassa liikkeessä, ettei se olisi ruvennut piehtaroimaan. Aikansa pelleiltyään hevoset lähtivät huomattavasti rauhoittuneina kotimatkalle, peräkanaa Sentti edellä ja Pella peränpitäjänä. Vaihdoimme kesän kuulumisia, juttelimme niitä näitä ja mietimme syksyä. Se ei tosiasiassa ollut enää kaukana. Mutta vähät siitä – päätimme nauttia kesästä niin kauan kuin sitä olisi jäljellä. Fiia 63 HM
|
|
|
Post by Anne on Sept 6, 2010 10:48:55 GMT 2
Fiia ja Pella maastoestekurssilla, lauantaiaamun tunnilla minimaastoesteradalla.Spessu Fiialle maastoestekurssille osallistumisesta ja olisko se jo 2,5 vuoden hoitotaipaleesta! =)
|
|
|
Post by Fiia on Sept 11, 2010 18:51:09 GMT 2
Kiitos Anne! Ihana! Maastoestekurssi 10. syyskuuta 2010 Ilta oli jo alkanut hämärtyä. Ilma tuoksui syksylle ja sateelle, hevoset olivat herkkiä ja varovaisia, ratsastajat jännittyneitä ja innoissaan. Olimme Annen maastoestekurssiporukan kanssa suuntaamassa sänkipellolle ensimmäisen illan treeniin. Me kurssilaiset – minä, Loviisa, Lynn, Pipsa, Maiss ja Sara – olimme saapuneet tallille neljän kieppeillä, majoittuneet toiseen leirimökkiin, joka tuoksui kesälle, heinälle ja auringolle, ja laittaneet hevosemme valmiiksi hyvissä ajoin ennen viittä. Sitten treffasimme tallipihalla ja lähdimme yhtenä letkana kohti sänkkäriä. Pella pureskeli kuolainta, värähteli kuunnellessaan metsän ääniä ja vilkuili vähän väliä taakseen varmistaakseen, että shettikset ja Aksu olivat yhä mukana. Pipsa ja jonoa johtava Lynni keskustelivat matalalla äänellä keskenään, poniporukka takanamme kikatteli hermostuneisuutta naurussaan. Minä olin vaipunut ajatuksiini. Olisi ihana päästä pitkästä aikaa maastoesteille ja vieläpä Annen ohjauksessa, mutta oman osansa kurssiin toi myös tallilla ihanan porukan kanssa yöpyminen. Se oli vähän kuin leiri. Syksyisen ihana minileiri. Usva tanssi pellolla ja hevoset allamme, kun saavuimme perille ja suuntasimme leveänä rintamana Annen luo. - Ravia ja laukkaa itsenäisesti, pysykää selässä, Anne huikkasi muitta mutkitta. Levittäydyimme pellolle. Ehdin nähdä Aksun ponnistelevan päästäkseen Saran alta karkuun ja Siken painavan pohkeenväistöä yhdestä pellonnurkasta poispäin, mutta päätin sitten keskittyä omaan ratsuuni täysiaikaisesti. Vaikka Pella oli pomminvarma maastoratsu, tasainen ja pehmeäliikkeinen, se innostui kovasti päästessään täyteen vauhtiin sänkipellolla eikä minulla ollut todellakaan aikaa huomioida mitään muuta kuin poni. Ravasin ja laukkasin ympäri peltoa, tein paljon siirtymisiä ja temponmuutoksia ja hain kaikin voimin hevosta kuulolle. Se taivutti kaulaansa, pärski ja puhisi, ja painoi menemään tavallista lennokkaammin askelin. Se lämpeni ja pehmeni kierros kierrokselta, ja kun Anne kutsui meidät luokseen, se oli oikein hyvän tuntuinen. Tehtävänä oli ylittää maassa olevat tukit ravissa. Kuulosti helpolta, mutta käytännössä se oli huomattavasti vaikeampaa. Pella pomppasi johdonmukaisesti laukalle tukkien kohdalle ja laukkasi rytmikkäästi niiden yli, vaikka yritin tehdä aktiivisesti pidätteitä. Anne raivosi jokaiselle vuoron perään ravin säilyttämisestä ja lopulta minäkin onnistuin ravuuttamaan Pellan tukkien yli, vaikka työtä se vaati. Tämän jälkeen lisäsimme mukaan talo- ja risuesteen. Tamma ravasi tahdikkaasti tukit ja sinkosi sitten vauhdikkaaseen laukkaan – tullen kaikeksi onneksi pidätteistä takaisin hallintaan – ja hyppäsi pyöreänä kuin pieni harmaapantteri esteiden yli. Se ei katsellut vieraampia esteitä ollenkaan eikä kysellyt, mennäänkö vai ei, vaan se pisteli reipasta vauhtia menemään ja hoiti homman kotiin. Poni sai kierros kierrokselta vauhtia pois, mutta energiaa takaosaan lisää, ja pomppi onnellisena esteiden yli. Minun tehtäväni oli naurettavan helppo – piti pitää hevonen ohjan ja pohkeen välissä, istua alhaalla välttääkseni työntämästä sitä hyppyyn ja myödätä reilusti, kun Pella lähti ponnistamaan. Esteiden jälkeen se nakkeli muutamia ilopukkeja, mutta kuunteli kyllä pidätteitä eikä lähtenyt viemään pitkin peltoja, minun onnekseni. Annen nähtyä tarpeeksi loppuverryttelimme hevoset. Yritin saada Pellan rentoutumaan – se oli kiihtynyt hypätessä yllättävän paljon – ja myötäämään eteen-alas, tein muutamia siirtymisiä ja taivuttelin sitä ympyrällä. Ravit ravattuamme ratsastimme hevoset autolle loimitukseen ja lähdimme sitten leppoisassa käynnissä tallia kohden. Mieli oli korkealla, mutta väsytti ja kylmäkin hiipi lihaksiin. Sauna ja iltapala tekisivät kyllä hyvää, mutta sitä ennen meillä oli vielä hevoset hoidettavana. Ja hyvän hoidon ne olivatkin ansainneet! Fiia 64 HM
|
|
|
Post by Fiia on Oct 9, 2010 12:41:32 GMT 2
LSH 25. syyskuuta 2010
Pella nuokkuu vieressäni vähät välittämättä raviradan tungoksesta. Vaikka ohjelma on vasta alkamassa ja talutusporukka odottelee vielä rahastaja-Lynniä, paikalla on jo yllättävän paljon porukkaa. Vanhat papparaiset nojailevat raviradan aitaan ja kommentoivat radalla lämmitteleviä hevosia asiantuntevasti, lapsiperheet seilaavat ympäri tapahtuma-aluetta pitäen huomattavan paljon meteliä ja esimurrosikäiset tytöt seuraavat laumoina näyttelyihin valmistautuvia hevosia kamerat valmiina. Lynn kirmaa paikalle vaaleat hiukset hulmuten ja ottaa asiakaspalveluhymyn kääntyessään ensimmäisten asiakkaiden puoleen. Maiss jännittyneen mutta aina ystävällisen Pampun kanssa sekä Veronica ison ja muhkean Alman kera pääsevät ensimmäisenä tositoimiin. Minun ja Aimienkaan ei tarvitse kauaa odotella, kun Lynn ottaa maksun kahdelta tytöltä ja ohjaa heidät luoksemme. Pieni ja siro tummatukkainen tyttö hymyilee arasti. Nostan hänet ongelmitta kyytiin ja käännän Pellan Tiian perään. Taivallamme pikkulenkkiä hitaasti ja rauhallisesti. Tyttö ei juuri juttele, pitää vain harjasta kiinni, istuu selkä suorana ja nauttii tasaisesta kyydistä. Näen hänessä selkeää kouluratsastaja-ainesta. Saateltuamme tytöt vanhempiensa huomaan paikalle pöllähtää kuusihenkinen perhe. Kolme alle kouluikäistä poikaa ja yksi hiukan vanhempi tyttö haluavat pitemmälle lenkille, ja heidän vanhempansa maksavat kuuliaisesti. Lapset riitelevät niin kauan hevosista, että Lynn näkee parhaaksi laittaa heille ratsut pituuden mukaan. Tyttö saa näin Tiian ja pojatkin menevät valittamatta hevosten luokse. Toiseksi pienin poika hyppelehtii Pellan luokse ja silittää sen turpaa. Tamma puhaltaa lämmintä ilmaa lapsen kasvoille ja saa tämän kikattamaan. Punttaan pojan kyytiin. - Tämän ponin nimi on Pella, esittelen ratsun pojalle ja taputan hoitohevoseni kaulaa. – Mikäs sun nimi on? - Henkka, lapsi sanoo topakasti ja rypistää keskittyneesti kulmiaan, kun lähdemme liikkeelle. Hän puristaa polvilla satulaa ja käsillä satulaa. - Pella on ihan rauhallinen, istut vaan rennosti siellä, ei tarvitse jännittää, kerron. Poika rentouttaa itsensä välittömästi ja mulkaisee minua: - En minä jännitä! Päivä kuluu mukavasti tyttöjen ja talutettavien kanssa jutellen. Osa lapsista on rauhallisia ja ihanteellisia talutettavia, osa juttelee reippaasti ja ratsastaa jännittämättä, osa pelkää ja haluaa vanhempansa mukaan, osa tappelee jatkuvasti hevosista ja haluaa mennä lujempaa. Välillä talutuksessa on hiljaisempia hetkiä, jolloin ehdimme haukata leipää ja juoda jotakin, välillä taas tulijoita on jonoiksi saakka. Suurempia ongelmia ei synny, kukaan ei tipahda, lapset eivät itke, hevoset käyttäytyvät moitteettomasti ja taluttajilla on kivaa. Illan viimeisenä talutettavana minulla on jo hiukan taitavampi, kolmosluokkalainen Leija-tyttö, joka ratsastaa Seppeleessä alkeistunnilla viikoittain. Hänen isänsä on haluton maksamaan talutuksesta, kun tyttö pärjäisi itsenäisestikin kentällä, mutta loppujen lopuksi Leija saa kinuttua luvan lähteä käymään pidemmän lenkin Pellalla. Hän ottaa omatoimisesti ohjat käteen ja ratsastaa kuin tunnilla ikään. Kävelemme reippaasti lenkin, ja kun Leija on taputellut Pellaa tarpeeksi kiitokseksi, lopetamme talutusratsastuksen siltä päivältä. Lynn livistää kokoustamaan Artsin ja Annen kanssa meidän muiden hoitaessa hevoset väliaikaistarhaan heinää syömään. Minä lähden ensin moikkaamaan Svantea ja sitten vaihtamaan vaatteet – illan aktiviteetit odottavat! Maastoestekurssi 11. syyskuuta 2010 Fiia 65 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 21, 2010 12:30:19 GMT 2
19. marraskuuta 2010
Maailman kaunein pieni harmaa. Maailman herttaisen poni. Maailman ystävällisin sielu, maailman tärkein ystävä. Ja minä olin luopumassa siitä. Antamassa kaiken sen, mitä meillä oli ollut, pois. Noin vain. Päätös ei ollut syntynyt hetken mielijohteesta. Olin jo pidemmän aikaa miettinyt, pitäisikö minun jättää Pella hiukan innokkaampiin käsiin ja lähteä etsimään haasteita muualta. Ei se ollut sitä, ettenkö rakastaisi russtammaa ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Tunsin vain epämiellyttävästi meneväni sieltä, missä aita oli matalin. Minä, impulsiivinen tuulellakävijä, joka oli aina etsinyt vaikeuksia ja ongelmia ratkaistavaksi, olin hoitanut yli kaksi ja puoli vuotta maailman kilteintä ja suloisinta ponia. Eihän siinä ollut mitään väärää. Minusta vain oli alkanut tuntumaan, että minun pitäisi poistua ainaiselta mukavuusalueelta ja kokeilla, saisinko uutta virtaa hevosharrastukseen sen ulkopuolelta. Ja sitten tulivat uudet hevoset saaden tallin ilmapiirin muuttumaan hetkessä sähköisemmäksi; uskomattoman tyylikäs nuorikko Bonnie, josta joku onnekas saisi itselleen puolet. Huikean iso ja huikean hieno ruotsalainen Laila. Tiikerinkirjava rauhallisen oloinen Reino. Ja Elmo, elämään hiukan pessimistisen oloisella asenteella suhtautuva newforest – poni, jollaisen tapaamisesta olin aina haaveillut. Tumma ruuna oli saanut mahassa velloneet epämääräiset päättämättömyyden tunteet järjestäytymään. Hoitajahakujen tullessa jätin hakemuksen Elmon hoitajanpestiä varten ja tein samalla yhden elämäni isoimmista ja kipeimmistä päätöksistä – päätöksen jättää Pella ja jatkaa matkaa, kävi miten kävi. Mihin suuntaan sitä matkaa sitten jatkaisin, se selviäisi vasta myöhemmin. Tuttu heinän, purun ja ponin tuoksu tervehti minua samaan tapaan kuin tuhat kertaa aikaisemminkin astuessani aittaan. Wear huikkasi tervehdyksensä Taigan karsinasta ja Pella hörähti pureskellen samalla hajamielisesti heinätuppoa. Painoin otsani tamman otsaa vasten ja puhalsin ilmat keuhkoistani sen turvalle. Se puhalsi takaisin. Minulla oli kumman lopullinen olo. Vaikka minä luovuinkin Pellan hoitajanpaikasta, eihän se tarkoittanut, että olisin luopunut Seppeleestä kokonaan. Minulla oli täällä yhä ihania ystäviä ja mahdollisuus käydä tunneilla. Eihän se ollut ihan sama asia kuin niin sanottuun sisäpiiriin kuuluminen, mutta kuitenkin. Minä voisin poiketa tervehtimässä pientä harmaata vaikka joka ilta, jos haluaisin. Se ei vain ollut enää minun hoidettavanani. Joku toinen seppeleläinen saattaisi vaikka jo huomenna saada tietää, että hänet oli valittu Pellan hoitajaksi. Se joku tarttuisi varmasti innoissaan toimeen ja huolehtisi Pellasta yhtä tarkasti kuin minä, ellei tarkemminkin. Heistä tulisi varmasti ajan mittaan erottamaton parivaljakko, sellainen, jollaisen toisen osapuoli olin aina halunnut olla. Olin hetken ajan ollutkin. Pella oli jo hyvää vauhtia muuttumassa jääkarhuksi. Työnsin kohmeiset sormeni sen karvojen joukkoon ja lämmittelin niitä hetken, kunnes päätin tarttua toimeen ja ryhdyin harjaamaan sitä. Talvikaudesta oli toki se hyöty, että hevoset pysyivät melko puhtaina ja usein myös aika kuivinakin, mikä taas helpotti hoitajien työtä huomattavasti. Ajankulukseni selvittelin paksun mustan hännän sormin, takku kerrallaan. Olin juuri lähdössä hakemaan varusteita ison tallin puolelta, kun aitan ovi aukesi ja Josefiina työntyi sisään Pellan satula käsissään. - Ai, moi! hän tervehti kuulostaen hiukan yllättyneeltä. En suoranaisesti ollut maininnut kenellekään, että tulisin tänään. - Moi, vastasin hymyyn. - Sä varmaan voit satuloida sen? Sillä menee tossa jatkoykkösellä yksi Emma, ei tarvitse taluttaa, mutta jos katsot että pääsevät lähtemään täältä ajoissa maneesiin? - Toki, nyökkäsin ja otin blondin tarjoamat varusteet. Josefiina hymyili lämpimästi ja kääntyi sitten lähteäkseen. Minä satuloin Pellan hitaasti vapisevin sormin. Pujotin kuolaimet sen suuhun ja taitoin korvat yksi kerrallaan niskahihnan ali. Pikkuruinen mutta jämäkkä Emma-tyttö saapui paikalle juuri, kun olin saanut soljet kiinni. Seisoimme hetken hiljaisuuden vallitessa, tyttö karsinaa vastapäätä ja minä toinen käsi Pellan kaulalla, kunnes kellon viisari värähti. - Se on viittä vaille, te voitte varmaan lähteä, totesin ja annoin ponin ohjat Emmalle. Jäin seisomaan kynnykselle, kun tyttö ja poni lähtivät kävelemään kohti maneesia. Ilta oli jo hyvää vauhtia pimenemässä ja lunta sateli hiljakseen, isoina kosteina tassuina. Pella käveli pitkin askelin korvat hörössä. Se oli taas innoissaan työnteosta. Seisoin liikahtamatta katsoen noiden kahden matkaa, kunnes he kääntyivät kulman taakse. Silmissä kirvelsi. Vedin syvään henkeä ja käännyin. Suljin aitan oven takanani ja jätin samalla taakseni ison ajanjakson elämässäni. Pellan ajanjakson. Fiia
|
|
Jenla
Uusi ihmettelijä
Posts: 8
|
Post by Jenla on Dec 10, 2010 12:34:50 GMT 2
Huom. Caró = Jenla
Ensitapaaminen
Minua jännitti. Aivan älyttömästi. En ollut tavannut Pellaa koskaan. Vielä. Olin toki nähnyt siitä kuvia sekä kuullut paljon juttuja siitä. Kuulemani mukaan se oli hupsu, kiltti pallero, jolla oli potentiaalia esteille. Pian saavuinkin Seppeleen pihalle. Paikka oli hulvattoman suuri, varsinkin kun toinen talli jolla käyn oli pientalli. Astuin ovesta sisään.
Minua vastaan käveli nuori, vaaleaverikkö nainen. Mielsin hänet Josefiinaksi, ja arvaukseni osui oikeaan. -Hei! nainen sanoi. -Olet varmaan Jenla? -K-kyllä, takeltelin. Tietysti minua jännitti, varsinkin kun olin varmaan kaksi viikkoa hoitajahaun jälkeen tullut tänne. -Hyvä! Odottelimmekin sinua jo, milloin tulisit. Pellan löydät aitasta, Josefiina sanoi. -Selvä, vastasin selvästi reippaammin. Josefiina kääntyi ja lähti tallin toimistolle päin. Huomasin pian suuren naulakon, joka pullotti riimunnaruja. Lähdin ovi kolisten aitalle päin. -Njaa, Pellan karsinan pitäisi olla tämä oikeanpuoleinen, mietin. Osuin taas oikeaan. Hyvin, hyvin karvainen poni katsoi minua tuuhean otsatukan alta. Menin sen viereen, ja Pella katseli minua edelleen kiinnostuneena. Laskin käteni Pellan lavalle ja silitin sitä. -Hei, kuiskasin sille. Poni haisteli taskujani. -Oletkin näköjään tottunut että taskut pullottavat ruokaa? Hymähdin. Rapsuttelin Pellaa hetken. Katselin sitä ja se minua. Aivan kuin olisimme tutustuneet telepaattisesti. Huomasin, että aitta oli mukavan lämmin. Päätin harjata Pellan siellä. Menin ulos aitasta, ja huomasin, että yhä enemmän ihmisiä lappasi tallin ja kentän välillä. Ja hevosia myös, tietenkin. Jätin narun oven viereiseen koukkuun. En aikonut ratsastaa tänään, sillä halusin tutustua kunnolla. Olin ajatellut jos menisimme metsään käyskentelemään. Lappasin sisään talliin ja massin suoraan varustehuoneeseen. Siellä olikin hylly täynnä harjakoreja. etsin korin, jossa oli Pellan nimi, nappasin sen kainalooni ja marssin takaisin aittaan. Matkalla törmäsin melkein Alexiin. -Anteeksi, huikkasin nopeasti ja jatkoin nolostuneena matkaani.
Aitassa Pella oli edelleen samassa kohdassa kuin missä ennen. Laskin korin maahan ja nappasin pölyharjan. Aloin sukimaan isoja vetoja Pellan karvan myönteisesti. Poni rentoutui. Pölyharjan jälkeen harjasin tärkeimmät kohdat dandyllä ja rapsuttelin vielä pääharjalla hiukan rapaa pois Pellan poskesta. Keräsin heinänkorret sen hännästä pois ja silitin tammaa lautasille. Keräsin harjat takaisin koriin ja puhdistin vielä Pellan kaviot ihanista, loistavista ja maailman tärkeimmistä asioista; tiernoista. Onneksi matkaan oli tarttunut tiernavasara, ja elämä helpottui huomattavasti. Siirsin harjakorin syrjään, ettei Pella tallaisi sitä. Nappasin narun oven vierestä ja napsautin lukon kiinni Pellan päitsiin. Pujahdimme ulos ovesta.
Vastaani käveli Ros. Häneen sentään en törmännyt! Huikkasin hei hänelle, koska halusin luoda kaikille hyvän ensivaikutelman. Pella laahautui raukean näköisenä perässäni. Siltä ilmeisesti jäi kauneusunet kesken. Jatkoimme matkaamme rauhalliselle tielle, joka lähti Liekkijärvelle päin. Sinne asti en minkään kävellen jaksasi talsia, joten päädyimme menemään pari tienhaaraa eteenpäin tallista. Luonto tuntui pysähtyneen näin talvella. Joulukin oli tulossa. Ei linnunlaulua, ei lempeää kesätuulen laulua. Ainut ääni, jonka kuulin, tuli kuivuneesta sireenipuskasta, jossa talitintit keräsivät mahdollisia ruokapaloja kuivuneista kukista. Hetken päästä hoputin Pellan raviin, ettei poni tylsistyisi ja minä jäätyisi. Hölkkäsimme hetken tietä pitkin, jonka jälkeen hiljensimme. Meinasimme jo kääntyä takaisin, kunnes näin paljon kävellyn polun. Tiesin, että se menisi Seppeleeseen vievälle tielle, mutten tiennyt kuinka pitkä polku oli. Vilkaisin kännykkäni kello. ''Yksi'' mietin. Ehtisin hyvin kiertää reitin ennekuin tulisi pimeä. Ei polku nyt niin pitkä voinut olla. Käännyimme polulle.
Tiesin, että Pella oli luotettavan rauhallinen. Kävelin sen edellä. Jos poni säikähtäisi, jäisin sen alle. Mutta Pella ei säikähtäisi. Kävelin kuintekin varalta hiukan sivulla. Olimme kävelleet jo vartin, kun Pella pysähtyi, eikä liikkunut. -Mitä nyt, tyttö? kysyin siltä. En nähnyt tai kuullut mitään ympärillämme. Tamma värisi. -Hyvänen aika! Pelkäät oikeasti jotain paljon! En saanut tammaa liikkumaan. Sitten keksin. Tamma oli perso ruualle. Yletin juuri ja juuri kurottamaan havunoksan. Vaikka tietysti tuskin Pella olisi mihinkään lähtenyt vaikka olisi irtikin päästänyt. Houkuttelin Pellaa kuusenoksalla. Ensin tamma epäröi, mutta lähti lopulta perääni. Annoin palasen oksasta Pellalle ja jatkoimme matkaa.
Puolen tunnin kuluttua olimme vihdoin taas kärrytiellä. Huomasin tien olevan hyvin tuttu. Siitä olisi enää viiden minuutin kävelymatka tallille. Palasin taas Pellan pään vierelle kävelemään. Sitten ravasimme taas, sillä mettäpolulla olimme joutuneet kävelemään koko ajan koska lumen alla oli ollut paljon juuria. Jaksoimme juosta pitkän matkan. Loppumatkan kävelimme.
Vein Pellan suoraan aittaan, sillä se oli tarpeeksi lämmin kuivattelemiseen. Hilla ja Taiga olivat jo ulkona. Otin ponilta kokonaan päitset pois. Hain nopeasti Pellan huovan varustehuoneesta, ja vein samalla myös harjat. Palasin aittaan ja huiskautin huovan pellan päälle. Onneksi huopa oli reilun kokoinen, sillä olin unohtanut ottaa kaksi. Menin sisälle talliin, sillä halusin tutustua muihin tallilaisiin. Kiipesin portaita yläkertaan ja oleskeluhuoneessa lämmittelikin monia tyttöjä kaakao- ja kahvikupin ääressä. Kaadoin kahvia itselleni ja liityin mukaan keskusteluun. Menin jo kahdenkymmenen minuutin päästä katsomaan, oliko Pella jo kuiva, sillä eihän poni ollut edes kunnolla hionnut. Kiepaisin huovan pois sen päältä ja jätin väliseinän päälle. Otin narun ja raahasin Pellan tarhaan. Tarhassa taputin tammaa. Pella oli hyvin, hyvin kiltti. Olin napannut rehuhuoneesta kuivan leivän kannikan, ja tarjosin sen Pellalle. Tamma hotkaisi sen heti. Taputin sitä vielä kerran ja palautin tavarat paikoilleen. En halunnut lähteä vielä, joten palasin oleskelutilaan jutustelemaan muiden kanssa.
|
|