|
Post by Pihla on Feb 14, 2015 10:03:58 GMT 2
Ystävänpäivä lauantai 14.2.2015 Olin suunnitellut kaiken laista ystävänpäiväksi, joka tulikin lopulta liian äkkiä. Listallani oli ollut tehtävinä suklaakeksien leipominen, korttien tekeminen ja salaisen ystävän muistaminen, joka oli mahtava idea Annelta. Korttien teko oli hankalampaa kuin muistinkaan. Hain kortteihin inspiraatiota katselemalla kännykälläni netistä kuvia. Niistä ei tuntunut olevan apua ja lopulta jokaiseen korttiin päätyi edes hiukan saajien hoidokkejaan muistuttava hevosen tapainen olio. Keksit olivatkin helpompi osio. Suklaakeksejä tuli monta pellillistä, koska varauduin silloin moneen syöjään. Kävelin tallia kohti käsissäni keksit sisältävä kori. Pujahdin hyvin nopeasti tallin lämpöön ja kiiruhdin suorinta tietä hoitajien huoneeseen. Siellä olikin todella paljon porukkaa, kuten olinkin arvannut. ”Pihla! Hyvää ystävänpäivää!” kuului ensimmäinen huudahdus Claran suusta. Blondi kiiruhti halaamaan minua ja kysyi sitten lupaa ottaa keksejä. ”Juu, tännehän nämä leivoinkin,” naurahdin. Muutkin alkoivat pikkuhiljaa huomata minut ja kävivät vuorotellen halaamassa. Samalla suurin osa nappasi mukaansa keksin. ”Nää on tosi hyviä!” Britta huudahti mutustaen samalla keksiään. En tiedä, olivatko keksit oikeasti niin hyviä, mutta kaupaksi ne ainakin menivät. Jätin keksikorin pöydälle ja kirjoitin pikaisesti lapun, jossa luki isoilla kirjaimilla ”SAA OTTAA <3 – PIHLA”. Korttinikin ehdin jakaa hoitajien huoneessa, koska kaikki paikalla olijat olivat siellä. Itse sain takaisin muutamia kortteja. Ymmärsin, etteivät kaikki jaksaneet tehdä kaikille kortteja. En itsekään olisi jaksanut, mutta pakottauduin väsäämään kortit vaikka puolikuolleena. Itse asiassa niin teinkin, keskiyön paikkeilla. Harmikseni Pella ei ollut karsinassaan. Nappasin riimunarun olalle ja lähdin laitumia kohti. Siellä seisoi tuttu karvakasa syömässä. Huutelin muutaman kerran Pellaa. Harmaapeitteinen ponini lähti laiskasti porttia kohti ja saapui hitaasti luokseni. Pujahdin aitojen välistä sisäpuolelle ja otin Pellan riimusta kiinni. Talutus saattoi alkaa. Pella seurasi minua yhtä hienosti kuin ennenkin. Harjasin Pellan läpikotaisin kumisualla ja sain maahan kiitettävän kasan karvaa. Karvanlähtöaika alkoi pikkuhiljaa lähestyä. Saatoin vain kauhulla odotella, kun Pella irrottaisi tosissaan karvojaan. Nyt homma oli vielä helppoa! Perusteellisen puunaamisen jälkeen otin Pellan itselleni riimunarun päähän. Halusin mennä rämpimään lumiselle pellolle Pellan kanssa rasittamatta ponia hirveästi. Kyseessä oli kuitenkin jo niin vanha poni ja itsellenikin teki hyvää päästä liikkumaan kunnolla. Lähdimme matkaan kahdestaan. Hetken kuluttua takaani kuului kuitenkin raviaskeleita. Huomasin Lunan ja Humun. ”Moikka! Mihin oot matkalla?” kysyin heti iloisesti. ”Aattelin kiertää lenkin ilman satulaa,” Luna vastasi. ”Mä aattelin viedä Pellan lumihankeen, tuutko mukaan?” kysyin. Luna mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten: ”Ei mulla parempaakaan tekemistä ole!” Niin lähdimme jatkamaan matkaa Lunan ja Humun rinnalla. Pian pääsimme matkamme päähän, pellolle, jossa oli melko syvä lumihanki. Koitin ensin itse, kuinka paljon pellolle upposi. Upposin vain noin kymmenen senttiä. Se oli hyvä määrä ja vedin Pellankin hangelle. Tamma kuitenkin upposi hiukan minua enemmän, mutta se ei näyttänyt menoa haittaavan. Humu seurasi kiltisti Pellaa ja pian me kaikki olimme hangella. Aloin kävelyttää Pellaa ympäri peltoa. Tamma seurasi minua korvat höröllä ja otti väliin jopa pari raviaskeltakin. ”Onpas hauskaa!” Luna huudahti ja ravasi Humulla pienen pätkän. Vanhat mammatammat olivat aivan innoissaan molemmat. Pella yritti jopa lähteä Humun peräänkin. Sain huomauttaa pari kertaa olemassa olostani näppäämällä riimunarusta hiukan kovemmin. Molemmat hevoset olivat jo niin vanhoja, ettemme viitsineet olla pellolla kovin kauaa, vaan lähdimme nopeasti jatkamaan matkaa polulle. Luna käänsi Humun eri suuntaan kuin minä ja sanoi tekevänsä vielä pienen lenkin. Itselleni riitti matka takaisin tallille. Alkoi jo hämärtää hiukan, kun saavuimme tallipihaan. Päästin Pellan takaisin omaan karsinaansa ja palautin riimunarun paikoilleen. Hoitajan tehtäväni oli suoritettua ja ystävänpäivä vietetty parhaalla mahdollisella tavalla! Pihla & Pella 58HM
|
|
|
Post by Pihla on Feb 21, 2015 9:13:02 GMT 2
Pellan näkökulmasta lauantai 21.2.2015 Taas se sama ruskeahiuksinen tyttö lähestyi valkoista aitaa. Hän keskeytti aina ruokailuni, niin myös tällä kertaa. En kuitenkaan vihannut häntä. Olihan Pihla sentään minulle jo tuttu ihminen ja olin jopa oppinut hänen nimensäkin muilta ihmisiltä. Tuttu huuto kulkeutui tuulen mukana korviini. Höristin korviani ja hörähdin lempeän vastauksen. Lähdin kävelemään Pihlaa kohti. Hän jaksoi seisoa portilla odottamassa. Kävelin rauhallisen varmaa vauhtia porttia kohti ja pysähdyin vähän ennen aitaa. Pihla pujahti luokseni aitojen sisäpuolelle. Minut laitettiin kiinni naruun ja hoitajani lähti vetämään minua perässään kotiani kohti. Sää oli melko lämmin, joten jäimme pihalle. Pihla vaihtoi narun, josta oli vetänyt minua toiseen naruun. Jäin odottamaan pihaan, kun tyttö hävisi jonnekin. Tiesin hänen hakevan jotain harjausvälineitä, niin kuin aina. Arvaukseni osui jälleen oikeaan. Onneksi hoitaja oli tullut, koska irtokarvat kutittivat inhottavasti nahkaani. Harja kävi läpi miltei jokaisen paikan. Pihla jaksoi harjata karvojani vaikka kuinka kauan. Lopuksi hän totesikin olevansa suu täynnä karvojani. Toinen tyttö naapurini kotona naurahti hoitajalleni. Taas Pihla katosi johonkin. Hänellä kestikin todella kauan ja aloin jo hiukan huolestua, kunnes hän ilmestyi tallista. Odotin pääseväni rauhalliselle maastolenkille, mutta Pihlalla ei ollutkaan mukanaan satulani. Hän kantoi minulle jo tuttuja valjaita, joihin liittyi yleensä pitkät liinat, joilla minua ohjattiin. Homma oli paljon kivempaa kuin tylsä hallissa pyöriminen. En nähnyt kyseisessä pyörimisessä mitään hienoa, mutta Pihla oli toista mieltä. Annoin hoitajani laittaa kaikki tarvittavat asiat selkääni. Lopulta suuhuni tungettiin rautapalat ja korvieni taakse tuli inhottavasti kutittava hihna. En kuitenkaan valittanut, koska minua ei varsinaisesti sattunut. Rautapalat tuntuivat silti ikävältä. Pihla sentään lämmitti ne valmiiksi. Olin kuullut, että joskus eräälle tallin hevoselle oli laitettu kylmät rautapalat suuhun! Menimme kuitenkin suureen halliin, jossa oli muitakin tallin hevosia. Minä olin heidän joukossaan se sama vanha poni, kuin aina ennenkin. Minua silti kunnioitettiin. Olinhan saavuttanut jo kunnioitettavan iänkin ja olin silti täysin voimissani! Ajatukseni keskeytti Pihla. Takaani kuului tuttu maiskautus ja takapuoleni päällä tuntui hellä pamautus, liikkeelle lähtö pyyntö. Lähdin heti kävelemään eteenpäin. Pihla pyysi minua pysymään hiukan kauempana seinästä, jotta seinän vieressä kulkevat pääsivät ohitsemme seinän puolelta. Sain kulkea melko kauan pää alhaalla. Sitten Pihla alkoi ohjata minua pyörimään hänen ympärillään. Inhosi pyörimistä, joten päätin pysähtyä kesken kaiken. Miltei saman tien tunsin taas takapuoleni päällä hellän pamahduksen. Pihla ei antanut minun laiskotella. Hän pitikin minua todella kauan pyörimässä ja minun piti jopa hölkätä! Pian sain vaihtaa suuntaa ja parin ympyrän jälkeen pääsin taas kulkemaan normaalia reittiä. Pihla pyysi minua pysähtymään pari kertaa. Se sopi minulle mainiosti. Pysähdyksissä sai levähtää aina hetken. Aikamme pyörittyämme Pihla ohjasi minut pihalle ja kävelytti minut kotiini. Siellä hän alkoi purkaa yltäni välineitä. Työni oli siis suoritettu! Hetken kuluttua Pihla katosi ja sain syventyä heinien syömiseen. Pihla kuitenkin palasi pian, mutta hänellä oli mukanaan herkkuja minulle. Runsain taputuksin minulle syötettiin herkut. Kyllä kelpasi olla poni! Pihla & Pella 59HM
|
|
|
Post by Pihla on Mar 1, 2015 11:16:15 GMT 2
Serkku tallilla sunnuntai 1.3.2015 Serkkuni Milla istui takapenkillä kanssani ja tähysti autosta maisemia, nenä ikkunalasissa kiinni. ”Koska me ollaan perillä?” Milla kyseli, jo viidennen kerran. ”Ihan kohta,” vastasin taas kerran. Nyt matkaa oli tosiaan enää vähän aikaa. ”Tuola menee heppa!” Milla kiljaisi viimein nähdessään tallin. ”Juu, niin menee,” vastasin tyynesti. Auto kurvasi tallin parkkipaikalle ja pysähtyi lopulta. Milla avasi salamannopeasti oven auki. ”Pärjäättehän te varmasti? Soita jos tulee jotain!” tätini huolehti. Nyökyttelin hänelle päätäni: ”Kyllä me pärjätään. Odota vähän Milla!” Nousin ulos autosta ja kiiruhdin Millan perään. Milla oli täyttänyt yhdeksän vuotta, mutta edelleen hän oli yhtä rasittava. Olin luvannut ottaa hänet kanssani tallille ikään kuin syntymäpäivälahjaksi. Kaduin sitä jo heti aitalle saapuessamme. Milla suunnisti heti ensimmäisenä tallin ovelle: ”Mennäänkö jo sisälle?” ”Itse asiassa Pella asuu täällä, aitassa,” selitin pikaisesti ja osoitin karsinaa. Milla innostui ja juoksi ovelle: ”Eihän se ole täällä?” Mieleni teki lyödä käsi silmille myötähäpeästä, vastasin kuitenkin rauhallisesti: ”Se pitää hakea laitumelta, mutta ethän juokse? Hevoset voivat säikähtää.” Seuraavana ohjasin Millan mukaani hakemaan Pellaa. Ojensin riimunarun Millalle. Pella oli sen verran kiltti, että uskalsin serkkunikin taluttaa ponia. ”Onhan se tuola?” Milla uteli ja osoitti ensimmäistä vastaan tulevaa tarhaa. ”Ei, meidän pitää jatkaa vielä eteenpäin, tuonne,” selitin ja osoitin Pellan laidunta. Milla alkoi heti kiiruhtaa poneja kohti. Onneksi hän ei nyt juossut. ”Odota vähän! Jää portille, äläkä mene ponien sekaan!” komensin. Onnekseni Milla totteli. Hetken kuluttua avasin portin hänelle ja pääsimme tarhan sisäpuolelle. Milla kiiruhti ensimmäisen ponin luokse, joka sattui olemaan Siiri: ”Oi kun ihana! Saanhan mä ratsastaa tällä?” ”Se on kyllä söpö, mutta Pella on vielä suloisempi,” naurahdin ja suljin portin. Aloin etsiä Pellaa katseellani. Se löytyikin nopeasti, kauempaa heinäkasalta. Aloin huutaa tamman nimeä. Saman tien se lähtikin kävelemään meitä kohti. ”Tunnistaako se todella oman nimensä?” Milla ihmetteli. ”Jep, tunnistaa se,” sanoin hymyillen. Pella pysähtyi taas vähän matkan päähän meistä. Milla hypähti tamman luokse. Pella ei edes säpsähtänyt äkillistä liikettä. Joku muu olisi saattanut siinä tilanteessa vaikka potkasta Millaa. ”Ole vähän varovaisempi, ettei ponit säiky. Laitetaan se naru riimuun kiinni, niin voidaan mennä aitalle,” selitin. Milla kiskoi Pellaa perässään. Onneksi Pella oli hitaampi, eikä lähtenyt ravaamaan Millan perässä. Naurahdin tamman ilmeelle, kun se katsoi taaksepäin minuun ikään kuin kysyen ”mihin mä nyt joudun”. Suljin portin ja kävelin sitten Millan vierelle. Opastin hänelle oikeanlaisen talutustyylin. Pian saavuimme tallipihaan. Milla talutti Pellan oikeaoppisesti karsinaan ja päästi tamman siellä irti, täsmälleen ohjeitteni mukaisesti. ”Hyvä! Nyt mennään hakemaan harjoja,” selitin ja otin vastaan Millan ojentaman riimunarun. Pääsimme vihdoin talliin, jossa Milla kävi kurkkimassa miltei joka karsinaan matkan varrella: ”Oih, tämä on niin suloinen!” Nyt Millan ihailun kohteena olikin kauniin värinen Windi. ”Se on kyllä nätti,” vastasin naurahtaen. Cella sattui juuri harjaamaan tammaa karsinassa ja selvästikin hymyili meille. Olihan Windi kyllä kehunsa ansainnutkin. Ojensin Millalle harjapakin. Hän kantoi sen selvästikin ylpeänä aitalle. Olihan se aika suuri juttu saada leikkiä päivän hoitajaa. Aitalla autoin Pellan pihaan ja narun päähän kiinni, jotta Milla pystyi aloittamaan harjaamisen. Autoin itsekin serkkuani ja irrotin Pellasta kiitettävän määrän irtokarvaa. Toki karvanlähtökausi ei ollut vielä edes alkanut, joten kovinkaan paljoa karvaa en saanut lähtemään. ”Se on kyllä söpö poni,” Milla sanoi lopulta ja halasi Pellan kaulaa. Hänen kätensä ylettivät juuri ja juuri kietomaan Pellan syleilyynsä. Minun oli pakko hymyillä rakkaalle hoitoponilleni, varmempaa ponia sai etsiä! Lopulta pääsimme aloittamaan varustamisen. Sen päätin hoitaa itse, että aikaa jäisi ratsastamiseenkin. Milla seisoi malttamattomana kypärä päässä sivummalla ja katseli vyön kiristystä. Melko nopeasti sainkin Pellan valmiiksi ja pääsimme lähtemään maneesille. Milla talutti Pellan itse ohjista. Tällä kertaa pyysin häntä olemaan kiskomatta, ettei ponin suuhun satu. Se tehosi. Vihelsin maneesin ovella ja kiskoin sitten painavan oven auki. Maneesissa oli toinenkin ratsukko, Clara ja Walma. Clara tervehti meitä ja jatkoi sitten treeniään. Vasta maneesissa tajusin, ettei minulla ollut riimunarua mukana. Onneksi eräässä nurkassa oli aina varattuna lainanaruja tällaisia tilanteita varten. Nappasin niistä yhden ja kiinnitin sen kuolaimeen. Satulavyön kiristämisen jälkeen laskin jalustimet ja autoin Millaa nousemaan selkään. Hän pääsikin yllättävän ketterästi satulaan. ”Miltä ne jalustimet tuntuu?” kysyin sitten. Milla tuumi hetken ja osoitti vasenta jalustinta. Se oli kyllä paljon pidempi. ”Lyhennänkö mä sitä?” kysyin ja sain vastaukseksi nyökytystä. Milla oli ihmeen hiljainen tällä kertaa, ehkä häntäkin jännitti. Otimme taas lyhyen ravipätkän pitkällä sivulla. Milla osasi jo jonkun verran. Hän yritti jopa keventää ja ohjata Pellaa ravissa itsenäisesti. ”Sähän osaat jo hyvin,” kehuin. Milla alkoi saman tien hymyillä. En kuitenkaan antanut hänen vielä mennä itsenäisesti. Komentelin Millaa tekemään ympärilleni voltteja ja pysähdyksiä. Välillä pyysin häntä pysäyttämään suoraan ravistakin ja lähtemään pysähdyksestä raviin. Pysähdyksen onnistuivat vasta parin käyntiaskeleen jälkeen, mikä oli ihan odotettuakin. Ravilähdöt olivat selvästi Millan juttu. Pohkeet pamahtivat kylkiin ja Pella suorastaan lennähti raviin. Millalla oli sopivan napakka, mutta pehmeä tyyli. Pari kertaa moitin häntä liian kovista pohkeista, mutta ne jäivät loppua kohden pois. Lopputunnista otin riimunarun pois ja vain kävelin Pellan vierellä. Annoin Millan silti ravatakin. Oikeastaan hän olisi pystynyt menemään jo itsekin, mutten sitä vielä tse halunnut. Loppukäynnit Milla meni ihan itse. Annoin hänelle hiukan palautetta ja erehdyin sanomaan lopuksi, että hän voisi mennä jo seuraavalla kerralla enemmän itsenäisesti. Siitäkös Milla innostuikin: ”Voinhan mä tulla tänne jo huomenna uudestaan?” ”Huomenna mä en varmaan tule tänne, mutta katsotaan sitten joskus,” vastasin tyynesti. Milla huokaisi. Olin pilannut hänen ilonsa. Lopulta pyysin hänet keskelle ja jalkautumaan selästä. Milla oli selvästi väsynyt. Hän antoi minun taluttaa Pellan aitalle ja haukotteli matkalla. Välillä mietin, oliko hän todella yhdeksänvuotias. Pihla & Pella 60HM
|
|
|
Post by Pihla on Mar 14, 2015 16:56:50 GMT 2
Pikkuponi pomppaa lauantai 14.3.2015 Päästin Pellan irti maneesiin. Edelliseltä ratsastajalta oli jäänyt puomi paikoilleen. Pella alkoi juoksennella ympäri maneesia ja pari kertaa pomppasi jopa puomin ylitse. Kaivoin nopeasti kännykkäni esille ja nappasin muutamasta hypystä kuvan. Tietenkin kuva oli pakko jakaa sosiaaliseen mediaan! Kyllä se vielä pomppaa #Pella #russponi #Teräsponi Pihla & Pella 61HM
|
|
|
Post by Pihla on Mar 23, 2015 17:33:57 GMT 2
Liikaa pohdintaa sunnuntai 22.3.2015 Ei huvita. Ei ole aikaa. En jaksa. Sää oli lämmennyt huimasti ja ilma oli ollut jo kauan aikaa täydellinen hoitoponin kanssa touhuamiseen. Jostain syystä minua ei huvittanut. Olin monta päivää miettinyt tallille lähtöä ja kokenut ajatuksen vastenmielisenä. Olinko kasvamassa hevosiästä ylitse? Ajatus sinänsä kauhistutti minua. Olin pyhittänyt talliin ja etenkin hoitoponiini suuren osan vapaa-ajasta ja nytkö olin jättämässä kaiken taakseni? Toisaalta en keksinyt mitään parempaakaan tekemistä kotona. Viimein olikin tullut päivä, jolloin päätin raahautua tallille, edes harjaamaan pahimmassa karvanlähdössä olevan hoitoponini. Olihan Pella sen ansainnut. Matkalla alkoi itsesyytös. Tajusin, kuinka huono hoitaja olinkaan! En käynyt joka päivä harjaamassa Pellaa, vaikka tiesin sillä olevan paljon kutittavia irtokarvoja. Tamma olisi ansainnut paremman hoitajan. Jostain syystä ryhdistäydyin sen matkan aikana ja päätin alkaa olemaan taas kunnioitettava hoitaja, joka oikeasti välittää hoidokistaan. Tallille saavuttuani kävin hakemassa ensimmäisenä tuttuun tapaani riimunarun. Aloin miettiä Pellan tarhan portilla lisää asioita. Olinko vain kasvamassa ylitse ponivuosistani? Pitäisikö minun siirtyä hoitamaan isompaa ratsua, jotta voisin oikeasti kehittyä? Samat kysymykset olivat pyörineet päässäni jo kauan. Huusin Pellan nimeä muutaman kerran. Harmaa karvapallo lähti tallustamaan minua kohti. Vilkaisin samaan aikaan viereiseen tarhaan ja näin lauman isompia hevosia, niitä, joilla riitti taitoa ja kapasiteettia. Pella taas oli, no, vain poni. Toisaalta se oli rakkain poni, josta ei noin vain voisi luopua. Talutin Pellaa perässäni aittaa kohti. Tamma oli tavallista innokkaammalla päällä ja se yritti jopa ravata ohitseni. Minua säälitti vierelläni kulkeva poni. Minusta ja Pellasta puhuttiin usein sanalla ”täydellinen kaksikko”. En ansainnut sitä titteliä. Pella ei ansainnut minua. Kuitenkin poni näytti olevan onnellinen saadessaan liikutusta. Maastolenkkimme tekivät tammalle hyvää, mutta jossain kohtaa tuntui, etteivät ne riittäneet minulle. Nostin satulan harmaan karvapeitteen päälle. Pellasta oli lähtenyt todella paljon karvaa, enkä yhtään ihmettele. Sää oli lämmennyt yhtäkkiä todella paljon, joten totta kai se ilmeni karvanlähtönä. Pella näytti nauttivan olostaan jopa silloinkin, kun kiristin satulavyötä. Ei se edes pullistellut yhtään. Laskin jalkani jalustimeen ja ponnistauduin satulaan. Olin päättänyt tehdä taas kerran rennon maastolenkin, niin kuin yleensäkin. Tällä kertaa halusin mennä ihan kahdestaan, jotta saisin selviteltyä ajatukseni. Pella lähti heti alkuun liikkeelle todella verkkaisesti. Minua jopa huvitti sen kanamainen pään liikuttelu. Lähdimme tutulle reitille, jonka Pella jo osaisi varmasti ulkoa. Linnut lauloivat kauniisti ja aurinko paistoi puiden välistä. Tunnelma oli todella keväinen. Päätin ottaa ensimmäisen ravipätkän ja kokosin ohjaa. Pella siirtyi kauniisti itse raviin. Tajusin saapuvamme pellon ohittavalle hiekkatielle, jossa ei liiku ikinä muita. Siirsin Pellan käyntiin ja aloitin käynnin työstämisen. Hain Pellaa kuulolle ja tein samalla taivutuksia molempiin suuntiin. Seuraavana huomasin sivummalle johtavan pienen ylämäen. Käänsin Pellan mäelle ja annoin hiukan ohjaa. Tamma kiipesi mäen kevyesti ylös ja hörähti tyytyväisenä saavuttuaan mäen päälle. Huomasin saapuneemme maastoesteradalle. Mietin, että voisin ottaa muutamia hyppyjä verryttelyn jälkeen. Tuumasta toimeen siirryin tutulle verryttelyaukiolle ja aloin ratsastaa Pellaa enemmän kuulolle. hetken kuluttua otin laukannostot molempiin suuntiin. Pella kaasutti turhaan toisessa nostossa, mutta muuten Pella tuntui hyvältä. Siirryimmekin hyvin pian ensimmäiselle risukasalle. Lähestyminen oli hyvä ja hyppy lähti juuri oikeasta kohtaa. Laukkasimme pätkän esteen jälkeen, jonka jälkeen hidastin Pellan taas käyntiin. Oloni alkoi piristyä. Tunsin selvästi, kuinka myös Pella virkistyi ja alkoi todellakin innostua esteistä. Sain tosissani jopa pidätellä satulan alla toimivaa moottoria. ”Otetaan muutama hyppy, muttei kuitenkaan hirveästi,” kuiskasin Pellan korvaan. Seuraava este oli matala tukki. Pella veti esteelle kuin kuumuva puoliverinen. Hyppy lähtikin hiukan kaukaa, mutta onneksi pääsimme turvallisesti ylitse. Jatkoin tukilta suoraan kapeammalle portille. Pella ei tuntunut pelkäävän yhtään. Istuin rennosti laukassa ja nousin kevyeeseen istuntaan ennen estettä. Hyppy onnistui erittäin hyvin. Olin aidosti onnellinen treenistä, eikä oloni ollut enää yhtään alakuloinen. Pella olikin juuri se poni, jonka kanssa halusin viettää loppuelämäni! Jotkut asiat vain piti huomata kantapään kautta, ennenkö niiden tärkeyden osaisi määritellä. Pihla & Pella 62HM
|
|
|
Post by Pihla on Mar 29, 2015 9:03:11 GMT 2
Pihlan salaiset arkistot auki sunnuntai 29.3.2015 Pihla & Pella 63HM
|
|
|
Post by Pihla on Apr 10, 2015 18:39:05 GMT 2
Ilta-auringon katselua perjantai 10.4.2015 Pihla & Pella 64HM
|
|
|
Post by Pihla on Apr 28, 2015 18:30:35 GMT 2
Klipattu kurajalka keskiviikko 29.4.2015 Nostin jalustimet ylös ja kiepautin hihnat jalustimien välistä. Samalla löysäsin vyötä. Pella oli ollut todella hyvän tuntuinen ratsastaa! Tamman jalkoja katsoessa ei ollut vaikea arvata, että olimme menneet kentällä. Kentällä oli muutamia pieniä vesilätäköitä, joista olimme menneet muutamia kertoja. Pellan jalat olivat kiitettävä kuraiset. Otin varusteet pois aitalla ja kävin viemässä ne oikeille paikoilleen. Samalla otin mukaani Pellan harjalaatikon ja pienen pyyhkeen, joka oli kääritty hienosti pestyjen pyyhkeiden kasaan. Päätin ensimmäisenä pestä Pellan jalat. Jätin harjat aitalle ja otin Pellan mukaani tallin pesupaikalle. En vielä uskaltanut huuhtoa jalkoja pihalla. Odotin, että vesi muuttuisi sopivan lämpöiseksi ja aloin sitten vähitellen suihkutella vettä Pellan jalkoja kohti. Tamma ei piitannut mitään, joten siirryin sitten huuhtelemaan jalkoja kunnolla. Pella yritti hiukan peruuttaa, muttei mitään muuta. Kura irtosi jaloista todella hyvin. Jo nopean suihkuttelun jälkeen jalat olivat todella puhtaat! Siirryin huuhtelun jälkeen kuivaamaan jalkoja pihalle. Siihen tarkoitukseen olin ottanut pyyhkeen. Vedin enimmät vedet pois hikiviilalla ja siirryin sitten pyyhkeeseen. Pella seisoi nätisti paikoillaan koko hoitotoimenpiteiden ajan. Olin jopa selvittänyt sen hännän selvityssuihkeella ja harjannut kaviot kiiltäviksi. Olisin ansainnut Pellalta kiitoksen hyvästä hoidosta. Harmittelinkin hiukan, ettei Pella osannut puhua. Tiesin kuitenkin tamman olevan varmasti tyytyväinen, tai siltä se näytti. Vein Pellan laitumelleen kuraamaan jalkansa uudestaan. Olin unohtanut täysin laitumien olevan kuraisessa kunnossa. Halusin kuitenkin siivota karsinan ilman Pellan ”häirintää”, joten helpointa oli viedä tamma laitumelle odottamaan. Karsinoiden siivoamisen jälkeen siirryin varusteiden puoleen. Niistä huolehtiminen oli hoitajien puuhaa ja Pellan varusteiden kunnosta päätellen olin hiukan laiminlyönyt työtäni. Satulavyö komeili satulan päällä kuraisena ja huopa oli täynnä irtokarvoja. Sitä se kevät teki. Irtokarvoja oli kaikkialla! Nappasin ensimmäisenä satulavyön ja vein sen lähimmälle vapaalle pesupaikalle. Huuhtelin vyön kevyesti ja kävin viemässä sen sitten kuivaustelineeseen. Myöhemmin kävin laittamassa vyöhön kiinni paperilapun, jossa luki Pellan nimi. Niin kaikki tietäisivät vyön olevan Pellan. Vihasin satulahuopia. Joka ikinen kevät niitä sai olla harjaamassa koko ajan. Olin tietysti ollut asiasta tietoinen jo Pellan hoitajaksi hakiessani, mutta turhauttavalta se silti tuntui. Kirjaimellisesti koko ajan piti olla harjaamassa jotain, joko ponia tai varusteita, mutta niin se vain meni. En ollut ainut, joka ongelmasta kärsi. Parhaillaan Clara selvitteli Walman jouhia pihalla. Pikkuponeja oli pakko hoitaa kevään aikaan pihalla, koska muuten talli tulvisi karvaa. ”Eikö olekin ärsyttävää tuo karvanlähtö?” kysyin Claralta. Blondi tyttö katsoi minua hetken ja nyökkäsi sitten: ”Jep, joka kevät sama juttu.” ”Mua ottaa jo päähän tää, kun joko a, harjaat ponia tai b, harjaat varusteita,” huomautin. ”Ja sitten saat olla sylkemässä karvoja suustasi!” Clara naurahti. Karvanlähdön huonoja puolia oli tosiaan myös se, että karvoja tuntui olevan jopa suussa harjausoperaation jälkeen. ”Pitäisi klipata Walma, jos se auttaisi!” Clara huudahti yhtäkkiä. ”Toi oli hyvä idea,” totesin ja nousin saman tien ylös ruohomatolta. Nappasin edessäni olleet satulahuovat mukaani ja kävin heittämässä ne pesuun menevien varusteiden joukkoon. Pyysin ensin Annea auttamaan klippauksessa, mutta koska hän ei päässyt, jouduin hyväksymään Kasperin avun. Punapää antoi mulle klipperin käsiin ja käski ensimmäisenä hakea Pellan. ”Sulla on ilmeisesti huonokin päivä,” totesin, mutta lähdin kuitenkin hakemaan Pellaa uudelleen laitumelta. Tamma odotti jo portilla, joten kiinniotto oli helppo homma. Pääsimme hyvin nopeasti tallipihassa odottavan Kasperin luo. Kasperin edessä oli vihreä sanko. Sidoin Pellan paikoilleen aitan päätyyn ja Kasper nappasi klipperin käsiinsä: ”Ootko sä ennemmin klipannut?” ”En.” ”Käynnistät klipperin tästä, ja sitten vaan vedät näin karvoja pois, yksinkertaista,” Kasper selitti ja näytti esimerkkiä. Sen jälkeen hän ojensi klipperin minulle ja sanoi vielä: ”Heitä nuo poisleikatut karvat tuonne sankoon, äläkä ihan kaljuksi sitä vedä!” Nyökäytin päätäni ja jäin hetkeksi ihmettelemään Pellaa. Tamma näytti niin oudolta, kun sillä olikin yhtäkkiä ohuempaa karvaa. Aloin miettiä saman tien, millaista klippauskuvioa teen Pellalle. Totesin lopulta, että kunhan saisin edes hiukan karvaa pois, niin voisin olla itse tyytyväinen. Jatkoin klippaamista mahan alta. Ajoin karvat pois Pellan kainaloista ja hiukan mahan altakin. Työn jälki ei ollut niin siistiä, mutta itselleni se kelpasi. En edes uskaltanut ottaa karvaa kovinkaan paljoa, mutta sen verran, että sain sangon miltei täyteen. Pellankin olisi paljon kivempi olla näin lämpöisellä ilman tuuheaa karvapeitettä ja mikä parasta, itse välttyisin pahimmalta harjaamiselta! Pihla & Pella 65HM
|
|
|
Post by Pihla on May 10, 2015 14:49:43 GMT 2
Pellan äitienpäivä sunnuntai 10.5.2015 ”Kuka Pellan emä on?” Luna kyseli. ”Mun täytyy sanoa, etten tiedä,” vastasin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Humun on joku Iinan Tyttö, en tiedä siitä sen enempää,” Luna kertoi. ”Eikös Humulla ole varsoja?” kysyin vetäen piikkisuasta irtokarvoja. Kevätaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. ”Jep, kolme ihanaa varsaa!” Luna huudahti iloisesti. Hänen äänestään saattoi kuulla myös ylpeyden. ”Mutta eikös Pellallakin ole ainakin yksi varsa, Svante?” Luna sai kysyttyä. ”Ainiin, on!” kiljahdin hiukan turhankin kovaa. Linnut lehahtivat lentoon läheisestä puusta. ”Ja Fiia omistaa sen!” jatkoin innoissani. ”Jep, niin omistaa,” Luna hymyili. ”Tiedätkö mitä, me lähdetään nyt maastoon! Kierretään Liekkijärven pihattotallin kautta ja käydään aina Artsin ravitallilla asti! Eikös Lunan joku varsa asukin siellä pihatolla, ja Pellan varsan varsa?” kyselin innoissani. ”Toi oli kiva idea! Onhan nyt äitienpäivä,” Luna vastasi. Satuloimme hevoset ja lähdimme saman tien matkaan. Ajattelimme kävellä matkasta mahdollisimman paljon. Sen verran pitkä reitti oli tiedossa. Juttelimme niitä näitä, keväästä ja koulun loppumisesta. Pian pääsimme eräälle lammikolle, johon suuntasimme kahlaamaan. ”Onkohan vesi tarpeeksi lämmintä?” Luna huolehti. ”Ei olla kauaa, kai se ihan hyvääkin tekee viilentää jalkoja välillä!” huudahdin ja käänsin Pellan lammikkoon. Tamma kauhoi etusellaan vettä. ”Älä anna sen piehtaroida!” Luna huudahti. Naurahdin, mutta komensin sitten Pellan liikkeelle. Eihän sitä ikinä tiennyt, mitä tamman päässä liikkui. Kahluutimme hevosia noin viisi minuuttia, jonka jälkeen matka jatkui. Otimme hetken päästä pätkän ravia, jotta olisimme edes hiukan aikaisemmin perillä. ”Eihän Liekkijärven pihatolle ole tästä enää pitkä,” totesin lopulta. Luna nyökkäsi. Olisi enää mentävä pellon rajalle ja pihatto näkyisi siitä jo. Luna jalkautui pihatolla. ”Viedään heppoja hiukan lähemmäs,” Luna ehdotti. Nyökkäsin ja laskeuduin itsekin alas. Heitin varmuuden vuoksi jalustimet ristiin satulan päälle. Humu hirnahti kuuluvasti, mutta kukaan ei vastannut. ”Onkohan tuo tummanrautias suokki sen varsa?” pohdin. ”Täytyy olla, koska tuo toinen suokki on Huijari!” Luna huomautti. Mieleeni tuli muutamia muistikuvia ennen Seppeleessä asuneesta nuoresta orista. ”Ainiin se,” vastasin hiljaa. Katselimme hevosia aikamme ja jatkoimme sitten matkaa. ”Pitääkö meidän käydä vielä Artsilassakin? Sinne on niin pitkä matka..” Luna huokaisi. ”Kyllä mä haluaisin, mutta kuinka vaan,” vastasin. Tiesin, ettei Pella ollut enää nuori, joten epäilin sen kestävyyttä. Aiemmista puheista huolimatta jatkoimme matkaa kohti ravitallia. Matkaa kertyisi kilometreinä todella paljon. Pääaskellaji oli edelleen käynti muutamia ravipätkiä lukuun ottamatta. ”Pitäisikö laukata hetki?” kysyin rikkoen hiljaisuuden. Metsätie houkutteli nostamaan laukkaa. Lunan nyökäyttäessä pyysin Pellaa raviin ja siitä nostin laukan. Askel oli keinuva. Juuri sen takia tykkäsin Pellasta. Tammalla oli niin mukavat askeleet istua! Selviydyimme ravitallille asti ilman ongelmia. Jalkauduimme taas molemmat maahan. Samalla hetkellä pihaan asteli Fiia! Heilutin tytölle ja kysyin heti: ”Voitaisiinko me nähdä Svante?” ”Tulitteko tosissaan vain sitä varten tänne ja vielä äitienpäivänä?” Fiia naurahti. ”Ajattelin, että Pellallakin on oikeus nähdä äitinä varsojaan,” selitin hymyillen. Fiia naurahti ja jatkoi sitten: ”Svante on tuolla laitumelle, mutta mun täytyy nyt mennä äitienpäivälounaalle! Pitäkää hauskaa!” ”Samoin!” huudahdimme Lunan kanssa kuin yhdestä suusta. Lähdin taluttamaan Pellaa kohti laidunta, jota Fiia oli osoittanut. Aitojen sisäpuolella hörisi upean näköinen ori! ”Olen sanaton, onko tuo muka Pellan varsa?” kysyin hämmästyneenä. Svante oli sanoinkuvaamattoman hieno ori! Sen väri kruunasi kaiken. Harvoin sitä näki kimoa gotlanninrussia. ”Se on kyllä nätti!” Lunakin myönsi. Päästin Pellan hiukan lähemmäs aitausta, mutta kuitenkin niin kauas, etteivät hevoset pääsisi koskettamaan toisiaan. Pellakin hörähti kerran, mutta ei sen enempää. Kuka tietää, ehkä tamma tunnisti varsansa vuosienkin jälkeen? Pihla & Pella 66HM
|
|
|
Post by Pihla on May 12, 2015 17:45:22 GMT 2
Pelastaja tiistai 12.5.2015 Rullatuolin pyörät rahisivat hiekalla, kun nuori tyttö rullasi eteenpäin kohti Pellaa. Tamma ei säpsähtänytkään. Tyttö ojensi kättään kohti tammaa. Silmissä kiilui toivon pilkahdus. Se tyttö kosketti mua syvästi. Olin kuullut karun tarinan auto-onnettomuudesta ja siitä, ettei tyttö näkisi enää isosiskoaan, ei enää ikinä. Ei kukaan muu liikuttanut minua niin syvästi kuin tuo 10-vuotias tyttö, jonka hiukset oli palmikoitu kauniisti sivuletille. Kaiken lisäksi tyttö oli todella kaunis niin nuoreksi. Tuntui, kuin Pella olisi ollut sen pelastaja, vaikka tamma ei tehnytkään mitään erityistä. Se vain seisoi paikoillaan niin kuin aina ennenkin. Tuolle tytölle se oli maaginen hetki. Itse en osannut nauttia niistä hetkistä, jolloin sain vain rauhoittua Pellan luokse. Minulle ne olivat itsestään selvyyksiä. Tuo kyseinen tyttö oli ihminen, jolla oli tarina, haaveet ja päämäärä. Hän osasi nauttia siitä, mitä hänellä oli. Itsevarmuus paistoi tytön olemuksesta läpi. ”Koska tunti alkaa?” Onneksi olin jo harjannut Pellan valmiiksi, joten sain vain hakea varusteet ja laittaa Pellan kuntoon. Tyttö seurasi tarkkaavaisena sivussa tapahtumia. Hän vaikutti erittäin kiinnostuneelta. Harmi vain, ettei hän pyörätuolissa voinut auttaa. Säälin tyttöä ja harmittelin samalla, etten voinut tehdä hänen hyväkseen mitään. Saatoin vain katsella tytön tunteikkaita silmiä ja toivoa, että hän nautti elämästään juuri sillä hetkellä. Tunti oli päättymässä. Pellan selässä istuvan tytön nimi oli kuulemma Alisia. Nimikin oli todella kaunis mielestäni. ”Voitte taputtaa heppaa!” Anne huusi lopulta. Alisia kumartui halaamaan Pellaa. Tyttö oli juuri sopivan pituinen Pellalle, toisin kuin itse olin. Olisin voinut vannoa, että sillä hetkellä Alisia halusi Pellan itselleen. ”Pääsetkö sä itse alas?” Alisian avustaja kysyi nostaen Alisian jalat samalle puolelle niin, että hän istui satulassa sivuttain. Alisia nyökkäsi salaman nopeasti. Tyttö otti tukevan otteen Pellan harjasta ja satulasta. Vähitellen hän alkoi liukua alas satulasta. Onneksi matka ei ollut pitkä ja avustaja oli ottamassa Alisiaa vastaan. ”Pääsen kyllä!” Alisia huudahti, kun avustaja yritti ottaa hänestä otetta. Tytön jalat eivät kuitenkaan olisi kantaneet, joten avustaja piti otteensa. Pian Alisia oli turvallisesti maan kamaralla. Pysyin paikoillani ja pitelin vain Pellaa kiinni. Tarkkailin samalla Alisiaa ja hänen avustajaansa. Tytön poskella loisti kyynel: ”M-mä tunnen mun jalan!” Ne sanat saivat minut kyynelehtimään. En olisi arvannut tunnin päättyvän niin onnellisesti. Alisia halasi avustajaansa ja kääntyi sitten minun puoleeni. Pyyhkäisin kyyneleet poskeltani ja hymyilin hänelle. ”Kiitos, te ootte parhaita.” Sanat olivat tulleet todella tunteella. Mun teki mieli halata Alisiaa, mutta jonkun piti pitää Pellaa paikoillaan. ”Susta tulee vielä jotain suurta, usko pois,” sain sanottua. Rapsutin samalla Pellan turpaa. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, itkikö Alisia ilosta vai surusta. Onnellisesti päättyneen tunnin jälkeen Pellan hoitaminen jäi vastuulleni. Talutin Pellan tutulle paikalle aitan päätyyn. Brittakin sattui hoitamaan Hypeä hoitopuomilla. En ollutkaan nähnyt häntä pitkään aikaan. ”Onko kaikki ihan hyvin, Pihla?” Britta kysyi nähdessään mun poskella kyyneleen. En vain osannut lopettaa kyynelehtimistä. ”Olen, kohtasin tunnilla vain jotain niin onnellista, ettei se voi olla mahdollista. Eräs tyttö, joka ilmeisesti halvaantui jaloista autokolarissa, alkoi vihdoin tuntea jalkansa,” selitin nopeasti. ”Voi kun ihanaa!” Britta huokaisi. En pystynyt vastaamaan enää mitään. Olin vain niin onnellinen Alisian puolesta. Uskoin hänen toipuvan vielä kävelykuntoon. Talutin Pellaa laitumia kohti. Tamma yritti repiä itseään vihreän ruohon suuntaan. Sain pari kertaa nypätä riimunarusta, jotta Pella olisi keskittynyt minuun. Pääsimme kuitenkin melko nopeasti laitumen portille ja päästin tamman syömään. Sinne se pelastaja jäi, syömään. Pihla & Pella 67HM
|
|
|
Post by Pihla on May 16, 2015 14:26:28 GMT 2
Hyvästi hoitoponi, heippa Pella lauantai 16.5.2015 Päivät olivat kuluneet vauhdilla. Olin tehnyt todella raskaan päätöksen. Ajatuskin nostatti kyyneleet silmiin. Kävelin murheellisena kohti tallia. Se päivä olisi viimeinen Pellan hoitajana ja sen jälkeen tarinamme viimeinen sivu olisi kirjoitettu. Olin kuitenkin onnellinen Pellan puolesta. Tamma pääsisi ansaituille eläkepäivilleen ja toisaalta, itse siirtyisin isompiin ratsuihin. Isompiin ratsuihin siirtyminen antoi itselleni mahdollisuuksia. Niinhän sitä sanottiin, kun ensimmäinen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Nappasin riimunarun naulakosta ja lähdin kävelemään kohti Pellan laidunta. Tuntui tyhjältä kävellä viimeistä kertaa hakemaan omaa hoidokkia, vaikka enhän ollut menettämässä tammaa kokonaan. Minulla oli sentään mahdollisuus nähdä Pellaa aina, kun halusin. Esimerkiksi Hestia oli lähtenyt kokonaan muualle, ettei Tuulia välttämättä enää näkisi sitä ikinä. Huusin Pellaa luokseni. Kyyneleet tulvahtivat uudelleen poskilleni, kun harmaa karvapallo lähestyi minua. Tamma oli oppinut tunnistamaan minut. Nytkin se hörähti hiljaa niin, että vain minä kuulin. Linnut lauloivat puissa. Aamu olisi ollut kaunis, jos olisin osannut iloita siitä. Nautin kuitenkin siitä, että sain sulkeutua kaikessa hiljaisuudessa Pellan harjaa vasten ja saatoin antaa kyynelten valua jouhien sekaan. Itkettyäni hetken aikaa Pellan kaulaan nojaten siirryin etäämmälle tammasta. Siinä me seisoimme, tuijottaen toisiamme silmiin. Pyyhkäisin kyyneleet ja yritin hymyillä. Pella olisi varmasti seissyt edessäni vaikka koko päivän. Toki se alkoi jo syödä ruokaa, mutta pysyi kuitenkin edessäni. Kyykistyin ponin vierelle ja napsautin riimunarun kiinni päitsiin. Sidoin Pellan kiinni tutulle harjauspaikalle. Ajatella, etten ehkä enää seuraavan hoidokin kanssa majoittuisikaan aitassa. En enää kuuluisi siihen porukkaan, joka juorusi kaikki parhaat jutut iltaisin aitalla. Ne hetket olivat ikimuistoisia, jokainen niistä. Aitalla ei ollut samaa hälinää, mitä tallissa oli. ”Mennään viimeiselle maastolenkille kahdestaan,” kuiskasin Pellan korvaan. Jo yhdellä harjan vetäisyllä piikkisuka oli täynnä karvoja. Olin jo ajatellut pahimman karvanlähdön olevan ohitse, mutta nähtävästi olin väärässä. Pella avasi suunsa kiltisti, kun tarjosin kuolaimia. Suitsimisessa ei ollut koskaan ollut ongelmia. Pella oli niin hurjan kiltti poni. Siitä ei löytynyt poneille luontaista itsepäisyyttä, ainakaan enää vanhemmalla iällä. Kyseessä oli hyvin lempeä tamma. En osannut kuvitellakaan Pellaa itsepäisenä ponina, joka tiputtaisi kaikki ratsastajat. Ajatuskin nauratti. Ponnistauduin selkään. Irtokarvat kutittelivat jalkojani housujen läpi. Se oli keväällä ilman satulaa ratsastamisen huono puoli. Lähdimme kuitenkin matkaan. Pella liikkui verkkaisesti eteenpäin. Mieleeni tulvivat kaikki yhteiset maastoretkemme, kuinka talvella talsimme lumihangissa ja kesällä laukkasimme veden rannoilla. Mietin myös yhteisiä estekisojamme, kuinka olimme sijoittuneet viimeisiksi. Se ei kuitenkaan haitannut minua tippaakaan. Meillä oli hurjasti muistoja, jotka olivat lähinnä vain hyviä. Maastoretki oli mennyt nopeasti ohi, jopa liian nopeasti. Olimme päässee laukkaamaan kaikessa rauhassa hiljaiselle tielle lintujen laulua kuunnellen. Nyt oli aika lopettaa ja päästää Pella omaan karsinaansa. Karsinassa oli pieni kasa heinää, jota Pella jäi syömään, kun siirryin kohti tallia. Suunnistin ensimmäisenä omalle kaapilleni ja toivoin, ettei yläkerrassa olisi muita. Väänsin kaappini oven auki. Lukko napsahti. Kaappi pursusi tavaroita. Henkarilla roikkunut takki tipahti syliini. Takissa oli ponin karvoja, Pellan irtokarvoja. Rutistin takkia ja nuuhkaisin sitä. Tuntui kuin Pella olisi ollut lähdössä, vaikka todellisuudessa olin vain lopettamassa sen hoitamisen. Ajattelin asian paljon dramaattisemmin. Nostin takin takaisin henkarille ja nappasin kaapin ylähyllyltä pienen puisen laatikon, johon oli kaiverrettu Pellan nimi. Olin saanut laatikon ukiltani syntymäpäivälahjaksi ja sinne oli kerätty kaikista tärkeimpiä kuvia ja muistoja. Laatikossa oli myös minulle liian pieni jouhikoru, joka oli tehty Pellan jouhista. Olin keräillyt jouhia aina silloin tällöin talteen ja lopulta olin saanut tehtyä niistä korun, minkä olin halunnut. Nostin kuvapinkan maahan ja aloin levitellä kuvia. Uusimmissa kuvissa olin selvästi Pellalle liian pitkä. Kuvat sisälsivät muistoja, ihania muistoja. Käsiini päätyi kuva, jossa Pella näytti kieltä. Minua alkoi naurattaa, niin huvittavalta Pella näytti. Seuraavassa kuvassa olimme Pellan kanssa kahlaamassa. Kesältä olikin paljon muistoja! Oli myös kuva, jossa halasin Pellaa pitkän heinikon keskellä. Se oli aina ollut yksi suosikkikuvani. Olihan minulla myös muita suosikkikuvia, mutta etenkin se heinikkokuva. Kesäkuvien lisäksi maastokuvia löytyi paljon, sekä laukkakuvia, että pysähdyskuvia. Kuvia oli oikeastaan laidasta laitaan. Toisissa oli vain Pella ja toisissa olimme molemmat. Mutta kaikkia kuvia yhdisti yksi asia, niissä olimme onnellisia, tai siltä Pella näytti. Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, kuinka hyvän vanhuuden Pella olikaan viettänyt seurassani. Se oli saanut maastoilla yllin kyllin tuntien vastapainoksi, enkä ollut rasittanut tammaa liikaa. Liikunta oli ollut sopivan monipuolista ja minullakin oli ollut hauskaa. Toivoin hartaasti, että myös Pella oli minuun tyytyväinen. Joinakin hetkinä toivoin, että tamma olisi osannut puhua. Kasasin kuvat takaisin laatikkoon, jonka laitoin takaisin kaapin ylähyllylle, siellä se olisi aina täynnä ihania muistoja. Kun olin sulkenut kaappini, kiiruhdin takaisin Pellan luokse. Nappasin riimunarun mukaani ja lähdin taluttamaan tammaa viimeisen kerran laitumelle. Uskoin, etten enää sen jälkeen tulisi tammaa taluttamaan. Yritin hidastella matkalla, mutta Pella työntyi silloin edelleni. Lopulta pääsimme laitumen portille ja päästin tamman syömään. Itse jäin nojaamaan kosteaan aitaan. Katselin, kuinka tamma käveli kohti muuta laumaa. Jälleen kerran kyyneleet valuivat poskilleni. En halunnut ikinä lähteä aidalta. Tein samalla päätöksen, että Pella oli se elämäni poni, jonka kanssa jatkaisin niin kauan kuin mahdollista. Tarinamme oli vasta alussa ja se saisi jatkua. 7.4.2013”Olit sä kyllä mahtava poni!” huokaisin ja halasin tammaa pitkään. Aina löysi jotain uutta. 12.9.2014Siihen me jäimme, kahdestaan aamukasteeseen. 22.9.2014 vuosipäiväKarvaa ei nyt lähtenyt kovinkaan paljoa, mikä tarkoitti, ettei minun tarvinnut enää yskiä loppupäivää karvoja pois elimistöstäni. 19.10.2014Olin onnellinen, koska kaikki oli hyvin. Pella voi hyvin ja myös minä voin hyvin. 5.1.2015Ratkaisuni oli loppujen lopuksi hyvä, sekä Pellan että itseni kannalta. Pellan hoitajana oli ollut mahtavaa, enkä unohtaisi niitä muistoja ikinä. Pihla & Pella 68HM ~ ♥
|
|