|
Post by Pihla on Oct 19, 2014 13:58:04 GMT 2
Riimuratsastus sunnuntai 19.10.2014 Halusin liikuttaa Pellaa eri tavalla kuin ennen. Oli vain hankalaa keksiä tammalle uutta tehtävää. Olikin pakko siirtyä jälleen kerran muiden hoitajien luokse. Paikalla olikin Helge, Clara ja Inkeri. He juttelivat jostain tärkeästä asiasta, kunnes saavuin huoneeseen. ”Hei Pihla!” he tervehtivät kuin yhteen ääneen. Tervehdin kaikkia hymyillen sanomalla vain ”Moi!” Istuin pöydän ääreen heidän kanssaan. Tarjolla oli lämpimiä keksejä. ”Kenen leipomia nää on?” kysyin napaten yhden käsiini. ”Mä en tiedä, mutta ei kai ne myrkyllisiä oo,” Clara naurahti. ”Ehkä,” Inkeri jatkoi. Sylkäisin saman tien haukkaamani palan syliini. ”Ei ne nyt oikeesti oo,” Inkeri naurahti heittäen kätensä silmien päälle facepalmiksi. Pyyhkäisin muruset jaloiltani talouspaperin palalle ja söin keksin kokonaan. ”No, oliko hyvää myrkkykeksiä?” Helge naurahti tuijottaen naamaani. ”Sä oot ihan vihree!” Clara huudahti. ”Jep!” Helge toisti. Pomppasin sillä sekunnilla ylös ja juoksin lähimmän peilin luokse. Samalla alkoi kauhea nauru taukohuoneesta. He olivat jälleen onnistuneet huijaamaan minua. ”Ootte ilkeitä,” naurahdin leikilläni. Itse olin vain niin tyhmä, että olin langennut. ”Jep, mutta tehdäänkö sovinto, ettei enää huijata sua,” Helge vastasi. Löimme vielä kättä sovinnoksi asiasta.
Juttelimme hetken kaikkea tallista, kunnes muistin todellisen asiani. ”Keksikää mulle ja Pellalle tekemistä,” selitin katkaisten samalla töykeästi Claran jutun. ”Kuuntelitko sä yhtään, me puhuttiin niistä halloween jutuista!” Inkeri huudahti. ”Ai sori, jatkakaa,” vastasin. Kuuntelin puolella korvalla juttuja, kuinka poneille puettaisiin mitä kummallisimpia pukuja. Kuulin samalla, kun Helge mainitsi, että hänen olisi ehkä pakko ratsastaa riimulla jos hän ei keksisi muuta. Siitä sainkin hyvän idean, menisin tietenkin Pellallakin riimuratsastusta!
Tuumasta toimeen hain pörröisen nelijalkaiseni karsinaan ja aloitin puunaamisen. Karvaa ei nyt lähtenyt kovinkaan paljoa, mikä tarkoitti, ettei minun tarvinnut enää yskiä loppupäivää karvoja pois elimistöstäni. Aikani harjattua hiirakkoa ponitammaa vaihdoin harjan kaviokoukkuun. Pellan kaviot olivat siistit, eikä työtä ollut paljoa. Siirryinkin pian hakemaan omia varusteitani, kypärää ja kypärän alle sopivaa pipoa.
Sidoin riimunarun ohjiksi riimuun ja koitin ensin maastapäin, kuinka Pella totteli ohjeita. Hyvin se tuntui sujuvan, joten seuraavana nousinkin jo selkään. Pella lähti liikkeelle kuin sillä olisi aina ollut vain riimu ja naru. Menimme pari kierrosta köpötellen, jonka jälkeen aloin ottamaan pysähdyksiä ja voltteja. Sain Pellan jopa taipumaan, tai siltä se omaan silmääni näytti. Toki oli aina erilaista nähdä meno selästäpäin kuin maasta.
Pian uskaltauduin ottamaan jopa lyhyitä ravipätkiä. Siirtymiset ravista käyntiin tein lähinnä istunnalla, mutta kai ”ohjillanikin” oli jotain vaikutusta asiaan. Ainakin minun mielestäni tuntui siltä. Tämä ei voinut olla ensimmäinen kerta, kun Pellalla mentiin riimulla. Vai oliko se vain niin saman tuntuista kuin kuolaimilla ja ohjilla? ”Mennään vielä vähän ravia ja sitten loppukäynnit,” kuiskasin Pellalle. Päätin vielä mennä tekemään maastoon käyntilenkin, mutta sinne laittaisin varmuuden vuoksi ihan suitset. Itse en nähnyt itseäni vielä niin taitavana, että olisin pystynyt menemään pelkällä riimulla ja narulla maastoon asti.
Köpöttelimme lyhyen maastolenkin, jonka jälkeen Pella pääsi laitumelle. Sillä välin olin ahkerana ja siivosin karsinan taas kunnollisesti. Pella saisi olla minusta ylpeä, kun tein niin hyvää työtä. Tai miten sen ottaa, siivosin vain kaiken tarpeellisen karsinasta lantalaan ja pesin ruoka- ja juomakipot, kuten tavallisestikin. Pihla & Pella 43HM
|
|
|
Post by Pihla on Oct 26, 2014 19:59:33 GMT 2
Tavoitteeton ratsastaja sunnuntai 26.10.2014 Pakkasaamu ei helpottanut yhtään hommaani. Kärräsin melkein täyttä kottikärryllistä lantaa, mihinkä muuallekaan kuin lantalaan. Maahan oli satanut kerros lunta. Irtolumi tarttui kottikärryjen renkaaseen, mikä vaikeutti tilannetta vielä entisestään. Sain joka toinen metri käydä potkimassa lunta renkaasta. Lopulta saavutin huipun ja sain vain kaataa lastin kasan kukkuralle.
Työni päätteeksi siirryin oleskeluhuoneen lattialle kaappini kätköistä löytyneen puulaatikon kanssa. Laatikko oli täynnä kuvia. Levitin kuvat lattialle ja aloin selata niitä. Kuvat olivat Seppeleaikaiset kuvani. Kuvissa komeili pääasiassa Pella, mutta osassa ratsastuskuvissa oli myös muita ratsuja. Silmäilin kaikkia kuvia. Pääasiassa kaikissa Pellan kuvissa menin ilman satulaa tai ne olivat vain yhteiskuvia maastapäin. Samalla hetkellä huoneeseen pamahti porkkanapäinen Fiia. ”Moikka!” huudahdin hiukan yllättyneenä. En odottanut paikalla olevan muita aamu yhdeksältä. ”Ai moi, en tiennyt, että säkin käyt täällä näin aikaisin,” Fiia naurahti ladaten kahvikonetta päälle. ”Tähän aikaan on kaikista hiljaisinta ja rauhallisinta,” selitin laittaen osaa kuvista jo pois. Fiia tuijotti kuvia olkani yli. Lopulta hän sanoi: ”Ihana Pella! Te olette niin hyvä pari.” ”Kiitti, tekin olisitte varmasti olleet, jos olisit vain vielä sen hoitaja. Saanko kysyä, miksi silloin joskus lopetit sen hoitamisen?” kysyin. Fiia piti hetken hiljaisuuden, kunnes vastasi: ”Pella oli minulle turhan rauhallinen, kaipasin haastetta ja halusin antaa muille mahdollisuuden hoitaa Pellaa.” Äänestä saattoi kuulla pienen palan haikeutta, mutta vain todella pienen osan. ”Musta on alkanut tuntua samalta, kaipaan enemmän haastetta ja haluan kehittyä, mutta Pellalla on mulle varmasti vielä paljon annettavaa, joten sen kanssa on parasta kehittyä,” mietin. Sanat vain purkautuivat suustani. En ollut tajunnut sitä aiemmin, en ollut miettinyt Pellan olevan minulle liian helppo. Nyt se oli sanottu.
Laitoin lukollisen puulaatikon takaisin kaappini ylähyllylle pölyyntymään. Oli aika liikuttaa Pella. Päätin mennä maneesiin treenaamaan kovemmin. Kehittyminen vaati treeniä. Pella vaikutti sopivan energiseltä, kun nousin selkään. Alkukäyntien aikana aloin miettiä treenejämme ja sitä, mitä oikeasti halusin. Minulta puuttuivat tavoitteet. Pella ei voisi enää paljoa kehittyä, mutta minä pystyisin. Jokin taitavampi hevonen olisi minulle jo varmaankin liian taitava, Pellan kanssa pystyisin vielä etenemään.
Kokosin ohjat käsiini ja lähdin ravailemaan. Pella liikkui hyvin. Tein heti alkuun muutamia ravivoltteja. Maneesi oli onneksi tyhjillään. Sain keksittyä rauhassa Pellaan. Hain tammaa kuulolle ja pyysin sitä peräänantoon. Yllätyksekseni sain Pellan kulkemaan hienosti takajalkoja käyttäen. Tai siltä se tuntui. Maastapäin se saattoi toki olla aivan erilaista, en voinut tietää.
Laukassa pyrin saamaan Pellan pyörittämään laukkaa hyvin. Se tuntuikin onnistuvan molempiin suuntiin. Siihen oli hyvä lopettaa, olihan vaatinut ratsultani aika paljon. Ohjasin Pellan keskelle ja nousin selästä alas. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä.
Karsinassa harjasin Pellan mahdollisimman hyvin ja koputtelin pienet lumipaakut jaloista pois. Vihasin lunta, koska kavioihin muodostui tilsoja. ”Kai se nyt on hyvä,” mietin huomaamattani ääneen. Nappasin karsinan viereen jääneet suitset mukaani ja tallustin talliin. Vein suitset paikoilleen ja siirryin takaisin oleskeluhuoneeseen. Siellä kohtasin nuoren parin, Inkerin ja Eetun. Toisaalta ärsytti heidän jatkuva kiehnääminen, mutta toisaalta olin onnellinen heidän puolestaan. Draama oli päättynyt niin kuin kuuluikin, prinssi sai prinsessansa ja toisin päin. Tai siltä se minun mielestäni vaikutti.
Oleskelin huoneessa aikani, kunnes siirryin Pellan luokse odottelemaan whatsapp viestiä, joka kertoisi kyytini saapuneen. Hetken kuluttua parkkipaikalta kuului tuttu auton hurina. Pihla & Pella 44HM Paljon ihania kertomuksia syksyn aikana. Tämä jotenkin koukutti: pohdiskeleva, tiiviisti kerrottu, hieman surumielinen mutta taustalta kumpuaa Pihlan positiivinen asenne. Ihana!
|
|
|
Post by Pihla on Oct 31, 2014 16:50:52 GMT 2
Tallinsisäiset harjoituskilpailut Pellan näkökulmasta Talli oli täynnä tohinaa. Minulle tuttu ihminen harjasi minua pehmeällä harjalla voivotellen karvojen määrää. Teki vain hyvää päästä kutittavista irtokarvoista eroon. Tilanne ei silti vaikuttanut niin tutulta, ihmiselläni oli vaaleat housut ja huoneeni edessä oli kaikenlaisia puhtaita tavaroita. Selkääni laitettava tavarakin näytti niin kiiltävältä ja pehmeä liina, joka tuli karvaani vasten oli erittäin puhdas ja myös vaalea. Tunnelmassa oli kisojen tuntua.
Ihminen alkoi väännellä jouhiani ja vetikin useaan kertaan niitä eri suuntiin. Harmi, etten päässyt katsomaan mitä hän sai aikaan. Veikkasin kuitenkin jotain hienoa kampausta, joka sai minutkin näyttämään hienolta. Sama tehtiin aina ennen kisoja. Puuha oli siis minulle tuttua.
Jouhieni vääntämisen jälkeen ihminen siirtyi laittamaan selkääni pehmeää kapistusta. Sen päälle tuleva painavampi asia taisi olla satula, siksi sitä ainakin kutsuttiin. Ihmiset istuivat sen päällä. Satulaksi kutsuttu asia kiinnitettiin inhottavalla remmillä, joka tuli mahani alle kiristämään. Välillä sen laittaminen ei kiinnostanut yhtään ja vedin usein vatsani täyteen ilmaa. Jotkut luulivat kiristäneensä remmin parhaimmilleen ja meinasivat nousta sitten selkään. Usein satula kierähti kyljelleni ja ihmiset kaatuivat maahan. Se oli huvittava näky kerta toisensa jälkeen. Nykyinen ihmiseni kuitenkin kiristi sen aina vielä ennen selkään nousua. Tai oli hän kerran unohtanut.
Ihmiseni alkoi laittaa mustaa tavaraa päähänsä. Siitäkin lähti pari remmiä, jotka ihmiseni kiristi päänsä alle. Sen jälkeen hän laittoi jalkoihinsa kiiltävät kengät. Ne näyttivät vasta kiillotetuilta. Ihmisestä paistoi itsevarmuus. Hän oli selvästikin päättänyt jotain tiukasti.
Ihmiseni talutti minut suusta lähtevistä remmeistä vetämällä hiekkapohjaiselle, aidatulle alueelle. Hän tarkisti vielä mahani ympärillä olevan remmin ja laski sitten satulasta lähtevät remmit alas. Niiden kanssa säädettyään hän asetti jalkansa toiseen remmiin ja ponnisti selkääni. Hän oli onneksi kevyt.
Sain kävellä useita kierroksia molempiin suuntiin. Paikalla oli muitakin hevosia, joten sain väistellä niitä usein. Tunsin itseni jopa nopeaksi, kun sain mennä muiden ohi. Yleensä olin se hitain. Ehkä sekin vaikutti, että ohitetut hevoset olivat pysähdyksissä. Hetken kuluttua selästäni kuului pyyntö. Ihminen painoi jalkansa kylkiini vauhdin merkiksi. Lähdin kiltisti raviin, hän ratsasti yleensä hyvin eikä pomppinut niin kuin ne pienet.
Ihminen vaati minulta enemmän. Minun piti mennä pää taipuneena ja volteissa piti kääntää takapäätä kunnolla. Ihminen ratsasti siltikin rasittamatta minua liikaa. Arvaukseni taisi olla oikea, kyseessä olivat varmasti kisat. Nähtävästi menisimme ihmiseni kanssa vain kiemuroita, enkä saisi hypätä. Hyppääminen oli paljon kivempaa, mutta ainakaan paikalla ei ollut hypittäviä esteitä.
Ihmiseni oli kävelyttänyt minua jo aika kauan. Pian hän nousi uudelleen selkääni. Kävelimme vielä lisää. Hetken kuluttua kuulin jotain mielenkiintoista: ”Pihla ja Pella voivat siirtyä valmistautua!” Ihmiseni alkoi pyytää minua eteenpäin. Hän käveli kanssani toiseen päähän ja takaisin ovipäätyyn. Sen jälkeen suorituksemme alkoi. Kiemurakisat alkoivat aina pysäytyksellä keskelle. Sen jälkeen oli aina hieman eri tehtäviä. Minun piti liikkua hyvin vauhdikkaasti eteenpäin. Teimme erilaisia kaarroksia ja pysähdyksiä. Huomasin heti, että ihminen selässäni keskittyi paljon omaan työhönsä. Välillä hän päästi minut jopa helpommalla, kunnes muisti taas vaatia enemmän. Ihmiset eivät olleet hyviä keskittymään kahteen asiaan kerralla, sen olin huomannut.
Suorituksen päätteeksi oli taas pysähdys. Tunsin hionneeni hiukan. Suoritukseemme kuului melko paljon vauhtia. Kiltisti tottelin ratsastajaani ja menin radan kuten ratsastaja pyysi. Poistuimme maneesista käynnissä. Sain lepuuttaa päätäni alempana. Se oli useinkin merkki suorituksen loppumisesta. Ihmiseni ainakin vaikutti tyytyväiseltä. Hän antoi minulle reilut taputukset kaulalle, kun pääsimme ulos maneesista. Tallin pihalla hän laskeutui selästäni ja halasi oikein kunnolla. Olin taas saanut yhden ihmisen onnelliseksi. Pihla & Pella 45HM Hups tuo edellinenkin merkintä on samalle päivälle...
|
|
|
Post by Pihla on Nov 3, 2014 17:34:49 GMT 2
#Ponyselfie maanantai 3.11.2014 Hengitys näkyi huuruna ilmassa. Ilmassa oli talven tuntua. Olin päättänyt tulla tallille auttamaan hetkeksi aikaa. Minulla oli vain pari tuntia aikaa, koska piti hoitaa vielä kokeisiinkin lukemista ja muita kotitöitä. Pakenin siis velvollisuuksiani tallille, tyypillistä nuorten keskuudessa.
Pella vapautui juuri tunnilta. Kello osoitti hiukan yli viittä. Pellan viimeinen tunti oli siis ohitse. Kävelin salamannopeasti tytön luokse, joka talutti Pellaa ratsujonon kärjessä aittaa kohti. ”Menikö Pella hyvin?” aloitin. ”Juu, mutta mullan on vähän kiire, joten…” tyttö aloitti ja katsoi minua anovasti. ”Totta kai voin hoitaa Pellan!” huudahdin iloisesti keskeyttäen hänet. ”Voi kiitos paljon, ihanaa!” tyttö huudahti ja tyrkkäsi ohjat käsiini. Talutin Pellan karsinaansa ja aloitin varusteiden purkamisen. Ainakin sain olla palleroni kanssa rauhassa. Juuri sitä olin halunnutkin.
Varusteiden ottamisen jälkeen hoidin Pellan huolellisesti kavioista korvatupsuihin. Selvitin harjan ja hännän, putsasin kaviot, puunasin karvan kiiltäväksi ja harjasin vielä päänkin. Hetken kuluttua Humun hoitaja, Luna, toi hoitohevosensa viereiseen karsinaan. ”Moikka Pihla!” Luna huudahti iloisesti kättään heilauttaen. ”Hei, olitko sä maastossa?” kysyin heti. ”Jep, tehtiin lyhyt lenkki Helgen ja Vennan kanssa,” Luna selitti hymyillen. Hän vaikuttikin todella pirteältä alkaessaan purkaa Humun varusteita.
Muutaman minuutin kuluttua jäin Pellan kanssa kahdestaan. Kaivoin kännykkäni esille ja huomasin uuden whatsapp viestin: Mitä teet? Lähettäjä oli eräs kaverini, joka ei ratsasta. Avasin kuitenkin etukameran ja aioin ottaa selfietä, mutta Pella tunki päänsä vierelleni. Aloin nauraa ja nappasin tilanteesta kuvan. Pella ainakin edusti, mutta minä en. Lähetin kuvan ja lisäsin kuvatekstiksi: Kato nyt kuinka söpö mun karvapallerohoitsu on? Pihla & Pella 46HM
|
|
|
Post by Pihla on Nov 12, 2014 15:27:36 GMT 2
Oma hevonenko? keskiviikko 12.11.2014 Tuijotin käsissäni olevaa hevoshullu lehteä ja vilkuilin samalla kännykkäni näyttöä. ”Mitäs sä teet?” paikalle tullut Britta ihmetteli. Hän meni kahvinkeittimen luokse säätään jotain. ”Mä haluaisin oman hevosen, tai no, ponin,” paljastin. ”Veikkaisin, että me kaikki haluttaisiin,” Britta mietti. ”Mutta mä haluaisin oikeasti ja oon jutellut siitä jo mun perheenkin kanssa,” selitin vielä. ”Ootko ottanut huomioon kaikki rahat, taidot ja muun?” Britta uteli. ”Niitä mä tässä selvittelenkin,” naurahdin. Samassa huoneeseen astui myös Clara: ”Moikka!” Pakollisten tervehdysten jälkeen Britta alkoi mainostaa uutta hevosideaani. Lyhyen selittelyn jälkeen Clara vain vastasi: ”Kyllähän mullekin se oma poni kelpaisi…” ”Täällä on juttua hevosen käyttäytymisestä!” huudahdin innokkaasti. Nostin lehden ylös ja repäisin aukeaman irti. Samalla suljin kännykästäni hevosten myyntisivuston. Olin jo löytänyt mielenkiintoiselta kuulostavan poniruunan.
Parkkeerasin takapuoleni Pellan karsinaan ja aloin lukea lehdestä repimääni juttua. Jutussa oli kuvien kera mainittu siitä, miten hevonen ilmaisi tunteitaan. Useimman jutuista jo tiesinkin. Sivusilmällä tarkkailin Pellaa koko ajan. Tamma tuntui levolliselta.
Istuin karsinassa ainakin vartin, jonka jälkeen raahauduin hakemaan harjoja. Päätin hoitaa Pellan taas karsinassaan. Ennen hoitamista piti kuitenkin selvittää yksi asia, saisinko maastoseuraa. Menin katsomaan ilmoitustaululta, keillä kaikilla oli vapaapäivä. Listassa lukivat Pellan nimen lisäksi myös Vennan, Humun, Gitan ja Huiskan nimet. Päätin etsiä käsiini kyseisten hevosten hoitajat. Helgeen olinkin vähällä törmätä kirjaimellisesti käytävällä. Nopea tyttö lähti karsinasta suoraan eteeni. ”Hups, anteeksi!” hän huudahti. ”Itse asiassa mä etsinkin juuri sua, onko sulla jo tekemistä tälle päivälle?” utelin käyttäen tilaisuutta hyväkseni. ”Ajattelin lähteä maastoon,” Helge selitti. ”Hyvä! Kelpaako seura?” huudahdin iloisena. ”Totta kai, koska lähdetään? Venna on melkein valmis,” Helge selitti. ”Mun pitää vielä harjata ja suitsia Pella, koska jätän suitset tänne,” sanoin iloisesti ja lähdinkin saman tien hakemaan tarpeellisia välineitä.
Aitalla Luna tuli paikalle Humun kanssa. Hän oli selvästi jo harjannut tammansa. ”Meinaatko sä lähteä maastoon?” tyttö kysyi hymyillen. ”Juu, Helgen kanssa,” kerroin taluttaen Pellan pihalle. ”Saisinkohan mä tulla mukaan?” Luna kyseli. ”Jos se sopii Helgelle,” lupasin hymyillen.
Hetken kuluttua kolmen ponin porukka oli lähtövalmiina pihassa. Kaikkien ratsastajien yllä komeilivat heijastinliivit ja omassa kypärässäni oli kiinnitettynä otsalamppu. ”Johdatko sä Pihla, kun sulla on tuo lamppu?” Helge mietti. Nyökäytin päätäni ja ohjasin Pellan kärkeen. Kuinka ihanalta lämmin karva tuntuikaan jalkojani vasten! Kylmyys olikin ainut asia, mikä minua huoletti, ja tuleva pimeys. Ehtisimmekö ennen säkkipimeyttä valaistulle polulle?
Ravasimme pätkän. Vennan satula oli ainut, josta kuului ääniä. Muuten oli todella hiljaista. Myös Luna oli jättänyt satulan talliin. Porukkamme oli varsin hiljaista, kunnes Luna aloitti jutun puhumalla säästä, kuinka tyypillinen keskustelunavaus. Tälläkin kertaa se kuitenkin toimi. Pian ilma oli täynnä puheensorinaa. Juttelimme lähinnä koulusta ja tallista. Lopulta aihe eksyi minuun, kun sain sanottua hevoshaaveeni. ”Mäkin oon toivonut jo kauan omaa hevosta!” Luna myönsi. ”Mullakin se on ollut haaveena jo kauan, mutta vasta nyt aloin kunnolla innostumaan,” selitin. ”Oma hevonen vaatii todella paljon,” Helge kertoi. ”Jep, ja se vaatii taitoa. Juuri tänään aloinkin miettiä, että enhän mä osaa juuri mitään!” huudahdin. ”Niin, koska me ei ruokita hevosia tai tunnisteta mitään erikoisempia sairauksia,” Luna jatkoi. ”Mutta ehkä sitten parin vuoden päästä mekin voidaan olla hevosenomistajia,” sanoin hymyillen.
Maasto meni todella hyvin ja pääsimme juuri sopivaan aikaan valaistumme tielle. Vauhtia matkasta ei puuttunut, kun pääsimme kiihdyttelemään ratsuinemme leveämmälle, autiolle hiekkatielle. Kura vain roiskui vesilätäköistä, kun ratsut laukkasivat ohi. ”Otetaanko joskus uudestaan?” Luna huudahti, kun saavuimme tallipihaan. ”Sopii!” vastasin innokkaasti. Lähdin sitten purkamaan Pellaa omaan karsinaansa. Samalla tutkin tamman korvien asentoja tulkiten niitä parhaani mukaan. Olihan minulla vielä paljon opittavaa! Pihla & Pella 47HM
|
|
|
Post by Pihla on Nov 23, 2014 17:42:37 GMT 2
Tammapäivä sunnuntai 23.11.2014 Kyykistyin Pellan jalan viereen nostaakseni sen. Pella kyllä nosti jalkansa ylös, mutta vetäisi sen pian maahan. Erikoista aina niin kiltisti karvapalloltani. En kuitenkaan välittänyt, vaan nostin jalan uudestaan. Tällä kertaa Pella odotti kiltisti lupaa laskea jalkansa maahan. Kavioiden putsaus sujui loppujen lopuksi hyvin. Pian Pella olikin varustamista vaille valmis. Olin päättänyt mennä ilman satulaa kavaletteja ja puomeja maneesissa kevyesti. Se olisi Pellallekin hieman vaihtelua, ja minulle.
Hain kaapista kypäräni ja asettelin sen uuden talvipiponi päälle. Pian huomasin, etten ollutkaan enää yksin. Salma oli myös tullut penkomaan omasta kaapistaan jotain. ”Hei Salma!” huudahdin hieman yli-innokkaasti. Salma naurahti ja vastasi sitten: ”Moikka, meinaat ilmeisesti mennä ratsastamaan?” ”Juu, meen maneesiin ilman satulaa nyt, kun Pellalla on taas vapaata,” selitin. ”Ei ihme, että olet noin innokas, se on kyllä hauskaa!” Salmakin huudahti. Tajusin vaikuttaneeni todella innokkaalta, mutta tuskin se haittasikaan.
Nappasin Pellan suitset telineestä ja kiiruhdin aitalle. Pellan karsinassa aloin laittaa ponille suitsia. Kuolaimien laitossa Pella nosti päänsä korkeuksiin, mikä oli jälleen kerran outoa. Aloin miettiä, oliko tammalla kaikki hyvin. Kun Pella lopulta otti kuolaimet, päätin antaa asian olla. Pian olimmekin valmiita lähtemään maneesiin. Talutin Pellan pihan läpi. Sää oli kylmä, mutta se oli tavallista, olihan jo marraskuun puoliväli.
Vihelsin kuuluvasti ja avasin maneesin oven. Maneesissa kaikui vihellykseni vielä silloinkin. Paikalla olikin jo yksi ratsukko, Gitta ja Wenla. He näyttivät treenaavan ympyrällä keskellä maneesia. ”Eihän haittaa, jos me tullaan Pellan kanssa?” kysyin nopeasti. ”Ei haittaa,” Wenla vastasi hymyillen. Nyökkäsin ja suljin oven perässäni. Päätin heti tehdä maneesiin puomiradan ja pari kavalettia. Talutin koko rakennusurakan ajan Pellaa perässäni. Tamma seurasi todella kiltisti. Pian maneesissa oli laukkapuomit, ympyräpuomit ja kahden kavaletin sarja. Laskin välit todella huolellisesti. Kun urakkani oli ohi, ponnistauduin Pellan lämpimään selkään.
Menimme vielä hiukan käyntiä, vaikka puomien kokoamisessakin oli mennyt enemmän aikaa. Pian aloin työstämään Pellaa käynnissä ja pyysin tammaa kulkemaan nopeammin. Tein hiukan temponvaihtelua käynnissä niin, että pitkillä sivuilla Pella käveli ripeämmin ja lyhyillä sivuilla taas hitaammin. Kun olin käyntiin tyytyväinen, aloin ravaamaan kulmiin voltteja. Pella kuunteli hyvin, mutta repi välillä ohjia alas. Olinkin pari kertaa vähällä tippua maahan! ”Sooh nyt…” mutisin hiljaa itsekseni, kun Pella vetäisi päänsä alas. Tammalla oli ilmeisesti tammapäivä, jollaisia minä en ollut ennen kohdannutkaan.
Jatkoimme samaa tyyliä. En kuitenkaan tippunut, vaan pysyttelin sinnikkäästi selässä. Hetken kuluttua vaihdoin suunnan ja päätin aloittaa puomien menoa. Menimme ensin ympyrällä olevat puomit. Pella yritti puskea ulkopohkeen läpi. Painoin kovasti vastaan ja saimme tehtyä tehtävän onnistuneesti. Seuraavana vuorossa olikin laukannosto. Pella ei oikein pitänyt avuistani, ja hypähti hieman kahdelle jalalle. Meinasin menettää tasapainoni, mutta pysyin kuitenkin selässä. Pyysin uudelleen laukkaa. Nyt Pella alkoi viimeinkin kuunnella. Laukkasimme lyhyen sivun, josta käänsinkin Pellan laukkapuomeille. Tamma loikki puomit nätisti ylitse ja jatkoi ohjeitteni mukaisesti vasemmalle.
Pian pääsimme koittamaan kavaletteja. Käänsin Pellan laukassa sarjalle ja pidin tamman suorassa. Kavaletit ylittyivät nätisti. Pella oli taputuksensa ansainnut. Menimme pariin kertaan vielä ympyräpuomit ja kavaletteja, jonka jälkeen päätinkin jo siirtyä loppukäynteihin.
Kokosin puomit ja kavaletin pois ja siirryin taluttamaan Pellaa aittaa kohti. Meitä vastaan tulikin Kuú ja Eela. Tervehdin heitä kohteliaasti. Yllättäen Kuú pysähtyikin juttelemaan. Kerroin hänelle, kuinka oudosti Pella oli käyttäytynyt. ”Ehkä sillä on vaan huono päivä?” Kuú mietti. ”Niin, ehkä… Mutta mun pitää kuitenkin nyt mennä, nähdään!” mutisin ja loin kauneimman hymyni tytölle, jonka jälkeen jatkoin matkaani aitalle.
Sain Pellan hoidettua nopeasti ja pääsin sen jälkeen lämmittelemään umpijäässä olevia varpaitani muiden hoitajien laatuseuraan. Toisin sanoen istuin kaakaokuppi kädessäni taukohuoneen pöydässä kännykkää painelevan Elinan kanssa. Join kuppini tyhjäksi ja heitin tyhjän pahvimukin roskikseen. ”Etkös sä hoidakin Senttiä?” sain kysyttyä. Elina nosti katseensa kännykästään ja nyökkäsi: ”Olen mä, kuinka niin?” ”Ei kun mä vaan halusin kysyä,” naurahdin. ”Pella oli tänään ihan outo, se oli… tamma,” jatkoin. ”Olikos siinä sitten jotain outoa?” Elina kysyi virnistäen. ”Oli! Ei se oo yrittäny ennen mua tiputtaa,” selitin. ”Aijaa, mutta ehkä sillä oli huono päivä?” Elinakin ehdotti. ”Niin kai sitten,” vastasin ja nousin pöydästä. Halusin vielä putsata Pellan varusteet ennen kotiin lähtöä. Pihla & Pella 48HM
|
|
|
Post by Pihla on Dec 3, 2014 17:43:33 GMT 2
Säikähdyksellä selvittiin, onneksi keskiviikko 3.12.2014 Aika meni huippunopeasti eteenpäin. Oli jo joulukuu, jo kolmas päivä. Kaikilla tuntui olevan kauhea kiire suunnitella joulun viettoaan. Loppujen lopuksi suunnitelmat muuttuisivatkin paria päivää joulua ennen. Itse olin todennut, ettei joulusta kannattanut ottaa stressiä eikä sen kulkua pitänyt erikseen suunnitella. Laahustin tallia kohti lunta potkien. Pimeä teki tuloaan jo neljän jälkeen. Onneksi maassa oli muutaman sentin kerros valkoista lunta, tai minkä nyt valkoiseksi laskeekaan. Saavuin tallille melko nopeasti. Olin sentään kävellyt koko matkan eräältä kaupalta tallille asti. Repussani olivat vain tallitavarat. Koulukirjat olin käynyt viemässä kotiin. Saavuin Pellan karsinalle. Tamma seisoi karsinassaan levollisen näköisenä. Avasin karsinan oven ja pujahdin karvapalleroni luokse. Tamma hörähti hiljaa, mitä ei ollut ikinä ennen tapahtunut. Halasin heti Pellaa ja silittelin tammaa oikein kunnolla. Lähdin pian hakemaan harjoja ja palasin sitten takaisin karsinalle. Pella katseli korvat höröllä, kun kaivoin esille piikkisuan ja aloin harjaamaan tammaa. Hoidin Pellaa varmaankin vähän yli kaksikymmentä minuuttia. Ainakin tamma oli puhdas hoidon jälkeen! Kävin sitten viemässä harjat pois ja hain tilalle riimunarun. Tein päätöksen lähteä taluttelemaan Pellaa maastoreitille kaikessa rauhassa ilman kiireitä ja unohtaa kaikki murheet. Vaikka menimmekin valaistulla polulla, oli silti melko hämärää. Ainakin, kun poikkesin kerran polulta ottamaan kännykälläni kuvaa. Kuvasta tuli melko hauska, Pella tunki itsensä miltei kännykkääni kiinni. Pakollisen naurun jälkeen jatkoimme rauhallista matkantekoamme nauttien luonnon rauhasta. Äkillisesti rauha kuitenkin katosi, kun kuulin laukkaavan ratsun ääniä. Huomasin Humun laukkaavan silmät muljahdellen minua ja Pellaa kohti. Luna istui selässä kauhun jäykistämänä. Humu hidasti vauhtia huomatessaan toverinsa ja lopulta pysähtyi Pellan kohdalle. ”Oletko kunnossa, mitä tapahtui?” aloitin heti. Luna laskeutui selästä tärisevänä. Kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Mitä Humu oli säikähtänyt noin pahasti? ”Tielle hyppäsi iso hirvi! Se vaan rynnisti metsiköstä ja tuli suoraan meidän eteen! Humu säikähti sitä kuoliaakseen ja hyppäsi takajaloilleen. Sitten se pinkoi täyttä vauhtia tallia kohti, mutta onneksi Pihla ja Pella oli siinä tiellä, niin siihen Humu hidasti,” Luna selitti muiden hoitajien kuunnellessa korva tarkkana. Olimme taluttaneet hoidokkimme turvallisesti talliin hidastuksen jälkeen ja sen jälkeen Luna olikin päässyt lämmittelemään hoitajien huoneeseen, kun minä olin jäänyt purkamaan Humun varusteita. Nyt kaikki paikalle kykenevät hoitajat olivat Lunan ympärillä. Kieltämättä, tilanne oli varmasti ollut pelottava. ”Hui! Toivonpa, ettei mulle ikinä käy noin,” Clara kauhisteli. ”Onneksi Humulla on hokit, niin se ei liukastunut,” Britta totesi. ”Liukastuminen tuosta olisi tosiaan vielä puuttunutkin!” Elina jatkoi kauhistuneena. ”Onneksi selvisitte noinkin vähällä, hirvet on tosiaan inhottavia, varsinkin pimeällä tiellä!” Salma huudahti. Tilanne rauhoittui pian, kun meille tarjottiin lämmintä kaakaota. Kaakaota juodessamme pohdimme hiukan tallin joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Tunnelma oli jo melko jouluinen ottaen huomioon, että oli vasta kolmas päivä joulukuuta! Pihla & Pella 49HM HM1
|
|
|
Post by Pihla on Dec 17, 2014 20:27:38 GMT 2
Joulukorttikuvat keskiviikko 17.10.2014 Jouluaattoon oli enää seitsemän päivää aikaa. Olikin siis hiukan kiire jo käydä ottamassa Pellan kanssa joulukorttikuvat. Päätinkin mennä tallille heti koulun jälkeen niin pian kuin mahdollista. Löysinkin itseni tallipihasta jo puoli neljältä. Lähdin heti hakemaan Pellaa laitumelta. Maa oli valkea lumipeitteestä ja puut olivat pakkaskuurassa. Tunnelma oli niin ihanan jouluinen! Olisi tehnyt mieli vain heittäytyä lumihankeen ja tehdä lumienkeli. Toisaalta taas oli kamalan kylmä. Pystyin vain kuvittelemaan, kuinka punaiset poskeni olisivatkaan päivän loputtua. Pella oli kuin pyöreä pörröinen pallo laitumen perässä. Tamma oli uponnut tuulen kasaamaan lumikasaan melko hyvin. Lumi ulottui miltei tammaa polviin. Kapusin itseni riimun luo ja kiinnitin pikalukon oikeaan renkaaseen. Ongelma olikin saada Pella ”vuorelta” turvallisesti pois. Käänsin ihan ensimmäisenä tamman ympäri ja pian kapusimmekin askel askeleelta alemmas. Pian olimme maan kamaralla noin kymmenen sentin lumihangella. Pellan kengistä jäivät painaumat lumeen. Ainakaan ei ollut hankala päätellä, missä liikuimme! Talutin Pellan perässäni rauhallisesti aitalle. Sidoin tamman karsinaansa kiinni, koska pihalla oli ihan liian kylmä hoitamiseen. Pian aloitinkin harjaamisen. Pellasta irtosi vain muutamia karvoja. Kevääseen verrattuna se oli todella vähän, mutta ihan ymmärrettävää. ”Tänään mä puunaankin sut oikein edustuskuntoon,” höpöttelin ponille. Pella kuunteli korvat pystyssä juttujani. Viimeisen häntätakun selvityksen jälkeen Pella oli valmis kuvattavaksi. Itsestäni en tosin ollut yhtään varma. Peili olisi tehnyt hyvää. Kävinkin pikaisesti peilailemassa hiukseni kuntoon ja hain sitten kypäräni, koska tiesin hyppääväni selkään hetkeksi ja halusin näyttää pikkuisille sukulaisilleni hyvää esimerkkiä olemalla kypärä päässä jopa joulukorteissa. Ainut ongelma oli enää kuvaaja. Laahauduin takaisin tallille harkiten kaikki ihmiset läpi. Aitalla huomasin Lunan hoitavan Humua tamman karsinassa. ”Moikka Luna! Voisitko sä auttaa mua ja tulla ottamaan muutamia kuvia?” pyysin kiltisti. ”Hei! Kai, mutta onko sulla edes kameraa?” Luna naurahti ja nosti harjalaatikon karsinan ulkopuolelle. ”Jep, tässä näin,” vastasin ja ojensin kameraani näytille. Kyseessä oli ikioma järjestelmäkamerani. ”Selvä, mennäänkö me heti?” Luna kysyi seuraavaksi virnistäen. Valitsin kuvauspaikaksi laajan peltoalueen, jotta taustalla ei näkyisi mitään ylimääräistä. Otimme monenlaisia kuvia. Välillä punainen tonttulakki oli Pellan korvilla ja välillä kypäräni päällä. Lopulta tyydyin ottamaan halikuvia maastapäin ja jopa Luna myönsi niiden olevan parhaita. Ihastuin itsekin yhteen kuvaan täysin. Reilu kahdenkymmenen minuutin jälkeen olimme saaneet noin 100 kuvaa ja viettäneet hauskaa aikaa. Naurua oli ainakin mahtunut niinkin lyhyeen aikaan. ”Sä oot hyvä kuvaaja,” totesin Lunalle kuvia selatessani. ”Kiitos! Te olitte helppoja kuvattavia,” Luna naurahti ja ojensi Pellan riimunarun takaisin minulle. ”Sua mun pitäs tässä kiittää, sano vaan jos mä voin joskus kuvata sua tai auttaa muuten!” huudahdin ennenkö palasimme tammojemme karsinoihin. Pihla & Pella 50HM HM2
|
|
|
Post by Pihla on Dec 22, 2014 12:10:38 GMT 2
Unta vai todellisuutta? maanantai 22.12.2014 Puin päälleni puhtaan mustan kisatakin. Napitin sen keskittyneesti kiinni peilin edessä. Vuorossa olivat huikeat ja tasokkaat koulukilpailut Pellan kanssa. Jännitys kouri vatsaani. Ylläni olivat edellisenä iltana pesussa olleet kisavaatteet, valkoinen kauluspaita ja valkoiset housut. Tunsin olevani juhlakunnossa. Tallilla odotti valmiina Pella. Tamma oli varustettuna viimeisen päälle nätiksi. Sykeröt olivat täydellisyyttä hipovat. Avustajani ojensi tamman ohjat minulle. Olimme valmiita koitokseen. Talutin tamman perässäni kentälle. Kenttä oli juuri kasteltu, eikä se pölynnyt kuumasta päivästä huolimatta. Päivä oli täydellinen kisaamiseen. Pella piti vain enää lämmitellä oikein hyvin. Vedin valkoiset hanskat käsiini ja laskin jalustimet alas. Kiristin vielä vyötä parilla reiällä ylemmäs. Olipas avustajani ollut huolimaton! Kiristyksen jälkeen pääsin viimein nousemaan selkään. Taputin tammani kaulaa ja kuiskasin: ”me pystytään tähän.” Kannustin sitten ratsuni liikkeelle. Lämmittelyyn oli aikaa vain vartti, mutta se riittäisi. Menin viiden minuutin alkukäynnit alkuun, jonka jälkeen hain Pellaa täydellisesti kuulolle. Tamma toimi täydellisesti. Me tulisimme voittamaan kisat sadan prosentin varmuudella. Verryttelyn jälkeen meidät kuulutettiin maneesiin kouluaitojen sisäpuolelle. Kävelimme keskelle maneesia. Edessäpäin oli kolme maan arvostetuimpana pidettyä koulutuomaria. Tervehdin heitä ja aloitin suoritukseni… …sitten putosin sängyltäni. Uni oli ollut niin todellinen! Olin miltei pystynyt tuntemaan Pellan liikkeet ja haistamaan kesän tuoksut. Todellisuus vain tiputti minut kirjaimellisesti maahan. Nousin ylös peittoni välistä ja avasin verhot. Pihalla satoi lunta. Seuraavana katsahdinkin kelloon. Huomasin sen osoittavan yhdeksää. Järkytys vallitsi kehoni. Vaihdoin maailmanennätysvauhtia vaatteeni ja juoksin alakertaan: ”Miksi kukaan ei tullut herättämään! Mä myöhästyn koulusta!” ”Mutta nythän on joululoma, rauhoitu,” äitini naurahti aamiaispöydän takaa. Vasta silloin heräsin virallisesti todellisuuteen. Oli LOMA! Saisin tehdä mitä vain koska vaan ja siitä piti nauttia. ”Saanko mä mennä tallille?” olikin seuraava kysymykseni. Aamutoimieni jälkeen olinkin matkalla tallia kohti. Äitini suostui ihmeellisen kevyesti kuskikseni. Yleensä hän vältti kuskina toimimista viimeiseen asti. ”Mitäs on tälle päivälle suunnitelmissa?” äiti kysyi pirteänä. ”En mä vielä tiedä, varmaankin jokin maastolenkki,” selitin innoissani. ”Mahtavaa! Et varmaankaan tule taas koko päivänä kotiin?” äitini jatkoi hymyillen. ”Saa nähdä, soitan sitten!” huudahdin ja hyppäsin kyydistä raikkaaseen ulkoilmaan. Pakkanen nipisteli poskipäitäni. Päivä olisi todella kylmä. Hain Pellan laitumelta ensimmäisenä. Tällä kertaa tamma odotti lähellä porttia heinäkasan äärellä. Pujottauduin laitumelle ja kävelin Pellan luokse. Lumi upotti hiukan. Otin silti päättäväisesti Pellan kiinni ja lähdin vetämään sitä porttia kohti. Myös tamman jalat upposivat hiukan lumeen. Halusinkin siksi päästä nopeasti laitumelta pois. Portti oli hiukan jäässä, mutta se aukesi silti yllättävän helposti. Vedin Pellan mukanani toiselle puolelle ja suljin portin perässäni. Siitä olikin helppo jatkaa matkaa aittaa kohti. Tietyt asiat sujuivat rutiinilla, kuten ponin hakeminen ja hoitaminen. Huomaamatta toistin samat asiat päivä toisensa jälkeen samalla kaavalla. Tapoja oli hankala muuttaa enkä nähnytkään sitä tarpeelliseksi. Jälleen kerran harjasin Pellaa yleisharjalla karsinassa. Toisaalta halusin koittaa jotain uutta, mutta en keksinyt mitä. ”Ehkä me mennään taas vaan maastoon ilman satulaa,” mietin ääneen. Samassa karsinan ovelle ilmestyi brunette tyttö harjan kanssa: ”Moikka! En voinut välttyä kuulemasta, että oot menossa maastoon. Kelpaisiko seura?” Minulla kesti hetki tajuta, että tulija oli naapurikarsinan Nadja. ”J-juu, sopiihan se!” huudahdin hiukan yllättyneenä pyynnöstä. ”Hyvä mä voin ottaa Taigan, mennäänkö molemmat ilman satulaa?” Nadja jatkoi heti innoissaan. ”Okei, mennään vaan,” vastasin jo hiukan varmemmin. Saimme melko nopeasti ponimme lähtökuntoon. Heijastinliivien hakemisen jälkeen olimme täysin valmiita. Enää selkään nousu ja pääsisimme matkaan. ”Kumpi johtaa?” kysyin hymyillen. ”Mä voin, tiedän yhden kivan pellon johon voidaan mennä laukkaamaan,” Nadja selitti. Jonomme muodostui nopeasti. En tuntenut Nadjaa niin kauhean hyvin, mutta hän vaikutti rennolta ja huumorintajuiselta tytöltä. Välillä ravasimme ja välillä kävelimme pitkin ohjin. ”Mennäänkö kävelemään lumihankeen?” Nadja kysyi yhtäkkiä osoittaen tieltä poikkeavaa kujaa. ”Kai se käy!” huudahdin innoissani. Käänsimme ponit reitille ja päädyimme kauniille peltoaukealle. Ponit joutuivat todellakin työskentelemään, koska lumi upotti. Kävelimme peltoa hetken matkaa, kunnes ponit valpastuivat ja pysähtyivät. ”Mitä nyt?” kysyin, mutta Nadja puristeli päätään. Samalla tyttö komensi poninsa liikkeelle. Pella lähti automaattisesti Taigan perään. Hetken kuluttua lumen alta lähti lentoon hiukan isompi lintu. Ponit säikähtivät ja hyppäsivät sivummalle. Nadja pysyi taitavasti kyydissä, mutta tipahdin itse pehmeään lumihankeen. Siitä syntyikin kauhea naurukohtaus. ”Kävikö kuinkaan?” Nadja kysyi lopulta. ”Ei, tännehän voisi jäädä nukkumaan!” nauroin. Lopulta sain noustua ylös ja pääsin Pellan selkään uudelleen. Lähdimme takaisin tietä kohti, jota olimme alun perin kulkeneet. Päätimme mennä vain laukkasuoralle laukkaamaan, koska se oli ainakin hyvässä kunnossa. Pelloista ei niin aina tiennyt. ”Otetaanko laukkakisa?” ehdotin. ”Emmä tiedä, mennään vain yksitellen tällä kertaa,” Nadja vastasi. Suostuin hänen pyyntöönsä ja päästin edellä kulkevan ratsukon lähtemään. Lumi pöllähti Pellan ja minun päälleni, kun Taiga lähti matkaan. Ratsukko katosikin näkyvistä lumipilven taakse. Kohta kuului kuitenkin huuto: ”Voitte tulla!” Annoin Pellalle laukka-avut ja tamma nosti suoraan käynnistä laukan. Nojauduin eteenpäin ja nautin laukan keinuttavasta tahdista. Pian suora alkoi kuitenkin olla lopussa ja oli pakko hidastaa vauhtia. ”Laukataanko vielä takaisinpäin?” Nadja ehdotti nauraen vieläkin. ”Sopii!” huudahdin. Jälleen kerran Taiga lähti ennemmin. Hetken kuluttua kuului taas sama huuto kuin aiemmin ja pääsin matkaan. Pellalla oli niin ihanan ponimainen laukka! Maastomme päättyi tallin pihaan. Ponit olivat ainakin innoissaan, molemmat olivat korvat höröllä koko ajan. ”Se oli hauskaa!” huudahdin. Poskeni olivat varmasti tulipunaiset, mutta eikös se kuulunut talviseen hauskanpitoon? Pihla & Pella 51HM HM3
|
|
|
Post by Pihla on Dec 24, 2014 12:35:20 GMT 2
Hyvää Joulua! keskiviikko 24.12.2014 ”Mutta äiti, mun on pakko päästä tallille! On Pellallakin oikeus saada joululahjansa,” huusin. Äitini oli tiukasti kieltänyt minulta tallille lähdön. ”Kyllä minä voin viedä Pihlan tallille jos se on siitä kiinni,” siskoni Iida huomautti. Hän omisti jo auton ja asui omassa talossa. ”No, kai se on pakko suostua…” äiti lopulta sanoi. Kävin halaamassa häntä pikaisesti kiitokseksi, jonka jälkeen nappasinkin lahjapaperiin käärityn laatikon mukaani. Siskoni oli tullut vain jouluksi kotiin. Näin häntä nykyään todella harvoin, joten oli mukavaa taas jutella se automatka, jonka ajoimme. Saimme keskusteltua kuulumiset läpi nopeasti, kunnes saavuimmekin tallin pihaan. ”Kiitos kyydistä!” huudahdin. ”Nähdään sitten illemmalla,” Iida naurahti ja ajoi pois. Kannoin pakettini aitalle. Pella katseli karsinastaan pihalle. Avasin karsinan oven ja tungin paketin kanssa sisälle. ”Mä tulin tuomaan sulle joululahjan,” selitin. Pella nuuhki tuomaani pakettia. Tiesin ettei tamma osaisi itse repiä lahjapaperia, joten aloin hoitaa itse sitä hommaa. Paperin alta paljastui ensimmäisenä pieni muovirasia, jossa oli itse tekemäni piparin tapainen sydän, mutta se oli tehty ruisleivästä ja päällä luki ”Pella” porkkanasoseella. Syötin teoksen ponille. Tamma syö lahjansa varsin nopeasti. Jatkoin laatikon tutkimista. Pohjalta löytyi punaiset riimunpehmusteet ja pari pientä porkkananpalaa. ”Hyvää joulua Pella,” kuiskasin. Otin tammalta riimun hetkeksi pois, jotta saatoin laittaa pehmusteet paikoilleen niskan taakse ja turvan päälle. Laitoin sitten riimun takaisin paikoilleen ja nappasin pari kuvaa kännykälläni. Jätin Pellan hetkeksi omaan rauhaansa ja tallustin tallin puolelle omalle kaapilleni. Sieltä kaivoin säilössä olleet joulukortit Annelle, Pirittalle ja hoitajien huoneeseen kaikille yhteinen kortti. Ensimmäisenä kävin toimittamassa korttini Annelle. Kuvassa oli kaunis joulumaisema ja yllätys kyllä, mutta reki ja hevonen, jota ohjasti tonttu. Anne sattuikin olemaan sopivasti toimistossaan. ”Pipareita mä en ehtinyt leipoa, mutta tuossa olisi kortti,” naurahdin. ”Pipareita nyt saa syödä muutenkin ihan tarpeeksi ja niitä on nytkin tarjolla oleskeluhuoneessa, mutta kiitos paljon! Hyvää joulua sullekin Pihla,” Anne toivotti. ”Samoin, kysyn vielä tähän samaan, että onkohan Pirre täällä jossain?” jatkoin hymyillen. ”Hän on varmasti viettämässä joulua, mutta jätä se vain tänne, voin toimittaa sen perille, jos hän käy,” Anne lupasi. ”Kiitos paljon! Sano sitten vielä jouluterveiset multa,” lisäsin ja jätin Piritan kortin pöydälle. Seuraavana pitikin viedä isompi joulukortti hoitajien huoneen pöydälle. Olin jaksanut kirjoittaa avattavan kortin sisäpuolelle kaikkien hoitajien, yksityisten omistajien ja jopa tallityöntekijöiden nimet korttiin. Itse asiassa olin aika tyytyväinen kortin piirrokseen. Piirroksessa komeili hieno poro, joka veti joulupukin rekeä ja tietenkin itse joulupukkia. Taustalla loisti kauniin valkoinen kuu. ”Moikka Pihla! Ai säkin toit Pellalle jotain lahjaa, vai?” iloinen ääni kysyi heti, kun saavuin huoneeseen. Paikalla olivat Salma, Britta ja Cella. ”Juu, niinhän mä toin, entäs te?” kysyin hymyillen ja jätin korttini pöydälle muiden joukkoon. Salma nappasi sen heti käsiinsä ja tutki korttia innoissaan. ”Juu, oikeastaan,” Cella naurahti ja työnsi piparikoria minua kohti. ”Kiitos,” sanoin ja nappasin piparin itselleni. Käsiini oli sattunut piparihevonen, joka oli koristeltu hienosti. ”Mä kävin viemässä Hypelle vähän syötävää,” Britta naurahti ja otti sitten Salman tarjoaman kortin käsiinsä. ”Hienon kortin oot tehny! Ja joo, kyllähän poneillekin pitää viedä jotain jouluksi,” Salma sanoi ja vinkkasi silmää. Syynä taisi olla ponit, koska ne olivat ikuisia ahmatteja toisinkuin isommat hevoset. ”Hahhah, kyllä ne meidänkin hoidokit vaan yllättävän paljon syö!” Cella huomautti huomatessaan Salman vinkkauksen. ”Mun on kyllä pakko mennä, koska meidän pitää vielä käydä mummilassakin!” huudahdin tajutessani kellon. ”Hyvää joulua!” Pihla & Pella 52HM
|
|
|
Post by Pihla on Jan 5, 2015 12:37:39 GMT 2
Happy maanatai 5.1.2015 Uusi vuosi oli alkanut nopeasti ja samalla tavalla kuin ennenkin. Kävimme useiden tuttujen luona uuden vuoden jälkeisinä päivinä ja lopulta oli aikaa rentoutua. Minullehan paras paikka rentoutua oli talli. Sinne suuntasinkin kulkuni vasta viides päivä tammikuuta, kun en aiemmin ehtinyt. Siellä kaikki odotti tutuilla paikoillaan, lumipeitteen alla. Odotin jotenkin, että kaikki olisi muuttunut eikä paikka olisikaan enää sama. Onneksi se oli vain jokin tyhmä ajatukseni, josta en saanut mitään kiinni. Olin onnellinen saadessani napata riimunarun tutusta naulakosta ja suunnata kohti tuttua laidunta, jossa kohtasin tutun Pella ponin. Tutun pikkuponin, josta pidin äärettömästi. Olisin voinut hoitaa sitä koko viikon joka ikisenä päivänä ja olla tallilla jopa yötä, jos Pellan hyvinvointi olisi sitä vaatinut. Pella kuitenkin voi hyvin, eikä uhrauksiani tarvinnut. Olin onnellinen, koska kaikki oli hyvin. Pella voi hyvin ja myös minä voin hyvin. Talutin Pellan riimunvarresta kiinni pitäen kohti aittaa. Pella tiesi jo, mihin olimme menossa. Avasin tutun karsinan oven ja odotin narahdusta, jonka jälkeen ovi oli tarpeeksi auki. Talutin Pellan sisälle ja irrotin riimunarun. Suljin sitten oven perässäni ja lähdin hakemaan hoitotarvikkeita, kuten aina ennekin. Satoi lunta. Isot lumihiutaleet leijailivat maahan. Hiuksiinikin tarttui muutamia hiutaleita. Ne sulivat miltei heti, kun astuin sisälle talliin. Suunnistin kulkuni varustehuoneeseen ja Pellan harjakoppaa hakemaan. Harjakoppa oli juuri saman painoinen, kuin muistelinkin. Kannoin koppaa kädessäni käytävältä aitalle asti. Vasta Pellan karsinan edessä laskin sen maahan. Avasin salvat ja nostettavan kannen. Koppa oli täynnä hieman pölyisiä ja mutaisia hoitovälineitä. Etsin käsiini yleisharjan ja livahdin Pellan karsinaan hoitamaan tammaa. Pella käyttäytyi taas yhtä hienosti kuin aina ennenkin. En odottanutkaan mitään muuta. Tamma oli oma itsensä, tapahtui mitä tahansa. Aloinkin miettiä, tiesikö se edes vuoden vaihtuneen. Ehkä hevoset tiesivät raketeista, milloin vuosi vaihtui. Tai sitten ne eivät kuulleet pauketta radion läpi. Päähäni tuli ajastus, että halusin olla hevonen, edes yhden päivän ja kokea millaista oli olla Pellan kaltainen poni. Siihen ei vain ollut mahdollisuutta, ainakaan nyt. Jos olisin uskonut uuteen elämään maan päällä, olisin jo toivonut saavani olla hevonen. Harmi vain, etten uskonut siihen. Pian Pella seisoi varustettuna maneesissa. Paikalla oli myös pari muuta ratsukkoa, Salma ja Bonnie sekä Emmy ja Patron. Molemmat hyppivät esteitä vuorotellen. Päätin koettaa myös hypätä verryttelyn jälkeen muutamia pomppuja mielen virkistykseksi. Kiristin maastapäin satulavyön ja laskin jalustimet alas. Hetken kuluttua istuinkin jo tukevasti satulassa. Lähdin kiertämään uralle alkukäyntejä. Samalla Salma jatkoi hyppäämistä. Katselin ihastellen, kuinka ratsukko hyppi esteiden ylitse vaivattomasti. Bonnie oli mahtava poni! Saatoin olla jopa hieman kateellinen Salmalle, hänellä oli mahdollisuus kisata ja kehittyä taitavalla ponilla. Itselläni oli vain vanha poni. Pella oli jopa hieman laiskalla päällä. Vanhuus alkoi jo vaikuttaa tammaan. Sain patistaa ponia joka kulmassa ja kaarteessa. Samalla yritin keskittyä omaan istuntaani ja muistelin kaikki vinkit läpi, kantapäät alas, katse eteenpäin, nyrkit pystyyn… En ollut ikinä nauttinut suuresti kouluratsastuksesta, mutta siihenkin oli pakko tottua. Maastoilu ja esteet olivat enemmän mieleeni. Verryttelyn jälkeen Emmy ja Salma olivat jo lähdössä. ”Siivotaan nää esteet vielä pois, vai haluatko sä Pihla hypätä?” Emmy kysyi. ”Mä voin vielä hypätä, jättäkää ne vaan siihen!” huudahdin maneesin toisesta päästä. Tytöt nyökkäsivät ja lähtivät ratsuineen tallia kohti. Jäin maneesiin yksin. En kaivannutkaan katselijoita hyppy-yrityksilleni. Nostin uralla laukan ja käänsin katseeni esteelle. Pikkuhiljaa aloin kääntämään Pellaa matalaa ristikkoa kohti ja sen jälkeen keskityin vaan kannustamaan tammaa hyppäämään. Harmikseni Pella hidasti raviin ennemmin ja vain astui ristikon yli. Jatkoin silti suoraa eteenpäin esteen jälkeen. Parin onnistuneen hypyn jälkeen nostin ristikkoa hieman ja otin siihen molemmista suunnista onnistuneet hypyt. Aloin itse kyllästyä hyppäämään noin kolmenkymmenen sentin korkuista ristikkoa, joten päätin nostaa sen neljänkympin pystyksi. Se saisi olla viimeinen hyppy tältä päivältä. Este vaikutti maastapäin matalalta, mutta lähestyttäessä suurelta! Pella kuitenkin innostui korkeammasta esteestä ja kiihdytti vauhtiaan esteelle. Hyppy lähti hiukan kaukaa, mutta pääsin hyvin hyppyyn mukaan. Este oli Pellalle juuri hyvä, pääsimme hyvin ylitse! Hypyn jälkeen tamma ansaitsi reilut taputukset kaulalle. Loppukäyntien jälkeen jalkauduin selästä, nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä. Sen jälkeen aloin siivota esteitä pois ja taluttelin Pellaa vielä perässäni ympäri maneesia. Lopulta tila oli avoin esteistä ja pääsin lähtemään aittaa kohti. Olin todella tyytyväinen treeneihimme ja vielä onnellisempi kuin aiemmin. Veikkaisin, että Pellakin olisi hymyillyt, jos se olisi osannut. Pihla & Pella 53HM
|
|
|
Post by Pihla on Jan 14, 2015 16:47:57 GMT 2
Hankitreeniä keskiviikko 14.1.2015 Käytiin valoisaan aikaan tekemässä pieni hankitreeni pellolla. Pihla & Pella 54HM
|
|
|
Post by Pihla on Jan 19, 2015 16:53:26 GMT 2
Toisen ilo voi olla toisen kävelylenkki maanantai 19.1.2015 Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Pakkanen kiristyi. Pellalla oli edessään alkeistunti. Olin päättänyt ahkerana hoitajana hakea ponitamman ennemmin karsinaansa. Aitalla katsahdin kännykkäni kelloa, puoli neljä. Ratsastajan pitäisi siis pian tulla katsomaan ratsuaan, tai niin itse odotin. Viisi minuuttia kului hitaasti. Sen jälkeen päätinkin livahtaa talliin hakemaan Pellan varusteita valmiiksi. Nappasin mukaani satulan, suitset ja harjat. Kymmenen minuuttia kului taas nopeasti. Olin harjaillut Pellaa koko ajan ja samalla odotellut tulevaa ratsastajaa. Yleensä meille hoitajille ilmoitettiin, jos ratsastaja olisi tulossa myöhässä tunnille. Tällä kertaa en saanut mitään ilmoitusta. Aloitinkin varustamaan tammaa itse ilman tuntilaista. Tiesin sen olevan tässä tilanteessa järkevintä. Tunnin alkuun oli enää viisi minuuttia aikaa. Ratsastajaa ei vieläkään näkynyt, eikä myöskään ketään, joka olisi ilmoittanut minulle asiasta. Tunsin itseni hylätyksi. Kylmä viima puhalsi pihan läpi, kun talutin vanhan ponitamman perässäni ulos. Pian muitakin hevosia alkoi purkautua tallista. ”Missä Pellan ratsastaja on?” Inkeri kysyi huomatessaan minun olevan yksin. ”Se tässä onkin, kun en tiedä,” vastasin hiljaa. Inkeri yritti etsiä katseellaan tarpeellisia ihmisiä, mutta kohautti sitten harteitaan. Jäin seisomaan pihaan kahdestaan Pellan kanssa, kun muut menivät jo maneesille. Yhtäkkiä parkkipaikalta kuului auton hurinaa. Ovi paiskattiin kiinni, jonka jälkeen kuulin juoksuaskeleita. Lettipäinen tyttö juoksi suoraan luokseni: ”Onko Pella mun ratsu! Onhan?” ”Jos olet Maija,” sain sanottua. ”Jep! Olen mä,” tyttö huudahti ja halasi Pellaa. ”Meidän pitää juosta pian maneesille, ettei myöhästytä,” huokaisin. Alkeistunnit olivat uuvuttavampia meille hoitajille. Meidän piti vain kävellä, satunnaisesti myös juosta tai pysähtyä. Muuten tunnit olivat meille vain kävelylenkki. ”Ota ohjista kiinni Maija!” Anne huuteli. Pysäytin Pellan ja korjasin ohjat tytön käsiin. Hän näytti todellakin keskittyvän tunnin aiheeseen, istuntaan. Pienemmille lapsille opeteltiin istunnan perussääntöjä heti alkuun. ”Koeta painaa vielä hiukan kantapäitä alas Meeri!” Anne jatkoi. Ratsastajat yrittivät parhaansa, mutta ei ollut helppoa muistaa kaikki pienetkin asiat. Ravaaminen oli ratsastajille tunnin kohokohta, pääsi menemään lujaa. Meille taluttajille ravaaminen oli pahin kohta. Juokseminen vaati hyvää kuntoa, ainakin jos piti juosta monta kierrosta samalla kertaa, mikä tosin oli harvinaista. ”Selkä suoraksi Iida!” Anne huusi taas. Mielestäni pikkuisiltakin vaadittiin yllättävän paljon. Itse olin ratsastuksen aloittaessani vain nauttinut matkustamisesta, eikä minulta vaadittu mitään. Ehkä se selittääkin jotain, kun olin silloin vasta neljän-viiden ikäinen. Jos minä saisin pitää tuntia, olisin antanut lasten nauttia ratsastuksesta vaatimatta heiltä juuri mitään. Tunnin päätteeksi lapset yleensä halasivat ratsujaan. Tämä tunti ei ollut poikkeus. Maija kumartui Pellan kaulalle ja kuiskasi: ”Mä haluan ensi viikollakin mennä Pellalla, se on mun lemppa!” ”Niin munkin,” kuiskasin hiljaa. Maija näytti niin onnelliselta laskeutuessaan hoitoponini selästä. Meiltä vanhemmilta useimmiten puuttui se ilo, mikä pienemmillä lapsilla näkyi selvästi. He osasivat nauttia aidosti joka hetkestä ratsunsa kanssa. Vanhemmille harrastajille hetket olivat enemmänkin vain rutiineiksi muodostuneita harjaushetkiä ja tunteja, joista jäi mieleen enemmänkin epäonnistumiset kuin onnistumiset. Harmi vain, kuuluin siihen vanhempien joukkoon. Pella jatkoi suoraan jatkotunnille, joten pääsin siivoamaan karsinaa aikani kuluksi. Loppujen lopuksi löysinkin itseni hoitajien huoneesta, missä olivat myös Clara, Salma ja Cella. Juttelin heidän kanssaan aikani kuluksi. Meillä menikin yli puolituntia jutellessa, kunnes tajusin lähteä siivoamaan karsinaa. Pihla & Pella 55HM
|
|
|
Post by Pihla on Jan 24, 2015 19:44:08 GMT 2
Hiihtoratsastusta lauantai 24.1.2015 Olin saanut uudet ruskearuudulliset ratsastussukat ja harmaat talviratsastushanskat. Ylpeänä uusista ostoksistani puin kyseiset tarvikkeet ylleni. Olin valmis lähtemään tallille. Avasin auton oven ja kiitin äitiäni kyydistä. Pian olinkin jo matkalla talliin oman kaappini luokse. Selässäni keikkui äidin vanha koulureppu. Reppu oli jo miltei rikki ja siksi se oli tallikäytössäni. Tallin ovi avautui narahtaen. Pujahdin sisälle tallin lämpöön. Saman tien lähdinkin kaappiani kohti. Nousin rappuset ylös ja hinauduin kaapilleni. Väänsin oven auki. Ylähyllyllä näkyi tuttu samettipäällysteinen kypärä ja raippa, jota en ollut tarvinnut erityisemmin ikinä. Pudotin reppuni kaapin perälle. Kaappi kolahti ikävästi. Suljin kaapin oven ja kipitin portaat alas. Hain ensimmäisenä varustehuoneesta Pellan riimunarun ja samalla mukaani tarttui harjoja. Kävelin jalkojani laahaten laitumelle ja pysähdyin portille. Huusin hiljaa Pellan nimeä. Tuuli kuljetti sanojani eteenpäin. Hetken kuluttua Pella tuli kuin tulikin hitaasti astellen porttia kohti. Puolessa välissä tamma kuitenkin pysähtyi ja katsoi taakseen, eteenpäin se ei aikonutkaan enää tulla. Pujottauduin aitojen välistä laitumen puolelle ja kävelin upottavassa lumihangessa Pellan luokse. Tamma oli märkä ja paksun lumikerroksen peittämä. Talutin Pellan perässäni karsinaan ja irrotin pikalukon. Pella käveli heinäkasalleen ja painoi päänsä alas. Nappasin karsinan ulkopuolella olevan harjan käsiini ja aloitin työni. Halusin hiihtoratsastaa. Sen olin päättänyt jo aiemmin. Siihen tosin tarvitsi kaksi ihmistä, joten päätin lähteä etsimään hoitajia tallista Pellan hoidettuani. Samalla sain kätevästi vietyä harjat takaisin paikoilleen. Varustehuoneessa minua tuli vastaan Clara: ”Moikka Pihla! Mitäs sä?” ”Moi! Aattelin mennä hiihtoratsastaan, kiinnostaisko sua tulla mukaan?” kysyin heti innoissani. ”Voin kyllä tulla ratsastaen Walmalla, mutta en mä hiihtäjäksi viitsisi,” Clara aloitti. ”No, ei se mitään! Etitään joku hiihtäjäksi, niin päästään matkaan,” ehdotin. Clara nyökkäsi ja kävi viemässä satulan Walman karsinan ovessa olevaan telineeseen. Kiiruhdimme sitten portaat ylös. Hoitajien huoneessa oli vain Salma ja Kuú. ”Haluaisitteko te tulla hiihtoratsastamaan meidän mukana?” Clara kysyi ennen kuin ehdin edes avata suutani. ”Mun pitäisi kyllä ratsastaa Bonnie, mutta voin tulla toki mukaan vain ratsastamaan,” Salma totesi hymyillen. ”Mä oon liikuttanut jo Eelan, joten voin yrittää tulla hiihtäksi,” Kuú naurahti. ”Kuka laitetaan vetämään?” Salma kysyi heti. ”Pella olisi varmasti kokenein,” vastasi lyhyesti. Asia näytti olevan kaikille selvä nyökytyksestä päätellen. Reilun vartin jälkeen Pella oli varustettuna tallin pihassa ja Kuú sääti suksia jalkoihinsa. Walma ja Bonniekin olivat valmiina lähtöön. Olimme sopineet kävelevämme alkuun eräälle pellolle, jonka jälkeen päästäisiin vauhtiin. ”Onko kaikki valmista?” kysyin ja kiristin vielä satulavyötä. Vyö menikin yllättävän helposti pari reikää ylemmäs. ”Jep, niin valmista kuin täällä vain voi olla,” Kuú naurahti ja näytti peukkuaan. Salma ja Clarakin nyökyttelivät. Pääsimme matkaan. Pelto upotti juuri sopivasti, kun kävimme kävelemässä siellä. Alkuraveja otettiin silti auratulla tiellä ravaamalla samaa kohtaa edestakaisin. Kuú pysytteli hyvin Pellan perässä. Suksetkin luistivat hyvin. Walma kauhisteli suksista kuuluvaa suhinaa ja yritti pari kertaa lähteä omia aikojaan laukkaan. Clara kuitenkin hallitsi poninsa hyvin. Siirryimme pellolle. Salma lähti ensimmäisenä laukkaan. Innostunut Bonnie lähtikin odotettua kovempaa ja Walma lähti tietysti tamman perään. Pellalla ei onneksi ollut kisaviettiä. Sain nostettua rauhallisen laukan ja Kuúkin pysytteli perässä. Ihmettelin, kuinka hyvin tyttö pysyikään suksien päällä. Parin laukkasuoran jälkeen vaihdoimme Kuún kanssa osia. Pääsin nyt itse koittamaan hiihtäjän roolia. Sovimme samalla, että Kuú ratsastaisi Pellan tallille. Vauhti koveni koko ajan. Yritin olla katsomatta jalkoihini, koska se olisi sekoittanut tasapainoni varmasti. Hetken kuluttua Pellan kengistä alkoi irtoilla tilsoja päälleni. Laskettelulasit olisivat olleet tarpeen. Kylmä viima puhalsi pellon läpi liikuttaen lunta. Walma esitti säikähtävänsä ja hyppäsi sivummalle. Musta poni upposi oikein kunnolla lumeen, mutta pääsi hyvin nopeasti taas ylös. ”Sitkeä poni,” Salma naurahti. Clara taputti ylpeänä ratsunsa kaulaa. ”Lähdetäänkö jo?” Kuú kysäisi yhtäkkiä. Pellolla alkoi olla jo melko kylmä, joten päätimme lähteä. Tallilla Kuú auttoi minua hiihtoratsastusvaljaiden purkamisessa. Sen jälkeen sainkin jäädä omaan rauhaani Pellan kanssa. Tamma oli hieman hiessä, joten hain fleeceviltin. Levitin viltin huolellisesti selän päälle ja istuin sitten karsinan seinää vasten. Pella siirtyi syömään iltaheiniään. Ulkona alkoi jo hämärtää. Pihla & Pella 56HM
|
|
|
Post by Pihla on Feb 3, 2015 18:58:48 GMT 2
Eräs hetki, joka tallentui kuvaan tiistai 3.2.2015 Pihla oli hakemassa Pellaa tunnille ja kohtasikin laitumella makaavan ponin, joka päästi ihmiset ihan lähelleen. Pihla & Pella 57HM
|
|