|
Post by Pihla on Aug 4, 2014 10:14:58 GMT 2
Auringonpaahde 4.8.2014 Pella käänsi päänsä suuntaani, kun änkesin laitumelle sähkölankojen välistä. Kävelin harmaakarvaisen ponin luokse riimunaru selän takana. Silittelin silkkistä turpaa ensin ennenkö nappasin riimusta kiinni ja kiinnitin narun sille varattuun renkaaseen. Pella lähti kiltisti seuraamaan minua, kun lähdin taluttamaan tammaa tallia kohti. Aamu oli ihana, sumua näkyi kauempana pellolla ja aurinko oli vasta nousemassa. Yöllinen sade oli kastellut maan ja kenkäni kastuivat ruohikolla kävellessä. Kesäloma oli kuitenkin pian ohitse. Ajatus koulunpenkillä istumisesta ei kiinnostanut yhtään. Ajatuksissani sidoin Pellan hiukan huonosti aitan kiinnitysnaruun. Lähdinkin saman tien hakemaan harjoja. Takaisin tullessani Pella seisoi vielä rauhallisena paikoillaan alahuultaan roikottaen, mutta minulle vieraampi tyttö oli kiinnittämässä tammaa paremmin. ”Taisit sitoa sen hiukan huonosti kiinni,” tyttö sanoi naurahtaen. ”Voi ei! Onneksi Pella on rauhallinen ja kiitos sullekin!” huudahdin hiukan kauhistuneena. En kyllä uskonut Pellan lähtevän paikasta mihinkään, vaikka olisikin päässyt irti, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Toinen tyttö lähti irti. Vasta hänen lähdettyään tajusin, että olin ollut talliporukassa miltei jo vuoden, enkä ollut tutustunut kehenkään kovin hyvin. Claran ja Mintun kanssa olin välillä maastoillut, mutta muu porukka oli minulle vieraampaa. Olin melko rohkea, sen tiesin, mutta miksen sitten ollut tutustunut kehenkään. Ehkä olinkin pohjimmiltani ujo…
Pella höristi korviaan. Tallista oli tulossa joku ulos. Ulos asteli uusin hevonen Windi. Tamma oli todella komea pilkullisessa karvapeitteessään. Hevosta talutti minua pidempi tyttö. Tervehdin ja jatkoin sitten hommiani. Yritin muistella tytön nimeä. Lopulta jouduin kysymään: ”Mikä sun nimi olikaan, kun en sitä harmailla aivosoluillani saa päähän…?” Tyttö naurahti hiukan ja vastasi: ”Kia ja tämän hevosen varmaankin tunnistat?” ”Juu, tottahan toki, ei noin hienoa hevosta voi unohtaa,” sanoin iloisesti. Kia lähti taluttamaan Windiä poispäin ja jäin taas yksin tallipihaan. Jatkoin harjaamista ja pian siirryin kavioiden putsaamiseen. Pella nosti jälleen kerran kiltisti kavionsa. Putsaaminen oli todella helppoa. Homma olikin nopeasti tehty. Mietin hetken mitä tekisin, kunnes keksin mennä sinne missä muutkin hoitajat aina istuskelivat, oleskeluhuoneeseen. Oikeastaan minun olikin jano ja juomapullo odotti kaapissani.
Pella pääsi karsinaansa hetkeksi, kun lähdin etsimään juomapulloani. Kuumuus oli miltei tuskaista. Ei toki saanut valittaa, mutta säät alkoivat olla jo liiankin lämpimiä. Haaveissani edessäni oli uima-allas ja suuri jäätelöannos. Siihen lisäksi vielä kylmä Coca-Cola pullo, niin kaikki olisi hyvin. Niin ei kuitenkaan ollut, mutta voisinhan aina mennä uittamaan Pellaa ja kiertää vaikka kaupan kautta. Siihen tarvitsisin kuitenkin kaverin, tai kavereita. Mutta tunsin vain Mintun niin hyvin, että hän olisi voinut lähteä kanssani uittamaan. Häntä en kuitenkaan nähnyt tallilla. Piti siis keksiä jotain muuta.
Juomapullon haettuani menin katsomaan oleskeluhuoneeseen. Siellä ei ihme kyllä ollut ketään. Kiipesin portaat alas ja hain Pellan uudestaan kiinnityspaikalle. Sää oli niin kuuma, etten viitsinyt tehdä mitään raskasta. Riimuratsastus oli yksi ajatus. Tuumasta toimeen, hain hanskani ja kypärän tallista ja nappasin Pellan mukaani kentälle. Kentällä ei onneksi sattunut olemaan muita ratsukkoja. Ihmettelin hetken aikaa, missä kaikki tallilaiset olivat, mutta lopulta keksin syyn. Kaikki tietenkin nukkuivat vielä, kello oli vasta yhdeksän! Ajatus huvitti hiukan, mutta aloin sitten sitoa vakavana riimunarua ohjiksi. Hetken kuluttua nousinkin Pellan selkään. Tummempi karva tuntui keräävän kuumuutta itseensä. Onneksi ylläni olivat shortsit. Niillä karva ei tuntunut niin kuumalta.
Pella liikkui kuin vanha tekijä. Ohjaamisessa ei ollut mitään ongelmaa. Pääsin jopa ravaamaan ja myöhemmin myös laukkaamaan pätkän normaalisti. Riimuratsastus oli oikeastaan aika hauskaa. Ratsastin vain hiukan reilu puolituntia ja lopetin sitten. Päätin viilentää Pellan pesulla. Itse saisin viilennystä juomapullosta. Vein Pellan suosiolla talliin pesupaikalle. Otin vesiletkun ja avasin hanan. Pella peruutti pari askelta, mutta aloin sitten suihkuttaa hiukan viileämpää vettä tamman jalkoihin. Pella laski päänsä alas ja alkoi hamuta huulillaan vettä. Annoin tamman juoda hiukan. Kastuin samalla itsekin, kun vesi roiskui ympäriinsä. Kun Pella lopetti vedellä leikkimisen, kastelin tamman kokonaan. Pian pesupaikalla seisoi vettä valuva hiirakko poni. Hain hikiviilan ja pikkupyyhkeen, joilla aloin kuivata Pellaa. Jalat kuivasin pyyhkeellä ja muuten vetelin enimmät vedet hikiviilalla.
Pesun jälkeen talutin Pellan ulos ja annoin tamman piehtaroida. Tallille olikin saapunut jo enemmän porukkaa. Tervehdin pihalla olijoita ja kävin viemässä Pellan takaisin laitumelle. Tällä säällä pihalla kuivui todella nopeasti. Laitumelle viennin jälkeen halusin vielä siivota karsinan, vaikka tiesin siinä tulevan hien väistämättä. Hain kuitenkin kottikärryt ja talikon joilla aloin siivota karsinasta lantakikkareita. Yksitellen kikkareet lentelivät kottikärryihin. Hikeä alkoi jo siinä vaiheessa pukata hiusrajasta. Pahin kuumuus iski kuitenkin vasta kottikärryjä lantalaan työntäessä. Lasti oli sen verran raskas. Kun työ oli tehty, vein tavarat paikoilleen tyytyväisenä lopputulokseen. Pihla & Pella 28HM
|
|
|
Post by Pihla on Aug 12, 2014 17:36:38 GMT 2
Nobody 12.8.2014 Katselin hiukan kateellisena kuinka kimo ratsuponi pomppi esteitä aina vain paremmin. Salma mukaili hyppyjä keveästi. Ratsukon yhteistyö näytti sujuvan kuin tanssi. Hevonen laukkasi kevyesti ja Salman tarvitsi vain mukailla liikkeitä. Joskus toivoin olevani yhtä hyvä ratsastaja, joka pääsisi näyttämään taitonsa. Pella ei ollut mikään huippuponi, niin kuin Bonnie näytti olevan. Mutta ei Pellan tarvinnutkaan. Poni oli juuri hyvä minulle, ei niin taitavalle ratsastajaopiskelijalle jota kiinnosti lähinnä puskaratsastus. Olin kuitenkin saanut pahan kisakärpäsen. Mieleni teki kisaamaan, hyppimään korkeita esteitä ja sulautumaan hevosen liikkeisiin kouluratsastuksessa. Ei se niin mennyt. Piti harjoitella ja se taas vaati aikaa.
Riimunaru olallani heilahdellen kävelin Pellan laidunta kohta. Selasin samalla kosketusnäyttökännykkääni. Facebookin jutut oli jo kertaalleen luettu, mutta kävelymatka olisi muuten tylsä. Olin huomannut ottavani kännykän liiankin usein käsiin, mutta sormet vaativat jo jotain mitä painella. ”Mitä Pellaseni?” kuiskasin, kun alitin sähkölangat ja nappasin Pellan riimusta kiinni. Tamma antautui helposti kiinni, niin kuin aina. Taluttaessakaan ei ikinä ollut mitään ongelmia. Pella ei siis ollut mitenkään vaikea poni. Tamman kanssa oli silti helppo kehittyä. En kaivannut tulista hevosta, jota minun pitäisi opettaa, vaan hevosta, joka opettaisi minua. Pella oli siihen oikea kaveri.
Hain harjat satulahuoneesta ja olin miltei törmätä ovella Claraan, pikkuisen Walma -ponin hoitajaan. ”Hei!” huudahdin ja väistin Claraa. Tyttö hymyili minulle ja mutisi vastauksen, jota en enää kuullut. Clara oli suunnilleen ainut hoitaja, jonka tunsin hyvin. Mintun tunsin vielä paremmin, mutta hän tuntui kadonneen. Kuuluisa rohkeuteni oli kadonnut tallille saapuessa. Se tyttö, joka koulussa jutteli kaikille, olikin yhtäkkiä kadonnut. Olin nobody tallilla. Kukaan ei tervehtinyt minua niin kuin joitain. Olin kuitenkin pyörinyt hoitamassa Pellaa miltei vuoden. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Porukka tuntui kuitenkin ottavan kaikki hyvin vastaan. Uudemmatkin hoitajat olivat minua tutumpia. Mutta se ei ollut ihme, olinhan aina yksin tallilla. Ja yleensä vain jumituin Pellan luokse. Olihan asia siinä mielessä hyvä, etten ainakaan tehnyt tallilla mitään turhaa, mutta kaipasin maastolenkeille kaveria.
Satula narahti. Pella nosti ravin ja mukauduin askeleeseen. Askel ei pomputtanut yhtään. Se saattoi toki johtua siitäkin, että olin jo oppinut ratsastamaan Pellan askellajeissa. Samassa tajusinkin jo tuntevani Pellan jo melko hyvin. ”Mennään tänään vähän rankempi tunti,” kuiskasin nojautuen Pellan korvan juureen. Tamma höristi hetkellisesti korviaan. Seuraavaksi aloinkin tehdä päätyihin ravivoltteja. Käytin pääasiassa istuntaa ja pohjeapuja Pellan ohjaamiseen. Se oli hankalaa, mutta Pellaa oli helppo ratsastaa. Tamma totteli niin hyvin. Istuin itse mahdollisimman rennosti, mutta niin etten pomppisi selässä. Jalkani heiluivat harjoitusravissa sinne sun tänne, jos en puristanut niitä satulaan.
Oli laukannoston vuoro. Olin harjoitellut ravissa paljon voltteja, taivutuksia ja jopa pari kertaa käynnissä väistöjä. Pella oli jopa väistänyt avuistani pari askelta. Se oli itselleni suuri askel. Askel, jonka avulla kehittyisin ratsastajana. Valmistelin tulevan laukannoston hyvin. Tein puolipidätteen ja nostin sitten laukan. Suljin sen jälkeen silmät ja kuvittelin olevani kunniakierroksella. Nousin vaistomaisesti kevyeeseen istuntaan ja annoin Pellan vain mennä, mennä niin lujaa kuin jaloista lähti. Lopulta kentän kaarre tuli vastaan ja oli pakko avata sitä ennen silmät. Sain sentään olla muutaman sekunnin haaveitteni kunniakierroksella.
Laukan jälkeen meninkin jo loppukäynnit. En viitsinyt rasittaa Pellaa enempää. Se oli kuitenkin jo sen verran vanhakin ja päivä oli kaiken lisäksi kuuma. Ratsastuksen jälkeen kävin viemässä satulan pois ja nappasin ensimmäisen vastaan tulevan ottamaan minusta ja Pellasta kuvan. Sattumoisin uhrini olikin Taigaa hoitava Akku. Hän kuitenkin suostui kuvauksiin ja otti meistä pari kuvaa. ”Kiitos paljon, mä voin joskus tulla kuvaamaan sua, jos tarvitsee,” lupasin kiitollisena. Jätinkin Pellan pihalle, jotta saisin tamman huuhdeltua vedellä. Vietyäni varusteet pois hain sangon, johon otin vettä ja pesusienen. Niillä kastelin Pellan. Kastelun jälkeen palautin tavarat ja otin hikiviilan tilalle. Sillä kuivasin enimmät vedet karvasta. Päätin vielä syötellä Pellaa hetken, jotta tamma saisi kuivua. Itse otin samalla aurinkoa ratsastushousujen lahkeet ylös vedettynä. Viimeisistä kesäpäivistä piti nauttia, eikä vain kauhistella kohti vyöryvää syksyä.
Kun Pella oli suhteellisen hyvin kuivunut, vein tamman takaisin laitumelle ja hain tiskiharjan ja rätin itselleni. Oli taas aika siivota juoma- ja ruokakippo. Tallin tapoihin oppineena otin tiskiharjan, jolla sai ne kauranjyvätkin irti, jotka olivat lujasti pohjaan tarttuneet. Vesiastia olikin aina melko siisti. Vesi irrotti liat hyvin, eikö pohjakaan ollut niin likainen koskaan. Kipot olikin ennätysajassa siistitty. Seuraavana vuorossa oli kotiinlähtö. Kävin vielä katsomassa, että Pellalla oli kaikki hyvin ja lähdin sitten pyöräilemään kesäillassa kotiin. Pihla & Pella 29HM
|
|
|
Post by Pihla on Aug 25, 2014 18:29:20 GMT 2
Arjen jännityksiä 25.08.2014 Hoitajahaut olivat auki. Kahdeksan erilaista persoonaa saisi uudet hoitajat. Myös minä jännitin tuloksia. Olihan kyseessä aika suuri joukko hoitajista. Hoitajia haki moni minuakin kiinnostava hevonen, kuten Rotta, Reino, Humu ja Laila. Kaikki tuntuivat sillä hetkellä niin mielenkiintoisilta. Niitä vähemmän minua kiinnostavia olivat sitten Gitta, Hestia, Venna ja Sentti. Uskoin kuitenkin kaikkien saavan hyvän hoitajan kaverikseen. Samaten itsekin saattaisin saada uusia kavereita, ehkä jopa maastokavereita. Humun hoitaja oli viimeksi ollut minulle se läheisin. Se saattoi johtua siitä, että Humu oli Pellan karsinakaveri. Taigan hoitajaan Akkuun en niin läheisesti ollut tutustunut, mutta tiesin kuitenkin, kuka hän oli ja tervehdin jos näimme. Tervehdin kyllä kaikkia tallilaisia, mutta Akkua yritin erityisesti. Aittalaisten hoitajat joutuivat olemaan hiukan tekemisissä, joten tutustuminen oli siis suotavaa. Istuin sohvalla muiden joukossa mehukuppi kädessä. Anne oli juuri tullut kertomaan hiukan uutisia hoitajahauista ja lähteneistä hoitajista. Kaikkia harmitti hiukan, että niin paljon porukkaa oli lähtenyt. Se oli kuitenkin siedettävä ja pidettävä silmät auki tulevaisuudelle. ”Onko kukaan teistä halukkaita vaihtamaan hoidokkeja?” Anne kyseli kertomuksensa päätyttyä. ”Ei!” huudahdimme kuin yhdestä suusta. En halunnut tutustua uuteen hoidokkiin, kun Pellaan olin saanut juuri hyvän suhteen. Suhteesta piti luoda kestävä. Annen lähdettyä alkoi juttelu. Osallistuin mukaan ja tunsin jopa olevani kaikkien tuntema hoitaja. ”Harmi, että niin moni lähti,” Emmy harmitteli. ”Jep,” myötäilin. ”Saa nähdä millaisia hoitajia nyt tulee…” Britta huokaisi juoden viimeisenkin mehun tilkan muovikupistaan. ”Toivottavasti ei sellaisia pikkulikkoja,” Salma mietti. ”Uskon, että ne olisi vähän vanhempia,” selitin. ”Ehkäpä, ehkä ei,” Akku naurahti. ”Hei entä mä!” Jason huudahti hiukan suuttuneena. Hän selvästi koki tulleensa haukutuksi. ”Sä et ole tyttö,” Kuú totesi. Meitä kaikkia alkoi naurattaa, mutta Jasonin takia naamat pysyivät peruslukemilla, kunnes poika itse alkoi nauraa. Samassa Kasper astui huoneeseen: ”Mitä te täällä nauratte?” ”Ei mitään!” vastasimme ja samassa osa porukasta lähtikin jo omille teilleen. Myös minä. Kesän lämpö oli kadonnut ja tunnit tekivät alkuaan. Tulikin hiukan kiire hakea Pella laitumelta ajoissa. Onneksi ratsastaja oli hiukan myöhässä ja sain hiirakon tamman ajoissa karsinaansa. Pihalla alkoi jo olla niin kova tuuli, ettei siellä viitsinyt hoitaa ketään. Kaiken lisäksi suuret vesilammikot olivat vallanneet tallipihan. Olisi miltei tarvinnut kumisaappaita siellä kävellessään. Hetken kuluttua karsinan eteen ilmestyikin lettipäinen nuori tyttö. ”Moi, mä olen Emma!” tyttö esittäytyi. Hymyilin hänelle ja vastasin: ”Hei! Taidat olla Pellan tuntiratsastaja? Mä olen Pellan hoitaja, Pihla.” Emma nyökäytti päätään. Lyhyen juttutuokion jälkeen lähdimme hakemaan Pellan varusteita ja harjoja. Pihalla olikin alkanut sataa, mikä ei ollut ihme. Viimeiset viikot olivat todellakin sataneet miltei joka päivänä. Syksy teki siis tuloaan. Odotinkin jo, koska lehdet alkavat vaihtaa väriään. Vielä ruska ei ollut vallannut lehtipuita. Kun Emma oli hoitanut Pellan, laitoin tammalle varusteet. Emma katseli sivummalla ja yritti opetella näkemäänsä. Tuntiin oli enää hetki aikaa, niin päätin varustaa Pellan itse. Aloittelijoiden opettamisessa kesti aina niin kauan. Pian Pella olikin varustettu ja meitä tultiin hoputtamaan jo maneesiin. Kastuimme kaikki taluttajat, hevoset ja ratsastajat hiukan matkalla maneesiin. Ehkä se oli kuitenkin sallittavaa. Emme me sokeria olleet. ”Nouskaa vain selkään!” Anne huudahti. Autoin Emman Pellan selkään ja säädin jalustimet sopiviksi. Tunti oli alkeistunti, joten jäin taluttamaan. Tunti sujuikin nopeasti volttien ja pysähdyksien lomassa. ”Voitte sitten kiittää ja nousta alas!” Anne huusi. Emma kumartui taputtamaan Pellaa ja nousi sitten alas. Emma saikin lähteä ilman hevosta, sillä Pella jatkoi vielä seuraavalle tunnille. Autoin uuden ratsastajan selkään ja lähdin sitten siivoamaan Pellan karsinaa. Saisin kuitenkin olla avuksi vielä, kun tunti loppuisi. Pihla & Pella 30HM
|
|
|
Post by Pihla on Aug 29, 2014 14:30:49 GMT 2
Kun syksy saapuu 29.8.2014 Syystuuli puhalsi pihan ylitse lennättäen erään kellastuneen lehden vesilätäkön ylitse. Hiukan kauempana laidunsi poni, hiirakko poni. Kyseinen poni höristi korviaan ja odotti saapuvaa hoitajaa. Hiekka rahisi kumisaappaiden alla. Taivaalla lensi etelään muuttava lintuaura, joutsenia. Sää oli viilentynyt huomattavasti. Pipo ja lapaset olivat jo pakollisia. Jokin asia oli saapunut, jota osa odotti, osa vihasi, Syksy.
Pella odotti kuin saapuva asia olisi eräänlainen ihme. Hoitaja jäi yllättäen aidalle seisomaan ja suuntasi katseensa taivaalle kohti joutsenauraa. Valkoiset siivet olivat levällään ja välillä kuului lintujen äännähdyksiä. Jotain kaunista lintuaurassa oli. Varsinkin, kun näki samalla korkealle ulottuvat ruskastuneet puut. Jotain kaunista syksyssä oli, sen väreissä ja tunnelmassa.
Hiirakko tamma lähti kävelemään tunnistamaansa hoitajaa kohti. Ruoho painautui kosteaa maata vasten kavioiden alla. ”Taidat olla hoidon tarpeessa,” hoitaja kuiskasi. Pella oli saanut uudempaa väriä, pörröinen poni oli kuran peitossa. Kura, syksy ja ruska kuuluivat yhteen. Niitä ei vain voinut ohittaa, mutta maassa olevat vesilätäköt pystyi. Siltikin sinitakkinen hoitaja ja hiirakko poni kävelivät lätäkön läpi. Kuului vain vaimea ”lits, lots”. Veden pintaan jäi renkaat, vaikka kaksikkomme oli jo paljon kauempana. Pihla & Pella 31HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 5, 2014 17:29:10 GMT 2
Vanha poni? 5.9.2014 Pellalla oli vapaapäivä. Päätin käyttää sen hyödyksi ja treenata hiukan esteitä. Vanhalla ponilla hyppääminen ei vain saanut olla niin raskasta. Tuntui kauhealta ajatellakin sanoja ”vanha poni”. Vanhuuteen liittyi aina se surullinen vaihe, mutta onneksi Pella oli terve ja hyvinvoiva poni. Tamma katseli nytkin korvat höröllä laitumellaan, kun kävelin sitä kohti riimunaru kädessäni. Pysähdyin taas portille ja huusin Pellan nimeä. Yhtäkkiä tamma lähti kävelemään luokseni. Kerta ei ollut ensimmäinen, mutta silti niin ihmeellinen. Lähemmäs vuoden hoitamisen jälkeen hoitajan tunnistaminen ei kylläkään ollut suuri ihme.
Talutin Pellan poikkeuksellisesti karsinaan. Sää alkoi olla jo niin viileä, etten viitsinyt jäädä ulos. Suljin karsinan oven perässäni ja lähdin tallia kohti. Olin miltei törmätä Akkuun, joka oli tulossa juuri Taigan luokse. ”Moi!” huudahdin iloisena. Tyttö hymyili ja vastasi: ”Hei Pihla!” Hän tiesi nimeni. Vieläkin iloisempana jatkoin matkaani talliin. Hymyni olisi ulottunut korviin, jos se olisi ollut mahdollista. ”Moi Pihla! Mikäs sua noin hymyilyttää?” Clara huudahti olohuoneesta. Olin päässyt jopa kaapeille asti ilman kehenkään törmäämistä. Nyt olikin pakko mennä juttelemaan muille hoitajille hetkeksi. ”Sillä on joku poika,” Britta totesi ja vinkkasi silmää. Heilautin käsiäni ja tein käsivarsillani rastin: ”eieiei, ja vielä kerran ei.” Lopulta purskahdin itsekin nauruun. Mutta poikaa ei ollut. Se harmitti, koska tuntui että kaikilla muilla oli. Joskus jopa olin seurustellut erään pojan kanssa, eskari-ikäisenä taaperona. Tai ei sitä seurusteluksi sanoa, olin niin pieni. Yläasteelle siirtymisen jälkeen minulle oli iskenyt paineet siitä, miksen kelvannut kenellekään. Joskus olin jopa harkinnut ratsastuksen lopettamista sen takia, että pojat alkaisivat pitää minusta. Onneksi olin tullut järkiini.
Nappasin vesimukin mukaani ja join sen matkalla satulahuoneeseen. Satulahuoneessa oli onneksi roskakori, johon sain heittää tyhjän muovimukin. Sitten ryhdyin etsimään Pellan varusteita. Aloittelijat laittoivat varusteita aina hiukan eri paikoille. Nytkin löysin suitset väärältä paikalta ja harjoja löytyi hiukan ympäri huonetta. Onneksi Pellan tavarat eivät olleet ainoita, jotka olivat sekaisin. Aloittelijoilla oli tapana jättää varusteita vahingossa väärille paikoille. Ne kaikista pienimmät tekivät sitä varsinkin. Mutta en itsekään olisi saanut suitsia Pellan suitsitelineeseen, jos olisin ollut hiukankin lyhempi. Ja koska aloittelijat olivat hiukan ujoja, ainakin osa, he eivät uskaltaneet pyytää apua.
Varusteet olivat kasassa karsinan edessä ja aloin harjata Pellaa. Tamma ansaitsi hyvän hoidon. Harjasin karvaa kumisualla todella kauan, että varmastikin joka mutapaakku irtosi. Lopputulokseen ei voinut olla kuin tyytyväinen. Viimeistelin harjauksen vielä pölyharjalla. Innostuin hoitamiseste täysin ja aloin selvitellä harjaakin. Kun mustat jouhet olivat selvitetty, siirryin häntään. Siinä olikin aina hiukan enemmän työtä. Selvittelin hännän sormilla. Perusteellisen hoidon jälkeen meinasin unohtaa kaviot. Viime hetkellä kuitenkin tartuin kaviokoukkuun. Pella nosti jälleen todella hienosti kavionsa.
Talutin hiirakon ponitamman maneesiin, johon olin jo aiemmin koonnut kaksi estettä. Kiristin keskellä vielä satulavyön ja nousin sitten selkään. Selästäpäin säädin jalustimet sopiviksi. Maneesissa verrytteli toinenkin hevonen, Patron ja Emmy! Olin aina ihastellut tytön ratsastustaitoa kateellisena. Nytkin ratsukko harjoitteli puomeja pääty-ympyrällä. Työskentely oli sulavaa ja siitä näkyi taito ja kokemus.
Nostin ravin. Menin aluksi puomeja harjoitellen kevyttä istuntaa. Pella liikkui sopivalla tahdilla ja totteli pienintäkin apuani. Tällaiset päivät olivat parhaasta päästä. Pella näytti myös nauttivan, kun se tajusi että aloittaisimme hyppäämisen. Korvat olivat kokoajan pystyssä. Kevensin askelten tahtiin ja tein suunnanvaihdon. Samalla vaihdoin kevennystä. Se sujui jo paremmin kuin joskus aikoinaan. Kevennyksen vaihto oli ollut joskus todella hankalaa.
Aloitin hyppäämisen. Menin ensin ensimmäisen esteen ristikkona ja jälkimmäinen pysyi puomina. Pella hyppäsi hyvin, vaikka itselläni olikin alkuun tasapaino-ongelmia. Ensimmäisen hypyn jälkeen taputin Pellaa kunnolla. ”Voinko mäkin ottaa pari hyppyä?” Emmy kysyi yhtäkkiä. Nyökkäsin tytölle ja sovimme, että hyppäisimme vuorotellen. Patron hyppäsi ensimmäisenä. Emmy myötäili hyppyä kuin vanha tekijä. Omat hyppyni taas menivät hiukan päin mäntyä. Emmy tosin kehui minua, mutta kai vain kannustaakseen.
Emmy halusi hypätä viimeisen hiukan korkeampana. Hän laskeutui satulasta ja nosti jälkimmäisen esteen pystyksi. Korkeutta sille tuli noin 40cm. Ensimmäinen ristikko oli vain 20cm. Emmy kannusti Patronia hyppäämään ja ratsukko hyppikin esteet hienosti. Itsekin halusin koittaa samaa, koska tiesin Pellan pääsevän niiden yli. Oikeastaan Pella pääsi todella korkeaa, mutta itse en ollut vielä valmis hyppäämään tamman kanssa aivan sitä seitsemää kymppiä. Halusin ensin varmistaa, että osasin hypätä täydellisesti pienempiä esteitä. Nytkin jouduin varmistamaan, että jalkani todella olivat kyljissä. Pella ei onneksi välittänyt virheistäni. Ristikko meni pikkupompulla yli. Toiseen esteeseen laskin askeleet ja hidastin vauhtia samalla. Pella ponnisti hiukan kaukaa, mutta selviydyimme hyvin. Omakin istuntani tuntui jo paljon paremmalta. Olisipa vain ollut joku kertomassa, menikö se todella hyvin. Emmykin oli juuri keskittynyt menemään loppuraveja.
Hyppäsin saman sarjan vielä kerran ja tyydyin siihen. Pella meni kuitenkin niin hyvin, etten lähtenyt vaatimaan liikoja. Taputin Pellaa ja siirryin uralle loppuraveihin. Menimme molempiin suuntiin kevyttä ravia, jotta sain Pellaan lepuuttamaan päätään, sitten vielä loppukäynnit. Meninkin niitä tavallista pidempään. Lopulta käänsin Pellan keskelle ja nousin alas satulasta. Löysäsin vyön keskellä ja nostin jalustimet ylös. Talutin Pellan sitten talliin. Kylmä tuuli puhalsi pihamaan yli. Pellan harjakin nousi ilmaan. ”En haluaisi ikinä hoitaa ketään muuta,” kuiskasin ja pysähdyin halaamaan Pellaa. Tammasta oli tullut minulle todella tärkeä. Tallissa purin varusteet ja vein ne paikoilleni. Hoidin Pellaa vielä erityisen kauan, ennenkö hain karsinan puhdistut välineet ja kävin viemässä hoidokkini takaisin laitumelle. Pihla & Pella 32HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 8, 2014 15:38:33 GMT 2
Uusia hoitajia 8.9.2014 Talli oli täynnä uusia hoitajia. Jokainen touhusi jotain lumoutuneena omaan, uuteen hoidokkiinsa. Olinko tosiaan ollut samanlainen, kun olin aloittanut hoitajan. Ajatuskin huvitti. Pella oli joutunut kärsimään silloin halien määrästä. Tai kuka tietää, ehkä tamma nautti niistä.
Nappasin Pellan riimunarun olkapäälleni ja lähdin hakemaan tammaa laitumelta. Aikaa olisi juuri ja juuri hoitamiseen, ennenkö tunnit alkaisivat. Aloin saman tien miettiä, olisivatko tunnit maneesissa vai kentällä. Sää oli viileä, muttei kostea. Ihme kyllä, ei ollut satanut hetkeen. Olin ajatuksissani törmätä minua vastaan tulevaan hoitajaan. Hänellä oli riimunarun päässä Humu. Tervehdin tyttöä. Muistelin hänen nimekseen Luna. Sen verran olin katsellut tuloksia ja olinhan tavannut tytön jo aiemminkin. ”Mitäs sä?” Luna kysyi naurahtaen. Hän alkoi heti rapsuttaa Humua harjan alta. ”Ajattelin hakea Pellan laitumelta, jotta saisin harjata sen nopeasti ennen tunteja,” selitin hymyillen ja tajusinkin kellon vierivän koko ajan. ”Itse asiassa mun pitääkin jatkaa heti, että tosiaan ehdin hoitaa sen!” huudahdin ja jatkoin matkaani puolijuoksua Pellan laidunta kohti. Odottelin taas, että Pella tulisi itse minun luokseni. Niin tosiaan kävi. Nappasin tamman nopeasti kiinni ja avasin portin. Pella oli onneksi helppo sada portista ulos ja pian olimmekin matkalla aittaa kohti.
Hain harjoja tallista ja siirryin Pellan luokse. Näin samalla Lunan, joka myös harjasi Humua viereisessä karsinassa. Muistelin Pellaa harjatessani, että tamman ensimmäinen tunti olisi alkeistunti. Saisin siis olla auttamassa. Mutta pääasia olikin, että tunti alkoi vasta neljältä. Minulla oli hyvin aikaa hoitaa Pella nätiksi. Harjasin tammaa pitkillä vedoilla, että irtokarvat ja muta lähtivät varmasti. Mudassa Pella olikin. Se ei toisaalta ollut ihme. ”Pella näyttää olevan hieman likainen,” Luna naurahti nähtyään tammani. ”Jep, pitäisikin vain harjata se ennen alkeistuntia, niin ehtisin opastaa ratsastajalle varustamisen,” selitin vetäen pölyharjalla piikkisukaa vasten. Pölypilvi pöllähti harjojen osuessa yhteen.
Ratsastaja tuli Pellan karsinaan. Hän oli noin 10-vuotias tyttö. Hän vaikutti hieman ylimieliseltä. ”Pella on mun lemppariponi ja musta tulee sen hoitaja!” tyttö ilmoitti ensimmäisenä. ”Mä olen sen hoitaja tällä hetkellä, mutta ehkä sitten kun kasvat hiukan ja minä poistun tallilta,” selitin hymyillen. En halunnut luoda hänelle pettymystä, vaikka saattoihan puheeni olla myös totta. Kuka tietää, mitä tulevaisuudessa kävisi.
Nostin satulan Pellan selkään. Minnaksi kutsuttu tyttö oli kyllä kehunut osaavansa itse, mutta päätin olla hiukan apuna. Hän saattoi aivan hyvin vain sanoa niin ja esittää olevansa muita parempi. ”Ensimmäisenä satulavyö,” korjasin, kun Minna oli laittamassa ja jalustimia. ”Kyllä mä nyt sen tiesin,” Minna sanoi hiukan vihaisena. Pudistelin hänen selkänsä takana päätäni. Vihasin tuollaisia pikkutyttöjä, mutta pakko heitäkin oli sietää.
Reilu puolentunnin jälkeen Pella oli valmiina. Ei Minna niin toivoton ollutkaan, kuin olin ajatellut. Osasi hän sentään jotain, kun vain antoi yrittää. Päätinkin parantaa heti epäluuloni aloittelijoita kohtaan ja ajatella heidän olevan mukavia ja innokkaita ratsastajia. Käsitykseni oli muuttunut hiukan, mutta päätin olla ajattelematta ihmisistä mitään turhaa, ennekö olen jutellut heille kunnolla. Pelkän ulkonäön ja ensimmäisen sana perusteella kun ei voinut arvostella ketään.
Pella jatkoi alkeistunnilta jatkotunnille, joten minulla oli hyvin aikaa putsata karsina perusteellisesti. Tunnissa ehtisi tehdä vaikka mitä, sen olin oppinut. Hainkin siltä seisomalta kottikärryt ja lapion. Pellan karsina olikin nopeasti siivottu ja sain putsattua jopa vesi- ja kaurakipotkin. Siltikin aikaa jäi yli. Se ylimääräinen aika pitikin käyttää hyödyksi, menisin tietysti istumaan olohuoneeseen muiden hoitajien sekaan. Se oli aina hyvä vaihtoehto, varsinkin nyt, kun talli oli täynnä uusia hoitajia.
Nostin maassa lojuvan Hevoshullu – lehden. ”Moi Pihla!” kuului tuttu ääni. Salma oli huomannut minun muiden joukosta ja tervehti. ”Moi vaan kaikille!” huudahdin hymyillen. Heitin samalla käsiini tarttuneen lehden lehtipinoon. Tunnistin sohvalla istuvista vain Britan ja Fiian. Tytöt olivat litistäytyneet toisiaan vasten uusien hoitajien valloittaessa sohvan päädyistä. ”Taidat olla uusia hoitajia?” kyselin ikäiseltäni tytöltä. Hän omisti blondit hiukset. ”Juu, Wenla. Hoidan Gittaa,” tyttö vastasi heilauttaen hiuksensa sivuun. Toinen tyttö pelasi puhelimellaan jotain. Heilautin kättäni ruudun edessä. Tyttö nosti päänsä kauhistuneena. ”Halusin vaan sanoa hei, taidat säkin olla niitä uusia hoitajia?” naurahdin. ”Jep, mä olen Elina ja hoidan Senttiä,” tyttö kertoi laittaen kännykkänsä ratsastushousujen taskuun. ”Vai että sellaista porukkaa, tervetuloa teille munkin puolesta,” sanoin nauraen. Tuntui kuin olisin kuvitellut olevani se porukan pomo, ehei. ”Ootko sä se Pellan hoitaja? Pihla?” minua paljon vanhempi nainen kysyi. ”Juu, olen mä. Entä sä, en muista nähneeni sunkaan naamaa täällä ennen?” mietin. ”Aloitin juuri Rotan hoitamisen, mä olen Susanne, muta Sussuksi saa kutsua!” nainen naurahti. ”Rotta vaikuttaakin todella mukavalta hevoselta,” kehuin. ”Se on,” Sussu naurahti. ”Apua kello on jo noin paljon! Tunti loppuu parin minuutin päästä,” Wenla kauhisteli. ”Hyvä, kun sanoit, mennään!” huudahdin. Olimme salamannopeasti maneesin luona odottelemassa tunnin loppumista. Paikalle tulivat myös kaikki muut hoitajat, jotka vain olivat paikalla.
Pellan ratsastaja halusi vielä hoitaa Pellan ennen lähtöään. Mikäs siinä. Vein varusteet satulahuoneeseen samalla, kun ratsastaja harjasi Pellaa karsinassa.
Pihla & Pella 33HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 12, 2014 15:11:05 GMT 2
Syysmaasto 12.9.2014 Olin päättänyt pyhittää tämän päivän syysmaastolle. Syyskuussa kuului maastoilla, ja paljon! Ainut ongelma lähtemiseen oli kaveri. Jouduin raahautumaan olohuoneeseen asti, ennenkö pääsin kyselemään halukkaita maastoon. ”Lähtisikö joku mun kanssa maastoon ilman satulaa?” kysyin toiveikkaana. ”Mä tulisin muuten, mutta Walmalla ei ole vapaapäivä,” Clara totesi. ”Mäkin voisin tulla, mutta sama juttu kuin Walmalla,” Luna huokaisi. ”Hypenkin vapaapäivä on vasta tiistaina,” Britta selitti. Aloin siinä vaiheessa miettiä, olisiko pitänyt kysyä ensin, keiden hoitohevosilla oli vapaapäivä. Se olisi ollut paljon helpompaa. ”Keiden hevosilla sitten on vapaapäivä?” kysyin lopulta. ”Myntillä taitaa olla, mutta Karoliina ei ole paikalla,” Britta mietti. ”Niin ja Edillä, mutta Ode treenaa sillä jo maneesissa,” Clara jatkoi. Yllättäen sohvalla lojuva nainen liikahti. Hän alkoi puhua: ”Mulla ei kyllä oo mitään tekemistä, joten voin tulla baanailemaan!” Salma. Yllätyin naisen ehdotuksesta, mutta en kyllä kieltänytkään häntä tulemasta. Olisi vain mahtavaa saada tutustua paremmin! ”Juu totta kai! Mennään heti valmistelemaan ponit,” ehdotin. Salma nyökkäsi ja siirryimme tallin puolelle. Otin kaikki Pellan varusteet mukaani jo siinä vaiheessa.
Aikaa ei mennyt kauaa. Pian olimmekin jo lähtövalmiina pihassa. Salma kiipesi Bonnien selkään yllättävän ketterästi. Itse ponnistauduin vaivalloisen oloisesti hiirakon ponin kyytiin. ”Mihin suuntaan mennään?” Salma kysyi. ”Päätä sä, voit kulkea muutenkin edellä,” ehdotin. ”Luulen, että on parempi, että Pella johtaa. Mennäänkö laukkasuoralle?” Salma mietti. Nyökkäsin ja ohjasin Pellan johtoon. Alkumatka sujui hyvinkin hiljaisesti. Kumpikaan ei keksinyt puheenaihetta, kunnes Salma lopulta aloitti: ”Ootko sä kuullut viime aikoina siitä vihellyksestä?” ”En, mikä juttu se on?” kysyin kummastuneena. Viheltäminen oli täysin normaali asia, ainakin pitäisi olla. ”No, oltiin Ican kanssa maneesissa, niin kuului semmoinen vihellys kun joku olisi avaamassa ovea. Ei siinä mitään, mutta kun ketään ei tullut! Eikä ketään näkynyt, kun avattiin ovi, vaikka vihellys oli ollut ihan selvä,” Salma selitti. ”Ehkä se oli tuuli?” ehdotin. Kylmät väreet nousivat jo silloin. ”Niin mekin ajateltiin, mutta Kasper, Inkeri ja Clara oli kuullut saman. Toisella kertaa se oli ilmeisesti lintu, mutta ei se maneesiin voi kuulua niin selvästi,” Salma jatkoi. ”Hyi! Nyt mä en enää ikinä halua ratsastaa maneesissa yksin, en ainakaan kun on pimeää!” huudahdin. Samassa läheisestä pusikosta lennähti parvi mustia variksia. Bonnie hypähti sivummalle, mutta Pella pysyi tyynen rauhallisena, kuten aina.
Nostimme ravin. Keltaiset lehdet pöllähtivät lentoon kavioiden osuessa maahan. Hiekkatie oli vielä hiueman kostea yöllisen sateen jäljiltä. Paikoin oli myös pieniä vesilätäköitä. Pella väsiteli lätäköitä sulavasti. ”Käänny tuolle sivutielle, sieltä pääsee yhdelle pellolle, missä saadaan käydä!” Salma huusi takaamme. Käänsin Pellan kapeammalle sivupolulle. Jouduin hidastamaan käyntiin, jotta Pella pystyisi paremmin keskittymään jalkoihinsa. Polku johdatti meidät suoraan sänkipellolle. Olimme ravanneet jo melko kauan, joten saisimme jo laukata. ”Lähde sä vain edeltä, saadaan Pella kyllä kiinni,” Salma naurahti. Nostin ravin kautta laukan. Ei mennyt kauaa, kun Bonnie tosiaan kiri johtoon. Kimo poni juoksi niin lujaa, kuin jaloista lähti. Salma pysyi kyydissä kuin olisi ollut siellä syntymästään asti. Pellakin innostui ja lähti laukkamaan kovempaa. Tartuin vaistomaisesti harjasta kiinni.
Pian saavuimme pellon toiseen reunaan ja oli pakko hidastaa sitä ennen. ”Se oli hauskaa!” Salma huudahti. Bonnie näytti olevan valmis vielä uuteen kisaan. Pella sen sijaan huohotti. ”Voi raukkaa,” huokaisin ja taputin Pellaa. ”Mennään käyntiä takaisin ja suunnistetaan vielä laukkasuoralle,” Salma selvitti. Se sopi minulle, vaikka en kyllä tiennyt kuinka Pella jaksaisi. Matkaa laukkasuoralle oli kuitenkin vielä niin kauan, että tammani ehtisi hyvin levähtää välissä. ”Juu, mutta mennään van käyntiä tässä välissä niin Pella saa levähtää,” kerroin. Salma nyökäytti päätään ja siirryimme taas jonoon.
Tuuli irrotteli lehtiä puista. Lehdet lensivät maahan ja osa meidän päällemme. Sain pari kertaa irrottaa Pellan harjastakin kuivuneita koivunlehtiä. ”Ravataanko pätkä?” Salma ehdotti, kun olimme menneet yli kymmenen minuuttia. Nyökäytin päätä ja siirsin Pellan raviin. Askel ei pompottanut. Ravasimme erään hiekkatien kokonaan, jonka jälkeen menimme taas hetken käyntiä. Sitten laukkasuora alkoikin jo häämöttää edessä. ”Lähde sä taas edeltä,” Salma naurahti ja pysäytti Bonnien. Tamma näytti olevan valmiina lähtemään milloin vain kiitolaukkaa. Pellan laukannosto oli laiska, mutta vauhti alkoi kiihtyä suoralla. Viimeistään Bonnien ohittaessa meidät, Pellakin innostui. Tammani taisi jopa pukittaa pikkupukilla kerran. Se ei ollut ihme, koskakohan ponilla oli viimeksi irroteltu näin. Salma oli jälleen nopeampi, mutta minua se ei haitannut. Ravasimme takaisinpäin puolet suorasta ja siirsimme sitten käyntiin. ”Mennäänkö vielä loppuravit hetken päästä?” Salma kysyi hidastaen Bonnien Pellan vierelle.
Seppeleen tallirakennus alkoi jo häämöttää ruskapuiden takana. Syksyn ensimmäinen maasto oli ollut erittäin mukava, ja vauhdikas! En muista koskaan menneeni Pellalla niin lujaa. Löytyihän mammaltakin vielä kaasuvaihde. ”Voitaisiin mennä joskus uudelleenkin, mulla oli ainakin tosi hauskaa!” huudahdin, kun saavuimme tallipihaan. Salma hymyili ja nyökäytti päätään. Kun olimme jalkautuneet, Salma vei Bonnien sisälle ja minä jäin aitalle Pellan kanssa. ”Oli sä kyllä mahtava poni!” huokaisin ja halasin tammaa pitkään. Aina löysi jotain uutta.
Pihla & Pella 34HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 13, 2014 9:33:07 GMT 2
Karvakasoja 13.9.2014 Vihasin riitoja. Niin vihasi äitinikin. Riitelimme kotiintuloajoista, jonka jälkeen lähdin ovet paukkuen. Piti keksiä paikka, jossa oli ikäistäni seuraa ja saisin rauhoittua. Talli oli ainut. Onneksi muistelin kaapissani olevan ylimääräiset ratsastushousut, kypäräni, hanskat ja jopa varasukat. Niillä pärjäisin hyvin. Rahaa ei vain ollut, joten oli pakko kävellä. Matkaa oli jonkin verran, mutta kai se menisi. Kaivoin vaistomaisesti kännykän ja aloin chattailla kavereilleni.
Pitkän kävelymatkan jälkeen saavuin vihdoin tallille. Suunnistin heti kaapilleni ja lukittauduin sen jälkeen vessaan vaihtamaan vaatteita. Vaatteiden vaihdon jälkeen siirsin omat vaatteeni kaappiin ja menin sitten muiden hoitajien lue oleskeluhuoneeseen. Halusin vettä, koska olin hölkännyt hetken matkaa. ”Moi Pihla!” kuului sohvalta. Clara oli ainakin paikalla. ”Ai hei! Jouduin kävelemään koko matkan kotoa tänne,” huokaisin. ”Paljoko sulta tulee kotoa matkaa tänne?” Clara uteli. ”Noin seitsemän kilometriä,” selitin. En tiennyt pitikö arvioni ihan paikkaansa, mutta toivoin ainakin. Join samalla vesimukini tyhjäksi. ”Taidan mennä nyt Pellan luokse,” sanoin ja siirryin portaikkoon. Clara pomppasi ylös tuolistaan ja huudahti: ”Mäkin tuun hakemaan Walman!” Haimme riimunarun ja lähdimme laitumia kohti. Pella ja Walma sattuivat olemaan samalla laitumella. Juttelimme Claran kanssa matkalla kaikkea koulusta ja siitä, kuinka nopeasti syksy oli tullut. Jäimme odottelemaan portille. Clara huuteli Walmaa. Lopulta jouduimme hakemaan ponimme itse, kun niitä ei näkynyt portilla. ”Mä varmaan vaan hoidan Pellan ja ehkä käyn taluttelemassa sitä maastossa,” selitin, kun nappasin Pellan riimusta kiinni. ”Mä ajattelin ratsastaa lyhyen maastolenkin, jos sä tuut mukaan taluttelemaan?” Clara uteli. ”En mä tiiä, sä haluat kuitenkin mennä kovempaakin ja mä en Pellan kanssa kuin kävelisi,” mietin. ”Niin joo, mutta voin mä aina pysähtyä odottamaan sua? Tai jos säkin vaan tuut ratsain, mennään rennompi lenkki?” Clara suostutteli. Jouduin kuitenkin sanomaan ei, koska olin jo edellisenä päivänä maastoillut. Clara joutuikin pian siirtymään talliin ja jäin yksin aitalle. Sidoin Pellan kiinni pihalle ja lähdin hakemaan harjoja.
Harjasin Pellaa pitkin vedoin. Tamman alahuuli roikkui alhaalla. Se näytti nauttivan hoidostaan. Muta olikin saanut karvaan hieman uutta väritystä. Kun yleisharja ei tuntunut auttavan, siirryin kumisukaan. Sillä yritin irrottaa pahimman mudan. Kumisuka auttoi vähän, mutta vasta piikkisuka tuntui tehoavan täysin. Karvaakin pöllähteli aina maahan, kun olin vetänyt jollakin harjalla yhdenkin vedon. ”Voi kun susta lähtee taas karvaa,” huokaisin ja jatkoin harjaamista. Siitä tulisikin pitkä urakka.
Harjasin Pellaa vielä silloinkin, kun Clara lähti maastoon. ”Ootko sä nyt ihan varma ettet tuu?” Clara vielä varmisti. ”Juu olen mä, tästä ponista lähtee niin paljon mutaa ja karva etten edes ehtisi!” huudahdin nauraen samalla. Karvaa sai tosiaan harjata ihan kunnolla.
Pitkän urakan jälkeen olin viimein harjannut Pellan. Ei siihen mennyt kuin lähemmäs tunti, jonka jälkeen olin itsekin täynnä karvoja. Tuntui että nenäni ja varsinkin suu, olivat täynnä karvoja. Syljeskellen kävin viemässä Pellan laitumelle. Oli aika siivota karvat maasta ja samalla karsina. Hain talikon ja kottikärryt ja aloitin hommani. Irrotin maasta ne karvat, jotka olivat isoina tolloina. Heitin ne kottikärryihin alimmaiseksi. Päällimmäiseksi tuli tietenkin lantaa. Jällen kerran Pellan karsina oli hyvin siisti, mutta oli siellä hiukan siivottavaa.
Työnsin kottikärryt lantalaan ja siirryin takaisin talliin. En keksinyt enää tekemistä, joten menin vain satulahuoneeseen pesemään satulaa ja suitsia. Se oli aina hyödyllistä. ”Hei Pihla!” Britta huudahti, kun hän käveli huoneen ohitse. Hän oli jo mennyt ohitse, mutta huudahdin silti vastauksen: ”Moi!” Samalla huomasin etten enää ollut se, jota kukaan ei tuntenut. Olin tutustunut muihin. Ehkä oma päätöksenikin oli vaikuttanut siihen, että yrittäisin olla sosiaalisempi.
Pian satula ja suitset oli pesty ja siirryin talliin. Huomasin Claran tulleen talliin. Hän jutteli juuri Inkerin kanssa. Menin silti heidän luokseen tervehtien Inkeriä: ”Moi Inkeri! Oliko kiva maasto Clara?” ”Moi!” Inkeri vastasi hymyillen. ”Oli, Walma oli ihana!” Clara vastasi ja halasi poniaan. ”Mä mietin, että voisiko jompikumpi tulla ottamaan musta ja Pellasta pari kuvaa? Meillä on vuosipäivä kohta, niin tarvitsisin siihen uusia kuvia,” selitin. ”Mä voin kyllä, jos autat hoitamaan Walman,” Clara naurahti. Hän ojensi minulle harjansa ja aloitin työni. Walma oli helppo hoitaa, tammasta ei lähtenyt juuri lainkaan karvaa. Clara oli kai hoitanut sen niin hyvin ennen maastoaan. Pian Clara sanoikin, että voisimme siirtyä kuvaamaan minua ja Pellaa. Hain nopeasti digikamerani kaapista. Säilytin sitä siellä, koska kotona minulla oli järjestelmäkamera. ”Mennään laitumelle,” sanoin ja viitoin Claran perääni.
Pella tuli itse luokseni ja aloitimme kuvaukset. Pellalla sattui olemaan oranssi riimu, se sopi hyvin vuodenaikaan. Olin hoitanut tätä ihanaa tammaa melkein vuoden, siitä piti toki saada kuvia yhteiseen albumiimme! ”Pellakin oikein poseeraa,” Clara naurahti ja otti viimeisen kuvan. Kävelin sitten katsomaan kuvia. Ne olivat juuri täydellisiä! Pihla & Pella 35HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 17, 2014 16:54:26 GMT 2
Kun sydän lyö tiheämmin... 17.9.2014 ”Se jätti mut parkkipaikalle ja heilautti kättään. Mun sydän löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Me oltiin sovittu tästä kuljetuksesta jo aikoja sitten, mutta silti se sai mun sydämen pomppimaan tiheämmin.”
Vein mopokypäräni kaappiini ja nappasin tallivaatteeni jälleen kerran vessaan mukaan. Siellä ne sai vaihtaa rauhassa. Vaatteiden vaihdon jälkeen palautin kouluvaatteeni kaappiin ja samalla kuulin tutun äänen, Britta: ”Moi Pihla!” Brunette istui sohvalla. Minunkin oli siksi pakko kompastella kynnyksen yli muiden keskuuteen. Kirjaimellisesti kompastuin pieneen kynnykseen ja löin varpaanikin vielä kaupan päälle. ”Näyttävä sisääntulo,” Salma naurahti. Toden totta, näky oli varmasti ollut huvittava. ”Moi vaan kaikille,” naurahdin ja hain vesilasin. Käteni tärisivät hieman, mutten tiennyt miksi. ”Mitäs te ajattelitte tänään tehdä?” kysyin viimein ja rikoin samalla painostavan hiljaisuuden. ”Hypellä on tänään ainakin tunteja, mutta vasta illemmalla,” Britta selitti. ”Mä en vielä oo päättänyt,” Salma naurahti. Yhtäkkiä huoneeseen astui uusi hahmo, poika. Yritin muistella harmailla aivosoluillani pojan nimeä, kunnes lopulta keksin. Kyseessä oli Pyry, Reinon uusi hoitaja. Tai voiko heitä enää uusiksi sanoa… ”Moikka!” poika huudahti. Hän oli minua paljon vanhempi. ”Hei,” vastasin. Salma ja Brittakin tervehtivät poikaa. Alkoi heti keskustelu, joka käsitteli sitä, millainen Reino oli. Ruuna vaikutti todella mukavalta, etenkin, kun Pyry kertoi vielä lisää. ”Tuleeko joku mun kanssa treenaamaan koulua? Kentälläkin vois varmaan mennä, kun on näin hieno sää,” mietin. Pihalla paistoi nimittäin aurinko. Taisikin olla viimeisiä lämpimämpiä päiviä.
Nostin satulan Pellan selkään. Olin päättänyt kehittyä ja se vaati treeniä. Olikin hyvä aloittaa Pellalle hyvin kevyellä istuntatunnilla. Olin saanut Claran mukaani kentälle. Tyttö varmaankin satuloi Walmaakin jo. Ainakin hän oli hakenut satulan samaan aikaan kuin minä. ”Hei Pihla!” Luna huudahti taluttaen Humun karsinaansa. Vastasin tytölle ja aloin kiristää satulavyötä. Pella pullisteli hieman. Satula pitäisi siis vielä kiristää myöhemmin. ”Meinaatko sä mennä maastoon?” Luna uteli. ”En mä, meen vaan kentälle tuuppaamaan hiukan,” selitin säätäen samalla jalustimia. ”Ai, no harmi. Olisin halunnut maastokaveria, mutta joskus toiste sitten!” Luna totesi. Hän lähtikin pian hakemaan harjoja ja sain säädettyä satulan. Vuorossa oli enää suitset. Pella avasi kiltisti suunsa, kun tarjosin kuolaimia. Tamma oli aina niin kiltti.
Menimme kaartoon kentälle Claran kanssa. ”Laitatko sä tavallista pidemmät jalustimet?” Clara uteli kiristäen satulavyötä. ”Voisin mä,” mietin ja säädin jalustimia reiällä alemmas. Olin sitten nousemassa selkään ja ehdin jo varata jalustimelle painoa, kun satula kierähti kyljelle. Kaaduin selälleni maahan. ”Eihän sattunut?” Clara naurahti. Nostin käteni merkiksi, että olin vielä elossa. Kipeää kaatuminen teki, mutta pääsin hetken päästä ylös. Käänsin satulan paikoilleen ja kiristin sen uudestaan. Nyt Pella ei pullistellut, onneksi. Pääsin turvallisesti ylös satulaan ja tunti saattoi alkaa.
Clara oli onneksi sanomassa, milloin käsiä piti nostaa ja milloin kantapäitä piti painaa alas. Ne tuntuivat unohtuvat vielä useinkin. Minä puolestani sain huomautella Claralle hänen ”huonoja” puoliaan. Eihän niitä montaa ollut itseeni verrattuna, mutta muutama. Oma ryhtinikin tuntui olevan täysin kasassa ja kädet heiluivat miten sattuivat. ”Pidä käsiä kiinni sun kyljissä, niin ne ei pääse heilumaan,” Clara neuvoi. Hän osasi opastaa hyvin. Totta kai tunneilla oppi aina enemmän, mutta Clara huomautti virheistäni ystävällisesti ja yritti neuvoa parhaansa mukaan.
Laukan aikana yritin keskittyä pääasiassa jalkoihini. Ne olivat usein liian takana laukan aikana. Lopuksi olin tyytyväinen itseeni, sekä Pellaan. Siihen olikin hyvä lopettaa. ”Mä meen vielä loppuravit ja käynnit niin lopetan sen jälkeen,” selitin. ”Nyt jo?” Clara ihmetteli. Olimme menneet neljäkymmentä minuuttia. ”Juu, Pella on jo niin vanha, etten viitsi rasittaa sitä enempää, kun se menee tuntejakin usein,” selitin ja käänsin Pellan ympäri ja teimme suunnanvaihdon. Kevensin askelten tahtiin ja annoin Pellan lepuuttaa päätään alhaalla. ”Ainiin, harmi,” Clara sanoi ja vaihtoi myös suuntaa. Parin kierroksen jälkeen hidastin Pellan käyntiin. Menimme vielä loppukäynnit ennen keskelle siirtymistä. Clara jäi kentälle vielä hetkeksi, kun tein jo lähtöä.
Otin Pellalta varusteet pois ja hain tamman hoitovälineet karsinan eteen. Ajatukseni olivat kuitenkin ihan jossain muualla kuin Pellan luona. Meinasinkin harjata tammaa kaviokoukulla, ennen kuin tajusin virheeni ja tein nopean vaihdon. Päätinkin keskittyä vain harjaamiseen, enkä kyytiini, jonka olin soittanut. Kyyditsijäni oli vastakkaista sukupuolta. Hänen nimensä oli Jimi. Poika oli vain hyvä ystäväni, ei poikaystävä. Olin tuntenut hänet jo melko kauan ja pojasta oli tullut minulle yllättävän tärkeä. En silti myöntänyt olevani ihastunut, vaikka se saattoikin olla totta… Pihla & Pella 36HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 22, 2014 15:20:18 GMT 2
Vuosi täyteen karvapallon kanssa 22.9.2014 Pella höristi korviaan. Sumuaamu oli kaunis. Lehtiä makasi maassa ja tunnelma oli ihanan rauhallinen. Jossain lauloi lintu ja toisaalla hirnui hevonen. Pella lähti kävelemään laiskasti minua kohti. Ojensin käteni tammaa kohti ja menin kyykkyyn. Pella tuli aivan vierelleni ja laski päänsä kättäni kohti. Tunsin lämpimän henkäyksen kädelläni. Rapsutin Pellaa korvan takaa ja tamman alahuuli alkoi roikkua. ”Höpsö poni,” kuiskasin ja nousin hitaasti ylös. Kuljetin käsiäni jouhien alla karvaa vasten. Talvikarvan kasvatus edistyi hyvin. Turkki oli ihanan lämmintä. Lopulta painoin kasvoni tamman päätä vasten. Usein hevoset säikähtivät sitä, että niitä halasi ja painoi samalla päänsä hevosen otsaa vasten. Pella oli poikkeus. Umpirauhallinen tamma tuntui vain nauttivan. Siihen me jäimme, kahdestaan aamukasteeseen. Tiedän olevan hyvää ja kaunista enemmän kuin unelma onnesta tiedän olevan hyvää ja kaunista enemmän kuin unelma onnesta
Yksi vuosi takana, monta edessä – Pihla & Pella 37HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 24, 2014 17:07:02 GMT 2
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
keskiviikko 24.9.2014 Olin onnistunut jäämään täysin kaiken tallilla tapahtuneen ulkopuolella. Edessäni istuva Clara selitti Britan säestyksellä kaiken tapahtumista. Oli kaahailijoita ja hauskoja kuvia Danielista. Myös viheltäjät olivat selvinneet. Sen olisin kyllä halunnut nähdä, mutta ei kun piti olla tyhmä ja jäädä kotiin juuri sinä päivänä. Oma oli vikani. Päätinkin heti käydä paikalla aktiivisemmin, nyt kun oli jotain ihmeteltävääkin. ”Niin ja Kasper kerää väkeä paljastaakseen ne kaaharit…” Britta aloitti. ”Hyvä! Mä menenkin heti ilmoittautumaan,” naurahdin ja olin jo lähdössä. Pääsin jopa portaisiin asti, minkä jälkeen kävikin hiukan pahemmin. Jalkani luisti viimeisellä askelmalla ja kaaduin maahan ryminällä. ”Älä nyt herranjestas säkin loukkaa itteäs!” kuului ärsyyntynyt huudahdus. Kukapa muukaan kuin Kasper se siellä loi lantaa. Virnistin hänelle ja nousin hieman vaikeroiden ylös. Jos olisin ollut vanhempi ja suositumpi, olisin jopa voinut uskaltaa huomauttaa hänelle sanasta auttaminen. Nyt kuitenkin pidin suuni kiinni ja aloitin asiani: ”Sä vissiin keräät porukkaa pyydystämään niitä kaahareita?” ”Mitä? Ai niin taisi Fiia jotain puhua, mee puhumaan sen kanssa!” Kasper hymähti. Tyypillistä, vastaukset eivät ikinä kertoneet kovinkaan tarkasti mitään. Oli siis pakko siirtyä etsimään Fiiaa. En ollut jutellut hänen kanssaan hirveästi, mutta nyt tulisi sekin ongelma oikaistua.
Fiia innostuikin selittämään kaiken pyydystyssuunnitelmistaan. Hän oli minua aika paljon vanhempi, mutta vaikutti silti todella mukavalta, vaikka eihän se ikä siihen asiaan vaikuttanutkaan… ”Kiitos, ilmoitelkaa kun ootte lähdössä jos mä sitten tulisin mukaan,” sanoin viimein. Asiani oli hoidettu ja siirryin hakemaan riimunarua satulahuoneesta. Löysinkin itseni hetken päästä ison, mustan hevosen luota. Tiesin hevosen olevan uusi ruuna, Kössikö sen nimi oli. Ruuna oli vain niin upea. Niin oli kyllä hoitajansakin. Rosa oli kuvankaunis nuori nainen. Hän olisi sopinut paremmin malliksi kuin tallitytöksi. Tunsin aina pientä kateutta, kun tapasin hänet. Itse olin vain lyhyt, nuori, tavallistakin tavallisempi tallityttö. Hoidokkinani vain sattui olla melko suosittu poni. Olihan Pella tallin vanhimpia yksilöitä ja varma ratsu muutenkin.
Piti päästä yksin johonkin, vaikka maastoon! Tuumasta toimeen olinkin pian satuloimassa Pellaa karsinassa. Tamma käyttäytyi hyvin asiallisesti ja hyvin nopeasti etenimme siihen, että pääsin nousemaan satulaan. Ihme kyllä, tallipiha oli varsin autio. Sainkin rauhassa suunnistaa tutulle maastopolulle. Heijastinliivi päällä tuntui turvalliselta mennä. Pellakin tuntui varmalta. Tamma miltei mateli polkua eteenpäin. Annoin hiukan pidempää ohjaa.
Matelimme polkua eteenpäin, kunnes pääsimme leveämmälle hiekkatielle. Keräsin ohjia ja aloin ihmetellä painaumia maassa. Tiellä oli paljon kavionjälkiä, mikä ei ollut ihme. Ja sivummalla kengän jälkiä ja samalla kohtaa suuri painauma. Jatkoimme hetken matkaa eteenpäin. Pian muistin jotain, mitä ei todellakaan huvittanut muistaa. Maassa oli renkaiden jälkiä, kahdet jäljet vierekkäin. Kylmät väreet nousivat selkääni. Olimme puolivälissä matkaa. Takaisinpäin kääntyminen ei enää hyödyttäisi mitään. Olin varma, että kaahailijat iskisivät tällä kertaa minun kimppuuni. Kadutti, suututti ja itketti. Minua oli kyllä varoitettu, mutta en vain muistanut eikä kukaan ollut muistuttamassa. Teki mieli repiä hiukset päästäni. Se ei kuitenkaan auttaisi. En osannut edes valita kyseisellä hetkellä sopivaa askellajia. Mitä lujempaa menisimme, sitä voimakkaammin säikähdys tulisi jos kohtaisimme kaahailijat. Käynnissä taas ajoneuvot saattaisivat saada meidät ihan hyvin kiinni. Oli pakko ravata pätkä. Sen jälkeen pahin kävi toteen, kuulin vaimeaa moottorin jylinää. Se kuului kaukaa, mutta voimistui koko ajan. Hidastin Pellan ja toivoin parasta.
Moottoripyörä oli iso ja se tuli rauhallista vauhtia kaarteeseen. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Pellakin nosti päänsä ylös ja tuntui jännittyvän. Yhtäkkiä se oli ohi. Moottoripyörä oli ohittanut meidät ja jopa hidastanut vauhtia. Siinä vaiheessa oli pakko päästää kyynel poskelle. Olimme selvinneet elossa. Kyseessä ei luojan kiitos ollut ne kaahailijat. Kumarruin halaamaan Pellaa ja lähdin sitten ravaamaan suoraa tietä. Pian pääsimme onneksi kapealle polulle, jonne muilla ajoneuvoilla ei pääsisi. Samassa kuulin tietä menevän kaksi muuta ajoneuvoa. Arvelin niiden olevan ne kaahailijat. Onnekseni olin jo metsän siimeksessä, eikä kukaan nähnyt minua ja rohkeaa ratsuani.
Tallissa laskeuduin alas selästä. Käteni tärisivät vielä silloinkin. Mutta parasta oli, että olin selvinnyt, olin ylittänyt itseni! Onnekseni uljas ratsuni oli pomminvarma ponivanhus, joka oli jo kokenut kaikenlaista. Se siis osasi toimia paremmin tuollaisissa tilanteissa kuin minä. Voisin siis jatkossakin luottaa Pellaan, 200 prosenttisesti, jossei enemmänkin. Pihla & Pella 38HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 28, 2014 13:13:24 GMT 2
Jännitystä elämään sunnuntai 28.09.2014 Tylsyyden iskiessä oli vain pakko nousta ylös ja lähteä bussipysäkille odottamaan kyytiä tallille. Mielelläni kuitenkin saavuin tallille. Olisin jopa voinut väittää, että tallia, Seppelettä, parempaa paikkaa ei löytyisi muualta. Talli oli vain yksinkertaisesti ainut paikka, missä tunsin olevani kaikkien kaveri. Kotona tuntui niin yksinäiseltä, kun kukaan muu ei välillä ollut kotona. Tallilla sain painaa pääni Pellan lämpöistä turkkia vasten ja tuntea olevani sellainen kuin halusin olla, rakastettu ja suosittu.
Nousin linja-autosta pois ja kiitin kuskia. Lähdin sitten tallustamaan tallia kohti. Tallipihassa minua tuli vastaan kimo ratsuponi tamma ja ponin sponsoriratsastaja, Salma. Nainen hymyili ja tervehti minua. Bonniella oli kirkas loimi yllään. Salma talutti ponia maneesin suuntaan. Arvelin hänen olevan menossa ratsastamaan. En kuitenkaan jäänyt selvittämään asiaa, vaan jatkoin matkaani tallia kohti. Päätin ensimmäisenä suunnistaa oleskeluhuoneeseen muiden hoitajien luokse kuulemaan uusimmat jutut. Paikalla oli tietenkin näitä yleisimpiä henkilöitä, kuten Britta, Inkeri ja Clara. Heidän lisäkseen oli pari poikaa, toinen oli Jason ja toinen taas uudempi hoitaja. En muistanut hänen nimeään, kunnes Jason sanoi pojalle jotain ja kuulin nimen Nuutti. Aivan, silloin nimi valaistui mieleeni.
Istuin pöydän ääreen ja näin vielä lisää hoitajia, Tuulian ja Wenlan. He vain olivat istuneet jotenkin minulta piilossa. Tervehdin kaikkia yhteisesti ja aloin kysellä uusia kuulumisia: ”Moi kaikille! Onko täällä tapahtunu mitään erityistä?” Suurin osa tervehti minua. Britta tuntui oudon hiljaiselta, vaikka hän puhuikin. ”Tallilla on taas uusi kauhun aihe,” Tuulia selitti. ”Ja Britta on kohdannut sen, ainakin,” Clara jatkoi. ”Hui, kertokaa lisää!” huudahdin. Paloin halusta kuulla lisää, koska tämä oli tilaisuuteni saada jotain jännitystä elämääni. ”Se oli semmonen partainen mies, joka kysyi tallille suuntaa,” Tuulia selitti. ”Tosi vanhan näköinen. Se kysyi tallille suuntaa ja mä kerroin, mutta sitten se…” Britta selitti, mutta piti tauon. Hetken oli ihan hiljaista, jopa pojat olivat hiljentyneet sohvalla. ”…katosi,” Britta jatkoi useiden sekuntien jälkeen. Tunsin vilun väreet nousevan selkääni pitkin, mutta halusin silti nähdä tyypin omin silmin. ”Missä se oli?” kysyin innostuneena. ”Et sä tosissasi voi olla lähdössä sen luo!” Wenla säikähti. ”Mua kiinnostaa se, joten mikä estäisi,” naurahdin. ”Se oli siellä yhdellä tiellä,” Britta selitti ja antoi vielä tarkemmat tiedot. Jes! Vihdoin mä pääsisin kokemaan jännitystä, oikeasti.
Aloinkin saman tien satuloida Pellaa aitassa. Tamma oli niin rauhallinen, ettei mulla varmastikaan olisi mitään hätää. Lähinnä pelotti se, etten saanut ketään maastokaverikseni. Joutuisin siis kohtaamaan tyypin yksin, tai siis no, olihan minulla Pella turvana.
Vedin heijastinliivin kypäräni yli ja aloin säätää jalustimia. Sää oli vielä suhteellisen valoisa, oli siis hyvä aika mennä maastoon. Maa tosin oli vielä hieman kostea ja kylmä. Luntakin oli jo satanut, mutta melkein heti sen jälkeen oli satanut vettä ja lumi oli sulanut. Hyvä vain, koska talvi ei kuulunut suosikkisäihini. ”Sun pitää sitten olla rauhallinen tänään,” kuiskasin Pellan korvaan, ennenkö nousin selkään. Kiristin vielä vyön ja lähdin sitten matkaan. Pella tuntui sopivan energiseltä. Tamma nautti maastoilusta yhtä paljon kuin minä, olihan metsässä vaeltaminen ihan erilaista kuin tunneilla kehää kiertäminen.
Otin pienen ravipätkän. Pella liikkui hyvin eteenpäin. Keventelin askelten tahtiin. Kylmä tuuli puhalsi sivustapäin. Pellan harjakin lennähti ylöspäin erään tuulenpuuskan aiheuttamana. Oli pakko siirtää Pella käyntiin. ”Mennään hetki rauhallisemmin,” kerroin ja annoin tammalle hiukan ohjaa. Kävelimme melko kauan niin, kunnes keräsin taas ohjat. Matkan varrelle tuli hiekkatien ylitys. Autoja ei tullut, joten ylitys sujui turvallisesti. Oikeastaan oli jopa pelottavan hiljaista. Linnut eivät laulaneet eikä mistään kuulunut autojenkaan ääniä. Vain tuuli humisi puiden latvoissa saaden aikaan mitä erikoisimpia ääniä, ulinaa, vinkunaa ja muuta sellaista. Halusin metsätieltä äkkiä pois, joten ravasin taas. Onneksi satulasta kuului hieman narinaa ja kavioiden tömähtely kuului selvästi. Ohitimme pienen vesilätäkön hetken päästä. Sen jälkeen olikin taas aika hidastaa. Pitäisi kääntyä.
Aikamme kuljettuamme saavuimme laukkasuoralle. Kiristin ohjaa ja annoin Pellan vain lähteä. Tamma teki lähdön suoraan käynnistä. Tuntui kuin olisimme lähteneet lentoon. Pella laukkasikin aika nopeaa vauhtia. Tasapainoni horjahti hieman lähdössä, mutta korjaantui, koska Pellan askeleet olivat niin tasaiset. Laukassa oli helppo istua. Pian laukkasuora oli kuitenkin ohi ja oli pakko hidastaa raviin. Ravasimme vielä pikkupätkän, jonka jälkeen aloin jo antaa Pellalle enemmän ohjaa.
Kaarroimme tielle, jossa mies kuulemma oli. Britan sanat tulivat mieleeni ”mies vain…katosi”. Silloin ei pelottanut yhtään, mutta nyt jännitys alkoi jo nousta pintaan. Komensin Pellaa siirtymään nopeampaa eteenpäin. Käännyimme erään kurvin ja jatkoimme siitä suoralle. Näkyi vain metsää ja valoja. Oli taas ihan hiljaista, karmivan hiljaista. Lähestyimme kohtaa, joka oli mainittu minulle. Samassa puhelimeeni tuli juuri silloin viesti ja äänet olivat jostain syystä todella kovalla. Pella säikähti ja teki nopean väistöliikkeen. Horjahdin sivulle ja jalustimet irtosivat jaloista. Tarrauduin kaulalle kiinni ja tiputtauduin maahan. En olisi päässyt muuten enää satulaan. Samassa näin parin metrin päässä minusta miehen. Suustani taisi päästä pieni kiljahdus. Mies oli selin meihin päin, karmivaa. Päätin tehdä mieheen tuttavuutta ja aloitin vain: ”Hei!” Vastausta ei kuulunut. Otin askeleen miestä kohti. Hän teki salamannopean käännöksen. Peräännyin hiukan. Hänen kasvonsa olivat suuren hatun lipan alla. Miestä oli mahdotonta tunnistaa. Näin vain partaa. Mies piti päätään alhaalla. ”Voitko sä pitää tätä ponia kiinni niin pääsen takaisin selkään?” kyselin. Vastausta ei kuulunut taaskaan. Ajattelin hänen olevan huonokuuloinen, joten puhuin hiukan kovempaa. Mies kohotti kätensä ja heilautti sitä Pellaa kohti. Pella perääntyi hiukan vetäen minut mukaansa. Etäämmällä Pysäytin Pellan ja nousin tamman selkään. Tunsin ponin jännittyneisyyden. Tilanne oli jotenkin outo. ”Missä päin mahtaa sijaita Seppele niminen talli?” mies kysyi viimein. ”Tuolla noin, jatka tästä tuonne,” selitin ja osoitin kädelläni reitin. Halusin tietää, mitä tapahtuisi. En irrottanut katsettani miehestä hetkeksikään. ”Kiitos tyttönen, jään velkaa,” mies sanoi. Nyökäytin päätäni ja yritin pitää katseeni miehessä, vaikka jatkoimmekin eteenpäin. Yhtäkkiä viereisesti puskasta kuului kamalaa raakuntaa. Jo valmiiksi jännittynyt Pella tuntui lähtevän taas lentoon hyppäämällä ilmaan. Siinä vaiheessa jouduin siirtämään katseeni Pellaan.
Jännittyneenä katsoin taakseni peläten pahinta. Olikin pakko kiljaista jälleen, mies oli todellakin kadonnut, vain kadonnut, ilman selityksiä, ilman ääniä. Käänsin Pellan ympäri ja kävelin takaisinpäin kohtaan, jossa mies oli seisonut. Katselin ympärilleni. Metsä oli hiljainen, eikä missään näkynyt liikettä. Puheet olivat tosia, se oli pakko myöntää. Kauhusta kankeana annoin Pellalle ravipohkeet. Tamma lähtikin kiitoraviin ja nosti jopa laukan itse. Pelkäsimme molemmat yhtä paljon. En ollut ikinä ennen kohdannut Pellaa sellaisena kuin sen nyt oli. Jännittynyt, päätään ylhäällä kannatteleva poni oli jotenkin ylväämpi kuin aiemmin. Jotenkin Pella vaikutti kuitenkin suloiselta, koska tamma piti korviaankin höröllä.
Tallipihassa Pella oli vielä ihan hengästynyt. Maastoon en haluaisi uudestaan, mutta voisinhan aina kävelyttää Pellaa hetken. Kävin jättämässä satulan pois aitalla ja vaihdoin vielä suitsetkin riimuun. Suoritin tehtävät ennätysajassa ja olin jo parin minuutin kuluttua taluttelemassa Pellaa tallia ympäri. Tamman hengitys tasaantui nopeasti ja pääsin hoitamaan ponia.
Kuivasin Pellan hikiset paikat pyyhkeellä. Katsahdin sitten kelloa ja totesin sen olevan jo neljä. Kuinka aika saattoikaan mennä niin nopeasti? ”Mun pitäis kohta mennä,” kuiskasin Pellan korvaan. Tamma ainakin kuunteli kaikki juttuni ja vielä kommentoimatta niihin mitään. Parempaa ystävää saisi etsiä.
Pihla & Pella 39HM
|
|
|
Post by Pihla on Sept 30, 2014 12:40:46 GMT 2
Kaksi niin erilaista tuntia tiistai 30.9.2014 Kaiken kiireen keskellä unohtui usein tärkein, hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen. Kuitenkin sillä hetkellä toivoin sen kestävän kauan. Minun oli pakko niiskauttaa ja pyyhkiä kyynel poskeltani. Pella osasi vain olla niin ihana. Olimme lähteneet hakemaan tammaa laitumelta terapiatunnille tulevan ratsastajan ja hänen avustajansa kanssa. Minun tehtävänäni oli siis vain huolehtia Pellasta, ja vähän tuosta kyseisestä pojastakin. Pojan toinen jalka ei toiminut kunnolla, muuta ei näkynyt päällepäin. Hän oli mennyt laitumella makaavan Pellan luokse. Tamma ei ollut noussut missään vaiheessa ylös, ei edes silloin, kun nuori poika halasi ponin vatsaa. Pakko siinä oli herkistyä. Katsoin sivusilmällä myös kyykyssä olevaa ohjaajaa. Kyllä hänenkin poskellaan oli kyynel. ”Olen sanaton,” hän kuiskasi. ”Niin minäkin,” vastasin vielä hiljempaa.
Harmi vain, Pella oli pakko nostaa ylös. Poika sai itse taluttaa tammaa ohjaajan avulla. En ollut avustanut ennemmin terapiatunneilla, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Kaikki nuoremmat tuntilaiset herättivät myös hevosissa kauniita tunteita. Pella ei suinkaan ollut ainoa, ei ollenkaan.
Tuntiratsuina toimivat vain kaikista luotettavimmat. Hevoset sidottiin pihalle, jotta Anne pääsi neuvomaan kaikkia tuntilaisia. Osalla oli ohjaaja, osalla ei. Anne kävi avustamassa jokaista henkilökohtaisesti. Pellan ratsastajasta huomasi kokemuksen. Poika osasi harjata tammaa kuin vanha tekijä. Hän vaikutti myös onnelliselta saadessaan harjata Pellaa. Hän nauroi myös Pellan roikkuvalle alahuulelle. ”Se nauttii harjaamisesta,” kerroin. Poika halasi Pellan turpaa. Kai hevosillakin oli joku taju, milloin piti olla rauhassa ja milloin sai olla itsepäisempi. Moni muu hevonen olisi säikähtänyt halaamista, mutta Pella ei siitä välittänyt. Kuten tavallista, tamma vain tuntui nukkuvan.
Tunnin aikana ratsastajat saivat itse taluttaa hevosiaan. Kenelläkään ei ollut satuloita, mutta suitset kyllä. Poika näytti niin onnelliselta saadessaan taluttaa Pellaa ympäri maneesia. Jokin Pellassa sai minutkin hyvälle tuulelle. Tamma kulki pienen pojan perässä korvat höröllä ja reagoiden pieneenkin käännökseen. Ehkä se johtui kokemuksestakin.
Lopulta autoimme ratsastajat ratsujensa selkään. He saivat mennä ilman satulaa pitäen kaulalle asennetusta riimunarusta kiinni. Pääsin itse taluttamaan Pellaa. Anne kävi yksitellen jokaisen ratsukon läpi. Heillä kaikilla oli omat tavoitteensa. Jokainen kehittyi eri tavalla ja olihan tunnilla myös paljon eri-ikäisiä. Pellan ratsastaja oli nuorimmasta päästä ja Reinon ratsastaja taisi olla vanhin. Reinon ratsastaja osasikin jo itse käsitellä hevostaan. Hän ei tarvinnut taluttajaa.
Tunti oli mielenkiintoinen, koska sen aikana tehtiin niin paljon eri asioita, mitä tavallisilla tunneilla tehtiin. Hevosen harjaaminenkin sisältyi tuntiin, ja maastakäsittely. Terapiatunnit olivat kuntoutusta ja ne rauhoittivat mieltä. Pellan ratsastaja sanoikin tykkäävänsä Pellasta erittäin paljon, kuinka söpöä.
Tunnin jälkeen jätin Pellan karsinaansa odottamaan seuraavaa tuntia ja pakenin itse oleskeluhuoneeseen. Huoneessa soi hiljaa YleX. Muuten oli ihan hiljaista. Päätin jäädä huoneeseen odottamaan muita ja otin aikani kuluksi vettä. Luin samalla vuoden 1998 Villivarsa – lehteä. ”Moikka!” paikalle tullut minulle oudompi tyttö huudahti. Hän vaikutti hyvin ikäiseltäni. ”Hei!” vastasin kääntäen uuden sivun lehdestä. ”Ootko sä uusi hoitaja?” tyttö uteli hakien samalla Villivarsa lehden räjähtäneestä pinosta. Siisti pino oli levinnyt lattialle syystä tai toisesta. ”Noo, en. Oon hoitanut Pellaa jo vuoden,” sanoin hieman nolostuneena. ”Aivan, sä oot siis Pihla? Mä oon Kirsikka, Siken hoitaja,” tyttö selitti. ”Jep, olen mä. Ai, mä en olekaan tainnut tavata sua ennen,” naurahdin. ”Totta, koska mäkään en muista sua,” Kirsikka jatkoi hymyillen. Hän vaikutti rohkealta ja mukavalta. Samassa huoneeseen astui kaksi uutta ihmistä. Kuú ja Frankin hoitaja, jonka nimeä en muistanut. Heitäkään en tuntenut, muuta kuin maastoista, joihin olimme saattaneet joskus osallistua. Frankin hoitaja oli kuulemani mukaan vanhimpia tallin hoitajista ja hänen edellisenä hoidokkinaan oli ilmeisesti Pampula, joka oli lähtenyt jo tallilta. ”Moi,” Kuú sanoi hymyillen. Tytöt menivät istumaan sohvalle. Minua vastapäätä istuva Kirsikka vastasi heille tervehdyksen ja alkoi sitten puhua heidän kanssaan. Hän sanoi samalla Frankin hoitajan nimen, jota yritin muistella. Hänen nimensä oli tietysti Loviisa! Olinhan minä sen kuullut, en vain muistanut.
Aika kului yllättävän nopeasti. Jossain vaiheessa siirryin putsaamaan Pellan harjoja. Pian sen jälkeen tuntiratsastaja tulikin. Kyseessä oli alkeistunti. Pääsin siis taas auttamaan tunnille, vaikka hyötyliikunnaksihan sitäkin pystyi sanomaan.
Autoin tuntilaista varustamaan Pellan ja jäin taluttamaan tunnille. Tunnilla harjoiteltiin ihan eri asioita, kun terapiatunnilla. Olisin jopa voinut väittää, että terapiatunnit olivat paljon kivempia kuin alkeistunnit. Alkeistuntilaiset harjoittelivat vain ratsun käsittelyä selästäpäin. He tekivät pysähdyksiä, voltteja ja muuta sellaista, tylsiä kiemuroita.
Tunnin jälkeen sain hoitaa Pellan karsinaansa, kun ratsastajalla oli kuulemma kiire. Eihän se minua haitannut. Harjasin Pellan vielä todella hyvin, ennenkö halasin pikkuista tammaa kaulalta ja siirsin sen sitten karsinaan. Poni oli leponsa ansainnut. Pihla & Pella 40HM
|
|
|
Post by Pihla on Oct 7, 2014 17:56:41 GMT 2
Neljä kuvaa tiistai 7.10.2014 Pah, koulutehtäviä. En pitänyt koulusta, enkä varsinkaan koulutehtävistä, joita annettiin hukkaamaan kallista vapaa-aikaamme. Tämä tehtävä kuitenkin herätti mielenkiintoni. Luin paperin yhä uudelleen ja uudelleen: ”Ota vähintään neljä kuvaa sinulle tärkeästä harrastuksesta, mutta oudommasta kuvakulmasta. Esimerkiksi jos kohde olisi pöytä, kuva otettaisiin pöydän kulmasta tai lattiatasolta ylöspäin.” Saisin vihdoinkin yhdistää minulle kaksi tärkeää asiaa, hevoset ja valokuvaus. Ja kaikenlisäksi vanhemmillani ei voinut olla mitään sanomista, kun menisin tallille koulutyön takia. Nappasin järjestelmäkamerani laukkuun ja vaihdoin salamannopeasti tallivaatteet. Sen jälkeen kiiruhdinkin linja-autopysäkille. Muut läksyt saisivat odottaa. Matka sujui hyvin nopeasti ja pian olinkin jo hakemassa Pellaa laitumelta kamera toisessa kädessä. Onneksi taivas oli pilvetön. Sadetta ei siis nähtäisi pariin tuntiin. Lokakuu oli vihdoinkin saapunut ja pian olisi jo joulukuu. Aika kului todella nopeasti. Päätinkin hoidella Pellaa jatkossa useammin, kunhan vain saisin rahaa kyyteihin. Olin ajatellut jopa hankkiutua töihin rahaa varten, mutta se oli jäänyt vain suunnittelutasolle. Ehkä nyt talven lähestyessä toteutus onnistuisi. En vain tiennyt sopivaa paikkaa. Huutelin Pellaa aikani luokseni ja lopulta takkuturkkinen karvapallo saapui luokseni. Nappasin jo siinä vaiheessa pari kuvaa. Tosin ne olivat vain tavallisia pääkuvia, joten koulutyöhön ne eivät kelvanneet. Nappasin Pellan kiinni ja otin silmästä lähikuvan ja kuvan, jossa näkyivät Pellan ihanat turpakarvat. Kuvat ainakin loistaisivat söpöydellään jossei muuten. Hetken matkaa käveltyämme tallipihaa kohti, Pella pysähtyi. Korvat olivat niin söpösti höröllä, joten nappasin niistäkin kuvan. Sisäinen ammattikuvaajani pääsi irti. Olin aina tykännyt valokuvauksesta ja toivoin sen liittyvän tulevaan ammattiinikin. Aloin hoitamaan Pellaa omassa karsinassaan, koska pihassa tuuli niin paljon, että olisin itse jähmettynyt kylmyydestä. Kaivoin samalla kännykkääni takin taskusta katsoakseni kelloa. Miniponit tunnin alkuun oli enää vain puolituntia. Itseäni harmitti, että terapiatunti oli mennyt jo kahdelta. En pystynyt silloin taluttamaan Pellaa, vaikka olisin kyllä halunnut. Pian minua pidempi ratsastaja saapui Pellan karsinalle ja alkoi harjata tammaa omatoimisesti. Itselleni jäi varusteiden hakeminen. Ratsastaja osasi itse varustaakin Pellan, joten minulle ei jäänyt tehtävää. Jouduinkin odottelemaan puolituntia pihalla. Miniponit eli toisin sanoen Pella, Siiri, Walma ja Venna liikkuivat kentällä madellen. Ratsastajat hoputtivat ponejaan liikkeelle, mutta siinä onnistumatta he luovuttivat, kunnes asiasta huomautettiin: ”Koittakaa nyt laittaa niihin liikettä, kohta etanatkin menevät ohitsenne!” Mielikuva turbomoottorietanasta huvitti minua. Sellainen olisi jopa ohittanutkin nämä ponit. Tunnin puolivälissä sain päähäni hakea kameran. Aloin miettiä hyvää kuvakulmaa, jotta ratsastajaa oli mahdoton tunnistaa, mutta jotta ratsastus näkyisi jotenkin kuvassa. Otin muutamia turpakuvia, mutta päädyin kuvaamaan ratsastajan ja Pellan jalkaa. Kuvaan tyytyväisenä lopetin kuvaamisen. Tunnin jälkeen ratsastaja hoiti itse Pellan. Minulle ei jäänyt muuta tekemistä kuin lähteä kotiin. Pihla & Pella 41HM
|
|
|
Post by Pihla on Oct 15, 2014 16:19:45 GMT 2
Silloin kun tuntuu, että on missannut kaiken... keskiviikko 15.10.2014 Pella päästi ilmaa sieraimistaan kosteaan syysilmaan. Hengitys näkyi höyrynä. Myös minä sain puhallettua ilmaan samanlaista. Oli kylmä. Jouduin vetämään huiviani tiukemmin kaulaan, jotta en olisi palellut. Pellalla sentään oli talvikarva, joka suojasi kylmältä ainakin vähän. Talvi teki tuloaan liian nopeasti. Pian olisi jo lumi maassa, pysyvä lumi.
Tallissa oli hiljaista, kun kävin hakemassa varusteeni. Matkalla varustehuoneeseen huomasin kuitenkin erään muutoksen nimeltä varsa. Lailan älyttömän suloinen varsa oli syntynyt. Jäin karsinan oven eteen ihastelemaan pientä tulokasta, joka oli kyllä varmasti ehtinyt katsella maailmaa jo useammankin päivän. Näin kuitenkin tulokkaan vasta nyt.
Painoin ulkopohkeeni kiinni tamman kylkeen. Pidin katseeni tiukasti ympyrän sisällä. Teimme voltin. Pella teki ympyrän muotoisen, siistin voltin. En ollut ratsastanut hetkeen, joten menimme hiukan rauhallisemmin, mutta silti treenasimme kunnolla. Pella tuntui olevan energinen. Maastolenkki olisi voinut tehdä hyvää, mutta olin päättänyt mennä koulua.
Pella kulkea hallitusti, kun otin ravin hallintaani. Keventelin omaa vauhtia, johon Pella yhtyi helposti. Sain tamman kulkemaan niska kaarella. Ohjastuntumani pysyi hyvin tasaisena ja kantapäät alhaalla. Pystyin jopa sanomaan olevani tyytyväinen.
Siirsin jalkojani laukka-apuihin. Pella hypähti eteenpäin ja nosti laukan. Viiletimme kentän poikki ilman minkäänlaista ongelmaa. Pitkän sivun jälkeen istuin satulaan ja otin laukan haltuuni. Menimme pätkän hitaampaa laukkaa, jossa Pella pyöritti laukkaa hyvin. Vaihdoin suunnan ja otin laukkaa pääty-ympyrällä. Tallipiha ja kenttä olivat minun lisäkseni hiljaisia. Mistään ei kuulunut kavion kolahduksia tai puhetta. Aamut olivat parasta aikaa tulla tallille, sen olin huomannut.
Tyytyväisenä taputin Pellaa kaulalle ja nousin selästä alas. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä. Lähdin sitten taluttamaan Pellaa aittaa kohti. Siinä vaiheessa minua tuli vastaan ensimmäinen ihminen, minulle vieras, mutta kuitenkin tutun näköinen nuori tyttö. Hän talutti Taigaa. ”Moi,” tervehdin. Tyttö hymyili ja vastasi: ”Moikka!” ”Saanko kysyä kuka oletkaan?” kysyin posket punaisina. En tiedä johtuiko se treenistä vai siitä, että nolostuin, kun en tiennyt kuka tyttö oli. ”Hahhah, Nadja. Hoidan Ediä ja Taigaa nykyään,” tyttö naurahti. Päässäni välähti. Totta kai! Nadja, tottahan minä hänet muistin, jotenkin. ”Aivan! Olet näköjään palannut hoitajaksi,” hymyilin ja sanoin ensimmäisen sanan ehkä turhankin innokkaasti. ”Jep, niin olen,” Nadja vastasi edelleen nauraen. ”Mutta mun on pakko mennä laittamaan Pella karsinaan, tavataan taas,” selitin nopeasti ja lähdin jatkamaani matkaan. Nadja sanoi vielä jotain ja lähti samalla.
Jätin Pellan karsinaansa ja siirryin oleskeluhuoneen sohvalle selaamaan Facebookia kännykälläni. Vasta silloin tajusin, etten ollut käynyt tallilla aikoihin. Muistelin silti, että myös Windille oli haettu hoitajaa. Pomppasinkin suoraan sohvalta ylös ja kipitin ilmoitustaululle. Windin kohdalla luki ”Cella”. Minulle täysin outo nimi, mutta tuskin kukaan muukaan häntä ennestään tunsi. Tai mistä minä sen saatoin tietää.
Siirryin takaisin sohvalle. Huone oli hiljainen, kunnes paikalle tuli Tuulia. ”Moi Pihla!” hän huudahti ja tuli vierelleni istumaan. Laitoin kännykkäni näppäinlukkoon ja siirsin sen takin taskuun. ”Hei,” sanoin lopulta. ”Sua ei olekaan näkynyt hetkeen,” Tuulia naurahti. ”Jep, on ollut vähän muuta tekemistä…” selitin pikaisesti. Todellisuudessa en halunnut tulla jäätymään tallille. ”Ootko sä tavannut sen Cellan?” kysyin nopeasti vaihtaen aihetta sujuvasti. ”Jep, mukavan oloinen, aikuinen nainen,” Tuulia selitti. Lisää aikuisia, kun vielä edellisiinkään en ollut tutustunut kunnolla. Eihän se toki haitannut.
Tekemisen puutteessa siirryin satulahuoneeseen ja kaivoin Pellan varusteet eteeni. Niiden putsaus sentään voitti kotona istumisen. Eivät varusteet likaisia olleet, päinvastoin. En vain keksinyt siihen hätään muuta tehtävää. Melko pian varusteet olivatkin ”kaksinkerroin” kiiltäviä.
Pihla & Pella 42HM
|
|