|
Post by Anne on Jul 22, 2008 19:35:57 GMT 2
Kansi © Elle - kannen kuvat © Anne L
|
|
|
Post by Alina on Aug 17, 2008 17:30:50 GMT 2
Tutustumista rauhallisissa merkeissä
Räpiköin tallipihan yli kohti tallin ovea. Kurja syyssade oli yllättänyt minut kesken tallimatkan, ja suuret vesilammikot olivat jo alkaneet muodotumaan tallin edustan savipohjalle. Vastahan aamulla oli ollut hyvä sää, mutta päätetty mikä päätetty - tallille oli päästävä.
Pella mökötti apeana karsinansa nurkassa. - Hei, tervehdin matalasti. Hiilen mustan otsaharjan alla piilottelevat nappisilmät kirkastuivat selvästi saadessaan seuraa. Kuulin, kun Pella hörähti vaimeasti takaisin. - Suakin taitaa alkava talvi masentaa, vai mitä? kysyin polvistuessani sen eteen. Pahnat sotkivat housuni, mutta nyt olin niin väsynyt seisomaan, että halusin vain olla. Pyyhkäisin tuuhean otsatukan Pellan silmiltä sivuun, ja huomasin sen odottavan katseen. - Odota hetki, sanoin suunnitelmissani hakea tuolle valloittavan katseen omaavalle pikkuponille porkkanaa. Pingoin minkä jaloistani kerkesin ensin rehulaan josta kaappasin taskuuni muutaman porkkanan, sitten satulahuoneeseen josta otin Pellan harjat. Satulahuoneen oven suljettuani ja käännyttyäni Pellan karsinan suunnalle, törmäsin johonkin. Kaaduin vasten satulahuoneen ovea, avasin silmäni ja huomasin Pellan seisovan edessäni. - Mitä sä täällä? kysyin syvästi ihmetellen. Kysyvästi Pella katsoi minuun. Vilkuilin käytävälle, ja onnekseni sain huomata ettei kukaan nähnyt tilannetta. Harjapussin toiseen käteen nakattuani otin Pellaa kiinni harjasta niskan takaa. Tottelevaisesti se käveli perässäni takaisin karsinaansa porkkanan toivossa. - Hienoa ettet muualle lähtenyt kalppimaan, olisin ollut ongelmissa jos joku muu olisi nähnyt, sanoin tyytyväisesti porkkaniaan rouskuttavalle Pellalle. Rapsutin sitä hetken aikaa sen muhkean otsaharjan alta, kunnes aloitin harjaamisen.
Viimeisenkin pölyhippusen Pellan tummanharmaasta karvasta saatuani annoin sille toisenkin porkkanan, minkä olin rehulasta mukaani napannut. Pella oli seisonut kuin suolapatsas harjauksen aikana, mitä se nyt välillä oli katsonut mitä oikein teen. - Olen kyllä niin ylpeä, että tällaistakin jälkeä saa kovalla puunaamisella aikaan! sanoin hyvin tyytyväisenä työn lopputulokseen. Halasin Pellan päätä varovaisesti, jotta en vahingossakaan pilaisi taidonnäytettäni.
Helmi 1 HM
|
|
|
Post by Alina on Aug 22, 2008 19:50:22 GMT 2
Kaamosmasennus
Painoin raskaan pääni väsyneenä Pellan tummaan harjaan. Olin hukkumaisillani suureen läksyvuoreen, jonka olin joutunut kohtaamaan jo heti koulun alkaessa. Silitin ratsuni lapaa pyörivällä liikkeellä ja kiitin Jumalaa siitä, että ehdin läksyiltäni ollenkaan tallille. Pellan pehmeä ja tasainen selkä tuntui ihanalta verrattuna koulun puiseen, kylmään penkkiin. Voisin jäädä tähän hetkeen ikuisesti..
Oli jo ilta, ja ilma oli selvästikin viilentynyt syksyn saapuessa. Lämmin hengitykseni nousi höyrynä ilmaan ja katosi saman tien näkyvistä. Aurinko paistoi kaukaa horisontista enää hieman, saaden minutkin hieman uniseen olotilaan - mutta milloinka en sitä olisi ollut? Nostin ryhtini suoraksi ja painoin jalkani Pellan karvaisiin kylkiin. Tamma nosti hieman laiskasti, mutta kuitenkin aktiivisesti ravin. Ohjasin sen pellon läpi oikaistakseni tallille.
Laahustin talliin Pella perässäni ja olin kaatua oven kynnykseen. - Varokaa, tallihaamu saapuu! kuulin Jaakon vitsailevan nauraen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut reagoida. Nostin vain kättäni tervehdykseksi ja suunnistin silmät puoliummessa karsinan perälle, jossa pyöräytin Pellan ympäri. Liu'utin painavan ponisatulan uupuneille käsivarsilleni, ja lähdin kiikuttamaan varusteita satulahuoneeseen. - Katsokaa ettei koira seuraa, mumisin käytävässä oleskelijoille. Otin Pellan harjapakista mukaani harjan, jolla saisin suittua ponin karvat suoriksi.
Harjattuani 20 minuuttia Pellaa, tuumasin sen riittävän tälle päivälle. Huomenna tulisin taas tallille ja harjaisin sen kunnolla - niin, juuri niin aijoin tehdä. Valuin hetkeksi karsinan seinämää myöten istumaan pahnoille, ja painoin silmäni kiinni. Pella söi tyytyväisenä iltaheiniään. Olisin halunnut jäädä talliin, talliin, joka oli niin lämmin ja ystävällinen, toivotti tervetulleeksi kenet tahansa.
- Kopkop, Elli sanoi ja raotti karsinan ovea. - Onko täällä unikekoja? hän jatkoi naurahtaen. - Häh? Ai joo, taisin nukahtaa. En näe syytä miksi lähtisin täältä, hymyilin pipopäiselle nuorelle naiselle ja ummistin silmäni uudestaan. - Pääset kyydissäni, olin juuri sulkemassa tallin ovia, Elli tarjoutui ennen kuin nukahtaisin uudelleen. Hän kiskaisi minut ylös ja talutti autonsa takapenkille. Auto pärähti käyntiin ja loppumatkasta nukahdin tasaiseen lämmityksen ja moottorin hurinaan.
Helmi 2 HM
|
|
|
Post by Fiia on Aug 23, 2008 15:36:14 GMT 2
Tuntitarina hevoset ja ratsastajat hereille -valmennuksesta Ilma on niin kuuma kuin vain voi Suomessa olla. Pella näyttää harvinaisen haluttomalta, minunkin mieleni tekisi ennemminkin puolivarjoon juomaan limsaa kuin hevosen selkään, Chaon ankaraan komennukseen. Hoputan tammaa siirtelemään koipiaan vähän reippaammin, ettemme vain myöhästyisi tunnilta.
Kentällä lennätän itseni satulaan alta aikayksikön, pidennän jalustimia koulutunnille sopiviksi, lasken ohjat pitkiksi ja ratsastan Pellan vapaassa käynnissä uralle. Tytöt ympärilläni pölisevät hymyt naamoillaan, hevoset polkevat hiekkaa saaden sen pöllyämään kurkkuihin ja neniin. Chao komentaa meitä ottamaan ohjat ja hänen pikkuisen pahansuovasta ilmeestä aavistelen, että tunnista on tulossa rankka, niin hevosille kuin ratsastajillekin.
Kevyttä ravia, Chao yskäisee, Pella siirtyy takasiaan raahaten raviin, nyppii ohjia ja hölkkää korvat taaksepäin sojottaen eteenpäin. Puristan tamman kupeita yrittäen saada sitä piristymään, ennen kuin Chaon kaiken näkevä katse pysähtyy kohdallemme. ”Fiia sä voit päästää Pellaa juoksemaan vähän vapaammin. Nyt sitä sattuu niskaan. Äläkä laske niitä käsiä. Niiden kuuluu olla 10cm:ä satulan etukaaren yläpuolella, eikä siellä reisien päällä. Muuten sitä sattuu suuhun. Noin, nyt se menee paljon parempaa ravia, ottaa jo vähän takapäätäkin mukaan, hyvä!”
Opettajan ohjeen mukaan yritän kannatella itse käsiäni ja antaa ponin ravata vapaammin, vaikka se toisinaan tuntuukin hankalalta. Huomaan kuitenkin, kuinka Pella yrittää vähän enemmän ja liikuttaa takajalkojaan, joten kai olemme menossa oikeaan suuntaan.
Seuraava tehtävä on temponlisäys ja käyntiin siirtyminen – perusasioita, mutta silti niin vaikeita kuumalla ja kuivalla kentällä. Pella painaa kuolaimelle temponlisäyksissä ja käynnistä raviin se täytyy suorastaan pakottaa raippa viuhuen. Muutaman työntäyteisen pitkän sivun jälkeen tamma antaa vihdoin periksi, keventää etuosaansa ja liikkuu ilmavammin, nostelee jopa jalkojaan ja kuuntelee apujani. Taputan sitä kiitokseksi ja ohjaan sen letkan jatkeeksi kokorataleikkaalle.
Koottu ravi on nyt helpompaa, kun Pella on jo vetreä ja hereillä, se lyhentää tyylikkäästi askeltaan mutta polkee silti tiiviisti alleen. ”Pellalla myötää vähän sisäkädellä kaarteen suuntaan, johda sitä siis pikkasen sisäänpäin. Noin ja nyt käsi takaisin paikalleen. Vitsi, siinä pieni ponitamma näyttää hemmetin hyvää esimerkkiä”, Chao sanoo ja saa minut valtavan ylpeäksi Pellasta, joka tosiaan yrittää ja pinnistää nyt aivan uuteen malliin.
Sama toiseen suuntaan, Chao ilmoittaa ja alamme hapuilla lisäyksiä. Pella on selvästi vähän väsähtänyt äskeisestä kootusta ravista, mutta se ei ole hidas vaan ihan päinvastoin eli liian nopea. Tamma tikittää eteenpäin hullun lailla ja pian saammekin siitä noottia: ”Eikä sen Pellan tarvii juosta noin hirmuisesti,vähempikin vauhti riittää. Kyllä isot hepat väistää pienempää, tai Chao laittaa ne väistämään. Noin, rauhota sitä, tee uus puolipidäte, ku ei mennyt eka läpi. Noin, no nyt se näyttää hyvältä.”
Seuraavaksi on laukkaharjoitus, joka sujuu jotenkuten – poni liikkuu aika tahmeasti mutta käyttää silti takaosaansa suhteellisen kelvollisesti. Hetken kuluttua Chao komentaa ratsukot raviin ja sitten käyntiin – tunti on ollut opettavainen mutta raskas ja kaikki, hevosia myöten, haluavat taatusti vetää henkeä.
Fiia: 19HM
|
|
|
Post by Alina on Aug 27, 2008 18:32:53 GMT 2
Syystunnelmia
Pella mussutti tyytyväisenä ruohoa vieressäni. Makoilin maassa ihailemassa pilviä. Yhdestä erottui aivan selvästi ponin pää, aivan kuten Pellalla - siro turpa, suuret, nallekarhumaiset silmät ja pörröinen, kesyttämätön harja. Nostan itseni ylös, nappaan heinänkorresta kiinni ja puraisen sen kahtia. Pella nostaa hetkeksi katseensa maasta, mutta jatkaa taas pian rennosti mutta silti valppaana syömistään. Rapsutan hellästi tammaa sen tumman harjaksen tyvestä. - Tule, mennään, huokaisen hiljaa hoidokilleni noustessani ylös. Pudistelen housuni ruskan keltaamista lehdistä ja jo elonsa menettäneistä heinistä.
Rinnakkain kuljimme kapeaa polkua metsässä. Hiljaisuus alkoi olla jo kammottava. Hetken kuluttua rummuttavat askeleet kuuluivat jostain kaukaa. - Tiedätkö mikä se on? kuiskaan hiirakon korvaan aivan kuin se osaisi vastata. - Hullu ratsukko, joka paahtaa pitkin maita ja mantuja ilman järjen hiventäkään, tuhahdan puhaltaen punaisen otsatukkani sivuun. - Heeelmiii! kuulen venyvän huudahduksen takaani. Käännymme Pellan kanssa samaan aikaan ja huomaamme Pipsan ja Pampulan kaahaavan täyttä vauhtia pitkin polkua. - Latua! Pipsa jatkaa karjumistaan ennen kuin he ehtivät jyrätä ylitsemme. Tuuppaan Pellaa kyljestä varoen ja pyydän sitä väistymään. Minun ei olisi välttämättä edes tarvinnut pyytää, sillä poni väistyi shetlanninponin tieltä lepikkoon salamana. Pomppasin ojan toiselle puolen hoidokkini vierelle, ja katselin kuinka pieni poni kirmasi innoissaan ohitse Pipsa selässään. - Hei vaan! Pipsa sanoi vielä ennen kuin ehti hävitä kokonaan näkyvistä. Pella katsoi epäröiden vielä suuntaan, mistä Pipsa Pampulallaan oli tullut. Hypähdin takaisin polulle. - Tule vain, en usko että kukaan koittaa enää itsemurhaa, maanittelin Pellaa hymyillen. Poni teki mestariloikan ojan yli ja jatkoimme rauhallisesti matkaa.
- Ai moi Helmi, sieltähän te tulettekin, Pipsa tervehti pesukarsinasta kun talutin Pellan käytävälle harjaukseen. - Kylläpä teillä kesti, me olimme jo 20 minuuttia sitten tallissa! hän jatkoi ja talutti Pampulan karsinaan. - Joo, onhan meidän välillä pidettävä pieniä pausseja, toisin kuin eräiden, naurahdin Pipsalle ja nappasin Pellan harjalaatikosta kumisuan. - Niin noh.. Joo, mutta onkos Pellalla alkanut jo karvan vaihto? Pipsa kysyi uteliaana ja haki samalla pyyhkeen satulahuoneesta. - Kieltämättä, alkaa minuakin jo hieman kypsyttää tämä tällainen että pitää vaihtaa karvaa niin kesäksi kuin talveksikin. Pampula paikka, kerroin, ja käskytin karsinan oven välistä kuikuilevaa raudikkoa. - Pampulallakin, ihan säälittää uhrata tämä pyyhe poniin, mutta pakko se on ettei jää seisomaan märkänä, Pipsa sanoi. Pian olivat kumpikin poni puhtaita kuin pulmuset, ja pääsin vihdoinkin syömään. Kiipesimme peräkanaa Pipsan kanssa vintille jossa muutkin olivat. - .. eihän tuonne pihalle kärsi kukaan lähteä, siellähän jäätyy kuoliaaksi! viltin alla tutiseva Nana valitti hörppien samalla kaakaotaan. - Sehän on pukeutumiskysymys! Kuten esimerkkinä minä osaan pukeutua kelin mukaan, tuulitakkiin pukeutunut Ada valisti. - Hei, tervehdin kaikkia pölläyttäen samalla Pellan karvoja ympäri vinttiä. - Phyhhyh, missäs sitä ollaan tulossa? Ada kysyi samalla, kun keskittyi raapimaan kieltään Pellan karvoista. - Maastosta, tirskahdin, ja peitin suuni kädelläni. - Joo, meillä oli Pampulan kanssa hurjan hauska laukkaspurtti, olisitte nähnyt Helmin ilmeen kun me rymisteltiin pitkin maastopolkua niiden takaa. En mä muuta kerennyt tekemään kun huutamaan Helmi, latua ja hei vaan! Oli ihan uskomattoman hauskaa, sitä ennen käytiin uimassa Liekkijärvessä ja Pampula vähän villiinty sillon kun alotettiin polun päästä laukkaamaan, Pipsa sölötti innoissaan muille minun viruessa äänettömästi paikalta. Olin syönyt nopeasti leipäni, jotta pääsisin takaisin kotiin läksyjen pariin ja nukkumaan. Kävin Pellan karsinan kautta tarjoamassa sille jämät kinkkuvoileivästäni. - Heippa tytsy, hyvästelin sitä polvillani karsinan oven raossa. Annoin sille vielä päivän viimeisen annoksen hullulta rapsuttelija-Helmiltä kunnes nousin ja laitoin oven kiinni. - Johan susta kohta tulee lihansyöjä, virnistin tyytyväisenä tuijottavalle Pellalle ja rysäytin tallin oven kiinni.
- Mihis sä katosit sieltä vintiltä? sain tekstiviestin Pipsalta myöhemmin illalla kun olin käynyt jo nukkumaan. - Hiton hullu, vastasin takaisin leikkimielisesti, laskin puhelimen takaisin lattialle ja painoin pääni tyynyyn unisena. - ?
Helmi 3 HM
|
|
|
Post by Alina on Aug 29, 2008 19:24:02 GMT 2
Kovaa ja korkealta
- Tule tule! kiskoin touhuihini lähes kyllästynyttä Pellaa perässäni. Kun se sitten huomasi kentälle kasatut esteet, räjähdysvaara oli välttämätön. Se pinkaisi vierelleni kuin koiranpentu, totellen jokaista käskyäni vaikkakin hieman säheltäen. Nousin ruskeaan, syvään ponisatulaan kevyesti ja tiputin jalustimet pois jaloistani. Pella oli viimeksi ollut alkeistunnilla, joten jalustimet olivat minulle melko lyhyet. Pidensin ne sopivan mittaisiksi, kuitenkin tavallista lyhyemmiksi, tiukkasin satulavyön muutamalla reijällä ja annoin Pellalle kevyet pohjeavut. Vaikka oletin apujeni olevan kuinka hennot, varovaiset ja kevyet, pinkaisi Pella eteen kuin ohjus. Nieleskelin hetken aikaa ilmaa kunnes tajusin, että jotain oli kuitenkin tehtävä. Käänsin tamman suoraan aitaan, siitä se ei ainakaan läpi menisi. Seisoimme hetken aloillamme, ja vasta Pellan rauhoituttua annoin sille taas luvan lähteä liikkeelle. Se oli kuitenkin koko ajan latautunut, joten olin varuillani ja tein koko alkuverkan ajan voltteja ja muita kuvioita, jotka saivat Pellan huomion kiinnittymään muuhun kuin vauhtiin.
Pellan rauhoituttua pääsimme treenaamaan laukan nostoja. Se oli lopen uupunut verryttelyn jälkeen, mutta välikäyntejen aikana oli virtavarasto taas täyttynyt! Pella puhkui intoa eikä olisi ollenkaan malttanut odottaa apujani. Loppujen lopuksi se kutenkin nosti laukan vasta kun pyysin, eikä rynninyt omia aikojaan ristilaukkaan. Nyt mentiin myös sitä vauhtia mitä minä halusin, eikä Pella edes yrittänyt ryöstää! Kun laukat sujuivat hyvin, rauhoittelin Pellan ja ohjasin sen kentän ainoalle esteelle - 40 cm korkeutta omistavalle ristikolle. Ehdin jo pelätä, että Pella karkaisi käsistäni esteen jälkeen salamana, mutta ei. Esteen yli hypättiin korkealla ilmavaralla vaikka kuitenkin niin kovaa, että näin maisemien vain suhisevan ohitseni. Hetken Pella taas vaahtosi kuin syötävä, ennen minun valpastumistani. Rauhoittelin Pellaa pääty-ympyröillä tehden puolipidätteitä ja myötäyksiä vuoroin. Hyppäsimme saman esteen moneen kertaan kummastakin suunnasta, kunnes Pella ehti jo kyllästyä. Eihän olisi mitään hauskaa hyöriä jatkuvasti samaa rataa?
Kävimme Pellan kanssa viidentoista minuutin lenkillä maastossa, ennen kuin vein sen takaisin karsinaan. - Tältä päivältä ollaan kulutettu puhdit pois, olet ansainnut heinäsi, kehuin tammaa joka onnellisena mussutti iltaruokiaan. Raahasin satulan sen omalle paikalle. Pujotin Pellalle vielä riimun päähän, koska aijoin viedä sen vielä pesukarsinaan. Oli ihan hyvä kylmätä jalat, kun oltiin niin kovasti rummutettu kentän pohjaa. Kuivailin Pellan tummia jalkoja kaikessa rauhassa, eihän minulla olisi mikään kiire kun viikonloppu oli tulossa.
- Hei sitten, nähdään huomenna, sanoin lämpöpinteleiden varassa seisovalle Pellalle ja suljin sen karsinan oven. Talliin jäi ainoastaan Jaakko hevosineen, joka aivan varmasti osasi sulkea ovet. Kävin vielä tarkistamassa laitumet ja tarhat, ettei kukaan ollut jäänyt ulos. Istahdin ponitarhan aidalle uupuneena. - En tiedä mitään parempaa kuin tämä.
Helmi 4 HM
|
|
|
Post by Alina on Sept 1, 2008 19:57:54 GMT 2
Keskustelua
Pimeä ja kylmä ilta ajoi minut sisään lämpimään talliin. Koulupäivä oli ollut kamala - kuten tavallista, maanantaina koko luokka meni aivan sekaisin! Eräs häiriötekijä tuhopolttaja palasi takaisin kouluumme, tarkemmin sanottuna minun luokkaani, minun diktatuurian alla käyskentelevään rakkaaseen luokkaani! Jokainen tyttöhän meni aivan sekaisin, olihan poika monen suosiossa. Pelkällä läsnäolollaan hän sai minut kimpaantumaan, eikä asiaa auttanut yhtään se, että jokainen tyttö, mukaan luettuna myös ystäväni huumaantuivat täysin tuosta kollista.
- Moi Pella, huokaisin uupuneena ja istahdin karsinan pohjalle. Hiirakko tuli heti inisemään makupaloja, ihan kirjaimellisesti sanottuna. Pella piti pientä vikinän kuuloista ääntä, aivan kuten rotat ja muut jyrsijät. - Senkin marsu, ole hiljaa, hymyilin tammalle ja rapsutin sen otsaa. Otin hiuslenkin kiharoistani, ja aloin letittämään ponin otsatukkaa. - Ihan uskomatonta, miten muutun tallille tullessani, mietin ja pyöräytin letin pään kiinni. Silitin Pellan kaulaa ja kerroin tammalle koko tarinan. - Onneksi oot elämässä tätä .. tyhmää elämää täällä mun kanssani, kerroin Pellalle, muiskautin sen turpaan mojovan suukon ja kaappasin pään syleilyyni.
- Nyt mä kyllä joudun valitettavasti lähtemään, harmittelin hetken kuluttua, kun tajusin kellon olevan jo paljon. - Kasiaamu, ei voi muuta, puhisin noustessani ylös. - Sulla taisi olla tänään rankka päivä, huomenna on tulossa lisää tunteja joten eiköhän ole jo sunkin vuorosi levätä, sanoin kiskaistessani Pellan tummanharmaasta selästä viltin.
Helmi 5 HM jos tälläisen tyngän hyväksyt
|
|
|
Post by Alina on Sept 3, 2008 18:44:42 GMT 2
Tiia ja Iana
- Senkin hömppä! tiuskaisin Pellalle sen kihnuttaessa päätään vahvasti käsivarteeni. - Sori, tarkoitus ei ole purkaa vihaa suhun, kaikki vaan tällä hetkellä raivostuttaa ja on jotenkin kauheen heikko olo, rauhoitin äänensävyni pyyhkäistessäni samalla tipan silmäkulmastani. - Muista sä kuitenkin, että mitä mä ikinä teenkin, oot mun oma mussukkani, hymyilin päätään riiputtavalle hiirakolle ja heilautin oikean käteni sen kaulan toiselle puolelle. Olimme juuri lopettelemassa harjaushetkeä ja lähdössä maastoon, kun kuulin epänormaalin äänen takaani. - Moi Helmi! Kai sä Helmi olit, en oo ennen nähnytkään sua, selvästi tytöltä kuulostava henkilö sanoi takaani. Pyörähdin ympäri, ojensin käteni ja sanoin ylevästi: - Joo, Helmi palveluksessanne. - Heippa vaan, oon Iana, Ianaksi itsensä esitellyt tyttö tirskui ja tervehti ojentamalla myöskin kätensä. - Oon lähdössä Tiian kanssa maastoon, lähtisitkö mukaan? hän jatkoi ja viittoi samalla tallissa seisovaan Tiiaan. - Joo, mielelläni, musta oiskin kiva nähdä minkälainen tuo Tiia on kun en oo ehtinyt pahemmin poniin tutustumaan, hymyilin taas pirteänä hyörähtäen samalla ympäri tarkoituksenani laskea satula Pellan selkään. - Eieiei, ei tule kuuloonkaan neitiseni! Nyt lähdetään ilman satulaa! Iana sanoi virnistäen omalla hauskalla tavallaan kunnes lähti harppomaan takaisin talliin hakemaan ratsunsa.
Köpöttelimme pitkin ohjin leveää polkua. Polun savipohjaa reunusti suuri nurmikenttä ja tuulessa humisevat puut. - Onko Tiia ollut mielestäsi alusta alkaen mukava? kysyin Ianalta keskeyttäen mielestäni inhottavan pitkän hiljaisuuden. - Totta kai! Kiltimpää hevosta saa etsiä, Iana ylpeili halaten puoliverisen lihaksikasta kaulaa. Silitin Pellan kapeaa, miltei luisevaa kaulaa Tiian kaulaan verrattuna. - Onneksi Pella on mun elämäni poni, niin ei tarvitse haaveilla uljaasta, mustasta puoliverisestä joka tottelisi joka käskyn kun vain osaisi pyytää, huokaisin vaisusti unelmoiden Pellasta GP-tason kouluratsuna. Mielessäni näin Pellan tekemässä täydellisyyttä hipovaa laukkapiruettia, jonka lopetettuaan jatkoi kootussa laukassa ja vähitellen siirtyi lisättyyn raviin ja sen kautta passageen - minä tietysti selässään kuin suolapatsas. - Helmi hoi, maa kutsuu. Ei hevosen tarvitse olla osaava ollakseen maailman paras, Iana keskeytti unelmoimiseni ja rohkaisi sanoillaan huimasti. - Kyllähän mä tiedän, että vaikka Pella ei olekaan kuin helppo B'n tasoinen, on se silti mun mielestäni kaikista paras maastopörräilijä, sanoin kannustaen Pellan reippaampaan käyntiin. Tiiakin kiihtyi kiihtymistään, eikä kohta kumpikaan hevosista pysynyt nahoissaan! - Ota kiinni! Iana sanoi nauraen, pyrähtäessään Tiian kanssa hirmuiseen laukkaan. - Pellamon, nyt pistetään paremmaksi, kuiskasin hoidokilleni ja kannustin sen täyteen neliin. Viuhahdimme vauhdilla Tiian ja Ianan ohitse, joten en ehtinyt muuta kuin nauttia kyydistä. Annoin Pellalle enemmän ohjaa ja annoin sen vain juosta niin kovaa, kuin siitä vain lähti - adrenaliini ryöppyi sisälläni jokaisesta ruumiinjäsenestäni toiseen, eikä meinannut rauhoittua kulumallakaan!
- Olisit oikeasti nähnyt itsesi, kun vain pinkaisitte ohitsemme! nauroimme myöhemmin Ianan kanssa tallissa samalla, kun hoidimme Tiiaa sekä Pellaa. Kumpikin ratsuista oli hikoillut niin pahasti, että vain vähän viilentelimme niiden jalkoja ja nakkasimme viltit selkään jotta ponit eivät vilustuisi. Hytisin vintille ja varastin Nanalta ainoan viltin, jonka uskalsin keneltäkään ottaa. - Hei! Nana kivahti ja kurtisti kulmansa. - Mä oon vähän kuin poni, tarviin talvella viltin hikiratsastuksen jälkeen, virnistin möksähtäneelle tytölle ja hörppäsin vieressäni istuvan Ellin mukista kaakaota. - Oon tänään varastelevaisella tuulella, hymyilin varoitukseni kaikille kunnes jokainen vintillä oleskelija revähti nauruun.
Helmi 6 HM
|
|
|
Post by Fiia on Sept 6, 2008 10:38:09 GMT 2
06.09.08 Näinkö meille täällä aina käy, käy, käy, käy Olin huonolla tuulella. Sade vihmoi syyskuista kuivaa maata raivokkaasti, tuuli puhalsi puut vinoon ja taivas oli tasaisen harmaa. Aamupäivä oli ollut huono, mutta ajattelin, että tallilla piristyisin, kuten aina ennenkin. Jätettyäni pyöränromuni pusikkoon painalsin talliin nähdäkseni edes yhdet iloiset kasvot, mutta se oli tyhjä. Ainoastaan jokunen hevonen seisoi häntä käytävälle päin murjottamassa, sää teki tepposensa kaikille, niillekin. Pella oli kuitenkin kastumassa laitumilla, joten nappasin riimunnarun käteeni ja lähdin metsästämään sitä sisälle.
Pellakin oli harvinaisen huonolla tuulella, sen huomasi heti luimistetuista korvista, jäykästä ja kovasta alahuulesta, tavasta, jolla se väläytti silmiään vihaisesti liian lähelle tulleelle Taigalle. Taiga peruutti pettyneen oloisena pois äkäpussin luota ja roikotti sitten päätään silmissään surkea katse. Toinen oli vihainen, eikä poni tiennyt syytä. Kokeneena tammana se kuitenkin osasi pysyä poissa tieltä, kun Pella murjotti ja vihoitteli jopa sille, kaverilleen, joka oli ollut Pellan rinnalla lukemattomina kertoina. Hiirakko tarvitsi vain ihmisen silmälle liian nopean hetken ajaakseen hallakon luotaan, inahdus, yllättynyt pään heilautus, tarkasti tähdätty potku ja epäröivä takasen heilautus – Taiga oli painaltanut Pellan ulottumattomiin ja haki nyt turvaa pikku Piccololta, joka painoi oitis turpansa ystävättärensä sään taakse ja raaputti hampaillaan juuri oikeasta kohdasta.
”Niin ne tytöt tässäkin maailmassa osaavat äksyillä”, huoahti vierelleni tullut Wear ja pyyhkäisi ohimennen paarman aidalla notkuvan Aksun kaulalta. Nyökkäsin vahvistaakseni tytön sanat ja astuin sitten sähköpaimenen alta tarhaan. Aksu tunki melkein syliin, mutta minulla oli kiire hakemaan Pella sisälle, ennen kuin isompi sadekuuro kastelisi meidät kummatkin läpikotaisin. Märkä poni ei ollut miellyttävä harjattava eivätkä märät hiukset kovin miellyttävä näky. Pujotin riimun tamman päähän ja nyppäisin sen mukaani, jotta ehtisimme portista yhtä matkaa Taigan ja Wearin kanssa. Hiukan kauempana näkyi Karoliinan hoikka hahmo hölkkäämässä kohti tarhoja, joten Aksukin pääsisi sisään ja nauttimaan hoitajansa hellästä huomasta.
Puolta tuntia, paria välikohtausta ja tahtojen taistoa myöhemmin oli käynyt varsin selväksi, että olimme kummatkin aivan liian väsyneitä, vihaisia ja epätoivoisia selvitäksemme koulutreenistä saati hyppäämisestä. Patistin vastaan hangoittelevan russin maastopolulle, joka jo lainehti vedestä eikä sateelle näyttänyt tulevan loppua. Parin metrin jälkeen olin jo läpimärkä, Pella samoin, mutta en voinut antaa periksi kummankaan mielihaluille palata kuivaan ja lämpimään talliin. Tamma pani vastaan joka askeleella, sen kaviot liukastelivat mudassa, pää oli alhaalla, harja roikkui tahmeina suortuvina märällä kaulalla. Kyyristin hartioitani, aivastin ja annoin tammalle ihan pitkät ohjat. Poni tallusti turpa maassa enkä osannut yhtään aavistaa sen seuraavaa siirtoa, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Pella köyristi selkänsä, otti vauhtia ja tujautti hirmuiset pukit saaden minut sukeltamaan pää edellä polulle. ”Pella!” huudahdin hämmentyneenä kierähtäessäni pois tamman luota. Poni pysähtyi pää ylhäällä, korvat luimussa ja kuopi etusellaan maata sateen piiskatessa sen kylkiä ja selkää.
Varoen nousin takaisin hoitohevoseni selkään ja jalat vapisten kannustin sen liikkeelle. Tamma käveli vastahakoisesti, odottaen tilaisuuttaan, ja kun se huomasi, etten ollut ihan touhussa mukana, se toisti tempauksensa. Jysähdin taas polulle. ”Onks sun ihan pakko!” huusin kyyneleet silmissäni ja sain Pellan peruuttamaan pusikkoon jääräpäinen ilme silmissään. Kampesin pystyyn ja nappasin ponin ohjista kiinni, ennen kuin se ehti karkuun. ”Lopeta nyt”, komensin sitä aika vaisusti ja kiskoin sen takaisin. En missään nimessä halunnut enää ratsastaa. Oliko vika minussa, Pellassa vai säässä, sitä en tiennyt, mutta joka tapauksessa lähdin pettyneenä ja väsyneenä taivaltamaan takaisin Seppeleeseen Pellan seuratessa jo paljon iloisemmin kannoillani.
”Herrajestas minkä näkösiä te ootte!” Wear huudahti säikähtäneenä ehdittyämme ulkovalon lämpimän hehkun alle. ”Mitä on tapahtunut?” Kerroin nopeasti episodistamme metsäpolulla. Pella kiskoi ohjia ja halusi selvästi talliin, omaan karsinaansa syömään. Wear otti ohjat minulta ja käänsi ponin ympäri. ”Mennään maneesiin”, hän päätti ja lähti taluttamaan tammaa, ”minä voin vaikka juoksuttaa Pellaa, niin ratsastat, ettei kummallekaan jää paha mieli!” Vastustelin heikosti mutta lopulta nousin takaisin ponin selkään kuivassa valoissa maneesissa, pidensin vähän jalustimia ja annoin sitten Wearin ohjata liinan päähän kiinnitettyä Pellaa. Hän jutteli niitä näitä, mistä olin hyvin kiitollinen, samalla kun pyysi silloin tällöin ravia. ”No niin”, tyttö sanoi puolen tunnin kuluttua iloisesti ja tuli irrottamaan liinan, ”sehän meni ihan hyvin. Nyt vain poni kuivamaan ja sinä myös.” Hymyilin vaisusti ja valuin alas selästä. ”Kuule Wear… kiitos!”
Tallissa paha tuuleni oli jo poistumassa. Otin varusteet pois ponin yltä ja päätin hoitaa ne heti Pellan hoidettuani, etteivät ne menisi pilalle. Kuivasin tamman heinätuppaalla, annoin sille porkkanan ja lopulta halasin tammaa pitkään ja hartaasti. Se pärski ja upotti päänsä kauroihin. Ruoan sijaan minä tartuin sieneen ja satulasaippuaan, mutten olisi voinut olla onnellisempi olosuhteet huomioon ottaen.
|
|
|
Post by Fiia on Sept 6, 2008 19:42:44 GMT 2
|
|
|
Post by Alina on Sept 8, 2008 13:46:03 GMT 2
Pella tunnilla
Huokaisin, kun jo tutuksi tulleen Seppeleen tallirakennuksen katto pilkisti puiden lomasta. Tämä oli yksi niistä harvoista aurinkoisista päivistä, joina olin masentunut. Tavallisesti lämpimillä ilmoilla hymyilin kuten juuri mielisairaalasta vapautettu, mutta tänään oli toisin. Astuin paahteesta vilpoisaan talliin, kun lauma suhteellisen tyhmiä kärpäsiä hakkasivat päitään oven yläpuolella sijaitsevaan ikkunaan. Surina seurasi minua aina toimistoon asti, sieltä Pellan karsinaan ja jatkui vielä, kun aloin harjata hiirakkoa. Pella tervehti jo tavaksi tulleella hörinällään, pukkasi minua jalkaan ja jatkoi pahnojen puhaltelua. Kuka sanoi ettei tänään olisi tylsä päivä? Pella menisi ensimmäiselle tunnille, alkeistunnille, joten oli varmaankin paras laittaa poni kuntoon valmiiksi, jottei kukaan tulisi minulle nipottamaan siitä, etten ollut huolehtinut hoidokistani ja sen tunnille menemisistä. Kyllä hoitajalla oli suuri vastuu.
Kuulin kun joku jyräsi Pellan karsinan oven kauttaaltaan auki, astui sisään ja koputti olkapäähäni. - Sori, mut mun olis tarkotus mennä tällä, karsinaan tullut tyttö tuhahti, enkä meinannut saada sanaa suustani. - Joo, haetkos sitten varusteet? vastasin, ja jatkoin harjaamista automaattisesti olettaen että tyttö kävisi hakemassa Pellan varusteet - kuten tavallisesti. Luulojeni vastaisesti harja kuitenkin vain ilkeästi riuhtaistiin kädestäni. - Mene sä hakemaan tän varusteet, etkös ookkin hoitaja? tyttö kysyi, jatkoi siitä mihin minä olin jäänyt ja passitti minut satulahuoneeseen. Johan nyt oli ihme ja kumma, ettei voida edes ystävällisesti pyytää, kysyä, sanoa edes hieman ystävällisempään äänensävyyn! Kuinka monta kertaa on osoitettava se, että minullakin on elämä joka tällä hetkellä näyttää tuntuu melkoiselta taakalta, minullakin on tunteet ja henkisesti olen.. romukopassa! Potkin betonilattialle hetki sitten laskeutunutta heinänkortta, joka olisi todennäköisesti kiljunut apua jos olisi vain osannut puhua.
- Tässä nämä varusteet, ilmoitin hilpeästi hymyillen kun palasin Pellan karsinalle, vaikka oikeasti ajattelinkin jotain sellaista, jota teidän ei ole välttämättä tarkoitus tietää. - Joo, kiitti vaan ja nyt haluun olla Pellan kanssa rauhassa, tyttö hymyili takaisin, jokseenkin hieman epämiellyttävään äänensävyyn. - Sinä kiittämätön, murisin huulieni välitse vaikka tarkoituksenani olikin vain hymyillä. Ennen kuin tyttö ehti edes katsahtaa minuun, päätin vain nopeasti karata paikalta. En saanut mitään mielihyvää siitä, jos tiuskisin ja ilkeisilin jollekulle tuntilaisista. Ehkä vain potkun takapuoleeni, en muuta.
Marssin rinkiä tallin pihassa tylsistyneenä. Jos saisin edes hetken Pellan kanssa, kun sitä eniten tarvitsin, auttaisisi se paljon. - Helmiii, kuulin Adan äänen jostain otsatukkani takaa ja lievän kivun mahassani, kun tyttö pukkasi sitä leikkisästi nyrkillään. - Ufh. Hyvää, kiitos kysymästä, huokaisin ja poikkesin ympyrästäni kävelemällä ponitarhalle. Ada jäi tuijottamaan niskaani, kunnes hetken päästä havahtui ja hölkkäsi rinnalleni. Istahdin tarhan aidalle seuraten katseellani samalla Siirin ja Pampulan leikkiä. - No mikä? Ada kysyi selvästikin tajuten tilanteeni. Ei oikestaan yhtään huvittanut kertoa, ketä edes kiinnostaisi kuulumiseni? - Mmmjaah, mitäpä tässä.. Aika pepusta, kun kerrankin tarvitsisin Pellaa, sen lempeää hörinää ja ymmärtäväistä katsetta kun se tuijottaa suoraan silmiin, madalsin ääntäni lauseen loppua kohden. En kyennyt enää jatkamaan, yritin vain nieleskellä palaa kurkussani joka esti täydellisen itkukohtauksen ja tyrehdyttää silmäkulmistani valuvia vesiputouksia. Ada kahmaisi minut lämpimään haliinsa vuodattamaan viimeisetkin vedet kyynelkanavistani.
Katseeni kiersi pitkin kenttää kun Pella ravasi rauhallista tahtiaan uraa pitkin. Ponin ratsastaja näytti hallitsevan ratsastuksen paremmin kuin sosiaalisen elämänsä, vaikka en kuitenkaan halunnut ajatella hänestä pahaa. - Minttu, laske hieman käsiäsi äläkä purista reisillä, kyllä se poni siellä alla pysyy vaikket sitä siellä pitäisikään, Anne ohjasi Pellan ratsastajaa. Eli nyt oli nimi selvinnyt; Minttu. Mintun olin havainnut useamminkin Pellan ratsastajaksi maanantain listasta, joten eiköhän tuo ole jo oppinut 'Pellan tavoille'.
Kun tunti jo loppui, en suostunut lähtemään Adan mukaan sisälle. Ehkä minunkin olisi parasta hieman rauhoittua ulkona, pääsisin samalla miettimään asioita. - Okei, Ada sanoi haikeasti painaen päänsä alas. Virnistin selvästi vitsailevalle tytölle ja käänsin pääni takaisin kentän suuntaan. Oli vain pakko hyväksyä se, että Pella oli tuntiratsu - se menisi tunneille vaikka kuinka itkisin, parkuisin ja raivoaisin Annelle siitä, että haluan omia Pellan yksin omaan itselleni. Mitäköhän siitäkin tulisi? Olisiko minun edes mitään järkeä saada hoidokki, joka seisoisi tallissa toimeettomana aina silloin, kun minä en ollut sitä palvelemassa.
|
|
|
Post by Alina on Sept 19, 2008 19:14:17 GMT 2
Pimeät paikat
Sora rapisi Pellan ja Taigan kavioiden alla, kun kävelytimme tammoja maantiellä rinnakkain. Wear hytisi eteenpäin, tiukkasi kaulaliinaansa ja upotti puolet päästään vaatemassansa alle, jotta saisi hieman lämmintä. Pella kipitti 'varpaillaan' miltei leijuen ilmassa, kun Taiga köpötteli omaa mammamaista tahtiaan Wearin lepuutaessa kättä sen kaulalla. Hanhilauma lensi vaakkuen ylitsemme, ja huokaisin. - Hei hei kesä, sanoin haikeasti ja painoin katseeni tiehen. Wear hieman ihmetteli mitä minä oikein höpötin, mutta havahtui koomastaan kun suurin hanhista tööttäsi niin, että oli pää haljeta. - Kaikille tulee ikävä hellepäiviä ja uintiretkiä ponien kanssa, Wear tokaisi lopulta ymmärtäväisesti. - Ihanko totta? tiuskaisin sarkastisesti. Väsyneesti haukottelin, venyttelin ja mumisin anteeksipyynnön käytöksestäni. - Mjaa, no tokkopa tuolla väliä, ruskeahiuksinen tyttö hymähti nauraen kun käännyimme takaisin tallille vievälle tielle. Taputtelin Pellan fleeceviltin peittoamaa selkää sen höristessä ponitarhassa käyskentelevälle Piccololle. Tamma sai nopeasti kimolta vastauksen ruunan samalla hölkätessä kevyesti aidan vierelle ja siihen päästyään se alkoi saattaa tyttöjä tallia kohti. Josefiina ja Loviisa tulivat juuri hakemaan Piccoloa sisään, joten sen ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin ulkona pimeyden laskeutuessa autiolle tallipihalle.
Harjasin voimakkain vedoin hiirakon selkää sen mussuttaessa samalla iltaheiniään. Hiki oli edelliseltä tunnilta jo kuivunut, joten nyt voisin sukia karvapeitteen suoraksi. - Meinasitko Alina huomennakin tulla tallille? kuulin Wearin kysyvän, kun hänkin harjasi hoidokkiaan. - Joo, eiköhän olis meidänkin aika kokeilla pitkästä aikaa miten tyttö taipuu muotoon, naurahdin ja siirryin harjaamaan Pellan tummia, lähes mustia jalkoja. - No mä tulen sitten ainakin katsomaan miten te väännytte, Wear sanoi pieni naurun vire äänessään. - Kuka vähättelee Pellaa ja sen jaloa taitoa kouluratsastuksessa? kuulimme hieman äkäisen, mutta samalla ihmettelevän äänen Siirin ja Pampulan karsinan suunnalta. - Ette ole huomanneetkaan, kuinka ponityttö vetää kun vain osaa ratsastaa! äänen omistajaksi osoittautunut Ada jatkoi juhlavasti. - Enkö mä sit osaa vai? kysyin hieman pettyneesti ja vilkuilin niin Wearia kuin Adaakin vuoroin. - Osaat, mutta et ole vain potkinut kaakistas parhaita puolia esiin, Ada vakuutti katkaisten dramaattisen hiljaisuuden ja marssi sitten tyytyväisenä satulahuoneeseen, ilmeisesti pesemään Siirin varusteita.
Olin siirtynyt Adan seuraan lämpimään satulahuoneeseen kun Wearin kanssa olimme harjanneet Taigan ja Pellan. Wear ei päässyt mukaan tähän arvostettuun hauskan pitoon, mutta pääsimme nauttimaan Adan kanssa tästä täysin siemauksin tyhjässä tallissa. Enää kukaan ei ollut tilalla, ei edes Jaakko, joka normaalisti teki tallihommat, ei edes Anne, joka normaalisti räpelsi paperihommia päärakennuksessa (ja joka nyt vietti antoisaa lomaa Maltalla), eikä edes Elli, joka normaalisti oli tallilla 168 tuntia viikossa. - Tämä jos mikä on rattoisaa ajan viettoa, Ada lausahti jynssätessään samalla Siirin satulaa. - Älä kuule muuta sano, naurahdin hieman ja vedin loputkin liat saippuaveteen upotetulla pesusienellä pois. Harmaa vesi valui ämpäriin, kun rutistin ylijäämät pois sienestä. - Tytööt! Mitä te täällä näin myöhään? Ros tuli kärkkymään satulahuoneen ovelle kysyen samalla sillä aina niin vastuuntuntoisella tavallaan. - Teki mieli? Ada vastasi hymyssäsuin pystytukkaiselle naikkoselle, joka nojaili ovenpieleen valokatkaisijan vieressä. - Mulle annettiin tehtäväksi laittaa ovet kiinni, joten kohta tytöt shushpois, hän sanoi, ja häipyi lakaisemaan heinäistä käytävää. - Hyvä kun meillä on täällä tallissa äitihahmokin, Ada tuhahti ja jatkoi Siirin satulan jynssäämistä.
- Heippa Allu! Ada moikkasi istahtaessaan äitinsä auton takapenkille. - Joo, nähään huomenna! Tyhmä mopo, huudahdin heilauttaen kättäni samalla, kun potkin skootteriani. - Ei tästä tule mitään! Parempi kävellä, voihkaisin. Sillä sekunnilla bensaheppani moottori hurahti käyntiin kuin leijona. - Et uskalla jäädä yksin, vai? hymähdin omahyväisesti, asetin kypärän takaisin päähäni ja lähdin kaasuttamaan pitkin tietä, joka vei kaupunkiin.
|
|
|
Post by Alina on Sept 28, 2008 18:30:17 GMT 2
Nopea tapaaminenPella näytti aika viisaalta, joten oli pakko ikuistaa poni. (Älkää hätäilkö, mie kyllä korjaan jos ei näy.)Alina 9HM
|
|
|
Post by Alina on Sept 28, 2008 19:36:34 GMT 2
Esteratsastuskilpailut 29.9
Hapuilin katseellani kentällä parveilevia hevosia - suuret hevoset ja pienet ponit näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään, vaikka minulla meinasi mennä pää sekaisin siitä määrästä ratsukkoja, sillä kaikki ratsastelivat ristiin ja rastiin eikä yhtä hevosta voinut yksinkertaisesti paikantaa joukosta. Pella pärskähti vaativasti vierelläni. - Anteeksi, miltei unohdin, häkeltyneenä naurahdin hieman, rapsutin Pellaa sen korvan takaa ja jatkoin matkaamme harjauspuomille. Aurinko oli pysynyt visusti piilossa koko viikon, mutta siitäkään huolimatta ilma ei ollut millään tapaa kylmä. Pitkin vedoin harjasin Pellan putipuhtaaksi, hain satulahuoneesta juuri aamulla kiillotetut, ruskeat varusteet ja laskin ensimmäisenä valkoisen satulahuovan tamman leveään selkään. - Äläkä sitten kamalasti tuhri tätä kallisarvoista kisahuopaa, pyysin anovasti Pellalta, vaikka sille asia tuntui kuitenkin olevan ihan sama.
Siististi ratsastin innokkaan estetykkini suoraan verkkaesteelle. Sastu ehti jo ennen verryttelyn alkua kehaisemaan, kuinka siistissä kunnossa ja näyttäviä me olimme. Olin kuulevinani myös jostain sekamelskan keskeltä jonkun sanovan 'kiva poni', joten en voinut olla puunaamiseni lopputulokseen muuta kuin tyytyväinen. - Hieno tyttö, sanoin Pellan korvaan sen hypätessä hienolla ilmalennolla okserin yli. Pieni puomin hipaisu jäi virheeksi, mutta tiputusta ei tullut.
- Seuraavaksi radalle saapuu Sophie ja Henrietta, valmistautuu Alina ja Pella! Annen kuulutus kovaäänisistä kajahti ilmoille, kun Nana ratsasti Tiian ulos kentältä ja Sophie Henrietan sisään. Lähdin ohjaamaan Pellaa käynnissä tallin ympäri, ehkä pieni lenkki lieventäisi niin minun, että Pellankin stressiä. Kannustin hiirakon kevyeen raviin, ja annoin sen vain viedä minua tallirakennuksen ympäri.
- Sitten.. Rataa pääsee suorittamaan Alina ja Pella, valmistautuu luokan päättävä Heli L. ja Mico Tindo AET! Anne ilmoitti hilpeänä mikkiin liputtajan laskiessa lippunsa suorituksen päätteeksi. Henrietta käveli Sophien ohjauksen alaisena ja rauhallisena ulos kentältä. Kuulin Sophien kuiskaavan onnea, ja pirteänä hymyilin ja muodostin huulillani sanan kiitos vastaukseksi. Ohjasin Pellan kentän keskelle, tervehdin tuomaria ja pillin vihellyksen jälkeen nostin laukan. Ohjasin Pellan ennen suoritustani ympyrälle, sillä tamma tuntui kuumenevan allani jo ennen kuin rata oltiin edes ehditty aloittaa. Kulmasta Pella kuitenkin kimposi kuin tykin kuula ensimmäiselle esteelle. Minulla kesti hetken tajuta mitä tapahtui. Yleisö ja esteet vilisivät ohitseni, ja luulin ettei minulla olisi mitään mahdollisuuksia saada Pellaa kiinni ajoissa. Lähestyimme jo toista estettä, kun pääsin tilanteen tasalle. Kaappasin ohjat kuitenkin varmana käsiini antaen Pellalle tuen hyppyyn.
Hikisinä marssimme ulos kentän portista kun seuraava ratsukko ravasi ohitsemme. - Sitten luokan päättävä Heli L. ja ... kuuntelin Annen kuulutusta ja laskin ohjat Pellan paksun harjan päälle. - Hyvinhän se meni! Nana miltei kiljahti Tiian selästä. - Joo, oon ainakin tyytyväinen että sain Pella-pahasen hallintaani ennen kuin syntyi täydellinen katastrofi, naurahdin kevyesti ja Nana tarrautui mukaani, kun suuntasin kohti maastopolkuja. - Mukaan? jatkoin vielä kysyen ja osoitin maastopolun alkua. - Joo! tummatukkainen tyttö huudahti innoissaan ja kannusti Tiian reippaaseen käyntiin saadakseen meidät kiinni.
Alina 10HM
|
|
|
Post by Alina on Sept 29, 2008 16:44:39 GMT 2
Sadetta, sadetta ja sadetta
Murisin itseni sisälle talliin. Että pitikin aina sattua huono sää silloin, kun minä olisin ollut muuten hyvällä tuulella! - Luontoäiti taitaa tosiaankin vihata mua, mumisin kaapatessani Pellan riimunnarun naulasta. Kukaan ei ollut tietenkään vaivautunut hakemaan poniparkaa, vaikka talli oli täynnä innokkaita tuntilaisia jotka olisivat voineet kernaasti hakea ponin sisään - ainakin silloin kun aurinko paistoi. Hoitajat ja Annen kyllä ymmärsin, nimittäin kaikilla näytti pää räjähtävän millä hetkellä hyvänsä. Sastulla oli iso ongelma tuntilaisen kanssa jolla oli monta ystävää mukana. Tietystihän kunnianhimoinen tyttö olisi halunut näyttää kaikille ystävilleen miten taidokas on, mutta että Antun kanssa! Sastu-rukka, ei hänelläkään tuntunut hyvin menevän. Pienet ponituntilaiset hyppivät kädet ylhäällä Annen nenälle, jokainen vuorollaan huutaen "mä haluan Pampulan!" "mie otan Pikun, jooko pliiss?" "mulle Taiga!". Anne tosiaankin kaipasi hermolomaa.
- Voi sua! huudahdin, kun näin hiirakon juoksentelevan hädissään ympäri tarhaa hirnahdellen ystäviensä perään. Kyllä näitä hulluja piisaa, kun ei tajua hevosia laumaeläimiksi. Hädissäni napautin mustavalkoisen narun Pellan riimuun, avasin aitauksen portin ja lähdin kilpaa juoksemaan Pellan kanssa tallille. Kieltämättä oli kyllä välillä ihan kivaakin, kun ei koko ajan tarvinnut olla se persuksille potkittava, vaan piti itse ottaa vastuu ja kantaa se myös.
Kun tuntilaiset hevosineen olivat kadonneet tallista, jäin yksin harjaamaan Pellaa. Alkeistunnin osallistujamäärä oli maneesillinen hevosia, ja talliin oli poneista jäänyt vain Aksu, Siiri ja Pella. Annen oli pakko repäistä myös muutama isompi hevonen tunnille, kyllähän ratsastajien oli kehityttävä muutenkin, kuin pelkkien automaattiponien voimin. Talliin oli siis kokonaisuudessaan jäänyt vain 5 hevosta: Eppu, Siiri, Aksu, Pella ja Tiia.
Pella menisi kuitenkin seuraavalle koulutunnille, mutta se jäisikin tamman ainoaksi tunniksi, sillä se oli jo aikaisemmin tänään ollut kisoissa. Kuivasin Pellaa vaikka se tuntuikin mahdottomalta. - Haiset ihan märältä lampaalta, köhin ja koitin pysyä mahdollisimman kaukana lemuavasta ponista. Pella näytti loukkaantuvan, kun se laski päänsä alas ja alkoi lerputtamaan korviaan. - Älä tyttökulta nyt möksähdä, haju on vain niin paha että yököttää, koitin leperrellä parhaani mukaan vaikka se ei näyttänyt paljoakaan auttavan,
Olin kuivannut Pellan huolellisesti, ja se näytti melkein siltä, ettei se ollut edes seisonut sateessa. - Katso nyt, et edes näytä märältä, saati sitten .. sniffsnif .. haise siltä, tokaisin ja haistelin samalla Pellan kuivaa kaulaa. Kun osa tuntilaisista palasi talliin ja muutama lähti kohti maneesia, aloin minäkin tehdä lähtöä. - Muista sitten, että teet juuri niin kuin ratsastaja sanoo, etten minä saa valituksia ratsastajalta, puhuin hiljaa Pellalle, vaikka sitä ei tuntunut kiinnostavan pätkääkään.
Siirryin maneesin katsomoon Sastun viereen, kun olin auttanut Mintuksi esittäytyneen tytön Pellan selkään. - Mahtoi olla rankaa ennen edellistä tuntia, tirskuin kun istahdin Sastun kanssa samalle viltille. Kietaisin huovan pään lämmittämään reisiäni, ennen kuin Sastu ehti vastata. - Mjaa, miten sen nyt ottaa, tyttö tuhahti sarkastisesti, mutta alkoi itsekin lopulta nauramaan hiljaa. Anne aloitti ratsastajien ohjeistuksen. Sade kuitenkaan ei halunnut katsojien kuulevan ohjeita, joten sillä sekunnilla kun Anne avasi suunsa, alkoi sade rummuttamaan maneesin kattoa sellaisella voimalla, että ei voinut muuta kuulla.
Alina 11 HM
|
|