|
Post by Fiia on Sept 29, 2008 19:13:37 GMT 2
26.9.2008 Kun sängyssäni loion ja hieman haaveilen Ulkona oli pakkasta. Kyllä, pakkasta! Yksi aste tosin, mutta kuitenkin. Kiskoin käsieni suojaksi kahdet lapaset, vedin pipon päähän ja marssin pihalle innosta puhkuen. Oli vielä hämärää, mutta tiesin, että vähintään tunnin päästä aamuaurinko kultaisi huurteiset puut ja alkaisi lämmittää kohmeista maata. Aamu oli ihastuttavan hiljainen, koko kylä nukkui. Toistaiseksi; kiskaistessani pyöräni marjapuskasta naapurin ikivanha pystykorva rähähti haukkuun ja säikytti kylmettyneet linnut puiden oksilta lentoon. Naapureiden ikkunoita koristavat keltaiset verhot heilahtivat, ikkuna aukesi ja uskomattoman kova huuto kiiri pitkin kylänraittia: ”Tapsi hiljaa!” Huokaisin – se siitä rauhasta.
Lasketellessani vaihteeksi täysin hiljaista puiden reunustamaa tietä Seppeleeseen mietin nopeasti kulunutta kesää ja syksynalkua. Parin viikon päästä olisi jo syysloma, seitsemän päivää pelkkää hevostelua… Ja sitten tulisi joulu! Rakastin joulua, kynttilöitä ja punaisia ikkunaverhoja, joulupaperin rapinaa ja pipareita. Tallillakin oli silloin ihan oma tunnelmansa. Odotin innolla ensimmäistä jouluani Seppeleessä: olin aloittanut Pellan hoitamisen varmaankin joskus helmi-maaliskuun paikkeilla, juuri kun joulu oli jo ohi ja kuuset laitettu polttopuiksi. Olin ikuisesti kiitollinen Annelle ja koko talliporukalle, mitä minä olisinkaan ilman Seppeleen omalaatuisia hevosia ja hoitajia!
Tallilla heitin pyörän pensaikkoon ja hölkkäsin kohti tallin kutsuvia valoja, jotka hohtivat ikkunasta ja valaisivat ruudun muuten vielä tummaa maata. Tallissa Anne ja Jaakko jakoivat hevosille kauroja, Ros näytti juttelevan Blondille ja hierovan sen turpaa. Tunnelma oli hyvin levollinen, miten vain nyt oli mahdollista hiljaisessa tallissa aamulla kello kuusi. ”Fiia”, Anne sanoi hämmästyneenä, ”mitä sinä täällä tähän aikaan? Ja vielä maanantaina!” Naurahdin ja heitin Jaakon ojentamat heinät Pellan karsinaan. Poni alkoi pureskella innokkaasti, tapittaen kuitenkin yhä minua. Se taisi olla yhtä hämmentynyt kuin Annekin. ”Minulla on, sanotaanko omatoiminen liikuntapäivä”, hymähdin ja tartuin luutaan. Lattia oli heinienjaon jäljiltä aivan roskainen ja kaipasi selvästi naisen kättä. Näin Rosin virnistävän tammansa luota, tiedä häntä uskoiko tyttö selitykseni. Anne kuitenkin nauroi. ”Siinä tapauksessa sinut saa varmasti laittaa hommiin? Jos viet Pellan ulos ja putsaat karsinan, niin voit aamupäivällä käydä sen kanssa reippaan maastolenkin. Ros kyllä varmaan tulee seuraksi, jos nätisti pyydät!”
Lakaistuani käytävän astuin Pellan karsinaan intoa puhkuen ja pyyhkäisin lapasen peittämällä kädelläni purut pois ponin selästä. Istuin karsinan nurkkaan odottamaan, kun tamma järsi viimeisiä heinänkorsiaan uskomatonta vauhtia korvat takakenossa. Se selvästi kuunteli, olinko tulossa varastamaan sen ruuat. ”Joojoo, kyllä mä tiedän, että tarvitsisit ruokarauhan”, puhahdin ja ristin käteni rinnalle. Pella kääntyi korvat jo höristettyinä ja tuli tökkimään olkapäätäni, ilmiselvästi makupalojen toivossa. Rapsutin hetken sen leveää otsaa ja pujottelin sitten riimun päähän. ”Pääset pihalle”, lupasin vähän pettyneelle ponille ja talutin sen sitten kirpeään ulkoilmaan Annen ja Pikun perässä. Tarhassa ponit pistivät tanssiksi ja lyllersivät pukkilaukalla ympäri maita ja mantuja. Saatoin jo melkein kuvitella lumen pöllyämään niiden kavioista ja jääkiteet kimaltelemaan tummiin harjoihin. Mutta hyvää kannattaa odottaa, muistutin itselleni ja lähdin vastahakoisesti talliin, putsaamaan sen karsinan. Tulisipahan ainakin lämmin, ja mielellänihän minä käytin luppoaikani tallilla autteluun enkä vain juoruamiseen ja pikkutyttöjen pahantahtoiseen mulkoiluun. Sitäkin näkyi joillain talleilla, onneksi ei Seppeleessä!
” Kun sängyssäni loion ja hieman haaveilen Niin minä olen kaunis ja täysikasvuinen Ja kuninkaallisesta käyn kyllä täydelleen Ja unessani prinssi vie minut ratsulleen”, lauloin hiljaa itsekseni lappaessani märkiä puruja kottikärryihin. Laulun nimi taisi olla Pikkumyyn haaveet, muistelin samalla, kun kiittelin hoitoponiani uskomattomasta siisteydestä. Karsinassa oli selkeä vessanurkkaus eikä muualle tarvinnut koluta. Se helpotti ja nopeutti karsinan siivousta huomattavasti. Tartuin puolilleen täyttyneisiin kottikärryihin ja työnsin ne lantalaan yhä hyräillen. Elämä tallilla voitti kyllä koulun kuumat luokat ja purkkaiset pulpetit kuusi nolla, anteeksi nyt vain, matikanopettaja!
Fiia 22 HM
|
|
|
Post by Alina on Oct 2, 2008 19:24:47 GMT 2
ArkeaMe kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää, se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään. Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn. Niin sinä ostat aikaa siis, ja minä sitä myyn.Lehdet putoilivat yksi toisensa jälkeen tallitielle, kun hitaasti astelin kohti Seppelettä. Ilma oli melko kylmä ja pilvinen, mutta ei tuullut kuin vähän. Upotin pääni syvemmälle kaulaliinani alle ja kiskaisin hupun päähäni, kun tihkusade alkoi hiljaa ripittää alas taivaalta. Keltaisten puiden päät huojuivat hennosti kun sora varovaisena rasahteli askelteni alla. Huokaisin haaveillen kun laaja tallipiha avautui eteeni. Suuntasin liikkeeni suoraan ponitarhoille, tervehdin hallakkoa tammaa, kimoa ruunaa mutta.. missä oli se harmaa poni, jolla oli oranssi riimu päässä? Pella mökötti aitauksen perimmäisessä nurkassa. Sade oli levittänyt sen selälle viitan, jonka reunoilta pisarat tippuivat maahan. Vislasin vaikka tiesin sen olevan miltei hyödytöntä: hiirakon korvat liikahtivat vain hiukan höröön, kuten olin arvannutkin. - Pellaa! kutsuin sitä turhautuneena avaten tarhan portin. Lampsin kaiken kuran ja löystyneen maa-aineksen yli tamman luo. - Me ei möksätä, jookos? tuhahdin odottavana ja katselin savisia farkkujen lahkeitani. Inahdin hieman kuvitellessani, kuinka tyytyväinen äitini mahtoi olla juuri pesusta tulluihin housuihini. Lähdin taluttamaan Pellaa, tällä kertaa kuitenkin kiertäen tarhan reunoja pitkin. Varmistin kellostani, ettei esimerkkiä ottavia tuntilaisia ollut mailla halmeilla, ja lähdin kulkemaan tallirakennusta kohti pujotellen suuria lammikoita. Alina 12 HM
|
|
|
Post by Alina on Oct 5, 2008 17:44:06 GMT 2
Syysmyrsky
- No mennään sitten, huokaisin turhautuneena myödäten samalla hieman ohjasta ja painaen pohkeeni Pellan kylkiin. Aurinko paistoi, mutta edessämme välkkyivät uhkaavat, tummat pilvet jotka enteilivät sadetta. Pella oli hermostunut painostavasta ilmasta ja jyrinästä, ja oli ehkä siksi menossa koko ajan eteen - koko kymmenminuuttisen ajan Seppeleen pihasta alkaen olin joutunut pidättelemään viimeisillä nuhan ja yskän turruttamilla voimillani huomattavasti vahvempaa ja itsepäisempää ponitammaa kuin mitä itse olin. Nopeasti kuitenkin ravasimme pellon viertä kaiken sen kauniin maalaisidyllin keskellä, mitä pelloista ja horisonttiin katoavista kuusi- ja mäntymetsistä vain irtosi. Pella pärskähteli ja vikuroi milloin mihinkin suuntaan. Oli vähällä, etten pudonnut. Kuka tallissa oli sanonut, ettei maastoon lähteminen tällaisella ilmalla ollut riskialtista? Olin kuullut samaa toitotusta koko tallikäytävän kulkemisen ajan, lopulta oven paiskattuani kuulin vielä jonkun huutavan "olkaa varovaisia!", tai jotain sen tapaista. Vähät välitin - mitä elämä oli, jos ei voinnut ottaa siitä edes vähän irti?
Ukkospilvet peittivät auringon, ja jossain välkähti salama. Ehdin laskea kolmeen ja sitten jyrähti. - Paras lähteä kotiin, vinkaisin, tuntien itseni pieneksi ja avuttomaksi. Kohta jyrähti taas, ja kannustin Pellan laukkaan. Tamma kieltäytyi menemästä yhtään kovempaa, ikään kuin tarrautui tien pohjaan kavioillaan tehden äkkipysähdyksen. Koska olin olettanut, että ratsastuskoulun automaattinen tuntiponi lähtisi käskystäni laukkaan, en ollut varautunut mitenkään. Voimalla mätkähdin alas satulasta ja kuin käskystä Pella lähti täyteen neliin. - Voi, mitä minä olen tehnyt, vai onko Pellalla vain huonot refleksit? ähkäisin kun nousin ylös. Katsoin tallia kohti juoksevaa hoidokkiani alkaen miettimään mitä pitäisi tehdä. - En nyt tähän jää ainakaan, tuhahdin ja lähdin hölkkäämään raippa kädessäni Pellan perään. Rankkasade alkoi samantien räiskimään niskaani, enkä tosiaankaan muuta voinut ajatella, kuin että mitä väärää olin tosiaankin tehnyt?
Vesi varpaideni välistä tirskuen saapastelin tallipihan poikki. - Pellaa näkynyt? kysyin hieman huolestuneena, vaikka tiesin kyllä että tamma oli tullut kotiin. - Täällähän tämä, kuulin vastauksen Pellan karsinasta. - Fiia! hihkaisin ja syöksyin halaamaan tyttöä. - Eikai oo mitään käynyt? kysyin sitten vakavoituen ja aloin silmäilemään Pellaa. - Ehei, taitaa olla vaan meidän poni hieman sokissa, Fiia hymyili katsoen myöskin iltaheiniään mässyttävää Pellaa. - Nii'in, mitäs me tästä opimme, kuulin melkein nauruun purskahtavan äänen takaani ja tunsin, kuinka tuo samainen henkilö tökki inhottavasti kylkeäni. - Umm.. Ei lähdetä maastoon yksin kun on ukkonen tulossa? arvailin viattomalla äänellä ja käänsin katseeni oveenpieleen nojailevaan Anneen. - Mm'm, nainen myönsi ja lähti taluttamaan minua satulahuoneeseen. - Täällä onkin hommia! Ensin saat putsata kaikki Pellan varusteet ja sitten käytkin vielä ottamassa siltä lämpöpintelit pois, sen jälkeen olet vapaa, hän hymyili tyytyväisenä, taputti selkääni ja lähti taas toimistoaan kohti. - Katsokaapa sitten että ovet tulee kiinni! hän huikkasi vielä pirteänä, ennen kuin sujahti huoneen ovesta sisään. Uikutin vastalauseeksi jotain, jota Anne ei kuullut. Ryhdyin tyytymättömänä hommiin, mutta sen siitä saa kun ei ajattele asioiden seurauksia.
Alina 13 HM
|
|
|
Post by Fiia on Oct 6, 2008 18:10:52 GMT 2
06.10.2008 Tallihiirten arkipäivä Ilta oli jo pimenemään päin, kun viimein sain ylipuhuttua naapurissa asuvan, juuri 15 täyttäneen Henrin kuskaamaan minut mopollaan tallille. Vanhemmat olivat linnoittautuneet television ääreen, dokumentin pariin juuri silloin, kun minun ehdottomasti oli päästävä tapaamaan talliporukkaa ja harmaata satuponiani eivätkä siitä liikahtaneet. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ovelta ovelle –kierros, kerta pyöränikin oli tehnyt tenän. Tunsin oloni melkoisen luihuksi herättäessäni ovikellon rimputuksella naapurin vastasyntyneet kaksoset, vastapäisen talon yötöitä tekevän rouvan ja kadun päässä majailevan kuumeisen kahdeksantoistavuotiaan, jolla oli uutuuttaan kiiltelevä auto ja kortti takin taskussa. Räpyteltyäni ripsiä hyvän aikaa ja lirkuteltuani liioiteltuja kauneuksia, Henri suostui lopulta heittämään minut Seppeleeseen ja hakemaan pois. ”Sulla on sitten tasan kaksi ja puoli tuntia aikaa”, punastunut poikarukka vannotti haroen oljenvaaleita hiuksiaan. ”Tottakai”, vinkaisin innoissani ja iskin sitten silmää vihjailevasti. ”Mä korvaan tän sulle…”
Talli oli tupaten täynnä porukkaa. Hoitajia ja tuntilaisia, anneja, ellejä ja jaakkoja. Viiden ratsastustunti oli juuri alkamassa ja Anne jakoi hevosia. ”Eli tänään hypätään”, Anne sanoi kovalla äänellä ja koko poppoo hiljeni. ”Otetaan vähän noita isompia poneja, tai siis ei shettiksiä. Vaikka nyt Humu, Jambo, Aksu, Pella ja Taiga. Niistä saa toivoa, mutta kokenein menee Aksulla. Tulkaas vaikka Fiia, Alina ja Wear laittamaan meille esteitä – mulla on piirros tässä”, Anne sanoi ja ojensi meille ruttuisen paperinpalan, johon oli piirrettty helppo rara – ristikoita ja pystyjä, yksi okseri, kaikki suorilla reiteillä ja helpoissa paikoissa lähestymistä ajatellen.
En kuitenkaan kyennyt keskittymään rataan. Pella tulisi tunnille. Tottahan minä tiesin, että se oli suosittu tuntiponi, mutta jotenkin satuin tallille aina silloin, kun se ei mennyt tunneilla ja oli näin käytettävissäni. Siksi olikin pienoinen järkytys, kun rakas poni kulkikin muiden alla. Päätin suhtautua asiaan positiivisella mielellä ja lyöttäydyin heti Alinan kylkeen, kun pääsimme ulos tallista ja suuntasimme maneesille, Pellan toinen hoitaja tietäisi takuulla, kuka tammalla meni. ”Onkos se Minttu ennenkin mennyt Pellalla”, utelin, kun Alina oli kertonut Pellan ratsastajan nimen. ”Kyllä se aika usein menee, en oo ihan varma.. Kyllä se sillä ihan hyvin ratsastaa. Ei potki eikä sahaa tai mitään sellaista”, Alina vastasi vähän empien. Seppeleessä ei koskaan puhuttu pahaa kenestäkään, mutta aavistelin, että tyttö ei ollut ihan Mintun sydänystävä. Mutta eipä tarvinnut ollakaan, mutta toimeen piti tulla, päätin itsekseni ja luikahdin Alinan perässä maneesiin. Tartuin punavalkoiseen puomiin ja aloin rahtaamaan sitä oikealle paikalle. ”Seppele on siitä ihana paikka että täällä ei harrasteta mitään paskanjauhantaa”, sanoin huokaisten, ”siellä tallilla, missä kävin, ennen kuin me muutettiin, ei nuoremmat saaneet hetken rauhaa. Olin yhden puoliveriruunan kakkoshoitaja ja mullakin oli jo tarpeeksi hankalaa, kun isommat pomottelivat miten tahtoivat.” Alinallakin oli vastaavia kokemuksia, mutta jutellessamme saimme silti radan valmiiksi. Pikkuhiljaa ratsukot alkoivat valua maneesiin alkukartoon. Pella oli aika innokas ja steppasi edestakaisin. Vilkaisin Alinaan päin ja sanoin: ”Mene sinä vaan helppimään, kerta ootte jo tuttuja!” Alina hymähti jotain käsittämätöntä ja marssi pipo vinossa tarraamaan Pellan ohjiin. Minttu pääsi selkään ja alkoi laittaa jalustimia ihan itse.
Alinan palatessa luokseni huokaisin ja katsoin kelloa. ”Vielä hyvin aikaa”, sanoin ja tungin kännykän takaisin taskuun. ”Mm”, Alina sanoi mietiskelevän näköisenä, mutta tarrasi sitten hihaani. ”Ei jäädä kattoon. Pellan kamat voisi ainakin putsata, tuutko?” Nyökkäsin ja niin lähdimme takaisin tallille. Ilma oli nollan tuntumassa ja ulkona uskomattoman kylmä, varsinkin, kun oli vasta lokakuun alkupuoli. Nappasin sangon ja lähdin hakemaan lämmintä vettä varusteiden puhdistusta varten. ”Mä voin tehdä kaakaota”, Taigaa rapsutellut Wear lupasi ja palasi pian varustehuoneeseen kolmen kaakaomukin kanssa. Istuin penkille ja otin satulasaippuan esiin, iloisen juttelun vallatessa huoneen. ”Hoitajiahan me ollaan”, vinkkasin tytöille silmää ja nappasin Pellan suitset käsiini. ”Ja meidän tehtävämme on olla tallihengettäriä ja –orjia aamusta iltaan, päivästä päivään!”
Fiia 23 HM
|
|
|
Post by Alina on Oct 7, 2008 18:07:22 GMT 2
Miten niin innokkaita maastoilijoita?
- Tuitui? lirkuttelin Pellan karsinan ovelta, kun tamma itse oli vielä täysin horroksessa. Epämääräisesti se röhisi takaisin ja pärskähti samalla suuren klimpin räkää takilleni. - Yök? yrähdin sekavana, kun nielin oksennustani alas. Vaivihkaa pyyhkäisin liman seinään ja varmistin, ettei sitä millään voinut huomata siitä. Kihnutin seinän vielä kuivaksi - ja voilá! Kukaan ei voinut edes aavistaa, että siinä oli Pellan kuolaa! Ojensin paljaan käteni erikoisen sikamaiselle hoitoponilleni ja aloin rapsuttamaan sitä - kuten tavallista - sen pörröisen otsaharjan alta. - Taidat kaivata kunnon harjausta, vai kuinka? mumisin tuhisten kun rapsuttelin hilsettä ja pölyä kynsieni alta.
Kannoin painavaa, kaikenlaisen tilpehöörin täyttämää harjalaatikkoa perässäni, kun palasin satulahuoneesta Pellan karsinalle. Pikku hörisi karsinastaan ilmeisesti sekin haluten olla huomion keskipisteenä. - Ei tälläkertaa sinulle, jäpä, säälien sanoin rapsutellessani sen pehmeää turpaa. Sitten siirryin Pellan karsinalle. Ovea avatessani nappasin tavaraa purstuavasta harjalaatikosta harjan. Siirryin Pellan viereen ja aloin harjaamaan sitä pitkin vedoin. Välillä jouduin siirtymään karsinan ulkopuolelle, etten tukehtuisi. Kyllä vaan, tänään Pella tosiaankin oli likainen.
Olin vihdoin saanut Pellan harjattua, ja sen kauniin pään muotoja korosti nyt letitetty otsaharja. - Ihkuponi! hihkaisin onnellisena, vaikka Pella olisi kyllä vain halunnut juosta jonnekin kauas tästä kamalasta nöyryytyksestä. Omasta mielestään se ei ilmeisesti ollut mikään 'ihkuponi'. - Tuntilista on vihdoin valmis! Anne huokaisi poistuessaan toimistostaan. Kaikki hoitajat kävivät vuorollaan kurkkaamassa, milloin oma hoitsu olisi menossa tunnille. - Pellaa.. Yksi tunti? hämmästellen kysyin itseltäni, vaikka tiesin etten osaisi vastata. Se ainoa tunti näytti olevan talutustunti, joten ehkä ei olisi kohtuutonta kysyä Annelta, jospa vaikka saisinkin tammalla ratsastaa.
- Annee? hiljaa kysyin koputtaen oveen, sillä en hennonut suinpäin rynnistää sisään. - Mm, nainen murahti paperipinkkojen takaa keskittyneenä, ja oli vähällä, etten paennut tallipihan pimeimpään nurkkaan. - Niin sitä vain, että kun Pella menee ainoastaan yhden tunnin, niin olisitkohan suonnut mulle kunnian mennä toisen tunnin esteitä? - Mmjoo, kysy Elliltä pääsisitkö johonkin mukaan tai mee sitten maastoon, Anne mumisi näppäillessään taskulaskintaan. - Jos lähtisin muiden kanssa maastoon, kun eikös ainakin Chao ja Eppu ole menossa? varovasti vinguin ovelta. - Tee miten lystäät, hän pitkän miettimistauon jälkeen urisi ja vilkutti. Ajattelin olla sanomatta mitään, joten hiljaa napsautin oven kiinni ja kipitin innoissani Pellan karsinalle. - Mennäänks tyttö maastoon? ulahdin ja peitin suuni. Nolona käännyin tallikäytävää kohti ja virnistin leveästi muille ihmetteleville tytöille. - Okei, shh, kuiskasin ja harppasin askeleen Pellan karsinaan. Tamma oli ilmeisestikin tajunnut ulahdukseni innokkaaksi kysymykseksi, joten sen mielenkiinto heräsi. - M-a-a-s-t-o-o-n? rauhallisesti tavasin vastaukseksi uteliaaseen katseeseen.
Alina 14 HM, tulipa kökkö tarina.
|
|
|
Post by Alina on Oct 9, 2008 18:25:27 GMT 2
Maneesi vääntöäTihkusade hiljaa ripisi maneesin katolle, kun ohjasin Pellan kevyellä asetuksella uralle. Tamma kuunteli hieman hämillään outoa ääntä, jota ei ollut sitten kevään kuullut. Muutaman minuutin kuluttua keräsin ohjat varovasti tuntumalle, kuten olin Vilman kanssa tottunut tekemään. Kevyesti annoin pohkeita Pellan reipastaakseen käyntiä. Ihailin silmieni alla keinuvia pampuloita, jotka olin Pellan harjaan ennen ratsastusta taiteillut. Alina 15 HM
|
|
|
Post by Fiia on Oct 12, 2008 12:04:17 GMT 2
12.10.2008 Yllättävä tapaaminen Ilma oli kuiva ja melkoisen lämmin, tie edessämme jatkui pitkänä ja tasaisena silmänkantamattomiin, pohja oli juuri sopiva laukkaamiseen. Ilta-aurinko lämmitti selkää ja värjäsi syksyisen maiseman oranssiksi ja punaiseksi, kullaksi ja pronssiksi. Pella pärskähteli ja nakkeli niskojaan, se oli valmiina säntäämään matkaan tuli hännän alla, kaviot maata hakaten, lennättämään minut maan ääriin…
Mutta sitten kuulin melua. Tuskallisen kovaäänistä kiroilua kantautui korviini, Pellakin hyppäsi sivuun, kun kuuli isojen lapiokavioiden paukkeen pikkukiviä vasten. Hevonenhan se sieltä oli tulossa, mutta millainen? Joku Appelsiinistako, vai joku seppeleläinen? Ei kumpikaan, sen huomasin, kun vaalea suomenhevonen ilmestyi näköpiiriin. Se tuli risteyksestä täyttä laukkaa kohti minua ja Pellaa, pää ylhäällä ja sieraimet levällään, ilmeisesti hallinasta karanneena. Pella pakitti pinkeänä kuin viulun kieli taaksepäin ojaan, mutta nähtyään tamman ravuri hidasti ensin tyylikkääseen showraviin ja sitten hyvänmalliseen käyntiin. Kiihkeä hörinä kaikui muuten hiljaisella tiellä, kun tutunnäköinen poika loikkasi heti alas kilpakärreiltä ja yhä sadatellen painui nappaamaan hevosen kuolaimesta kiinni. Ori yritti pystyyn, mutta Tappi roikkui sen suupielessä koko painollaan ja sai hevosen neljälle jalalle. ”Nyt rauhoitu!” poika komensi oria ja kääntyi sitten minun puoleeni. ”Tuohan se pallo sieltä ojasta näkyville, niin Kopse tajuaa, ettei se ole kiimassa.” Huokaisten komensin Pellan tielle ja laskeuduin sitten kaiken varalta selästä. Muistin kuin eilisen Tapin viime vierailun Seppeleen mailla – silloin olimme saaneet aika kyytiä kahden lämminverisen kärryillä. Pella kuitenkin jännitti enemmän oria kuin poikaa. Lähempää katsottuna hevonen olikin valtaisan kokoinen, kevyesti metri seitsämänkymmentä. Sillä oli leveä laukki, pitkät sukat ja heräsilmät liinakon harjan lisäksi. Vaalean oranssihtava karva oli hionnut pahemman kerran ja kääntynyt pienille kiharoille. Hevosen sieraimet olivat tulipunaiset ja se puhalsi kuin viimeistä päivää.
”Mitä ihmettä teille oikein kävi”, sain kysytyksi samalla, kun rapsuttelin Pellaa kaulalta. Se nyki jo ohjia, halusi syödä viimeisiä raikkaan vihreitä ruohoja tienpientareelta. Tappi nauraa hörähti. ”Ei tässä muuta kun se vaan päätti lähteä. Tää on nuorin ja ehdottomasti pahin putte tällä hetkellä. Ja hitain.” Nyökkäsin kulmat kurtussa. Minusta Kopse oli kyllä painaltanut ihan sata lasissa ja oli vaikea uskoa, että se mukamas olisi hitain Artsin tallin hevosista. Tappi valmisteli jo lähtöä, tarkisti kuolaimet ja kielisiteen, kiristi vähän sekkiä ja istahti kärryille. ”Tuu mukaan”, poika sanoi kääntäessään orin tulosuuntaan. ”Käydään vähän kattomassa meidän tallin koneja. Pallo kyllä pysyy varmasti perässä, tää on ihan läkähtynyt äskeisestä. Me mennään ravia, niin te voitte tulla laukalla!” Ja sitten Tappi heilautti ohjia, niin että ”läkähtymäisillään oleva” suomenhevonen ponnahti takajaloilleen ja lähti sitten reipasta ravia painaen armottomasti kitarautaansa vasten.
”No, mennäänkö me”, kysyin Pellalta epäillen, mutta tamman vastaus oli selvä: mennään! Se liikkui edestakaisin korvat hörössä ja hirnui kaipaavasti orin muotoisen pölypilven perään. Eipä siinä paljon vaihtoehtoja ollut. Hyppäsin vauhdista ponin selkään ja annoin sen mennä, ja viimein saimme sen laukkasuoramme. Ja kyllä Pella painalsikin, täyttä vauhtia tuli hännän alla, ja ihme kyllä, se saavuttikin pian Kopseen. Kilometrin laukattuamme Tappi jarrutti ravurinsa käyntiin ja niin Pellakin sai hengähdystauon. ”Kohta ollaan perillä”, poika ilmoitti eikä aikaakaan, kun hän kaarsi pienen ja piskuisen tallin pihaan. Jo elämää nähneissä tarhoissa laidunsi muutamia isoja ja vähän pienempiä lämminverisiä, talorakennuksen takana näkyi isompi laidun, jossa huiski tumma suomenhevosen häntä, ja tallistakin kuului innokasta hörinää. ”Tässä on Artsin talli”, Tappi sanoi ylpeänä, ”tällä hetkellä meillä on kymmenen hevosta, kuusi älveetä ja neljä puttea ja yhdellä niistä on varsa. Ota pallo mukaan niin käydään tallissa!” Huokaisin ja laskeuduin Pellan selästä. Olisin vain hetken, päätin samalla kun löysäsin satulavyötä ja heitin jalustimet satulalle niin, etteivät ne kolisseet tamman kylkiin. Pella oli aivan innoissaan uudesta paikasta ja hörisi iloisesti tarhan aidanviertä ravaavalle harmaalle orille. Vasemmalla oli selvästikin Harmo, jolla Artsi oli tullut käymään Seppeleessä kesällä. Muita en tunnistanut.
Talli oli viileä ja hämärä ja siellä oli kaksitoista ihan normaalia karsinaa, käytävä täynnä heinää ja purua ja iso sotkuinen varustehuone. Talli oli auki kummastakin päästä, se kai helpotti valjastamista ja kärryjen ulos ja sisään saamista. Käytävällä ristikiinnityksessä seisoi nuoren näköinen suomenhevonen, joka potki koko ajan tuloksetta taakseen ja nakkeli niskojaan. Sen lautasten luona hääri kukas muukaan kuin Artsi, joka oli huomattavasti Tappia pidempi ja homssuisen näköinen, ei kai sitä tallihommissa kauaa puhtaana pysynyt. Tappi peruutti Kopseen käytävän toiseen päähän, veti riimun suitsien päälle ja alkoi purkaa valjaita orin päältä pois. ”Tallissa on nyt kolme konia ja toi Rambo”, Tappi nyökäytti päätään kohti suomenhevosta, ”ja toi voi olla aika vihainen nyt, kun Artsi klippaa sitä. Älä mee ihan lähelle varsinkaan pallon kanssa. Tai laita se kiinni johonkin ja käy kattoo sitä meidän varsaa. Se on kuukauden ikäinen ja siinä karsinassa missä lukee Metka. Se on sen tamman nimi ja varsa on Myrskynmieli.” ”Okei”, sanoin ja laitoin iloisesti korviaan höristelevän Pellan kiinni käytävälle. ”Odota siinä hetki”, vannotin sille ja avasin varoen pojan kertoman karsinanoven. Nurkassa odotti pyylevä, lähes ponikokoinen tamma, jolla oli symmetrinen tähti ja lyhyet sukat. Aluksi en edes erottanut varsaa, mutta sitten reipas orinkoltiainen tuli tervehtimään. Se oli täsmälleen samaa suklaanruskeaa sävyä kuin emänsä ja sillä oli ohut, kiemurteleva piirto otsalla. Varsa tökki mahaani herkkujen toivossa. ”Oletpa ihana”, henkäisin kuuluvasti ja rapsutin varoen Myrskynmielen vielä samettisen pehmeää vauvakarvaa ja lyhyttä pörröistä harjaa. En ollut koskaan nähnyt niin pientä ja niin reipasta hevosenalkua. Rapsuttelin hetken lumoavan suloista oria, mutta sitten Pella hirnahti vaativasti ja palautti minut todellisuuteen. Luikahdin ulos karsinasta ja kävin irrottamassa tamman. ”Nyt meidän pitää mennä”, sanoin iloisesti. ”Oli kiva nähdä!” Tappi nauroi ja tuli taputtamaan ponia lautaselle. ”Tule joskus uudestaan… Ja jota jotain kavereitasi mukaan myös!” ”Varmasti”, lupasin ja nousin hiirakon hoitoponini selkään. Meillä oli vielä pitkä matka taitettavana.
Fiia 24 HM
|
|
|
Post by Anne on Oct 15, 2008 16:05:28 GMT 2
Alina 15hm!
|
|
|
Post by Anne on Oct 15, 2008 16:07:20 GMT 2
Spesiaali-palkinto Fiialle ja Alinalle hyvästä yhteishengestä Pellan hoitamisen kanssa. ;D Tuo Alinan piirtämä pääkuva Pellasta inspiroi hiema..
|
|
|
Post by Alina on Oct 15, 2008 18:34:16 GMT 2
Kiitokset Anne mahtavista kuvista! =)
Aamuvirkku
Hönkäilin lämmintä ilmaa kaulaliinani sisään - yöpakkaset olivat saapuneet ja 17 metristen lehtipuiden pudonneet lehdet olivat jo tippuneet maahan. Kaljut latvat huojuivat korkealla, kun pieni viima leikitteli niillä. Tuttu, suuri pelto avautui hetken päästä vasemmalle ja käännyin siitä Seppeleeseen johtavalle lyhyelle tielle, jonka päästä saatoin nähdä jo kauniin, valkoisen tallin seinämän. - Oh, moi, henkäisin ja vetäisin heinäpölyt suoraan nenääni. - Moi sullekin, 'pitkästä' aikaa, heiniä karsinoihin jakeleva Elli virnisteli, kun huomasi minun yskäisevän. - Ajattelin mennä ihan pikaiselle maastolenkille Pellan kanssa, jos tästä vähän piristyisi, sanoin kuulostaen pahasti siltä, että puhuin nenääni. - Joo, ei siinä mitään, hän vastasi vielä, kunnes jatkoi hommiaan. Koska hevosia ei ollut tallissa, ryntäsin niin kovaa portaat ylös vintille, kun vain pääsin, oli pakko niistää nenä! Syksy on pirullinen, tuumailin itsekseni ja laskin laukkuni varovaisesti portaiden yläpäässä olevan oviaukon viereen. Loikin portaat takaisin tallin puolelle, kipaisin nopeasti hakemassa Pellan suitset satulahuoneesta ja suuntasin suoraan ponien tarhalle. - Pellaa! huhuilin hölkättyäni puisen aidan vierelle. Oisin voinut vaikka vannoa itselleni, että koko ponikööri oli karannut, mutta ei. Kuulin pienen, kimeän, ehkä hieman kaipaavan hirnahduksen tarhan perältä ja kohta koko sakki odotteli aidan vieressä rapsutuksia itselleen. - Moi Siiri, Pampula, Pikku, Taiga ja Aksu. Sori, mutta nyt ei oo teidän vuoro lähteä, tervehdin jokaista, kun vuorotellen silittelin niiden erivärisiä otsia. - No entä Pella? kysyin uniselta hoidokiltani, kun minut vihdoin maltettiin päästää sen luo. - Lähdetäänkös vähän kävelemään, jos jaksettaisiin sitten päivällä vähän paremmin? kysyin vielä talvikarvaan vaihtaneelta hiirakolta, ja kehotin sitä seuraamaan mukanani portille.
Ripustin nahkaiset päitset tallin seinässä roikkuvaan koukkuun. - Tuossa ne saavat viihtyä hetken, mutisin hiljaa itsekseni ja lähdin taluttamaan Pellaa harjauspuomille, jossa meitä odotti pieni limukori. Sen päältä olisi varmasti helpompi ponnistaa tamman selkään, kuin että vielä täydessä unessa olevilla jaloillani koittaisin pinnistellä - johan siinä ponikin hermostuisi.
Ohjasin Pellan kapealle tiheän metsikön kehystämälle polulle. En nähnyt muuta kuin pimeää, pimeää, pimeää, vaikka tietysti jo pian maisemista häipyvä täysikuu valaisi taivaltamme. - Oi, kuinka toivoisinkaan että tämä jatkuisi ikuisesti, puhahdin ja valuin makaamaan Pellan pehmeän, paksun harjan sekaan. Pian kuitenkin jouduin heräämään, kun Pella äkisti pysähtyi. Nousin vastahakoisesti ylös ja tihrustin niin pitkälle kun pystyin, mutten erottanut mitään. Ähkäisin väsyneenä, enkä olisi millään jaksanut nousta Pellan selästä taluttaakseni tammaa. Hetken siinä seisottuamme kuitenkin mietin, että oli paljon viisaampaa laskeutua, kun olla laskeutumatta. - Täältä alhaalta erottaakin kaiken paljon selvemmin, pihahdin huomatessani, että Pella oli pysähtynyt sen vuoksi, että edessämme oli ylitsepääsemätön kivimuuri. Avasin jo hieman rupsahtaneen veräjän, jonka saranat valittivat äänekkäästi. Hyssyttelin ja rysäytin portin melkoisella voimalla auki, kun hiekka tukki sen liikkumaradan. Pella kiskoi hieman ohjista, tarkoituksenaan lähteä pakoon kamalaa rävähdystä, mutta tiukasti pitelin pyristelevää tammaa kontrollissani. - Sulla on habaa, pimu, mutta mulla on enemmän, naureskelin varovasti kipeältä kurkultani, ja ponnistin kaikki voimani hyppyyn takaisin Pellan selkään.
Annoin kevyet avut raviin, olimmehan jo kävelleet vähän aikaa. Istuin tamman pehmeässä harjoitusravissa ja annoin sen vain viedä - kyllä tiesin, että Pellasta oli kaikista hauskinta vain mennä, ilman että kukaan rajoittaa sen kulkemista.
Alina 16 HM
|
|
|
Post by Alina on Oct 16, 2008 18:12:08 GMT 2
Tandemilla
Pyöräni rämisi tasaisesti, kun Fiian kanssa poljimme samaa matkaa kohti Seppelettä. - Jos Pella ei mene montaa tuntia, kokeillaankos mennä tandemilla? Että olis tottunut sitten meihin kumpaankin, ennen kun tulee se syysjuhlien kuutamovaellus, sinisen villapaidan hihat käsilleen nykeisevä Fiia kysyi rikkoen täydellisen hiljaisuuden. - Tottakai, mutta kokeillaan ensin päästä edes tallille, hymyilin vastaukseksi kiihdyttäen vauhtia. Kaarsimme autotallin seinän viereen rymäyttäen jo miltei hajonneet pyörämme maahan. - Mä menen ensin eteen, Fiia sanoi suunnaten itsensä suoraan ponitarhalle. - Käyn hakemassa pullan sisään, tsekkaa sä monelleko tunnille se menee! hän jatkoi vielä ja hölkkäsi sitten kulman taakse. Harppasin muutaman askeleen ovelle, avasin sen ja aloin haukkomaan henkeäni. - Unelmahevonen! huokaisin lumoutuneena, kun lopulta onnistuin takeltelemaan suustani jotain. Valkoinen, suurehko poni seisoi käytävällä Josefiina vierellään. - Eikös ookkin? Josefiina hymyili ylpeänä. - Onko kamalankin arka? inahdin säikähtäen, kun hulmuharja vetäytyi taaksepäin yrittäessäni silittää sen kimaltelevaa kaulaa. - No meidän Hilla on vähän säikky, Jossu mutisi ja jatkoi Hillaksi paljastuneen ponin selkän harjaamista. - Eli tää on sun? jatkoin utelemista, ja uskaltauduin ojentamaan käteni Hillalle. - Joo, tuli talliin vasta äskettäin, vaaleatukkainen tyttö vastasi jo hieman piristyneempänä. Ajattelin itsekin, että olisi ollut hienoa saada Vilma talliin, mutta aina vaan ei voi voittaa. - No mun on käytävä katsomassa tuntilista, tokaisin hetken kuluttua, kävellen jo vintille johtavia portaita kohti. Ehdin vielä hipaisemaan Hillan turpaa, kunnes käännyin ja keskityin täysin omaan kävelemiseeni - olin nimittäin kompastua portaiden ensimmäiseen askelmaan.
- Keksejä, keksejä, kekseejää, ähisin kun pengoin vintin kaappeja. - Alina, keksit on tässä, sohvalla nököttävä Wear tokaisi ravistellen kolisevaa keksilaatikkoa. - Oisit sanonut, tuhahdin ja hyökkäsin laatikon kimppuun. - Jätä niitä muillekin! - Sä olet jo saanut! tiuskaisin, mutta tarjosin sitten kun huomasin loukkaantuneen ilmeen hänen kasvoillaan. Istahdin sitten pehmeälle sohvalle tytön viereen ja koitin urkkia, mitä hän oikein luki. - Vippos, hän mumisi keksinmurut suupielistään pölisten. Tirskahdin hieman, mutta nousin ennen kuin jumittuisin siihen paikkaan - Wearin lämmittämälle, pehmeälle sohvalle.. Suuntasin suoraan tuntilistalle. - Pella, Pella, Pellaa, hymisin liu'uttaen sormeani samalla paperia pitkin. - Pella menee yhden tunnin, Taiga menee samalle mutta se on vasta illalla oleva alkeistunti, Wear sanoi sohvansa uumenista. - Miks sä tiedät kaiken? kysyin turhautuen, koska Wear oli jo vastannut kahteen sellaiseen kysymykseen kuin apteekin hyllyltä, mihin en olisi itse osannut vastata. - Koska oon Wear? hän tirskahti vuorostaan, ja jatkoi keksinsä hamstraamista. Rymistelin vintin portaat alas törmäten suoraan Fiiaan ja Pellaan. - Luulin että olitte jo karsinassa, hätääntyneenä kaappasin portaiden tangosta kiinni välttäen kolarin, luoden sitten kysyvän katseen Fiiaan. - No meni vähän saalistamiseks tää tarhasta haku, hän läkähtyneenä puhisi ja jatkoi sitten Pellan taluttamista karsinaan. Saatoin parivaljakon karsinalle, kunnes taas jatkoin puhumista: - Pella menee yhen tunnin illalla, että eiköhän me päästä selkään. - Kiva, mä voisin hakea varusteet niin aloita sä jo harjaus, Fiia piristyi ja oli jo lähdössä satulahuoneeseen. - Ei kun mä haen, virnistin ilkikurisesti ja työnsin tytön takaisin Pellan karsinaan.
Olin pahoinpidellyt suitset karsinalle ja Fiia olikin päässyt jo hyvään vauhtiin Pellan harjaamisessa. Pulla oli kutakuinkin valmis, ehkä myöskin siksi, että aikani kului kun jumituin höpöttelemään Tiian suitsien kimpussa olevan Nanan kanssa. Satulahuoneessa oli myös Pipsa, Wear ja Ada. Tässä tallissa kukaan ei ollut onneksi yksin! - Täältä nämä tulevat! riepottelin suitsia Pellan karsinalle kuunnellen samalla reipasta harjan sutinaa. - Oottekin jo melkein valmiita, pihahdin sitten hieman nolona. - Joo, sain vastauksen lämpimästi hymyilevältä Fiialta. Viimeinen kavio olisi puhdistettava, sitten vain potat päähän ja menoksi!
Alina 17 HM
|
|
|
Post by Fiia on Oct 18, 2008 17:47:52 GMT 2
18.10.2008 Pahemmanlaatuista puunausta Vaaleahiuksinen, jäntevä poika oli taas saanut poskilleen paprikan pigmentit ja katsoi minua selvästi pahoillaan. ”Ei mulla oo bensaa”, Henri huokaisi ja taputti moponsa satulaa, se taisi olla joku Suzuki. Voihkaisin ja suljin silmäni hetkeksi, mutta kun avasin ne uudelleen, painajainen ei ollut päättynyt. En pääsisi tallille ja sillä hyvä. Tai ei ollutkaan, päätin, minun olisi pakko päästä näkemään kaikkia hevos- ja ihmiskavereita! Menisin vaikka kävellen, vaikka se olikin melkoinen itsemurha. ”No, kiitti silti”, sanoin kohtalooni alistuneena. Minun olisi kerta kaikkiaan pakko saada uusi pyörä!
Tallatessani kuivia katuja kohti Seppelettä kuulin takaani tutunkuuloista kiljuntaa. Alina ja Wearhan ne sieltä lennättivät pyöriään yli töyssyjen ja kuoppien kohti minua, yksinäistä maantien kulkijaa. Alinalla oli kyllä skootterikin, mutta Wearilla ei vielä, ja minun onnekseni tytöt olivat päättäneet ajaa juuri tätä kautta. Kapusin alta aikayksikön Alinan huteralle tarakalle ja potkaisin pyörän vauhtiin. Alamäki jatkui pitkänä ja vapauttavana ja sen alla odotti meidän maanpäällinen paratiisimme!
”Tänään kyllä harjataan Pella ihan kunnolla”, sanoin Alinalle kavutessani takaisin maan kamaralle. Wear lähti vauhdikkaasti kentälle päin, jossa vilahti Taigan tumma häntä, mutta me suuntasimme talliin. Se oli melko tyhjä, kun tunti oli käynnissä, mutta lattiaa lakaisi kirkkaanpunaiset hiukset omistava pitkänpuoleinen, hoikka tyttö. ”Kuka toi nyt on”, kuiskasin Alinalle, joka katseli ilmoitustaulua ja liu’utti hoikkaa sormeaan pitkin tuntilistaa. ”Joku uus hoitaja ja Pella menee vasta illalla yhdellä tunnilla”, hän vastasi hajamielisesti. Vilkaisin vähän aran näköistä tyttöä ja sipisin: ”Ketä se nyt hoitaa? Onko joku lopettanut?” Alina irrotti katseensa listasta. ”Ei kun se on Blondin uusi hoitaja. Sophie keskittyy Kalleen.”
”No sitten”, sanoin iloisesti ja marssin hymyillen uuden hoitajan luo. ”Moi”, tervehdin, ”kiva että Blondi sai uuden hoitajan! Mä oon toinen Pellan hoitajista, Fiia. Toivottavasti törmäillään.” Tyttö, tai pikemminkin jo nuori nainen, vilkaisi minua ujosti hymyillen. ”Oon Yuff”, hän esittäytyi ja olisin mielellään jatkanut juttua, mutta sitten Alina kiskoi minut hihasta Pellan karsinalle ja työnsi minut sisälle. ”Katso! Se on piehtaroinut varmaan koko päivän!” hän vinkaisi kiihtyneenä ja oli oikeassa: tamma oli niin rapainen kuin suinkin mahdollista, jopa harja oli kuorrutettu mudalla. ”Tästä me ei selvitä”, Alina ennusti, mutta koska olin optimisti, hain riimunnarun ja päätin vain ryhtyä puuhaan.
Hetken hinkattuamme kuivunutta likaa pois tamman vuohisista huomasin minäkin, että tehtävä oli aika mahdoton. Päätimme pestä ponin jalat ihan letkun kanssa, sillä vaikka ei ollut enää kesä, ei pakkanenkaan vielä pääsisi jäädyttämään Pellan koipia. Alina lähti viemään russia pesupaikalle, kun taas minä juoksentelin ympäri tallia etsien pyyhkeitä muistuttavia kankaanpaloja, joilla kuivaisimme tamman jalat. Kokemuksesta tiesin, mitä saattoi tapahtua, jos hevosen jalat jätti märiksi.
Loppujen lopuksi pesu meni aika pelleilyksi. Saimme takajalat puhtaaksi puolessa tunnissa, sitten roiskautin vahingossa vettä Alinan päälle ja tämän piti lähteä metsästämään löytötavaroista kuivaa paitaa. Hänen palatessaan Pella oli jo hätää kärsimässä ja halusi liikkeelle, mutta kaksi jalkaa neljästä oli vielä kurassa, joten homma jatkui. Toinen pesi jalkoja, toinen harjasi savisia kylkiä, sillä kello tikitti armottomasti. Viime tingassa saimme tungettua tammalle kuolaimet suuhun ja juuri kun Alina sai kiinnitettyä turparemmin, paikalle pyyhälsi lyhyt, mutta jo vanhempi nainen. ”Taas Pella”, hän marmatti, ”Kun se on niin laiska välillä… Taidan ottaa kouluraipan, toivottavasti ei mennä väistöjä, se oli viimeksi niin vaikeata.. Mutta onpa se kaunis ja puhdas! Taitaa siinäkin olla vähän hienohelman vikaa..” Katsoimme Alinan kanssa toisiamme ja purskahdimme hervottomaan nauruun. Vai vielä hienohelman vikaa…
Fiia 25 HM
// Tosiaan, kiitos Anne Spe -palkinosta !
|
|
|
Post by Alina on Oct 27, 2008 20:26:23 GMT 2
Täysin unohdettu?
- Oonko laiminlyönyt sun hoitamistas liian raskaasti? kysyin nurkassa mököttävältä, apean oloiselta Pellalta. Tamman ilme kirkastui suuren hiuspehkon takana selvästi, kun edes joku oli tullut sitäkin moikkaamaan. Pieni hörähdys, askel eteenpäin, nuuhkaisu ja käden lipaisu loi ilmaan selvästi lämpimämmän tunnelman, mitä se oli aikaisemmin ollut. - Voi kun oot niin mahdottoman herttainen! hellyin kuiskaamaan ja pyöräytin Pellan otsaharjan nopeasti letille. - Vähän hillitymmin, jookos? hymyilin ja kaivoin paikalle tuomastani harjapakista pölyharjan. Tamma oli ilmeisesti myös jäänyt vaille kunnon harjausta - karva rehotti sinne tänne, vaikka olimmehan Fiian kanssa käyneet Pullan harjaamassa priimakuntoon, siitä oli tosin aikaa..
Hetken kuluttua pieni tyttö koputti ystävällisesti karsinan oveen, ujosti astui sisään ja hennolla, värisevällä äänellä kysyi: - Onko tämä Pella? - On kyllä, menetkö ensi tunnille tällä? en voinut muutakuin hymyillä pienelle tytölle, niin sirppana hän oli ettei ikinä! - Joo, autatko mua laittamaan sille varusteet ja muutenkin? hän varmisti vielä, ennen kuin siirtyi koskettamaan Pellan turpaa. - Oon muuten Mirka. Onhan tää varmasti kiltti? tyttö sanoi ja rohkaistui silittämään ponin päätä. - On on, tottakai. Mä olen sitten Alina, töksäytin kun Mirka oli jo pitkään katsonut kysyvästi väpättävää, sanoja hakevaa alaleukaani. Ojensin tytölle kädessäni toimeettomana olevan harjan ennen kuin lähdin hakemaan Pellan varusteita.
- Auta! kuulin piipittävän, kimeän huudahduksen Pellan karsinasta, kun laskin käteni vapaaksi satulahuoneen kahvasta. - Mitä? vedin henkeä sisään niin, että Mirka tuskin kuuli kysymystäni. Harppasin muutaman reippaan askeleen karsinalle, ja katsoin, kuinka mammani ystävällisellä tavallaan tervehti pientä ratsastajaa ahdistamalla tämän karsinan nurkkaan. - SE SYÖ MUT! tyttö miltei kiljui, joten pyysin häntä rauhoittumaan. - Ei se ketään syö. Pellaa, täällä, naurahdin ja nykäisin Pellaa hieman harjasta. - Koitin harjata sitä ja sitten se vaan hyökkäsi, hysteerisenä Mirka vikisi vierelläni, sysäsi harjan käteeni ja sanoi menevänsä maneesiin. - No, mä tuon tän sitten myöhemmin, hymyilin hänen peräänsä. - Väliäkö tuolla, eikös me kaivattukin yhteistä aikaa? sanoin laskiessani satulan ja suitset käsistäni. Jatkoin harjaamista ja uskoin, ettei poniin oltu koskettukaan harjalla. Uteliaisuuttaanhan Pella tietysti vain pelästytti tietämättään Mirkan.
Talutin Pellaa jonon hännillä maneesille. - Kur mikä kamala sade, edessäni Tiiaa taluttava Nana valitti. Sade tosiaan yltyi jatkuvasti, muttei mielestäni ollut pahimmasta päästä tänä syksynä. - Mirka Pellalle, Maiju Taigalle, Tiina Tiialle, Anne vielä luetteli mikkiinsä, jotta jokainen varmasti muisti oman ratsunsa. - Moi, Mirka sanoi, kun tuli rapsuttelemaan Pellan päätä. Nyt tyttö ei pelännyt ponia niin paljon kuin tallista, tila saattoi myös olla osana asiaa - Mirka pääsi Pellaa pakoon jos vain haluaisi, karsinassa se olikin sitten monimutkaisempi juttu. Punttasin kevyen ratsastajan selkään miltei heilauttaen hänet toiselle puolelle, mutta onneksi sain napattua hänen punaisesta tuulitakistaan kiinni, ennen kuin oli liian myöhäistä. Selvisimme onnellisesti säikähdyksellä, ja oikeastaan koko juttu jäi vähän naurattamaan. Tiukkasin satulavyön, säädin jalustimet sopiviksi, taputin Pellaa kaulalle ja toivotin sitten Mirkalle onnea. Oli hänestä kiinni, miten tunti menisi.
Anteeksi oli vähän liian kökkö, mutta jos tällä kertaa menisi? Inspiraatio lähti lomalle.
Alina 18 HM
|
|
|
Post by Fiia on Oct 28, 2008 16:24:51 GMT 2
Ennen kuin opin miten kuvan saa asettumaan tiettyyn kokoon tänne, tässä linkki: www.freewebs.com/fjalin/varia.jpgTuli tänne niin jumalattoman isona että ei mitään rajaa. Fiia 26 HM
|
|
|
Post by Alina on Nov 1, 2008 19:57:41 GMT 2
Halloween
- Lunta? mumisin, kun katselin ulos vintin ikkunasta. - Älä haaveile, räntää se on, Fiia virnisti läpsäisten minua raipalla jalkaan. - Senkin ärsyttävä riiviö! ärsyyntyneenä kiljaisin ja hyökkäsin kirkkain, viattomin silmin minua tuijottavan Fiian kimppuun. Pian Anne kuitenkin tuli ja katkaisi tappelumme. - Mitä ihmettä te oikein teette? hän kysyi kauhistuneena, erotti meidät ja heilautti kasvoillaan roikkuvat, pitkät hiusket toiselle olalleen. - Kunhan tapellaan, Fiia tirskaisi pukaten minua kivuliaasti kylkeen. - Älä nyt naura, inahdin ja loin vakavan katseen punapäähän joka sitten mutisi omiaan käpertyen sohvan nurkkaan. - Kamala ärjyntä, rauhoittukaa nyt ystävät rakkaat. - Alina ja Fiia! joku kiekaisi alakerrasta. - Kaipaan teistä tosiaankin hermolomaa, Anne huokaisi ja väistyi portaiden yläpäästä. - Maistakaa meidän muffinsseja! Sophie ja Nana läähättivät ojentaen mahtavasti koristeltuja leivoksiaan. - Ummfh, me oltaisiin juuri lähdetty maastoon, eiks niin Fiia? valehtelin hengästyneille tytöille, pukaten vuorollani Fiiaa kylkeen. - Aivan, uhrini vikisi ja reippaasti nousi sohvalta. Hymyilin vielä muffinssien leipojille ja tarrasin Fiiaa kädestä, lähtien sitten taluttamaan häntä kohti satulahuonetta.
Fiia kantoi Pellan satulaa telineelle kun itse roikotin ruskeita ponisuitsia olallani ja pitelin harjapakkia sylissäni. - Chao, etsä voi jättää meitä näin! En pärjää ilman sua Riinan ja Hillan kanssa! kuulin aukinaisesta ovesta Jossun huutavan itku kurkussa rakennuksen edessä. Anne rauhoitteli vaaleatukkaista tyttöä ja Nana piteli hänen käsiään, ettei vimmastuneet nyrkin heilautukset päässeet vahingossakaan osumaan nuoreen naiseen. - Mulla ei oikeasti ole aikaa kaikelle tälle, repeydyn kahtia.. kuulin Chaon vielä mumisevan, ennen kuin jatkoin matkaani Fiian perään. - Aikamoinen rähinä, vai että me ollaan kovaäänisiä? tuhahdin, vaikka totesin, että tulisin myös ikävöimään tuota loistavaa Epun hoitajaa ja hikisten koulutuntien pitäjää. Avasin harjalaatikon, ojensin Fiialle harjan ja menin itsekin karsinaan harjaamaan Pellaa. - Siehän pysyt täällä ikuisesti? jatkoin hetken mietittyäni. Fiia hymyili minulle, muttei antanut kummallisempaa vastausta.
- Noni, jaaaaa ylös! Fiia kannusti hiirakon selästä, kun vaivoin ponnistin sen selkään. - Viet kamalasti tilaa, valitin, kun koitin ahtaa itseni 'takapenkille'. - Ei voi mitään, tyttö kiherteli edessäni ja antoi pohkeet käyntiin. - Tää on oikeesti vaarallista, Pella heittää henkensä kun näkee mörköjä, varoittavasti kurkottelin Fiian olan ylitse. - Mitään heitä, mennään nyt vaan, itsevarmasti Fiia röyhisteli rintaansa ja ohjasi Pellan maastopolulle. - Muista että mä ainakin sanoin, tuhahdin ja aloin sitten myötäämään ponin kepeää askelta. - Mäkämäkä.
Pimeä laskeutui pian, eikä Seppeleestä ollut tietoakaan. Vain kurpitsalyhdyt ja kuu valaisivat tietämme. - Eiköhän käännytä jo takaisin, varovasti ehdotin Fiialle, joka kuitenkin oli edelleen sitä mieltä, että jatkaisimme matkaa. Pien susien ulvonta havahdutti edessäni istuvan tytön. - Ai niin, ne sudet! hän parkaisi. - Mitkä sudet? kysyin hölmönä, koska en tiennyt yhtikäs mitään. - Anne on kokonaiset kaksi viikkoa varoitellut maastossa pyörivistä susista, ettei tänne ollut varmasti tulemista! silmät laajentuneina Fiia pysäytti Pellan ja kääntyi katsomaan minua. - Miks mulle ei kerrottu, enhän mä edes tiennyt! tiuskaisin ja katsoin paheksuvasti pellon toiselle puolelle. Useampi silmäpari kiilui metsän pimeydestä, ja koitin pitää kirkaisun sisälläni. - Nyt mennään, jatkoin, kaappasin ohjat käteeni ja kiskaisin Pellan ympäri. - Pistä poni laukkaamaan! käskytin Fiiaa ajattelematta mitään - nyt olisi päästävä tallille ja äkkiä, loppuverkataan vaikka maneesissa. Pella paineli menemään. Vain hukkien rähinöiden älämölö kaikui korvissani, enkä voinut olla painamatta pohkeitani vielä kovempaa Pellan kylkiin. Jos me tästä selvittäisiin, me selvittäisiin mistä vain! - Tallin valot! Fiia äkkäsi ja osoitti tien toiseen päähän. - Susien kiiluvat silmät! paniikin vallassa maukaisin, kun katsahdin taakseni: pari-kolme sutta juoksi kuola suupielistään roiskuen perässämme, enkä voinut edes haaveilla pelastumisesta. Kaahaamiseen ja kovaan vauhtiin tottunut Fiia kiepautti Pellan tallipihassa tarhoille ja ajoi ponia edelleen eteen. - Tänne ei ole tulemista! kuulin Jaakon mylvinnän ja juoksutuspiiskan viuhunan takanamme. - Painukaa omille reviireille, täällä hallitsee Jaakko, piirikunnan alfauros! hieman uhkarohkeasti mies karjui harmaille karvakasoille ja lietsoi raippaansa edelleen maahan. Fiia oli jo pysäyttänyt Pellan. Laskeuduin selästä ja siirryin tamman pään viereen. - Verkataanks sut loppuun? kysyin katkaisten hiljaisuuden, kun me kaikki kolme olimme tuijottaneet raivoa uhkuvaa Jaakkoa leuka polvissa jo hyvän tovin. Talutin hikistä ponia kohti autiota kenttää. Tärisin, Fiia tärisi, Pella tärisi - olin onnellinen siitä, että olin ainoa joka tärisi pelosta. - Haen viltin, mumisin, kun suljin kentän porttia.
Laskin kypäräni penkille viereeni ja lähdin auttamaan Fiiaa loimen kanssa. - Tätä me ei sitten tehdä enää ikinä, Fiia sanoi. Kerrankin tyttö puhui fiksusti. - No ei varmana, myötäilin ja löysäsin loimen etusolkia. Taputin Pellaa kevyesti kaulalle. - Sä et ainakaan suostu lähtemään, ethän? hymyilin ja suukotin ponin harmaata poskea.
Ja vihdoin valmis! Alina 18 HM
|
|