|
Post by Fiia on Jan 6, 2009 19:32:26 GMT 2
06.01.09 Ilkeilyä Jatkokurssi oli juuri alkamassa, Anne jakoi hevosia ja yritti hillitä pikkuisia tyttöjä, jotka huutelivat kovaan ääneen haluamiaan hevosia. - Jos en saa Pikkua niin saisinko Taigan? eräs vaaleahiuksinen tyttö kysyi ja sai Annen hymyilemään. Hän sai kuin saikin Taigan ja lähti tanssahdellen Wearin perään, kypärä kädessä keikkuen. Wear iski minulle silmää ja muotoili huulillaan sanat ”hoitajanalku”. Naurahdin ja käännyin sitten katsomaan loppuja tuntilaisia. Tiia löysi ottajansa, Siiri joutui hommiin ja Cindy sai tehtäväkseen auttaa Palmilla ratsastavaa hieman isompaa tyttöä, Carkki kun ei ollut tallilla. - Mie haluaisin mennä Pellalla, sanoi tummahiuksinen lapsi hiljaisella äänellä. - Ottaisitko kuitenkin Pikun? Se on ihan yhtä mukava, Anne suostutteli ja työnsi sitten tytön Maikun mukaan. Minut hän vinkkasi luokseen. - Moi, Fiia. Pella on nyt heittäytynyt tosi laiskaksi lähipäivinä, joten se on ollut nyt lähinnä tarhassa pukittelemassa. Jospa pitäisit sille kentällä pienen kurinpalautuksen? Ota raippa mukaan ja kato mitä tapahtuu. Olisihan se Elli sen voinut saada ruotuun, mutta hänelläkin on nyt ollut kiireitä, minusta puhumattakaan. Eikä tuota Alinaakaan ole näkynyt. Kurtistin kulmiani. Pella, kaheli? Tuntui mahdottomalta. - Siis mitä se tekee? - Jököttää paikoillaan, ei liiku, luimii ja poikittaa, tai saattaa pukittaakin, jos sitä komentaa vähän napakammin. - Oolrait…
Hoitaessa Pella oli ihan yhtä kiltti ja hyvin käyttäytyvä kuin aina. Se katseli minua korvat hörössä ja pärisytti sieraimiaan jonkinmoiseksi tervehdykseksi. - Minäkin sinua, sanoin lempeästi ja otin kunnon halausotteen sen kaulasta. Tamma inahti hämmentyneen oloisena, mutta alkoi sitten hieroa turpaansa olkapäähäni. Kettuileva tai ei, oli se silti niin ihana! Pella oli joko kasvattanut hirmuisen talvikarvan tai lihonut, kun vyö ei meinannut millään mennä kolmanteen reikään. Ähkin, puhkin ja lopulta luovutin, kun meidän kummankin hermot alkoivat mennä. Nappasin suitset naulakosta ja pujottelin ne ponin päälle, se kullanmuru piteli suutaan auki valmiiksi ja rentoutti korvat, kun vedin niskahihnan niitten yli. Kiskoin kypärän päähäni ja sormia peittämään paksut hanskat, pakkasta oli yli kymmenen astetta.
Ja reilusti yli kymmenen olikin. Pakkanen iskeytyi heti poskiin ja näykki nenänpäätä, kaiveli ohimoita ja sai Pellankin jouduttamaan askeliaan. Se ei tajunnut, että joutuisi hommiin kentällä, jonka pintaa peitti kevyt lumikerros eikä urasta ollut tietoakaan. Kenttä oli toki valaistu, muttei suojassa tuulelta. Vedin jo haluttomaksi muuttunutta tammaa perässäni keskelle kaartoon, laskin jalustimet alas ja kapusin selkään. Russi lähti hidasta käyntiä vasemmalle, korvat taaksepäin sojottaen. Suorastaan näin kysymysmerkin sen pään päällä – en ollut ratsastanut Pellalla ihan hetkeen ja nyt se mietti, olinko yhä se tomera tyyppi vai päästäisinkö sen niin helpolla kuin edellinenkin ratsastaja. Lopulta poni päätyi viimeiseen vaihtoehtoon ja alkoi laahata jalkojaan, pää korkealla, joka lihas hiukan jännittyneenä, valmiina karkaamaan alta, jos uskaltaisin komentaa sitä eteenpäin. Puristin ohjat nyrkkiin ja nojasin hiukan taaksepäin pyytäen sitä vastaamaan pohkeeseen, mutta tamma vain heilautti häntää ja teki pienen mutkan, jatkaen sitten mateluaan. - Sinä senkin, murahdin sille ja käytin kantapäitäni ponin kyljissä hiukan äskeistä napakammin. Se viskasi päänsä korkealle ilmaan ja alkoi peruuttamaan. Tämä oli kerta kaikkiaan jotain ihan uutta Pellaa. Lähes vuosi oli kulunut ilman ensimmäistäkään hankaluutta (olin jo unohtanut syksyisen maastoreissun, jolla Pella vain pukitteli ja minä itkin), ja ilkikuristen ponien ruotuun laitto ei ollutkaan enää ihan hanskassa.
Huiskaisin raipalla kohti russin harmaata takalistoa. Se oli yllättävän kevyt edestä, olin odottanut pukittelua ja pään kiskomista, mutta Pella laski painoa takajaloilleen ja suunnitteli selvästi karkaavansa kahdelle jalalle. Astetta pidempi raippa oli hyödyllinen, kun huitaisin sillä lautasille, kevyesti, mutta niin, että poni hyppäsi eteenpäin. Se käveli jännittyneenä, korvat taaksepäin osoittaen. - Oolrait, heppakulta, hiljaa nyt, puhelin sille tyynnyttävästi ja aloin kääntää pieniä voltteja. Tiesin, että heti kun Pella alkaisi keskittyä taivuttamiseen, se ei enää ajattelisi temppuilua hetkeen. Siihen asti piti olla hereillä. Poni käveli aluksi kovin kireästi, sitten pikkuhiljaa rennommin, ja lopulta se alkoi pehmetä. Äsken niin kuiva suu alkoi kostua, kireä kaula taipua kaarteen mukaan ja hermostuneet jalat askeltaa varmemmin. Vielä viitisen minuuttia, ja sen kyljet pehmenivät mehiläisvahaksi. Hymyilin pienesti ja myötäsin sisäohjasta, nyt voisin antaa sen vähän rentoutua ja venyttää.
Pyysin Pellan raville ja se siirtyikin vauhdikkaampaan askellajiin ihan mielellään. Laskin ohjaa hiukan pidemmäksi ja keventelin rauhallisesti, sillä alkujännityksen jälkeen poni oli taas se sama vanha lastenratsu, joka hyppäsi hyvin ja teki kaiken suurella sydämellä. Kun kaiken kaikkiaan oli kulunut puoli tuntia, nostin vielä laukkaa pääty-ympyrällä ja pistin tamman vielä hetkeksi töihin. Se yritti ensin hidastella, sitten kiihdyttää ja lopulta se alkoi työntyä ulkoapuja vasten. muistutin ponia itsensä kantamisesta kevyellä näpäytyksellä pohkeen taakse, ja kun Pella laukkasi rauhassa ja temppuilematta, annoin sen hidastaa raviin ja siitä käyntiin. Hyvin ansaitut loppukäynnit maastossa jättivät kummallekin hyvän mielen.
Olin juuri saanut ponin riisuttua ja aloitin loimituksen, kun Anne raotti ovea ja tuli sisään – tunti oli ilmeisesti päättynyt. Hän katsoi hikiläiskiä hiirakolla karvalla ja naurahti. - Se taisi suostua yhteistyöhön? - Suostui joo, virnistin ja kiskoin fleeceloimen harmaan selän peitoksi. Pella höristi korviaan ja nappasi lattialta heinänkorsia pureskeltavaksi. - Anna vaan sille vähän heinää ja jos tulet hakemaan haaleaa vettä sisältä niin sen satulan voisi ehkä puhdistaa, Anne ehdotti ja lähti sitten takaisin talliin. Halasin Pellan tanakkaa kaulaa jälleen kerran ja luikahdin sitten hakemaan heinää. Poni hirnahti vaativasti ja kuulin varsin selvästi, kuinka sille oli tullut nälkä treenaamisen aikana – samoin kuin minulle, mutta uskoakseni hoitajienhuoneessa oli tarjolla kaakaota ja ehkä piparkakkujakin, joita voisi naukkailla varusteidenputsauksen aikana.
Fiia 37 HM
|
|
|
Post by Anne on Jan 11, 2009 17:34:33 GMT 2
Fiia 3 Kohista!
|
|
|
Post by Fiia on Jan 30, 2009 18:39:57 GMT 2
( rakastan tuota 3 kohista -kuvaa<3 ) 30.1.09 She's pretty!
|
|
|
Post by Anne on Jan 30, 2009 18:52:16 GMT 2
( rakastan tuota 3 kohista -kuvaa<3 ) Sori siitä tuli vähän kökkö, idea oli mielessä monta viikkoa, mutta toteutus ei ihan onnistunut. Kiva jos kuitenkin tykkäät. Ihana Pella!
|
|
|
Post by Alina on Feb 6, 2009 21:46:27 GMT 2
Back in business
- Hei ponimainen nainen, tervehdin Pellaa karsinan oveen koputellen. Kävin peremmälle karsinaan vain yhden askeleen päähän ovesta, loput tamma saisi itse hoitaa jos halusi. - Mun on vaikea alkaa selittelemään sulle miksen ole käynyt. Antaisin mitä tahansa, jos millään pystyisin käymään useammin, huokailin ja ojensin lapaseni päätään kurottelevan Pellan haisteltavaksi. Kun poni tajusi, että olin se epäaktiivinen hoitaja jonka kanssa kuitenkin pystyi viettämään niin hyviä että huonojakin hetkiä, alkoi se vaativasti hörisemään ja pärskimään - ilmeisesti makupalojen toivossa. - Selvä, selvä, rauhoitu! Kyllä multa sulle jotain löytyy, naurahdin ja epätoivoisesti tutkin taskujani. Koiran namit viime tokotreeneistä saisi luvan kelvata. - Mitä enemmän sä saat, sitä enemmän sä haluat. Ahne porsas, hymyilin ja ojensin kämmenelläni loputkin kelvanneista makupaloista. Voisin luopua mistä tahansa, jos jollain tavalla vain saisin Pellalle enemmän aikaa, tuumin hiljaa mielessäni, hyräilin erästä ystäväni karaokelaitteesta laulamaamme kappaletta ja ummistin silmäni. Tähän paikkaan halusin jäädä, koska en edes halunnut arvailla milloin saisin uuden mahdollisuuden viettää aikaa Pellan kanssa seuraavan kerran.
Räväytin silmäni auki, kun ulkoa kuului ääniä. Pellakin höristeli korviaan. Joku koputteli kengistään lumet ja saatoin kuulla kolmen tytön äänet oven takaa. Varovaisesti avasin karsinan oven, mahassani velloi. - ALINA! kuulin jonkun kiljaisevan, sillä en ehtinyt näkemään keitä aittaan oli tullut. Pitkä, punainen tukka - kuten Paramoren laulajalla - lehahti silmilleni. Hymyilin, koska tiesin ketä parhaillani halasin. - Fiia, tokaisin, kun olin irroittautunut tytön otteesta. - Jossu ja Wear, nyökkäsin kahteen muuhun ja Fiian repimänä pääsin taas Pellan karsinaan. - Senkin idiootti, hän sitten kivahti, kuin olisi ollut äitini. - Sä et ymmärrä, millainen ikävä varsinkin Pellalla on ollut, pysyt vaan viikkoja tosi törkeästi pois etkä edes selittele! Fiia jatkoi, enkä ollut ymmärtää mitä tapahtui. - Enhän mä vielä edes ehtinyt! nauroin ja pörrötin Pellan otsaharjan entistä sekaisemmaksi. Fiialta sain vastaukseksi vain närkästyneen katseen ja tuhahduksen. - Anteeksi, sain sitten sanotuksi, koittaen vääntää mahdollisimman suloisen koiranpentuilmeen. - Et saa, mutta en mä jaksa riidellä tyhmistä asioista, tyttö vihdoin hymyili. - Meidän on myös järjestettävä enemmän yhteistä aikaa meille kolmelle, eikö susta koskaan tunnu että laiminlöisit Pellaa? hän jatkoi ja alkoi näpertämään lettiä tamman harjaan. - Harvinaisen usein, mumisin ja nielin palan kurkustani. Tuntui pahalta, etten päässyt tallille niin usein, kuin muut tytöt. Kaikki oli kuitenkin minusta itsestäni kiinni.
- SÄ! - SÄ! huusimme kilpaa Nanan kanssa ison tallin yläkerrassa. - Sun on käytävä täällä useammin! Ilu ja Jokeri olivat tulleet hihkumaan viereen, joten tyrkkäsin heidät takaisin sohvalle. - Älkää nyt puuttuko tähän, Nana nauroi. Kaikilla oli selvästi pää sekaisin tänään. - Mutta oikeasti, me kaikki tahdotaan että susta tulee entistä aktiivisempi, tyttö sitten vakavoitui ja silitteli käsiäni. - Mitä rasvaa sä muuten käytät? hän jatkoi poiketen aiheesta ja kiskaisin käteni pois tiukasta otteesta. - En mä mitään mömmöjä käsiini laita, soin kevyen hymyn sitten, ettei Nana vallan loukkaantuisi. - Mutta mähän juuri äsken selitin sen, ettei tällä hetkellä tallilla käyminen oo ihan niiin helppoa, kuin ennen, traumaattisesta ristikuulustelusta selvinneenä selitin niille, jotka paikalla sattuivat olemaan. - Lupaat kuitenkin tulla ens viikolla, Josefiina vaati lukien vanhaa Hevoshullua. - En lupaa mitään, mutta YRITÄN, selvensin, ennen lähtöäni. - Näkyillään taas jonain päivänä, koitan tulla mahdollisimman pian takaisin, virnistin kaikille.
- Pellan takia, kuiskasin pimeässä pihassa itsekseni, lähetin lentosuukon suunnilleen Pellan karsinan suunnalle kohti aittaa ja iskin skootterikypärän päähäni.
Alina 23 HM
Anne: Koitan ihan tosissani yrittää vähän enemmän tämän hoitamisen suhteen, nyt mulla on vaan ollut kaikkea muutakin kuin nämä virtuaalihommat. : )
|
|
|
Post by Alina on Feb 13, 2009 22:41:33 GMT 2
Epäonnea vai onnea?
Kastoin sienen ämpärissä ja olin oksentamaisillani, kun harmaa vesi roiskui lattialle. - Varsinainen homma tämäkin, tuhisin Fiialle joka viimeisteli puhtauttaan kiilteleviä suitsia. - Ei ole valittamista, pakko mikä pakko, tyttö virnuili. Hymähtelin hetken, kiinnitin sitten satulaan jalustimet ja huovan. Itseasiassa, mitä enemmän tallihommia tein sitä tyytyväisempi olin itseeni. Kaappasin itseäni millin lyhyemmän Fiian kainalooni ja pörrötin hänen hiuksensa sekaisin. - Mitäs sitten? kysyin, kuin varusteiden putsaus ei olisi lainkaan uuvuttanut minua. - Älä jaksa, hän vikisi ja pyristeli otteestani. - Jos karsina ja ponitarha on putsattu, niin periaatteessa mitään muuta ei jäisi jäljelle kuin liikutus jos sitä edes lasketaan, Fiia pohti. En itsekään enää keksinyt mitään. - Aivan! Me siis käydään kysymässä Jaakolta että saataisiinko maneesi loppuillaksi meille, hymyilin, kaappasin Fiiaa kädestä kiskoen tätä mukanani etsimään hurmuria.
- Kas, tuttu näky pitkästä aikaa, Karoliina nauroi Aksun karsinasta. Pitkällä askeleella harppasin pullukan karsinalle ja otin hetken tuijotuskilpailun tummatukkaisen tytön kanssa. - Ai miten niin? Fiia vihdoin kysyi, kun en itse saanut sanaa suustani. - Noh, Alina on kyllä ihan alkuajoista lähtien ollut sellainen persoona, että hän kiskoo muita perässään ja muut menee kiltisti perässä tai sitten itkevät, Karoliina selvensi ja hymyili sitten. - Ei nyt sentään, mutta te vaan ootte niin suloinen hoitajapari, tyttö sitten virnisti ja hääti meidät sitten Aksun karsinalta - ruuna alkoi pikkuhiljaa närkästyä kun paikalla pyöri enemmänkin porukkaa, vaikka olikin normaalisti aikamoinen nallekarhu. - Perjantai 13., se on vähän pahalla päällä, Karoliina kuiskasi ja siirtyi sitten takaisin pullukan puoleen.
- Jaaha, sellaista siis meinasitte? tallimestari myhäili ja nojaili talikkoon. - Yup, vastasin sadannen kerran samaan kysymykseen ja Fiia alkoi jo selvästi turhautua. - Jos sä et oikeasti osaa vastata, niin antaa olla, hän tiuskaisi ja lähti jo vetämään minua toiseen suuntaan. - Oh, relax. Menkää sitten jos se on niin tärkeää, Jaakko naurahti ja jatkoi Bladen karsinan puhdistamista. - Eli se käy, hymyilin Fiialle joka oli edelleen hieman kärttyinen. - Äläkä suotta nyt tuollaisesta ota itseesi, riehutaan vähän, jatkoin ja talutin tyttöä perässäni kohti aittaa jossa Pella varmastikin jo odotteli meitä.
- Me tiedetään, että sä olet väsynyt, mutta mamman joulumasu saa nyt hieman pienentyä, Fiia leperteli hiirakolle joka väsyneenä pärskähti ja käänsi takamuksensa ovelle. - Harjataan sut ensin, sitten pääset hikoilemaan, selvensin ripustaen liinaa oven kulmaan ja ojentaen Fiialle sitten harjan. - Välillä mietin, että kun käydään täällä useammin niin Pellaakin alkaa ärsyttämään, Fiia nauroi ja availi talliloimen solkia. - Samoin, ehkä se ei jaksa meitä, tuumin ja suukotin tamman poskea. - Ollaan me kyllä kieltämättä aika rasittavia yhdessä, hymyilin ja pitkillä vedoilla aloin harjaamaan hoidokkimme oikeaa kylkeä. - Ai ollaanko? saatoin kuulla sarkasmin ja hymyilin vain vastaukseksi. En tiedä milloin viimeksi olisin todella viettänyt aikaa Fiian ja Pellan kanssa - vaikka oli perjantai 13., monien epäonnenpäivä, tämä taisi olla minun onnenpäiväni. Sivusilmällä seurailin ponin toisella puolella häärivää tyttöä ja mietin samalla, miten onnekas olinkaan kun omistin Fiian kaltaisen ystävän. Niin ymmärtäväistä ja hyväsydämistä ihmistä en löytäisi mistään muualta, kuin Seppeleestä!
Alina 24 HM
|
|
|
Post by Alina on Feb 20, 2009 16:42:29 GMT 2
Ystävyyden maasto 14.02 - maksu
Rapsuttelin Pellaa ja seurasin, kuinka muut suitsivat hevosiaan. Me olimme jo valmiita lähtöön, nyt saisimme vain odotella muiden valmistumista. - Enää hetki, niin päästään lähtemään, rauhoittelin levotonta tammaa, joka hermostuneesti steppaili vieressäni. - Joko päästään lähtemään? huikkasin ohitse kävelevälle Veronicalle. - Ihan pian, hän hymyili. Oli ystävänpäivä, lunta tuprutti tiheään tahtiin ja kaikki olivat innoissaan. Tämä oli ensimmäinen ystävänpäiväni Pellan kanssa ja hiljaa mielessäni toivoin, että se ei jäisi ainoaksi.
Ei aikaakaan, kun saimme Veronicalta luvan nousta ratsujemme selkiin. Kevyesti ponnistin Pellan selkään. Silittelin hetken hiirakon säkää, laskin ohjat löysiksi ja kuin alkuverryttelyksi yritin saada käteni ponin kaulan ympäri - se onnistui. Käsivarteni tuntuivat kuuluvan gorillalle, kun kiedoin Pellan kapean kaulan halaukseen. Miten nopeasti ihminen pääsikään kasvamaan! - Sitten mennään! Veronica huudahti jonon etupäästä jaettuaan järjestyksen. Pääsimme, tai jouduimme Pellan kanssa Riiviön ja Pampulan väliin. - Mitäköhän tästäkin oikein tulee, huokaisin ja patistelin sitten ratsuni reippaaseen käyntiin tumman shettiksen perään.
Laukkasuoralle tultuamme oli ehtinyt tapahtua jo se pakollinen hepulikohtaus, joka kuului jokaiselle maastoreissulle. Tänään oli Aksun vuoro sooloilla, mutta onneksi ruunan tunteva Karoliina sai ponin nopeasti takaisin hanskoihinsa. - Antakaa niiden irrotella, mutta pitäkää ne kuitenkin tuntumalla! Veronica ohjeisti hetkeä ennen kuin Pella ampaisi laukkaan. Horjahdin hieman, pelkäsin putoavani. Fiksuna tammana Pella tajusi hiukan hidastaa, jotta pääsin kapuamaan takaisin paikalleni. Tämän jälkeen sain puolipidättein toppuutella palleroa, joka olisi enemmän kuin mielellään singonnut sata lasissa pikkuponien ohi. - Hidastetaan! kuului vetäjän suusta liian aikaisin - emmehän olleet vielä edes päässet vauhtiin! En olisi ehtinyt sanoa edes porkkanaa, kun taas tunsin Pellan vievän. Pampula oli tällä kertaa päättänyt lähteä kiskomaan jonoa peräänsä. Lisäksemme Nana ja Nuutti olivat lähteneet seuraamaan tuota väärille teille kipittelevää raudikkoa.
Tämän pienen tapaturman jälkeen eteemme kohosi Pyöstin vuori, se kaikille tuttu kukkula Seppeleen maastoista. Veronica teki vielä perusteellisen selvityksen mitä teimme täällä ja miksi, käski meidät sitten alas selästä ja seuraamaan häntä.
- Olet minun ja minä sinun, olemme me - niinkuin he ovat te, kaikki toistivat. Vilkuilin kaikkia ja sitten sain ihmetellä, eikö vala ollutkaan pidempi? Ehkä ajatus oli tärkein, tuumin itsekseni, kun kävelin takaisin Pellan luo. Kaivoin repustani punaisen omenan - yh. Mitä olinkaan ajatellut, kun olin pakannut reppuun omenan? Miksen vaikka päärynää tai mandariinia! - Säkö tästä vai tykkäät? naurahdin omenaa kohti kurkottelevalle Pellalle. Veitsellä leikkasin pienen siivun tammalle ja se saikin syödä omenaa enemmän kuin minä. - Olisin ihan hukassa ilman sua, hymyilin rapsutellessani hiirakon otsaa. Lähtötilanne oli ihan käsillä, joten nousin ylös ja soin Pellalle vielä viimeisen omenan lohkon.
Alina 25 HM
|
|
|
Post by Alina on Feb 20, 2009 18:07:42 GMT 2
Kaahaajien estetunti 03.11 - maksu Alina 26HMNäitä maksuja tuli tänään tehtyä. : )
|
|
|
Post by Fiia on Mar 1, 2009 12:11:09 GMT 2
Vanhoja tunti- ja muita maksuja
Alkeistunti 7.1 Talli oli täynnä pieniä alkeistuntilaisia. Odottelin puoliksi syöty porkkana suupielessäni, kelle annettaisiin Pella ja niin ollen ketä pääsisin paimentamaan reilun tunnin ajan. Vieressäni Kat hytisi ohuessa paidassaan ja kiskoi takkinsa vetoketjua ylemmäs, ilma ei ollut mitenkään suopea hupparikansalaisille. Anne aloitti kirkkaalla äänellä hevosten jaon, mutta minä olin niin keskittynyt porkkanaani, etten ehtinyt kuulla, kelle hoitoponini annettiin. - Hei hei kenet mä sain, hätäilin ja hihkaisin Katia. Tyttö katsoi minua kuin vähäjärkistä ja työnsi aika riuskasti eteeni pienen lettipään. - Sen nimi on Minna, Kat nyökkäsi ja lähti sitten paimentamaan omaa oppilastaan entisen hoitokoninsa Sentin luo. - Mennään me tonne aittaan, Pella on siellä, sanoin ystävällisesti pikku Minnalle ja lähdin sitten hiihtelemään kohti tamman asuinpaikkaa toivoen, että hän seuraisi perässä.
Kyllähän se Minna seurasi ja tuli innokkaasti Pellan karsinalle taputtelemaan ponin turpaa ja hihkumaan, kuinka ihana se olikaan. Työnsin tytölle harjan käteen ja otin itse toisen, vaikka poni ei ollut edes likainen, mitä nyt hiukan kostea sulaneesta lumesta. - Pitkin voimakkain vedoin ja myötäkarvaan, opastin samalla, kun puhdistin kavioita. Minnakin sai puhdistaa yhden etukavion, minä tosin pitelin jalkaa ylhäällä, mutta se taisi olla tytölle isokin elämys hihkumisen sävystä päätellen. Satuloin Pellan itse, kun Minnaa hiukan jännitti, mutta selitin tytölle koko ajan mitä tein ja olin varma, että hänkin oppisi asian muutaman harjoituskerran jälkeen. Tarjosin suitsia Minnalle, mutta hän perääntyi ja oli varma, että Pella puraisisi sormet pois. Niinpä tein senkin itse, mutta lopulta hän uskaltautui laittamaan leukaremmin kiinni ja talutti sitten ponin itse maneesiin. Minä kyllä pidin toiselta puolelta kuolaimesta kiinni, tamma kun tuntui aika pirtsakalta.
Maneesissa Anne selitti selkäännousun teoriassa ja minä työnsin sitten Minnan selkään miten taisin. Tyttö puristi satulaa rystyset valkoisina (oletin, että ne olivat sen väriset, tokihan tytöllä oli hanskat kädessä…), kun lyhensin jalustimia sopiviksi. Pella lähti heti ensimmäisestä pyynnöstä liikkeelle ja marssi reippaasti, pää ylhäällä ja pärski käännellen päätään vuoroin seinään, vuoroin minuun päin. Minna oli alkuun melkoisen jännittynyt, mutta kun hän sai ohjat kireämmälle ja tunsi ponin suun, hän rentoutui silminnähden ja taisi ihan nauttia sopivan pyöreästä ja lämpöisestä ratsustaan.
Pian kuitenkin aloitimme raviharjoittelun. Minna piti ohjat kädessä, mutta opastin häntä pitämään harjasta kiinni, niin ettei pomppiminen tuntuisi vielä ratsun suussakin. Pella lähti halukkaasti tuttua tölttimäistä raviaan pitkin uraa ja hetken kuluttua tyttö olikin ihan rauhallinen ja ravasi kuin vanha tekijä. Hän oppisi varmasti nopeasti lisää – ainakin jos apuopettajana Annen lisäksi olisi Pella, ajattelin. Tosin taisin olla hiukan puolueellinen.
Jouluiset estekisat Pella oli suorastaan rypenyt kurassa ja näytti aivan karmaisevalta. Aikaa verryttelyyn lähtöön oli puoli tuntia eli ei mitenkään liikaa… Pelastuksekseni koituisi kuitenkin tamman harja, jota ei tarvinnut eikä oikeastaan edes saanut letitellä sen kummemmin. Vilkaisin Weariin päin, joka oli hiukan kalvennut nähtyään hienosti rapaisessa kunnossa olevan Taigan – mutta Josefiinalla sitä vasta olisikin töitä, jahka hän tulisi hoitamaan Hillansa. Kisoihin tyttö ei ollut syystä tai toisesta osallistunut, ehkä se olisi herkälle tammalle liikaa. Tai herkälle tytölle, kuka tietää?
Hinkattuani ponia vartin se alkoi näyttää varsin lupaavalta, häntä oli puhdas ja kiiltävä, karva oli tasaisen harmaa ja kiilteli ikkunoista tulevassa auringonvalossa. Pestasin aitassa norkoilevan pikkutytön hakemaan Pellan varusteet paikan päälle ja vaihtamaan satulahuovan valkoiseen. Vaikka kyseessä olikin pelkät piskuiset tallikisat, halusimme koko konkkaronkka olla edustavia ja tyylikkäitä. Minullakin oli vastapestyt kisahousut ja sininen kisatakki turvaliivin alla – lisäksi olin varannut lyhyen esteraipan käyttööni, vaikka toivon mukaan sitä ei tarvittaisi.
Saatuani tamman varustettua painoin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan sitä verryttelykentälle. Puunaukseni oli tuottanut tulosta: Pella oli todellakin hyvän näköinen, varusteet puhtaat ja jouhet syvänmustat. Nousin selkään ja lyhensin jalustimet tuntematta sen suurempaa hermostuneisuutta: Pella osasi hypätä todella hyvin, olin hoitanut sitä jo muutamaa kuukautta vaille vuoden ja olimme yhdessä käyneet paljon isommissakin kisoissa. Nytkin tulossa oli russimestaruus kouluratsastuksen saralla. Ja kaiken lisäksi rata oli erittäin helppo ja erittäin lyhyt. Sarja, ristikko, okseri, pysty, okseri. Simppeliä ja selkeää, sanoin itsekseni ja kannustin tamman raviin. Se pärski ja taivutti, kokosi ja jarrutti, tuntui vain kerta kaikkiaan kovin hyvältä ja pehmeältä.
Laukattuani pari kierrosta raviverryttelyn päälle Pella oli vain hiukan hionnut, mutta sopivasti lämmin. Verryttelyesteinä oli okseri ja pysty. Huolettomana ja tyytyväisenä ratsastin sen reippaassa laukassa kohti okseria. Poni nosti korvat pystyyn, lisäsi vähän laukkaa – ja vetäisi sitten liinat kiinni juuri ennen ponnistusta. Paiskauduin eteenpäin mutta pysyin selässä, vaikka poni lähtikin vauhdikkaasti peruuttamaan sivuun. - Pella! huudahdin yllättyneenä päästyäni jotenkuten tasapainoon. Potkaisin jalustimet jalkaan ja otin ohjat väkkäränä pyörivän tamman pysäyttämiseksi. Russ kiskaisi turpaansa maata kohden ja säntäsi sitten sivuun vinkaisten innokkaasti potkaisten samalla taaksepäin. Pamautin raipan Pellan lavalle. Kovasta kohtelusta järkyttynyt poni seisahtui niille jalansijoilleen sieraimet väristen. - Bravo, Jaakko kommentoi kentän laidalta tupakka suupielessään saaden kommentiksi vain vihaisen mulkaisun.
- Ensimmäisenä starttaa Fiia ratsunaan russponitamma Pella, Anne kuulutti kovalla äänellä ja kumartui sitten puoleeni. – Sillä on varmaan jotain tammavaivoja. Et anna sen kieltää, saat komentaa raipalla ihan kovaa jos se alkaa pelleilemään. Anna meille hyvä näytös estehypystä ja pysy selässä. Tsemppiä. Nyökkäsin ja ratsastin vikuroivan ponin areenalle. Katsomossa istui rivi pikkutyttöjä kamerat käsissä, joiden vieressä oli sennuratsastajien rykelmä. Innokas supina kaikui tyhjässä maneesissa. - Voit aloittaa, joku huusi tervehdykseni päätyttyä. Otin ohjia lyhyemmälle, napautin kantapääni Pellan kupeisiin ja tarrasin kovasti kiinni raippaani. Tamma huiskautti häntäänsä ja nosti myötälaukan, lähtien kiireettömästi sarjalle. Se oli päässyt kilpailutunnelmaan, se oli voittamaton, se oli kaunis ja hyvä tässä. Ensimmäinen hyppy oli pitkä ja rento, lyhyt laukka-askel terävä ja seuraava ponnistus aika kaukaa, mutta poni venytti ja pääsi yli koskettamatta puomia. Harmaan salaman laukka nieli maata ja pienet kaviot hakkasivat maneesin pohjaa. Ristikko oli Pellan mielestä liian helppo, se nosti päätään halveksuen ja loikkasi sitten laiskasti yli. Okserille tahti kiihtyi kiihtymistään.
Tunsin tamman sydämen sykkeen pohkeissani, tunsin kuinka se nautti ja kuinka se olisi halunnut vain lentää ja lentää maailman tappiin saakka. Minulle se olisi sopinut, minun puolestani esteet olisivat saaneet kohota edessämme kallioina, joiden yli ei päästy pitkillä jaloilla tai ahkeralla treenillä vaan suurella sydämellä ja tulipunanhehkuisella rakkaudella. Minun puolestani tämä maneesi, katsojat ja tuomarit olisivat saaneet kohota ilmapalloina taivaalle ja kadota siniseen sumuun – sillä ei olisi ollut mitään väliä, me olisimme jatkaneet ja ponnistaneet yhä korkeammalle. Pellalle ei tule koskaan katto vastaan, sille maapallo on vain yksi este muiden joukossa ja Venus yhtä haastava kuin leveä trippeli. Mustan aukon yli se lentäisi leikitellen, silmät vilkkuen ja häntä perässä hohtavana soihtuna.
Fiia 39 HM
|
|
|
Post by Fiia on Mar 13, 2009 19:55:55 GMT 2
13.03.09 Mistä on pienet Pellat tehty?
Mistä on pienet Pellat tehty? Siroista korvista, pienestä turvasta, leveästä otsasta, eloisista silmistä, paksusta harjasta. Pyöreästä mahasta, tanakasta kaulasta, pikku kavioista, hoikista jaloista. Graniitinharmaasta kivestä, mustasta kiiltävästä vesiputouksesta, syvistä kosteista lammista sen silmissä. Pelottomuudesta, kärsivällisyydestä, lämmöstä ja rakkaudesta, luottamuksesta, joustavuudesta, pehmeydestä ja herkkyydestä. Hellyydestä ja rauhallisuudesta. Tasaisesta ravista, pyöreästä laukasta, reippaista pohkeenväistöistä, tahdikkaista lisäyksistä, osaamisesta ja tarkkaavaisuudesta. Voimakkaasta takaosasta, vauhdikkaista hypyistä, järkevyydestä ja suorituskyvystä. Lämpimästä puhalluksesta sormille, reippaasta hörähdyksestä, kavioiden töminästä maastopolkua vasten. Vankasta elämänkokemuksesta, pohjattomasta poninviisaudesta, siitä lempeydestä, jolla se opettaa, mitä tarkoittaa hellä käsi ja liikkumaton pohje, mitä tarkoittaa kiitos ja mitä anteeksi. Siitä armosta, jolla se unohtaa virheet ja kokemansa vääryydet, muistaa rakkauden ja ne lukuisat halaukset.
Niistä on pienet Pellat tehty.
Fiia 40 HM
|
|
|
Post by Keikki on Mar 16, 2009 16:26:27 GMT 2
16.03.2009 Talliin tutustuminen.Raotin varovasti tallin ovea. Tuttu hevosen tuoksu leimahti naamaani, oli aivan pakko virnistää itsekseni. Toivoin ettei kukaan nähnyt, olisin varmaan tullut heti näin alkajaisiksi leimatuksi hulluksi. Astuin arasti sisään. Ovi narisi kun suljin sen. Seisoskelin hetken paikallani ja katselin ympärilleni. Tallissa valitsi kotoisa ilmapiiri, sieltä täältä kuului puheensorinaa sekä sillointällöin äänekästä naurua. Olin Pella nimisen suloisen ponin uusi apuhoitaja. Olin miettinyt sitä koko viime illan ja tulin vieläkin iloiseksi kun mietin asiaa. Kävelin tallikenkien kannat kopisten käytävää pitkin. Kun olin saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta, astuin takaisin pihalle. Olin aikaisemmin käydessäni tutustunut hieman tiloihin ja tiesin että Pella asui aittaboksissa. Kun olin kävellyt muutaman metrin vikaisin taas ympärilleni. Pellan karsinan edessä nuokkui muutama arviolta itseni ikäinen tyttö. Hassua, heillä oli molemmilla punainen tukka. Emmittyäni hetken hipsin heidän luokse. Esittäydyin, kerroin nimeni ja olevani Pellan apuhoitaja. Taisin siinä samalla selitellä kaikenlaista hermostuksissani. Molempia tyttöjä näytti naurattavan ja huomasin rentoutuvani hieman. Tytötkin esittäytyivät mutten kuullut täysin kummankaan nimeä. Kai niissä i-kirjain oli kummassakin, ellei muutama. En kehdannut pyytää heitä toistamaan nimiään joten annoin olla. Kai sitä myöhemminkin ehtisi. Yksi tytöistä kehotti minua hieman tutustumaan Pellaan joten astuin ponin karsinaan rupatellen samalla rauhoittavasti. Heinien kimpussa ollut Pella nosti uteliaasti päätään ja ojensin sille käteni nuuhkaistavaksi. Pella nuuhkaisikin kättäni ja pärskähti kovaäänisesti. Naurahdin helpottuneena, ainakin alku näytti menneen hyvin. Kun Pella hyökkäsi jälleen heiniensä kimppuun, astuin takaisin pihalle. Katsoin hämmentyneenä ympärilleni. Samassa yksi tytöistä tuli takaisin ja hymyili rohkaisevesti hämmentyneelle ilmeelleni. Hän ojensi minulle harjan ja muistin samassa hänen luultavasti sanoneen olevansa Pellan hoitaja. Hän otti itse käteensä toisen harjan ja rupesi harjaamaan. Hän nyökkäsi kohti toista kylkeä ja tajusin mennä harjaamaan. Harjasimme hetken hiljaisuuden vallitessa. Kun olimme kummatkin valmiita punatukkainen tyttö siirtyi putsaamaan kavioita. Poistuin karsinasta ja kaivoin repustani pussin lakritsia. Se oli yksi lempiherkuistani. Pistin muutaman suuhuni ja tarjosin myös karsinasta astuvalle tytölle jonka nimeä en vieläkään ollut uskaltanut kysyä. Hän hymyili ilkikurisesti ja nappasi myös muutaman. Huokaisin syvään. Olin rupatellut Pellan hoitajan kanssa käytännön asioista ja muutenkin hieman tutustunut tyttöön. En siltikään vain ollut rohkaistunut tarpeeksi kysyäkseni hänen nimeä. Kun olimme hoitaneet Pellan kuntoon olin auttanut muutamaa pikkutyttöä laittamaan sen kuuntoon, hoitajan opastuksella tietysti. Olihan se hieman naurettavaa mutta olin ohjeistuksesta kiitollinen koska minulla oli ollut hieman taukoa hevosista enkä ollut muutenkaan ihan perillä tallin tavoista. Kun Pella oli talutettu tunnille, tyttö oli antanut minut jonkun muun opastettavaksi. Kuulemani perusteella mies oli Jaakko, tallimestari. Nuori mies opasti minut kotikärryjen ja talikkojen luo. Seuraava tehtäväni oli siis Pellan karsinan puhdistus. Lapioin karsinasta kaiken likaisen turpeen. Työnsin kottikärryt lantalaan ja tyhjensin ne. Palasin takaisin Pellan boksille. Turve oli kasaantunut karsinan reunoille joten potkin sitä keskemmälle. Kun karsina näytti mielestäni puhtaalta palautin kotikärryt ja talikon paikoilleen. Ratsastustunti näyttikin olevan jo lopuillaan. Pyyhin hikeä otsaltani, vartalo oli kai päässyt hieman taukoni aikana rapistumaan. Kylmä keväinen viima lennätti värikkään huivin ilmaan. Nappasin siitä kiinni ja käärin sen tiukemmin kaulani ympärille. Punaposkiset ratsastajat ilmestyivät näkyviini. Samassa punatukkainen hoitajatyttökin ilmestyi näkyviini. Hän kurkisti tutkivasti karsinaan ja ktsoi minuun hyväksyvästi. -Oliko sulla vielä sitä lakritsia? hän kysäisi virnistäen. Ojensin hänelle pussin jonka pohjalla oli vielä muutama lakritsa. Tyttö ahtoi suuhunsa muutaman ja söin itse viimeisen. Hymyilimme toisillemme yhteisymmärryksen merkiksi. Taisimme molemmat pitää lakritsista. Pella ratsastajineen saapui paikalle. Katselin kun hoitaja auttoi pienempää tyttöä riisumaan varusteet ja harjaaman Pellan. Lopuksi he vielä loimittivat Pellan. Hymyilin Pellalle. Se yritti epätoivoisesti etsiä karsinan pohjalta viimeisiä heiniä. Kävelin vaitonaisesti kotia kohti. Olin tyytyväinen. Päivä oli mielestäni mennyt hyvin. Tallilla oli muakavia ihmisiä enkä ollut kertaakaan jäänyt vaille apua kun sitä tarvitsin. Pellakin oli ylittänyt odotukset. Tuo hiirakko poni oli mitä suloisin! En malttanut odottaa että pääsisin takaisin. Kotona minua odotti lämmin ruoka sekä suuri pino läksyjä. Myös koirani tarvitsisi iltalenkin, vaikka jalat väittivät tietysti tallitöiden jälkeen vastaan. Keikki 1 HM
|
|
|
Post by Keikki on Mar 21, 2009 9:15:38 GMT 2
21.03.2009 Kankeita jäseniä.
Huokaisin syvään. Alina ja Fiia olivat olleet hysteerisiä oivallettuaan että voisin ratsastaa Pellalla kevyesti. Olin itse hangoitellut vastaan ja epäillyt olisiko se edes mahdollista, olin kuitenkin aika pitkä. Niinpä olimme menneet Annen juttusille. Fiia oli puhua pälpättänyt ja lopulta päässyt itse asiaan. Omasta mielestäni olisimme voineet ensin odottaa että tutustuin Pellaan paremmin mutta paikalle saapunut Kat oli kysäissyt ironisesti että halusinko vai odottaa että kasvan vielä pidemmäksi. Olin näyttänyt hänelle kieltäni ja Kat vain nauroi. Anne oli vastannut siis myöntävästi silmäiltyään minua hetken. -Mikäs siinä, hän oli todennut rauhalliseen sävyynsä. -Kevyessä käytössähän se sinulla vain on, etkä ole ihan niin pitkä kuin kuvittelet. Fiia ja Alina voivat katsoa perääsi ja minä käyn jossain välissä vilkaisemassa. Hymyilin Annelle nätisti, mutta portaisiin päästyämme irvistin Fiialle. Hän katsoi minuun ilkikurisesti ja käski mennä harjaamaan.
Katselin lumoutuneena Alinan ja Pellan yhteistyötä. Muutkin katsomossa istuvat huokaisivat kun Pella nosti laukan Alinan pienimmästä käskystä. Fiia oli kuulemani mukaan ratsastanut Pellalla jo kevyesti ennen kuin tulin ja nyt oli siis Alinan vuoro. Ja sitten minun. Kiinnitin ruskeat luonnokiharat hiukseni niskaan sotkuiselle sykerölle ja vedin vanhan kypäräni päähän. Äitini oli aina ollut tarkka siitä, että käytin turvaliiviä, vaikka ratsastaisinkin vain hetken erittäin kevyesti. Niinpä vedin ruskean palaliivin sinisen collegepaidan päälle. Jalassa minulla oli ikivanhat harmaat ratsastus housut sekä uudet kengät ja puolichapsit. Vanhempani olivat halunneet ne välttämättä minulle ostaa, vaikka rahaa olikin hieman tiukassa. Niinpä Alinan ollessa valmis työnsin uutuuttaan kiiltävän jodphurin jalustimeen ja ponnistin. Mumisin ärtyneesti. Oli noloa etten päässyt näin pienen ponin selkään, näin monen läsnäolijan katsellessa minun epätoivoisia satulaan kiipeämis yrityksiä. Ähkin ja puhkin ja lopulta, pienen ikuisuuden kuluttua, olin selässä. Kuten olin arvellut, jalustimia piti pidentää muutamalla reiällä. Kun katsoin peiliin, tilanne ei ollutkaan aivan kauhistuttava. Painoin pohkeeni Pellan kylkiin kevyesti Alinan kävellessä vieressäni opastaen minua hiljaa. Fiiakaan ei malttanut jäädä katsomoon, joten pian minulla oli kaksi henkilökohtaista opettajaa. Vähitellen mieleeni alkoi palautua aikaisemmin oppimani asiat ja pystyin jo hieman rentoutumaan. Hengitin syvään ja painoin hartiat taakse. Työnsin kantapäitä alemmas ja syvensin istuntaani, nostin nyrkit pystyyn vierekkäin ja huomasin olevani jo täysin rentoutunut. Anne oli huomaamattani tullut maneesiin ja katseli minua tarkkaavaisena. Hän hymyili rohkaisevasti ja ihmettelin nyt kuinka olin saattanut lopettaa ratsastuksen. Kunnianhimoinen puoleni tuli esille kun mietin kuinka paljon taitavampi olisin voinut olla jos en olisi pitänyt vuoden taukoa. Hermostuin taas kun Kat ja hänen poikaystävänsä, muistini mukaisesti joku Tappi tai sellainen, ja tämän kaveri Kristian astuivat maneesiin. Minun oli vaikea keskittyä näin monen tarkkailevan silmän alla. Ja se Kristian, sekin oli aika hyvännäköinen. Olisi hirveää jos nolaisin itseni nyt. Juuri silloin kuului paukahdus ja Pella hätkähti ja otti pienen, maailman pehmeimmän raviaskeleen. Hetkessä olin maassa. Manasin herpaantuneen keskittymiseni ja yritin nousta. Katsomosta kuului hyväntahtoisia naurun pyrskähdyksiä. -Sattuiko, joku kysyi. -Eiei, kiekaisin ärsyyntyneesti ja nousin istumaan. Syljin purua pois suustani. Ei voinut olla totta. Taisin olla huonompi kuin olin pahimmissa painajaisissa kuvitella. Kuinka olin voinut sallia itseltäni näinkään pientä ihastumista, jos se kerran aiheutti tälläistä? Katsoin varovasti katsomoon ja minun oli aivan pakko ruveta nauramaan muiden mukana. Hekotin suureen ääneen ja hetkessä kaikki olivat ympärilläni auttamassa minua pystyyn. Tartuin jonkun käsiin ja vedin itseni pystyyn. Kohtasin Kristianin vinon hymyn ja nauruni koveni entisestään. Pudistelin puruja pois vaatteistani nauraen. Viimein kaikki olivat rauhoittuneet ja Anne punttasi minut takaisin satulaan. Tappi ja Kat lähtivät omille teilleen mut Kristian jäi katsomaan ratsastustani. Se varmaan oikein odotti että putoaisin uudelleen.
Kävelin paikat kipeinä ulos vessasta jossa olin vaihtanut päälleni hikisen collegepaidan tilalle hupparin ja tuulitakin. Jalassa oli nyt verkkarit sekä punaiset villasukat ja tennarit. Ratsastus oli jatkunut onnistuneemmissä merkeissä putoamisen jälkeen. Astuin oleskelutilaan ja kohtasin monet nauravat silmät ja kuulin monen hykertelevän tempaukselleni. Rentona tuolissa istuva Kat oli varmasti väritellyt tarinaa ja muokannut sitä hauskemmaksi. -Mitäs kakkua aiot huomenna tuoda? Kat kysyi minulta. Katsoin hämmästyneenä muihin ja hetken kuluttua oivalsin. -Olin ajatellut suklaakakkua, totesin rauhallisesti. -Kelpaako? Sain paljon myöntyviä vastauksia ja ilon hihkaisuja. Minulla olikin sitten ilmeisesti työntäyteinen ilta edessä. Haukkasin ison palan jo kylmää pitsaani ja pureksin ahneesti. Olihan minun pakko saada energiaa jos aioin jaksaa putsata Pellan varusteita ja tehdä kakkua.
Keikki 2 HM
|
|
|
Post by Fiia on Mar 28, 2009 21:01:57 GMT 2
28.03.09 Ilta täynnä tähtiä
Oleskeluhuone oli täynnä kuhinaa. Seppeleen uudeksi omistajaksi kruunattu Josefiina hymyili kuin Naantalin aurinko, kohotteli appelsiinimehulasiaan onnitteluntoivottajille ja ilmoitti pelästyneille hoitajatytöille, että toiminta jatkuisi suurin piirtein samanlaisena. Sohvalla istui hiukan haikean näköinen Anne. Tietenkin oli kova pala luopua tallista edes osittain, mutta nainen jätti sentään neljä hevosta itselleen. Ja tietenkin häntä odotti onni Kristerin kanssa kaupungissa. - Onnea Josefiina! huikkaisin minäkin ääni intoa kuplivana ja istahdin vapaalle penkille. Lähistöllä istuva Pipsa oli vielä jokunen päivä sitten näyttänyt apealta Bertin myynnin takia, mutta nyt hänkin oli saanut vähän uutta vaihdetta päälle. Paikalla näytti olevan lähes kaikki muut tallikävijät Elli, Artsi, Jaakko ja Katin käsipuolessa nököttävä Tappi mukaan lukien, mutta Wearia ei näkynyt. - Missä Wear? kysyin ihmeissäni vieressäni istuvalta Jennalta. Tyttö hymyili pirteästi ja työnsi käteeni muovimukin, joka sisälsi punertavaa mehua. - Aitassa, hän kertoi ja jatkoi sitten juttua Sannin kanssa. Minä hörppäsin mehuni ja lähdin sitten vauhdilla aitalle. Halusin kuollakseni tietää, mitä tuota vakiotallityttöä vaivasi, kun hän ei ollut mukana juhlinnassa.
Avasin aitan oven varovasti ja kurkkasin sisään. Pella hörähti lämpimästi tunnistettuaan minut, ja Taigan karsinan ovi oli auki. Hiivin ovelle ja kurkkasin sisään. Wear istui heinäkasassa karsinan nurkassa, makuullaan olevan ponitamman pää sylissään. - Itketkö sä? kysyin hämmästyneenä. Välittömästi sen sanottuani puraisin kieltäni ja toruin itseäni armottomasta tahdittomuudesta. Mutta ei, tyttö kääntyi ja hänellä oli vielä kirkkaampi hymy kuin Josefiinalla. - Tää on nyt mun! hän huudahti suhteellisen hiljaa, että levollisen makaava tamma ei häiriintyisi. Se oli pahemmanlaatuinen yllätys. Jos Taiga ei olisi ollut siinä, olisin heti sännännyt halaamaan Wearia ja onnittelut. Pieni kateudenpisto tuntui jossain munuaisten yläpuolella, Wear oli saanut Taigansa ja Jose kokonaisen tallin, mutta peitin sen tunteen vauhdikkaasti ja hiippailin onnittelemaan tyttöä. - Sä kyllä todella, todella ansaitset sen, huokaisin iloisena. Tyttö nyökkäsi. Tämä oli varmasti hänelle onnen päivä, jollaista ei toista tulisi. Ei ehkä ikinä. - Nyt ymmärrän mikset ollut juhlissa, naurahdin ja silitin nukkuvan ponin kaulaa. Se aukaisi silmänsä tuntiessaan erilämpöisen käden karvallaan, mutta jatkoi sitten torkkujaan. - En mä muutenkaan ole mikään bilehile, Wear sanoi hellyyttä tihkuvalla äänellä, katse tammassa, joka oli nyt hänen omansa. - En mäkään! ilmoitin ja katsahdin tyttöön. – Mentäiskö vähän ratsastelemaan?
Varttia myöhemmin minä olin hakenut Allun juhlinnan tuoksinnasta ratsastusretkelle. Olimme harjanneet ponit ja päättäneet yhteistuumin, että menisimme pikku lenkin ilman mitään varusteita. Kypärät olivat kuitenkin päässä, kun talutimme riimupäiset ja kahdella narulla varustetut ponit tähtikirkkaaseen iltaan. Kello lähenteli varmasti jo kahdeksaa ja siten ruokinta-aikaa, mutta me halusimme olla hetken ulkona ja hengittää raikasta ilmaa ilosta paksun hapen sijaan. Perinteisesti minä menin eteen ja Alina hyppäsi taakseni. Wear kiipesi oman ratsunsa selkään pölkyn päältä, ja niin matka saattoi alkaa. Olimme sopineet, että kiertäisimme hitaasti ja poneja patistamatta oritarhat, ison tallin, maneesin ja takatarhan ja palaisimme sitten laittamaan ratsut yökuntoon. Tammat kävelivät peräkanaa mielissään pikku ulkoilusta. Meitä ei oikeastaan huvittanut jutella, tunnelma puhui puolestaan. Minä pidin yhteen solmituista riimunnaruista kiinni ja Alina oli napannut kiinni takistani, Wear heilutteli jalkojaan.
Kentän nurkalle saapuessamme ponit virkistyivät yllättäen, ja meidätkin valtasi kumma sähköisyys. Hetken mielijohteesta annoimme tammojen siirtyä laukkaan pehmeässä lumessa. Taiga ampaisi matkaan, mutta vauhti tasoittui pian reippaaksi harjoituslaukaksi, ja Pella kulki perässä iloisesti pärskien. Matka olisi voinut jatkua ikuisuuden. Katsomattakin tiesin, että Alina hymyili, ja Wearista ilo tunki ulos joka solusta. - Tää on meidän ilta, Wear huokaisi saavutettuamme metsänreunan ja hiljennettyämme käyntiin. - Siun ilta. Taigan ilta, Alina korjasi. Minä käännyin katsomaan tyttöä hymy suupielessäni. - Nauti nyt itsekkäästi, senkin wee. Meidän ilta voi olla joskus myöhemmin.
|
|
|
Post by Alina on Mar 31, 2009 19:29:42 GMT 2
Maaliskuun viimeinen
Huutoa, vihaa, kiljumista, riehumista, riitelyä .. maaliskuu oli mennyt lähinnä pelkästään asioiden selvittelyyn. En ollut ehtinyt kertaakaan Pellan luo Seppeleeseen ja kaikenlaista oli ehtinyt jo tapahtumaan - Josefiina oli ottanut paikkansa tallin "pääjehuna" ja Anne keskittyi nyt opintoihinsa, ennen kaikkea elämäänsä sekä tietenkin Artsilan ylläpitoon: olihan jonkun pidettävä tallin asioista huolta, kun pojat pörräsivät hevostensa kanssa. Punaisen skootterini kyljet olivat sentin paksuisen savikerroksen peittämät, ja sen renkaiden nastat purivat tietä jonka päältä lumet olivat jo sulaneet.
Kurvasin tallipihaan ja haparoin hetken kahden välillä - menisinkö muiden tyttöjen riepoteltavaksi talliin vai suoraan Pellaa rapsuttelemaan? Päädyin ensimmäiseksi mainittuun, ja tapani mukaan lukittuani skootterin lähdin reippaasti kävelemään kohti tallia. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalta ja vesipisarat tippuivat räystäältä - kevät oli ihan selvästi tulossa. Nykäisin jo tutuksi tulleen oven auki enkä onnekseni häirinnyt ketään sen ihmeellisemmin, kuin että keräsin ehkä sekunnin ajan katseita ovelle päin. Pian tallikäytävän elämä jatkui normaalisti: jatkokurssilaisten leyhyttely kuinka he saivat tänään vuorostaan ratsastaa Epulla ja alkeistuntilaisten vikinä, kuinka toinen halusi Pikun ja toinen Pampulan. - Heei, tervehdin vaihteeksi Siiriä, joka vastaanottavaisesti puski karsinan ovesta päänsä käytävään. - Poni takaisin! Nanan ärjähdys kuului karsinasta, mutta raotettuaan ovea kiskoakseen raudikon takaisin karsinaansa hän havahtui. - Ai hei, jokin hymyä tavoitteleva virnistys kohosi tytön kasvoille ja harjaushetki jatkui, kuten hetki aikaisemmin. - Sua ei taas vaihteeksi ole näkynyt, Nana sitten huokaisi, ehkä hiukan kysyvään sävyyn muttei kehdannut sitten edes katsahtaa minuun. - Mm.. mumisin vastaukseksi, kohottaen hiukan kulmiani. Pyöritin Siirin muhkean, hopeansävyisen otsaharjan sormeni ympärille ja tein siitä kapean haituvan myötäilemään ponin päätä, jottei se roikkuisi tamman silmillä. - Hei tuutko sitten hakemaan mut ylhäältä, kun oot harjannut Sirpakan loppuun? Mulla ois vähän asiaa ja kun en Fiiakaan oo vielä tavoittanut, kysyin katkaisten kiusallisen hiljaisuuden. Myöntävän vastauksen brunetelta tivattuani marssin yläkertaan, kuten olin jo maininnut.
Vierailtuani ruuhkaisessa oleskelutilassa onnittelemassa Wearia, Nana kiskoi minua jo käytävään. Pysähdyimme jo portaat alas tultuamme. - Niin mitä sun asiasi koski? tyttö töksähtävästi kysyi ja herkkänä persoonana loukkaannuin. - Öh, inahdin vastausta miettiessäni - tämä oli yksi niistä harvoista tilanteista, joissa en tiennyt mitä sanoa. - No, en mä usko että sua kiinnostaa, hymähdin ja painoin kasvoni alas, väistäen Nanan rehellisen katseen. - Mikä ihme sua vaivaa? - EN MÄ TIEDÄ! kiljuin holtittomasti ja istahdin alimmaiselle portaalle. - Mä en tiedä mistään mitään, kaikki on ihan sekaisin, en vaan tiedä, en tiedä, en tiedä, en tiedä, sekavana itkin. Painoin pään polviini ja lämpimän käden selälläni tuntiessa nousin salamana ylös, lähtien sitten harppomaan kohti aittaa. Jos kukaan ei halunnut kuunnella, niin ei sitten. Pella kuuntelisi aivan varmasti!
- Hei kulta, hymyilin punaisine kasvoineni. Sen jälkeen oli aivan hiljaista. Kyykistyin hiirakon ponitamman eteen, enkä sanonut mitään. Tällä kertaa mikään ei rikkoisi tätä hetkeä. Olin niin onnellinen päästessäni vihdoin viimein tähän tuttuun aittakarsinaan. Pella laski päänsä syliini ja hamuili i-podini roikkuvat korvanappulat imeskeltävikseen. Paikalleen unohtuneet suitset roikkuivat karsinan ulkopuolella, sen olin pistänyt merkille ennen kuin edes astuin ovesta sisään. - Olisiko vihdoin meidän oman maastolenkin aika? kysyin rapsutellessani tamman harmaata päätä. Nappasin ruskeat suitset käteeni koukusta, johon ne oltiin ripustettu ja lämmitin kuolaimet käteni lämpöisiksi. Nopeasti suitsin hoitoponini epävarmana siitä, menisikö se enää tänään. Nyt olisi tämän kuun ensimmäinen ja viimeinen hetkeni Pellan kanssa.
Oli vielä valoisaa, kun Seppele loittoni taakanamme. Olin satavarma siitä, että farkkuni olisivat tämän reissun jälkeen päällystetyt Pellan karvoilla. Kannustin tamman reippaampaan käyntiin, kohta raviin. Maisemat vilisivät ohitsemme ja annoin tuulen riepotella löysille saparoille laittamiani hiuksia. Kantapääni roikkuivat alhaalla ja annoin Pellalle yhä enemmän ohjaa, kun laukkasuora jo viivana häämötti edessämme. Viisaana ponina Pella aivan selvästi aisti tuntemukseni "kohta laukataan" ja saatoin takamukseni alla tuntea, kuinka sen veri ja adrenaliini kiersivät yhä kiihkeämmin. Puristin ohjat käsiini, pohkeeni karvaisen tynnyrin kylkiin ja sitten mentiin!
Myöhemmin illalla selvitimme Nanan kanssa asiat ja kaikki oli ainakin toistaiseksi hyvin. : )
Joo, yhtäkkiä tajusin etten kertaakaan ole hoitanut Pellaa tässä kuussa - kohta mä varmaan menetän hoitajapaikkani. Huhtikuussa lupaan tsempata, toivon että kesä tulee nopeasti niin pääsen taas uusiin fiiliksiin tässä virtuaaliharrastuksessa.
Alina 27HM
|
|
|
Post by Keikki on Apr 1, 2009 15:25:45 GMT 2
1.4. Aprillia kerrakseen.
Astuin tallin ja vedin syvään henkeä. Päivän aikana olin saanut tarpeekseni aprillista, ja olinkin nyt tyytyväinen päästessäni tallille pakoon ''hullua'' perhettäni sekä luokkaani. Kiiruhdin Pellan karsinalle ja rapsutin kaunista ponia hellästi korvan takaa. En ollut ollut tallilla vähään aikaan, siitä huolimatta en ollut missään vaiheessa huolissani. Tiesin että Pella oli parhaassa mahdollisessa hoidossa, nytkin se näytti hyvin hoidetulta ja tyytyväiseltä. Silittelin Pellan kaulaa hiljakseen ja tamma pureksi äänekkäästi heiniään. Kun astuin ulos karsinasta olin lähes törmätä mietteliään näköiseen Josefiinaan. Olin kuullut huhuja että tämä oli Seppeleen uusi omistaja, ja varmistettuani asian onnittelin Jossua iloisesti. Rupateltuani hetken kiireinen Jossu aikoi jo lähteä, mutta pysäytin hänet vielä kerran kysyäkseni mitä voisin tehdä. En ollut nähnyt Fiiaa enkä Alinaa joten Jossu olisikin varmaan seuraavaksi paras vaihtoehto. Tallin omistaja käski minun tehdä niitä asioita mitkä näyttivät tarvitsevan tekijää, Pella oli puhdas joten hartioilleni jäi kai karsinan sekä varusteiden puhdistus ja puunaus.
Pyyhin hikeä otsaltani. Putsattuani varusteet olin ryhtynyt putsaamaan karsinaa. Päivä oli aurinkoinen ja paksu tallitakki päällä tuli väkisinkin kuuma. Työnsin parhaillani suuria kottikärryjä kohti lantalaa, ähisin ja puhisin työntäessäni. Tyhjennettyäni kottikärryt suunnistin kohti oleskelutilaa. Matkalla nappasin limsa-automaatista pullon kylmää limukkaa jota hörpin. Oleskelutilassa lojui muutamia tyttöjä jotka rupattelivat virkeästi. Lysähdin sohvalle ja kuuntelin muiden jutustelua puolellakorvalla. Kylmä limu virkisti oloani ja hetken kuluttua nousin lähteäkseni taas etsimään hommia. Koska muita hommia ei näyttänyt olevan, rupesin lakaisemaan tallin käytävää.
Kävelin hiljalleen kohti kotiani. Tallipäivä oli sujunut rattoisasti, tallimaiseen tapaan. Mitään kummempaa ei ollut tapahtunut, ja olin saanut aikaan suhteellisen paljon. Pellalla ainakin oli nyt puhdas karsina ja varusteet, ja tallin käytävä oli toistaiseksi siisti. Virnistin itsekseni, salaa toivoin että seuraavalla kerralla tapahtuisi jotain jännempää.
Anteeksi, tuli hieman lyhyt. Ei vaan oikein löytynyt tänään mitään inspiraatiota. Koitan lähiaikoina keksiä jotain!
Keikki 3 HM
|
|