|
Post by Fiia on Nov 9, 2008 12:04:07 GMT 2
09.11.2008 Koirakaaos Uusi pyöräni oli kirkkaanvihreä käytetty jopo, jossa oli kolme vaihdetta ja jalkajarrut, jotka kirskuivat pahaenteisesti ja saattoivat silloin tällöin jumittua. Mutta sillä pystyi varsin mainiosti huristamaan Seppeleeseen ja takaisin, vaikka Henrikin oli lähiaikoina ollut aika suopea minun kuskaamiseni suhteen. Tosin pyöräily oli huomattavasti parempi niin ympäristölle kuin minulle itsellenikin ja olin päättänyt, että omaa mopoa en ostaisi koskaan, autonkin vain jos joskus tulisi ihan pakko.
Juuri ennen saapumistani Seppeleeseen näin Alinan skootterin laskettelevan vierelleni. Tyttö nosti kättään ja virnisti leveästi, painaen sitten kaasua ja hurauttavan pihaan iloisen mölinän saattelemana. Pyöräilin perään, heitin arvokkaan pyöräni pusikkoon ja hölkkäsin halaamaan tyttöä, emme olleetkaan nähneet päiväkausiin. Tallipiha oli tyhjä lukuun ottamatta älytöntä mökää pitäviä Nanaa ja Josefiinaa, jotka kikattelivat ja tökkivät toistensa kylkiä. ”Hola!” vinkaisin vino hymy naamallani. Tänään pistettäisiin vähän hösseliksi, olinhan juuri viettänyt melko-hiljaisen-ja-rauhallisen halloweenin, joka oli joulun ja uuden vuoden jälkeen sentään lempijuhlani. ”Onks täällä ketään vielä?” ”Me”, Nana sanoi topakasti virnistäen, ”ja sitte te ja Anne ja Jaakko ja Pikku, Pella, Anttu, Hilla, Tiia, Jambo, Kal-” Josefiina kiskaisi Nanaa ponnarista ja kiljaisi: ”Riittää joo! Mut hei Anne lupasi jotain sellaista että te saatte ottaa Pellan ja Naa-naa Tiian käyntimaastoon, ihan vain tilusten ympäri sen suden takia, jos siivoatte minitarhan. Kun mullahan on oma koni niin mun ei tartte tehdä mitään hanttihommia ilmaisen ratsastuksen perässä”, tyttö virnisti ja vaikka tiesimme että juttu oli läppä, tajusimme myös että Jossu oli ihan oikeasti onnellinen Hillastaan. Sieti ollakin.
”Mut hei, kertokaas jotain susijuttuja”, palasin aiheeseen, kun olimme tarttuneet talikoihin – Josefiinakin – ja siivonneet jo puoli tarhaa. Sain kolme yhtä pitkää ja sekavaa vastausta, joista ei puuttunut vertahyytävän tarkkaa kuvausta. Alinalla oli ihan pelottavan omakohtaisia kokemuksia – enemmänkin kuin minun kanssani eräs ilta. Hymyilin reippaasti hölöttäville tytöille ja käännyin sitten takaisin kakkakasojen puoleen. Homma hoituikin ennätysajassa, kun meitä oli niin monta. Hälisevänä ja sekaisena laumana länttäsimme itsemme talliin, varastimme riimunnarut kuka mistäkin ja lähdimme metsästämään uljaita ratsuja. Nana lähti hevosaitauksille vähän matkan päähän, me loput taas ponien valtakuntaan. Rapaiset kaunokaiset ravasivat vastaan korvat luimussa, varsinkin vaalea Hilla oli karmivan näköinen. ”Ei voi olla totta”, Jossu voihkaisi ja pyyhkäisi hiukset pois kasvoillaan. Kädestä jäi haalea likaviiru otsaan. Tammat tulivat tyytyväisinä sisälle peräkanaa, Nana olikin saanut jo Tiian karsinaan ja oli aloittelemassa rivakkaa harjausta. Josefiina johdatti pärskivän kimonsa sen omaan karsinaan ja me ryhdyimme Alinan kanssa toimeen saadaksemme Pellan puhtaaksi ja hienoksi.
Puolta tuntia myöhemmin Josefiina istui hiljaa aloillaan sähäkän tammansa paljaassa selässä, Nana yritti Jaakon avulla päästä Tiian kyytiin ja minä kiskoin Alinaa taakseni Pellan harmaalle selälle. ”Tää on vika kerta ennen joulua”, lupasin hyppivälle ponille ja nykäisin sitten tytön vauhdikkaasti mahalleen russin päälle. Alina kampesi sadatellen pystyyn, mutta lopulta olimme kaikki valmiita ja saatoimme lähteä reissuun. Annen käskystä pysyimme tiukasti poissa metsästä. Hilla nakkeli niskojaan ja inisi etunenässä, Jossun jutellessa niitä näitä. Nana venytteli ja ojenteli jäseniään Tiian kapoisten selkälihasten yllä, me Allun kanssa keskityimme kyydissä pysymiseen Pellan marssiessa rivakasti kirjavan tamman perässä. Olimme kyllä harrastaneet tätä kaksi päällä menoa jo useamman kerran tänä syksynä, mutta ei kai siihen tottunut koskaan.
Yllytyshullu Nanna sai kuitenkin pian päähänsä, että halusi kokeilla ravia. Josefiina päästi Hillan hitaaseen tölttiin, Nana potki tamman raviin ja Pella lähti tikuttamaan perässä. Kaikki sujui suhteellisen kivuttomasti, mutta sitten hiirakon russin jalkoihin säntäsi läiskikäs koira, joka laukaisi tilanteen. Alina valui alas ja veti minut mukanaan, Pella lähti täyttä laukkaa eteenpäin ja otti mukaansa Tiian, jonka ratsastaja paukahti pian tantereeseen. Herkkä issikka istahti melkein takajalkojensa päälle ja lähti sitten niin kovaa laukkaa kuin koivistaan pääsi, Josefiinan tipahtaessa lähestulkoon Nanan jalkoihin. ”Ounou”, Alina sanoi epävarmasti, Nana nauroi ja itki yhtä aikaa täyttä kurkkua, mutta Jossu kiroili ja kiroili ja säntäsi sitten hevosten perään. Ilmeisesti Hilla oli säikähtäessään ihan out of her mind vai miten sitä pitäisi sanoa. Käännyin Nanan puoleen, joka kampesi itseään pystyyn. ”Varpaaseen sattuu”, tyttö mutisi vihaisesti mutta jatkoi sitten taas nauruaan. Tilannehan oli koominen, mutta me kaikki kolme lähdimme Josefiinan perään etsimään hevosia.
Pella ja Hilla olivat pöllämystyneen Carkin hyvässä huomassa. Hän roikkui kiskovan Hillan kuolaimessa ja piti samalla Pellan ohjista kiinni. Kirjava Tiia näytti syövän hiukan kauempana. Nana lähti pyydystämään sitä ja me muut aloimme kiitellä Carkkia. ”Oikeesti, hyvä että satuit siihen”, Josefiina huokaisi kiitollisena ja alkoi rauhoitella tammaansa, joka pyöri ympyrää etujalkojensa ympäri, pää taivaissa ja silmät vilkkuen. Mutta niin vain tyttö sai heppasensa nuokkumaan korvat lurpallaan alta aikayksikön! Carkki otti kiitokset vastaan melkoisen hämillään ja alkoi kysellä, mitä ihmettä oli tapahtunut. ”Yks piski säntäs näitten jalkoihin”, paikalle saapunut Nana sanoi mustanpuhuvana ja linkutti kävellessään lähemmäs, halutonta Tiiaa perässään kiskoen. ”Mut nyt mennään hoitamaan nämä ipanat kuntoon”, Alina päätti ja komensi Pellan liikkeelle. ”En mä voi kun mulla on varvas murtunut”, Nana valitti, mutta tuli kuin tulikin perässämme, mutta jäi sitten isoon talliin, kun me muut jatkoimme matkaa aittaan, jossa asusti nyt ponikolmikko Hilla, Pella ja Taiga.
Ja sellainen oli meidän hullu päivämme, josta ei puuttunut kipeitä varpaita, ilkeitä koiria, hermoheikkoja hevosia ja uskomattomia sankarittaria!
Fiia 27 HM
|
|
|
Post by Alina on Nov 11, 2008 19:27:14 GMT 2
FIIAN RATSASTUSKURSSI 21-13.11.08Perjantain tuntiSaavuimme yksi toisemme perään maneesiin, jossa Fiia jo odotteli. Pella oli tänään hieman laiskemmalla tuulella, enkä odotellut itseltäni muuta kuin parasta. - Moikkamoi! Aloitetaan nyt ihan koulutunnilla tämä kurssi. Saatan olla aika tiukka ope nyt, mutta haluan tosissaan nähdä yrittämistä ja tuloksia. Älkää siis pahastuko, olkaa hyvät, Fiia kertoi kun olimme nousseet kaikki selkään. - Käyntiä, vasen kierros, pitkät ohjat, Shinqua pidemmät jalustimet, samoin Alina, nyt on ihan todellista koulua eikä mitään puomien yli koikkelehtimista, hän jatkaa, ennen kuin ehdin tekemään mitään. Pidennän jalustimet muutamalla reiällä, pudotan ne jaloistani ja ohjaan Pellan kevyesti Bladen perään uralle. - Saat säkin yrittää parhaas, eikö juu? huokaisen Pellan korvaan ja otan sitten ryhdin. - Okei, suunnanmuutos ja sitten alkakaa keräilemään pikkuhiljaa ohjia. Samalla hiukan pohkeilla eteen, niin se rento vauhti ei hidastu pikku kipitykseen. Bert enemmän eteen, Dreamer hellempi tuntuma, Josefiina kanna kädet. En tiedä oikein mitään issikoista, mutta olisi kiva jos se ravaisi eikä tölttäisi tän tunnin ajan. Maastossa sitten ihan yksi hailee, Fiia rauhallisesti jakoi ohjeita mikkiinsä, joten pujotin jalustimet takaisin jalkoihini ja keräsin ohjat tuntumalle. Pyysin Pellaa reippaampaan käyntiin, enkä ollut ikinä tavannut samanlaista päivää, kuin tänään - tamma pyristeli sitkeästi pohkeitani vastaan, kunnes varovasti napautin sitä raipalla. Toivoin kovasti, ettei lopputunnista esiintyisi samanlaista käytöstä, olihan Pella kuitenkin kokonaisuudessaan niin reipas ja tottelevainen pallura. - Sitten raviinsiirtyminen. Nyt ei mitään pohkeilla paukutusta ja raipalla hakkaamista, vaan valmistelette kunnolla: puolipidäte, jotta ne keskittyvät ja kokoavat takaosan hetkeksi alleen, sitten pohjemerkki ja ohjalla tilaa edetä. Näin tulee tasapainoinen ja hyvä siirtyminen. Se vaatii vähän harjoittelua, jotta tietää miltä sen tulis tuntua. Kokeilkaa. Ja kun on hyvä ravi, niin voltteja ja taivutuksia. Shinqua käsi ihan hiljaa, jos se hiukan vähentäisi Humun pään viskomista. Ja vaikka sillä on tylsä ravi, niin yritä pitää jalat aloillaan ja varpaat menosuuntaan, niin et töki sitä varpailla vahingossa. Dreamer jarruta, Blade juoksee alta karkuun eikä varmana kuuntele laukassa pätkän vertaa. Käyntiin, rauhoita ja uusi ravi. Kiitä! Bert kulkee hyvää ravia nyt, Pipsa, joten voit alkaa taivuttelemaan sitä. Kulma kyynärpäissä, äläkä levitä ulkokättä sivuun. Sit Hilla… se voisi olla vähän rauhallisemmassa ravissa. Kevyt käsi ja jalka! Anna pikkuisen ohjaa, siis anna ohjaa, äläkä työnnä kättä eteen. Vielä Pella, joka voisi mennä tuplasti lujempaa. Alina kuule, pohkeita! Se ei koskaan suostu taipumaan ja työskentelemään jos se nyt saa ravata kuin etana tervassa. Oikein! maneesin keskellä seisova tyttö kehui ja taputti muutaman kerran kätensä yhteen. Myötäsin kevyesti sisäohjasta, mutta pidin silti pohkeeni kiinni jotta hiirakko allani pysyisi määräämässäni tempossa. - Sitten takas käyntiin, etsikää hyvä vireä tempo ja sitten valmistelkaa laukannosto. Nostakaa suoralta uralta ja jääkää sitten kahdelle pääty-ympyrälle. Tänne päähän Pella, Humu ja Bert, toiseen Hilla ja Blade. Alina, älä anna Pellan kiihdyttää kiitoraviin, vaan reilu jarrutus, myötäys, puolipidäte ja uusi yritys, nooin, Fiia neuvoi kun Pella innostui. Hillitysti annoin laukka-avut ja sitten pyörivä, raviponin laukka keinutti minua pitkin ympyrää. - Sitten takas käyntiin. Rauhoitelkaa reippaita ja kiittäkää laiskoja, jos ne on nyt vähän aktiivisempia. Sisäkäsi saa elää mutta ulkokäsi ei saa tehdä mielellään mitään ylimäärästä – Pipsaa… Niin ja nyt sitten pohkeenväistöä niin, että siinä ympyrällä takajalkoja työnnetään ulospäin. Pitäkää hevoset suurin piirtein suorassa. Shinqua, panosta nyt siihen käden rauhallisuuteen. Jos hevonen on hermoheikko, sun pitää olla viilipytty. Sama Josefiina, vaikka Hilla näyttääkin nyt ihan kivalta. Enemmän ja lyhyempiä puolipidätteitä, Dreamer! Alinalla reilumpi väistö. Pidätä vähän ulko-ohjasta, tönäse sisältä.. hyvä, Fiia ohjeisti ja tein työtä käskettyä. Pella meni huomattavasti reippaammin ja innokkaammin, kun olin jo alkutunnista näyttänyt sille kaapin paikan. - Sitten suoristus, taputukset ja hetkeksi pitkät ohjat. Aletaan tekee siirtymisiä niin, että tulee viisi laukkaa, käyntiä kahden kirjaimen väli, viisi laukkaa, käyntiä ja niin poispäin. Pyrkikää jättämään kaikki ravi pois. Pitäkää hyvät etäisyydet kontrolloimalla käyntiä ja laukkaa, yhtään volttia ei saa kääntää! Menoksi sitten, kuuluu Fiian komennus, kun kaikkien suoritukset ovat osuneet nappiin. - Pellalla uusi laukkannosto, hyvä, nyt taputa sitä sisäkädellä, sitten ryhdistäydy ja aloita työskentely, Fiia jatkoi, kun Pella koitti varastaa itsensä kiitoravin kautta laukkaan. - Nyt näyttää tosi hyvältä, kaikki! Antakaa niiden laukata vähän vapaammin yksi kierros, sitte ravi, muutama taivutus ja loppukävelyt. - Tänään meni tosi hyvin. Muistakaa huomenna mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Hoitakaa ratsut kunnolla, ne on sen ansainneet! Fiia kehui kaikkia yhteisesti. ---------------------------------- Vielä illalla..- Voi että sä olit hieno! halasin Pellan kaulaa, kun olin taluttanut sen tunnin jälkeen aittaan, omaan karsinaansa. Purin tamman varusteista ja harjasin sen karvan suoraksi, ennen kuin heitin sille loimen selkään - olihan pulla hieman hionnut. - Olihan alkutunti vähän tahmea, mutta oothan sä ansainnut vielä pienen kävelylenkin, hymyilin iltaruokiaan odottelevalle Pellalle. - Sastu hei, heitätkös Pellalle heinät ja mössöt? Me käydään vielä vähän kävelemässä, että saadaa neiti vielä vähän tasaisemmaksi! huikkasin, ennen kuin katosin tallin pihasta. Heijastimia olin laittanut hurjan määrän poniin ja itseeni, halusinhan välttyä 'turhilta' onnettomuuksilta. Kävelimme sänkipellon ympäri, sitten lähdimme kulkemaan tien laitaa ja kohta olimme jo takaisin tallilla. - Ethän sä paljon vaadi, mutta oot silti kultaakin kalliimpaa mulle, huokaisin, ennen kuin jätin heiniään mussuttavan ponin oman onnensa nojaan ja lukitsin puolioven. Lauantai-aamupäivä- Turvallisuus on tärkeintä, joten pitäkää pitkät välimatkat, älkää päästäkö hevosia koskaan täyteen vauhtiin älkääkä koskaan päästäkö niitä ohittelemaan, tai tulee ruumiita. Jos joku ei saa koniaan millään pysymään aisoissa, lähtee kotiin heti paikalla. Mun jälkeen tulee Carkki ja Leevi, sitten Sastu ja Anttu, Pipsa ja Bert, Shinqua ja Humu, Dreami ja Blade, Alina ja Pella ja vikana Hilla ja Jossu. Tää ei ehkä ole se paras järjestys joten vaihdetaan, jos ei onnistu, Fiia aloitti pätevästi kun kaikki olimme nousseet selkään. Pella hieman steppaili rivissä edestakaisin, ehkä se aisti päämääräksemme maastoesteet. Rapsuttelin ja tein kevyesti puolipidätteitä kun samalla koitin kuunnella Fiian ohjeita. - Mars matkaan! hän vihdoin huudahti lähtien sitten johdattamaan meitä jaetussa järjestyksessä metsään. Pian käännyimme kapealle kinttupolulle, joka mielestäni lopulta päättyisi maastoesteille. Höpötin takanani hipsiville Hillalle ja Jossulle venytellessäni jalkojani. Olihan niidenkin hieman verryttävä ennen kuin päästiin varsinaisiin hyppyhommiin. Kohta jonon alkupää lähti raviin ja pujotin jalustimet nopeasti takaisin jalkoihini. Otin ohjastuntuman, painoin pohkeeni kevyesti Pellan kylkiin ja siinä sitä sitten oltiin, kun Pella kiihdytteli Bladen perässä. Eikä aikaakaan, kun Fiia nosti kätensä pysähdyksen merkiksi. - Kuulkaas, tiedän että ne ovat innoissaan, mutta olisi tosi hyvä, jos eivät painaltaisi ihan kaula ojossa. Maastossa saa käyttää vähän kovempiakin otteita, jos ne eivät muuten kuuntele. Mutta mahdollisimman paljon puolipidätteitä ja heti käsi aloilleen, kun ne vastaavat. Ja nyt sitten tehdään niin että muut menee ihan tien laitaan ja Sastu ratsastaa Antun vikaksi. Ihan senkin viihtyvyyden vuoksi! Nyt mennään käyntiä loppumatka esteille asti, Fiian kantava ääni ulottui hännille asti ja pyrin parhaani mukaan pitelemään tavallista innostuneempaa Pella lapasissani. - Rauhoitu nyt, ärähdin laidasta laitaan hyppelevälle tammalle ja löin Josefiinalle pinnistetyn hymyn. Jatkoimme onneksi matkaa, ennen kuin menetin gotlantilaisen kokonaan hallinnasta. Nopeasti saavuimme maastoesteille. - Nyt jokainen hyppää nämä seuraavat viisi estettä tuonne mutkaan saakka. Pitäkää tasainen tuntuma ja pohkeet tosi lähellä, niin vältetään kieltoja. Saa myödätä ihan reilusti mutta laukkaa pitää ottaa myös takaisin. Etteköhän te pärjää. Hypätkää esteet ja ratsastakaa ravia takaisin niiden viertä, koko letkan seisahduttua Fiia taas aloitti. Leevi lähti ensimmäisenä perässään sitten Bert, Humu, Blade. Sitten olikin jo meidän vuoromme. Pella loikki kengurun lailla jokaisen esteen ylitse jättäen minut jälkeensä, mutta ei kuitenkaan kieltänyt kertaakaan toilailujeni vuoksi. - Alinan pitää ottaa varmempi esteistunta ja vauhtia pois. Käytä pohkeita aika tunnustellen, ja myötäys tulee pidätteen jälkeen. Saimme kaikki vielä yhden yrityksen, ennen matkan jatkumista. Kallen vetämänä ajauduimme tukeille, ja sarjan päätti vesieste. - No niin, tyttäret. Pohkeilla lujaa eteen, ette anna niitten lähteä kiertämään, tai te törmäätte toisiinne. Heti kun liikkuvat niin suuri kiitos ja sitten taas eteen. Sekin on nähty että marraskuussa eräs poni kävi selälleen veteen kun sitä ketutti komentaminen. Voitte tulla. Kertaakaan Pella ei epäröinyt, aivan kuin se olisi Hillan kanssa laskenyt yhteen ääneen "än, yy, tee, ja nyt!" kun ne samaan tahtiin loikkasivat lammikon yli. Lauantai-iltaSunnuntain tuntiAlina 19 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 20, 2008 19:13:31 GMT 2
Vanhoja tuntimaksuja Nousin Pellan selkään pienellä ponnistuksella ja aloin lyhentämään jalustimia, Abbyn ohjeen mukaan kaksi reikää normaalia lyhyemmiksi. Aloitimme ihan normaalilla käynnillä opettajan sanellessa ohjeita – ulko-ohja tiukemmalle, poni pyöreämmäksi.. Tein työtä käskettyä ja pikkuhiljaa russi alkoikin kuuntelemaan. Seuraava tehtävä oli ilman jalustimia meneminen, joka oli Pellan kanssa uskomattoman helppoa, tammalla kun on niin ihana ravi. Kevennyskin sujui ja Abbykin kehui meitä. Hiirakko pärski ylpeänä, mutta oli taas hiukan liian pitkä, ja saimme jälleen kommenttia ja ratsun pyöreämmäksi ratsastamisesta. Pääty-ympyröillä tuli laukannostot. Pellaa piti hoputtaa aluksi raipalla, mutta sitten se lähti ja alkoi rullata eteenpäin. Mutta seuraava tehtävä, vastalaukka, oli meille aika hankala. Yhden uusintayrityksen jälkeen sekin alkoi tuntua jo hyvältä. Rapsutin tammaa tyytyväisenä. Lämmittelyesteenä oli viuhka, joka oli meille ihan uusi este, mutta pienellä kannustuksella se meni hyvin yli. Kehuin Pellaa paljon ja aloin sitten miettimään Abbyn kinkkistä rataa… Fiia 28 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 21, 2008 19:17:02 GMT 2
21.11.2008 Tappelu Se oli kaikille muille kuin minulle tyypillinen perjantai-ilta kaupungilla. Lähestulkoon koko luokka oli paikalla ja muutama muukin, pääasiassa niitä tuttuja yläastelaisia. Koko parikymmenpäinen teinilauma mekasti keskellä tyhjää toria, yhdellä taisi minun lisäkseni olla takki päällä eikä kellään ollut pipoa, vaikka vettä tuli koko ajan tasaisena vanana ja lämpöä oli ehkä kaksi astetta. Muutama yhdeksäsluokkalainen tyttö poltti, minun luokkalaiseni mässäsivät karkkia, pojat kittasivat ”naapurin äijältä pöllittyä” viinaa ja kiskoivat vuoron perään kainaloihinsa tyttöjä, joilla oli tummat rajaukset ja navan paljaaksi jättävä paita. Olin tullut paikalle oikeastaan vaan tehdäkseni ”jotain sosiaalista toimintaa muiden ikäisteni seurassa”, kuten äitini asian ilmoitti, ”enkä vain luuhaisi siellä tallilla”. Tästä oli kyllä sosiaalinen sivistävä toiminta kaukana, mietin kulmat kurtussa, ja ajattelin kaiholla ystäviäni tallilla. Suurinpiirtein raittiita ja viattomia tyttöjä, joilla oli oljenvaaleat letit ja marmorinen iho rusottavine poskineen.
Anninalla oli pikkuveli mukanaan. Se oli ehkä kahdeksan vuotta, kiharapäinen, hiljainen poika, joka tuijotti silmät suurina Vallua, jota enää vain Eeliksen paljaat kädet pitelivät pystyssä. Ensimmäiseksi mainittu oli se pahin rellestäjä, jolla oli tosin kuuluisan huono viinapää, kuten muut pojat tapasivat sanoa. Minulla ei ollut kovin paljon kokemusta sellaisesta. Mutta tuo pikkuinen Anninan sukulainen oli niin valtavan suloinen, niin väärässä paikassa, että minua alkoi surettaa. Huudon tauottua hetkeksi sanoin niin selkeästi kuin pystyin: ”Mä taidan lähteä kotiin.” Vallu käänsi sumeat silmänsä minuun päin ja ölisi jotain käsittämätöntä. ”Onks sulla muka kyyti jo nyt”, Eelis epäili ja laski sitten kaverinsa maahan istualleen. Ei kai jaksanut pitää enää pystyssä, pojalla kun oli painoa ihan kiitettävästi eikä Eeliksen hauikset nyt niin isot olleet. Nyökkäsin sille ja kaikille muillekin, vilkaisin vielä Anninan pikkuveljeä ja lähdin sitten bussipysäkille puolijuoksua, kädet taskuissa. En minä minnekään kotiin menisi vaan tallille, totta kai.
Päästyäni lämpimään bussiin painoin otsani lasiin, joka heijasti vain minua ja muuta bussin sisältöä. Seppeleeseen oli kaupungista jonkun matkaa eikä tämä linja menisi edes läheltä, joten minun olisi käveltävä jonkin matkaa. Se oli pieni hinta siitä, että pääsisin rakastamieni hevosten ja ystävien joukkoon. Painelin meikkejä parhaani mukaan nenäliinaan, varoen sotkemasta ripsiväriä, mutta ei se siitä sen paremmaksi suttaantunut. Muutenkin varustukseni ei ollut kovin sopiva tallille: vaaleanharmaat pillifarkut, pikkukengät ja villakangastakki, hiuksissa kilo lakkaa ja kynsissä rajumpi puna. Tosin kyllähän ne pidempiaikaiset hoitajat ilmestyivät aina silloin tällöin tallille tässä lookissa, useimmiten pieleen menneen perjantai-illan tai treffien takia. Jos kerran oppi rakastamaan hevosta, niitä rakasti aina ja tiesi, millaista lohtua ne toisivat.
Talli oli aika lailla täynnä hoitajia. Tuntilaisia ei ollut kuin muutama, kaikki suurin piirtein jatkokurssilaisia, joilta luonnistui laukka uralla muttei ympyrällä, ravi voltilla muttei taivutettuna, käynti lisättynä muttei pohkeenväistössä. Hoitajia sen sijaan oli käytävillä paljon ja remakasta naurusta päätellen hoitajienhuoneessa vielä enemmän. - Mitä kummaa, Carkki kysyi Leevin karsinalta, työntäen ruunikkoa pikkuhevosta taaksepäin. En vastannut mitään, hymyilin vain vaisusti ja lähdin kohti raollaan olevaa ovea. Äkkiä kirkkaat valot häiritsivät minua suunnattomasti ja saivat pääni vihlomaan, enkä todellakaan kaivannut enää yhtään melua ja huutoa ympärilleni. Mutta kyllä, huone oli tupaten täynnä hoitajia ja taisi siellä istuskella Jaakon pikkuvelikin, josta tytöt olivat niin höyrynneet. Lähes kaikki vakiseppeleläiset taisivat olla paikalla, ainakaan kukaan ei loistanut poissaolollaan. Alina kiskaisi minut itsensä ja Nanan väliin melko kovakouraisesti. - Miks sulla on tollaset vetimet! Nana huudahti niin lujaa, että nurkassa kirjoittava Ellikin kääntyi katsomaan. Painauduin upottavan sohvan selkänojaa vasten ja hyssyttelin tyttöjä. Nanan toisella puolella istuva Mariel vilkaisi kerran kenkiäni, hymyili ja kääntyi sitten Jaakon sukulaispojan pariin. - Mie olin kaupungilla vielä puoli tuntia sitten, kivahdin, mutta virnistin sitten pehmittääkseni terävää vaikutelmaa. – Oli pakko tulla vähän moikkailemaan Pellaa. Nana nyökytteli ymmärtäväisesti hymyillen puolella suupielellä, mutta Alina nousi ylös ja kiskoi minutkin mukanaan. - Sit on parasta kiirehtiä, se menee vartin päästä tunnille! Mene sie jo harjaamaan se niin minä käyn hakemassa satulan. Mun pitää ihan kohta lähteä, niin saat sitten auttaa sitä ratsastajaa.
Aitassa oli hiljaista, ponit pureskelivat hajamielisinä heiniensä jäänteitä ja laittoivat silloin tällöin putket kurisemaan juomalla. Vaihdoin muutaman sanan Josefiinan kanssa, joka oli juuri lähdössä treenaamaan issikkaansa ja aukaisin sitten Pellan karsinanoven. Tamma kääntyi salamana ympäri, hörähti ja tuli tökkimään taskujani. Halasin sitä lujaa ja pitkään, imin itseeni sen tuoksua ja vähät välitin siitä, että vihreä kuola valui pitkin farkkujeni etumusta ja että tamman karvat suorastaan imeytyivät takkiini. - Noni ja taas on Fiia saanut paljon aikaiseksi, Alina tunki sisälle ovesta ja laski satulan lattialle. Reippaasti tyttö tarttui harjaan ja työntyi ohitseni sukimaan hoitoponimme harmaata karvaa. - Sori, sanoin nolona ja menin Pellan toiselle puolelle, aloittaen rivakan harjausurakan. Meillä ei ollut mitenkään turhan paljon aikaa, mutta kaksin hoitaa homman kuin homman nopeammin: pian tamma kiilteli tummanharmaana ja ravisteli puhtoista harjaansa. - Dodi nyt mä meen, Alina päätti, heilautti kättään ja katosi. Minä jatkoin nostamalla satulan haikeana Pellan selkään, suoristamalla huovan ja laittamalla vyön kiinni. Olin juuri työntämässä kuolaimia sen suuhun, kun ovi kävi jälleen ja sisään astui punaposkinen pikkutyttö, joka paukutteli raippaa saappaanvarttaan vasten. - Taas Pella… Anne on antanut sen mulle jo kolme kertaa peräkkäin. - Onks siinä muka jotain vikaa? sanoin huvittuneesti, suoristaen turparemmiä ja oikoen otsaharjaa. - No on ja paljonkin, tyttö puuskahti pyöräyttäen silmiään. Ihan kuin se olisi itsestäänselvyys, Pellasahan on kaikki viallista. - Esim? - Se on niin laiska. - Ei ole jos ajaa eteen. - Se roikkuu ohjilla. - Ei roiku jos ajaa eteen. - Se ei väistä kunnolla. - Väistää jos pyytää kunnolla. - Sillä on kamala laukka. - Ei ole jos istuu rentona. - Se nykii ohjia. - Ei nyi jos käsi on hiljaa. - No se on ruman värinen. Kai sitä harjataan vähän liian harvoin, tyttö näpäytti ja otti ohjat minulta varsin vastentahtoisesti. Siihen minulla ei ollut enää mitään sanottavaa.
Tytön ja Pellan kammettua ovesta ulos puhkesimme yhtä aikaa tuntilaisen kanssa nauruun. Molemmat olivat selvästi yhtä itsepäisiä, ja nautimme pikku riidasta siinä missä muut eivät. Vilkutin lapasen verhoamalla kädelläni ponin ja tytön tummalle hahmolle, suljin oven ja aloin nauru poskipäissäni putsaamaan karsinaa.
Fiia 29 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 23, 2008 19:24:49 GMT 2
Fiia 30 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 24, 2008 19:04:18 GMT 2
Pella katsoo taivaalle iloinen pilke silmissään. Tamma on yhtä tumma kuin taivas, josta tipahtelee hiljalleen pieniä erimuotoisia lumihiutaleita. Yksi tipahtaa hiirakon turvalle. Jos Pella olisi ihminen, se hymyilisi nyt - mutta koska se on poni, tamma säntää iloisen pukkilaukkaan ja heittäytyy sitten piehtaroimaan. Fiia 31 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 26, 2008 16:38:48 GMT 2
Mitenkäs mie oon nyt innostunut postailemaan näitä ah-niin-ihania paintkuvia? Tarina on kyllä valmis mutta se on laitettu lauantaille. Eli se siis vkl tulossa. Ja jos Anne on sitä mieltä että nämä eivät kelpaa hoitomerkinnäksi, ilmoittakoot vaikka tähän viestiin muokkauksena ^^ Fiia 32 HM
|
|
|
Post by Alina on Nov 26, 2008 21:01:25 GMT 2
Lunta?.. ehkei sittenkään. Kevyt lumisade yllätti meidät Pellan kanssa kun oltiin tarhassa juoksemassa. Muut olivat tunnilla ja hoitajiensa paijattavina, joten saatiin koko tarha tilaa! Annoin samalla tammalle päiväruoat, välillä pysähdyttiin syömään mutta sitten taas temuttiin. Alina 20 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 29, 2008 13:01:06 GMT 2
29.11.08 Matkalla Josefiina katsoi minua kyllästyneen näköisenä. Vetelehdimme tyhjässä hoitajienhuoneessa pelkkänä epämääräisenä käsien ja jalkojen kasana upottavalla sohvalla, odottaen jonkinmoista ihmettä. Oli niin kovin tylsää, meidän ei tehnyt mieli pakertaa koulua tai hyppiä esteitä, eikä oikeastaan edes lähteä maastoon tietämättä määränpäätä. Katselin mitään kunnolla näkemättä seinillä olevia julisteita ja tauluja, joissa muutamassa iso kaunis hevonen ravasi tuli hännän alla. Ravuri. Ponnahdin välittömästi seisomaan ja aloin kiskoa takkia niskaan. - Mitä sää nyt? Josefiina kysyi haukotellen leveästi. - Nyt tyttö lähdettiin Tapille! - Mitää? - Kuulit kyllä. Alahan nyt vääntää kampetta päälles, niin ehditään ennen pimeää! - No mut en mä nyt välittäis sinne asti mennä… - Niin niin, ja kattia kanssa… Ei siun ole pakko alkaa sitä imeskelemään jos et tahdo, mutta mukaan on nyt pakko lähteä. Sori vaan.
Ja niin Josefiinakin pääsi jaloilleen. Lähdimme naruja pyöritellen hakemaan Pellaa ja Hillaa, jotka asuivat paitsi samassa tarhassa myös samassa tallissa ja olivat niin ollen tulleet aika läheisiksi. Nytkin ne jauhoivat heinää kylki kyljessä ja lähtivät sitten samaa matkaa luoksemme, Hilla höröttäen iloisesti ja Pella painaessa vähän sen takana korvat luimussa. Sitä ei olisi huvittanut ruveta hommiin. - Noni tytöt hommiin nyt, Josefiina käski ja lähti Hilla perässään marssimaan aittaan. Me Pellan kanssa seurasimme hivenen hitaammin perässä. Saatuamme ponit karsinaan alkoi lyhyt mutta kunnollinen harjaus, sitten varustaminen ja lopuksi kypärän iskeminen päähän. - Ai että tällä on virtaa, Jossu ähisi yrittäessään kammeta loikkivan issikkansa satulaan naama punaisena. Virnistin tytölle puolella naamalla, ponnistaen samalla Pellan selkään. Tamma seisoi kuin patsas aloillaan, mitä sen korvat nyt liikkuivat, kun se kuunteli Hillan ja Jossun metelöimistä.
Puolta tuntia myöhemmin olimme jo hyvässä vauhdissa kohti ravitallia. Pellakin oli herännyt ja mennä paukutti innoissaan höyryävän issikan perässä, minun ja Josefiinan jutellessa vilkkaasti. Keli oli ihan kelpo, aurinko paisteli aina silloin tällöin, mutta onneksi ei satanut vettä. Ei sen puoleen kyllä luntakaan, jota oli odotettu jo mielestäni pieni ikuisuus. - Ja nyt laukalla sitten, päätin Josefiinan nyökkäillessä. Ponit porhalsivat täyteen vauhtiin alle kolmessa sekunnissa ja painalsivat hännät selän jatkona vauhdikkaasti kunnes puhalsivat sieraimet tulipunaisina ja ryntäät hiessä. Taputin Pellaa railakkaasti kiitokseksi vauhdikkaasta menosta, päästin pitkät ohjat ja pudotin jalustimet jalasta. - Kävellään loppumatka, Jossu totesi katsellessaan puuskuttavaa Pellaa ja tuntiessaan kimonsa sydämenlyönnit pohkeissaan. Nyökäytin päätäni ja aloin sitten keskustella tulevasta kyläreissusta. - Toivottavasti ne ovat kotona! Josefiina säikähti. - On ne, sanoin ja osoitin raipallani puiden taakse. Ohut savuvana kiemurteli ylös harmaalle taivaalle. Tyttö huokaisi helpotuksesta. - Ehdin jo pelästyä. Montas hevosta niillä nyt onkaan? Mä en muista muita kun sen lämminveritamman joka varsoi ennen vaellusleiriä ja sitten sen orin, Spidermanin. - Niillä on kuusi lämppäriä ja neljä suomenhevosta, joista yhdellä on varsa. Se oli ihan huippu! Niin pieni ja niin reipas, kerroin innoissani muistellen Myrskynmieli –nimistä vauvahevosta ja sen emää Metkaa. Se oli muistuttanut Humua. - Mutta nyt Fiia otsahiukset suoraan ja punaa huuliin, sillä saavumme perille Artsin tallille! matkaseurani toitotti kovaan ääneen.
Tappi piteli kiinni epäilyttävästi Kopseen näköistä suomenhevosta ja sai tehdä kaikkensa, ettei ori juossut suoraan tammojemme kimppuun. Silti poika jaksoi virnistää meille ja heilauttaa kättä. - Katos ponitytöt! Tulitteko tallihommiin? - Joo-oo, Josefiina nyökäytti päätään. - Good. Teillä ei varmaan oo kiire? Hyvä, sillä saatte lähtee mun kanssa heittää pikku lenkit näitten kanssa ja sitten laitetaan ruuat. Artsi on kuumeen kourissa ja mun pitäisi hoitaa kaikki hommat, poika valitti ja kiskoi Kopseen perässään sisälle. Talli oli tyhjä. - Kai me voidaan tulla, sanoin iloisesti, - mutta minne me lätkästään nämä palleroiset? - Laittakaa tyhjiin karsinoihin vaan. Ei me oteta sisälle nyt kuin ne jotka lähtee treenaa. Vilkaisimme Josefiinan kanssa hiukan epäillen toisiamme mutta talutimme ponit sitten vierekkäisiin karsinoihin, löysäsimme satulavyöt ja riisuimme suitset. Tappi heitti kummallekin siivun heinää ja alkoi sitten suunnitella treeniä. - Haluutteko putet vai lämpöset? - Ihan sama, vastasimme kuin yhdestä suusta. - No sitten käydään lämpöisillä. Jos ja kun tulette toisen kerran niin pääsette puten kyytiin. Menkäähän te selästä käsin, vaikka Josefiinahan se osasi ajaakin… Puhuessaan Tappi palasi takaisin pihalle ja alkoi osoitella meille tulevia ratsujamme. - Mä ajan Simon, te voitte ottaa Harman ja Foxin. Ota vaikka – Fiiako se oli - Fox ja Jossu sitten Harma. Lähdin pojan ohjeiden mukaisesti hakemaan yksin tarhailevaa pientä ruunaa, joka oli nimensä mukaisesti ketun näköinen: viekkaat silmät, kapeat kyljet ja tulipunainen karva, mikä oli aika harvinaista lämminverihevoselle. Ruunalla oli ohut häntäliru ja harjaa tuskin lainkaan, mutta silti se oli varsin kivan oloinen pikku paketti.
Harjattuani ruunan nopeasti aloimme Josefiinan kanssa etsiä satuloita. Normaalia enkkuvehkeitä ei löytynyt vaikka kuinka katsoimme, joten piti tyytyä pieneen läpyskään, joka oli arvatenkin montésatula. Ohjissakin oli sellaiset lenkit ja suojia vaikka millä mitalla, mutta onneksi seuralaisellani oli hiukan enemmän kokemusta ravivarusteista kuin minulla. Jotenkuten sain vehkeet levottomasti liikehtivän Foxin päälle ja talutin sen sitten Tapin perässä ulos. - Mene sitten ravissa koko ajan kevyessä istunnassa, poika opasti, - äläkä roiku harjassa tai ohjissa. Lihaksia sulla kai on siihen? - On on, sanoin terävästi ja kampesin pölkyn päältä ruunan kapoiseen selkään. Jossu istui jo virnistellen tummanrautiaan Harman selässä ja näytti kovin ammattimaiselta, hevonenkin kun oli niin kiiltävä ja lihaksikas. Tapin kertoman mukaan Fox oli ”jo” yksitoista eikä kovin nopea kintuistaan ja lisäksi melkoisen huono rehunkäyttäjä. Siitä kertoivat hiukan töröttävät kylkiluut ja ohut kaula. Mutta se oli kuulemma erittäin ravivarma ja tienasi rahaa pysymällä ravilla, kun muut laukkasivat hylätyiksi. - Sitten mennään, Tappi tokaisi ja käänsi Simon leveälle kärrytielle. – Tästä tulee sellainen 45 min lenkki, kun mennään reippaasti. Tää on lyhyin meidän näistä hyvistä treeniteistä. Tekee sellaisen soikion. Josefiina meni Simon perässä ja minä sitten, pitäen hyvän välimatkan Harmaan. Fox tuntui kovin hontelolta leveän Pellan jälkeen ja olihan sillä paljon pidempi käyntikin, eteenpäinpyrkivä ja hieno. Annoin käteni liukua ruunan punertavalla kaulalla ja olin tipahtaa kyydistä, kun Tappi karjaisi: - Ravia! ja hoputti Simon liikkeelle. Fox säntäsi matkaan piskuinen harja hulmuten ja hölkkäsi luultavasti melko hitaasti, vaikka se minusta tuntuikin satakahdeltakympiltä. Josefiina näytti nauttivan olostaan, minä sen sijaan sinnittelin kevyessä istunnassa vain nipin napin.
Mutta se oli vasta alkua. Suoran loputtua tuli loiva kaarre ja uusi suora. Ja silloin hevoset totaalisesti räjähtivät käsiin. Simo lähti aivan älytöntä vauhtia kärryt rumisten, korvat luimussa, Harma perässään kovasti pärskien ja sitten Fox, niin lujaa että kaikki ilma painoi minua taaksepäin aivan kympillä.
Takaisin tallille saavuttuamme hevoset olivat pirteitä ja vain hiukan hionneita, kun taas me Josefiinan kanssa olimme aivan puhki ja lihakset tulessa. Vaikeroiden talutimme hevoset käytävälle, riisuimme ne ja vetäisimme märällä sienellä kaulaa ja ryntäitä. - Loimittakaahan ne, Tappi huikkaisi. Lähdin hakemaan urheille ratsuillemme fleeceloimet sillä aikaa, kun Josefiina laittoi pienet kasat heinää niiden karsinoihin valmiiksi. Fox tunki innoissaan karsinaan saatuaan loimen selkäänsä ja heittäytyi heti piehtaroimaan. Viereisessä karsinassa Harma teki samoin. Hoidettuamme varusteet aloimme suitsimaan omia ponejamme. Pella työnsi mustasukkaisen päänsä kainalooni ja alkoi heti temppuilla, kun yritin saada sille kuolaimet suuhun. - Nyt loppu, komensin tammaa, mutta halasin sitä sitten. – Tiedänhän mie että sinulla oli ikävä. Kun Hillakin oli valmis, talutimme tammat pihalle ja nousimme kyytiin. Tappi vilkutti meille kauempaa. - Käykää taas! tuuli toi luoksemme viestin. Heilutimme takaisin ja käänsimme sitten ponit kohti Seppelettä, lähtien hidasta käyntiä hämärtyvään iltaan.
Fiia 33 HM
|
|
|
Post by Fiia on Nov 29, 2008 21:22:34 GMT 2
Jennan leikkitunti Fiia 34 HM
|
|
|
Post by Anne on Dec 1, 2008 18:01:56 GMT 2
Jouluisia tunnelmia, Alina 3 kohista:
|
|
|
Post by Fiia on Dec 9, 2008 16:53:31 GMT 2
09.12.08 Tyrmääjäsieni Joulukuu. Lunta satoi ihan hissukseen maahan, kun poljin äänettömästi valkoiseksi muuttunutta tietä pitkin Seppeleeseen. Oli tulossa joulu. Se toi aina mieleeni muistoja – sen, kun sain lahjaksi ensimmäisen kypäräni, ja sen, kun pääsin ratsastamaan ensimmäisellä hoitohevosellani maastoon ilman satulaa. Nyt tuntui melkein yhtä hyvältä. Ensimmäinen jouluni Seppeleessä! Tulossa oli pikkujoulua, joululeiriä, kisoja… Kaikkea huippukivaa ekstraa, ja tietenkin myös niitä normaaleja tallikäyntejä, kun vettä tuli taivaan täydeltä ja karsina olisi siivottava sekä alkeistunnilla talutettava.
Painuin suoraan hoitajienhuoneeseen, kun olin parkkeerannut pyöräni tallin eteen. Siellä tuoksui kahvi ja tuore pulla, hevoset ja heinä. Oli harvinaisen tyhjää siihen nähden, että oli arki-ilta ja illan toinen tunti kohta alkamassa. Sohvalla nuokkuivat Nana ja Pipsa, lattialle makasi ketarat oikoisenaan Alina. Kaikki olivat kuolleen näköisiä ja juttelivat hitaasti ja vaivalloisesti. ”Kyl sä pystyt handlaa sen”, Alina sanoi huokaisten Nanalle ja käännähti kyljelleen, heilauttaen laiskasti kättään. ”Tuus Iiu mukaan meidä makoilukerhoon, vai mikä tää nyt on?” ”Se just. Mutta en mä usko et siitä jutust tulee mitää, rupes epäilyttämään”, Nana äännähti myrtyneen kuuloisena. ”Mitääh?” kysyin perin hämmentyneenä. En ollut koskaan nähnyt reippaitten hoitajien käyttäytyvän näin. Mutta kerta kai se oli ensimmäinenkin. ”Nannalla on joku probleema. Se on kai lätkässä johonki poikaa?” Pipsa selitti ja vilkaisi sitten Nanaa. ”Eikun hevoseen, eiks se niin ollut!” Alina kommentoi ja sai Pipsalta kiivaan vastalauseen. ”Öö tota mä taidan tästä lähtee… Sanokaa kun ootte taas kondiksessa niin mennään ratsii”, päätin ja peruutin vaivihkaa pois hoitajien huoneesta. Kömmitttyäni alakertaan lähdin puolijuoksua Mankin karsinalle, josta kuului pauketta. Jaakko korjaili siellä seinää vasaran kanssa. ”Mitä IHMETTÄ sä olet laittanut noitten tyttöjen kaakaoon? Ne on kuin zombeja kaikki kolme”, sanoin syyttävästi. Jaakko keskeytti puuhansa ja katsoi minuun viattoman näköisenä. ”No mun pikkubroidi oli täällä?” ”Ei vaikuta Pipsaan, I think so.” ”Ehkä ne on vetänyt jotkut hankitreenit pihalla”, Jaakko veikkasi. ”Missä hangessa?” puuskahdin ja vilkaisin ikkunasta pihalle. Taivas oli musta, mutta pihavalojen loisteessa näin, että maa oli valkoinen, mutta kinokset eivät olleet järin suuria. ”No sitte en osaa auttaa, sorry.” Marssin pipo vinossa tallista ulos ja aittaan.
Pella hörisi minulle lämpimästi, kun avasin oven ja astuin sisään. Hilla oli varmastikin Josefiinan kanssa lenkillä, mutta Wear kurkisteli Taigan takaa. Poni oli ilmeisesti ollut tunnilla, sillä suitset roikkuivat naulassa hiukan miten sattuu ja kuolaimet olivat vihreässä vaahdossa. ”Moroo! Mitäs Wear ja Taiga?” Hieraisin korviaan höristävän tamman turpaa ja haroin samalla toisella kädelläni sen paksua harjaa. ”Eipä ihmeitä”, tyttö vastasi väläyttäen minulle hymyn. ”Osaakos Weari kertoa, mikä vaivaa Pipsaa, Allua ja Nanaa?” ”Ne olivat taluttaa jatkoykkösellä, uskoisin… Ehkä oli rankkaa?” Wear naurahti. ”Jatko ykkösellä? Miks niitä pitää talutttaa?” kysyin ymmälläni, mutta tyttö kohautti olkiaan pahoittelevasti ja jatkoi sitten tamman harjausta. Minä siirryin Pellan luokse pää pyörällä koko mysteeristä. Saattaisimme jäädä ilman ratsastusseuraa, elleivät tytöt pääsisi ylös tunnin sisään. Minun piti vielä lukea kokeisiin ja muuta mukavaa, joten koko iltaa en pystyisi tallilla viettämään.
Harjattuani Pellan paraatikuntoon lähdin käväisemään vielä päätallissa. Abby jakoi Annen avustuksella westerntunnin hevosia. Tuntilaiset vilkaisivat minuun, mutta kääntyivät sitten takaisin opettajan puoleen kasvot innostuksesta hehkuen. ”Katsohan sitten että tytöt pitävät ponit kurissa, ne kun teiskasivat aika lailla tuossa jatkotunnilla. Piti ottaa Elli ja kolme hoitajatyttöstä taluttamaan, kun ne kiskoivat ohjia ja lähtivät välillä pukkilaukkaa”, Anne sanoi hiljaa Abbylle. ”Ahaa”, kuiskasin itsekseni ja hiivin takaisin hoitajienhuoneeseen. Tytöt olivat siinä missä viimeksikin. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan minua. ”No tytöt hei, ei voinut olla noin rankkaa! Vai ketä te talutitte?” Pipsa voihkaisi ja korjasi asentoaan. ”Pampua”, hän sanoi kitkerä ilme kasvoillaan. ”En muista, milloin viimeksi se olisi pukitellut niin…” Virnistin mielikuvalleni: Pampula laukkaamassa ympäri maneesia pikkutyttö selässään, Pipsa narun päässä. Siirsin katseeni Nanaan. ”Kallea”, tyttö huokaisi. Sitä ei tarvinnut selitellä, saatoin muutenkin arvata, millainen ruuna oli ollut. ”Ja minä Anttua”, päätti Alina muistellen kauhunkokemuksiaan. Kimoruuna oli varmasti ilkeillyt oikein olan takaa. ”Missä Sastu oli?” ”Ei paikalla”, Pellan toinen hoitaja kähähti hiljaa ja painoi sitten päänsä mattoon. ”Piristykäähän nyt”, komensin ja istuin Pipsan viereen. ”Ei se elämä tähän pääty. Huomenna on lihakset kireellä ja sitten olette taas valmiita ponien selkään!” Sain vastaukseksi kovaäänisen vastalauseiden kuoron.
Tiedäthän että tämä ei Kaada maailmaa Vaikka se tuntuu Vaikka se tuntuu siltä Ei elämä tule loppumaan Vaikka se tuntuu Vaikka se tuntuu siltä
On aika itkeä ja nauraa Aika rakastaa ja aika kantaa kaunaa Nyt aika on, ystäväin Siirtyä jo eteenpäin Anssi Kela - Kaveria ei jätetä
Fiia 35 HM
|
|
|
Post by Alina on Dec 13, 2008 23:08:49 GMT 2
JENNAN LEIKKEJÄ ILMAN SATULAA!- KOULUTUNTI 23.11MaksuTulipas Pellalle sähköinen harja. : D Mutta joo, tarkoitus oli olla pörröinen ja suloinen, mutta näin tänään.Nyt tulee kyllä niin rumaa tekstiä, mutta unohdin Pellan mustan turvan! Miten on mahdollista? Alina 21 HM
|
|
|
Post by Fiia on Dec 23, 2008 17:58:53 GMT 2
18.12.08 TuntimaksuLiina saapui kentälle iloisen huudahduksen kera ja sai minut pyytämään Pellalta ripeämpää käyntiä. Olimme kävelleet jo kotvasen, niin kauan että ratsuille oli tullut lämmin ja ratsastajille kylmä. Tamma pureskeli kuolainta ja nyökäytteli päätään, se taisi olla aika hyvällä tuulella. Minulla oli mukana pitempi kouluraippa, sillä olin päättänyt, että haluan poniin todella vauhtia. Ensimmäiseksi jakauduimme kahdelle ympyrälle, minä Pampun ja Humun kanssa samalle. Tehtävänä oli asettaa ratsua kaarteen mukaan, ja Liina alkoikin heti jakelemaan ohjeita. - Sooohh, nyt Pellalta karkaa takapää selkeesti ulos! Ota puolipidäte ja pidä ulkopohkeella vastaan kun asettelet tammaa sisäpohkeen ympärille ja ulko-ohjan tuntuma pysyy asettaessakin! Liina huusi minulle. Huomasin itsekin saman kuin opettaja, tamma ei ottanut kuuleviin korviinsa ulkopohkeen tukea ja pyrki suoristamaan itsensä kääntämällä takaosan ulos. Otin lyhyen mutta terävän puolipidätteen, vaihdoin raipan ulkokäteen ja autoin vähän sillä, kun Pella yritti seuraavan kerran päästä pois asetuksesta. Hiirakko nyki seuraavaksi ohjaa, mutta luovutti sitten ja asettui siististi. Taputin sitä kiitokseksi ja kuuntelin sitten innokkaana seuraavia ohjeita. Se oli suunnanmutos, jonka jälkeen ympyrällä meno jatkui. Tamma meni tähän suuntaan pehmeämmin ja lopetti ulkoapuja vastaan tappelemisen, eikä Liinalla ollut sen kummempaa kommentoitavaa. Suoristaminen tuotti kyllä hiukan ongelmia pitkän ympyrällä kävelyn jälkeen, mutta Pella ei ollut nukahtanut, joten raviinsiirtyminen oli kevyt ja ravi tasaisen reipas. Saimme kevennellä kymmenisen minuuttia, sitten piti istua alas harjoitusraviin. Sehän minulle sopi, kun hoitsuni ravi oli niin mahtavan helppo istua. Takapään aktivointi oli kuitenkin hiukan mutkikkaampi juttu. Poni kun olisi mielellään vain sännännyt kättä vastaan ja lähtenyt haihattamaan täyttä ravia, mielellään laukkaakin. Sain käyttää puolipidätteitä tosissani, ennen kuin se jälleen alkoi keskittyä. Saimme tehtyä muutaman mielestäni todella kivan siirtymisen, ilman tappelua ja raipalla hutkimista tai ohjista kiskomista. Työtä se vaati, mutta Pella oli nyt todella miellyttävä ratsastaa. Tunti oli jo melkein vierähtänyt, mutta Liina alkoi vielä jaella laukkaohjeita. Tehtävä oli meille uusi ja siksi hiukan haparoiva, joten opella oli meille huomautettavaa. - Pellan nostosta tuli vähän hidas, tee tuossa pitkällä sivulla vielä muutama pysähdys ravista ja laukasta vaikka suoraan käyntiin, sen pitäs reagoida vähän nopeemmin sun apuihin! Ohjeiden mukaisesti patistin Pellaa vielä enemmän hommiin ja ihme kyllä, se alkoi tajuta, mitä pyysin ja teki nyt todella siistejä nostoja parikin kappaletta. Laukka pyöri, korvat olivat hiukan takakenossa, peräpää alla ja suu pehmeänä. Huippua, ajattelin ja taputin sitten ponia kiitokseksi. Se oli sen ansainnut. 23.12.08 Hyvää joulua Pella!Fiia 36 HM
|
|
|
Post by Alina on Dec 24, 2008 21:48:09 GMT 2
Hyvää joulua kaikille!
Istuin oleskeluhuoneen sohvalla Fiia vierelläni, kuten tavallisesti. Tasainen mässäys ja rapina kaikui korvissani, Fiian upottaessa kätensä lakupussiin mussuttaessaan ensin mahdollisimman ärsyttävästi edellisen, mustan mömmön nielaistavaksi. Loin pistävän katseen tyttöön, vaikken suinkaan tahallani. - Koitatko ihan tosissasi ärsyttää? kysyin, jo hetken tuijotettuani Fiiaa. Sain vain hölmistyneen, sinisilmäisen katseen vastaukseksi. Tuhahdin ja jatkoin taas sarjakuvan lukemista. - En, viaton sana sitten vihdoin kuului. - Mutta nää Furbergin sarjakuvat koittaa, kivahdin ja heitin erikoisen tylsän Hevoshullun takaisin lehtipinoon. - Kui? Fiia ähisi kuin ahne sika, kaivaessaan lakuja hedelmäkarkkien seasta. - Kaikki on täydellistä oman hevosen kanssa jolla on vakava nivelrikko ja sitten pum, ihmeparantuminen jonka jälkeen tyttö kisaa hevosellaan 150 cm esteluokissa ja voittaa mm-kultaa ja plaaplaaplaa, kaikkea sitä mitä ei ikinä meille tavallisille talliaisille tapahdu, örisin rään turruttamalla äänelläni kuin Jaakko krapulassa. - Mm, vieressäni risti-istunnassa kököttävä tyttö äännähti ja nykäisi sitten minua hihasta. - Hei käydäänkö vintillä? hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. - Ei siellä oo mitään, mumisin ja koitin jollain tavalla viihdyttää itseäni pyörittelemällä kuminauhaa sormieni välissä. - Tarkoitin aittaa! hän huudahti, sujautti nopeasti kengät jalkaansa ja rivakasti repäisi minut mukaansa. Vaaleanpunainen, melkein katkinainen kuminauha lennähti käsistäni nurkkaan kun jo tömistelimme rappusia alakertaan.
Fiia yskäisi, kun alas rämähtäneet tikkaat olivat mukanaan levitelleet ainakin viisi kiloa pölyä. Rapsuttelin Pellaa tamman kuikuillessa uteliaana Fiian touhuja. - Aijai, ei ole tainnut Jaakko vaivautua siivoamaan. - Tokkopa kukaan on edes muistanut, että aitassakin on vintti, naurahdin, suljin Pellan karsinan puolioven yläosan ja lähdin sitten kiipeämään Fiian perässä ylös. Suuret kirstut rajasivat seinän viertä, lattialla oli tavallista isompi, käsin kudottu, kauniisti kuvioitu matto joka oli ainoa värin häivähdys koko vintillä. Rohkeana tyttönä Fiia ryntäsi heti ensimmäisen kirstun luo, mutta löysi vain vanhoja koin syömiä vaatteita. Seuraavat kuusi kirstua olivat täysin tyhjiä, mutta kahdeksas, ainoa kirstu joka ei ollut pölyn peitossa, levitti kolmasosan sisällöstään vintin lattialle. - Oho! huudahdin ja nappasin vanhan pergamenttirullan käteeni. Fiia hilautui viereeni paksu valokuva-albumi sylissään. - Eikös tuo olekin Pella? tyttö kysyi osoittaen mustavalkokuvassa seisovaa hiukan rähjäistä ponivarsaa. - Meirän pieni Pellukka? pihisin, kun pöly oli jo ehtinyt täyttää keuhkoni. Tuijotimme pitkään kuvaa. - Eikun hei, tuossahan lukeekin! Fiia sitten hihkaisi ja siristeli silmiään nähdäkseen pienen präntin. - Siinä tosiaan lukee "Pella pikkuisena", hän jatkoi. - Niin pieni ja takkuinen, huokaisin. Siirsin sitten katseeni Fiiaan. - Ajatteletko samaa kuin minä? mumisin käteni alta, johon nojasin. Fiia vilkaisi minuun, tajusi hetken mietittyään kysymykseni pointin ja nousi ylös.
Sinitarralla kiinnitin vielä viimeisenkin kuvan. - Mitä ihmettä? ensimmäisena paikalle saapunut Anne ihmetteli. Olimme Fiian kanssa tehneet kaikille yhteisen joululahjan kiinnittämällä jokaisen hevosen karsinan oveen kuvan kyseisestä hevosesta pienenä. Virnistimme vain Annelle ennen, kuin päädyimme kumpikin oikeaan karhun haliin!
Alina 22 HM
laimeni loppua kohden eikä Pella pahemmin esiintynyt, mutta idea!
|
|