|
Post by Fiia on Jul 5, 2009 15:11:25 GMT 2
05.07.2009 Treeniä med AJ
Nousin Pellan selkään keskellä kuivaa kenttää ja vilkaisin taivaalle. Pilviä kyllä oli, mutta ne olivat harmittoman vaaleanharmaita eikä sadetta ilmeisesti ollut luvassa. Toivottavasti.
Vieressäni Alina sähelsi jalustinremmien kanssa, eikä ollut vielä päässyt selkään. Nuoriherra Janus seisoi aloillaan kuin veistos, siropiirteinen irlantilaisilta esi-isiltä peritty runko komeana, korvat hörössä ja silkkinen häntä kevyessä tuulessa heiluen. Se oli hyvin komea ruuna, täytyi myöntää, mutta tiesin ulkokuoren pettävän – kaikki se eleganssi haihtuisi pois saman tien, kun Janus saisi päähänsä jotain ”kivaa”.
Josefiina oli lupautunut tulemaan jossain vaiheessa kentälle vähän katsomaan meidän menoa ja antamaan pikku vinkkejä, jotta saisimme ratsastettua ponit vähän pyöreämmiksi ja yritteliäämmiksi. Pellankaan kanssa en ollut harrastellut viime kuukausina juuri muuta kuin maastoilua, eikä siinä mitään, mutta huomasin kyllä hyvin, että tamma oli jokseenkin hidas avuille eikä ottanut enää kaikkia pyyntöjäni tosissaan. Ja Janukselle kaikki treeni olisi varmasti tarpeen, vaikka olin kyllä huomannut, että Alina oli sen selässä yhtä taitava kuin Kyra Maxillaan ja että poniruunan ja Allun yhteistyö oli lähtenyt hienoon alkuun.
Käveltyämme viitisen minuuttia aloitimme itsenäisen verryttelyn. Pella oli tahmea ja vilkuili ympärilleen sen näköisenä, ettei sitä olisi voinut kouluratsastus juuri vähempää kiinnostaa. Käytin kouluraipan lautasella ja sain vastaukseksi hännän pyöräytyksen ja kitkerän päänheilautuksen. - Ei riitä, kultapieni, sanoin sille hellästi ja napautin vähän reilummin kepillä pohkeen apuna. Tamma huiskaisi jälleen hännällään, mutta ei viskaissut päätään vaan suostui hiukan vauhdittamaan askeliaan. Meno oli kyllä harvinaisen tahmaista, Pella kulki jäykkänä kuin tikku eikä kuolaintuntumasta ollut puhettakaan. Vältyin kuitenkin alemmuuskompleksilta, sillä Alinallakaan ei ollut helppoa – poni tykitti eteenpäin juuri taipumatta ja näytti nostelevan takasiaan toisinaan turhan korkealle.
Kiihkeä puurtaminen jatkui. Saimme lähes kaksikymmentä minuuttia herätellä hevosia, ennen kuin ne asettuivat pohkeen ja ohjan väliin ja alkoivat pikkuhiljaa taipua ja kuunnella. Januksesta kuoriutui todella siisti kouluponi, jonka lennokas ravi oli erinomaisen hallittua ja reaktiot Alinan herkkiin apuihin tasapainoisia. Pella haki kuolaintuntumaa ja oli löytänyt takajalkansa, työntäen nyt lyhyttä runkoaan ravissa eteenpäin. Se oli kostunut ryntäistä ja kaulalta ja pärski mennessään, joten otin ponin käyntiin ja annoin sen venyttää kaulaansa maata kohti. Alina teki vielä hetken temmonvaihteluita ja jarrutti sitten hänkin ratsunsa käyntiin. - Tää on ihan hyvän tuntuinen, Alina nyökkäsi ja väläytti minulle leveän hymyn. - Se näyttää oikeasti hyvältä, myöntelin vieressä ja taputin Pellan kaulaa. - Tääkin suostuu vähän yrittämään vaihteeksi. Pikkuisen on tahmeahko yhä eikä se nyt ole ihan niin joustava kuin joskus ennen muinoin, mutta tästä se lähtee.
Josefiina saapui juuri parahiksi paikalle, kun olimme lopettelemassa välikäyntejä. - Nehän näyttää ihan siltä että hommia on jo tehty, nuori nainen naurahti ja ohjeisti meitä sitten ottamaan isolle kahdeksikolle ravia. - Asettakaa taivuttakaa tehkää kaikkenne jotta ne pehmenisi entisestään. Kyllä me se peräänanto saadaan, kun kerta on ennenkin saatu, hän kannusti ja me teimme työtä käskettyä. Pellan hitaat reaktiot huomasi erityisesti kahdeksikon risteyskohdassa, jossa piti vaihtaa asetus. Suoristus oli työn ja tuskan takana ja uusi asetus alkuun lähes mahdoton saada. Sisäpohkeen piti olla jatkuvassa liikkeessä ja samaan aikaan minun piti olla hyvin herkkä ohjasta ja ratsastaa ponia ulkoavuille, ettei se jäisi makaamaan sisäpohkeen varaan. Se oli hankalaa varsinkin, kun Pella oli nyt niin tahmea, joten Josefiina neuvoi ottamaan ravin ensin paremmaksi. Pidin hyvin kevyen tuntuman ja pyysin pohkeella eteen, ja kun tulos ei ollut riittävä, otin raipan avuksi.
Jossain vaiheessa Pella sitten ymmärsi että nyt on tehtävä työtä ja alkoi liikkua eteenpäin ihan oma-aloitteisesti. Sen niska rentoutui ja kuolaintuntuma oli tasaisen kevyt. Selkä pyöristyi, etuosa keveni ja takajalat tekivät tehokkaasti työtä. - Just, hyvä! Nosta vaan katse ylös sen ponin niskasta Fiia, kato vaikka Alinaa, Josefiina sanoi. Minähän katsoin. Janus ravasi melko lyhyttä ravia, polkien kunnolla alleen, näyttäen hienommalta kuin parhainkaan puoliverinen olympiaradalla. Alina sen selässä istui suu mutrussa, antoi kevyen pohjemerkin ja kääntyi sitten hymyillen vilkaisemaan minua, kun Janus ei sännännyt eteenpäin vaan pidensi hitusen askeltaan jatkaen tyyliteltyä raviaan melko matalassa peräänannossa. - Hei katohan poikaa! Janus on tosi tosi hyvä sun allasi, Allunen, Josefiina kehui ja käski sitten ottamaan laukkaa.
Heti laukkamerkin saatuaan Pella nykäisi päänsä ylös ja lähti viipottamaan kuin mikäkin laukkaratsu, mutta jatkoin matkaa tiukasti kahdeksikolla ja houkuttelin sen takaisin herkäksi avuille ja väljään muotoon. Laukka alkoi pyöriä, takajalat tehdä työtä, ja risteymäkohdassa laukanvaihto ravin kautta oli nopea, mutta silti rauhallinen. En ehtinyt ratsastamiseltani vilkuilla Alinaa, mutta tiesin, että Janus kulki todella siististi, kuulin sen kevyet askeleet hiekalla ja Josefiinan kehut.
Hetken laukkailtuamme aloimme ottaa loppuraveja, ponit kun olivat tehneet niin hienon työn. Pella venytti kiitollisena kaulaansa antaessani sille pikkuhiljaa pidempää ohjaa, mutta Janus oli yllättynyt Alinan sille tarjoamasta vapaudesta treenin jälkeen ja vetäisi pienen rodeon toisessa päädyssä. Tyttö tipahti sen selästä massiivisen sivuloikan jälkeen, mutta nousi nopeasti vahingoittumattomana ylös. Janus kuitenkin oli päättänyt vähän leikitellä ja tuli liehittelemään Pellaa. Hiukan kärhämöitynyt tamma peruutti sivuun, heitti pienet varoituspukit päin ruunaa ja käännähti sitten vauhdikkaasti sivuun. Minä yritin sinnitellä selässä mutta Pellan sännätessä nuorta ponia karkuun tömähdin hiekkaan. Minäkin nousin heti ylös ja ravistelin hiekat vaatteistani. - Se olikin liian hyvää ollakseen totta, Alina sanoi synkästi ja tuijotti murhaavan näköisesti Janusta. - Tuo höveli se pilaa kaiken. Ruuna pysähtyi hetkeksi, näytti kovin viattomalta, mutta ponnisti sitten hetkeksi takajaloilleen ja käännähti ympäri vain jatkaakseen iloittelua.
Fiia 47 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jul 6, 2009 20:53:50 GMT 2
06.07.2009 Ruohostusta
Istuin Pellan karsinan edessä ja puhdistin sen suitsia maanantai-iltapäivän auringon paistaessa ikkunasta juuri sopivasti minuun. Pella oli vielä ulkona kellon käydessä puolta neljää, sillä Jossu ei ollut laittanut sitä alkeistunnille eikä luna omalle estetunnilleen. Kuuden koulutunnilla se sen sijaan meni, mutta halusin antaa sen tarhailla mahdollisimman kauan ja nauttia kesästä. Suitsien ollessa puhtaat huokaisin syvään ja nousin sitten ylös jäykistyneille jaloilleni. Toki olisi ollut järkevämpää hoitaa varusteiden putsailu isossa tallissa, ettei olisi tarvinnut juosta edestakaisin aitan ja sen väliä, mutta olin halunnut olla vähän aikaa yksin – talli oli kuhissut alkeistuntilaisia ja sekalaisia henkilöitä, enkä ollut erityisen juttutuulella.
Lähdin kuitenkin kohti tallia ja varustehuonetta. Matkalla niputin suitset ja pääsin luikahtamaan varustehuoneeseen ilman, että ensimmäinenkään alkeiskurssilaisen pikkusisko tai –veli tuli kyselemään liian kiperiä kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten Seppeleestä saisi hoitohevosen. Normaalitilassa olisin mielelläni auttanut pieniä ihmisiä, mutta nyt en kerta kaikkiaan jaksanut. Ripustin suitset Pellan paikalle, katselin hetken työni tuloksia ja lähdin yläkertaan oleskeluhuoneeseen. Se oli tyhjä. Olin toivonut tapaavani jonkun iloisen ja mukavan hoitajatyttösen, jonka kanssa vaihtaa vähän ajatuksia, mutta toiveeni oli ilmeisesti hiukan liian hankala täyttää. Päätin kuitenkin lähteä käymään vielä Januksen karsinalla. En ollut nähnyt Alinaa koko päivänä, mutta ehkäpä hän olisi kuitenkin paikalla.
Vilkaisin karsinaan ja näin kuin näinkin Alinan oranssin hiuspehkon loistavan karsinan nurkasta. Tyttö istui silmät kiinni Januksen heinien päällä. Ruuna seisoi aloillaan rentona ja suloisena enkä nähnyt sen silmissä merkkiä muhimassa olevasta jekusta kuten yleensä. - Mitä ihmettä sä teet, tyrskähdin yhtäkkiä piristyneenä, - meditoitko vai mitä? Alina ynähti häirittynä, mutta Janus tervehti minua uteliaalla kimeällä hirnahduksella ja tuli katsomaan, kuka kehtasi häiritä hoitajansa hiljaista hetkeä. Aukaisin karsinan oven raolleen ja luikahdin sisään, suljin sen perässäni ja menin istumaan Allun viereen puruille. Istuimme hetken hiljaa, Januskin rauhoittui uudestaan ja lepuutti takasiaan vuoron perään. Sitten Alina avasi lopulta silmänsä ja siirsi katseensa minuun. - Mä yritän muistella Janusta, tyttö huokaisi. Minä hämmennyin: - Janushan on suoraan sun edessäs? Alina hymyili toisella suupielellään. - Niin, mutta mä haluan oppia tuntemaan sen, kunnolla. Ole kiltti ja laske kuinka monta kokonaan valkosta karvaa sillä on otsassa sen tähden ulkopuolella.
Nousin ylös erittäin kummastuneena ystävättäreni pyynnöstä ja laskin karvat. Yhdeksän. Ilmoitin sen Alinallekin. - Kyllä sä tutustut siihen muutenkin kun karvoja laskemalla. Lähdetään pihalle, käyn hakemassa Pellan, ponit voisi vaikka syödä vähän vihreetä? - Ookoo! Alina sai, pomppasi ylös ja väläytti minulle leveän hymyn. Virnistin takaisin ja lähdin jo edeltä hakemaan Pellaa. Se tarhaili Hillan ja Taigan kanssa, mutta tuli höristen luokseni ja töni huomionkipeänä päätään hartiaani. - Pääset pääset, mutta kelpaisko neidille kunnon ruoho, naurahdin ja kiinnitin riimunnarun riimuun. Hilla ja Taiga vilkaisivat meitä kiinnostuneita, mutta jatkoivat sitten ulkoiluaan rauhallisina. Me sen sijaan marssimme ulkona odottelevien Januksen ja Alinan luo. - Minnes päin? kysyin pirteästi. Alina vilkuili ympärilleen. - Antaa Januksen valita, tyttö päätti sitten ja löysäsi riimunnarua, ruunan suunnistaessa suoraan vihreänä rehottavaan mättääseen. Pella meni sen perässä ja painoi turpansa nauttien ruoka-apajaan. Istahdin maahan sen eteen ja huokaisin tyytyväisenä. Kesä se oli ihanaa aikaa! Hevosten hännät heiluivat leppeässä tuulessa, hampaat jauhoivat kirkkaanvihreää nurmea ja aurinko paistoi viistosti puiden takaa lämmittäen ponien kesäkarvaisia ristiselkiä. Huomasin Alinan taas keskittyvän Janukseen ja minä otin esimerkkiä – kävin sentti sentiltä läpi hoitohevoseni päällisen puolen. Karvoja en sentään laskeskellut.
Fiia 48 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jul 11, 2009 20:42:08 GMT 2
11.07.2009 Helle
Tylsä kesäpäivä. Aurinko paistoi kuumasti, niin kuumasti, etten voinut ajatellakaan ratsastusta, en edes maastossa. Ulkona oleminen oli tuskaista ja päänsärky koveni kovenemistaan. Sisällä oli yhtä lämmin kuin ulkonakin. Uimaan en kuitenkaan jaksanut lähteä, varsinkaan kun olin yksin kotona ja niin ollen kyytiä vailla. Tallille siis – ainahan sieltä tekemistä löytyisi, juttelisin vaikka hoitajien kanssa ja lipittäisin limsaa, jos ei muuta. Päätöksen tehtyäni painuin pihalle ja olin saman tien pyörtää päätökseni tukahduttavan kuuman ilman iskiessä vastaan. En missään nimessä jaksaisi pyöräillä tässä kelissä. Huokaisin syvään ja vilkaisin ympärilleni etsien vastausta naapurustosta. Äkkäsin sen hetken kuluttua, kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy ja olin naurahtaa ääneen. Ripaus hellyyttä ja flirttiä, niin saisin tuota pikaa viileän ja vauhdikkaan kyydin tallille.
- Moi Henri, tervehdin naapuriani kovaan ääneen. Poika leikkasi ruohoa, mutta pysäytti vempeleen, kun näki minun tulevan kohti. - Terve vaan. Henri oli aikuistunut kovasti lähiaikoina. Hän pysyi suhteellisen normaalin värisenä ja katsoi minua suoraan silmiin – hiukan alaviistoon, sillä poika oli venähtänyt pituutta kymmenisen senttiä. Hän oli minua vuotta vanhempi ja hyvin jäntevä ja urheilullisen näköinen ja katseli minua vilpittömän uteliaana – kyytiä tallille olin kaivannut viimeksi puolisen vuotta sitten, emmekä olleet tavanneet pahemmin sen jälkeen. - Lainaatko mopoa? kysyin rehdisti ja tapitin pojan vihreitä silmiä. Ne muuttuivat huvittuneista tyrmistyneiksi. - En missään nimessä! Henri älähti järkyttyneenä ja minä olin purra kieleeni. Tämähän meni ihan päin mäntyä. Olin kuitenkin hiljaa, sillä poika näytti harkitsevan jotakin. - Voin minä heittää sinut sinne, mutta eihän sulla ole korttiakaan, en todellakaan päästä sua kolaroimaan mun pyörällä, hän päivitteli sitten ja pyöritteli päätään. Minä hymyilin suloisinta hymyäni ja lirkuttelin kiitokseni. Tämä herrasmies tässä totisesti pelasti päiväni.
Tallilla ilma oli, jos mahdollista, vielä kuumempi kuin meillä kotona. Henri jätti minut pihaan ja lupasi tulla kolmen tunnin päästä takaisin, joten aikaa ei ollut ruhtinaallisesti mutta riittämiin. Oleskeluhuoneessa oli joitakin hoitajia, Alina kuten aina, Siiri, Keikki ja Yuff. Tytöt rupattelivat kaikessa rauhassa eikä yksikään näyttänyt erityisen ahdistuneelta kelin takia. - Kamalan kuuma, huokaisin ja rämähdin istumaan. – En jaksa edes hengittää. Keikki nauroi. - Täällä on 21 astetta. Vähän jotain lämmönsietokykyä! - Varmasti on paljon enemmän, tyrmistyin, mutta kaikki muutkin nyökyttelivät Keikille päätään. - Niin se vaan, Yuffkin sanoi ja virnisti, - mutta tämä tyttö lähtee nyt Artsilaan. - Joo, ja mä meen hakee Taigan sisään, Siirikin päätti ja lähti Yuffin kanssa samalla ovenavauksella. Keikki tarttui pöydällä olevaan lehteen ja Alina näytti miettivän jotain. - Mitäs tänään? kysyin. Allu väläytti minulle hymyn. - Voitas pestä ponit, vai mitä Fiiuska? Mietin hetken asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että tytön sanoissa oli aika paljonkin järkeä. - Tehdään se.
Lähdimme yhdessä tarhoille päin hakemaan hoitoponejamme. Alina oli huolettoman ja pirteän näköinen pomppiessaan ylös alas oranssit hiukset sitaistuna ponnarille niskaan ja virnistellessään ympäriinsä. Minä, auringon kuumottamana ja palaneena, laahustin tytön perässä silmät kiinni ja toivoin, etten törmäisi mihinkään. - Sä meet nyt ihan vikasuuntaan, Alina huomautti jossain vaiheessa, ja minun oli pakko avata silmäni. Olin hiukan poissa reitiltä, mutta se tuntui merkityksettömältä paahtavassa kuumuudessa. Jatkoin matkaa Pellan, Taigan ja Hillan tarhalle. Siiri otti juuri Taigaa sisään ja minä pääsin nappaamaan Pellan kätevästi siitä siiveltä. Lähdin ponin kanssa jo aitalle päin, sillä en jaksanut odotella Alinaa, jolla oli aika homma kujeilevan Januksen kiinniotossa. Pella ei ollut moksiskaan helteestä, vaan katseli ympärilleen virkeänä kuin mikä. Se olisi varmasti nauttinut reippaasta maastolenkistä, mutta minulla ei ollut edes ratsastusvarusteita mukana puhumattakaan voimasta kivuta ponin selkään tällä ilmalla. Ja pesu tulisi kyllä tarpeeseen, ei epäilystäkään.
Tallissa harjasin Pellan nopeasti irtoroskista ja kuivuneesta mudasta ja lähdin sitten ponin kanssa isoon talliin. Alina harjasi Janusta harras ilme kasvoillaan. - Pestäänkö me ulkona letkulla vai pesupaikalla? kysäisin. - Pestään ulkona, Alina päätti, - niin ei tartte sitten odotella, että toinen saisi homman valmiiksi vaan voidaan letkuttaa silleen limittäin. Niinpä me lähdimme peräkanaa ulos ja laitoimme ponit kiinni harjauspuomiin. Alina veti letkun sinne sillä aikaa kun minä juoksin pitkin maita ja mantuja etsien pesuainetta ja sieniä sekä sankkoja. Sitten urakkamme oli valmis alkamaan. Pella suhtautui veteen hyvin ystävällismielisesti ja antoi minun kastella sen läpikotaisin korvaansa lotkauttamatta, mutta Janushan meni aivan sekaisin viileästä vedestä saatika letkusta. Se pomppi aloillaan ja väisteli Alinaa parhaansa mukaan. - Nyt tyhmä poni rauhoitu, tyttö sanoi sille rauhallisella äänensävyllä, mutta Janus halusi ottaa kaiken irti tästäkin hoitajanärsytysmahdollisuudesta. Se temppuili temppuilemistaan, kunnes Alina alkoi lopullisesti hiiltyä ja oli suhteellisen valmis viskaamaan letkun hiiteen ja lopettamaan pesemisen siihen. - Entä jos kokeilet ihan vaan sillä sienellä, ehdotin varovasti. Alina huokaisi ja otti ison märän sienen käteensä. Sitä Janus ei enää jaksanut kavahtaa, joten niin tyttö pääsi aloittamaan pesun.
Puoltatoista tuntia, purkillista pesuainetta ja litroja vettä myöhemmin minä ja Allu olimme aivan saippuassa ja poninkarvoissa, mutta Janus ja Pella kiiltelivät puhtauttaan. Katselimme hetken tyytyväisinä kättemme tuloksia, mutta sitten Alina nappasi letkun ja ohjasi vesisuihkuun suoraan minuun. En ehtinyt kiljaistakaan, kun olin jo läpimärkä. - Toi oli epäreiluu! henkäisin happea saatuani ja pyyhin vettä valuvia hiuksiani taaksepäin. Heti kun sain tarkennettua katseeni, kiskaisin vesiletkun nauravalta tytöltä ja kostin kokemani vääryydet. Tätä episodia Pella vain katseli rauhassa, mutta Janus sen sijaan oli jälleen hermostumispisteessä. Alina mulkaisi minua muka erittäin vihaisesti ja meni sitten rauhoittelemaan hoitoponiaan. - Lähdetään vielä vähän kävelyttää näitä, niin ne kuivuu, ehdotin. - Lähdetään vaan, ellei sulla oo sitten liian kuuma? Allu virnisti. Minä ravistin päätäni samalla, kun irrotin Pellan puomista ja annoin sen laskea turpansa pihanurmeen. - Ei sun käsittelys jälkeen!
Fiia 49 HM
|
|
|
Post by Fiia on Jul 28, 2009 16:12:33 GMT 2
28.07.2009 Hetki vielä
Pella seisoi ponitarhassaan vihaisena kuin ampiainen. Se oli jännittynyt ja vilkuili vähän väliä tuskaisena mahaansa, joka oli kasvanut suunnattomiin mittoihin niinä kahtena viikkona, jotka olin ollut lomalla. Taiga näytti kovasti samalta, mahan kohdalta paisuneelta ärtyisältä ponilta, sillä sekin oli melko lailla viimeisillään tiineenä. Hilla sen sijaan käyskenteli rauhassa kauempana hiukan ymmällään siitä, että sen kummatkin ystävät olivat tätä nykyä niin kärttyisiä ja epämiellyttäviä sille, Pellakin oli näytellyt hampaitaan ja kavioitaan uhkaavasti, kun kimo oli erehtynyt tulemaan liian lähelle.
- Pella! huusin tammaa ja sain sen heilauttamaan korviaan eteenpäin hetkeksi. Poni selvästi harkitsi, jaksaisiko se kävellä tarhan portille saakka, mutta lähti sitten varovaisesti laahustamaan minua kohti. Jokainen askel näytti olevan hiukan hankala. - Voi pientä, lohdutin sitä, kun Pella pääsi luokseni ja painoi hetkeksi turpansa kylkeeni. - Kyllä se siitä, ihan kohta sinä saat vauvan, suloisen pikku vauvan, juttelin tammalle lähtiessämme tekemään matkaa kohti aittaa ja tunsin samalla iloisen jännittyneen sykähdyksen. Odotin pienokaista niin kovasti! Toisaalta huoli synnytyksestä oli kalvava – osaisiko Pella homman, millainen äiti se olisi, olisiko varsa ylipäätään terve? Menisikö kaikki hyvin? Tahdoin uskoa, että jo muutaman päivän sisään hyvinvoivalla Pellalla olisi lapsi ja minulla ja Josefiinalla yhteinen projekti, terve tuleva ravuri, mutta näissä asioissa ei koskaan voinut olla varma.
Karsinaan päästessään Pella meni heti juomakupille. Se oli selvästi uupunut jo lyhyestä matkasta, joten päätin, että harjaisin sen ja jättäisin sen sitten omaan rauhaansa. Minä voisin vaikka puhdistaa kaikki varusteet pitkästä aikaa tai jutella muiden hoitajien kanssa oleskeluhuoneessa – tätä nykyä Seppeleessä oli niin paljon uusia tuttavuuksia, etten mitenkään voinut vielä tuntea kaikkia, mutta olin kyllä innokas tutustumaan. Valikoin harjakorista pehmeimmän mahdollisen harjan ja aloin käydä läpi suhteellisen puhdasta ponia. Ajatuksissani siirryin kaulan harjauksesta kyljelle ihan normaaliin tapaan, joka sattui olemaan Pellan mielestä aivan liian kovakourainen. Se vinkaisi, nosti takastaan ja käännähti salamannopeasti ympäri tarraten minua kädestä. - AI! hätkähdin yllättyneenä ja automaattisesti huitaisin vapaalla kädellä kohti ponin turpaa. Se heilautti päätään kauemmas korvat niskaa pitkin liimautuneena, olemus ärtymystä henkien.
Pella oli tosiaan näykkäissyt minua. Katsoin hämmentyneenä yhä punaisemmiksi muuttuvia hampaanjälkiä kämmenselässäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tamma osoitti edes jonkinnäköistä aggressiivissuutta minua kohtaan, mutta tiesin syyn olevan yksin ponin tukalassa olossa, jota ei varmasti auttanut mahan hiplailu. Päätin yksin tein jättää sen alueen vastaisuudessa rauhaan. - Otetaanko uusiksi, kysyin lempeästi ja rapsuttelin rauhassa Pellan kaulaa, kunnes se rentoutui ja alkoi olla taas hiukan normaalimpi. Jatkoin harjausta mutta olin kylkien kohdalla hyvin varovainen enkä käyttänyt laisinkaan voimaa, jotta tamma ei hermostuisi turhaan puhdistamisesta. - No niin, sanoin ja heitin harjan takaisin koriin. Pella oli nyt hiukan puhtaampi ja suunnitelmani mukaan jätin sen omiin oloihinsa ja lähdin isoon talliin varusteiden putsaukselle.
Löysin satulahuoneesta saippuoimispuuhista Nanan, Sannin ja Jokerin. - Heip! tervehdin iloisesti ja sain kolme vähintään yhtä pirteää vastausta. - Mites Pella voi tänään? Nana kysäisi virnistäen, puhdistaen samalla Siirin turpahihnaa intohimoisesti. Minä istahdin joukkoon, otin käteeni Pellan suitset ja nappasin sienen sangosta. Otin siihen hiukan satulasaippuaa ja ryhdyin sitten käymään suitsia läpi osa kerrallaan. - Hyvinhän se, hiukan on kärttyinen, mutta pian helpottaa. - Ärsyttäisi minuakin jos olisi maha niin pyöreä kuin sillä, naurahti Sanni. Jatkoimme kevyttä jutustelua ja varusteiden putsausta vielä pitkälle iltaan. Sain kiitettävän puhtaiksi satulan, suitset, suojat ja harjat ja vaihdoin satulaan uuden puhtaan satulahuovan. Ihan heti Pellalla ei ratsastettaisi varsomisen jälkeen, mutta olihan se hyvä olla valmis, sitten kun aika koittaisi. Harjatessani Pellan riimua puhtaaksi jäin miettimään, mitenkä pienen riimun sen lapsi saisi, ja minut valtasi uskomaton varsakuume. Vielä tänään en ollut huomannut vahatippoja, mutta ehkä jo huomenna?
Fiia ja 50 HM!
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 29, 2009 15:40:07 GMT 2
29.7. - Pieni ihme
”Minä en voi uskoa tätä.” Seisomme Fiian kanssa Pellan karsinan ovella, kasvoillamme haltioituneet hymyt. Pitkä, piinaava odotus on nyt ohi, ja tulos tässä, silmiemme edessä.
Tietääköhän tuo pieni, harmaa ori, miten toivottu se oli? Aistiiko se, että rakkautemme sitä kohtaan alkoi jo, kun se oli emänsä kohdussa? Tunteeko se, miten sydämemme ovat pakahtumaisillaan seistessämme tässä, vain katselemassa sitä?
En koskaan olisi voinut uskoa, että jonakin päivänä omistan hevosen. Hilla toteutti sen haaveen, ja Seppeleen myötä omistuksessani on nyt kokonainen lauma persoonallisia, erilaisia eläimiä. Se oli jo tarpeeksi hurjaa; en ikinä uskaltanut kuvitellakaan, miltä tuntuisi seurata omistamansa hevosen odotusta ja millainen olo tulisi, kun se viimein olisi ohi ja maailmassa olisi taas yksi poni lisää.
Sisälläni on niin kovin, kovin lämmin olo, kun katselen pientä. Varsa on jo jaloillaan, se on eläinlääkärin mukaan syntynyt jo iltayöstä. Se näyttää elinvoimaiselta ja terveeltä, ja imee maitoa halukkaasti. Pella töyttii varsaansa hellästi: se kiukkuinen, tuskainen tamma, joka russ vielä pari päivää sitten oli, on poissa, ja tilalla huolehtivainen ja lempeä emä. Siinä se nyt on. Ravurinalkumme, joka tällä hetkellä näyttää kyllä enemmänkin hirveltä. Orin jalat ovat suhteettoman pitkät verrattuna sen kehoon, ja vuohiset eivät vielä kannattele jalkoja. Varsa on äärettömän suloinen, ja voin vain kuvitella, millainen rumba syntyy, kun uutinen piskuisesta ponista leviää tallissa. ”Pella ei nyt kaipaa ylimääräisiä vierailijoita”, Fiia sanoo kuin ajatukseni lukien. ”Mä ja Jaakko pidetään kyllä huoli siitä”, vakuutan. Pella on ohjannut varsan karsinan kauimmaiseen nurkkaan ja tarkkailee suuntaamme jatkuvasti. Vaikka Fiia onkin sen hoitaja ja minäkin tullut tammalle hyvin tutuksi, se tekee hyvin selväksi, että juuri nyt se haluaa nauttia varsastaan ihan itsekseen. Siksi emme yritäkään lähestyä kaksikkoa, mutta olemme kuin liimautuneet karsinan ovelle. Emme saa silmiämme irti varsasta, joka on kaikkien salaisten toiveidemme täyttymys.
”Svante”, Fiia sanoo yhtäkkiä. Katsahdan häneen ihmetellen. ”Svante”, Fiia toistaa varmemmin. ”Sen nimi on Svante.” Niin: olemme päättäneet jo etukäteen, että varsan nimen tulee olla ruotsinkielinen, lyhyt ja ytimekäs. Olemme kahlanneet läpi kaikki kalenterin ruotsalaiset nimet, ja Svante esiintyy listallamme. Nyökkään Fiialle. ”Seppeleen Svante, se se on.” Pakottaudun irrottamaan katseeni orista. ”Miten olis juhlalimsat oleskeluhuoneessa?” ”Kuulostaa hyvältä.” Itseksemme myhäillen lähdemme tallille kertomaan suuren uutisen pienestä ihmeestä.
|
|
|
Post by Fiia on Jul 30, 2009 11:29:37 GMT 2
10.07. Rataestetunti pikkuponeilla by Maiss Pella ja iloinen este + Fiia jolla on katse ties missä (:
|
|
|
Post by Fiia on Aug 8, 2009 12:23:09 GMT 2
07.08.2009 Kesän viime hetket
Vaikka lämmintä oli parikymmentä astetta ja aurinko paistoi, ilmassa oli silti jotain syksyistä. Enää vajaa viikko koulun alkuun. Pitäisi alkaa kaivelemaan kyniä ja viivottimia, teroitinta ja pyyhekumia ja palata takaisin tylsään harmaaseen rakennukseen opiskelemaan geometriaa, yhteiskuntaoppia ja biologiaa. Huokaisin ja karistin sitten kouluajatukset mielestäni – nyt nauttisin näistä viimeisistä lomapäivistä täysillä, olisin talilla joka päivä ja katsoisin silmä kovana Svanten kehittymistä.
Tallilla oli useita pyöriä parkkeerattuna sekä muutama skootterikin, mutta minä en jaksanut mennä hoitajienhuoneeseen, vaan suunnistin suoraan aittaan. Kahdeksan päivän ikäinen Svante päästi kimeän hirnahduksen heti oven käydessä. Pella työnsi päänsä käytävälle ja värisytteli sieraimiaan. - Hei, tytteli, sanoin sille hellästi ja halasin jämäkkää kaulaa. Tamma puhalsi lämmintä ilmaa olkapäähäni tyynesti ja veti sitten päänsä pois halauksesta tönäistäkseen äidillisesti lastaan. Pella suhtautui varsaan suojelevasti, mutta päästi silti ne harvat kävijät karsinaan eikä ollut heti puolustamassa, jos Svanten vauvakarvan peittämää kaulaa vähän silitteli. Katselin hetken äitinsä häntää pupeltavaa Svante-vauvaa ja lähdin sitten etsimään Josefiinaa. Hän löytyikin heti isosta tallista. - Hei kuule, kun nyt on niin lämmin päivä, niin onko ok, jos vien Svanten ja Pellan vähän tarhailemaan? Jossu irrotti katseensa ilmoitustaulusta. - Joo, vie vaan, mutta muista ottaa sisälle ennen kun lähdet, hän nyökkäsi ja jatkoi puuhiaan.
Minä palasin aittaan ja menin rauhallisesti karsinaan. Rapsuttelin ensin Pellaa hetken ja juttelin sille niitä näitä. Poni oli oma pirteä itsensä ja antoi minun lähestyä Svanteakin. Reipas vauva tuli tervehtimään ja alkoi heti mutustaa kengännauhojani. - Voi vintiö, nauroin ja työnsin sitä vähän kauemmas. Ei olisi sitten kiva, kun hampaallinen vuotias olisi yhä sitä mieltä, että ihmisten pureskelu on ihan täysin sallittua. Hetken Svantea hypisteltyäni otin Pellan riimunnarun päähään ja lähdin taluttamaan sitä kohti varjoista pikkutarhaa, joka oli tyhjillään. Vauva tuli inisten perässä, mutta uskaltautui jo hetken kuluttua ottamaan vähän etäisyyttä äitiinsä. Pella käänteli päätään ja hirnahteli erittäin hermostuneena, jos Svante katosi yhtään kauemmas. Päästyämme perille päästin Pellan irti ja ori loikki sen perässä aitaukseen. Hoikka ja pitkäjalkainen varsa teki pukkihyppyjä, ravasi korkein askelin heinikossa ja meni sitten tönimään Pellan nisiä. Ruokailtuaan vauva väsähti ja lötkähti kyljelleen pitkin pituuttaan. Kullannuppu.
- Se on tosi suloinen, vierelleni ilmestynyt Jassu naurahti katsellessaan torkkuvaa varsaa. - Niin minustakin, nyökkäsin tytölle. En tuntenut häntä kovinkaan hyvin, mutta tiesin Jassun hoitavan Sikkeä hienosti ja olevan rauhallinen persoona. - Olishan se ihanaa jos Sikkekin saisi joskus varsan, Jassu haaveile ja minä nauroin katse yhä Svantessa. Ori oli äitiään hiukan tummempi, vauvakarvainen ja omisti pienen kuonopilkun. Se oli kerta kaikkiaan herttainen ilmestys ja varmasti todellinen sydäntenmurskaaja vanhempanakin. Kuvittelin varsalle pitkän pörröisen harjan, ilkikuriset silmät ja pyöreän kiinteän rungon. Ja vain muutama vuosi, ja sille voisi laittaa kärryt perään… Minua ja Josefiinaa odotti aikamoinen työmaa, että saisimme tuosta höpsöstä vauvasta ravurin. - Mennäänkö talliin? kysyin Jassulta ja hän nyökkäsi. - Kamala jano.
Hoitajienhuoneessa minä korkkasin Jaffan ja istuin sohvalle muiden sekaan. Käynnissä oli kiivas juttelu koulun alusta, ratsastustunneista ja järviveden lämpötilasta. - Hei alkeistunti alkaa, Nana huomasi kelloa vilkaistessaan ja säntäsi ulos perässään lauma niitä hoitajia, joiden huollettavat menisivät tunnilla. - Ihanaa kun hoitohevonen on niin villi ettei se juokse talutuksissa, Alina virnisti ja venytti käsiään raukeana kohti kattoa. Minä nauroin tytölle ja hörppäsin lisää Jaffaa. Oli onni, että Pella varsalomaili juuri kuumimpaan aikaan. Säästyin minäkin kentällä juoksemiselta, vaikka useimmiten se kivaa olikin.
Fiia 52 HM
|
|
|
Post by Fiia on Aug 15, 2009 17:47:33 GMT 2
15.08.2009 Riimu
Otin käteeni Josefiinan tarjoaman pikku riimun ja katselin sitä lumoutuneena. Niin pieni… Turvan päällä ja niskan sivussa hopeanväriset soljet, pikalukko ja paljon säätövaraa. Hypistelin napakkaa mutta pehmustettua kangasta. Pystyin jo erittäin hyvin kuvittelemaan riimun pikku Svanten päähän. Se oli jo niin iso poika, yli kaksi viikkoa. - Kokeile sitä sille varovasti ihan vähäksi aikaa, Josefiina opasti ja minä nyökkäsin. Olin juuri kääntymässä ympäri lähteäkseni aittaan päin, kun Siiri hyökkäsi jostakin nurkan takaa luoksemme ja nappasi riimun. - Voi ei ihana! Onks tää Svanten? No tietty on. Saanko tulla kattoo kun kokeilet sitä? En tietty oo häiriöksi. Voi kun Taigakin varsoisi jo. Sen vauva on varmasti ihana! Ei tietty sillä ettei Svante olis. Vooi, varsat on niin sulosia! Ja miten pieni riimu! Minä purskahdin nauruun. Jännitys ja varsakuume taisi tehdä ujommastakin tytöstä oikean papupadan, sillä yleensä ei kivasta, mutta rauhallisesta Siiristä irronnut näin paljon asiaa kerralla! - Tuu vaan! Siellähän se sunkin pallosi majailee, nauroin yhä ja käännyin lähteäkseni. Siiri tuli mukaan tyrskähdellen itsekin. Koulun alku ei tainnut meitä juurikaan masentaa.
Svante odotti karsinan ovella innokkaasti päivittäistä ulos pääsyä. Ne olivat ilmeisesti olleet hetken laitumella ihan aamusta Palmin ja Kiiran kanssa, mutta kuumimpien tuntien ajaksi ne oli otettu viileään sisälle. Pian olisi taas aika laittaa ne takaisin nautiskelemaan illasta, mutta ensin pitäisi kokeilla riimu vintiölle ja katsoa, mitä se siitä tuumaisi. Ori olikin kasvanut kovasti viime viikkojen aikana, ja vaikka sitä ei usein tallilla kävijä huomannutkaan, sille tuli säkää lisää vakaasti sentti sentiltä. Iso se ei kyllä vieläkään ollut esimerkiksi Kiiraan verrattuna, mutta melko kookas russvarsaksi kuitenkin. Svante oli superleikkisä ja aina innolla touhussa mukana, joskin se keksi toisinaan melkoisia temppuja ja huolestutti paitsi minut myös äitinsä. Aikuistumisesta ei tämän ikäisen varsan kanssa voi juuri puhua, mutta kyllä se jo sen ikäinen oli, että riimuun piti alkaa totuttamaan, pikkuhiljaa ja turvallisesti äidin vierellä.
Pella hörähti ystävällisesti, kun astuin karsinaan ja luimisti sitten vähän korviaan Svanten sännätessä esiin. Ori pomppi paikoillaan kuin vieterilelu ja tuli sitten nykimään kengännauhoja. Jälleen kerran työnsin sen jämäkästi taaemmas ja vasta kun poninalku seisoi jotakuinkin paikallaan, menin tervehtimään sitä. Vekara tykkäsi kovasti rapsutuksista ja varsinkin kaulasta taputellessa se nautti silminnähden. - En kuules kuitenkaan tullut vain hellimään sua, vauveli, sanoin sille tiukasti. - Nyt kokeillaan tällaista juttua, kuin riimu. Tässä, look at. Svante ojensi epäröivästi turpaansa ja tökkäisi riimua. Hetken kokeiltuaan se oivalsi löytäneensä uuden lelun ja olisi varmasti vienyt koko jutun mennessään, ellen olisi pitänyt tiukasti kiinni. Kun vauva oli selvästi sujut uuden kapistuksen kanssa pujotin sen varovasti päähän, humps vain, ja Svante oli askeleen lähempänä aikuisuutta. Pella puhalsi lämmintä ilmaa varsansa kaulalle rauhoittavasti, ja ori tyytyi vain vähän ravistelemaan päätään. Sitten nälkä iski ja se karkasi äitin nisille.
Kun lapsen pikku maha oli täynnä, se kääntyi minua kohden maitopisaroita leuasta tippuen. Svanten iso vaaleanpunainen kieli käväisi ulkona ja sitten se sai pukkihyppykohtauksen. Varsa säntäsi karsinan ympäri, viskasi takajalkansa korkealle ilmaan. Ori meinasi törmätä seinään ja jarrutti niin lujaa, että joutui istahtamaan aloilleen. Sitten se väsyi ja tuli kerjäämään rapsutuksia. Minä rapsutin, kehuin ja otin samalla riimun vaivihkaa pois. Siihen oli jo tarttunut muutama tummanharmaa karva. - Nyt lähdetään ulkoilemaan, päätin ja otin Pellan narun päähän. Se lähti ulos hiukan levottomana, mutta rauhoittui, kun Svante kulki aivan sen kyljessä kiinni. - Oota hetki mä tuun Palmin ja Kiiran kanssa! Carkki huudahti tallipihalla ja lähti hakemaan hoitohevostaan varsoineen. Minä pysäytin Pellan, mutta sen vauva ei halunnutkaan odotella vaan jatkoi matkaansa iloisesti korvat hörössä. Pella hirnahti sille hätääntyneen moittivasti, niin lujaa että tallipiha raikui ja oli lähteä puskemaan Svantea kohden. Varsa kääntyi ja katsoi äitiään kummissaan: ”Noinko huolestunut sinä oikein olet?” Se harkitsi hetken ja lähti sitten palaamaan luoksemme. Oikeastaan äiti oli kuitenkin ihan hyvä tyyppi, niin ja saihan siltä ruokaakin aina kun halusi. Fiia 53 HM
|
|
|
Post by Fiia on Sept 1, 2009 19:38:11 GMT 2
01.09.2009 Vauvojen täyttämä syyskuu
”TIESITTEHÄ TEKI ET SIKKE SAA VARSAN? MUN HOITOPONI, SIKKE!” Jassu kaatoi mennessään muutaman tuolin ja Siirin. Minä olin kuullut uutiset jo eilen, mutta osalle oleskeluhuoneen tytöistä asia ei ollut vielä selvinnyt. Jassu hymyili kuin viimeistä päivää, heilutti käsiään innoissaan ja alkoi selittämään tietoja orista. ”Se on sellainen mukava nuori harmaahallakko, nimeltään Hermann NB eli ihan vaan Hermanni, ja se osaa hyvin koulua, ja hyppääkin 80 cm ratana. Se on 144-senttinen ja tosi kivan näköinen, Pipsa näytti mulle kuvan!” ”Todella hieno ja ystävällinen perushevonen”, lisäsi paikalle kenenkään huomaamatta livahtanut Pipsa ja hymyili vienosti. Tyttö oli tietenkin onnensa kukkuloilla – omalle hevoselle varsa, mitä parempaa voisi kuvitella? Lisäksi tiesin kokemuksesta, että mikään ei ollut suloisempaa kuin pikkuinen hevoslapsi. Svante oli vienyt sydämeni, eikä Taigan poika Tintti juurikaan hävinnyt sille söpöilykisassa.
Vilkaisin ympärilleni hoitajienhuoneessa. Paikalla oli Pipsa, Jassu, minä, Carkki ja Wear, ja pian ovi kävi ja Josefiina marssi sisään. Hän onnitteli Pipsaa kädestä pitäen. ”Mitäh, meillähän on täällä ihan mammaklubi”, huomasin äkkiä. ”Sehän sattuikin, tosin minä en ole mikään mamma”, Josefiina pyöräytti silmiään teeskennellen, ettei ymmärtänyt mitä tarkoitin. Tökkäisin nuorta naista kyynärpäällä kylkeen. ”Fiia voisitkin mennä vähän liikuttamaan sitä mammaponiasi”, hän jatkoi vakavoiduttuaan. ”Se on niin lihava, ettei kohta pääse tallista ulos kuin kierimällä. Toki yritetään antaa sille paljon aikaa varsan kanssa ja laitumella nautiskellessa mutta eihän tästä nyt tule mitään, kun se ei liiku oma-aloitteisesti vaan syö ja syö! Svante kyllä pysyy irti teidän mukana, jos vaikka vähän kentällä kävelet sen kanssa tai käytte maastossa. Ainiin, ne on muuten sisällä, että tammat saavat väkirehut, mutta jos olet nopea, ehdit kyllä vähän käppäillä sen kanssa ennen kun alotetaan ruokinta.” Nyökkäsin innoissani ja aloin heti tehdä lähtöä. Wear päätti tulla mukaan ja nousi hänkin. Lähdimme yhtä matkaa aitoille limsapullot käsissä. ”Yllätyt muuten, miten paljon Svante on kasvanut ja öh, voimistunut”, Jossu vielä huudahti perääni häivähdys naurua äänessään. Se oli omiaan herättämään epäluuloni, mutta ei kai nyt niin nuori ori voinut kovin hankala vielä olla… vai voiko?
Karsinassa oli meneillään hienoinen välikohtaus. Svante oli ilmeisesti saanut päähänsä jotain erityisen typerää, ja Pella komensi sitä käyttäytymään ehkä vähän tavallista ärhäkämmin. Tamma oli ollut kaikesta kiinnostuneelle orivarsalla niin hyvä äiti, hellä, huolehtivainen mutta silti jämäkkä, mutta jossain senkin kärsivällisyys loppui. Kun ori oli kiinnittänyt huomionsa hiukan luvallisempiin asioihin, Pella tuli tervehtimään ja painoi päänsä käsiini erittäin väsyneen oloisena. Ei olisi juuri tehnyt mieli rasittaa sitä vielä liikunnalla, mutta kyllä, Pella oli lihava kuin hillomunkki ja varmasti osaltaan myös kaipasi satunnaista kunnon urheilua. Kuitenkin ennen harjaamisen aloittamista kävin vähän moikkaamassa Tinttiä. Sekin oli uskomattoman herttaisen näköinen ja oloinen pikkuvarsa, ja Taiga pyöreä, mutta osaava äiti. Ja Wear suorastaan hehkui ylpeyttä. ”Se on ihastuttava pikkuherra”, sanoin ja hymyilin lämpimästi Wearille. Tyttö vastasi hymyyn. ”Onhan se!” hän naurahti, kun Tintti tuli nykimään kengännauhoja. ”Ja hupsu, kuten ne taitavat olla tuossa iässä… Svantekaan ei saa ikinä mistään tarpeekseen, eikä mikään uusi ole sille liian tylsää.” ”Voi vain odottaa, millaisia ne ovat parivuotisina… Isoja ja hurjia voimiaan koettelevia hölmöjä, vai rauhallisia ja lepsuja rapsuttelunrakastajia?” ”Svante ainakin toivon mukaan osoittaa kykynsä ravata lujaa”, nauroin ja vilkaisin vauvaa, joka tällä hetkellä imi hanakasti maitoa. Se oli päivä päivältä helpompi kuvitella painamaan radalla häntä soihtuna pitkät hoikat jalat koukistuen, vauhtia työntäen ja venyen. Siihen olisi tietysti aikaa, mutta oli ihana miettiä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Harjattuani Pellan pujottelin sille suitset päähän ja lähdin taluttamaan kohti kenttää. Svante loikki innoissaan perässä ja näytti siltä, ettei se olisi ulkoillut päiväkausiin, vaikka vielä tuntia aikaisemmin se oli ollut laitumella härnäämässä Kiiraa. Kentällä nousin penkiltä Pellan leveään selkään. Tamma ei osoittanut minkäänlaista halukkuutta lähteä liikkeelle, mutta päättäväisen pohjemerkin jälkeen se alkoi ottaa lyhyitä ja vaappuvia askelia uraa pitkin. ”Jokseenkin tahmea!” huikkasin Wearille, joka oli lähtenyt Taigan kanssa maastoon. Se olisi ollut meillekin ehkä fiksumpi ajatus, mutten vielä uskaltanut jättää Svantea yksin ilman äitiään hetkeksikään, enkä oikein ottaa mukaankaan, ettei se katoaisi metsän syövereihin. Kyllähän se pääsisi kentän aidan ali helposti, mutta luotin siihen, että ori pysyisi suurin piirtein näköpiirissä avaralla tallipihalla. Kävelin kumpaankin suuntaan useamman kierroksen ja ratsastin Pellan sitten isolle ympyrälle. Taivuttelin sitä molempiin suuntiin hetken ja otin yhden lyhyen ravipätkän. Poni oli kerta kaikkiaan vetämätön eikä vastannut yhteenkään apuun puoliksikaan niin herkästi kuin ennen. Tamman totuttaminen kunnon työntekoon vieroituksen jälkeen saattaisi olla melkoinen työmaa. Päätin kuitenkin tässä syksyn mittaan kävelyttää sitä kentällä ja maastossa, niin ettei Pella nyt ihan rapistuisi.
Parinkymmenen minuutin ratsastuksen jälkeen vein ponit takaisin talliin ja harjasin Pellan, joka oli hionnut jo käynnistä ja joka joi kuin sieni päästyään sisään. Kävin pehmeällä harjalla läpi myös Svanten, joka suhtautui harjailuun hyvin myönteisesti. Se yritti alituiseen napata harjan suuhunsa, mutten suinkaan antanut sen tehdä niin vaan pidin kapineen päättäväisesti itselläni. ”Nyt saa riittää, senkin vekara”, sanoin orille muka tiukasti ja lähdin harjapakkeineni pois karsinasta. Samassa Josefiina tuli sisään ja alkoi jakaa kauroja. ”Miten meni?” ”Olihan se tahmea… mutta on siellä jossain alla vielä se meidän tuntema ratsu-Pellakin. Nyt se vain on niin keskittynyt olemaan äiti-Pella.” Katsoin hellästi ruoan kimppuun hyökännyttä Pellaa ja Svantea, joka oli touhussa iloisesti mukana. Niinhän sen piti ollakin, että Pella keskittyisi nyt ensin yhteen asiaan kunnolla. Ehtisi niitä väistöjä ja siirtymisiä harjoittelemaan myöhemminkin.
Fiia 54 HM
|
|
|
Post by Anne on Sept 4, 2009 7:38:09 GMT 2
Löysin tällaisen vanhan linen (varmaan syksyltä 08) kansiosta, jä nopsasti väritin se:
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 5, 2009 15:20:03 GMT 2
3.9. - Nihkeä mamma ja ilkeä ipana
”Tää – ei – kertakaikkiaan – liiku!” Fiia ähkii ja puhkii Pellan selässä kasvot retiisinpunaisina, piskuisen russ-ponin ravatessa löysästi. Kentän hiekka on tamman jaloissa kuin tervaa; ennen niin reipas ratsu on nyt jossain työn ja tuskan alla. Pellan kintereillä loikkii harmaa salama nimeltä Svante. Se ei helpota Fiian urakkaa pyörimällä äitinsä jaloissa ja jäystämällä ratsastajan saappaita. Välillä ori huvittelee loikkaamalla äkkinäisesti Pellan eteen ja jämähtämällä siihen.
Istun kentän aidalla ja katselen myötätuntoisena Fiian rehkimistä. Kidutusta on jatkunut jo puolisen tuntia, ja Pellan liikkeessä pitäminen on yhä haastavaa; se on ennätyksellisen vetelä ja laiska. Kesän aikana muodostunut pömppis vain keinahtelee vienosti puolelta toiselle, kun tamma löntystää kaviouralla ponnettomasti. Pilvinen, tuulinen syyspäivä on kääntymässä hiljalleen iltapäiväksi. Katselen, miten Fiia lopulta hermostuu ja napauttaa terävästi raipan pohkeensa taakse. Pella sävähtää ja lähtee vastentahtoisesti ripeämpään raviin. Fiian kasvoille hiipii tyytyväinen hymy, ja minä näytän tytölle peukkua.
Vartin kuluttua Fiia on onnistunut nostamaan kaksi kertaa reippaan laukan. Tosin Svante oli pilata molemmat onnistumiset koikkelehtimalla sekopäisesti emänsä vierellä. Fiia pidättää Pellan tyytyväisenä käyntiin ja taputtaa tamman hionnutta kaulaa. ”Kyllä se alkaa sujua hiljalleen”, russin hoitaja tuumaa toiveikkaasti. ”Varmasti. Tosta pikkuviikarista mä en ole niin varma...” Siirrän katseeni Svanteen, joka hypähtelee energisesti edestakaisin Fiian laskeutuessa ratsailta ja nostaessa jalustimet. Orin päässä hohtaa upouusi, vaaleansininen varsariimu – edellisen se sai repaleiksi alta aikayksikön.
Fiia taluttaa Pellan aittaan, Svanten poukkoillessa pitkin tallipihaa. Varsa ei ole enää emässään kiinni jatkuvasti, mikä aiheuttaa valtavasti harmaita hiuksia minulle ja Fiialle. Sen taluttaminen on mahdotonta, eikä poika pysy ruodussa myöskään ollessaan irti. Se sinkoilee sinne tänne, lähestyy epävarmasti ihastuneita tallityttöjä ja pinkaisee sitten pää viidentenä jalkana pakoon, jos joku yrittää ottaa sitä kiinni. Se jyrsii hampaillaan kaikkea, mihin vain yltää, ja käy inahtelemassa tarhoissa käyskenteleville hevosille. Eikä sitä saa kiinni millään; jahtaan oria nytkin maanitellen, vihellellen ja äristen. Mutta ei auta. Ainoastaan Pellan tiukka hirnahdus saa Svanten palaamaan vastahakoisesti äidin siipien suojaan.
Kun kuriton kakara viimein on Pellan vierellä boksissa, se käy nopeasti imaisemassa pienen maitoannoksen ja on sitten mutustelevinaan heiniä turpeiden seasta. Kun Fiia ohittaa Svanten satulaa kantaen, vilahtaa orin silmäkulmassa ilkikurinen pilkahdus. ”Fiia, varo! Se tekee sen taas!” ehdin kiljaista, mutta liian myöhään. Svante on jo kääntynyt salamannopeasti ja tähdännyt Fiian pohkeeseen kipakan potkun. ”AIAIAIAI!” Fiia uikuttaa ja kiirehdin ottamaan satulan punatukkaisen tytön käsistä. ”Svante, senkin pirulainen!” Fiia perääntyy karsinan ovelle ja nojaa seinään kivusta irvistäen. ”Mä en ymmärrä, miten se ottaakin niin kipeetä.” ”Nii-in, luulis että siihen vähitellen tottuis...” tuhahdan kyllästyneesti. Fiia nyökkää ärsyyntyneen näköisenä ja kurottautuu kiskaisemaan satulan sylistäni. ”Mä käyn viemässä tän satulahuoneeseen ja katson samalla, montako mustelmaa toi kauhukakara on ehtinyt mulle aiheuttaa.” ”Okei, mä tulen hetken päästä”, lupaan ja jään rapsuttelemaan Pellaa, joka nojaa päätänsä minuun tyytyväisenä. Russ-tamman vyötäröllä roikkuvat vielä raskaus- ja kesäkilot. Nyt syksyn aikana minun ja Fiian kunnianhimoisena tavoitteena on saada tamma takaisin tuntiratsun mittoihin syksyn aikana. Pakko tosin myöntää, että tamman liikuttaminen on enemmänkin Fiian vastuulla: minulla on tekemistä yllin kyllin, ja olen kaiken lisäksi Pellalle auttamattomasti liian pitkä.
Svantesta on loppukesän aikana varttunut järkyttävä sähköpupu, josta ei lopu virta millään. Tai jos patterit ovatkin miinuksella, napero heittäytyy kyljelleen, koisii hetken ja on taas täynnä energiaa. Onneksi on Tintti, jonka kanssa Svante römyääkin päivät pitkät. Kuulostaa varmaan hauskalta, mutta ravurin alku on keksinyt kanavoida ylimääräisen tarmonsa epämiellyttäviin aktiviteetteihin. Svante näykkii minkä tökköhampaillaan pystyy. Kaikista kauheinta on kuitenkin potkiskelu. Sehän kuuluu joka varsan elämään, mutta Svante tuntuu olevan oikea potkuautomaatti. Puolessa sekunnissa se on kääntänyt pyöreän peräpuolensa kohti ja täräyttänyt tuntuvan tömäyksen. Eivätkä kolaukset todellakaan ole hellävaraisia, vaan melkoisen tujuja! Ei auta muu kuin yrittää opettaa muksulle, ettei moinen käytös ole sallittua – ja kestää kaikki ne mustelmat, joita kouluttaminen vaatii.
Mutta Svanten suloisuus, viattomuus ja hölmöily saavat minut rakastamaan sitä kaikesta huolimatta. Jopa nyt, kun se tunkee luokseni ja täräyttää hampaansa lonkkaani. ”Svante! Inhottava ipana!” vingahdan ja työnnän varsan pään pois. Se pyrähtää kauemmas ja alkaa kääntyä uhkaavasti... ”EI!” Mutta kiekaisuni kaikuu kuuroille korville – olen taas yhden uuden mustelman onnellinen omistaja.
|
|
|
Post by Fiia on Sept 15, 2009 19:31:15 GMT 2
09.09.2009 Epäonnea
Vaikka en yleensä ollut taikauskoinen, maagisella päivällä 09/09/09 oli silti vaikutuksensa. Matkalla Seppeleeseen säikähdin pahanpäiväisesti, kun laiha musta maatiaskissa ylitti tien ja vilkaisi minua harvinaisen pahansuovasti keltaisilla silmillään. Koko loppumatkan suorastaan odotin, milloin salama iskee päähän, mutta melkein selvisin Seppeleeseen saakka ilman välikohtausta. Melkein.
Olin juuri kurvaamassa tallipihalle, kun käytännössä tyhjästä tielle loikkasi koira. Se juoksi täyttä vauhtia tien yli välittämättä lähestyvästä joposta – koira olisi jäänyt alle, ellen olisi kääntänyt vauhdilla sivuun, osunut kiveen ja lentänyt tangon yli juuri sopivasti juurakon päälle. - RADDA! kuului männiköstä, ja Jokeri ilmestyi puiden ja pensaiden seasta tielle, vilkaisi minuun ja kysyi: - Minne se piski meni? - Tonne jonnekin, ähkäisin ja heilautin kädelläni suurin piirtein sinne, minne koira oli kadonnut. - Okei, kiitti, mä meen metsästämään sen! Toivottavasti selvisit ilman luunmurtumia, Jokru sanoi ja lähti rytinällä koiransa perään. Minä nousin ylös selkääni pidellen ja katsastin pyörälle aiheutuneet vahingot. Eturengas oli puhki ja ilma pihisi siitä pois kovaa vauhtia. Tanko oli vähän vääntynyt, mutta muuten menopelini näytti olevan vielä elossa. Kävin raahamassa sen hiukan syvemmälle puskiin ja keksisin myöhemmin, miten saisin sen kotiin korjattavaksi.
Tallipihaan päästyäni menin suoraan aitalle ja toivoin, että vaikeudet loppuisivat kolarointiin. Kaikki karsinat olivat tyhjiä, joten nappasin vain riimunnarun mukaani ja lähdin tamma- ja varsalaitsalle etsimään hoidettaviani. Wear oli juuri ottamassa omiaan sisään, joten pääsimme Pellan ja Svanten kanssa samalla portinavauksella ja saimme vielä samalla seuraakin matkalla talliin. Tintti käyttäytyi vielä suhteellisen järkevästi ravatessaan emänsä vierellä, joka oli sopuisa kuten aina, mutta Svante isompana ja ehdottomasti kurittomampana juoksenteli edestakaisin, hätyytteli Pellaa, näpsi huulillaan kaikkea mistä sai kiinni ja tarpeeksi ärsyynnyttyään tähtäsi puolihuolimattoman, mutta kipakin potkun. Siinä eivät kiellot sun muut auttaneet, ja oli vaikea keskittyä yhtä aikaa emätammaan, joka olisi halunnut vain syödä ja maata aloillaan, sekä hulluun varsaan, joka piti ihan omaa rodeota. - Tänään mä laitan tän lihapullan vähän liikkumaan, huokaisin, kun sadannen kerran maiskutin ja nyin narusta kerrassaan vetämätöntä ponia. - Mä voisin tulla teidän kanssa kentälle, tällekin voisi treeni tehdä ihan hyvää, Wear nauroi taputtaen Taigan pyöreää masua. En ehtinyt vastata, sillä huomasin yhtäkkiä kahden pienen lapsen ja heidän äitinsä kävelevän kohti isoa tallia. Svante oli huomannut saman. Se säntäsi aikailematta matkaan ja laukkasi vauvatahtiaan pukitellen kohti talutukseen tulleita tyttöjä Pellan kiskaistessa päänsä ruohotupsuun. - Etkö sä yhtään kato mitä pentus tekee, tiuskaisin sille, nykäisin riimunnarusta ja vedin sitten keuhkot täyteen ilmaa ja huusin: - SVANTE! Varsa vilkaisi minua, jarrutti vähän ja potkaisi sitten taaksepäin kuin sanoakseen, ettei se minusta välittänyt, kerta paikalla oli niinkin mielenkiintoisia tyyppejä kuin pieniä lapsia. En tiennyt, mitä varsa aikoi tehdä – mennä vain kerjäämään rapsutuksia, katsomaan tulokkaita lähempää vai kokeilemaan, olisiko minua pienempiä ihmislapsia kiva potkia. En kuitenkaan missään nimessä halunnut ottaa riskiä!
Olin juuri antamassa Pellan riimunnarua Wearille ja säntäämässä varsan perään, kun Pella huomasi yhtäkkiä lapsensa kadonneen ja hirnahti erittäin terävästi ja hiukan kärttyisänkin kuuloisesti. Svante pysähtyi siihen paikkaan, vilkaisi äitiinsä ja sitten juuri tallin ovea avaavin lapsiin, teki päätöksen pähkinän kokoisissa varsanaivoissaan ja lähti vastahakoista ravia meidän luoksemme. Se kiersi minut taitavasti ja meni hätyyttelemään emäänsä, näykki kintereitä ja pomppi paikoillaan tarmokkaana. - Läheltä liippasi, huokaisin Wearille ja lähdin hänen perässään aitalle, jonne pääsimme kaikeksi onneksi ilman uusia välikohtauksia – mitä nyt Svante olisi taas halunnut mennä Hillan karsinaan omansa sijaan ja kuinka se sitten tujautti potkun Weariin pohkeeseen suututtuaan, kun ei saanut tahtoaan läpi. - Nyt lopeta, komensin sitä lopulta, kun ori oli noin kymmenennen kerran varastanut harjan ja heilutellut sitten sitä, kunnes uusi lelu oli lennähtänyt kovalla pamauksella seinään. Pella ei jaksanut tehdä mitään muuta kuin etsiä heinänkorsia puruistaan, joten minun huolekseni jäi tamman ratsastuskuntoon laittamisen lisäksi penskan kaitseminen. Onnekseni Svantelle tuli kuitenkin pian nälkä ja sen jälkeen se väsähti, joten saatoin harjata Pellan oikein paraatikuntoon, selvittää takkuisen hännän ja mallista ulos kasvaneen harjan, puhdistaa kaviot ja lopuksi satuloida ponin.
Kun olin kovalla työllä saanut satulavyön kiinni ja suitset päähän, lähdin taluttamaan ponia kentälle. Se seurasi minua erittäin hitaasti ja laiskasti raahaten jalkojaan maata pitkin, kun taas Svante pomppi kuin duracellpupu herättyään pikku nokosiltaan. Noin ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua olimme saavuttaneet määränpäämme. Käänsin Pellan kaartoon, häädin Svanten vähän kauemmas, laitoin kypärän päähän ja hanskat käteen ja poimin maasta raipan.
Vedin jalustimet alas ja kiristin satulavyötä yhdellä reiällä (Svante puraisi minua pohkeesta).
Ponnahdin selkään ja tunsin istuvani tynnyrin päällä (tässä vaiheessa Svante oli saanut sätkyn paikalle saapuneesta seurueesta Taiga, Tintti ja Wear).
Pidensin jalustimet sopivaan mittaan, henkäisin syvään ja valmistauduin taistoon (Svantekin oli valmistautunut, pukitti ja pomppi milloin yhdellä, milloin kahdella jalalla ja siirtyi sitten häiritsemään Taigaa).
Fiia 55 HM
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 24, 2009 20:20:58 GMT 2
24.9. - Harmaa iltapäiväklikka härKiukuttelun, pokkuroinnin ja äksyilyn sävyttämän harjaamishetken jälkeen Svante jaksoi jopa olla mammalaitumella hetken aikaa aloillaan. Itse alan olla jo melko epätoivoinen - tuleeko tuosta kauhukakarasta ikinä oikeeta ponia?kamera <\3 minä
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 28, 2009 17:02:39 GMT 2
Svante sutkahti 2-vuotiaaksi, ja viettää tällä hetkellä aikaansa laiduntaen minitarhassa yötä päivää ulkoilukaveriksi lainatun Januksen kanssa. Pikkumiehen kanssa on treenattu päävehkeiden pitoa ja tutustuttu jo kärryihinkin. Perushoitotoimet sujuvat ihan OK, mutta svantemaiseen tapaan ylimääräistä kikkailua löytyy. Svante muuttaa uuteen boksiinsa ensi kuun alussa - tallipaikka on jo valmiina, ja se paljastuu muuton tapahtuessa Lisäksi Fiialle tiedoksi, että rekisteröin Svantea parhaillaan veeärällään!
|
|
|
Post by Fiia on Oct 23, 2009 20:34:03 GMT 2
18.10.2009 Talven odotusta
Olin ilosta suorastaan soikea, kun marssin jäätyvää tietä pitkin Seppeleeseen. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka sitä mielestäni oli tänään aiemmin päivällä tullut muutama hassu hiutale (kyseessä saattoi myös olla räntää, ehkä minä vain toivoin niin kovasti puhdasta valkeutta). Odotin innolla ensimmäistä kunnon lumisadetta, sillä lumi merkitsi talvea ja talvi joulua, joka oli ehdottomasti hauskin juhla minkä tiesin – lämmin ja iloinen tunnelma, koristeet, piparkakut, glögi, kynttilät, joulukuusi, kaikki olivat minun mieleeni. Paljon kuitenkin ehtisi tehdä ennen jouluaaton koittamista – ajattelin onnessani lukuisia maastoreissuja kaveriporukalla, paksukarvaisten ponien loputonta harjaamista, varusteiden puhdistamista sormet jäässä, kaakaon hörppimistä oleskeluhuoneessa ja vasta-alkajien auttamista hyisessä maneesissa. Kaiken sen ja paljon muuta halusin tehdä Seppeleessä ennen kuin kevät taas koittaisi!
Tänään olisi kuitenkin aika estehyppelyn, päätin heti, kun isoon talliin saapuessani Josefiina ilmoitti Pellalla olevan vapaata tunneista. – Tee sen kanssa sitten jotain hyödyllistä, hän vannotti, ennen kuin lähti auttamaan pientä tyttöä Siirin suitsimisen kanssa. Alkeistunti oli juuri alkamaisillaan, joten en jäänyt muutenkin täpötäyteen talliin hääräämään, vaan nappasin Pellan varusteet ja lähdin aitalle. Tamma seisoi puolinukuksissa nojaten kaulaansa karsinanoveen. Vihelsin matalta tullessani ja sain ponin raottamaan silmiään hiukan. – Voi tyttöä, ei kai väsytä, nauroin ja silitin sen leveää otsaa. – Mennään hyppäämään, esteitä, niin. Pella puhalsi lämmintä ilmaa kylmästä punaisille sormilleni ja huokaisi raskaasti. Se vaikutti kovin uniselta, mutta olin satavarma, että muutama pikku este toisi lisäväriä hoitoponini elämään – en edes muistanut, milloin viimeksi olisin ylittänyt sen kanssa edes kavalettia.
Harjaukseen en turhaa aika kuluttanut – Pella oli puhdas, kuiva ja seisoi koko ajan aloillaan, joten minun ei tarvinnut tehdä juuri muuta kuin suoria karvat ja puhdistaa kaviot. Varustamisesta tamma ei tuumannut mitään, jos ei oteta huomioon pientä korvien luimistamista vyötä kiristäessä ja jonkinasteista vastahankaisuutta suun aukaisemisessa, ja kutakuinkin tunti tallille saapumiseni jälkeen olimme valmiita lähtemään maneesiin hyppyharjoituksiin, alkeiskurssilaiset lähtisivät maastoon, joten koko halli oli vapaa.
Päästyämme maneesille talutin jokseenkin hitavan ponin kaartoon keskelle ja nousin selkään, esteitä ei tarvitsisi viritellä, sillä yhdellä lävistäjällä oli juuri sopivat kahden esteen sarja, ja kumpikin este oli nelisenkymmentä senttiä korkea. Se riittäisi meille harjoitukseksi vallan mainiosti, varsinkin kun emme olleet paikalla yksin. Anne ravaili nuorella Myntillä ja Elli pyöritti Bladea ympyrällä toisessa päädyssä. Mittailin jalustimet sopiviksi ja pyysin sitten Pellan kävelemään hiukan uran sisäpuolelle. Tamma huokaili vähän väliä ja tuntui melko vetämättömältä löntystellessään etanavauhtia, mutta kyllä se vilkuili sivusilmällä esteitä ja nosti aina välillä korvat hetkeksi pystyyn.
Alkukäyntien jälkeen otin ohjat ja patistin ponin raville. Se siirtyi vaivalloisesti hitaaseen hölkkään ja puksutti menemään juuri pohjemerkeistä välittämättä parisen kierrosta, ennen kuin kaukana karvan ja rasvan alla olevat lihakset lämpenivät ja askel alkoi hiljalleen keventyä. Tein paljon loivia kaarevia uria ravissa, käänsin jokusen etuosakäännöksen ja vaadin pari siistiä väistöä käynnissä molempiin suuntiin, ennen kuin otin laukkaa. Nosto oli kaikkea muuta kuin tasapainoinen, tarkka ja siisti, mutta minulle riitti se, että Pella ylipäätänsä siirtyi nopeampaan askellajiin. Laukka oli huonoa ja nelitahtista, tamma vastahakoinen, kova eikä kantanut itseään edes kelvollisesti saatikka reagoinut apuihin muuten kuin häntää pyöräyttämällä, kun huomautin asiasta raipan kanssa.
En jäänyt hiostamaan Pellaa sen enempää ymmärrettyäni tosiasiat – tamma oli päässyt aika helpolla aika kauan ja vaatisi varmasti useamman ratsastuskerran, ennen kuin se palaisi tutuksi kuuliaiseksi itsekseen. Viiden minuutin lepokäyntien jälkeen nostin ravin kautta laukan ja ohjasin ponin kulman jälkeen lävistäjälle. Muutos ratsussani oli pieni mutta selvä: korvat nousivat pystyyn, kaula jäntevöityi, voimaa kertyi takaosaan aivan pikkiriikkisen lisää ja laukka oli yhtäkkiä jos nyt ei eteenpäinpyrkivä, niin ainakin hiukan sähäkämpi kuin aiemmin. Vauhti ei edelleenkään päätä huimannut, Pella lähti hyppyyn niin läheltä kuin pystyi, otti yhden laukan välin tukevasti kahdella askeleella ja ponnisti toisen osan yli kaviot rimaa hipoen, mutta yhtä kaikki se oli osoittanut jotain innostumisen merkkejä ja minä innoissani meinasin tipahtaa selästä, kun kumarruin taputtelemaan tanakkaa kaulaa hyppyjen jälkeen. - Hieno tyttö, hieno, hieno, hoin silmät säihkyen. Olin tosissaan vasta pääsemässä hyppäämisen makuun, joten hetken levähdyksen jälkeen ohjasin sen heti uudelleen sarjalle nyt vastakkaisesta suunnasta.
Pella alkoi toden teolla lämmetä, se nyökytteli päätään ja vauhditti laukkaansa ponnistaen edellistä kierrosta voimakkaammin ja lähestulkoon lensi esteiden yli. Väli alkoi kahdella laukalla käydä jo pieneksi, ja pienellä avustuksella kolmannella yrityksellä tamma nipisti toisen askeleen pois, jonka jälkeen rytmi löytyi ja sarja tuli helpoksi meille kummallekin. Kiittelin ponia jokaisen hyvän hypyn jälkeen ja lopetin huippuhienoon suoritukseen. Minulle jäi hyppäämisestä hyvä mieli, ja toivoin, että Pellallekin – ehkä seuraava kokeilu olisi helpompi alusta alkaen.
Olimme molemmat hikisiä ja väsyneitä mutta onnellisia, kun jätimme maneesin ja lähdimme aittaa kohden. Taivaalta leijaili hiljalleen jotain valkoista.
Fiia 56 HM
|
|