Taigan Hoitokirja

[wear]

11.10.09 sunnuntai - We will still belong to each other

Aurinko siivilöityi avonaisesta tallinikkunasta sisälle. Räpsyttelin hetken silmiäni ja haparoin täysin sokeana eteenpäin. Pitkästä aikaa oli kaunis ilma. Ulkona paistoi aurinko ja kirpeän viileä syystuuli puhalsi etelästä. Pyyhkäisin vaaleat hiukseni pois silmiltä ja kiedon ne poninhännälle korkealle päälaelle. Hieraistuani vielä muutaman kerran silmiäni, ne tottuivat kirkkaaseen valoon ja näin jo vähän eteenpäin. Kiirehdin Taigan ja Tintin karsinalle. Aivan kuten useimmiten ennenkin, Taiga oli kuullut aitan oven käyvän ja tullut boksin ovelle minua vastaan. Se hörähti ilahtuneena kaivaessani sille namin taskusta. Painoin pikaisen suukon tamman lämpimälle turvalle. Taiga pärskähti ja nyrpisti turpaansa. Se heilautti päätään malttamattomana. Se tieti pääsevänsä pian ulkoilemaan. Hymyillen pujotin tammalle riimun päähän ja talutin sen ulos karsinasta. Tintti jäi pettyneenä karsinan ovelle. Se hirnui tylsistyneenä äitinsä perään, varsa oli halunnut läteä mukaan, mutta tällä kertaa se saisi jäädä talliin odottelemaan.

Olin jo aikaisemmin hakenut valjaat ja kärryt valmiiksi aitan eteen odottamaan. Nyt pujotin ne reippaasti Taigalle päälle ja peruutin tamman kevyiden harjoituskärryjen eteen. Taiga pärisi innostuneena. Saatuani kaiken valmiiksi hyppäsin kärryille ja annoin Taigan lähteä reipasta käyntiä kohti vanhaa kärrytietä. Kiersimme tallintakaisen metsän ja pääsimme pitkälle suoralle, vähän kuoppaiselle hiekkatielle. Sitä reunustavat suuret vanhat tammet ja männyt loivat suuria varjoja polulle. Aurinko loisti puiden oksien lomitse ja lämmitti ihanasti. Enää ei ollut niin lämmin kuin kesällä mutta siltikään minun ei ollut kylmä. Taiga hölkkäsi rentona. Kärryt pomppivat vähän tamman perässä. Minä pidin ohjaksia löysällä ja annoin Taigan määrätä tahdin. Tuuli heilutti tamman tummaa harjaa ja häntää. Ponin pyöreä maha huojui puolelta toiselle ravin tahdissa. Puist pudonneet, kuivat lehdet rapisivat tamman jalkojen alla.

Because of you
I forgot the smart ways to lie
Because of you
I'm running out of reasons to cry
When the friends are gone
When the party's over
We will still belong to each other

Kävimme aivan liekkijärven rannassa kääntymässä. Pysäytin Taigan hetkeksi ja ihailin näkymää järvelle. Aurinko kimmelsi melkein tyynen veden pinnassa, kevyt tuuli heilutti rannan vaaleita kaisloja ja vastarannalla siintävät vuoret näyttivät kovin tummilta kirkasta taivasta vasten. Hengitin syvään raikasta ilmaa ja annoin auringon lämmittää kasvojani. Poskeni taisivat jo punoittaa syysilman viileydestä, mutta muuten minulla ei ollut ollenkaan kylmä. Pian käänsin Taigan ympäri ja lähdimme reipasta ravia viipottamaan kotia kohden.

Kääntyessämme tallille johtavalle hiekkatielle, näin tutun hahmon kävelevän vähän edessäpäin menossa tallin suuntaan. Hidastin Taigan ravin käynniksi ja tervehdin iloisesti punatukkaista tyttöä. - Huomenta Aimie! Hihkaisin. Tyttö kääntyi hämmästyneenä ympäri, ja minut sekä Taigan tunnistaessaan tämän kasvot sulivat hymyyn. - Moi! Mitenkäs tekin ootte jo tähän aikaan liikkeellä? Suurinosa järkevistä ihmisistä nukkuu vielä sikeästi tähän aikaan päivästä, Aimie tokaisi virnistäen. Tyttö silitteli puhuessaan Taigan kaulaa. - Niin no meillä on Taigan kanssa tapana käydä aamuisin ulkoilemassa ja muutenkin tääl on ihanan rauhallista aamuisin, selitin Aimielle joka nyökkäili ymmärtäväisenä. - Mutta hei kiipeä kyytiin niin päästään vähän reippaammin tallille, jos tässä kauan seisoskelee niin kerkeää tulemaan kylmä, sanoin, ja Aimie kiipesi heti kiitollisena viereeni kärryille istumaan. Maiskauttaessani Taigan käyntiin Aimie oli heilahtaa kyydistä, ja tarrasi nopeasti kärryjen reunasta kiinni. - Joo taisin unohtaa sanoa että tää ei oo kovin tasaista menoa! Tokaisin tytölle nauraen. Kärryt huojuivat kuoppaisella hiekkatiellä Taigan köpsötellessä eteenpäin.

Tallipihaan päästyämme hyppäsimme molemmat alas kärryiltä ja sidoimme Taigan hetkeksi harjauspuomiin kiinni. Irrotimme kärryt tamman valjaista ja kiskoimme ne yhteisvoimin takaisin latoon, jossa niitä säilytettiin. Palasimme sitten Taigan luo ja riisuimme siltä yhdessä valjaat ja muut varusteet. Aimie pujotti sitten Taigalle riimun päähän, ja pyysin tätä odottamaan Taigan kanssa aitan edessä sen aikaa että minä kipaisin sisällä hakemassa Tintin. Varsa olikin varsin iloinen ja innoissaan päästessään ulkoilemaan. Tintti ei meinannut millään pysyä aloillaan edes sitä hetkeä että sain sille riimun pujotettua päähän. Ori riuhtoi ja polki jalkaansa tylsistyneenä. Sain kuin sainkin sille riimun päähän, ja Tintti ponkaisi siltä seisomalta ulos karsinasta. Tintti retuutti minut ulos aitan ovesta ja seisahtui vasta pihalla Taigan viereen. Aimie hihitti huvittuneena minun yrittäessä pidellä pikkuista varsaa aloillaan. - Se on paljon vahvempi kun miltä näyttää! Puhahdin ja lähdin sitten taluttamaan Tinttiä Aimien ja Taigan perässä varsalaidunta kohti. Tintti tuuppasi minua leikkisästi käsivarteen. Näin sen silmissä pilkahduksen samaa omapäisyyttä ja ilkikurisuutta kuin Taigallakin. Tuo ilme oli minulle vähän liiankin tuttu. En voinut kuin nauraa Tintin tuijottaessa minua suurilla, tummilla silmillään ohuen otsatukan takaa.

wear&taiga&tintti

319 hm

[Siiri]

The end of the fairytale - ?
13.10.2009

No, luckily not. What I learned from this, is that hold on to what you have got. You'll never be able to know when it's taken away from you. To my pleasure, Wear had given us another chance and this time, I wouldn't spoil it.

"Taiga darling!" kuiskasin ponille joka seisoi karsinassaan pää alhaalla riippuen, kun pieni varsa nukkui sen etujalkoihin nojaten. Tavallisesti niin innokas ja energinen Tinttikin oli nyt väsähtänyt. "Tiedän ettei mun pitäis tähän aikaan enään olla häiritsemässä, mutten voinut olla tulematta kun kerta ajoimme tästä ohi." Taiga nosti hieman päätään, mutta tunnistettuaan minut se laski pääsä takaisin alas, syliini. Kumarruin silittämään pikkuruisen Tintin silkinpehmeää karvaa. Taigakin laski päänsä alas ja hörähti vaimeasti varsalleen. Tiesin että tamma välitti varsasta todella paljon. "Miten oonkaan voinut laiminlyödä teitä?" kysyin itseltäni ja osittain myös Taigalta. Sain vastaukseksi töytäisyn olkapäähän ja lämpimän hönkäisyn kasvoilleni. Taiga katsoi minua lempeillä nappisilmillään. Tiesin ettei - , se ollut unohtanut minua. Karmiva ajatus kulki aivosolujeni läpi. Mitä jos Taiga olisikin unohtanut minut? Mitä jos se ei olisi enään päästänyt minua karsinaansa? Mitä jos se ei enään luottaisi minuun?

No, luckily not. Though you are away from someone dear for even a longer time, you don't just forget them. If you really care, they will stay in your heart forever.

"Voi ei!" parkaisin, kun pikkuruinen Tinttikin nousi pystyyn. "Nyt herätin sunutkin pikkusen." Hetken aikaa Tintti seisoin äitinsä vierellä ja nuuhki minua. Sain jopa hetken aikaa rapsutella ja ihailla sitä ihan rauhassa. Pikkuruinen poninalku tuuppasi minua turvallaan johon painoin huuleni. Voi miten pehmeä se oli. Poni perääntyi luotani ja alkoi hypellä ja tanssia ympärillämme. "Voi sinnuu pientä, et oo sit yhtään muuttunut." Hymähdin katselleen varsulia. Kauaa se ei kuitenkaan jaksanut, sillä sen verran rankka päivä sillä oli takana. Painauduin pois tieltä seinää vasten, kun Taiga ja Tintti kävivät pitkäkseen. Istuduin ponien viereen ja silittelin molempien silkkistä karvaa. Minun teki mieleni painaa silmät kiinni ja vain olla siinä, nukkua siinä vaikka koko yö. Vain olla. Vain olla. Vain olla siinä ja nyt. Rakastamieni ponien vierellä.

So was this really the end of our fairytale? No, atleast partly not. I could still come and see them whenever I wanted and Wear promised that I could ride Taiga sometime. If it was up to me, I could hold on to this forever.

♥: Siiri
10 HM

[Aimie]

keskiviikko 14.10.2009 » Voittajat vetää aina yhtä köyttä

Teknisesti tää nyt ei hirmu onnistunut ole, mutta ideasta tykkään paljon, onnistui minusta hyvin. =) Toi mun hymy on kauhee, onnistuin söhläämään sen Gimpillä noin ;s

Aimie & Taiga 2 HM

[wear]

Aimie aivan ihana kuva, tosi lutunen idea! : D mullakin superkaunis ilme ;D

15.10.09 torstai - Juoruilua

- Kiitos paljon kyydistä, sopiiko jos mä soitan sulle sitten ku oon valmis? Kysyin moponsa kyydissä istuvalta vaaleatukkaiselta pojalta. Tämä oli työntänyt kypärän syvälle päähänsä ja tiirasi minua tummien ajolasien takaa. - Jep, soittele sit. Poika nyökkäsi, väläytti ilkikurisen hymyn ja käynnisti moponsa. Minä vilkutin tälle ja käännyin sitten lähteäkseni kävelemään kohti tallia. Parkkipaikalla kävi kova tuuli. Se tunkeutui ohuen villapaitani läpi suoraan luihin ja ytimiin. Vilusta väristen kiirehdin askeliani.

Törmäsin oleskeluhuoneen ovesta sisälle ja olin vähällä kaataa Pipsan kumoon. Tyttö tarrasi olkapäistäni kiinni horjahtaessaan ja sai juuri ja juuri pidettyä itsensä tasapainossa. - Minnekkäs sulla on tollainen hoppu? Pipsa kysyi suu hymyssä. - Tuolla ulkona on pirun kylmä, hyvä ettei jalat jäätyny kiinni maahan ku tänne juoksin! tokaisin ja työnnyin Pipsan ohi sohvalle istumaan. Nanakin oli paikalla. Tyttö hörppi kuumaa kaakaota muumimukista. Tämä nosti katseensa kupista minun rämähtäessä sohvalle. Pipsakin istuutui viereeni. - Mitäs Werkulle kuuluu? Nana kysyi. Tytön posket helottivat pakkasesta punaisina, tämäkin oli selkeästi vasta aivan äsken tullut sisälle lämmittelemään. - Hyvää vaan. Tintti on jo tosi paljon kasvanu eikä Taigan mahakaan enää ole kovin iso. Eli ei mitään ihmeellistä. Mutta hei kertotaa nyt jotain uusia tallijuoruja, mä oon ollu vähä ulkona kaikesta nää viimeviikot! Hihkaisin innostuneena. Pipsa ja Nana vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. He kyllä tiesivät mistä juoruista olin erityisen kiinnostunut. Viime viikolla järjestetty LSH (Liekkijärven Syksyinen Hevostapahtuma) oli sisältänyt jokseenkin paljon mielenkiintoisia juoruamisenaiheita. - Noh mistä sitä nyt aloittais, Nana mutisi. Kuulin tytön äänestä että tämä oli pakahtua innostuksesta. - Mitäs täällä supistaan? Paikalle astelleet Carkki ja Reega tiedustelivat. Tytöt tunkivat sohvalle minun ja Pipsan viereen. - Me tässä juuri puhuttiin LSH:sta, Pipsa sanoi virnistellen. Carkki vetäisi henkeä innostuneena. - Mä kuulin juttua että joku oli nähny ku myöhemmin illalla Jossu ja Artsi olis kävelly vierekkäin saunalle! Siis sillee tosi rakastuneen näkösinä! Carkki puhisi. Tyttö yritti pitää äänensä hiljaisena. Me muut vedimme myös terävästi henkeä. - Ohhoh, Reega mumisi. - Mitähän ne siellä saunalla oikein puuhaili? minä kysyin hihittäen. - Artsin tuntien puhuivat aivan varmasti monta tuntia tunteistaan toisiaan kohtaan! Pipsa hekotti. - Joo aivan varmasti, Carkki vastasi virnistellen.

Spekuloituamme mutkikasta suhdetta Artsin ja Jossun välillä melkein reilun puolituntisen, saimme viimein itsemme liikkeelle olohuoneen sohvalta. Kylläkin vasta sitten kun Anne tuli patistelemaan meitä auttamaan tallitöissä. Jaakko oli Rossin kanssa häipynyt syyslomaa viettämään lämpimimmille seuduille, ja Annelle kelpasi apu tallihommissa. Niimpä tartuimme Pipsan, Nanan, Carkin ja Reegan kanssa talikkoihin ja ryhdyimme lappamaan likaista turvetta kottikärryihin.
Tallihommissa vierähti nopeasti aika. Ennen kun huomasinkaan kello oli yli puolenpäivän. Huikkasin muille lähteväni Taigaa moikkaamaan ja nämä jatkoivat hommiaan.

Taiga seisoskeli tarhan peränurkassa Pellan kanssa. Niiden varsat viipottivat ympäri lauidunta pukitellen ja riehuen. Tammat katselivat varsojen menoa uupuneen oloisina. Noh, olisin minäkin väsyny jos joutuisin vahtimaan Tintinlaista rasavilliä kellon ympäri. Hymyillen kiipesin aidalle istumaan ja vihelsin Taigaa. Tamma nosti uteliaana päänsä korkealle ylös kuullessaan vihellyksen. Se käänteli hetken korviaan, ja sai minut sitten näkökenttäänsä. Tamma lähti laiskasti hölkkäämään portille. Se hörisi astellessaan luokseni. Tamma tuuppasi ensimmäiseksi hellästi turvallaan kättäni ja ryhtyi sitten tonkimaan taskujani herkkuja etsien. Nauraen työnsin tamman turvan pois taskuiltani ja silittelin sen päätä hetkisen. Taiga nautti saamastaan huomiosta silmät ummessa. Tamma painoi päänsä syliini ja puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni.

Rapsuteltuani Taigaa sekä Tinttiä hetkisen lähdin hitaasti kävelemään parkkipaikalle. Soitin samalla itselleni kyydin, joka saapuikina aivan ajallaan kymmenen minuutin kuluttua. - No oliko kivaa? Make kysyi ojentaessaan kypärää minulle. - Joo oli oli, vastasin hymyillen painaessani mustaa mopokypärää päähäni. Kiipesin sitten Maken taakse ja kiedoin käteni tämän vyötärölle. - Valmista? Poika vielä varmisti ja nyökättyäni tämä polkaisi mopon käyntiin ja kaasutti hiekkatielle.

wear&taiga&tintti

320 hm

[wear]

21.10.09 keskiviikko - reipas maastolenkki hyvässä seurassa

Olin taas kipeänä. Köhien ja yskien kiirehdin viimeiset metrin sisälle talliin. Vaikka tallissa olikin paljon lämpimämpi kuin ulkona pakkasessa, huomasin täriseväni kylmästä. Kiedoin kaulaliinan tiukemmin kaulaani ja lähdin harppomaan rappusia ylös oleskeluhuoneeseen. Sisälle päästyäni kiirehdin heti sohvalle ja kietouduin pehmeiden villavilttien väliin. Pöydän ääressä istuvat Jossu ja Anne vilkuilivat minuun uteliaina. - Onks tuolla ulkona noin kylmä? Jossu kysäisi hörpätessään kahvia mukistaan. - Ei, mä oon vaan vähän kipeenä, vastasin köhien. Anne nousi huolestuneena tuolista ja palasi pian luokseni kuuma kahvikuppi kädessään. - Juo nyt ensin tää ja katotaan sitten sun vointia. Et sä tossa kunnossa kyllä Taigaa ole menossa hoitamaan, mä voin vaikka itse käydä vähän ratsastelemassa sillä jos sä et jaksa.. Anne lupautui. Nainen hymyili ystävällisesti ja minä otin kiitollisena kuuman kupin tämän kädestä. Samassa myös Pipsa pöllähti paikalle, nauravana ja iloisena kuten aina. Tyttö oli vielä erityisen hyvällä tuulella syyslomansa takia ja höpötteli ja jutteli niitä näitä seuranani sohvalla. Jossu ja Anne hävisivät omiin töihinsä, ja oleskeluhuoneen ovella Anne vielä ilmoitti että hänet löytäisi toimistosta jos minä tarvitsisin apua Taigan liikuttamisessa tänään. Hymyilin Annelle ja sanoin ilmoittavani tälle jos oloni vielä huononisi. - Kuule musta tuntuu että kaikista parhaiten sua auttais nyt rauhallinen maastolenkki. Puetaan oikein lämpimästi päälle ja pakkaudutaan paksuihin viltteihin ettei varmasti tule kylmä! Mä käyn nopsasti laittamassa Siken kuntoon ja tuun sitten auttamaan sua Taigan kanssa!! Pipsa hihkaisi ja oli jo kiiruhtanut oleskeluhuoneen ovesta ulos ennenkuin minä kerkesin edes avaamaan suutani. Huokaisten hörppäsin viimeisen pisarat kuumaa, melkein polttavaa kahvia suuhuni ja vääntäydyin ylös sohvalta. Kävelin vaivalloisesti puutuneilla jaloillani oleskeluhuoneen ovelle, vedin paksut talvisaappaat jalkoihini ja saapastelin rappuset alas.

Minulla kesti muutama minuutti hipsiä tallipihan poikki aitalle. Kurkkasin nopeasti sisälle ja tarkistin Taigan karsinan. Se oli tyhjä, kuten yleensä tähän aikaan päivästä. Suunnistin kulkuni varsalaitumelle, jossa Taiga, Tintti ja Pella tapasivat ulkoilla. Kävelin tarhan portille ja jäin siihen hetkeksi norkoilemaan. Ponit huomasivatkin minut aika nopeasti. Ne katselivat minua tarhan toisesta päädystä päät korkealla. Taiga tunnisti minut ensimmäisenä. Tamma lähti hölkkäämään Tintti perässään porttia kohti. Pellakin seurasi vähän matkan päästä. Portille päästyään nappasin Taigan riimusta kiinni ja sujautin sen tarhan portista ulos. Tintti jäi hölmistyneenä seisomaan portin pieleen. Varsa hirnui tovin sydäntäsärkevästi emänsä perään, mutta huomattuaan myös Pellan jääneen tarhaan ori rauhoittui ja ryhtyi kaivamaan ohuen lumikerroksen alta kuolleita lehtiä suuhunsa. Taiga käveli rauhallisena vierelläni aitalle. Tamman hengitys höyrysi koleassa syysilmassa. Taputin sen lämmintä ja paksua kaulaa. Taiga katsoi minua lempeästi paksun otsatukkansa alta. Olin jo hetkeksi täysin unohtanut kurkkukipuni ja kaikki muutkin huoleni. Pysäytin Taigan aitan ovelle ja painoin sen turvalle pikaisen suukon ennenkuin talutin sen sisälle. Taiga ravisteli lumihiutaleet selästään ja käveli sitten täysin rauhallisena sisään omaan karsinaansa. Samaan aikaan Pipsa hyppelehti sisälle aittaan. - Sikke on jo valmiina tossa pihalla. Mä toin sullekkin tälläsen paksun villaviltin niin ei varmasti tule kylmä tuolla ulkona, Pipsa sanoi hymyillen. Otin kiitollisena tytöltä viltin käsistä ja kävelin Taigan karsinalle sen kanssa. Pipsa auttoi minua suitsimaan Taigan ja laittamaan sille kaiken varalta suojat jalkoihin. Satulaa emme kumpikaan tällä kertaa ottaisi, paljaalla selällä olisi pehmeämpi istua.

Aitan edessä seisoikin jo Sikke harjapuomiin kiinni sidottuna. Pipsa kiipesi vuonohevosensa selkään ketterästi, ja kääri tamman selässä olevan viltin omien jalkojensa ympärille. Sitten tyttö veti paksut villahanskat käsiinsä ja painoi pipon syvälle päähänsä. - Nyt ei pitäisi viluttaa! Pipsa hihkaisi. Tytön silmät loistivat innostuksesta. Minä hymyilin Pipsalle, talutin Taigan läheisen kannon viereen ja ponnistin siitä ponin selkään. Minäkin käärin paksun viltin jalkoihini ja kiskoin pipon syvälle päähäni. Keräsin sitten vähän ohjia käsiini ja hoputin Taigan liikkeelle. - Mennääs sitten ennenku jäädytään tähän, totesin nauraen ja käänsin Taigan Seppeleestä poispäin johtavalle hiekkatielle.

Kävelimme reilun kilometrin mittaisen matkan vanhalle kärrytielle jossa siirsimme ponit raviin. Taigan iso maha huojui puolelta toiselle sen harppoessa eteenpäin. Sikkekin oli vielä tukevassa kunnossa varsomisen jäljiltä, mutta silti se viipotti minun ja Taigan edellä naurava Pipsa kyydissään. Tyttö pomppi ponin kyydissä ja villaviltti lepatti sivuilla. Taiga innostui kirimään Sikkeä kiinni ja poni siirtyi laukalle. Se kiihdytti nopeasti toisen ohi, ja siitähän Sikke vasta innostuikin. Vuonis karkasi täysin Pipsan käsistä ja lähti kiitolaukkaa kiitämään Taigan perään. Tammat laukkasivat hetken rinnakkain mutta nopeasti Taiga jäi taaemmas. Taiga tempoi ohjista minun pidättäessä sitä, ja suostui vasta muutaman sadan metrin jälkeen siirtymään raviin. Pipsa oli saanut myös Siken hallintaan ja pysäytti tamman tienvieressä kasvavan puun avulla. Taiga saapui Siken ja Pipsan luo puoliksi laukaten. Sen korvat pyörivät innostuneina pörröisessä päässä ja tamma puhalsi voimakkaasti ilmaa sieraimistaan. - Nää taisi innostua vähän liikaa, Pipsa toteti nauraen. Sikkekin puhisi. Silläkin oli yhä menohaluja. - Jos mentäis vaikka kesantopellolle, se on vähän parempi paikka purkaa energiaa, ehdotin, ja Pipsa suostui heti. Ravasimme (tai noh puoliksi laukkasimme) matkan kesantopellolle. Koska ponit tiesivät tasan tarkkaan matkamme määränpään, ne olivat todella innostuneita ja loikkivat sivuille hyörien ja pyörien täysin sekaisina.

Kun lopulta pääsimme kesantopellon reunaan, annoimme poneille vähän vapaammat ohjat ja ne ryhtäsivät siltä seisomalta kiitolaukkaan. Minä takerruin Taigan paksuun harjaan molemmin käsin ja painauduin vasten sen kaulaa. Kova tuuli sai silmäni vuotamaan ja hengityksen epätasaiseksi. Tällä kertaa Taiga ja Sikke laukkasivat melkein rinnakkain koko matkan pellon toiseen laitaan. Siellä tammat lopulta hidastivat ja ennen metsänlaitaa ne jo hölkkäsivät rauhallisina eteenpäin. Taputin Taigaa kaulalle ja annoin sille vähän pidempää ohjaa että tamma saisi venyttää kaulaansa. Sikkekin puhalteli aika paljon. Tamman kupeet kohoilivat sen tiheän hengityksen tahdissa. Pipsakin oli vähän hengästynyt. Tämä oikoi pipoansa ja käänsi Siken sitten kotia kohti. - Eiköhän kävellä kotiin että nää saa vähän hengitellä, tyttö sanoi ja minulle se sopi paremmin kuin hyvin. Sain itsekkin hetken vain rauhoittua ja nauttia kyydistä. Taiga käveli rauhallisesti ja hyvin tasaisesti. Minä kiedoin viltin paremmin jalkojeni ympärille ja annoin Taigalle aivan pitkät ohjat. Se seurasi kiltisti edessään kävelevää Sikkeä. Minä katselin ympärilleni syksyisessä metsässä. Yhdessäkään puussa ei ollut enää lehtiä ja maata peitti hyvin ohut lumikerros. Metsä oli myös oudon hiljainen. Mistään ei kuulunut lintujen laulua tai tuulen havinaa. Vain meidän pienen seurueemme askeleet kaikuivat syksyisessa metsässä.

Tallipihaan saavuimme reilun tunnin lähtömme jälkeen. Pipsa pysäytti Siken päätallin oven eteen ja minä ratsastin Taigan aivan aitan ovelle. Loikkasin sitten alas tamman kyydistä ja talutin sen sisälle aittaan. Aitan käytävällä riisuin tammalta suitset ja suojat, ja heitin sille kevyen puuvillaloimen selkään. Sen jälkeen Taiga sai tallustella omaan karsinaansa jonne olin jo aikaisemmin heittänyt päiväheinät. Kipaisin vielä pihalla hakemassa myös Tintin ja Pellan sisälle, ne näyttivät vähän kylmettyneiltä seistessään aivan tarhan portin vierellä.

Kun kaikki ponit olivat tyytyväisinä sisätiloissa minäkin hipsin vielä oleskeluhuoneeseen keittämään itselleni kupillisen kahvia. Kävin taas sohvannurkkaan peittojen alle makaamaan kun Anne asteli sisälle huoneeseen. - Voi että nyt mä kyllä kyyditsen sut kotiin, sähän olet maannut siinä sohvalla varmaan kolme tuntia kohta! Nainen touhotti eikä antanut minun sanoa mitään väliin. Suu täynnä kahvia yritin laittaa Annelle vastaan mutta tämä ryhtyi heti auttamaan minua pystyyn ja raahasi minut autolleen. - Heti kun pääset kotiin niin menet vällyjen väliin makoilemaan ja koitat saada itsesi terveeksi, et sä puolikuntoisena voi tallilla hyppelehtiä. Mä kyllä huolehdin Taigasta ja Tintistä jos tarvis vaatii.. Anne selitti ja kaasutti jo pois tallipihasta. Yritin taas inttää vastaan mutta Anne hiljensi minut tiukalla katseella. - Nyt et puhu enää mitään ettei äänes lähde kokonaan! Anne komensi ja minun oli hiljennyttyvä. Nojasin auton penkkiä vasten ja suljin silmäni hetkeksi. Olo oli ihanan rento, ja jotenkin helpotti kun Anne sanoi huolehtivansa kaikesta. En voinut olla hymyilemättä istuessani siinä lämpimän auton etupenkillä ja lumesta valkoisen maalaismaiseman vilahtaessa ohitse auton kiitäessä kapeaa hiekkatietä eteenpäin.

wear&taiga

321 hm

[wear]

02.11.09 maanantai - nopea visiitti

Tintti tuuppi pikkuruisella turvallaan käsiäni. Varsa oli kasvanut huimasti ja nyt se tosiaan oli jo iso poika. Taputin Tintin kaulaa ja pörrötin hellästi orin ohutta otsatukkaa. Se näytti häkellyttävän paljon emältään, niiden katseessa oli hyvin paljon samaa ilkikurisuutta. Katsahdin vaistomaisesti rakasta ponitammaani arvioivasti. Tällä hetkellä poni näytti kylläkin vain väsyneeltä, ei kovin ilkikuriselta tai muutenkaan omapäiseltä. Astelin tamman luo ja hellästi sivelin sen kaunista valkoista tähteä. Taiga laski hitaasti päänsä syliini ja ummisti silmänsä huokaisten raskaasti. Tamma taisi olla vähän masentunut. Ainakaan se ei vaikuttanut omalta pirteältä itseltään. Huolissani katselin tamman silmiä. Niiden tavallinen kiiltokin oli hävinnyt. Säpsähdin ajatuksistani kun aitan ovi kävi. Jossu asteli sisälle hyväntuulisesti hymyillen. - Mitäs werkulle kuuluu? Nainen tiedusteli saapastellessaan sisälle Hillan karsinaan. - Hmm, mitäs tässä, ei oikeestaan ihmeempiä. Mua vaan vähän huolestuttaa kun Taiga on tosi kipeän oloinen, selitin Jossulle. Nainen palasi käytävälle Hillan karsinasta ja asteli ota rypyssä Taigan luo. - Mäkin oon kyllä huomannut että se on jotenkin alakuloinen ollut viimeaikoina, Jossu sanoi ja tuli taputtelemaan Taigan paksua talvikarvaa. Seurasin Jossua kun tämä käveli Taigan ympäri arvioivasti sitä tuijotellen. - Ulkoisesti Taiga näyttää olevan ihan kunnossa mutta en mä sitten tiedä. Voi olla että sitä vaan ahdistaa tää syksyn pimeys tai jotain, Jossu diaknosoi. - Nii no sitten sille ei oikein voi tehä mitään, pitää vaan yrittää piristää Taigaa jotenki, mumisin ja jatkoin tamman pään sivelemistä.

Jossun lähdettyä rapsuttelin vielä hetken Taigaa sekä Tinttiä ja puin sitten molemmille talliloimet päälle. Heitin Taigalle sylillisen heiniä eteen ja tarkistin että juomakuppi toimi niinkuin sen kuului. Sipsutin sitten ulos aitasta ja kiirehdin pyörälleni jonka olin jättänyt nojailemaan tallin seinää vasten. Kylmä syystuuli pureutui ohuen paitani läpi ja sai minut tärisemään kylmästä. Jos Taiga ei tuosta kohta piristyisi, pitäisi minun varmaan kutsua eläinlääkäri sitä katsomaan. Huokaisten lähdin polkemaan kotia kohden.

wear&taiga

322 hm

[wear]

04.11.09 keskiviikko - pieniä kömmähdyksiä

Kävelimme Aimien kanssa yhtä matkaa aittatallia kohden. Tyttö selitti innostuneena syyslomastaan. Tämän posket helottivat punaisena kiprakasta pikkupakkasesta, ja punaiset hiukset heiluivat puolelta toiselle Aiminen kiirehtiessä eteenpäin. - Ääsh, mulla on järkyttävä ikävä Taigaa! Mä näin sen viimeksi varmaan tuhat vuotta sitten! Tyttö puhahti ja vetäisi yhdellä nopealle riuhtaisulla aitan oven auki.

Minä astelin hitaasti Aimien perässä sisälle. Napsautin ovenpielessä sijaistevasta valokatkaisijasta kattolampun päälle ja menin sitten Aimien seuraksi Taigan karsinalle. Tyttö nojaili jo boksin oveen ja leperteli Taigalle. Hallakko ponirouva nautti saamastaan huomiosta. Se tuuppi tuttavallisesti Aimien käsiä ja ummisti nautinnollisesti silmänsä tytön rapsutellessa ponin päätä. Se oli yllättän nopeasti hyväksynyt Aimien. Taigalla oli yleensä pieniä epäluuloja uusia ihmisiä kohtaan, mutta nyt se näytti sopeutuneen Aimieen hyvin. Minun astellessa karsinalle Taiga päästi pienen hörähdyksen ja keskittyi sitten taas Aimien rapsutuksiin. - Ai mäkö ansaitsin vaan noin pikkuruisen tervehdyksen? Kysyin tammalta nauraen. Se katsahti minuun vähän kyllästyneenä, asteli vähän lähemmäs ja töytäisi turvallaan poskeani. Tamman turpakarvat kutittivat kaulaani. Hykerrellen työnsin tamman kauemmas ja sujahdin sisälle karsinaan Tinttiä moikkaamaan.

Tintti kasvoi silmissä. Ori oli nyt jo tottunut varsin hyvin ihmisiin eikä arastellut kosketusta enää ollenkaan. Se vieroitettaisiin aivan pian emästään ja ori muuttaisi lähitallille Flieniin. Minun tulisi kyllä vähän ikävä tuota pikkuruista karvapalleroa, mutta ei se Seppeleeseenkään voinut jäädä, täällä sille ei ollut tilaa. Vähän surullisesti hymyillen kyykistyin Tinttiä silittelemään. Pieni ori tuli nuuhkimaan käsiäni pienellä, silkkisellä turvallaan.

Harjasimme Aimien kanssa Taigan yhdessä käytävällä. Tamma seisoi nätisti paikoillaan vaikkemme sitä erikseen kiinni sitoneetkaan. Tamma oli tottunut olemaan hoidettavana käytävällä ja olin siitä erittäin ylpeä. - Eikö se oikeasti lähde minnekkään? Aimie kysyi vähän huolestuneena ja ryntäsi vetämään aitan oven kiinni. - Ehei, Taiga on tottunut seisomaan ihan tällee vapaana tässä. Ei se oo ikinä minnekkään lähtenyt, sanoin vähän huvittuneena. Taiga tosiaan nuokkui jo nyt, huomasin tamman silmien valuvan kiinni. Aimie katseli hetken vähän epäuskoisena minua ja vapaana käytävällä seisovaa ponia, mutta ryhtyi sitten auttamaan Taigan puhdistamis-operaatiossa. Ponin paksu talvikarva oli kerännyt likaa kiitettävän määrän, ja saimme ihan tosissamme huhkia ennenkuin poni edes näytti jotenkuten siistiltä. Myös ylipitkät vuohiskarvat saivat lähteä, samoin kun harja ja häntä, jotka myös laahasivat melkein lattiaa.

Hoidettuamme Taigan pujotimme sille riimun päähän ja talutimme unisen tamman pihalle. Minä otin tällä kertaa Taigan narunpäähän ja Aimie nappasi Tintin mukaansa. Ori tepasteli kirpeeän syysilmaan vähän arastellen. Se nosteli jalkojaan luonnottoman korkealle ja näytti armeijan sotilaalta marssiessaan tallipihan poikki Aimie perässään. Orilla oli tarkka visio matkan määränpäästä; päärakennuksen edessä olevat kukkaistutukset, joissa edelleen kukki muutama kanerva. Aimie yritti turhaan hidastaa varsan menoa, ja pian tyttö löysikin itsensä päärakennuksen edessä rappusten edessä maassa makaamassa, ja Tintti mussutti tyytyväisenä kanervia pienillä hampaillaan. Ori kiskoi ne juurineen irti ruukusta ja heilutteli multaa joka puolelle. Tintin onnistui vielä kaatamaan ruukku, jolloin se räsähti kuuluvasti rikki ja viimeisetkin mullat kaatuivat maahan ja levisivät kiitettävän suurelle alueelle. Aimie kömpi hätääntyneenä pystyyn ja yritti kaikin voimin saada varsaa aisoihin. Juuri silloin Anne työnsi päärakennuksen oven auki. - Mitä hemmettiä täällä tapahtuu? Uus maailmansotako alkoi ku tuollainen meteli lähtee? nainen kysyi. Tämä seisoi kasvot punottaen ja hiukset sekaisin pelkässä aamutakissa ovella, ja tuijotti Aimieta kysyvänä.

Siihen mennessä minäkin olin saapunut paikalle Taigan kanssa. Aimie yritti edelleen saada kanervia pois Tintin suusta, mutta ori riuhtoi tytön irti ja lähti laukkaamaan vastakkaiseen suuntaan. Myös Krister ilmestyi ovelle, hänkin pelkästään aamutakkiin sonnustautuneena. Mies kietoi omistavasti kätensä Annen harteille ja vilkaisi sitten sotkua pihalla. - Ohhoh, pyörremyrskykö tänne iski? Krister kysyäisi huvittuneena. Annen ilme oli edelleen tiukka. - Sori, Tintti ei ihan vielä tiedä rajojaan, se on vähän vallaton tapaus, selitin posket häpeästä punoittaen. En kuitenkaan voinut olla nauramatta kun näin Aimien roikkuvan yhä Tintin riimunarussa, ja ori viipotti nyt ponitarhan portin luona. Tyttö saapui kohta paikalle puuskuttavana ja punakkana. Tintti seisoi nyt kiltisti narunpäässä, eikä siinä näkynyt katumuksen häivää. - Jaahas, vai että tälläinen tapaus toi ori sitten on, Krister sanoi nauraen. Myös Annen suupielet nykivät. Tämä kuitenkin yritti pitää vakavan ilmeensä sanoessaan; - Muistatte sitten tytöt siivota jälkenne myöhemmin, eikös? Me nyökkäsimme Aimien kanssa yhtä aikaa ja Anne hymyili tyytyväisenä. - Hyvä. Me tästä mennään takaisin sisälle, yrittäkääpäs selvitä noiden poniennen kanssa...

Päästyämme kuuloetäisyyden ulkopuolella, Aimie sekä minä repesimme nauruun. Mahojamme pidellen lähdimme kävelemään hiekkatietä pitkin ulos tallipihasta. - Ollaan mekin varsinaisia hevostyttöjä, kun ei edes yhtä pahaista varsaa saada pidettyä kurissa, Aimie puuskahti. Katsoin tätä hyväntuulisesti virnistellen. - Noh, jos Tintti on yhtään tullut Taigaan, niin ei se tosta helpommaksi iänmyötä ainakaan muutu!

Kävelimme hiljaisessa syysmetsässä melkein kilometrin mittaisen lenkin ja palasimme tallille kesantopellon takaa kiertäen. Kävelimme vanhaa kärrytietä pitkin ja tulimme takaisin tallipihaan maneesin takaa kulkevaa polkua seuraten. Tintti jaksoi kävellä nätisti melkein koko matkan. Hiukan varsa kenkkuili ylittäessäme pikkuista puroa, jonka yli se ei olisi millään uskaltanut hypätä. Kun ori sitten päättikin tulla oikein vauhdilla yli, Aimie jäi todellä jälkeen ja mätkähti mahalleen ojanpenkalle. Vähän nolona tyttö kuitenki kömpi rohkeasti ylös ja pääsimme muuten turvallisesti kotiin.

Taiga piristyi metsäretkestämme hiukan. Se seuraili nyt valppaana kun me Aimien kanssa veimme ponit sisälle ja ryhdyimme siivoilemaan varusteita, harjapakkeja ja loimia siisteihin pinoihin aitan seinustalla sijaitsevaan hyllyyn. Ne tavarat jotka eivät hyllyyn siististi mahtuneen raahasimme aitan vintille, jossa Taigalla oli vielä oma kaappi sekä laatikko, joissa harvemmin tarvittavat tavarat yleensä olivat. Aimie avasi toisen laatikoista ja tunki loimet sinne pinon päälimmäisiksi. Minä järjestelin vielä muutamat riimunarut ja linimentit siististi kaappiin ja laskeuduin rappuset sitten alas takaisin aitan puolelle. Aimie oli jo antanut Taigalle päiväruoan ja loimittanut molemmat ponit, joten minulle ei jäänyt enää muuta tekemistä. Niimpä huikkasin Aimielle moikat ja kävin vielä suukottamassa Taigaa sekä Tinttiä ennen lähtöäni.

wear&taiga

323 hm

[wear]

06.11.09 perjantai - Vieras

Kävelin vaaleahiuksisen pojan kanssa vieretysten aittatallia kohden. Poika väisteli vesilammikoita parhaan kykynsä mukaan, loikkien pienen aropupun tavoin tien puolelta toiselle. - Ihanaa sohjoa tää mää, Poika mutisi. Tämä puristi mopokypärää toisessa kädessään ja toisessa kärysi savuke. - Senkin prinsessa, koita nyt vaan kestää! Huikkasin huvittuneena pujahtaessani aittaan sisälle. Vaalea poika tuhahti ja tumppasi tuppakkansa ennen talliin astumista. Napsautin valot aittaan ja kävelin kapean käytävän toiseen päätyyn, Taigan karsinalle. Tamma nuokkui karsinan takaseinään nojaillen, ja Tintti touhuili omiaan karsinan turpeella makoillen. - Hei kultamuruset, sanoin avatessani karsinan salvan. Taiga avasi hitaasti silmänsä ja ravisteli itsensä hereille. Tintti ponkaisi heti pystyyn ja kiirehti ovelle minua vastaan. - Huh, mitä toi pikkukoni oikee yrittää? Make tivasi säikähtäneenä kun Tintti yritti tehdä tuttavuutta pojan kanssa. Naurahtaen nappasin Tintin harjasta kiinni ja rauhoittelin innostunutta varsaa. Make peruutti vähän kauemmas karsinalta katselemaan poneja. - No eikö kannattanutkin tulla? Näähän on ihan sulosia otuksia eikös? kysäisin pojalta, joka näytti kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä raahattuani hänet tänne paskan hajuun. - Mm joo tosi sööttejä. Voidaanko me nyt kohta jo mennä? Make tiedusteli vaivaantuneena. Poika lähti harppomaan jo ovea kohti. - Oota nyt hetki, mä vien nää tarhaan ja sitten voidaan mennä, sopiiko? Make nyökkäsi pikaisesti ja sujahti pihalle. Minä pudistelin huvittuneena päätäni ja pujotin Taigalle riimun päähän. Tamma haukotteli unisena ja tuuppais hellästi turvallaan kättäni. - Tänään pääsette vaan tarhailemaan, mulla ei oo sori enempää aikaa, kuiskasin Taigan korvaan ja napsautin riimunarun paikoilleen.

Talutin Taigaa oikealla ja Tinttiä vasemmalla puolella. Ori loikki innostuneena puolelta toiselle, mutta Taiga sentään käveli rauhallisena vierelläni. Talutin ponit aitan seinää vasten nojailevan Maken ohitse ponitarhalle ja päästin portilla ne vapaiksi. Tintti syöksyi pukitellen tarhan aitaa pitkin toiselle puolelle ja Taiga jäi seisoskelemaan portin läheisyyteen. Suljin nopeasti tarhan portin salvan, heitin riimunarut aidalle ja sipsutin Maken luo. Poika oli sytyttänyt jo uuden savukkeen. Astelin hitaasti vaaleahiuksisen pojan luokse. - Nonii, joko mennään? Tämä tiedusteli jo kärsimättömänä. - Ehei, mun pitää vielä siivota karsina, pestä varusteet, liikuttaa Taiga, laittaa iltaruoat valmiiksi ja kaikkee sellasta pikkusta, vastasin totisena. Maken naama venähti valehtelematta vähintään kymmenen senttiä. - No ei, vitsi oli, mennään vaan! hihkaisin nauraen. Poika näytti silminnähden helpottuneelta ja kaappasi minut kainaloonsa. - Senkin pikku piru! Make virkkoi ja pöllytti kiusoitellen hiuksiani. Pujotin käteni Maken käteen ja kävelimme rivakasti parkkipaikalla odottavan mustan mopon luokse.

wear&taiga

324 hm

[Aimie]

lauantai 14.11.2009 » Marraskuu

Syyllisyys painoi minua, kun istuin tietokoneellani, karkkipussi avoinna, radion soidessa ja villapeitto tiukasti ympärille käärittynä. Tätä parempaa olotilaa ei luultavasti voisi olla olemassa. Karkkipussin taakse olin tosin piilottanut matikan kirjani, äidinkielen kurssivihon ja yhteiskuntaopin kirjan, odottamaan hetkeä jolloin minua jaksaisi taas kiinnostaa. Ilta pimeni varkain kun tuijotin sälekaihtimien läpi ulos. Olo oli jotenkin voimaton, ei huvittanut mikään. Ehkä se oli kokonaan pimeyden syy?

Marraskuu
Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu
Marraskuu
Nyt on sen kuoreen kirjoitettu baby I love you
Mä kapakassa juopottelin sylissäni dinosauriin luu
Marraskuu
Tänään huoneeni mä sotkin kun sua taas niin ikävöin
Nyt kaipuun kaatopaikkaa täällä kuivakurkkurotta isännöi

Tuijotin edelleen ulos. Sitten liikahdin, mutta annoin periksi. Meni taas hetki. Sitten heitin peiton lattialle, suljin tietokoneen, vedin rakkaat mutta kuluneet tennarit jalkaan, mustan takin kollareiden seuraksi ja painuin ulos. Painoin mp3:sen päälle, puhaltelin ilmaan ja katselin kuinka hengitys muuttui valkeaksi höyryksi. Matka ei olisi kovin pitkä, mutta nyt se tuntui tajuttoman pitkältä. Silti en edes ajatellut kääntymistä takaisin kodin lämpöön.
   Nautin matkasta täysin siemauksin. Maassa oleva lumi valaisi muuten pimeää syysiltaa ihanasti. Tihensin askeliani ja välillä yritin jopa juosta liukkaalla tiellä. Jatkoin parin kompastuksen jälkeen kävellen. Kohta kääntyisin pois lumen ja jään peittämältä asfalttitieltä pehmeälle hiekkatielle ja olisin entistä lähempänä määränpäätäni. Nyt en jaksanut enää kävellä vaan aloin juoksemaan pienin tikittävin askelin.

Ohi syyskuun
Läpi repaleisen lokakuun
Kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
Päivät niin kuin varisparvi
Raahautuu
Mua vaivaa
Ikävistä ikävin
Milloin baby palaat takaisin
Etkö tiedä
Voi yksinäisen miehen viedä
Marraskuu

Huohotin aitan edessä ja tuumin että kuntoni oli retuperällä. Nostin katseeni ja näin edessäni uteliaasti minua katselevan ruskeasilmäisen tamman. Kopina paljasti vieläkin uteliaamman Tintin, joka yritti epätoivoisesti nähdä mitä mamma oikein tutkailee.
   "Voi pikkuiset…" inahdin ääneen ja astuin karsinaan. Taiga käänsi päänsä rauhallisesti minua kohti, mutta Tintti sen sijaan pomppi kuin hullu. Nauroin ja rapsutin oria. Karsina vaikutti suht siistiltä kuten myös sen asukkaat. Wear oli varmaankin käynyt tänäänkin katsomassa ponejaan, mikäs sitä olisi estänyt. Mutta mitä minä olin tehnyt? Ei minua ollut mikään estänyt, mutten silti ollut kuin liihottanut siellä täällä ja laiskotellut. Minähän se hoitaja olin, jonka kuului tehdä kaikki hanttihommat.
   Outo tunne kouraisi taas. Istahdin lattialle heinien sekaan ja annoin Tintin maistella pörröisiä hiuksiani. Olin tekstannut wearille ja yrittänyt helpottaa ikävää tunnetta sisälläni. Vastaus oli ollut ystävällinen ja huoleton, mikä helpotti vähän oloani. Mutta uutiset hieman masentuneen oloisesta Taigasta saivat minut huolestuneeksi. Vilkuilin paikallaan seisovaa tammaa vähän väliä. Tietäisinpä mikä sillä oli, niin osaisin auttaa! Jotenkin sitä täytyisi kuitenkin piristää. Vilkaisin kännykän kelloa.
   Hyvä, aikaa oli riittävästi.

Marraskuu
Taas TV syliin paiskoo palavia halkojaan
Marraskuu
Käy ihmiskunta sormi suussa kansakouluaan
Vaan eihän täällä liekit uhkaa
Täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan
Marraskuu
Kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin
Mä Topin kanssa kellarilla
Ristinollaa pelaan päivin öin

Tintin surullinen hirnunta kantautui tallialueen ulkopuolelle asti, tosin vain vaimeana huutona. Taiga päästi yhtäkkiä ilmoille vastauksen niin että hätkähdin. Tintti alkoi jo olla melko iso. Mitenhän Taiga suhtautuisi Tintin lähtiessä? Mahtaisiko tamma masentua entisestään? Ei se nyt vaikuttanut olevan kauhean maassa, käveli vieressäni hyvinkin terhakkana. Olin päättänyt lähteä tamman kanssa lenkille, että me molemmat virkistyisimme. En ollutkaan vielä ehtinyt lenkkeillä Taigan kanssa - en edes ollut vielä noussut tamman selkään. Hetkeksi minut valtasi into hypätä matalan ponin selkään ja karauttaa kohti laukkasuoraa päästelemään hirveää vauhtia eteenpäin. Ei, ei tällä kertaa, totesin itselleni. Nyt pysyttelisin tiukasti maan pinnalla. Ja tuskin Taigalla kovin nopeasti pääsisi viilettämään, sen kunto oli romahtanut kovin Tintin saamisen jälkeen.
   "Mutta nyt meitä on kaksi treenaamassa sinua, uskotkos?" sanoin ja halasin tamman kaulaa. Taiga puhahti, jatkoi vain kävelyään. Minulla ei ollut hajuakaan minne päin olimme menossa, annoin Taigan päättää reittimme, ainakin niin kauan kuin pysyisimme tiellä. En tuntenut edes pientä pakkasta kun kävelin tiukasti vasten Taigan kaulaa omiin ajatuksiini vaipuneena.

Ohi syyskuun
Läpi repaleisen lokakuun
Kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
Päivät niin kuin varisparvi
Raahautuu
Mua vaivaa
Ikävistä ikävin
Milloin baby palaat takaisin
Etkö tiedä
Voi yksinäisen miehen viedä
Marraskuu

Ties miten pitkään olimme kävelleet. Huomasin katsoa kelloon vasta kun minua alkoi värisyttää. Pakkasen kiristyminen kieli siitä, että kello alkoi olla jo paljon. Ja olihan se. Taiga käveli korvat hörössä, ilmeisen innoissaan saadessaan haistella metsän tuoksuja. Vaikka askellus oli hidasta, tammasta pystyi kyllä aistimaan virkistymistä. Välillä se oli muka näkevinään jotain pusikossa ja sitten otimme kummatkin tanssiaskelia sivulle ja takaisin. Mutisin äreästi tanssivalle ponille, ei siellä mitään ole. Välillä kuitenkin tuumin että mitä jos olin väärässä? Metsä oli pilkkopimeä, ja hevosethan näkivät pimeässä paremmin kuin ihmiset.
   "Lähdetäänpä takaisin", sanoin ääneen ja käänsin tamman ympäri. Vilkaisin selkäni taakse kuin joku voisi hyökätä kimppuumme. Tuskinpa kukaan täällä korvessa liikkuisi ketään tähän aikaan ainakaan. Varmuuden vuoksi hoputin Taigaa ravaamaan, sillä minua ei huvittanut enää olla hetkeäkään pidempään pimeässä metsässä. Taiga ei innostunut pitkistä ravipätkistä vaan pysähteli välillä mielenosoituksellisesti. Kun tätä oli jatkunut jo jonkin aikaa, annoin periksi ja kuljimme loppumatkan kävellen. Treeniä mamma kaipasi kipeästi, totesin itselleni jo toistamiseen.

Ohi syyskuun
Läpi repaleisen lokakuun
Kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
Päivät niin kuin varisparvi
Raahautuu
Mua vaivaa
Ikävistä ikävin
Milloin baby palaat takaisin
Etkö tiedä
Voi yksinäisen miehen viedä
Marraskuu

Kun palasimme takaisin aitan lämpöön, minä olin helpottunut, Taiga lievästi hikinen ja Tintti onnesta soikeana. Kiristin poninhännällä olevia hiuksiani tiukemmalle ja lähdin etsimään aitan kätköistä Taigalle kevyttä lointa, jottei se vilustuisi retkemme jäljiltä. Hetken kaivamisen jälkeen löysin siistin, punaisen talliloimen ja heitin sen olalleni, jotta saisin laitettua takaisin tavarat, jotka olin joutunut nostamaan ylös (eli heittelemään ympäriinsä...) saadakseni loimen esille tavarapaljoudesta. Taigan kaappi kaipasi kovasti järjestäjäänsä. Palasin karsinaan, jossa Tintti söi iltapalaansa. Ori maisteli jo vähän heiniä, mutta äidin maito taisi maittaa vielä paremmin. Loimitin Taigan hitaasti, minulla meni aikaa ennen kuin hahmotin miten loimi toimi. Sitten tarkistin vielä kaviot. Nyt työni oli tehty. Kello oli jo vähän yli kahdeksan, joten päätin auttaa vähän iltatallin tekijää ja sammutin valot aitasta kun olin halannut ponikaksikkoa hyvästiksi.
   Kipitin nopeasti tallipihan poikki, ettei Josefiina tai Jaakko tai kuka tahansa iltatallilainen olisi ehtinyt tulla marmattamaan minulle siitä kuinka myöhään oikein hoidin hoidokkiani. Otin loppukirin tallilta pois johtavalle tielle kun kuulin vaimeaa puhetta. Päästyäni tien kaarteeseen kaivoin mp3:seni taskusta. Soimaan alkoi naurettavan hyvin tilanteeseen sopiva kappale. Lauloin hiljaa mukana.

Ohi syyskuun
Läpi repaleisen lokakuun
Kaipuun kaljakori kilisee
Yli taivaan
Päivät niin kuin varisparvi
Raahautuu
Mua vaivaa
Ikävistä ikävin
Milloin baby palaat takaisin
Etkö tiedä
Voi yksinäisen miehen viedä
Marraskuu

Voi kenet tahansa viedä marraskuu.


Aimie ja Taiga 3 HM
Sanat: Miljoonasade - Marraskuu

[wear]

Aimie tosi ihana tarina, sujuvaa tekstiä ja juttu etenee loogisesti =) ihanan piristävää luettavaa tälleen syksyisen pimeänä keskiviikkoiltana

18.11.09 keskiviikko - Pientä spurttailua laukkasuoralla

Lunta tuprutti pilviseltä taivaalta hiljakseen. Istuin Taigan pyöreällä selällä taivasta tuijotellen. Ohjat roikkuivat löysinä käsissäni ja poni käveli reippain askelin eteenpäin. Hiljaa itsekseni hyräillen käänsin Taigan vanhalta kärrytieltä isommalle hikkapolulle joka johti viistosti metsän poikki kesantopellolle. Tänään Taiga saisi päästellä ylimääräisiä höyryjä turvallisesti laukkasuoralla. Pellolla en enää halunnut tammaa päästää laukkaamaan, sen pohja oli tähän aikaa syksystä varsinaista mutamössöä.

Taiga tiesi kyllä minne olimme matkalla ja lähestyessämme laukkasuoraa tamman askel piteni huomattavasti. Poni suorastaan harppoi eteenpäin. Oli huvittavaa seurata Taigan kiihtymistä. Poni meinasi jopa kompastua omiin jalkoihinsa, niin tohkeissaan se oli.
Laukkasuoran alkuun päästessämme Taiga piteleminen oli jo todella hankalaa. Hetken pidäteltyäni innokasta tammaa päästin sen menemään. Nappasin nopeasti tukon harjaa käsiini ja nojauduin eteenpäin. Taiga ponnahti vauhtiin sellaisella voimalla, että minä olin lentää sen pepun yli maahan. Hetken tamma jaksoikin laukata vauhdikkaasti, mutta ilman kaveria kirittämässä poni uuvahti nopeasti. Se laukkasi laiskasti suoran loppuun ja hidasti siellä itse käyntiin. Annoin Taigalle taas pitkät ohjat ja käänsin sen kotia kohden.

Seppeleeseen kääntyvällä hiekkatiellä olimme törmätä tummalla ruunikolla ajavaan Artsiin. Mies piteli ohjaksia löysästi vasemmassa kädessä, ja oikealla tämä piteli savuketta suupielessään. Mies pysäytti kärryt ja moikkasi iloisesti virnistäen. - Mitäs flikka? Mies kysyi, ja ennen kun vastasin tämä jatkoi: - Mä kävin kääntymässä tossa Seppeleessä Jossua vartomassa, muttei se misukka tainnu kotona olla. Tai sitte se vaa piileksii mua... Artsi selosti ja jäi mietteliäänä tuijottamaan lähipusikkoon. - Voi hyvin olla mahdollista. Jossu luultavasti piiloutu heinäpaalien taakse ku huomasi sun kurvaavan pihaan, vastasin naurua pidättäen. Artsi esitti murtunutta. Miehen suupielet kaartuivat alaspäin ja tämä niiskaisi. - Voi että mites se nyt sillee? Noh, ehkä mä kestän tän. Tuun vaikka huomenna uudestaan kyttäilemään sitä, nyt mua odottaa kotona jääkaappikylmä olut, adios! Artsi huikkasi virnistäen ja hoputti hevosensa liikkeelle. Nytkähtäen kärryt lähtivät pomppimaan eteenpäin kuoppaisella hiekkatiellä.

Aitan edessä valuin alas Taigan kyydistä ja poni seurasi minua sisälle aittaan. Suljin oven perässämme ja riisuin nopeasti suitset Taigalta. Tamma asteli malttamattomana sisälle karsinaansa ja työntyi heti ruokakuppiin kiinni. Tintti hörisi ilahtuneena saadessaan seuraa. Pienestä varsasta oli nyt jo kasvanut suuri oripoika. Tintti tuli leikkisästi tuuppimaan käsiäni ja nuuhkimaan takkinikaulusta. Silittelin surullisena orin silkkistä kaulaa. Pian Tintin oli muutettava pois. Minun tulisi kauhea ikävä sitä, vaikkei ori edes kovin kauas muuttaisi. Kävisin toki moikkailemassa sitä aina kun aikaa liikenisi, mutta siitä huolimatta tunsin ikävän pistoksen sydämmessäni. Tiesin tulevani kaipaamaan aivan järkyttävän paljon tuota suloista ja pörröistä pikkuolentoa.

wear&taiga&tintti

325 hm

[wear]

30.11.09 maanantai - harmaa päivä

Kuraa lensi ohi ajavan auton lokasuojista suoraan jaloilleni. Yritin väistää mutasuihkua loikkaamalla ojaan. Kuitenkin laihoin tuloksin. Kiroten kiipesin ojanpenkalta takaisin tielle ja jatkoin vaivalloista matkaa eteenpäin. Ipodi jumputti iloista poppia, mutta mieleni oli yhtä musta kuin kaukana siintävä taivaanranta. Vatsaan sattui ja päätä jomotti. Viikonloppu oli ollut yksi elämäni kauheimmista, eikä koulukaan jaksanut innostaa näin maanantaina. Olin kuitenkin luvannut itselleni ilmestyä tänään Seppeleeseen Taigaa moikkaamaan, ja sen lupauksen päätin pitää, kerrankin.

Kävin nopeasti päätallissa kurkkaamassa näkyikö Jossua missään. Minulla oli naiselle asiaa tämän kuun tallivuokrasta. Luultavasti en saisi sitä taaskaan aivan oikeaan aikaan maksettua. Vanhempani olivat laman takia todella tiukoilla ja jouduin maksamaan puolet Taigan karsinapaikasta omilla rahoillani, lisäksi isovanhempani olivat lupautuneet sponsoroimaan osan vuokrasta, mutta tästäkään huolimatta en saanut tarvittavaa rahamäärää kasaan eräpäivään mennessä. Huulta purren kävin vielä päärakennuksen ovella koputtelemassa, mutta koska vastausta ei kuulunut, sipsutin kiireesti aittalle.

Taiga hörähti ilahtuneena minun pudottaessa tamman ruokakippoon muutaman porkkanan. Kävin nopeasti harjaamassa Taigan sekä Tintin ja vein ponit sen jälkeen pihalle. Taiga jäi kiukkuisena norkoilemaan mutaisen tarhan portille. Sitä ei ollenkaan huvittanut tarpoa polvia myöten kuravellissä. Tintti sen sijaan vaikutti oikeasti innostuneelta päästessään möyryämään mudassa. Hymyillen seurailin hetken varsan touhuilua, ja palasin sitten aitalle.

Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen olin saanut ponien karsinan puhdistettua perinpohjaisesti, kaikki varusteet suitsista satulavyöhön pestyä, tavarat järjesteltyä oikeille paikoilleen ja kerkesin jopa pyyhkäistä juoma- ja ruokakupit puhtaiksi. Kun sain hommat valmiiksi, oli suurin osa pahasta tuulestani poissa, ja pystyin jo aidosti nauttimaan tallilla olemisesta. Vedin muutaman kerran keuhkot täyteen heinältä ja hevoselta tuoksuvaa ilmaa ja lähdin sitten lampsimaan tarhalle päin. Poninpalleroiset pääsisivät nyt sisälle mutavellistä.

wear&taiga

326hm

[Aimie]

torstai 3.12.2009 » Syystalven maastoilua

Harjailin Taigaa rauhallisesti aitassa. Tintti oli kerrankin rauhallinen, eikä pomppinut koko ajan kimpussani. Oli lauantai, ja maahan oli satanut kerros lunta. Mahtava keli pienelle maastoreissulle! Värähdin jännityksestä, sillä nousisin tänään ensimmäistä kertaa Taigan selkään. Varmuuden vuoksi olin päättänyt lähteä maastotunnille kuuden muun ihmisen kanssa, sillä minua hermostutti ajatus että tamma lähtisi viemään minua keskellä metsää ja saisin köpötellä sen perässä takaisin tallille. Ehkäpä Taigastakin tuntui paremmalta lähteä kavereiden kanssa maastoon uusi ratsastaja selässään. Se oli tottunut jo varmasti niin paljon wearin otteisiin, että saattaisi hetken aikaa hämmästellä omia tapojani. Olihan tammalla kuitenkin takanaan monivuotinen tuntiponin ura, että se tuskin hermostuisi.
   Samassa pihaan kurvasi - tai paremminkin hiipi auto. Se kulki niin hitaasti, että olisin voinut uskoa sen hiipivän. Pelkääjän puolen ovi avattiin ja sieltä hypähti ulos blondi tyttö. Hän huusi jotain ajajalle ja lähti sitten kipittämään vikkelästi kohti tallia. Jutta, tunninpitäjämme oli saapunut tallille. Heitin uutuuttaan kiiltelevän mustan kaviokoukun tummansiniseen harjapakkiini ja suuntasin kohti oleskeluhuonetta, jonne arvelin Jutan suuntaavan.
   "Moi, mä oon pikkusen myöhässä", kuulin Jutan huikkaavan kiinni menevän oven takana. Loikkasin viimeiset portaat ylös ja tartuin oveen ennen kuin se ehti mennä kiinni ja luikahdin sisään. Näin joukon tyttöjä kerääntyneen uteliaasti tuolissa röhnöttävän blondin eteen. Epäilemättä oli alkanut ratsujen jako. Omani jo tiesinkin, mutta siirryin silti joukon jatkoksi.
   "Ota sä Lauren tuo Pikku, Jokeri ja Aimie saa toivomansa - ja Henni ottaa Liinun", Jutta päätti. Olohuoneen täytti samassa puheensorina ja hihkunta, mutta pian se vaimeni innokkaiden tuntilaisten siirtyessä alas hoitamaan ratsunsa ratsastuskuntoon. Minä siirryin kaappien luokse kaivamaan kypäräni ja paksumman takin esiin. Kiitin onneani, etten ollut joutunut ottamaan alinta kaappia niin kuin viime vuonna koulussa. Hymähdin ajatellessani hauskoja kaappimuistoja ja laitoin kaapin lukkoon.

Aitassa varustin Taigan nopeasti. Tamma ei vastustellut, ja sai kiitokseksi hyvästä käytöksestä taputuksen. Jo isoksi kasvanut Tintti tutkaili innoissaan äidin suitsia ja päätti maistaa niitä myös!
   "Tintti, ei!" huudahdin ja yritin hätyyttää pientä oria kauemmas Taigan kaulalla roikkuvista ohjista, sen minkä kypäränremmin kiristämiseltä pystyin. Vedin vielä uudet lämpimät ratsastushanskani käteen ja nappasin ohjat (joita Tintti oli taas lähestynyt pilke silmissään) Taigan kaulalta ja talutin tamman ulos karsinasta. Muut olivat ilmeisesti vielä varustamassa hevosiaan päätallissa, mutta saisinpahan kiristää Taigan vyön ja nousta rauhassa selkään ilman muita pyörimässä ympärillä. Kiristin ensin vyön maasta käsin ja toisen kerran kun olin noussut ratsuni selkään. Taiga seisoi rauhallisesti paikallaan, mitä nyt välillä kääntyi katsomaan minuun päin kuin kysyäkseen että mitä sä ämmä nyt teet. Tässä vaiheessa muutkin purkautuivat tallista ja pulina ja hyörinä täytti tallipihan. Sovitin jalustimet sopiviksi ja katsahdin sitten ympärilleni.
   "Hei, Ilu! Tuutko kattomaan Taigan vyön?" huudahdin Tiiaa paijaamaan tulleelle tytölle. Jokeri ähkäisi vähän matkan päästä, että hänhän se tässä apua tarvitsi ja oli jo kuulemma ehtinyt huutaa Ilua avukseen.
   "Toi on taas ihan outo", Ilu totesi kokeillessaan satulavyötä. "Yhdellä menee. Vedätkö ite vai mä?"
   Hetken päästä kaikkien satulavyöt oli tarkistettu ja jalustimet sopivia, joten olimme valmiit lähtöön. Jutta varmisti vielä, että kaikki olivat valmiina ja sai vastaukseksi myöntäviä, hiukan innokkaitakin vastauksia.
   "Järjestys on sitten sellainen, että mun ja Tiian perään tulee Kopsu ja Blade, sitten Floora ja Jokeri, Henni ja Liinu, Taigsu ja Aimie ja viimeisenä Pikku ja Lauren. Onko ok?" Nyökkäilimme hyväksyvästi ja sitten lähdimme siistissä jonossa kohti lumista maastopolkua. Taiga liikkui allani reippaasti ja nautin jo matkasta täysillä.

   "Ooi, täällä on kylmä", takaani Pikun selästä vinkaistiin. Vilkaisin tyttöä, jonka nimi ei tullut mieleeni. Hän värisi ja posket olivat aivan punaiset.
   "Raikas talvi-ilma tarkoitat kai", hengähdin ja virnistin.
   "Kylmästä en tiedä, mutta aika liukasta on", Henni totesi Liinun kompastellessa ja liukuessa tiellä peilijään päällä. Hokeistakaan ei nähtävästi ollut vastusta pelijäälle. Taiga kulki kuitenkin varmasti, joskus kompastuen.
   "Toivotaan ettei laukkapätkä oo jäinen", Jokeri sanoi kulmat kurtussa.
Tuntui kuin Jokeri oli lausunut ääneen kaikkien ajatukset. Kuin yhdestä suusta huudahdamme kauhistusta äänessämme: "Niinpä!" Talvessa oli huonoja puolia ja hyviä puolia, mutta ehdottomasti huonoin niistä oli liukkaus. Varmajalkaiset ponit kuten Taiga ja Pikku olisivat luultavasti pysyneet pystyssä liukkaammallakin tiellä, mutta Blade, Floora ja Tiia puoliverisinä (ja ranskan ravurina) olisivat siitä tuskin yhtä hyvin selvinneet. Aloin jo tuumimaan olisi vain kannattanut olla rohkea ja lähteä yksin, mutta sitten häivytin ajatukset mielestäni. Älä ole tylsä pessimisti, sanoin itselleni.
   "Huh, Bladehan on reippaalla tuulella", kuulin Kopsun ähkäisevän. Tosiaan, ihailemani tamma korskui ja kipitteli hänen allaan innoissaan ulkoilmasta. Kopsu sen sijaan ei ollut kovin iloinen joutuessaan pidättämään Bladea koko ajan.
   "Oho, niinpä näkyy", Jutta sanoi mietteliäänä.
   "Ehkä pieni ravipätkä auttais?" huikkasin toiveikkaana.
   "Okei, nostetaan ravi - jos tulee jotain niin kiljaiskaa", Jutta myöntyi ja Tiian perässä lähdimme kaikki raviin. Taiga nosti tasaisen ja hieman tikittävän ravin, minä vain rentouduin ja istuin alas satulaan. Katselin kuinka Blade häsläsi ja ravasi pää korkealla. Floora tuntui ottavan mustasta leidistä mallia. Suljin silmäni ja kevyt pakkanen kipristeli poskillani. Viima tuntui ikävältä kasvoilla, mutten välittänyt siitä.
   Ravasimme melko pitkään, kunnes Jutta pidätti Tiian takaisin käyntiin. Minun ei tarvinnut kuin istua syvään satulaan ja pidättää hiukan ohjista, niin Taiga pysähtyi. Tiian rauhallisella käytöksellä oli varmasti osansa, mutta varmasti Taiga toimii näin hyvin muutenkin. Taputin hiukan puuskuttavaa tammaa. Hieno tyttö!

   "Soo", kuulin taas Kopsun rauhoittelevan innokasta Bladea. Tammalla on selvästi virtaa tänään! Ehkäpä se muistaa laukkapätkän olevan pian edessä... Jutta puhelee jotain Kopsulle ja Lauren hihkuu innoissaan Pikun selässä. Tytön innostus saa myös muut hymyilemään.
   "Mites Taigsu", Jutta huudahti yhtäkkiä letkan johdosta. Hätkähdin pois ajatuksistani, ja katsoin virnistelevää Juttaa. "Aa, mitä... Hyvin hyvin, tää on supermukava", sanoin hymyillen. Jutta nyökkäsi ja kääntyi taas menosuuntaan päin.

Matka jatkui rauhallisesti hevosten kävellessä. Ratsastajien keskuudessa alkoi sen sijaan melkoinen kihinä, sillä kaikki muistivat (tai ainakin sen jälkeen kun joku siitä sanoi) laukkasuoran lähestyvän.
   "Varmaan turha kysyä haluutteko laukata", Jutta huudahti pysäytettyään Tiian laukkasuoran eteen.
   "No todellakin", Henni kiteytti kaikkien ajatukset kahteen sanaan.
   "Okei, antakaa mennä." Lauseen loppu katosi kavioiden jylyyn, kun kaikki lähtivät villiin laukkaan Tiian johdolla. Meno oli reipasta ja nautin villistä vauhdista. Aluksi yritin hillitä innostunutta Taigaa, mutta sitten hölläsin ohjaa ja annoin ponitamman juosta niin kovaa kuin se halusi. Maisemat vilisivät ohitse ja tuuli humisi korvissa. Välillä pienet lumipaakut lentelivät ilmassa, kun hevoset polkivat innoissaan pienen lumikerroksen peittämää maata. Sitten henkäisin ihmeissäni, kun Blade juoksikin Tiian vierellä eikä omalla paikallaan! Musta tamma ei välittänyt pidätteistä vaan jatkoi matkaa muiden hidastaessa käyntiin. Taiga purnasi vastaan, sekin olisi tahtonut juosta vielä.
   "Aika vauhtia menivät", Lauren totesi takaa ja Henni myötäili. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän pöllämystyneitä, sillä Bladesta ja Kopsusta ei enää näy - eikä kuulu - mitään. Jutta nosti sanaakaan sanomatta ravin, ja hyvin uteliaina lähdimme kadonneen ratsukon perään. Tie kääntyi, ja silloin puhiseva kaksikko kävelikin siivosti meitä vastaan!
   "Se oli vauhtia", Kopsu ehti sanoa ennen kuin kysymystulva alkoi.
   "Miten sait sen stoppaamaan", Jokeri hämmästeli.
   "No, se pysähty kun tajus että muita ei näkynyt missään", Kopsu huokaisi ja meni paikalleen jonoon.
   "Hyvä ettei käyny pahemmin", Jutta totesi huojentuneena. "Ravataan vielä vähän."

Ravipätkä sujui ilman kummempia kommelluksia. Hevoset olivat päästäneet enimmät energiansa laukkapätkällä, hurjapää-Blade oli aivan piipussa. Taiga ravaili varmasti eteenpäin, mutta huomasin siinäkin tempon hidastumista. Hidastimme pian käyntiin, ja annoimme hevosille armollisesti pitkät ohjat.
   Matka Seppeleeseen kävi pienen metsäpolun kautta, jossa hevosten askellus kävi hankalammaksi. Kompastelulta ei vältytty ja välillä ratsastajatkin olivat lähes tippumaisillaan. Minä ajattelin tyytyväisenä, että onneksi allani on matala ja varmajalkainen Taiga, jonka selästä ei ole edes pitkä matka tippua. Hyvää taktikointia!
   "Iiiik", Jokeri kiljahti ja sai kaikki säpsähtämään. "Hui, mä melkein tipuin kun tältä petti etujalat!"
   "Auts, Jokru", sanoin myötätuntoisesti.
   "No hyvä ettet tippunut, me ollaan ihan pian tallilla", Jutta totesi ja ohjasti meidät takaisin kunnolliselle hiekkatielle. Matkaa Seppeleeseen ei ole enää kuin parisataa metriä.
   "Oli kyllä tosi kivaa", iloinen Lauren huokasi.
   "Mä oon ihan jäässä", Jokeri tärisi ja tunki kätensä hikisen Flooran lämpimälle kaulalle.

Oli ihanaa palata tutulle tallipihalle tapahtumarikkaan maastoreissun jälkeen. Ja olihan takana ensimmäinen ratsastukseni Taigalla, ja mikä parasta, reissu oli mennyt meidän osaltamme aivan mahtavasti!
   "Aiaiai", Kopsu valitti hypättyään alas Bladen selästä. Tyttöparan jalat olivat ilmeisesti hieman kärsineet, päättelin Kopsun tönköstä kävelytyylistä.
   "Kiitos kaikille maastosta!" kuulin vielä Jutan huikkaavan kun lähdin taluttamaan Taigaa kohti aittaa muiden mennessä päätalliin. Karsinassa odotti emänsä paluusta ikionnellinen Tintti ja wear. Tyttö kertoi tulleensa puolisen tuntia sitten tallille ja oli pitänyt vähän aikaa Tintille seuraa. Wear tarjoutui auttamaan Taigan riisumisessa ja väsyneenä otin avun kiitollisena vastaan. Yhdessä saimme tamman hoidettua nopeasti kuntoon ja pääsin syömään evääni, joita kurniva vatsani jo kovasti kaipasi.

Aimie ja Taiga 4 HM

- - -

Ok laittaa tämä hoitomerkinnäksi vaikka onkin vain tuntimaksu? Panostin tähän kuitenkin kuin oikeaan hoitoon. :--)

[Siiri]

Taikamaasto
04.12.2009

"Heipsan Taiga!" hymyilin työntyessäni keltaisen ponin karsinaan. Taiga hörähti tuttavallisesti, kun rapsutin sen kaulaa. Pikkuinen Tintti-varsakin löysi tiensä viereeni kerjäten rapsutuksia ihan kuin koiranpentu. Silitin ponin kaulaa, sen hinkatessa päätänsä villapaitaani. Otin Taigalta sen ruudullisen talliloimen ja kaivoin sen harjapakista pehmeän harjan. Joku oli ilmeisesti harjannut Taigan jonkin aikaa sitten, sillä se ei ollut lainkaan likainen. Siksi vain sipaisin sitä vähän satulan kohdalta. Isompi harjauksen kohde oli Tintti, joka nautti joka sekunnista, kun sivelin sitä harjalla. ''Moi", Aimie tervehti tullessaan sisään aittaan ja Taigan karsinaan. Hän tuli viereeni seisomaan ja rapsutti Taigaa korvan takaa. "Hei! Oon menossa lyhyelle maastoretkelle Taigan kanssa", ilmoitin Taigan hoitajalle. Katselin Taigaa Aimien paijatessa sitä. Tunsin, että Taiga todella välitti Aimiesta, ja hän oli Taigalle juuri sopiva hoitaja. Hymyilin Aimielle, joka kysyi: "Haluatko että laitan Taigan sulle kuntoon?" Mietin hetken, mutta päätin kuitenkin laittaa Taigan itse kuntoon. Pyysin kuitenkin Aimietä katsomaan Tintin perään sillä välin kun olin Taigan kanssa maastossa. En jaksanut ottaa pikkuista mukaan, halusin olla Taigan kanssa kaksin. Aimie nyökkäsi, ja antoi minulle satulan karsinan ulkopuolelta. Nostin viininpunaisella satulahuovalla varustetun ruskean satulan ponin selkään, ja laitoin satulavyön kiinni. Säädin jalustimet pari reikää lyhyemmiksi, sillä Aimie oli minua vähän pidempi. Lämmitin kuolaimia hetken, ja työnsin ne sitten vastahakoisen ponin suuhun. "Tarviiko sulle tulla roikkumaan?" Aimie kysyi ystävällisesti. Kiitin tarjouksesta mutta kerroin kuitenkin pärjääväni itse.

Kiristin vielä satulavyön tallin pihassa ennen kun lähdimme matkaan. Lähdimme maastotielle kohti Liekkijärveä. Pimeä metsä ei aluksi vaikuttanut kovin houkuttelevalta, mutta kun pääsimme katulampun valaisemalle tielle, jossa hanki kimalsi kauniisti, minua ei kaduttanut yhtään. Taiga käveli rennosti allani, vaikken ollutkaan mennyt sillä kuin kerran aikaisemmin, enkä ollut muutenkaan ollut sen kanssa tekemisissä pitkään aikaan. Talsimme ohuessa hangessa nauttien talvisesta luonnosta. Taiga hörähteli ja pärskähteli. Juttelin sille mukavia ja vähemmän mukavia kuulumisia ja purin sille murheita. "Oikeesti Taiga, vaikken oliskaan sun hoitaja, niin muista, et oot mulle sanoinkuvaamattoman tärkee. No matter what. Mikään ei ikinä erota mietä. Tai siis mua susta. En mä nyt niin tiiä mitä sä musta ajattelet mutta kuitenkin." Selitin matkustaessani Taigan keinuvassa käynnissä. Wear sanoi että saisin mennä Taigalla kevyitä maastolenkkejä aina silloin tällöin joten olin ajatellut vain kävellä. Nyt tunsin, että minun oli ihan pakko kokeilla edes pieni pätkä ravia. Ei siitä olisi haittaa kellekkään. Annoin Taigalle ravipohkeet. Ponini lähti innokaasti liitämään hankea pitkin nostaen kavioitaan korkealle ilmaan. Tasaiset kavionjäljet painuivat lumeen, mun kiisimme eteenpäin. Vähän ennen saapumistamme Liekkijärvelle, siirsin Taigan takaisin käyntiin. Taiga oli selvästi saanut vähän lisää puhtia ravipätkästä, ja marssi nyt entistäkin innokkaammin eteen. Vähän väliä ponin oli kuitenkin käännyttävä katsomaan peräänsä, kun se huomasi, ettei sillä ollutkaan rakasta Tintti-poikaansa mukana. Siitä varmaankin tuntui ihan hassulta olla erossa pienokaisesta, joka oli ollut sen kanssa kesästä asti.

Saavuttuamme Liekkijärvelle, pysähdyimme hetkeksi hengähtämään järven rantaan. Tähystimme pimeässä kauas horisonttiin, mutta taivaan ja maan välillä olevaa rajaa ei juurikaan erottanut. Kaukana ylhäällä alkoi tähtien loputon kimmeltävä vyöhyke, joidenka keskellä möllötti iso, valaiseva täysikuu. Ilmettelimme aikamme upeaa näkymää yllämme, sekä pohdimme tulevaa. Mitenköhän meidän tarinamme jatkuisi? "Voi Taiga, miten voi rakastaa jotain näin paljon. Haluan olla kanssasi ja kokea kaikkea yhdessä. Samalla, minusta tuntuu, etten ansaitse sinua. Ansaitset jotain paljon parempaa. Kuten Wearin ja Aimien", selvittelin ajatuksiani ponille, joka kuunteli minua allani. Lähdimme kävelemään rantaviivaa pitkin. Varoimme kuitenkin astumastamme järveen, sillä sitä peitti todella ohkainen jääkerros, ja pelästyisimme molemmat ihan kamalasti, jos jää yhtäkki räsähtäisi allamme. Käveltyämme tovin, käänsin Taigan ympäri ja suuntasimme takaisin tallille. Kävelimme takaisin samaa katulamppujen valaisemaa tietä, jota olimme tulleetkin. Talsimme voimattomasti tallia kohti, ja päätin piristää Taigaa uudestaan ennen yöunia. Herättelin sitä ensin puolipidätteillä, ja siirsin sen sitten raviin. "Noniin, löytyyhän susta vielä vähän puhtia!" huudahdin, kun kähdin keventelemään tallia kohti ponin liitäessä allani. Kavion jälkien peittämä polku vilisi allamme, reippailessamme takaisin kotiin. Taiga pääsisi varsansa luo, ja minä pääsisin kotiin lämpimään suihkuun. Vaikka minulla oli todella kylmä, enkä juurikaan pystynyt liikuttamaan sorimiani enkä varpaitani, oli silti todella mukavaa istua Taigan keinuvassa ravissa ja vain matkustaa. Minulle olisi käynyt, ettei tämä olisi loppunut koskaan.

♥: Siiri
(11 HM)

[wear]

Kivoja tarinoita teiltä molemmilta, kiitos todella paljon kun jaksatte pikku Taigapullukkaa käydä hoitelemassa! : )


12.12.09 sunnuntai - kiirekiirekiire!

Hoitajia singahtelee ympäri tallikäytävää. Turve ja heinä tuoksuu vienosti, hevosia kävelee taluttajan vierellä tallin ovea kohti. Ihmisiä virtaa yhä enemmän ja enemmän. Meteli on suhteellisen luja, jokapuolelta kuuluu iloista puheensorinaa tai hevosten kärsimätöntä hirnahtelua. On ruoka-aika. Hepat ovat nälkäisiä. Ne roikkuvat malttamattomina boksiensa ovien yli käytävälle ja koittavat saada ihmisiin vauhtia hirnumalla ja kiljumalla, kuopimalla ja pyörimällä karsinassa ympyrää. Jokaisella tuntuu olevan kiire jonnekkin. Muutama satuloi hevostaan käytävällä ja jotkut raahaavat painavia vesiämpäreitä pesuboksiin päin. Tunnistan Sastun hermostuneen äänen Antun karsinasta. Tyttö komentaa ruunaa seisomaan aloillaan, mutta kielto näyttää kaikuvan kuuroille korville. Jatkan käytävää eteenpäin. Joku hylörii Alman karsinassa ja muutama pikkutyttö taputtelee Aksua karsinan oven yli. Rauhallinen poni näyttää nauttivan huomiosta. Se hörisee tytöille ja tuuppii näitä namien toivossa. Heltyneinä ruunan suloisesta katseesta pikkutytöt kaivavat repuistaan porkkanaa Aksulle. Poni rouskuttaa ne nopeasti, hyvin itsetietoinen ja tyytyväinen ilme naamallaan. Tuhahdin nauraen. Tuntiponit kyllä osasivat manipuloinnin jalon taidon. Ne tiesivät mistä narusta vetää saadakseen haluamansa.

Hipsin toimiston ohi oleskeluhuoneeseen ja kävin napsauttamassa kahvinkeittimen päälle. Vanha keitin oli jo vähän rikki, ja kahvi maistui loppujenlopuksi todella laimealta. Hörpin mukin nopeasti tyhjäksi, nappasin kaapista muutaman hapankorpun evääksi ja suuntasin kulkuni aitalle.
Taiga oli tällä kertaa yksin karsinassaan. Tintti oli lähtenyt nyt väliaikaisesti toiselle tallille asustelemaan, ja siitä poni muuttaisi Flieniin. Taiga oli ollut muutaman päivän varsan lähdön jälkeen vähän allapäin, mutta nyt tamma oli jo piristynyt. Se odotteli minua karsinansa oven yli kurkkien. Taiga päästi ilahtuneen hirnahduksen vetäessäni aitan oven auki. Hymyillen astelin rakkaan ponini luokse ja nappasin sen pään syliini. Painoin nopean suukon tamman otsaan, valkoisen tähden keskelle. Taiga puhisi tyytyväisenä.

Harjasin Taigan paksun talvikarvan nopeasti päällisin puolin puhtaaksi, heitin tammalle satulan ja suitset päälle ja talutin tallipihalle. Kipaisin vielä hakemassa viltin tallista ja heitin sen ponin selkään. Heijasin sitten itseni Taigan kyytiin ja ohjasin tamman maneesiin. Kentälläkin olisi varmaan jo voinut mennä, mutta en vielä oikein luottanut ettei pohja olisi ollut jostain kohdista petollisen liukas ja jäinen. Tallipihallakin kävi aika kova tohina, maastoon oli lähdössä suurempi joukko poneja ja hevosia. Kaikki olivat kietoutuneet paksuihin viltteihin ja lämpimiin hanskoihin ja kaulaliinoihin. Jossu huikkasi iloisen tervehdyksen maastoonlähtevien hevosten jonon etupäästä. Heilutin vaaleahiuksiselle naiselle takaisin ja hoputin Taigan reippaampaan käyntiin.
Maneesissa oli ihanan hiljaista. Kävelin muutaman kierroksen ympäri maneesia ja rupesin sitten alkuveryttelemään ravissa.

Reilun tunnin aherruksen jälkeen Taiga sekä minä olimme molemmat aivan uupuneita ja hikisiä. Jäähdyttelin tamman huolellisesti ja heitin sille viltin selkään. Kiedoin toisen viltin omille hartiolleni ja pujahdin sitten Taigan kanssa ulos maneesihallin ovesta. Ulkona kylmä viima iski vastaan. Lunta tuprutti kevyesti taivaalta ja paksu pilvimassa väritti maiseman ikävän harmaaksi. Tutisin kylmästä kävellessäni Taigan vierellä aittaa kohden. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa ratsastamaan. Sillai ihan kunnolla. Oli ihanaa tuntea että oli oikeasti tehnytkin jotain, ja selkää vasten hikisenä liimautunut paitani todisti sen.
Aitassa riisuin Taigalta nopsasti varusteet ja heitin heti vohveliloimen kuivaamaan hiet tamman selästä. Kipaisin sitten itsekkin vaihtamassa kuivaa vaatekertaa päälle ja tulin sitten vielä aittaan laittelemaan tavaroita paikoilleen ja kerkesin hetken joka hieroa Taigan jäykkiä lihaksia. Tamma nautti hieronnasta silmät ummessa. Venyttelin vielä ponin etujalat ja tiputin sitten sille porkkanoita ruokakippoon. Sen tehtyäni keräsin pikaisesti tavarani ja lähdin kiiruhtamaan bussipysäkkiä kohden.

wear&taigapullero

327hm

[Aimie]

maanantai 21.12.2009 » Kaksi maailmaa

Maiskuttelin kaikessa rauhassa heinää karsinassani. Oli jotenkin kamalan hiljaista; ei pieniä kavioita kopisemassa jatkuvasti vieressä, loputonta utelua ja kyselemistä, ei mitään... Pikkuinen Tinttini oli kasvanut isoksi (turhankin isoksi: karsina tuntui välillä liian pieneltä meille kahdelle) ja muuttanut pois. Oli ihan mukavaa saada vaihteeksi hermolepoa siitä koltiaisesta, mutta se on kuitenkin oma varsani... Ikävähän tässä oli, kuten kenellä tahansa äidillä. Naapurikarsinan Pella, ystäväni, tosin sanoi että ikävä kyllä hälvenee. Muutkin tammat joille olen jutellut, sanoivat samaa. Sikelle en viitsinyt edes asiasta puhua, olisi varmaan säikähtänyt ja suuttunut. Se on jo tarpeeksi äkeä kun suojelee varsaansa ja haluan päästä vastedeskin tarhassa syömään vuorollani.
   Oho, joku tulee tänne. Jätin heinäkasan ja kurkistin ulos karsinasta. Olisikohan ihmiseni tulossa? Tai se punapäinen tyttö, joka on käynyt vasta muutaman kerran, jota Tinttini kutsui tuliporkkanaksi? Mutta voihan se olla myös se kolmas tyttö, jota ei näy enää niin usein. Ihmiset, ei niistä ota selvää.
   Se ei ole kukaan edellä mainituista, vaan tallinomistaja Josefiina. Katsoin häntä uteliaasti, ehkäpä taskuissa oli pieni joululahja minulle. Nainen ojensi kätensä, muttei kohti puoliavointa suutani vaan otsaani. Ei ei, ei sinne... no, rapsuta sittenkin vaan, vähän ylempää... Nautin rapsutuksista Josefiinan höpötellessä jotain. En saanut selvää mitä se puhui, mutta havaitsin ihmetystä äänestä. Sitten hän lopetti rapsutuksen ja avasi karsinan oven. Mitähän sillä oli mielessä? Kuulin metallin kalahtavan leukani alla ja sitten paineen ajavan minua eteenpäin. Ahaa, pääsin pois tukahduttavasta karsinasta ulkoilmaan! Mahtavaa ajattelua, Josefiina! Otin pari riemukasta raviaskelta hieman ennen tarhan ovea, mikä saa Josefiinan ärähtämään. Kummastuneena astuin kiltisti tarhaan ja jäin katselemaan tallille päin katoavan naisen perään. Kumarruin alas nappaamaan haistelemaan jäätynyttä maata, ja huomasin aidan toisella puolella lojuvan riimunnarun, ilmeisesti omani. Kiireinen Jossu oli tietenkin unohtanut sen siihen, tsot tsot...

   Ulkona oli ihanan viileää. Pakkaset paukkuivat ja puut olivat kuuran peitossa, mutten tuntenut kylmyyttä paksun turkkini läpi. Kerrankin paksusta turkista oli hyötyä. Kesällä olo oli aina niin pahuksen kuuma, ja keväällä talvikarvan tippuessa pois niitä oli aina joka paikassa eivätkä muka ahkerat hoitajat ja wear ehtineet ikinä harjata niitä pois tarpeeksi. Tässä siis syy miksi talvi on lempivuodenaikani. Ihmisparat sen sijaan tuntuvat aina olevan talvella epätyytyväisiä täristessään ja hoputtaessaan meitä hevosia hakiessaan sisälle kun ovat niin kylmissään. Uskomattomia, mikseivät ne hommaa tällaista turkkia kuin me? Mutta on tietty sellaisiakin tapauksia, jotka "klippaavat" hevosparkansa ja sitten ne rukat joutuvat hytisemään niissä mekoissaan (tai mitä lienevätkään) ulkona.
   Ulkona ei ollut paljon hevosia, kaikki ison tallin hevoset taisivat olla töissä. Ihmisiäkään ei näkynyt mailla halmeilla, kuten ei yleensäkään tähän aikaan päivästä. Nekin taisivat olla töissään tai missä ikinä ihmiset nyt ovat kun eivät ole tallilla. Kauankohan olin oikein ollut ulkona? Täällä oli kamalan tylsää kun ei ollut kavereita seurana tai ruohoa jota syödä. Talvessa oli yksi huono puoli: lumen alta pystyi vielä kaivamaan syötävää mutta jään alla olevat herkulliset ruohonkorret jäivät sinne. Huokaus.
   Heräsin aatoksistani kun kuulin jalkojen kopinaa. Höristin korviani ja astelin uteliaana lähemmäs tarhan aitaa. Lähestyessäni aitaa näin kuka oli tulossa: se oli punapää!

~

"Taigaaaaa! Aimie täällä!" kiljuin täyttä kurkkua lähestyessäni tarhassa olevaa tammaa. Olin nähnyt sen tulevan aidan viereen kuullessaan ääneni ja sydämeni oli sykähtänyt ilosta. Olimme varmasti jo lähentyneet, vaikka suhteemme olikin kaukana wearin ja tamman luottavaisesta suhteesta. Pysähdyin silittelemään pörröistä Taigaa ja samalla tasaamaan tasaamaan hengitystäni. Kello oli vasta vähän, eikä tallilla vaikuttanut olevan paljon porukkaa tähän aikaan. Kaikki taisivat olla vielä koulussa. Minä olin päässyt tänään vähän aikaisemmin ja onnekseni isäni oli vielä heittänyt minut tallille. Illalla olisi vuorossa joulujuhlat, mutta nyt ehtisin viettää monta tuntia Taigan kanssa.
   "Kappas, joku on juuri sopivasti jättänyt tähän riimunnarun... taitaa olla vielä sinun", höpöttelin Taigalle kun hyppäsin vähemmän sulavasti aidan toiselle puolella ja napsautin riimun kiinni päitsiin. "Sitten mentiin. Tänään voitaisiin treenata vähän maneesissa, ellei ole tunteja", puhelin lämpimikseni. Jos Taiga olisi ymmärtänyt, se ei olisi varmasti ollut yhtä innoissaan kuin minä. Mutta pieni treeni ei olisi tammalla kuin hyväksi, sillä nyt sen täytyisi päästä eroon mammaloman jälkeisestä mahastaan ja huonontuneesta kunnostaan. Olin innoissani ilmoittautunut vuodenvaihteen jälkeen alkavaan Annen hoitaja-hoitsu-valmennukseen, joten meidän pitäisi näyttää hyväkuntoisemmilta kuin nyt!
"Ai moi, Aimie. Mitäs sä täällä noin innokkaasti huidot?" Josefiinan naurusta kupliva ääni kysyi. Seisoin keskellä tallipihaa Taigan yrittäessä päästä eteenpäin samaan aikaan kun minä olin kohottanut nyrkkini itsevarmana yläilmoihin.
"Ööh, kunhan tässä vähän innostuin..." sanoin nolona ja laskin käteni alas. "Onko maneesi varattuna? Ajattelin mennä vähän treenailemaan, Annen valmennuksetkin tulossa ja silleen."
"Juu, mene vaan sinne. Tunnit alkaa vasta reilun tunnin kuluttua, hyvin ehditte reenata", Josefiina sanoi ja lähti sitten tallia kohden, varmaan toimistoon tietokoneen kanssa taistelemaan. Minä vein Taigan karsinaansa ja kaivoin harjapakistani harjan ja kaviokoukun esiin. Harjaustuokio ei kauan kestänyt, Taiga vain hamuili heiniä ja antoi minun hoitaa itsensä kuntoon kiltisti. Tai ehkä se oli vain keskittynyt syömään, ettei huomannut mitään.

   Kun toin satulan ja suitset, tamma kyllä terästäytyi, pani vähän vastaan kun kiristin satulavyötä ja yritti syödä sitkeästi vaikka yritin tunkea kuolaimia sen suuhun. Kun ratsu oli valmis, iskin pipon päähän ja sen päälle aavistuksen liian ison kypäräni. Toivoin saavani pian uuden, sillä tällä vanhalla oli tapana solahtaa aina silmilleni askellajin vaihtuessa tai hevosen kompuroidessa hiukan. Sai kelvata vähän aikaa. Joulun alennusmyynneistä saisi varmasti sopivamman - ja hienommankin mikäli budjettimme antaisi periksi. Ennen kuin kiskoin kaksinkertaiset hanskat käteeni puhaltelin käsiäni ja hieroin niitä, sillä ne olivat ehtineet jo kohmettua hoitaessani Taigaa. Talvella ääreisverenkierrosta ei ollut kuin haittaa... Täytyi vain tehdä ratsastaessa paljon töitä, niin en pääsisi kylmettymään.
   Kipittelimme ponitamman kanssa maneesiin. Suljettuani oven tuntui jotenkin kamalan yksinäiseltä. Sytytin valot palamaan ja katsahdin ympärilleni. Miten maneesi tuntuikin niin kamalan isolta ja tilavalta. Yleensä se tuntui pieneltä ja varsinkin reippaammalla hevosella mentäessä siltä, että tila loppui kesken. Sovittaessani jalustimet sopiviksi (siihen ei mennyt kauan; wear ja Siiri olivat melko samankokoisia kuin minäkin) vilkaisin katsomoa. Ei ketään. Onneksi, sillä halusin olla nyt rauhassa enkä kuulla kuisketta koko ajan ratsastustyylistäni.

~

Voi ääh! Miksi maneesiin eikä maastoon. Nyt olisi ollut paljon kivempaa juoksennella viileässä ilmassa kuin neljän seinän sisässä. Mitähän Punapää (en muistanut vieläkään nimeä) oli keksinyt varalleni? Tuskin villiä laukkailua päästä päähän... toisaalta täytyi sanoa että kuntoni oli mennyt pahemman kerran huonoon kuntoon. Pitemmän laukkapätkän jälkeen alkoi pakostakin askel painaa ja hengästyttää. Mutta eihän tästä tulla kuin ylöspäin, eikö? Enkä minä nyt mikään vanha poninköntys ole, herran jestas sentään. Mitään hikitreeniä en kuitenkaan nyt jaksa, jos tämä Punapää aikoo sitä yrittää, niin pistän kyllä jarrut pohjaan. Mutta kevyttä ratsastelua en kuitenkaan pistä pahakseni...

~

Olin varmuuden vuoksi ottanut raipan mukaan, kuitenkin käyttääkseni sitä vain vasta silloin kun mikään muu keino ei auttanut. Kävelimme ensin kaksi kierrosta pitkin ohjin ja sitten aloin tekemään voltteja, taivuttelemaan ja pysäyttelemään tammaa. Tästä Taiga ei ollut millänsäkään, totteli kuten entisen tuntiponin kuuluukin. Samalla kun lämmittelin tammaa suuntaan ja toiseen mietin mitä tekisimme tässä tunnin verran. Päätin tehdä paljon taivutteluja ja väistöjä, Taiga tuntui jotenkin vähän jäykältä nyt. Kyllä se alkaisi siitä vähitellen pehmentyä. Olihan meitä kolme tyttöä ratsastamassa yhtä ponia.
   Kun olimme pyörineet tarpeeksi volteilla, otin ravia. Taiga ravasi vähän tahmeasti, volteilla tiputti usein käyntiin. Yritin herätellä tammaa puolipidättein, mikä ajoittain toimikin. Käytin kevyesti raippaa tamman kaulalle, ja johan sitä singahdettiin vauhtiin! Tein kiemurauria ja taivuttelin tammaa ahkerasti. Kun olimme puurtaneet jonkun aikaa ravissa, siirsin Taigan hetkeksi käyntiin ja vaihdoin suuntaa. Hymyilin itsekseni: nyt olisi vuorossa laukkaa. Puolipidäte, puolipidäte, laukka-avut... kiitoravia. Uudestaan. Pari kertaa yritettyäni ohjasin tamman keski-ympyrälle ja sain hetken yrittämisen jälkeen nostettua laukan. Annoin Taigan laukata miten halusi, annoin ohjaa ja yhtäkkiä alussa niin laiska tamma singahti vauhtiin. Nautin vain vauhdista ja vajosin omiin aatoksiini.

~

Mitä ihmettä? Se antoi ohjaa! Nyt menoksi! Innostuin aivan silmittömästi kun pääsin vihdoin päästelemään kunnolla. Huomasin ettei Punapää enää ratsastanut kuin alussa. Se vain matkusti mukana. No, mitäs tuosta, mennään sitten minun tahdissani.
   Ilmeisesti tyttö heräsi, sillä komensi minut raviin ja käänsi ympäri. Mutta sitten taas mentiin! Nytkin Punapää antoi minun vain mennä, mutta nyt en enää jaksanut juoksennella niin kuin toiseen suuntaan. Hiljentelin omia aikojani raviin ja juuri kun olin siirtymässä käyntiin, armon ohjastajanikin vihdoin heräsi. Sitten alettiin taas puurtaa niin kuin alussa. Taitaa olla melko ailahtelevainen tämä neiti, kun ensin komentaa koko ajan ja sitten antaa vain mennä. Ihmiset, ei niiden mielenliikkeitä voi ymmärtää. Mutta silti, outoa.

~

Päätin lopettaa treenimme vähän aikaisemmin. Kuulin ulkoa vaimeita huutoja ja ääniä, eikä minua huvittanut saada seuraa juuri nyt. Ratsastamiseni oli mennyt vähän niin ja näin, mutta nyt keskittyminen ei oikein onnistunut. Maastoreissu olisi ollut tässä tilanteessa paljon parempi kuin treeni. Se ei ollut auttanut minua keskittymään, pikemminkin vain saamaan ajatukseni karkaamaan muualle. Huokaisten annoin Taigalle ohjaa ja tyytyväisenä tamma venytteli kaulaansa, vaikkei töitä ollutkaan tehty niin paljon kuin olin ajatellut. Olipahan tamma saanut ainakin vähän töitä. Heitin jalustimet irti ja venyttelin jalkojani. Istuin vain mukaan tamman pehmeisiin askeliin ja silitin sitä kevyesti.
   Lopulta ohjasin Taigan kaartoon, hyppäsin pois taputettuani tammaa kiitokseksi, löysäsin vyötä reiällä ja nostin jalustimet ylös. Sitten vain takaisin talliin. Tunsin oloni väsyneeksi ja nyt halusin vain mennä olkkariin syömään eväitäni, lämmittää mehua ja painua sohvalle villapeiton alle hevoslehden kanssa. Ensin kuitenkin hevonen kuntoon. Hymyilin väsyneesti Taigalle, joka käveli reippaasti vieressäni ja kaappasin sen halaukseen.

~

Taas kotona! Olipa mukava reissu, mutta vielä ihanampaa on saada pois päältä nämä varusteet ja pudistella turkkia oikein kunnolla. Kiltti Punapää toi kevyen huovan päälleni, olin näet hionnut hiukan, vaikkei mitään kovaa treeniä vedettykään. Katselin uteliaasti tytön puuhailuja, yritin seisoa tukevasti paikallani sen puhdistaessa kavioitani. Huh, siinä oli viimeinen. Odotin Punapään häipyvän jonnekin, mutta se jäikin istumaan karsinan nurkkaan (heinien päälle, mokoma) hyräilemään jotain kieltä, jota se ei yleensä puhunut ja josta en ymmärtänyt mitään.

~

"So many thoughts that I can't get out of my head, I try to live without you, every time I do I feel dead, I know what's best for me, but I want you instead, I'll keep on wasting all my time", hyräilin mp3:seni mukana. Ajatukseni poukkoilivat siellä täällä, tunsin välillä poskieni punehtuvan pelkistä ajatuksista. Taiga kurkki minua uteliaasti, se varmaan ihmetteli miksi istuin sen karsinassa vielä. Minua ei huvittanut nyt lähteä ihmisten ilmoille, tuntui paremmalta olla vain Taigan kanssa, rauhassa. Toivoin todella ettei wear sattuisi paikalle.
   Aikaa oli mennyt - kauan kai. Nousin seisomaan ja otin huovan pois Taigan päältä. Kävin laittamassa huovan kuivumaan ja sitten nappasin mukaani riimunnarun, saman jonka olin aiemmin löytänyt Taigan tarhan luota.
"No niin tyttöseni, pääset ulos."

~

Kuinkahan monta kertaa olen tänään rampannut karsinastani ulos ja sisään? Mitäpä tuosta, Punapää oli kiltti kun vei minut ulos. Sikke ja Lillankin näyttivät olevan paikalla, joten tylsää ei tällä kertaa tulisi. Kävelimme rauhassa kohti tarhaa Punapään hyräillessä taas. Portilla odotin jo malttamattomana pääsemistä tarhaan, kun Punapää yhtäkkiä kumartui puoleeni oudonnäköisenä ja sanoi jotain minulle.

~

"Taiga, tämä on salaisuus... saat kuulla sen ensimmäisenä koska et kerro sitä kenellekään", kuiskasin tammalle mp3:seni pauhatessa liian kovalla. Katsoin tammaa syvälle sen ruskeisiin silmiin ja avasin sille sydämeni.

~

En ymmärtänyt mitä Punapää puhui, mutta kuuntelin sen sijaan kummallista sävyä sen äänessä. Katsoin tyttöä silmiin ja työnsin pääni tytön syliin, ja se tarttui minuun kiinni tiukasti ja silitti kaulaani. Tämä tyttö kaipasi selvästi ponin halausta vaikka ei surullinen ollutkaan, päinvastoin... ihmisten sydämiä ei vain voi ymmärtää.

Aimie ja Taiga 5 HM

Hoito huomiselle, en malttanut olla laittamatta tänään. :--)