Eedin tuparit 9.10.2020 (Avoin Seppeleläisille)

[Eedi Myllyoja]

Eedi on nyt asunut Liekkijärvellä reilun kuukauden ja ehtinyt tutustua Seppeleläisiin. On siis tupareiden aika! 

Sijaintina Eedin pienehkö kaksio Liekkijärven keskustan kupeessa rivitalossa (se sininen, kyl te tiiätte! t. Eedi). Tuparit pidetään 9.10., paikalle voi saapua kello 18 alkaen. Kymmeneltä illalla halukkaat voivat jatkaa toiveiden mukaan Fleimiin tai Liekkipubiin.

Tarjolla alkoholillista boolia ja pikkupizzoja.
Alkoholin vuoksi pääasiassa K18.

[Lyyti]

Lyyti oli lopen uupunut. Hän makasi sohvalla Piki-koira kainalossaan ja hieroi ohimoitaan huokaillen. Naapurin uhmaikäiset kaksoset olivat saaneet kirkumisellaan ja kiukuttelullaan yleensä varsin tyynen ja rauhallisen lapsenvahtinsa raivon partaalle. Mutta viimein kello oli lyönyt seitsemän, ja Paavon ja Petruksen äiti oli ilmestynyt ovelle kuin vapahtaja. Lyyti oli melkein kietoutunut naisen kaulaan silkasta kiitollisuudesta.

Ovikello soi ja Lyyti kapusi jaloilleen vaivaisesti. Siellä odotti hymyilevä Tuulia, joka oli laittanut ylleen soman hameen.
“Voi Tuulia, mie oon aivan rättipoikki”, Lyyti puuskahti. “Ne pennut ol ihan hirveitä.”
Tuulia naurahti. “En kyllä innolla odota Lukan uhmaikää...”
Tuulian läsnäolo sai Lyytiin kuitenkin virtaa, ja oli ihana valmistautua bileisiin hyvän ystävän seurassa. Piki pyöri heidän jaloissaan melkein vaivaksi asti. Lyytillä oli kevyt ja kupliva olo.
“Missäs sun äiti ja sisko on?” Tuulia kysyi kun he valikoivat suosikkejaan Lailan huulipuna ja -kiiltokokoelmista.
“Laila on jonku kaverisa mökillä ja äiti...” Lyyti melkein värisi inhosta, “on sen Jopesa kanssa Helsingissä.”
Tuulia nauroi. “Sä et kyllä oikeasti pidä siitä Jopesta yhtään!”
“Mie yritän parraani”, Lyyti huokaisi ja levitti persikkaista kiiltoa huulilleen. “Mutta vaikiita se on.”

Piki jäi pettyneenä tupaan, kun tytöt sulkivat oven takanaan ja lähtivät köpöttelemään kohti Eedin asuntoa kirpeässä syysilmassa. Lyytillä oli mukanaan jos jonkinmoisia kantamuksia: juustosarvia, kinkkupiirakkaa ja vielä kroissantteja. Hän toivoi, ettei vähän varautunut Eedi ahdistuisi viemisistä. Lyyti ei vain voinut hillitä itseään: karjalainen vieraanvaraisuus puski esiin itsepäisesti,. Tuulialla oli käsissään kaunis kukkapuska.

Kello oli vasta vähän reilu seitsemän, eli juhlat eivät selvästikään olleet vielä huipussaan. Tuulia ja Lyyti koputtivat oveen ja heitä vastaan pyörähti Eedi. Hän näytti sievältä, oli jättänyt hiuksensa auki ja laittanut huulipunaakin.
“Hei ja tervetuloa!” Eedi hihkaisi niin iloisesti, että taisi olla nauttinut jo lasin tai toisen lupaamaansa boolia. “Kiva kun tulitte. Täällä onkin jo muutama tyyppi. Ja voi kamala, mitä kaikkea te ootte tuoneet!”
Lyyti ja Tuulia astuivat sisälle lämpimään.
“Eedi, mie halluun heti ison lasin boolii!” Lyyti ilmoitti heti – lapsenvahtikeikasta palautumiseen tarvittaisiin drinkki jos toinenkin.

[Emmy]

Tuskailin vaatekaapilla. Kaikki vaatteet tuntuivat kiristävän ja puristavan. Vaikka raskaus oli vielä ihan alussa, tuntui se aiheuttavan turvotusta joka kohtaan. Epäsopivien vaatteiden kasa sängyllä kasvoi ja tuskahien lisäksi minulla alkoi taas olla paha olo. Lopulta päädyin mustaraidalliseen mekkoon, joka tuntui ihan hyvältä päällä ja joustaviin sukkiksiin. Huokaisin ja nappasin vielä pikkulaukun, kännykän ja auton avaimet.

Eedin pihaan ajaessani mietin mielessäni, että autolla liikkeellä oleminen oli varmasti tarpeeksi hyvä syy olla juomatta, kenenkään sitä liikaa ihmettelemättä. Silitin mekkoa mahan päältä yrittäen litistää mahaa. Tosiasiassahan se ei pullottanut mitenkään vaan oli ihan yhtä litteä kuin ennen raskautta. Nappasin laukun ja pussin karkkia ja sipsiä etupenliltä ja kävelin ovelle.

Eedi tuli avaamaan hymyssä suin.
"Tervetuloa!" hän hihkaisi
"kiitos kutsusta!" totesin takaisin ja ojensin tuomiset.
"tule vaan sisään! Otatko boolia?" Eedi kysyi riisuessani takkia naulakkoon.
"ei kiitos, tulin autolla" vastasin.
"okei, siellä on kyllä muutakin juotavaa, limua ja sellaista" Eedi sanoi.

Astelin peremmälle asuntoon ja bongasin tuulia ja Lyytin olohuoneen sohvalta. Nappasin itselleni lasin vettä ja menin istumaan heidän seuraan.

[Emmanuel]

Jos mä oisin voinut valita, niin mä olisin maannut kotona.

Mulla ei ollut minkään sortin fiilistä viettää iltaa yhtään kenenkään seurassa. Mutta koska oli Eedin tuparit ja Seppeleen tallijengi oli mulle tärkeä, mä olin urhea ja aioin olla mukana osallistumassa näihin hiton kekkereihin.

Siis siitä huolimatta, että mä näytin joltain ylikypsältä luumulta.

Mä olin poiminut Eedille tuparilahjaksi mun itse kasvattamia tomaatteja, joita oli tänä vuonna kasvanut yllättäin lähes satakunta. Valitettavasti niidenkään kirkkaan punainen väri ei ollut tänään silmiinpistävintä - se oli mun violetinsininen, lähes umpeen turvonnut silmä, joka sai mut näyttämään ihan joltain helvetin tietsikkapelin peikko-olennolta.

Mut mä olin luvannut tulla.

Joten mä olin laittanut Bonnien hihnaan, napannut tomaatit koreineen messiin ja lähtenyt taivaltamaan kohti Eedin asuntoa. Ja siinä kävellessäni mä olin myös laatinut mun kasuaalin suunnitelmani, jonka turvin mun ei tarvitsisi kohdata tänään yhtäkään kiusallista tilannetta.

Mulla ei ollut omia juomia mukana. Mä en aikonut jäädä Eedille. Mä toisin mun tuparilahjan, onnittelisin uudesta kodista ja kävelisin takaisin kotiini.

Ja koska mulla oli huppu päässä, kukaan ei tässä valaistuksessa näkisi myöskään mun mustaa silmää.

[Eedi Myllyoja]

Mulla oli aika helpottunut olo, kun paikalle mun asuntoon oli ilmestynyt jo useampi ihminen. Boolia näkyi kuluvan tasaisesti, eli sekään ei ilmeisesti aivan karmivalta maistunut. Tai sitten ne ei vaan kehdanneet sanoa. Useat olivat tuoneet mukanaan ruokaa, jonka olin laittanut tarjolle. En mä niitä kaikkia yksin kuitenkaan söisi. 

Taustalla aika perus listamusiikki soi hiljaisena, ja mä ujutin itseni vasta saapuneiden Lyytin ja Tuulian keskusteluun. Lyytin mä tunsin jo aika hyvin, eikä Tuuliakaan ihan täysin vieraalta enää tuntunut. Oli vähän hassu olo, kun osa mun tupareissa olevasta jengistä oli mulle melkein vierasta, mutta kai tää olisi hyvä tapa tutustua niihinkin. Olisin mä toki voinut kutsua jonkun mun vanhoistakin piireistä, mutta ei mulla ollut halua sellaiseen. Ne ei olleet kovin hyviä tyyppejä, ja mullekin tekisi vain hyvää tutustua uusiin ihmisiin.

[Inkeri]

Mä suuntasin kotoa Eedin tupareihin tyylikkäästi myöhässä, kuten mulla oli tapana. Vaikka Eedi oli vissiin mun työkaveri, oli se jäänyt hieman etäiseksi, ja tiesin siitä ainoastaan sen, että se oli kaiketi mua muutaman vuoden nuorempi, ja että sen valtamerilaivan kokoinen hevonen pelkäsi shetlanninponeja. Enkä mä aikonut mun tulevan ponin kanssa olla se, joka sai osuman sen kirjavan orin kaviosta, joten olin jo valmiiksi päättänyt pysyä kaukana. No, joka tapauksessa olin päättänyt, että oli kohteliasta mennä sen tupareihin, kun ei muutakaan ollut -- ja koska siellä oli boolia. Tupareihin oli myös ilmeisen kohteliasta viedä lahja, ja mikäs sen parempi lahja olikaan tuntemattomalle kuin pullo skumppaa. Mä ainakin olisin arvostanut.

Hankkimani juotavat kilisivät K-Marketin muovipussissa mun tallustaessa Vanseissani pitkin pimeitä ja tyhjiä Liekkijärven katuja. Eedille ei ollut mun luota pitkä matka, vaikka tie tuntui siihen vuorokaudenaikaan jatkuvan ikuisesti. Musta tuntui ihan joltain eksyneeltä kassialmalta.

Siksi musta olikin maailman iloisin yllätys, kun spottasin tutun kaksikon edestäni, eikä mun tarvinnut enää suorittaa pimeässä vaeltamista yksin. Katulamput toimivat kuin spottivalot, ja mä hymyilin. Otin muutaman juoksuaskeleen ja ollessani tarpeeksi lähellä iskin kämmeneni sen olkapäille. Hahmo hyppäsi jotain kolme metriä ilmaan, ja sen koira päästi äänekkään haukahduksen kuin paraskin porttivahti.

"Mäniiiiiii!" virnistin ja otin huppupäisen miehen itsevarmasti käsikynkkään, kysymättä siltä, tietenkin.

[Martta]

Päivällä saamani hiukan yllättävä kutsu Eedin tupareihin oli saanut minut miettimään pääni puhki mitä laittaisin päälleni ja vielä enemmän pohdin muistaisinko yhtään kenenkään nimeä. Vaatteet lopulta nyt löytyivät - perusmustat farkut ja musta tyköistuva neule, peilistäkin katsoi ihan edustavan näköinen ihminen kiharrettuine hiuksineen ja punaisine huulineen. Jos oikein tarkasti peilistä katsoi, saattoi nähdä korvista nousevan savua kaiken stressaamisen myötä. En jotenkin lainkaan kokenut kuuluvani porukkaan ja jos nyt aivan totta puhutaan, niin sain todellakin ylipuhua itseni jotta ylipäätään uskalsin lähteä matkaan, enkä jättänyt kekkereitä välistä. Oikeaan osoitteeseen saapuessani näin edelläni juuri ovikelloa soittavan, käsikynkässä kulkevan parivaljakon sekä koiran. Koiran perusteella päättelin huppupäisen miehen olevan Manny, mutta naispuoleista kaksikosta en ollut muistaakseni vielä tavannut.

Ovi aukesi heille ja Eedi ilmestyi leveästi hymyillen ovelle illan emännän hommaa hoitaen. Kolmikko jäi juttelemaan ovelle niin pitkäksi aikaa että minäkin ehdin ovelle, jolloin ehkä hieman kiusallisesti minut esiteltiin ja minulle esittäydyttiin Inkerin ja Mannyn toimesta. Valon osuessa miehen kasvoihin olin näkevinäni mustan silmän, mutta huppu ja pimeys peittivät asian kyllä melko hyvin ja ajattelin sen olleeni vain mielikuvitukseni tuotetta. Eedi kutsui astumaan peremmälle ja minähän menin, suunnaten suoraan tarjoilujen pariin. Tervehdin niitä ainoita kenet tunsin nimeltä ja vaikka minulle aina oltiin oltu Seppeleessä hyvin ystävällisiä, tunsin silti olevani kummajainen. Aloitin mielessäni keksimään jonkun tekosyyn poistumiseen ja kumosin juomaa kurkkuuni.

[Lyyti]

Lyytin posket punoittivat. Hän oli nauttinut jo pari lasia boolia, jota juuri saapunut Inkeri oli epäilemättä ehtinyt käydä terästämässä. Emmy ja Tuulia eivät juoneet ollenkaan, mutta olivat toki molemmat puheliaita selvinpäinkin. Emmy jutteli Chicosta ja tallin syksystä, mutta oli varsin vaitonainen uusista yksityisistä. Lyyti tiesi kuitenkin, että toinen tallipaikka oli luvattu Inkerin uudelle shettikselle.

Mannyn Bonnie-koira hypähteli sylistä toiseen innoissaan, ja Lyytikin rapsutti tuttua koiraa mielissään. Sen omistaja taas vaikutti tavallistakin omituisemmalta, ja örisi vain jotain epämääräistä huppunsa alta. Lyyti loi ystäväänsä kummastuneen katseen.
“Ootsie nyt jo päissäs?” Lyyti sihahti Mannylle kun he olivat yhtä aikaa herkkuja kukkuroillaan olevan pöydän ääressä.
“No en... mä vaan...” Manny mutisi Lyytin katsetta väistellen, ruskeat hiukset kasvojen edessä, ja kauhoi sipsejä kertakäyttölautaselleen vähän vapisevin käsin. Mikähän sillä oli?
Manny lipesi Lyytin otteesta kuin suolattu silakka, ja lannistuneena Lyyti jäi seisomaan paikalleen.

Juuri silloin boolikulhoa kohti lampsi ahdistuneen näköinen punapää, jonka Lyyti tunnisti heti Martaksi, Paahtiksen hoitajaksi.
“Ai hei Martta!” hän hihkaisi ilahtuneena (alkoholi teki hänestä vielä ystävällisemmän, ja oli pidäteltävä itseään, ettei olisi langennut Martan kaulaan) – ehkä Martasta oli enemmän seuraa kuin angstaavasta Mannysta (mikä hiivatti sitä vaivasi?). “Voi miten kiva ku siekii tulit.”
Martta näytti vähän yllättyneeltä Lyytin innokkuudesta, mutta hymyili kuitenkin jotenkin helpottuneen näköisenä. “Joo... ajattelin tulla pyörähtämään...”
“Tiällähän on siule varmaankii paljon uutta porukkaa... tulehan Martta, niin mie esittelen siut kaikille!”
Lyyti lähti vetämään Marttaa käsikynkässä kohti Tuuliaa ja muita tyttöjä kiharat hiukset heiluen.

[Valtteri]

"Ootko sä menossa sinne Eedin tupereihin tänään", kysyin tytöltä, joka selvitti tumman ponin häntäjouhia käytävällä.
"Kyllä mä lupasin käydä ainakin. Pitää vielä selvittää mikä bussi sinne menee", Annika vastasi irrottamatta katsettaan työstään.
"Mä voin kyllä hakea sut, jos haluat", mä tarjouduin ja suljin Susun karsinan oven. Sillä sain myös Annikan katseen irtoamaan sen hoitoponista hetkeksi. Se näytti hämmentyneeltä ja ilahtuneelta.
"Oikeesti? Mahtavaa, kiitos", tyttö hymyili leveästi ja sai mun suupielet nytkähtämään.
"Onks sulla kypärä vai otanko kotoa toisen?"
"On mulla", Annika vastasi ja palautti sitten huomionsa takaisin hoitoponiinsa, joka liikahti kärsimättömänä sivulle. Se ei halunnut jakaa huomiota.
"Nähdään illalla", mä huikkasin vielä. Mulla oli ihan hyvin aikaa googletella sopivia tuparilahjoja ennen iltaa.

Yksi paketoitu muumimuki repussani pysähdyin ensin Annikan kotipihalle kevarini kanssa, mustat farkut korostaen vaaleanharmaita korkeavartisia kenkiä mun jalassani. Mä ehdin opetella ulkoa reitin Eedin kämpille sillä aikaa, kun odottelin mun kyytiläistä.
"Mitä sä ostit?" Annika uteli painaessaan mopokypärän päähänsä. Mun kävi vähän sääliksi sen lettikampausta, joka ottaisi epäilemättä vähän osumaa kypärän takia.
"Muumimukin, toivottavasti sillä ei oo sitä itellään", vastasin ja tunsin miten Annika otti tukea mun olkapäästä heilauttaessaan itsensä vähän epäröivän oloisena pyörän selkään.
"Entä sä?" kysyin odottaessani että se sai hyvän asennon.
"Yhden hauskan lautapelin, en muista mikä sen nimi oli", kypärän vaimentama ääni vastasi mun takaa.
"Valmis?"
"Joo."
Aprilia nytkähti liikkeelle ja me suunnattiin kohti tupareita. Mua hymyilytti, kun tunsin käsien tarrautuvan mun takin kankaaseen.

Ajomatka ei ollut kovin pitkä, mä pysäytin pyörän rivitalon parkkipaikalle ja odotin, että Annika pääsi kyydistä ennen kun sammutin koneen.
"Uskaltaakohan nää jättää tähän?" tyttö mietti saatuaan kypärän pois päästään. Sen hiukset näytti yllättävän koskemattomilta kypärästä huolimatta.
"Parempi viedä sisälle, eiköhän ne siellä mahdu olemaan", vastasin ja pörrötin oman tukkani parempaan kuosiin sivupeilin avustuksella. Me käveltiin yhdessä Eedin asunnolle ja Annika painoi ovikelloa. Sisältä kuului tasainen meteli johon sekottui sekä puhe että musiikki.

[Emmanuel]

Painoin kuulokkeet korville ja käynnistin Spotifyn. Katulamput valaisivat kelmeästi asfaltoitua, lehtien peittämää tietä. Tarkistin puhelimesta vielä osoitteen ja sen, että olin oikealla reitillä. Onneksi matka ei ollut kovin pitkä.

Blues ei kuitenkaan ehtinyt soida kuin parin kappaleen verran, kun joku osui mua olkapäähän. Bonnie haukahti ja singahti mun sivuille kohti sitä jotain ja mä olin jo vetäisemässä mun kättä lyöntivalmiuteen, kun se jokin tarttui mua käsikynkästä ja mun silmä (yksikössä, koska toinen oli muurautunut umpeen) osui vaaleisiin hiuksiin ja sinisiin silmiin, jotka tuikkivat ilkikurisesti. Inkeri.

Fuck.

Nyppäsin kuulokkeet pois korvista ja sammutin playlistin.

“Ai moi”, mä sanoin. “En kuullu sua.”

Samaan aikaan mä pohdiskelin, mitä helvetin väärää mä olin tehnyt universumille, kun se tällä tavoin mua rankaisi.

“No et näköjään”, blondi nauroi. “Sä oot yhtä säikky kuin se Eedin hevonen.”

Mä hymähdin.

“Ihmisten taakse hiippailu ja niihin tarraaminen pimeällä kujalla ei onneks oo yhtään pelottavaa käytöstä.”

Inkeri tuhahti suurieleisesti.

“Ensinnäkään, mä en hiippaile --”

Mä katsoin poispäin. Ja kyllä mua vähän hymyilytti.


Se hymy hyytyi kuitenkin viimeistään Eedin eteisessä. Mä olin onnistunut illan pimeydessä piilottelemaan mun naamaa Inkeriltä, mutta koska se nyt käytännössä raahasi mua sisään, mä aloin tajuta ettei mun vedenpitävä ja kasuuali suunnitelma tainnut sittenkään olla niin vedenpitävä ja kasuaali. Onneksi Eedin eteisessä ei ollut valoa ainakaan päällä, ja räpisteltyäni itseni irti Inkeristä mä pääsin ojentamaan mun tomaattikorin Eedille ja mumistua onnittelut uudesta kodista.

Ovi kävi ja ihmisiä lappasi sisälle lisää. Mä en jäänyt katsomaan ketä sieltä tuli, vaan päästettyäni Bonnien irti ja sen rynnättyä tekemään tuttavuutta ihmisiin mä ryntäsin itse keittiöön, jossa oli vähän väljempää.

Lyyti liittyi seuraan ja yritin vältellä senkin katsetta ja aloin kauhomaan summan mutikassa sipsejä pahvilautaselle. Mutisin epämääräisiä vastauksia sen puheisiin katsomatta sitä päinkään ja Lyyti nojautui lähemmäs, kysyen oonko mä jo päissäni.

Melkein aloin jo toivomaan, että olisin ollut.

Vastasin kuitenkin taas vain jotain epämääräistä ja Lyyti luovutti ja käännähti pois. Mä vilkaisin sen perään ja mulle tuli vähän paska olo, mutta mä en todellakaan halunnut nyt mitään kyselyitä yhtään mistään asioista mitkä liittyivät mun naamaan.

Tai siihen, miks mä taas säpsähdin, kun Inkeri tarttui mua taas käsikynkästä yllättäen ja samaan aikaan työnsi siideriä mun käteen.

“Et sä nyt kuivin suin rupee olemaan!” se tokaisi äänensävyllä, joka kertoi että asia oli loppuun käsitelty ilman ensimmäistäkään vasta-argumenttia mun taholta.

[Martta]

Oli kyllä onni että Lyyti sattui olemaan jo paikalla kun minä sinne olin saapunut, ilman hänen (jopa ylitsevuotavaista) ystävällisyyttään olisin varmaankin jo kotisohvallani suklaata syömässä. Nyt oli myönnettävä että viihdyin jopa oikeinkin hyvin. Minut oli esitelty niin monelle ihmiselle, että seuraavan kohdalla rajallinen aivokapasiteettini nimien muistamiseen varmaan räjähtäisi. Pääosin puheenaiheena oli - yllätys, yllätys - hevoset, mutta pikkuhiljaa tunnelma tiivistyi ja muustakin elämästä puhuttiin. Kenellä oli äänekäs naapuri, kenen vanhemmalla uusi puoliso ja kenen parisuhde oli käännöspisteessä. Minä olin tavallisestikin melko utelias persoona ja hyvää vauhtia antoi myös nauttimani booli. Pari kertaa sain itseni kiinni liiallisesta kysymystulvasta ja pakottauduin hiljenemään. Kukaan ei ainakaan suoraan sanonut tai vaikuttanut kuitenkaan vaivaantuneelta kysymyksistäni, vaan sain mukavasti aina vastauksia ja aiheita keskustelun jatkumiseen.

Osa paikalla olevasta porukasta oli selvästikin liikkeellä täysin selvinpäin, osa toki taisi olla sen verran nuoriakin ettei alkoholia oikein sopinutkaan nauttia. Siinä rajamailla ikänsä puolesta taisi olla kyllä myös pari, jotka kuin salakavalasti kävivät boolia sen vieressä olevan alkoholittoman vaihtoehdon sijaan hakemassa. Tiesin ja muistin kyllä itse tuon iän ja tunteen, enkä oikeastaan kokenut paikkani olevan millään lailla asiasta mainitseminen. Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin kuulin vähän tiukempaa keskustelua booliastian lähettyviltä ja ne lauseet mitä ehdin rekisteröimään, viittasivat siihen suuntaan että jonkun mielestä asiaan kuitenkin tarvitsi puuttua. Ehkä ihan hyvä niin, sen verran hattaralta oma pääni tuntui, että ensimmäisiä kertoja alkoholia nauttiville saattaisi tämä tarjoilu olla turhan vahvaa.

Harvemmin sitä tuli itse vaihdettua vapaalle ja samaa kuului sanovan useampi keskustelukumppaneistani. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ollut kannattamassa ilmoille heitettyä ideaa jatkojen mahdollisuudesta ja sinne lähtemisestä. Päinvastoin, siinä vaiheessa iltaa taisi olla muurini jo sen verran hyvin murtunut, että yhdessä Lyytin kanssa meillä oli vireillä missio saada isompi jengi mukaan jatkoille. Alkoholin vaikutus tuntui kyllä kropassa, mutta koin silti olevani sanomisissani looginen eivätkä sanatkaan takkuilleet. Kiitin isääni hyvästä viinapäästä ja liityin seuraavaan keskusteluun mukaan. Olin keittiön pöydällä istumassa ja täysin uppoutunut kuuntelemaan Lyytin vuodatusta äitinsä uudesta miesystävästä, kun kuulimme olohuoneesta mekkalaa. Siellä selvästikin oli jokin konflikti puhkeamassa, joten keskustelumme pysähtyi siihen paikkaan ja uteliaina kipitimme oviaukolle seuraamaan tilannetta.

[Emmy]

Porukka alkoi olla hyvää vauhtia humalassa. Tai ainakin ne jotka joi. Onneksi paikalla oli muitakin selväpäitä, joten en ollut ainoa, joka lipitteli vain vettä. Paha olo oli yllättäen pysynyt poissa koko illan. Tosin alkuillasta minua oli hieman äklöttönyt, mutta se oli menny ohi kun olin syönyt hieman. Tuulia oli tutkaillut minua hieman huolestuneena, kai olin näyttänyt ulospäin huonovointiselta. Kysyttyään olinko kunnossa, olin vain vastannut, etten ollut syönyt. En ollut ihan varma uskoiko Tuulia selitystä.

Huokaisin ja nousin olohuoneen sohvalta ja tepastelin keittiöön. Melutaso rupesi olkkarissa hieman nousemaan liian kovaksi ja kaipasin hetken hiljaisempaa miljöötä. Nojailin keittiön ikkunalla ja katselin pimeälle pihamaalle miettien, milloinkohan olisi sopiva aika poistua bileistä takavasemmalle. Mustahan oli tullu ihan joku granny, kun en edes paria tuntia viihtynyt hyvissä bileissä. Otin hieman ruokaa ja suuntasin takaisin olkkarin. Jos sitä vielä hetken jaksaisi pitää hauskaa.