|
|
Post by Clara on Jul 7, 2016 12:41:34 GMT 2
Kiitos Anne ihan superihanasta kuvasta, rrrakastan tota! ♥
LETKASSA LAITUMILLE27. kesäkuuta 2016 #57
 Kohti kesälaitumia!
|
|
|
|
Post by Clara on Aug 23, 2016 17:01:29 GMT 2
AURINKOISET HYPPELÖT
kesäkuussa 2016 #58 |
|
|
|
Post by Clara on Aug 23, 2016 17:14:13 GMT 2
KOULUKURSSI
9.-12. kesäkuuta 2016 #59 |
|
|
|
Post by Clara on Aug 23, 2016 17:14:35 GMT 2
UNELMIEN HEVONEN23. elokuuta 2016 #60
Syksy oli tullut ja tuonut tuliaisinaan ratsastuskoulun normaalin arjen, paluun koulunpenkille kahlaamaan peruskoulun viimeistä luokkaa, keltaiset tuulen tanssittamat lehdet ja sateisen harmaat päivät. Syksy, minun suosikkini kaikista vuodenajoista. Syksy oli joka vuosi tavallaan uuden alku, se, jolloin sai aloittaa puhtaalta pöydältä.
Viimeinen kuukausi oli ollut kiireinen, ja olin nyt henkisesti aivan poikki. Hevoset olivat palanneet laitumilta jo ajat sitten, mutta tallilla käyminen oli jäänyt luvattoman vähälle, kaikki tekemättömät asiat kummittelivat mielessäni, kaikki virheet ja epäonnistumiset. Loppujenlopuksi minun ei enää edes tehnyt mieli tallille, ajatuskin ahdisti. Olin kuumeisesti miettinyt pakotietä vapauteen kaikesta stressistä, halusin vain saada takaisin sen palon rakkaaseen harrastukseeni. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä.
Sormeilin Netan hopeisia jouhia ponin hämärässä karsinassa. Juoksutin sormiani pehmeällä turkilla ja painoin kasvoni tamman vahvaa kaulaa vasten. Muistelin kaikkea kivaa, mitä olin ponin kanssa tehnyt. Netan avulla olin päässyt yli siitä inhottavasta jännityksen painosta vatsanpohjassa aina, kun lähestyin laukkaavan hevosen selässä estettä. Osasin nyt nauttia hyppäämisestä. Olin oppinut paljon ratsastuksesta, päässyt kehittymään ja kilpailemaan ensimmäistä kertaa aktiivisemmin ja tallin ulkopuolisissa kisoissa. Olin voittanut ensimmäisen sinivalkoisen ruusukkeeni, olin itkenyt, nauranut, olin kasvanut ponin kanssa henkisesti niin paljon.
Olin alusta asti ratsastanut Netalla paljon pelkästään riimulla ja narulla, ja nykyään sain ponin kulkemaan haluamaani suuntaan jo pelkästään kaulanarun avulla. Netta seurasi minua kentällä vapaana, käveli vierelläni, pysähtyi kun minä pysähdyin, juoksi vierelläni, se tanssi kanssani. Se luotti minuun, minä luotin siihen.
Enää en kuitenkaan pystynyt nauttimaan tamman kanssa olemisesta niin kuin ennen. Muistin vielä ajat, kun hoidin Walmaa. Rakastin ponia, mutta sen kanssa en päässyt lopulta enää kehittymään. Sen kanssa innostuin luonnollisesta hevosmiestaidosta, jota Netan kanssa pääsin kokeilemaan. Netan kanssa pääsin kehittymään, mutta niin paljon kuin rakastinkin omaa hopeaharjaani, tammasta puuttui se jokin. Se, joka saa ihmisen kulkemaan samaa polkua hevosen kanssa vaikka maailman tappiin saakka. Se, joka tekee hevosesta juuri itselle erityisen.
Minä en ollut vielä löytänyt Sitä hevosta, mutta tahdoin jatkaa etsimistä. Tahdoin tutustua erilaisiin hevosiin, työskennellä niiden kanssa, ja lopulta löytäisin vielä etsimäni, sen oikean unelmien hevosen. Olin varma asiasta, mutta saadakseen jotain uutta, täytyi osata luopua ja päästää irti. Minusta tuntui, että nyt oli aika jatkaa matkaa. Oli aika vaihtaa hoitohevosta.
Seisoin toimiston oven takana, miettien, koputtaisiko sitä vai ei. Muistin, miten vaikealta minusta oli tuntunut lopettaa Walman hoitaminen, minusta oli tuntunut niin väärältä mustaa pikkuponia kohtaan vaihtaa hoitohevosta. Nyt tilanne tuntui aivan erilaiselta. Ei yhtään surulliselta tai vaikealta. ”Se on nyt sitten menoa”, mutisin itsekseni koputtaessani oveen. Uskoin tehneeni oikean päätöksen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin ponnistin tallin pihalla Netan paljaaseen selkään, tartuin kaulanaruun ja ohjasin tamman metsäpolulle. Olin jutellut Pirren kanssa toimistossa, ja sovimme että tästä lähtien hoitaisin Siiriä, joka oli vailla hoitajaa. Odotin innolla paluuta shettiskarsinaan – jokin noissa pippuriponeissa veti minua puoleensa todenteolla. Nyt kuitenkin tyhjensin pääni tulevaisuuden suunnitelmista. Tämä pieni maastoretki oli tarkoitettu vain minulle ja Netalle.
Me samoilimme metsässä pehmeällä sammaleella, pujottelimme puunrunkojen lomasta ja löysimme mättäitä pullollaan punaposkisia puolukoita. Me laukkasimme kullankeltaisella sänkipellolla, ponin kaviot nielivät maata ja hopeanharmaa harja liehui kuin tuuliviiri. Minä siristelin silmiäni auringonpaisteessa, nostin kädet sivuille ja annoin lantioni myötäillä rennosti ponin liikkeitä. Tunsin vapauden, ja minä nautin siitä.
Palattuamme tallille, liu’uin alas ponin selästä ja taputin sitä kaulalle luvaten itselleni, ettei tämä todellakaan olisi viimeinen yhteinen maastoretkemme. Nostin kaulanarun pois Netan kaulalta ja lähdin kävelemään tarhoille. Tamma seurasi vapaana kiltisti vierelläni.
Tarhan aitojen sisäpuolella kiedoin käteni ponin kaulan ympärille, hengitin syvään tuttua hevosen tuoksua ja annoin sormieni juosta jouhien lomasta. Netta hamusi farkkujeni taskua ja sai minut naurahtamaan. ”Joo joo, saat porkkanaa”, hymisin. Poni rouskutteli herkkupalan tyytyväisenä korvat hörössä, ja minä katsoin sitä iloinen hymy huulillani. Rakastin tuota otusta niin paljon, että tuntui kuin pakahtuisin pian nähdessäni sen niin onnellisena. ”Näin on hyvä”, totesin ehkä enemmän itselleni kuin ponille. Netta tuuppasi minua lempeästi turvallaan olkapäähän kuin kertoen olevansa samaa mieltä.
Okei, se todennäköisemmin vain halusi lisää porkkanaa.
 Clara & Netta 17.5.2015 - 23.8.2016 ♥ |
|
|
|
Post by Katsu on Aug 25, 2016 15:28:13 GMT 2
Ponityttö
Maisemat vilahtelivat nopeasti ohitseni, kun poljin innokkaana kohti Seppeleen tiluksia. Pyöräni tanko oli aivan liian matala, ja jouduin ajamaan rutkasti etukenossa, mutta mun innostus oli niin ylitsepursuilevaa, etten mä jaksanu välittää siitä. Kun mä kurvasin hiekka rahisten tallin pihalle, sieraimiini kantautui se tuttu, joka tilanteessa lohduttava tuoksu, johon sekoittui hevosta, heinää ja nahkaa. Haju voimistui, mitä lähemmäksi tallin ovea mä pääsin. Olin niin innoissani, että unohdin jopa lukita pyöräni, kun jätin sen nojailemaan tallin seinustaa vasten (ja toim. huom, äitin ei tarvi tietää mitään siitä, ettei mun pyörä ollut visusti lukossa).
Olisin kyllä ainakin melkein takuuvarmasti laittanut lukon koreilemaan kulkuneuvooni, mikäli mä vain olisin tiennyt, että Seppeleessä pyöri muitakin varkaita, kuin hyväntahtoisia sydänroistoja, jotka veivät viattomilta ihmisiltä sydämiä, ja pakottivat niin hakemaan hoitajaksi. Tosin, mä olin hakenut ihan omasta tahdostani Netan onnelliseksi puunaajaksi – ja olin vielä onnellisempi, kun mä, pikkuinen 10-vuotias Katarina, pääsin toteuttamaan perinteisten ponityttöjen unelmapestiä!
Mitä mä olin ollut aluksi niin innostunut ja määrätietoinen, muutuin alta aikayksikön avuttomaksi räpeltäjäksi, joka ei tiedä, mitä tehdä. Siinä mä sitten vaan seisoin, keskellä tallikäytävää, posket kirkkaanpunaisina helottaen. Talli oli hiljainen. Mä en todellakaan tiennyt, mitä tehdä. Hevoset rouskuttivat heinänkorsiansa karsinoissaan, eivätkä tunnit olleet kai alkaneet. Ainakin mitä siihen tulee, että talli oli täynnä tyhjyyttä, kotoisuutta tuovia hevosia lukuunottamatta. Tuntui erittäin kahjolta seistä vain paikoillaan, kun koko hoitajanura oli edessä... Mutta... Mistä mä voisin kysyä neuvoa? Missä Anne ja muut hoitajat piileksivät? En kai mä nyt niin pelottava ollut, että karkuun pitäisi lähteä..?
Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi paljon järkevämpää tutustua hevosiin, kuin vain möllöttää aloillaan. Ja pian, kun kurkkasin erään myrtsin oloisen ponin karsinaan, kuulin takaani lämpimän, sävykkään äänen. Kurkkasin ääntä kohti, ja saatoin jopa vähän pelästyä. En vain halunnut myöntää sitä itsekään, koska jos myöntäisin pelästyneeni, myöntäisin samalla pelästyneeni tallin omistajaa! Noloa! Yritin pitää kasvoni pokerina, koska jos hymyilisin, tuntisin oloni typeräksi. Kurkistella nyt vieraiden ponien karsinoihin kuin mikäkin varas, ja sitten vielä hymyillä kummallisesti..
”Hei! Ootkohan sä yksi niistä uusista hoitajista? Katsu?” Annenhan minä tunnistin viimeistään, kun näin hänen kadehdittavan pitkät ja hyväkuntoiset hiukset, joista tosin riippui muutama kellertävä oljenkorsi.
Nyökkäsin vastaukseksi.
”Tota... Missä Netta majailee? Haluaisin vähän tervehtiä sitä”, mumisin ja yritin hymyillä vienosti.
”Aitassa, kolmas karsina. Se asuu siellä pirtsakan ponitamman kanssa, älä suotta pelästy, jos se toinen poni yrittää tunkeilla ulos, se on vain energinen”, Anne naurahti. ”Ja ai niin, tule hakemaan avain kaappiisi vaikka sitten, kun oot tutustunut Nettaan!”
Annen neuvojen mukaan lähdin metsästämään hoitoponiani. Aitalla asusti toinen toistaan suloisempia poneja, mutta Netta oli se, joka oli erityisesti osunut silmiini. Sillä oli pehmeä, elämäniloinen katse, silmissä kiilui älykkyyden lisäksi pieni veikeys. Netta oli suoraan sanottuna se poni, jonka kanssa voisin hyvin viettää vaikka loppuelämäni. Yrittäisin varmasti saada siitä esiin sen parhaan ystävän, miltä se ei kyllä ihan heti vaikuttanut. Ei, se ei hörähtänyt innokkaasti, kun astuin sisälle ponikaksikon karsinaan, mutta eipä sitä vielä voinut odottaakaan. Toivoin kyllä aivan liikoja, kun odotin heti ensimmäisellä hoitokerralla luottamuksenosoituksia. Ehkä niitä heruisi sitten vähän myöhemmin, kun tuntisin Netan jekut jo läpikotaisin?
”Hei tyttö”, hymähdin kepeästi tammalle, työntäessäni hellästi intopiukean welshin päätä pois.
Netta oli kerrassaan suloinen. Sen pitkä otsaharja valui nätisti kauniiden, ruskeiden silmien päälle, meripihkan värinen karva oli sileää kuin laadukas sametti. Poni oli kokonaisuudessaan valloittava. Taputin sitä vielä kaulalle ja lähdin maleksimaan takaisin tallille. Vaikka taivaalla alkoi ajelehtia synkkiä sadepilviä, mun sisällä hehkui. Löysin pienen etsinnän jälkeen Netan viininpunaisen harjapakin, jonka kanteen oli liimattu Nalle Puh –tarroja. Yh, niin lapsellista..
Varmuuden vuoksi sitaisin hoitsuni ja sen turhankin innokkaan ponitoverin kalteriin kiinni. Netta oli rauhallinen ja helpohko hoidettava, vaikka sainkin pari kertaa komentaa sitä liian kovakouraisesta suun käytöstä. Netan karsinakaveri ei ollut liiemmin innoissaan kiinni laittamisesta, mutta pysyi silti nahoissaan ja mutusteli heiniänsä rennosti. Kun olin harjannut Netan mahdollisimman huolellisesti, tulin siihen päätköseen, että kävisin hakemassa sen avaimen ja lähtisin käppäilemään maastoon – jos joku viittis lähteä seuraksi, yksin ei olisi huvittanut mennä tutkiskelemaan vieraita paikkoja.
Päästin ponit rennolla kädenliikkeellä irti. Pörrötin Netan otsaharjaa ja lupasin, että tuun takasin heti, kun olisin käynyt kipaisemassa sekä sen päänvaivaa aiheuttavan avaimen, että seuraa. Tallissa oli takaisin tullessani huomattavasti enemmän vipinää. Tuntilaisia ravasi hevosten karsinoilla, mutta hämmästyksekseni kukaan ei ollut tullut Nettaa puunaamaan.
Toimisto löytyi vanhasta hoitajakurssikokemuksesta helposti. Koputin oveen hiljaa. Ei vastausta. Koputin toisen kerran, huomattavasti napakammin. Paperien rapinaa. Ovi aukesi. Sisältä kurkkasi Annen kasvot. Otsalla oli ryppyjä paperitöihin keskittymisestä.
”Öh, niin, tulisin hakeen sitä avainta”, muistuttelin naikkosta siitä, mitä se oli mulle luvannut.
Omistajatar hymyili ja kapsahti taaksepäin, napaten korin käteensä.
”Valitse siitä.”
Nappasin käteeni jo parhaat päivänsä nähneen, kiiltonsa menettäneen avaimen, jonka pää oli vääntynyt hennosti. Tungin esineen verkkareitteni taskuun ja löntystelin pois toimiston edustalta. Hankalin oli edessä. Jos kaikki olisivatkin aikuisia hyypiöitä, joita ei vois vähempää kiinnostaa pikkulikan seurassa maastoilu? Hermostuneesti puhisten ohjasin itseni pilkkupeppuisen, uhkaavasti luimivan hevosen karsinan eteen, sillä se oli ainoa karsina, josta kuului ihmisen ääniä. Enhän mä sitä karsinaa olisi ollut muuten valinnut (sisältä kuuluvat ihmisen äänet olivat kirosanalauttoja ja pelleilyyn kyllästynyttä ärähtelyä), mutta muuta ei ollut tarjolla, sillä tuntilaisista ja niitä auttavista, kädet täynnä töitä olevista hoitajista saisi tuskin seuraa.. Nielaisten kurkkasin karsinan sisälle.
”Ai, heippa! Säkö meet tänään Windillä? Mun nimi on Cella, ja mä autan sua sen kanssa!”
Jahas. Tuntilaiseksiko mua luullaan? Mähän olin korkea-arvoisempi! Ei mua olisi kuulunut luulla tuntilaiseksi. Taisin ajatusteni seassa jakaa mulkaisunkin, sillä se Cella hieraisi niskaansa ja taisi vasta sillon muistaa, että hoitajahakujen tulokset olivat menneet jo.
”Ah, sori. Missä mä voin auttaa sua?” pellavapäinen tyttö (ok, ehkä se oli jo aikuinen, eikä mikään tyttö) kysyi äänensävyllä, mistä ei saanut selvää, oliko se innoissaan siitä, että siltä kysyttiin apua, vai olisiko se mieluiten vaan luikkinut paikalta.
”Mä tahtoisin seuraa rennolle maastokävelylle. Lähtisitkö messiin?” yritin hakea ääneeni varmuutta, joka siitä jäi uupumaan. ”Jos sulla on jotain muuta tekemistä, niin en pakota, mutta en mä sinne yksinkään haluais lähteä hortoilemaan”, äyskähdin perään. Miksi mun piti olla uusien ihmisten kanssa niin ärtysä? Cellakaan ei varmasti saanut musta mitään parhainta kuvaa kun sillä lailla syljin sanoja suustani.
”No totta kai mä voin tulla, hoidan vaan Windin loppuun. Nähään pihalla kymmenen minuutin päästä!” Cella sanoi ja komensi samalla seiniä potkiskelevaa tammaa. Ehkä naisenalusta saisi ihan mukavaa seuraa – oli ainakin jännittävää lähteä maastoon taluttelemaan ison hoitajan ja uuden, sydämen vieneen hoitoponin seurassa.
Ei sinne maastoon silti ihan heti lähdetykään. Kun mä kuljin tallin ovista pois kuin virran mukana, mä hokasin, että mun pyörä ei enää seissyt siinä kohtaa, missä se oli ollut. Siitä kohtaa missä sen olisi pitänyt olla, lähti ison miehen jalanjäljet, kohti tuntematonta.
”Mun pyörä on napattu!” karjahdin ja kompuroin sisälle talliin. Cellan pää nousi ylös Windin karsinasta, missä se oli kyykkinyt, ilmeisesti kavioiden puhdistamisen kimpussa.
”Se oli Pintelimies”, naisenpuolikkaan ääni oli hyytävä. Oliko tallilla tapahtunut jotain muutakin, mistä mulla ei ollut aavistustakaan?
1 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Aug 27, 2016 22:24:47 GMT 2
Pelin tiimellystä
Ilmoitustaululla koreili pirteä lappu, jossa oli Annin ja Cellan suttuiset allekirjoitukset. Mitähän ne oli keksinyt meidän sebeläisten päänmenoksi?
”Kaikki Seppeleen hoitajat ja y-omistajat ovat tervetulleita kentälle tasan (myöhästelijät varautuvat siihen, että peli on jo käynnissä) klo. 14, pelaamaan viirinryöstöä, omilla jaloilla! Joukkueet jaetaan... krhm... ainakin melkein tasapuolisesti. Pelin jälkeen lähdetään rentouttavalle maastolenkille!!
Anni ja Celleri”
Ajatukset risteilivät mun pienessä pääkopassa yhtä tiuhaan tahtiin, mitä pienet ja vauhdikkaat vesibussit seilasivat edestakaisin. Siinä olis mainio tilaisuus tutustua Seppeleen muuhun populaan, mutta mua jännitti silti. Talli oli täynnä toinen toistaan isompia hoitajia, jotka voisivat nitistää mut pelissä, niin kuin kärpäslätkä nitistää kärpäsen. Tongin kännykkäni pienestä takintaskustani ja katsoin, mitä kello näytti.
”12.45”, mutisin hiljaa ja vetäisin hennanvärisen hiussortuvan takaisin korvan taakse, mistä se oli pisamaiselle naamalleni karannutkin.
Lopulta tulin siihen päätökseen, että mä lähtisin mukaan. Mä kaipasin vapautusta Pintelimiehistä sekä kadonneista pyöristä (ok, se pyörä oli kyllä löytynyt ojasta, tanko vääntyneenä), ja viirinryöstö maastoreissuineen olisi omiaan karkottamaan enemmän tai vähemmän inhottavat ajatukset. Tallin tuntsarikäytävä oli toistaiseksi tyhjillään, mutta ylhäältä kuului iloista puheensorinaa. Poppoo oli ilmeisesti taukotuvassa suunnittelemassa joukkuejakoja, jotka tulis kaikesta päätellen olemaan kaikkea muuta, paitsi puolueettomat...
Ennen, kuin matelin hiljalleen taukotupaan muiden riesaksi, temmelsin harjapakki kädessäni Netan karsinalle, jota korosti pehmyt olkipatja, joka oli putsattu huolellisesti lantakikkareista ja pissakohdista. En siis pääsisi heilumaan talikonvarteen tänäänkään! Poimin harjaboksista pehmeän luonnonharjan, joka sai Netan sileän karvan sähköistymään kevyesti.
”Sä oot maailman paras hoitoponi”, mumisin ja hautasin pääni ponitamman takkuiseen harjaan, työntäen samalla Tirpan uteliaan pään kauemmas.
Taukotuvassa kävi kova meteli, joka kantautui pitkälle oven ulkopuolelle. Avasin varovasti oven, mutta se narahti niin kuuluvasti, että jokanen huomasi mut. Oli aika vaivaannuttavaa, kun iso hoitajajoukkio tuijotti mua kuin mitäkin tuntilaisnassikkaa.
”Tää on hoitajien oma huone, eikä tuntilaisilla ole tän-”, joku pieni ja kipakka blondi aloitti. Kerkesin melkein heittää väliin vastaväitteen siitä, että olisin muka tuntilainen, mutta Cella kerkesi ennen.
”Ei Inksu, Katsu hoitaa Nettaa”, naikkonen tokaisi ja vilkaisi muitakin merkitsevästi – kukaan ei ainakaan enää väittäisi mua eksyneeksi tuntiratsastajaksi, joka jostain syystä vaeltelisi pitkin tallikäytäviä, vaikka tunteja ei sennujen nössöilymaastojen lisäksi edes ollut.
Istahdin pehmeälle sohvalle, varmuuden vuoksi Cellan viereen. Sen itsevarmuutta pursuileva olemus sai mut tuntumaan oloni turvalliseksi. Jos joku hoitajista keksisi haukkua mua mokomaksi kakaraksi, Cella varmasti olisi mun puolella. Ehkä. En mä sitä kovin hyvin tuntenut, se vaan vaikutti mukavalta. Puheensorina jatkui yhtä iloisena, mitä ennen tuloanikin. Jotkut heittivät mulle tervehdykset, mutta en saanut selville kenenkään nimiä. Kaikki puhuivat toistensa päälle, mutta kait siihenkin sitten joskus tottuisi..?
Kun kello kävi kaksi, iso porukka oli kerääntynyt kostuneelle kentälle. Joku oli merkinnyt vankilat ja muut pelimerkit kartioilla. Cella köhäisi kurkkuaan virallisen oloisesti, asteli kentän keskikohtaan ja asetti kätensä torveksi suunsa ympärille.
”Okei! Tähän toiseen joukkueeseen tulee Robert, Anni, minä, Katsu (jes, mä halusinkin Cellan joukkueeseen, se kampittaisi toisen joukkueen kestävillä koivillaan tosta vaan) ja Inksu. Toiseen sitten, Tuulia, Wenla, Clara, Aleksanteri ja Yasmin”, Cella selosti ja kysyi vielä, että tietäähän kaikki säännöt.
”Tiedetään ne säännöt!” kaikki huudahtivat närkästyneesti. Päästäisiinpä jo pelaamaan!
Ja kun Cella totesi kaikkien onneksi, että selostukseen ei ole mitään lisättävää, peli pääsi alkamaan. Joukkueet tunnistettiin siitä, minkä värinen suoja kunkin pelaajan vyötärölle oli ripustettu (ei ainakaan Pintelimies pääsisi suojiin käsiksi, kun ne roikkuivat pelaajissa). Ja kun me pari kertaa jouduttiin viirinryöstöä yrittäessämme vankilaan mädäntymään, meidät kyllä pelastettiin nopeasti.
”CELLA PELASTA!!!” Anni karjui joka kerta vankilaan joutuessaan niin lujaa, että Cellan ainoa vaihtoehto oli juosta pelastamaan meidät vankilasta, jossa oli mälsää istua. Varsinkin, kun Robert jupisi vieressä jotakin siitä, että miksi oli lähtenytkään koko peliin..
Peli päättyi lopulta niin, että *rumpujen pärinää* mun vastustajajoukkue voitti. Aleksanteri halusi selväsit kostaa Cellalle jostakin (ne molemmat yrittivät varastaa toisiltaan viiriä ja ottaa kiinni vankilaan, selvää vainoamista), ja niin miehenalku sai napattua viirin. Ei ne Cellan koivet siivittäneet meidän hyvää joukkuettamme voittoon.
Häviö pyöri maastoreissun alussa mielessäni koko ajan, mutta ihan best seura ja Netan keinuvat askeleet hävittivät kaunankannon vastustajille. Lenkki oli onnistunut. Anne ei ehkä tykännyt, että ensimmäinen ratsastuskertani Netalla oli maastossa ja heti toisella hoitokerralla, mutta ainakaan naikkonen ei tappanut mua siitä (no okei, ehkä se ei tappaisi mua missään tilanteessa). Muuttolinnut visersivät muuttoansa suunnitellen, aurinko siivilöityi kauniisti puiden kellastuneiden lehtien lomasta, lämmittäen kevyesti paljaita käsivarsia. Aurinko oli niin lämmin, että pelkkä ohukainen T-paita riitti yläosaksi. Nettakin nautti loppukesän viimeisistä lämmöistä pärskien ja kaulaansa venyttäen. Me oltiin onnellisia. Me viihdyttiin. Tunnin maastoilun jälkeen muistin ulkoa jokaisen nimet, pyyhin sienellä Netan hikisimmät kohdat pois ja jätin tallin taakseni tältä päivältä haikein mielin. Takana oli ihana päivä ihanan porukan ja ponien seurassa!
// sääkuvaus ei mätsännyt tähän aurinkoiseen tarinaan, mutta sovitaan, että tää on vaikka huomiselta, jos sillon olis aurinkoista :’)
2 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Sept 4, 2016 19:15:58 GMT 2
Karvonen
Netta nyhti kuivahtaneita ruohonkorsia Mallaspuron pihamaalla. Syksyinen viima puhalsi hiuksia kasvoille, mutta aurinko lämmitti vielä sen, mitä syyskuussa oli mahdollista. Mä olin jättänyt kännykkäni suosiolla Mallaspuron matalaan majaamme, koska en jaksanut äidin jatkuvia "ootkokunnossarakaspienipuppeli"-puheluita, joiden takia mun puhelinkin saisi vielä hermoromahduksen. Siirsin huomioni riimunnaruun, joka lipui nurmikon seassa ja päättyi Netan naruriimuun, jonka olin saanut sullottua mukaan satulalaukkuihin. Olin onneksi saanut äidiltä luvan lähteä matkaan, vaikka mun takapuoli huusikin hoosiannaa istuessani ison tammen juurella.
"KAAATSUU!!" sen violettihiuksisen tyypin ärsyttävän korkea ääni kajahti ilmassa. Me oltiin tunnettu vasta alle vuorokauden verran, mutta silti se muisti mun nimen. Mä kun luulin, että mun kutsumanimi oli vaikea muistaa.
"Tuu, me lähetään!" Mikaela huuteli ja työnsi päänsä tallin ovesta esiin.
Nousin vaivalloisesti maasta ylös ja lähdin taluttamaan Nettaa mun perässä. Tamma tuuppi mua selkään ja maleksi etanavauhtia, ihan kuin maristakseen, että mä tahdon vielä syödä. Ponin protesteista välittämättä kipitin määrätietoisesti talliin, jossa aloin harjaamaan Nettaa, rapsutuksien ja lässytyksen lomassa. Sainkin Cellalta osakseni leikkimielistä naljailua kuuluvasta lässyttelystä. Siinä kohtaa yritin esittää murjottavaa kieltä näyttämällä ja myrtsiä naamaa näyttämällä, mutta pian sen jälkeen munkin suusta raikui nauru jollekin Wenlan heittämälle vitsinpoikaselle.
Netan satula tuntui painavalta, mutta sain sen silti nostettua tamman tasaisen leveään selkään yhtä helposti, mitä kotitallillakin.
"Miten mun takamus kestää Seppeleeseen saakka?" ynähdin ja sain muilta myötätuntoista mutinaa. Muillakin oli selvästi ongelmia satulanpolttamien kanssa. Saisinkohan Lynniltä lainaan jotain mahdollisimman pehmeää untuvatyynyä..? Epäilin asiaa suuresti, joten lähdin tyynynpuutetta voivotellen hakemaan suitsia, jotka oli viime illalla unohtunut niputtaa. Hups. Lupasin itselleni olla ensi kerralla tarkempi, vaikka eihän se niputus ollut the maailman tärkein asia. Tärkeämpää oli, että kuolaimet muistin pestä.
Netta yritti testata mua suitsia laittaessa leikkimällä kirahvia, mutta päättäväisen hellästi painoin tamman pään niskaan painetta luomalla alas. Vaikka kuinka yritin olla päättäväinen, ei auttanut. Jouduin kysymään Cellalta apua - se ei ainakaan ollut niin pienoinen Hobitti kuin mä.
Lynnin ja Danielin poppoo seisoi ulkoportailla vilkuttamassa ratsukkoletkalle, joka lainehti hiljalleen jonona metsäpolkuja tallaamaan. Kuoritakkini piti tuulta (ja itikoita) hyvin, mutta matalaa ääntä pitävät, kaikkialla lentelevät hirvikärpäset änkesivät ärsyttävästi kypärän alle. Vaikka mulla oli vaaleat vaatteet, ja Nettakin oli vaaleaa sävyä, eivät inhat ötökät jättäneet meitä rauhaan. Olisin voinut hyvin soittaa poliisit ahdistelevista hirvikärpäsistä!
Pystyin nauttimaan (ja myös dissaamaan ötököitä alimpaan *kirosana sensuroitu*) syksyisissä väreissä kylpevästä luonnosta täysin siemauksin, sillä Netta seurasi laumatovereitaan niin kiltisti, kuin poni voi seurata. Välillä se napsaisi pensaasta pienen lehtitertun matkaansa, mutta kuka nyt ilman matkaevästä jaksaisi talsia?
Havahduin ajatuksistani vasta, kun Wenla ja Cella huudahtelivat yhteen ääneen.
"Se on söpö, ei saa haukkua muita, Wenla", nyreällä knabstrupilla ratsastava pellavapää moitti toista blondia, jonka suusta pääsi nyrpisteleviä neniä.
"Mitä ihmettä siellä on, kun noin mesotaan?" kysyin rempseästi, ratsastaen lähemmäksi Cellaa, jonka ratsu luimisti Netalle ärhäkästi. Sen suurempaa tappelua ei silti päässyt itämään.
"Katso maahan ja varo, ettet ratsasta yli! Siinä on karvamato!" Cella sanoi kimeällä, juuri sellaisella awww-äänellä ja osoitti maahan. Ja siinä, toden totta, lyllersi musta perhosentoukka, jonka runko oli erittäin hyvin karvoitettu.
"Oih, sehän on söötti!" tirskahdin sarkastisen oloisesti, mutta tarkoitin sanomaani ihan oikeasti. Matonen oli söpö.
"Toivottavasti se ei jää auton alle, tästä menee joskus autojakin", Cella mumisi.
"Se ei saa jäädä auton alle. Ja koska se on noin söpö, se tarvitsee nimen. Nimeän sen Karvoseksi", totesin ykskantaan, muiden mielipiteitä kysymättä, ja sain osakseni kummastuneita katseita.
Vielä lisää kummaksuneita katseita sain, kun kyllästyneenä kuopiva Windi kuopsi madon hiekan sekaan, lyttääntyneeksi möllykäksi. Olin jostain syystä kerennyt ihastua Karvoseen, joka yritti kovasti päästä vahingoittumatta tien yli. Mutta ei. Sitten tuli Windi, joka mylläsi kovakouraisesti pienen ja viattoman matosen kovan sorahiekan sekaan.
"Se... Kuoli?" en itsekään tiennyt, mikä reaktio aiheutti sen, että suru pyyhkäisi kehoni läpi kun näin liikkumattoman toukan. Siitä olisi tullut kaunis perhonen.
"Niin, mutta ei voi mitään. Jatketaan matkaa, luonto on kova!" Wenla oli yhtä kyllästynyt seisoskeluun kuin Windi konsanaan.
En kuitenkaan voinut jatkaa. Ei, en ennen, kun Karvonen saisi tuntea olevansa maailman söpöin karvatoukka.
"Onko jollain paperi ja kynä?" yritin yhä esittää kovaa.
"Kelpaako nenäliina?" Inkeri heitti vitsillä ja esitteli luultavasti räkäistäkin nenäliinaa, mutta yllätyksekseen mä nyökkäsin. Tarvitsin paperia kipeästi - vaikka sitten nenäliinaa.
"Ja multa löytyy mustekynä, muste on kyllä lopussa, mutta kai se vielä toimii", Robert tokaisi ja tarjosi ilmeettömästi sinistä mustekynäänsä mun käteen, jota peitti ruskea ratsastushanska.
Ilmekään värähtämättä mä kipusin alas satulasta, asetuin liiskaantuneen matosen vierelle ja aloin tuhertamaan nenäliinalle tekstiä. Lopulta Karvosen kuolinpaikkaa peitti lepäävän madon lisäksi nuhjaantunut nenäliina, johon oli kirjoitettu ulkopuolisen silmään.. öh... erikoinen kirjoitus.
RIP Karvamato Perhosentoukka Karvonen
4.9.2016 klo. 12.30 - 4.9.2016 klo. 12.34
Pakko myöntää, että olin outo ja kummallisen tunteellinen, kun niiskaisin ja tiputin parit kyyneleet soratielle, madon (siis MADON?!) takia. Kun sain punnerrettua itseni takaisin satulaan, Karvonen pyöri yhä mielessäni. Sen karvainen, söpösti eteenpäin pyllertävä runko ja pyöreä pää valtasi mun ajatukset. Vasta, kun saavuimme turvallisesti Seppeleen pihalle, saatoin keskittyä enemmän reistailevaan takapuoleeni ja hikipisaroihin, jotka valuivat otsaani pitkin karsinan puunaamisen johdosta.
3 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Sept 11, 2016 19:15:20 GMT 2
Maastossa taas
Netan tasaiset askeleet keinuttivat mukavasti. Syysaurinko paistoi matalalta ja lämmitti T-paidan paljaaksi jättämää ihoa mukavasti. Lyhyt ratsukkoletka erottui varmasti vain siluettina, kun säteet siivilöityivät koivujen kellastuneiden lehtien välistä lämmittämään sen, mitä lämmitti. Pärjäsin just ja just pelkällä lyhythihaisella, mutta kun aurinko painuisi vielä vähän alemmas, saisin kaataa kuumaa kaakaota mukiin, ripotella sekaan minivaahtokarkkeja ja laittaa leffan pyörimään. Kylmillä ilmoilla ei sitten enää tekisi mieli maastoon, ellei sit vuorautuisi niin isoon toppakerrokseen, että hyvä jos satulaan pääsee (ok, mä oon niin ponityttö, että veikkaan ratsastavani vaikka Grönlannissa, kunhan on hevosia lähettyvillä, niin ilmasta viis). Halusin siis nauttia niistä viimeisistä lämmönrippeistä, mitä auringosta tipahteli kohti lehtien peittämää maata, jota pitkin ratsumme talsivat eteenpäin. Mun ja Netan edessä keinui Ariston ruosteenruskea takamus, jonka päässä roikkuva häntä huiski hirvikärpäsiä poispäin. Olo oli onnellinen. Saatoin nauttia hevosten läheisyydestä täysin siemauksin, kun Netta astelsi turvallisesti eteenpäin muiden laumalaistensa perässä.
Meillä oli reissussa mukana kaiken kaikkiaan mä ja Netta, Sandra ja Aristo, Sartsu ja Alex sekä Walma ja Simona, jotka pienimpänä parina pitivät perää takanamme. Sartsu johdatti joukkoa siron täysiverisensä kanssa. Välillä ruuna teki sivuhypyn viattoman rusakon vuoksi, mutta Netta siitä vähät välitti. Ratsuni pysyi koko ajan hanskassa, vaikka sekin oli koko ajan valppaana. Saatoin rentoutua sen selässä ja myöntää rehellisesti olevani puskaratsastaja, kolme kertaa Netan selässä, kolme kertaa maastossa. Tosin - mitäpä siinä, kun mä nautin kovasti maastoilusta, samoin kuin Nettakin, miksei sitä sitten maastoilisi, kun siihen on tilaisuus?
Olimme kävelleet pitkää metsäpolkua pitkin jo hyvän matkan, kunnes päädyimme maastoesteaukiolle, joka oli käynyt mulle tutuksi Reinon kanssa hypätessä. Muistin täydellisesti ne tuhannet hikipisarat, mutta toisaalta mielessäni liiteli myös se ylpeys, joka oli loikkinut päähäni, kun Reino viimein kuunteli mun jyskyttäviä pohkeita, ja hyppäsi innokkaana, korvat pirtsakasti hörössä. Maastoesteitä oli ollut todella hauskaa ja opettavaista hypätä, joten tuntui turhauttavalta kävellä aukion läpi vilkaisemattakaan tukeista kasattuja ja toinen toistaan erikoisempia esteitä. Haikea tunne katosi kuitenkin heti, kun sain tuntea pitkän käyntijakson jälkeen pitkän laukkasuoran vauhdin. Netan energia ja onni tarttui muhunkin. Harja läiski vasten kasvoja, vesi valui silmistä ja hiukset lensivät silmille, mutta en olisi voinut nauraa enemmän, kun kaviot tömisivät soratietä vasten. Kun hiljensimme pikkusta hiljaa ravin kautta käyntiin, Netta korskahteli ja pärisi yhtä innokkaana kuin steppaileva Alex konsanaan. Walma joutui kirimään meidät isommat kiinni kiitoravilla, mutta porkkanapäinen Simona, jonka kanssa olin tullut yllättävän hyvin juttuun (ehkä se on tää hiustenväri, tulin toimeen punapäisten Elsan ja Wilmankin kanssa, joita olin nähnyt pari kertaa tallilla) nauroi iloista, heleää ja tarttuvaa naurua, joka jakoi iloa jokaiseen maastoilijaan.
Kiersimme Pyöstin vuoren, joka avautui korkeana kalliona edessämme, ravasimme läpi valaistun maastolenkin ja päädyimme tallin pihaan, kun aurinko oli jo painunut mailleen, ja teki mieli vetää pitkähihainen päälle. Onneksi olin käärinyt sellaisen lanteilleni, joten sain lämmikettä heti, kun olin jalkautunut satulasta. Kun ostaisi vielä Liekkilaakson hevostarvikkeesta satulanpehmusteen, välttyisi kylmältä ja kipeältä takapuoleltakin...
Onneni ihanasta laukkapätkästä ja kauniista maisemista säilyi vielä silloinkin, kun hoidin Netan pois, annoin sille tavaksi tulleen "lähtöpusun" (yksinkertaisimmin selitettynä tallilta lähtiessä annettavan pusun samettiturvalle, jolloin suloiset turpakarvat kutittelevat nenää ja poskia). Kävin vielä lopuksi kaapeilla, ja lähdin aina yhtä paljon hevosia ikävöivin mielin kohti kotia ja lämpimänä odottavaa kerrossänkyä.
4hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Sept 15, 2016 16:02:44 GMT 2
Syksyistä menoa (sijoittuu keskiviikolle)
Kuurasin Netan savista karvapeitettä kumisualla. Tamma yritti välistä napata käsivarrestani kiinni, mutta mun tarvitsi vain vähän ärähtää, niin se jo käänsi ajatuksensa pois hammaskalustonsa kiillottamisesta. Netta oli siis onneksi helppo hoidettava – kun ulkona sataa ropsutti, vesilätäköt roiskuivat ja tuuli puhalsi hiukset pois päästä, en olisi kaivannutkaan potkivia kavioita ja teräviä hampaita ympärilleni (ei pahalla, Windi, oot kyllä söpö pilkkujesi kanssa!). Sain kihnuttaa suurimmat ravat Netan ympäriltä rauhassa, sillä kello oli vasta vähän vaille neljä. Jatkotunti, jolle Netta osallistuisi, alkaisi reilun tunnin päästä.
Aika kului Netan karsinassa oleskellessa ja Simonan kanssa jutustellessa, mutta tammani ratsastajaa ei kuulunut, eikä kyllä sen koomin näkynytkään.
Kello oli jo varttia vaille viisi, joten kipaisin nopeasti Lailan ratsastajaa jelppaavan Ellin puheilla.
”Tota, Netan ratsastaja ei oo vielä tullu, laitanko sille varusteet vai..?” mutisin.
”Jaa, kyllä sen Ylvan olisi pitänyt jo olla laittamassa Nettaa kuntoon... Näin sen tässä ihan justiinsa käpsyttelemässä kohti taukotupaa”, Elli tokaisi olkiaan kohauttaen ja sanoi, että menisi etsimään Ylvan pian. Läksin sillä välin jo nostelemaan satulaa Netan selkään mietteissäni. Missähän se Ylva viipyili?
Kun olin saanut viimeisen satulavyön hihnan kiinni vastinhihnaan, hiki virtasi mun otsaa pitkin. Netasta todella löytyi sitä suloista, mutta harmittavan ponimaista pyöreyttä... No, ainakin kunto kasvaisi satulavyötä kiinni kiskoessa, vaikka mun mielestä karsinaa kohti hitaasti maleksiva Ylva olisi saanut hoitaa ratsuansa itse. Nyt muotivaatteisiin ja Ariatin kiiltäviin saappaisiin pukeutunut brunette marssi rehvakkaasti norkoilemaan Netan lähettyville.
”Meenko mä vai tolla tunnilla? Mä luulin saavani vähintään Alexin, jos ei muuta, niin osaan kyllä käyttää gar-, gara-... Niin! Gramaaneja”, Ylva sanoi niin kaikkitetävästi, että mäkin meinasin tirskahtaa.
”Alexin sai valitettavasti joku toinen ratsastaja”, puuskahdin kyllästyneenä jäkätykseen ja passitin Ylvan mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä heittämään suitset Netan niskaan.
Seurasin sivusta, kun Ylva suitsitti Netan ja lähti lipumaan sen kanssa kohti maneesia. Läksin ratsukkojonon mukaan ja autoin Ylvan tammani selkään. Kun olin avustanut vielä jalustimien säätämisessä, saatoin talsia katsomoon. Katsomon puupenkkien päälle oli levitetty lämpimiä lampaankarvoja, joiden päällä oli lämmin ja mukava istua. Seurasin tuntia innostuneena ja osittain ylpeänä itsestäni. Katsu kymmenen vuotta, auttoi ainakin kaksitoistavuotiasta ja nenäkästä tyttöä. Tyytyväisesti myhäillen paneuduin kuuntelemaan Ellin ratsukoille jakamia oppeja. Katsomallakin voisi takoa päähänsä hyödyllisiä tietoja ja taitoja, mitä hevosten parissa tarvitaan.
Tunti oli kulunut varmasti ainakin puoleenväliin, sillä oli laukan aika. Yksitellen jokainen ratsukko nosti laukan. Osalta sujuva laukka ei ollut vielä itsestäänselvyys, kun taas toinen osa tuntilaisista sai ylläpidettyä laukan hienosti. Mutta... Vaikka Netalla onkin normaalisti helppo laukata, Ylva kuului siihen puoliskoon, joka ei nyt välttämättä selviäisi kouluratsastuksen laukkaohjelmista kunnialla. Ronskeja apuja käyttävä tyttö sai Netan vain pieraisemaan ja huiskimaan häntäänsä. Elli saikin huomauttaa monta kertaa siitä, että kärsivällisinkään poni ei siedä liian kovia apuja.
Kun tunti oli ohitse, Ylva karkasi taas velvollisuuksistaan. Sain hoitaa Netan pois itse, mutta sehän ei ollut mulle ongelma. Vaikka sormeni olivatkin yltäpäältä pölyssä, kun olin kihnuttanut sormineni loputkin savet pois, se ei haitannut mua. Leveästi hymyillen painoin pikaisen pusun Netan valkealle otsalle, ja käpyttelin hoitajien huoneeseen, joka hohkasi valoa, lämpöä sekä iloista tunnelmaa. Teevesi porisi vedenkeittimessä, joku mulle tuntematon naikkonen tonki jääkaapista eväitään ja pari muuta juttelivat pirtsakasti syksyn hyvistä ja huonoista puolista. Yritin tunkeutua reippaasti seuraan mukaan. Se, mitä vähiten halusin, olisi ulkopuoliseksi jääminen. Onneksi isotkin tallilaiset ottivat mut lämmöllä porukkaan mukaan. Sainpa tutustua Emmyyn ja Yasminiinkin.
5 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Sept 19, 2016 19:33:21 GMT 2
Hoitamisen huonot puoletAlkeiskurssilaiset olivat siistissä (ok, en vanno, että kaarto oli niin siisti) kaarrossa. Netan ratsastajan lyhyet jalat ylsivät hädin tuskin pikkutamman kylkien ympärille, joten jouduin lyhentämään jalustimia rutkasti. "Onko nää jalkkarit nyt sopivat?" kysyin ja mittailin ratsastajaa katseellani. Ärsyttävän itsevarma ilme. Miksi Netta saa aina ne tallin taitavimmat, aká itsestään liikoja luulevat alkeiskurssilaiset selkäänsä? "Ei oo sopivat, pidennä vähän!" tyttö tokaisi niin napakasti, että jopa mä meinasin kavahtaa. Puhisten siirryin pidentämään jalustimia yhdellä reiällä.  // pahoittelut tästä suuresta panostuksesta, oli vaan pakko väsätä jotain kuvaa :''D 6 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Sept 22, 2016 17:42:15 GMT 2
Valokuvauspäivä
Päivällä oli ukkostanut ikävästi. Salamat olivat leiskuneet taivaalla ja luoneet kirkkaita valoja talliin, Liekkikalliosta kaikuvat jyrähdykset kuulostivat tavallista kovemmilta. Mutta - kuten sanonta käy - ei poutaa ilman myrskyä. Ukkosen jälkeen, hieman illemmalla, aurinko oli uskaltanut tulla esiin pilven takaa (tosin, jos mä olisin ollu aurinko, mä olisin tullut esiin, vaikka sitten kesken ukkosesityksen). Taukotuvankin sähköinen tunnelma, joka oli laskeutunut ylle, katosi heti, kun jyrähdykset kaikkosivat etelämmäksi. "Cella hei! Kerkeisitkö sä tulla kuvaamaan mua ja Nettaa tonne ulos? On niin sikakaunis keli", kissa palautti mun kielen ensimmäisenä sohvalla loikoilevasta porukasta ukkosen jälkeen. Pellavapäinen naikkonen katsoi seinäkelloa hevosjulisteen vieressä ja kohautti harteitaan. "Mikä ettei. Windillä on muutama tunti illalla, mutta kerkeen tässä välissä kuvatakin, jos sulla on vaan kamera", naikkonen tokaisi ja naurahti, kun singahdin kaapilleni ja kaivoin järkkärini esiin. Olin niin ylpeä synttärilahjastani, jolla sai laadukkaita kuvia puhelinkameran sijaan. "Onkohan se maailmanloppu, jos oon tän pikkuhetken ajan ilman kypärää?" pälätin Cellan korvat paatuneiksi, kun talsimme aittaan Netan luokse. Kamera riippui kaulassani, sillä käteni olivat varatut harjapakille. "Njääh. Tuskinpa vaan, kunhan muistat olla varovainen", Cella heitti vitsillä. En tietenkään olisi ilman kypärää, vaikka nousisin selkään, vaikka idea kyti päässäni. Ehkä tämän kerran? Kuvista tulisi upeampia niin! Eiväthän ne dancinghorse-instagramtähdetkään käyttäneet kypärää kuvissansa? Eihän se olisi niin kamalaa? Jos olisin varovainen. Netan harja oli kasvanut. Siinä oli enemmän selvitettävää, mitä hoitajauran alussa. Siitäkin oli jo kuukausi. Siinä ajassa oli ehtinyt tapahtua paljon. Yhtä paljon, mitä ponini harja oli saanut lisää pituutta. Pörheää talvikarvaakin oli jo alkanut tulla. Kesäkarvan poisharjaaminen sujui leppoisan mukavasti Cellan kanssa rupatellessa. Päätimme ottaa kuvat tarhassa, joka oli tyhjillään hevosista, joita ei tietenkään oltu jätetty ulos ukonilmalla. Onnekseni Cella osasi käyttää kameraani, joten mun ei tarvinnut sepittää siitä juuta eikä jaata. Ainakin Cella tiesi, mistä kuva otetaan - ainakin siitä päätellen, että otokset miellyttivät mun silmää. Yksi photo ylsi kuitenkin mun henkilökohtaiseksi lemppariksi, jossa olin toteuttanut kypärättömyysuhkaukseni (Annen mulkoilevista silmistä huolimatta, sillä en tekisi samaa rikkomusta toista kertaa);  // Sori siitä, että taustaa näkyy ja paperi on ruudullinen. Tästä tuli vaan niin kiva kuva, että oli pakko julkasta  (viis siitä, että piirros syntyi ruotsinvihkoon kesken koulutunnin, miten ne hienoimmat kuvat tuleekin aina keskellä oppituntia?) 7 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Oct 6, 2016 17:55:41 GMT 2
Ratkaisematon mysteeri osa I
"Pitäiskö mun todella treenata enemmän koulua, kun nyt on ne kisatkin tuloillaan?" kysyin hermostuneesti Cellalta. Luotin siihen, että Windin hoitaja tietäisi ratsastuksesta sen verran enemmän kuin mä, että pystyisi antaa mulle muutamia vinkkejä.
"Tjaa. Voitaishan me aina mennä vähän harjottelemaan sitä koulurataa kentälle, nyt kun tunnit ei oo vielä alkanut", Cella virnisti pirteästi. "Windi menee kyllä tänään parilla tunnilla, että sen selkään en voi kivuta, mutta voin mä tulla pitämään sulle seuraa!"
Jännitys mouri mahassani villisti, kasvaen suureksi pariksi, joka paisui kurkkuun asti ja toi sähköisyyttä ilmapiiriin. Mitähän kisoistakin tulisi, kun jännitin jo kuukautta ennen kisoja ylivoimaisen paljon? Yritin silti keskittyä olennaiseen, eli Netan hakemiseen tarhasta. Jo kaukaa huomasi, ettei tammalla ollut se paras päivä.
"Tammat", Cella naurahti, kun Netta pinkaisi jo toistamiseen karkuun heti, kun hoksasi selkäni takana piilottelemani riimun. "Tää on tuttua mulle Windin kautta, voin kyllä jeesata sua", pellavapää jatkoi ja vislasi niin kuuluvasti, että jokaisen tarhassa lepäilevät hevosen mielenkiinto heräsi. Erityisesti Bonnie villiintyi Cellan kutsuvihellyksestä ja laukkasi luoksemme, pujotellaan ketterästi hitaampikavioisten ponien välistä.
Onneksemme myös vastahakoinen Netta talsi luoksemme maiskuvan mudan keskeltä. Mutisin mietteliäästi, kun tamma antoi kiinni ja käveli vaisusti luimien aittaan.
"Ei kait Nettaa vaivaa mikään?" kysyin Cellalta hippasen huolestuneelta äänensävyllä. Normaalisti pirteän elämäniloinen Netta oli leikkisä, kun taas nyt se luimisteli.
"Enpä tiiä. Tammat kyllä saattaa olla tällaisia kiima-aikaan, ainakin Windille tällanen käytös olisi peruskauraa", Cella kohautti mietteliäästi olkiaan ja jäi rapsuttelemaan Nettaa sillä välin, kun kipaisin nopeasti hakemassa sen harjapakin.
Tallin käytävillä puuhaili Emmy ja Sartsu iloisesti rupatellen. Kun kävelin ohitse, he kyselivät nopeasti kuulumisen ja jatkoivat jutteluaan sitten, kun jatkoin matkaani harjapakeille. Seppeleessä oli kyllä ystävällistä porukkaa, ihan joka tallilla ei moikattu tallijengiinkään kuuluvia ohikulkijoita.
Sää oli syksyisen leuto. Hidastin hetkeksi tahtiani harjapakkia kädessäni riiputtaen ja tunnustelin ilmaa. Syksy oli selvästi saavuttanut luonnon. Lehdet havisivat puista tasaiseen tahtiin, pian koivut olisivat alastomia ja kuuset valmiina talveen sekä puuterilumikerrokseen. Itse asiassa odotin talvea innokkaasti. Yksi syy siihen oli joulu - vuoden suosikkijuhlani. Jouluun liittyi aina se tietty tunnelma ja tuoksu, lämpö, lahjat ja pipari. Hissukseen siirryin aittaan Cellan kaveriksi Nettaa puunaamaan.
Huolestuneisuus todella heräsi sisälläni, kun Netta oli mua vastassa yhtä äkeänä, mitä ennen lähtöänikin. Se höristi korviansa vaivaantuneesti kun aloin sukimaan tamman karvapeitettä, mutta vetäisi heti sen jälkeen korvansa takaisin luimuun. Mitähän päivän ratsastuksestakin tulisi? Puskaratsastaja ja äreän haluton poni? Olikohan Netalla loppujen lopuksi vain kipuja?
Niissä mietteissä hain Netan varusteet, varustein tamman Cellan pienellä avustuksella ja talutin sen kentälle, jossa nousin kyytiin jakkaralta.
"Saapa nyt nähä mitä tulee", naurahdin ja taputin Netan ilta-auringossa kultaisena hohtavaa karvapeitettä, kun olin päässyt satulaan ja säätänyt jalustimet sopiviksi.
Kävelimme molempiin suuntiin muutamia minuutteja. Netan askeleet olivat tahmeat, mutta ainakin se höristi korviansa tuttavallisesti aina, kun kuljimme aidalla norkoilevan Cellan ohitse.
"Haluisitko sä antaa meille vähän neuvoja? Ainakin sä osaat mua enemmän?" huudahdin naisenalulle hiukan ennen, kun keräsin ohjat pikku hiljaa kasaan ja annoin pienen merkin pohkeillani siitä, että saa siirtyä raviin.
"En mä nyt mikään Anne oo, mutta kait mä voisin jotain pikkuneuvoja antaa", Cella vastasi, kun ravasimme tahmaravia hänen ohitse. "Ainakin voisit kiinnittää huomiota ravin tahtiin. Netalla on tänään huono päivä, mutta ei anneta sen pilata treeniä!"
Voin myöntää, että mua jopa ärsytti tehdä napakka koulutreeni. Ravivoltteja, muutamia laukannostoja ja istunnon korjaamista. Viihdyin maaston rauhassa paljon paremmin, kuin kentän pölyssä, vaikka olihan se ihan kiva tunne, kun sain tehtyä täydellisen sulavan siirtymisen ravista käyntiin. Aluksi käytin jopa liian huomaamattomia apuja, jotka Netta luki kutitteluksi, mutta kun Cella heitti pari varteenotettavaa vinkkiä korvilleni, homma luisti jo paremmin eteenpäin.
Lopputunnista, viimeisen harjoituksen jälkeen, kello oli viisi ja Cella ehdotti, että kävisimme pienen lenkin lähimaastossa. Vastasin toki myöntävästi, joten lähdimme tallustamaan rentoon tahtiin loppukäyntejä metsäpoluille.
Alkumatka sujui hyvin rennosti, niin kuin maastoretken olisi aina odottanutkin sujuvan. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Netta pysähtyi kuin seinään, ja vaikka kuinka yritin hoputtaa sitä kulkemaan eteenpäin, tamma oli kuin liimattu viattomalle, hiekasta rahisevalle tielle. Sitten ihmissilmäkin alkoi erottamaan sen, mitä hevossilmä oli erottanut jo aikoja sitten. Hailakasti näkökenttääni ilmestyi ratsukon ääriviivat. Mutta ei, ne eivät olleet normaalin ratsukon ääriviivat. Ne ääriviivat herättivät mielessäni muistoja ja ahdistusta. Mieleeni palautuivat ne asiat, mitä olin kokenut silloin, kun olin ollut aivan pieni. Ne asiat, joita en ennen ollut edes muistanut. Silloin ne asiat heräsivät henkiin.
8 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Oct 8, 2016 7:09:21 GMT 2
Ratkaisematon mysteeri osa II (sijoittuu kuudenteen päivään)
Olin nähnyt haaleina, läpinäkyvinä siluetteina näkyvät ratsukot ennenkin. Olin silloin ollut vain viisivuotias, enkä ollut muistellut tapahtumaa paljon mitään. Oli ollut halloween, ja olin kuvitellut pihaamme saapuneet ratsukoiden siluetit jonkun onnistuneeksi naamiaispuvuksi, mutta kun olin mennyt tarkastelemaan "asua" tarkemmin, ratsukoiden siluetit olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Olin kyllä silloin tajunnut, ettei läpikuultaviksi hahmoilla ollut varjoakaan, mutta koska olin ollut niin pieni, en jäänyt mietiskelemään asiaa sen kummemmin.
Nyt tapahtuma palasi kuitenkin mieleeni niin elävänä, että muistin sen kuin eilisen. Ahdistus kasvoi. Vainosiko joku mua? Cellakin näytti valahtaneen kalpeaksi.
"Lähdetään", yritin kakistella ja käänsin Netan poispäin silueteista, jotka katosivat kuin pieni päästäinen sakeaan sumuun. Cella nyökkäsi vaivalloisesti. Aistimme olivat loppumatkan ajan säädettynä täysille, ja kavahdimme pientäkin rapinaa, joka kuului loppujen lopuksi vain siitä, että jo piristynyt Netta tallasi pienillä kavioillaan Kasperinkuivan lehden yli. Emme puhuneet mitään koko matkan aikana. Nieleskelimme vain hermostuneena.
Kun pääsimme talliin, hoidamme Netan yhdessä mahdollisimman pikaisesti pois ja lähdimme taukotupaan. Joku saattaisi tietää tapahtumista jotain. Mulla oli silti pahoja aavistuksia. Joku oli ottanut mut kiikariinsa. Asuimme aiemmin kaukana Liekkijärvestä (ok, ei nyt ehkä kovin kaukana mutta kuiteski), ja hahmot olivat saapuneet pihaamme. Nyt ne olivat kuitenkin ilmestyneet Seppeleen lähelle. Vaikka mua pelotti, tahdoin uskoa, että tälle kaikelle löytyisi vielä looginen selitys. Vai löytyisikö? Se selviäisi pian.
Teimme Cellan kanssa ovelan suunnitelman. Windin sinnikäs hoitaja tiesi kokemuksesta, että Anne kävisi kahvilla hiukan ennen tuntien alkua, melkeinpä tasan kello 15:05. Ainakin, mikäli Cellaan oli uskominen. Sniikkasimme siis Annen kahvipalkalla luo siihen aikaan kysymään lisätietoa tapahtuneesta. Enää mua ei pelottanut. Kaikki oli muuttunut hujauksessa jännittäväksi seikkailuksi, josta saattaisi koitua vielä suuremman luokan mysteeri. Mutta... Vain se pelotti minua, että mikä se looginen selitys voisi olla? Kaikella elävällä on varjo. Niillä silueteilla ei ollut.
Kun pääsimme Annen luo, aloin sepittää koko tarinan alusta alkaen. Anne myhäili koko ajan ja yritti selvästi pohtia aivosolunsa puhki, mutta jouduimme silti lähtemään tyhjin käsin pois. Annella ei ollut tietoa tapahtumista. Niinpä ryntäsimme huutelemaan tapahtumasta Robertille, Jutalle ja Inkerille. Kaikki olivat mukana tutkinnassa, Robs enemmän tai vähemmän vastahakoisesti, Jutta ja Inkeri innokkaasti. Mitähän tästäkin vielä tulisi?
9 hm
|
|
|
|
Post by Katsu on Oct 13, 2016 20:06:38 GMT 2
Askartelua
"Eieiei se repee Cella!" huudahdin kiihdyksissäni, mutta myöhäistä oli. Kuva Netasta ja Clarasta maastossa repesi jokaisesta reunasta, mutta koska muutakaan ei ollut tarjolla, mä tyydyin osittain silppuuntuneeseen kuvaan, jonka kiinnitin päiväkirjaan nastalla. "Mitä muuta laitetaan tähän?" kysyin Cellalta ja nojasin päätäni kauemmas nähdäkseni koko kannen, johon sisältyi kuva ja paperilappu, jossa oli tuhruisella käsialalla Netan tietoja.
Lopuksi päädyimme tuhertamaan paperille sarjakuvamaisen hevosen ja sydämen.  10 hm |
|
|
|
Post by Katsu on Oct 20, 2016 11:40:22 GMT 2
Kiduttajat (sijoittuu kahdeksannelletoista päivälle)
Mä myönsin päästäneeni tyrskähdyksen, kun olin hipsinyt hakemaan Netan harjoja tallin satulahuoneeseen. Olin vahingossa (siis ihan oikeesti vahingossa) kuullut, kun Alviina oli intoiltu jostain ajokortista ja kun Kristian oli huudahtanut vähän turhan kovaan ääneen Alviinan nimen etunimestä sukunimeen. Akviliina oli se nimi, joka oli saanut mut vasten tahtoani naurahtamaan. Enhän mä halunnut olla paha ihminen ja nauraa muiden nimille, mutta kun Kristiankin oli kailottanut sen pahaisen nimen niin kovaan ääneen huvittuneisuutta sävyssään, niin kai mäkin saisin nauraa? Ja jos en olisi saanut nauraa, ainakin sain kiittää onneani siitä, ettei mua nähty (siitä kun olisi syntynyt vuosisadan riita, sen verran ärsyyntyneeltä Alviina näytti Kristianinkin kailotukseen), ja sain hakea Netan harjapakin kaikessa rauhassa.
Mutta hei, pois nyt siitä Alviinan nimihässäkästä... Mä olin nimittäin käynyt eilen kiduttajilla (lue: hammaslääkärillä) ja ne oli änkenyt mun muutenkin ihan tarpeeksi ahtaaseen suuhun pahalta maistuvat, huulia suorastaan raastavat hammasraudat! Mä en voinut sietää niitä kapistuksia, vaikka ne olivatkin olleet mun päässä vain vajaan vuorokauden. Vaikka yritin harjata Netan unohtaen suorastaan raivostuttavat kapineet, aina välillä suustani pääsi epämääräinen "au", kun sain huuliini uuden hiertymän. Tällaista elämääkö mun pitäisi kestää puolitoista vuotta? Uhh, suunnitelmissani ei ollut kestäminen. Tavalla tai toisella raudoista oli päästävä eroon, ne hankaloittivat jo tallihommiakin. Tästä näemme, että kiduttajat voivat pilata elämän - eiväthän ne edes sanoneet, että hammasvekottimissa on niin paljon haittapuolia!
No, oli miten oli, Netan seura onnistui aina rauhoittamaan, tavalla tai toisella. Sain olla tamman kanssa rauhassa ennen sen ensimmäisen tunnin alkua (Tirkkukin oli maastoestetunnilla poissa jaloista, vaikka voinkin myöntää, että olo tuntui kummalliselta, kun tuo pieni welshtamma ei pyörinyt hellyydenkipeänä ympärillä). Pikku hiljaa kaikki ajatukset pyyhkiytyivät hitaasti mielestäni pois, oli vain minä, Netta ja suloisesti poskea kutkuttelevat turpakarvat. Vaikka olinkin toiminut Netan hoitajana suhteellisen pienen ajan, tuntui, että mun ja Netan suhde vain kasvoi kasvamistaan. Olin ihan varma, että joku päivä me kiidettäisiin rataa pitkin ampumassa jousipyssyllä maalitauluja, laukattaisiin ilman varusteita pellolla. Muuta mä en tarvinutkaan, hevosen ja ihmisen välinen syvä ystävyys oli vain niin söpöä!
Havahduin haavemaailmastani vasta, kun unelmatuotanto lakkasi pyörimästä ison kolahduksen kuuluessa melkein korvani juuressa. Netan karsinan puinen ovi aukesi narahtaen ja sisään astui ujonnäköinen ratsastaja, vieressään nopeasti eteenpäin tepsuttava Trinity-poni.
"Moi", vaaleatukkainen ratsastajatyttö tokaisi vaimealla äänellä. "Enhän mä häiritse? Vai vienkö Tirpan pesariin hoidettavaksi?"
Puistelin päätäni ja ravistelin itseni takaisin unelmista maankamaralle. "Et sä häiritse yhtään", sanoin hymyillen ja pyysin Nettaa sivummalle, jotta Tirkku ratsastajineen pääsisi sisälle karsinaan.
Aika kului kuin siivillä. Ennen Netan ensimmäisen tunnin alkamista kietaisin molemmat ponit vetosolmulla karsinan kaltereihin ja ahkerana hoitajana keräsin lannat pois. Ja ihan oikeesti ahkerana, olihan siinä nyt aikamoinen työ kerätä kahden ponin tarpeet kottikärryihin ja kuskata ne lantalaan, useimmilla muilla hoitajilla oli sentään vain yhden hevosen karsina siistittävänä! Olin kyllä aika tyytyväinen lopputulokseen. Kun kaikki sotkut oli siivottu, hain lisää kuiviketta ja levitin niitä karsinaan. Hiki tuli, mutta ainakin poneilla oli hyvät ja siistit oltavat. Paitsi, että kaikki työ, jonka tein, meni hukkaan. Netan ja Tirpan oli aivan pakko merkata alueensa ja sotkea putipuhtaat oljet, joita olin hiki hatussa kuskannut karsinaan. Mutta, tallitöiden lomassa raudoituksien takia särkevät hampaat unohtuivat, ja pääsin nauttimaan tallipäivästä!
11 hm
|
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2