Cottonessan Hoitokirja

[Katsu]

Pääkuva

Saatte taas nauttia upeasta laadusta, kädenjäljestä ja taustasta, mutta tuli niin kova piirustushimo että oli pakko tehdä asialle jotain



12 hm

[Katsu]

Jännitystä ja huutoa

Hain katseellani nimeäni Annen sotkusella käsialalla kirjoitetusta tuntilistasta, jonka vieressä roikkui bokserit. Niihin mä en kuitenkaan kiinnittänyt huomiota, vaikka ne olisivatkin Artsin onnenkalsarit, joista saisi onnea. Mä olin nimittäin ilmoittanut itteni vakiotunnille maanantaisin, kello kuuden jatkoryhmään. Kun mä vihdoin löysin oman nimeni, saatoin suunnilleen pomppia ilosta. Mä sain mennä Netalla! Ei ollut kovin yleistä, että saa mennä vakitunnilla omalla hoitsulla, joten mä olin tyytyväinen lähtiessäni hakemaan Nettaa aitasta pesariin puunattavaksi. Tirppa olisi mielellään änkenyt aittakarsinastansa ulos, mutta mä pidin itsepäisesti pintani, ja lopulta mukanani oli vain yksi poni - aivan kuten pitikin.

Mulla oli paljon aikaa hoitaa Netta tunnille, ja käytinkin ajan hyväkseni - rapsuttelin tammaa hyvän aikaa ja satuloin sen ajan kanssa. Enkä siis tosiaankaan lahjonut sitä porkkanoilla käyttäytymään tunnilla hyvin..
Kun lopulta pääsimme kentälle, ilmassa vallitsi jotain sähköistä. Vasta, kun ensimmäinen poliisihelikopteri lensi tallialueen yli ja jäi pyörimään ympäristöön tajusin, että se sähköisyys johtui siitä, että poliisi etsi jotakin kiivaasti. Kopteri lensi hitaasti eteenpäin, jäi välillä paikoilleen ja aiheutti kiivasta keskustelua tunnilla. Alkuverryttely meni lähinnä spekuloimiseen - kukaan ei tiennyt, ketä poliisi etsi ja miksi. Monet poliisipartiot haravoivat Liekkijärven aluetta ihmetystä herättäen. Olisivat ne voineet edes kertoa, mitä ne etsivät, niin ei tarvitsisi käyttää aikaa arvailun ja jännittämiseen.

"Katsotaan nyt, miten tää edistyy. Jos jotakuta jännittää vielä varsinaisten tehtävien alkaessa niin paljon, ettei voi keskittyä, voidaan mennä talliin pitämään vaikka teoriaa ja juomaan kuumaa kaakaota", Anne sanoi, yrittäen hakea rauhallisuutta ääneensä. Kuuma kaakao ja teoria eivät kuulostaneet hullummalta ajatukselta - ja sitä paitsi mua jännitti. Alkuverkoissa pieni pönttöily ei haittaisi paljoakaan, mutta kun "kunnon ratsastaminen" alkaisi, pitäisi keskittyä täysillä - mikä ei tietystikään onnistuisi jännityksen alaisena.
Netta oli onneksi rauhallinen, eikä pahentanut tilannetta säikkymällä kovaan ääneen pöriseviä koptereita. Säpäkästi teutaroivan Eelan ratsastaja vitsaili, että poliisit tulivat tahallaan hevosia säikyttelemään, mutta siinä tilanteessa Riku Niemisenkään vitsi ei olisi naurattanut. Tai Aku Hirviniemen, ihan sama.

Poliisit kävivät välillä laajemmalla alueella pörräämässä, mutta palasivat aina takaisin Seppeleen lähistölle. Jännitys möyri vatsanpohjassa ja levitti sähköisyyttä ympäristöön. Tuntui siltä, että jokainen liekkijärveläinen olisi pidättänyt henkeään. Oliko lähistöllä jokin hullu, jota sieti pelätä? Vai oliko joku päättänyt ottaa ja karata kotoa? Asia säilyi mysteerinä siihen saakka, että poliisiauto ajoi tallin parkkipaikalle. Auton pelkääjänpaikan ovi aukesi, ja sieltä astui ulos nuori, vaaleatukkainen naispoliisi, jonka silmillä olivat RayBanin pilottilasit. Mitähän hyötyä niistäkin laseista oli, kun taivas oli pilvessä ja täysin valoton, lukuunottamatta helikoptereiden kirkkaita, punavihreitä vilkkuvaloja.
Poliisi käveli kylmän rauhallisin askelein kentän laidalle ja kutsui Annen luoksensa. Poliisi säteili ympärilleen rauhallisuutta. Vyössä roikkui pamppuja ja ties mitä, jonka ansiosta oloni oli edes hetken ajan turvallinen.

Lopulta tunti jatkui. Olimme saaneet tietää, että nuori poika oli eksynyt suunnistuskerhossa ja oli löytynyt hyvässä kunnossa, onneksi. Jotkut oppilaat arvailivat, että eksynyt olisi ollut Jason, mutta ne vitsailut loppuivat, kun Anne laittoi meidät elämämme rääkkiin. Ainakin tunnista tuli opettavainen, ja palasin talliin monta neuvoa saaneena.

Tallissa kummalliset tapahtumat jatkuivat. Kun olin viemässä Netan satulaa valjashuoneeseen, kuulin hervotonta huutoa ja nyrkkien paiskomista. Olikohan poliisi varma, ettei Liekkijärvellä liikkunut ketään hullua? Kurkkasin satulahuoneeseen varovaisesti. Onnekseni siellä oli vain Wenla, ei ketään hullua. Oli mullakin mielikuvitus. Kuvitella nyt kaikenmaailman hullut Seppeleen satulahuoneeseen (?!) sekoilemaan ja paiskomaan satuloita. Ok, ei Wenla niitä satuloita paiskonut, niputti vain Gitan suitsia superärsyyntyneen oloisena.
"Öh, onks kaikki hyvin?" kysyin arasti ja kurtistin kulmiani.
Wenla alkoi huutelemaan jotain tyhmistä ala-asteikäisistä ratsastajista, jotka jättävät suitset roikkumaan kuin sirkukseen. Sen jälkeen Wenla alkoi pahoittelemaan mun ikäisten soimaamista ja mä "pelastin" tilanteen töksäyttämällä maailman tekopyhimmällä äänellä että ei tässä mitään. Sitten mä yksinkertaisesti heitin satulan telineeseen, Netan paikalle ja karkasin takaisin tammani luo.

"Onko koko maailma seonnut? Jotkut eksyy suunnistuksessa ja toiset pitää huutokonserttia keskellä tallia", hymähdin Netalle vietyäni sen aittaan. Jäin hetkeksi istuskelemaan sen karsinan oljille. "Sä taidat olla täällä ainoo täysjärkinen - sä et ainakaan jätä kalsonkejas ilmoitustaululle roikkumaan!"

13 hm

[Katsu]

Se, kun kalsarihullutus saapuu Seppeleen piinaksi

"Kenen ihmeen ne kalsarit on?"
"Mä oon kyllä yhä sitä mieltä, että Miku ja Tu-..."
"Hiljaa!"
"Ne on ihan varmasti riivatut kalsarit. Ne alkaa jo ärsyttää kun ne roikkuu päivätolkulla keskellä ilmotustaulua... Kai nyt joku olis vienyt ne pois."
"Tai sitten sitä jotakin vain hävettää ottaa ne takaisin itselleen!"
Ne kalsarit alkoivat toden teolla takoa päähän. Kun mä olin tallustamassa taukotupaan, mun suunta vaihtui pian aitalle, koska jokaiseen seppeleläiseen oli iskenyt pellepaniikin jälkimaininkina kalsaripaniikki. Vaikka mua kieltämättä huvitti ne kalsongit ja mä halusin tietää kenen ne on, mä en tahtonut, että mut syyllistettäisiin pilkkaajaksi, jos tirskuisin muiden silmien edessä.

Siksi mä päädyinkin tirskumaan Netan edessä, joka ei tahtonut jakaa Tirpan eikä munkaan kanssa teorioita kalsareiden omistajasta, joka ei syystä tai toisesta kehdannut ottaa Black Horsejansa (tai saatto ne olla Calvin Kleinitkin, en mä niitä nyt niin tarkasti tiiraillut) takaisin itselleen. Saatoin siis harjata Netan täysin rauhassa kalsongeilta. Osa tallilaisista oli hevosten puolella, eivätkä tahtoneet nauraa kalsareiden omistajille, kun taas toinen osa, kuten esimerkiksi Inkeri, se cool mutta vähän outo* tallilainen. Outo siksi, että mäkin olin Inkeriä pidempi, vaikka se olikin mua monta vuotta vanhempi. Siinä samassa päähäni pälkähti, että outoa oli myös se, että vaikka Netta ja Tirppa olivatkin karsinakavereita, mä en ollut törmännyt Inksuun sen useammin kuin #cellanteriinkaan (kuulin #cellanterista Annilta, syyttäkää sitä juoruilusta, älkääkä mua salakuuntelusta).

Kun mä olin hoitanut Netan niin puhtaaksi, että se kiilsi kilpaa maahan verhoutuneen puuterilumikerroksen kanssa, aloin miettimään, mitä mä tekisin tänään. Netalla oli vapaapäivä, ja mulla taas vastuu liikutuksesta. Jos haluaisin hankilaukat, tarvitsisin kaverin. Jos vain rentoilisin auratulla kentällä, voisin välttyä kalsarijuoruilulta. Ja mä halusin hankilaukat. Mutten kalsarijuoruja. Niinpä mä päädyin ratkaisuun, jonka nähneenä Inkerin leuka olisi tipahtanut lattiaan ja se olisi kysynyt, että mitä *sensuroitua* mä olin mennyt tekemään. Siksipä mä sain kiittää onneani siitä, että Inkeri ei nähnyt.

Mä hipsin talliin rauhaisasti ja yritin olla herättämättä huomiota kentällä puuhaavien ratsukoiden keskuudessa. Jos olisin hiippaillut kalsareiden luokse kuin agentti, kaikki olisivat katselleet mua kummissaan ja rynnänneet mun perään, ja sitähän mä en halunnut. Vasta sitten, kun pääsin ilmoitustaululle, mä hiivin varovasti. Tiirailin ympärilleni siltä varalta, että joku olisi käräyttämässä mua. Sitten, kun olin varma, ettei kukaan stalkkeroinut mun tekemisiä, mä irrotin kalsonkeja taululla roikottavan nuppineulan, tökkäsin sen kalsareiden viereen ja nappasin pöksyt huomaamattomasti mukaani. Kuljin kalsareita piilotellen ja toivoin, ettei mun pitäisi kohdata kenenkään kummastunutta katsetta. Parasta toivoen mä hipsin roskikseen luo ja hautasin kalsongit niin syvälle sipsipussien alle, ettei kukaan osaisi edes etsiä niitä. Huokaisin helpotuksesta, kun äreää huutoa ja tuimaa katsetta ei kuulunut. 

Vaikka siitä, että kalsarit eivät enää olisi taululla, syntyisi tavaton soppa, tietäisin ainakin itse niiden todellisen kohtalon nimeltä roskapönttö. Ainakaan kalsareita ei enää näkyisi näillämain, ja pääsisin rauhassa pyytämään hankitreeniseuraa taukotuvasta. Ja kertomaan ensimmäisenä totuutta siitä, että kalsarit eivät enää olisi taululla. Sitä en kylläkään kertoisi, kuka kalsonkejen katoamisen takana oikeasti oli. Enhän mä itseäni halunnut käräyttää. Tyytyväiseltä myhäillen mä kipitin portaat ylös oleskelutilaan, joka kuhisi väkeä kuin sadan hevosen siittola.

14 hm

**ei mitään henkilökohtaista, tää on Katsun kulmasta rustattu tarina! :-D

[Katsu]

Ponitytön salatut koulukirjat

Mun mielessä kiisi lujaa vauhtia Netan hulmuava harja, maahan jyskyttävät kaviot ja syvä luottamus, joka vaipui ratsukon välille. Ratsukko luotti toisiinsa, eikä tuntenut huolen häivää, vaikka varusteet olivatkin jätetty tallin likaisimpaan nurkkaan pölyyntymään. Kun oli olemassa luja ystävyys, varusteet sai unohtaa. Ratsastaja oli täysin painoapujen armoilla. Jos hevonen päätyisi rynnätä kentältä ulos aidan yli hypäten, mikään ei pysäyttäisi sitä. Onneksi hevonen ei tahtoisi tehdä niin. Se piti ratsastajastaan yhtä kovasti, kuin itse ratsastaja siitä.

Mä havahduin maankamaralle vasta, kun Saija, meidän (superärsyttävä) luokanvalvoja, kopautti geelikynsillään mun pulpettia.
"Mikä on vastaus, Katarina?" kaiken lisäksi mua ärsytti suunnattomasti se, että Saija kutsui mua Katarinaksi, vaikka se tiesi ihan yhtä hyvin kuin Annekin, että mun kutsumanimi oli Katsu.
"Viisituhattaviisisataaviisikymmentäviisi", vastasin. Vaikken mä kuullut kysymystä, mä tiesin että tuo vastaus oli aina oikein. Saijan lempinumero oli viisi, ja se änki viitosia ihan jokaiseen laskuun niin paljon, kuin vain pystyi.
"Oikein", Saija tokaisinkin hyväksyvästi, mutten mä voinut olla näkemättä sen murhaavaa katsetta, jonka se loi mun kirjaan. Ihan aiheesta, tosin. Mun kirja oli nimittäin täynnä Nettaan liittyviä kuvioita ja tekstinpätkiä.

   

15 hm                           

[Katsu]

Ratsastus on täynnä kakkuja

"Kuka tulee tänään mun kanssa hyppimään ilman satulaa? Kenttä on juuri sopivan pehmee", huudahdin avattuani taukotuvan oven, jonka saranat joku voisi mun puolesta rasvata.
"Ei kai mulla muutakaan tekemistä oo", Inkeri tokaisi suu täynnä voipullaa, jota mäkin olisin halunnut, mutta mieluummin mä nyt ratsastamaan lähden kuin jäisin syömään herkkuja. Inkerin lisäksi Tuulia ja Jason ujuttautuivat meidän hyppyporukkaan.
"Jason laittaa sitten satulan selkään ja hyppää vain sopivan pieniä esteitä", Odelie muistutti sohvalta Hipposta selatessaan. Ystävällinen, mutta mulle vähän vieraaksi jäänyt Tuulia lupasi vahtia Jasonin hommia.

Hain Netan ripeästi aitasta pesariin Inkerin kanssa. Tirppa sai jäädä käytäväpaikalle puunattavaksi. Mä harjasin suojattini nopeasti, sillä se ei ollut läheskään yhtä likainen kuin karsinatoverinsa, jota Inkeri harjasi hiljaisella äänellä kiroillen. Mun hoksottimet sanoivat heti, että tänään Inkeriä kannattaisi varoa. Tirpan likaisuus ei ainakaan parantanut säpäkän hoitajan mielialaa. Cellakin sanoi ohimennen jotain siitä, miten Inkeri olisi vetänyt överit viikonloppuna ja nyt sillä oli päänsärkyä. Alexia harjaileva Jason hupia vasta saikin Cellan kommentista. Mun kanssa samaa ikäluokkaa edustava poika heitteli koko ajan vitsejä siitä, että Inkeri ei varmasti pysyisi satulassa.
"Ole sä vaan hiljaa siellä", blondi murahti aina vastaukseksi ja lahjoi välistä Tirppaa käyttäytymään kiltisti. Ennen kuin satuloin Netan muiden mukana, rapsuttelin tammaa hetken ja yksinkertaisesti lässyttelin sille. Nettakin kaipasi läheisyyttä ja merkiksi siitä se painoi päänsä olkapäätäni vasten.
"Oot sä hieno hoitoponi."

Ennen kuin lähdimme kentälle, harmittelimme yhdessä sitä, ettei Tuulia päässytkään osallistumaan estehyppelöihin. Huiskalla oli ollut juuri suitsien poskihihnan kohdalla haava, jonka se oli saanut jonkun toisen hevosen uhittelusta. Toivottavasti Huiskaan ei sattunut pahemmin. Tuulia piti vastoinkäymisestä huolimatta leukansa ylhäällä ja lupasi, että voisi nyt vahtia Jasonia tarkemmin sekä kuvata meidän menoa heti, kunhan olisi vain käynyt huikkaamassa naarmusta Annelle.
Lopulta pääsimme lähtemään kentälle. Ulkona ripsutteli kevyesti vettä, mutta koska kenelläkään ei ollut silmälaseja, ei pienestä tihkusta ollut todellisille heppatytöille haittaa. Meinaan, silmälasit olisivat huurtuneet aika tehokkaasti tässä säässä, ja se olisi aika haitallista ratsastuksen kannalta. Tai no, Inkeri jupisi jotain siitä, että säät eivät ikinä suosi ja niin edelleen, mutta meidän muiden iloinen rupattelu musersi Inksunkin näsäilyt.

Koroke siirtyi ratsukolta toiselle, kunnes jokainen käveli syvää uraa pitkin eteenpäin. Jasonin ilme oli hiukan nyreä siitä, että kaikki muut saisi mennä ilman satulaa ja korkeampia esteitä, mutta me muut onnistuimme tartuttamaan valovoimaista sädekehäämme (älä yritä, ainakin Inkerin sädekehä oli tumma kuin mikä) Jasoniinkin. Tuulia oli juoksupoikamme ja kantoi kolme ristikkoa toisen pitkän sivun keskelle jumppasarjaksi.
Verkkailimme rennosti ja laukkailimme ilman käsiäkin. Netta oli luotettava, Tirppa vähän häsä ja Alex kuuma, mutta me kaikki selvisimme alkuverryttelystä hengissä.

Sitten, kun oli aika alkaa hypätä kunnolla, Alex meinasi suorastaan räjähtää ja pomppi esteiden yli sellaisena oravana, että me muut olimme pakahtua nauruun. Ruunan takajalat menivät sekaisin etujalkojen kanssa, mutta nauru loppui, kun tuli mun ja Netan vuoro. Mua ei pelottanut, mutta tietysti mahassa poksui riisimurojen tapaan se pieni, sopivasti kutkutteleva jännitys, joka kuoriutui munastaan aina, kun teki jotain ensimmäistä kertaa. Tällä kerralla mä hyppäsin Netalla ilman satulaa ensimmäistä kertaa. Hiukan hätäisesti nostin kulmasta laukan ja ohjasin johtavalla ohjasotteella Netan kohti jumppasarjaa, jonka ensimmäiset esteet sujuivat kuin sujuivatkin hyvin, mutta toisen ja kolmannen ristikon välissä Netan tasapaino heitti.
Tamman pää painui maahan tasapainoa hakien. Jalat etsivät kuumeisesti omaa paikkaansa, kun Netan liukas talvikarva liu'utti mut alas ponin pehmeästä ja lämpimästä selästä. Kuulin vaisuja huokauksia ympäriltäni.

Avasin varovasti suljetut silmäni. Sattuiko muhun? Sitä Tuulia kysyi. Tunnustelin hetken oloani. Vaikka olkapäätä vihlaisi putoamisvaiheessa hiukan, nyt olo tuntui normaalilta, vaikkain pöllähtäneeltä. Sitten kuulin uudestaan lauseen "sattuiko suhun". Olin jo vastaamassa uudelleen että ei sattunut ja pikkuhiljaa hakeuduin seisomaankin esteiden keskeltä. Sitten mä tajusin, että tällä kertaa kysymys ei ollut suunnattu mulle. Jason istui selin kentän aitaa päin. Alex viiletti Netan kanssa yhtä vauhtia ympäriinsä. Mitä tapahtui?

Kun ponit oltiin saatu kiinni, nousimme uudestaan satulaan, vaikka pieni jännitys velloikin vatsanpohjassani. Putoamiseni oli ollut raju, vaikkei mua niin kovasti sattunutkaan. Mitä jos mä putoaisin uudestaan? Vaikka jännitys pyrki purkautumaan nauruna ylöspäin, en päästänyt sitä ulos. Kurkkuuni jäi puristamaan painava möykky.

16 hm

[Anne]

Marrasiltojen tuntisäätöä



Pimeiden iltojen tuntisäätöä, kun tuntilaisia joudutaan odottamaan, maneesiin pääsyä joudutaan odottamaan... hoitajan kohtalo =D

Spessu Katsulle!

[Katsu]

Iloita vai murheilla?

"Rakas päiväkirja! Tänään mulla on ikävämpiä uutisia mun mukana. Mun hyvä kaveri Carina on kuollut yhden rajun kolarin takia - yhden henkilön huolimattomuuden takia. Syyllistä ei ole saatu selville, ja se kaivertaa mua. Mitä jos en enää uskaltaisi kävellä kouluunkaan siksi, että Carinan perheen autoon törmännyt hullu oli vapaana Liekkijärvellä. Onneksi talli on olemassa. Sinne voi mennä piiloon, pakoon maailman pahuutta. Netan karsina on paras piilopaikka, sieltä laskija ei löytäisi. Tällä kertaa laskija oli epäoikeudenmukaisuus - miksi juuri mun ystävän piti joutua kolariin?"

Nielaisin. Painava möykky roikkui mun kurkussa terävillä kynsillänsä. Vaitonaisena laskeuduin mun parvisängystä alas ja hypähdelin portaat alakertaan.
"Nyt lähdetään tallille!" äiti oli mua heti vastassa keittiössä. Mun toinen kulmakarva nousi otsaan asti. Olihan äiti toki mukana mun hevospiireissä, mutta ei mua yleensä noin innolla oltu kuskaamassa tallille. Sain kävellä tai pyöräillä siihen asti, että pakkasta olisi 30 astetta ja lunta metri. Ja silloinkin mun velvollisuuksiin kuului maksaa omaan hevoseen säästetyillä rahoilla itse bussimatka tallille. Tänään mut kuitenkin haluttiin viedä Seppeleeseen. Vaikka pakkasta olikin vain 10 astetta ja lunta alle parikymmentä senttiä.
Normaalisti olisin hypännyt äidin kaulaan siitä, että hän olisi innostunut tallilla käymisestä, mutta nyt mua ei vaan huvittanut. Hymähdin ja pukaisin eteisen naulassa roikkuvat pieruverkkarit legginsieni päälle. Hormin vinkumisesta tiesi jo, että puut meinaisivat irrota juuristaan, ja että ulos ei olisi äidin tuntien asiaa ilman kerrosvaatetusta.

Kun me lopulta oltiin autossa ja odoteltiin siinä ikuisuus ikkunoiden sulamista, kyyneleet alkoivat taas vyöryä kyynelkanaviani pitkin kohti poskiani. Taas se alkoi. Nenäliinaa isoista housuntaskuistani kaivellen vetäydyin ajatusteni syövereihin. Carinan kanssa mä olin kokenut melkein kaikki samat asiat, mitä Netankin kanssa. Netta oli mun paras kaveri, mutta Carina hyvä kaveri. Me oltiin etsitty Liekkijärven kirpparilta tipahtanutta hanskaa ja tajuttu, että se lapanen oli ollut koko ajan mun kädessä. Me oltiin käyty issikkavaelluksella metsän ytimessä, vaellettiin jalkaisin suolla etsimässä lakkoja ja menetetty suohon juuttunut kumisaapas. Me oltiin naurettu niin, että limut tyrskähtelivät nenästä ulos, pidetty hauskaa ja riidelty. Oltu läheisiä ystäviä. Nyt sitä ei enää olisi. Totuus löi mua naamalle terävästi. Yhtä terävästi, miten hämmennys sokaisi mut ja sai mun kädet kietoutumaan äidin kaulan ympärille.

Äiti oli vienyt mut tallille siksi, että Siiri oli varsonut. Terhakka tammavauva etsi maidonlähdettä häntäänsä heilutellen.
"Mutta... Eihän mua tuotu tallille Walmankaan varsan takia", naurahdin ja pyyhin osittain surun, osittain liikutuksen aiheuttamia kyyneliä, joista osa oli jäätynyt pieniksi suolakokkareiksi poskilleni.
"Walman varsa ei ollutkaan sinun", äiti tokaisi ja otti mut tiukkaan rutistukseen. Hetken elämä tuntui taas hyvältä. Ensin en edes ollut tajunnut tilannetta. Siirin varsa todella oli mun! Lopulta irrottauduin äidin otteesta ja nipistän itseäni. Oikeastiko? Eikai tämä ollut unta, josta herätessään on jo menossa tallille omaa poniansa hoitamaan, kunnes tajuaa, että se oli unta. Mä en kuitenkaan herännyt. Ja heräämisen taidon mä olin oppinut sen jälkeen, kun olin saanut unihalvauksia ja opetellut heräilemään tilasta pois.
Se oli siis totta. Tästä lähtien mua odottaisi tallilla pieni varsa.
"Mikä tän nimi on ja jääkö se Seppeleeseen", nauroin pitkästä aikaa aidon iloisesti ja ujuttauduin varovasti karsinaan, jonka lattialla makasi iso kasa olkia, jotka levittivät kotoisaa tuoksua aittaan. Kyllähän mä tiesin, että Siirin pitäisi antaa olla varsansa kanssa rauhassa, mutta edes paikalla koko ajan ollut Anne ei sanonut mitään, kun jäin istumaan oljille.
"Yleensähän varsat eivät synny keskellä päivää, mutta Talvirulla päätti ottaa ja hivuttautua maailmaan. Seppeleessä ei ole valitettavasti tilaa, mutta Tuulian tilalta, Sumulahdesta, on varattu sille paikka", Anne sanoi asiantuntevasti.

Vaikka mun omatunto olikin huono siksi, että mä iloitsin, vaikka Carina oli kuollut. Mä kuitenkin annoin itseni iloita - mä oon saanut elämäni ensimmäisen oman hevoseni!

17 hm

[Katsu]

Pohdiskelua

Mun elämä oli rullannut yhtä alamäkeä siitä asti, kun mä olin mokannut puolet radan esteistä Halloweekin estekisoissa. Ei siinä, ne oli vielä leikkimieliset kisat, joiden tarkoitus oli testata ratsukon yhteistyötä hauskalla tavalla. Mun ja Netan yhteistyö ei sinä päivänä ollut sitä huippuluokkaa - meitä molempia jännitti, joten tulos ei voinut olla muuta kuin katastrofi. Mutta kun sama tapahtui myös seurakisoissa, helppo D:ssä! Miten mä saisin hallittua mun jännitystä, joka pilasi mun jokasen kisasuorituksen möyrimällä mun mahassa niin villisti, että mun keskittyminen meni vain siihen, etten oksentaisi kesken radan. Se oli meidän ongelma. Mun ja Netan ongelma. Ongelma. Rennoissa kotitreeneissä meillä meni hyvin ja tasapainoni oli kehittynyt huimasti ilman satulaa mennessä, myös rohkeuteni oli kasvanut tippumiseni myötä. Se ei vain ollut hauskaa, että epäonnistumisten putki vain jatkui ja jatkui.
    Yksi epäonnistuminen siellä täällä olisi ihan normaali asia, inhimillinen juttu, joita sattuu kaikille muille paitsi roboteille. Jostain syystä mä vain häpesin mun epäonnistumisiani niin, että jos niitä tuli monta, mä en enää pystynyt nauramaan niille, ellen vääntäisi väkisin tekopyhää hekotusta jostain syvältä kurkusta. Huokaisten korjasin asentoani Netan oljilla. Tamma söi heiniänsä Tirpan kanssa vierekkäin. Ne olivat hyvät kaverukset. Kuten mä ja Carinakin oltiin. Kunnes joku huolimaton liekkijärveläinen turmelsi viattoman henkilön elämänkaaren pelkän pienen virheliikkeen takia. Yksikin sekunti lisää aikaa, niin Carina olisi kerennyt väistää. Tapahtuma pyöri päässäni kuin värifilmi telkkarissa. Mä olin joutunut tapahtuman todistajaksi, mä joutuisin elämään höykytyksessä siihen asti, että juttu ratkeaisi. Mä joutuisin elämään perheen ja tallin turvin.
    Näytin varmasti säälittävän nuhjuiselle kyhjöttäessäni karsinan nurkassa vilttiin kääriytyneenä. Onneksi en saanut keneltäkään ylimääräistä myötätuntoa. Mä halusin sulatella tapahtuneet asiat omassa rauhassa, ilman sitä, että joku tulisi nalkuttamaan siitä, että mun silmät olisivat turvonneet ja punaiset. Enkö mä muka saisi itkeä, kun musta tuntui siltä? Netta ei ainakaan arvostellut mua sen perusteella, kuinka kuolleelta kalalta mä näytin. Vain pieni ilo kaiveli mun sydämessä. Ilo siitä, että mä omistin varsan, jonka koulutus olisi mun vastuulla. Vastuu tuntui samaan aikaan mukavan kutkuttavalta, mutta myös epämiellyttävältä. Mitä jos mä en selviäisi ja joutuisin luopumaan toivosta, että kaikki kääntyisi parempaan päin? Ahdistus mursi rintakehään yhtä kovasti, kuin itku pusersi kurkustani polttavansa möykkynä. Onneksi mulla oli Netta ja Vilu.

18 hm

[Katsu]

Lohdutusta

Mua ärsytti. Ei siis se, että Vilu oli toissapäivänä tahattomasti tallannut mun jalan päälle ja rikkonut talvikenkäni, vaan se, että mä olin yksinkertaisesti liian huono ratsastuskoulumestaruuksiin. Mä olisin halunnut päästä näyttämään, että kymmenvuotiaskin voi päihittää pikkuisella hoitoponillansa taitavat aikuisratsastajat huippukuntoisten puoliveristensä selässä, jotka olivat varmasti olleet edellisessä elämässänsä GP-tason kilpahevosia. Mutta ei. Sopivia luokkia ei ollut ja nyt mun pitäisi vain tyytyä Salman kisahoitajan pestiin. Huokaisten potkaisin kovaa lumikokkaretta matkalla aitasta talliin ja onnistuin rikkomaan kenkäni vielä pahemmin. Vetovoiman laki suorastaan ahmi ikäviä asioita mua kohti. Voisiko mullakin mennä elämässä joskus hyvin, kuten vaikka Pipsalla, joka pääsisi näyttämään taitojansa isoimpiin luokkiin? Salmallakin saattaisi mennä elämässänsä hyvin, mutta mä lyön vetoa, että kun se saa mun kaltaisen esiteinin kisahoitajaksensa, ei sillä enää menisikään niin hyvin. Edes Cella ei jaksaisi mua mun huonoina päivinä. Ja tällä hetkellä, kun niitä huonoja päiviä ammuttiin mulle kuin sarjatulella, mä olin lähinnä Inkeri junior.

Mä vaan toivoin, ettei musta tulisi isompana historiassa enemmän tai vähemmän kuuluisaa Inkeri kakkosta, joka lainaa baarireissuilla kavereiden lappusia (sellaista juttua Inkerin tekemisistä mä olin ainakin kuullut Alviinalta).

Sitten mä pystyin vain kiittämään, että Seppeleessä on satulahuone, jossa ei ihan aina juokse tuntilaisia. Sinne mä nimittäin yritin piiloutua märehtimään elämän ongelmia.

Ja sen jälkeen, kun olin lämmitellyt käsiäni satulahuoneen patterilla ja varmistellut oven kahvasta kiinni pitämällä, että saisin olla rauhassa, mä tapasin Kristianin (joo, älkää luulko edes vahingossa, että handlailisin parikymppisestä sebeläisestä itselleni kumppania). Meillä vaan tuntui synkkaavan heti. Tai no, ei nyt ihan heti.

Kun Kristian tajusi, että oven takana nökötti Inkeriä vain hiukan pidempi ja vaarattomampi Inkeri junior, se pyysi multa vähän huvittuneesti anteeksi – luultuaan mua tuntilaiseksi. Mä en silti päästänyt sitä niin helpolla. Mä jäin seisomaan satulahuoneen oven vierustalle kädet puuskassa ja kova ilme kasvoilla. Olin silti melkein varma, että Kristian näki mun lasisten silmien takaa sen surun, joka puski ylös kiukun rinnalla vain siksi, että mä olisin niin kovasti halunnut ratsastuskoulumestaruuksiin.

Näin jälkeenpäin oli onni, että tapasin Kristianin. Jostain syystä se sai mut kertomaan kaiken, mikä mun hartioita sysäsi alaspäin. Sen jälkeen kun me oltiin juteltu asiat läpi, mun olo tuntui tuplasti kevyemmältä. Mä olin aukaissut suojakuoreni, muurini, Kristianille. Se ymmärsi.
Ja hei, kohta on joulu ja sillon ei saa murehtia kuten päänsärkyjä poteva Artsi lauantaiaamuna!
Kun olo oli kevyt, Nettakin tuntui toimivan paljon paremmin nopealla ilman satulaa -treenillä kuin ennen. Tästä olisi hyvä suunnata kohti ensi vuoden mestaruuksia ja Kuuramaan estekisoja!

19 hm

[Katsu]

Se päivä, kun Netta pääsi keittiöön...

...ja pian tamma onkin varmasti jo HorseChefissä!


// pahoittelut laadusta ja kirjoitusvirheviivoista, eiköhän tuosta silti selvää saa jotenkuten :-)

20 hm

[Katsu]

Aikainen vuosikatsaus

Glögi höyrysi lasissani, iloisen hälinän kaikuessa tallituvan tauluin koristelluista seinistä. Porukka sohvalla tuijotti herkeämättä Pipsan läppärillä pyörivää Tonttu Toljanteria, jota mäkin vilkuilin sivusilmällä pipareita syödessäni. Ikkunasta näkyi, miten hiljainen lumisade peitti jääkerrokseen hautautuneen maan. Joululaulut soivat päässäni ja mielessäni lentelivät jo kuvat täydellisistä jouluotoksista Netan kanssa. Hymyillen käperryin viltin lämpöön, sillä taukotuvan patteri oli päättänyt posahtaa, eikä Artsi tai Tappi ollut strippibaarireissuiltaan kerennyt korjata laitetta. Hörppäsin kupistani kuumaa juomaa, joka levitti kehooni joulutunnelmaa, jota on aina kesäisin ikävä. Varpaitani venytellen syväsukelsin ajatuksiini. Jouluun olisi enää yhdeksän päivää. Sitä hetkeä, kun saa avata joulukuusen alla odottavat lahjat ja katsella joulufilmejä telkkarista, mulla oli ollut ikävä kokonaisen vuoden. Ja pian Vilukin muuttaisi Sumulahteen. Talven ajan saisin suostutella äidin viemään mut hoitamaan omaa, pientä shetlanninponinalkuani, mutta kesäisin pystyisin pyöräilemään tallille, kuten Seppeleeseenkin. Tulevaisuuteni näytti kerrankin valoisalta, ja Salman kisahoitajana oli ollut yllättävän hauskaa. Jännitys nousi katsomossa aivan eri sfääreihin, kun radalla eteni niinsanotusti "oma" ratsukko.

"Katsuu, onko joku hätänä?" Randi tökki olkapäätäni, kun olin ollut pitkään hiljaa, enkä vilkaissutkaan tietokoneen ruutua.
"Ei, mä oon vaan onnellinen", mä hymähdin ja hörppäsin juomani yhdellä kulauksella loppuun. Joulu oli saanut mutkin irti ikävistä ajatuksistani, ja osasin olla onnellinen muiden puolesta - tässä tapauksessa Salman puolesta. Ja no, mä voisin antaa naikkoselle palkinnon siitä, että se jakso mua niin hyvin, vaikka mä tiesin itsekin olleeni ärsyttävä. 
Kun ohjelma loppui ja huone tyhjeni, nousin ylös änkien talviratsastussaappaat jalkaani ja vetäisten untuvatakkini ylleni. Matkalla Netan luokse törmäsin Tuuliaan, joka näytti olevan mielissään Vilun muutosta Sumulahteen. Mäkään en malttaisi odottaa - sitten pääsisin eroon tunkeilevasta porukasta ja saisin viettää varsani kanssa kahdenkeskeistä aikaa. Tai no, nyt kun tontut viipottelivat ympäriinsä, ei ehkä sopisi puhua vilpittömän uteliaista tallilaisista tuollaista, mutta mun kävi Vilua silti sääliksi, kun koko ajan joku oli urkkimassa sen karsinalla. Jos mä olisin joulupukki, olisin antanut kaikille urkkijoille pelkkiä kuivahtaneita koivunoksia, ja ehkä hyvällä tuurilla pari lumivaipan kätköistä esiin kaivautunutta sammalriuttaa.

Joka tapauksessa mä olin onnellinen, että mulla oli Vilu ja Netta. Ihan jokainen kymmenvuotias ei saa aikaisjoululahjaksi shetlanninponivarsoja, ja mä olin ylpeä itsestäni. Mun mielestä ihan syystäkin, ei mulle olisi uskottu terhakkaa tammavarsaa, ellei oltaisi tiedetty, että mä pärjään kyllä. Mä olin pystynyt todistamaan taitoni (ja hei, nyt mun roolikin oli tallilla isompi, eikä tuntilaiset enää voisi väittää mulle vastaan!). Kaiken lisäksi kaveripiirini oli laajentunut ja olin tajunnut, ettei Carinaa tarvinnut surra. Aika kultaa muistot, eivätkä arvokkaat hetket katoa ikinä mun sydämestä, jota suojaa kova kuori, mutta jonka sisään Kristiankin oli päässyt.

Vuosi oli mennyt todella nopeasti. Pian raketit paukkuisivat taas ja pastellinvärit täplittäisivät tummaa yötaivasta. Pian nököttäisin tallilla muiden kanssa soittamassa radiota, jotteivat hevoset pelkäisi. Hymähtäen avasin ison yhteiskarsinan oven ja sain kainalooni kaksi innokasta turpaa. Pujahdin ripeästi sisälle boksiin ja rapsutin lujasti Netan kaulaa. Elokuussa olin päässyt sisälle Seppeleen jengiin ja saanut selkoa kaikista niistä insideläpistä, joita olin tuntilaisena salakuunnellut sivusta (älä tuomitse salakuuntelusta, joulupukki). Sen jälkeen olin ollut hetken onnellisempi kuin koskaan, kun taas sitten pyörä alkoi rullaamaan alamäkeä niin hurjaa vauhtia, että pää ei pysynyt mukana ja kaikki myötätunnon hippuset olivat saaneet mut ärsyyntymään, jonka vuoksi päässäni kävivät hurjatkin ajatukset, esimerkiksi viiltely. Onneksi sain sen jälkeen Vilun ja sain hyväksyttyä Kristianin avun, jonka miehenalku oli latonut mun päälle myötätuntoisena.

Kaiken kaikkiaan mennyt vuosi oli ollut mulle opettavainen, surkea ja ihana - kaikkea samaan aikaan. Joulumieli takaraivossani pulppuillen kipaisin hakemassa Netan harjapakit ja aloin valmistella tammaa talviselle maastolenkille. Metsä oli verhoutunut talven arvoitukselliseen rauhallisuuteen. Lumisade taukosi.

21 hm

[Katsu]

Ystävyyssuhteiden rakentelua

Likaisuutta huokuva vesinoro valui Netan tummaa satulaa pitkin valjashuoneen harmaalle betonilattialle, jota pitkin kipitti Seppeleen hiirihunttaaja, joka oli tainnut havaita kolosessa piileskelevän hiiren. Hankasin jalustinhihnat ja nahkaisen satulavyönkin läpi keltaisella pesusienellä sekä valjassaippualla. Eritoten satulan istuinosa oli ollut niin hitsin pölyttynyt, että ihan tallin yleisen viihtyvyyden kantilta katsoen mun oli kirjaimellisesti pakko ottaa Netan varusteet käsittelyyn. Kuolaimistakin löytyi pinttynyttä likaa. Ei ihme, että ponitammani suupielissä oli vaseliinia ja hoosiannaa huutava hiertymä, ajattelin. Vaikka mä pääosin olinkin sellanen ystävällinen tyyppi, niin toisinaan tuntilaiset vaan ottivat mun päähän. Ei siinä, olinhan mä itsekin tuntilainen, mutta tallin vakiopoppoota ja huolellisempi kuin aloittelijat, joilla vähän kaikki oli hakusessa. Tuhahtaen nousin asettelemaan varusteet paikoilleen, mutta yllätyksekseni mä itse pyllähdin puisen satulapukin päälle.

Olin huomaamattani törmännyt johonkuhun mustatukkaiseen nuoreen tyttöön, jonka kanssa mä olin jutellut koulun kevätjuhlassa. Aurinko taisi olla sen nimi.
"Ah, moi?" tilanne oli awkward. Siinä me vaan tuijoteltiin toisiamme silmiin, vaikka mä löin vetoa, että meillä molemmilla olis ollut parempaakin tekemistä kuin harrastaa tuijotuskisaa. Sitä paitsi me ei edes tunnettu toisiamme mitenkään superhyvin, mitä nyt oltiin pari kertaa tavattu koulun käytävillä.
"Moi", Aurinko vastasi varautuneisuutta äänessään ja ajatteli ihan selvästi samaa mitä mäkin. Teennäisesti hymyillen mä nousin pukilta ja nostin lattialle tippuneet varusteet paikoilleen. Mutta jostain kumman syystä kohtalo laittoi mut ja Auringon tutustumaan paremmin. Kyselin tytön hoitoponista Gekosta ja juttelimme siinä keskellä satulahuonetta hyvän aikaa, kunnes me lähdettiin omiin hommiimme.

Mutta mulla oli sen juttelutuokion jälkeen hyvä fiilis. Vaikka mun ja Arskan tapaaminen oli ollut awkward ja rintakehää jännittävästi pusertava, meillä oli silti synkannut, kunhan me vaan päästiin alkuun. Hyräillen mä kävelin Netan karsinalle ja rapsutin tamman otsassa koreilevaa pyörrettä, jota vasten mä painoin pääni. Miten mä olinkin onnistunut saamaan niin mahtavan hyvän hoitoponin silloin elokuisena päivänä? Netta seisoi paikoillaan mun silitellessä sen leukaperiä. Raudikko poni oli onnistunut hurmaamaan mut niin kovin, että edes karsinan ovelle ilmestynyt Daniel ei latistanut mun mielialaa, joka hyppi iloisesti pilvenpiirtäjien tasolla.

"Ai jaha, säkös oot putsannut Netan varusteet? Ihan siistit ne olivat, mutta niissä oli pari tahraa," miekkonen totesi, ollen inhottavan pikkutarkka ja mörkömäinen. Lailakin olisi säpsähtänyt. Mikähän Danielilla muuten oli, kun niinkin äkäiseltä tuntui?

Netta ei ilmeisesti mennyt ratsastajan perumisen takia (tai ansiosta, miten sen nyt ottaa) tänään maneesiin uraa kuluttamaan, joten mä päätin kirpeän, mutta mukavan aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi lähteä kentälle treenaamaan vähän maastakäsittelyä. Hetken tallin eri kolkkia kaluttuani mä palasin Netan karsinalle pukemaan tamman päälle vihertävän naruriimun, jonka turpalenkistä roikkui siihen solmittu pitkä naru, joka muistutti vahvasti liinaa - ainakin sillä oli pituutta sen muutamia metrejä. Kukahan oli jättänyt riimun ihan väärään paikkaan, jonka vuoksi etsin sitä monia minuutteja?
Kun mä tajusin, että ulkona onkin kylmempi mitä mä saatoinkaan muistaa, tungin käsiini talviratsastushanskat, joiden kanssa tunsin oloni kömpelöksi, mutta ainakin lämpö hohkasi koko kehooni. Onnekkaalla Netalla oli paksu, samettinen talvikarva, johon se verhoutui tyytyväisesti pärskien ja hamppuharjaansa heilautellen. Kevyt lumikerros oli haudannut jääkerrokseen vuorautuneen maan. Hymyillen hautauduin ajatuksiini ja olin jo avaamassa kentän porttia, kunnes sain kokea elämäni järkytyksen. Musta tuntui, että olisin säikähdyksestäni saanut sydänkohtauksen. Ainakin kohtaus oli yhtä lähellä sydäntäni, kuin jonkun miehenalun huulet poskiani.

"Ei... Hei... Mitä tapahtuu?" rääkäisin ja irrottauduin parkatakkiin pukeutuneesta Jasonista, joka oli selvästi keksinyt varalleni jonkun sortin kepposen.
"Hahaa, yllätinpäs sut", poika virnisti hyväntuulisesti. Saatoin nähdä pilkkeen mokoman silmistä. Olisi joskus kiva tietää, mitä poikien päässä liikkui. Jason oli keppostellut mulle viime aikoina ihan tarpeeksi!
"No yllätitpä Netankin", tuhahdin ja lähdin kulkemaan kohti kenttää, lievästi pelästynyt Netta perässäni kulkien. Mitä Jasonkin ajatteli pompatessaan tuolla lailla nurkan takaa muiskauttamaan pikaisen pusun punaiselle poskelleni? Oli ihme, ettei joku pojan kaveri ollut mukana, mietiskelin tuohtuneena.
"Ei, odota... Katsu!" vastentahtoisesti pysähdyin ja vilkaisin pusuttelijani tahdosta ränniä, jota pitkin valui löysiksi sulaneita lumikökkäreitä. Valkoisen putken vierellä oli tosiaan jotakin, joka sinne ei kuulunut. Joulukoristeko? Ei, vaan mistelinoksa! Hämmennyksen vallassa vilkaisin Jasonia.
"Mistelinoksa?"
"Sepä se."
Vaikka mä kuinka rakastin joulua, niin liittyi siihen omat haittapuolensakin.

22 hm

[Katsu]

Jouluaattoa odotellessa

Puut keinahtelivat kevyesti puolelta toiselle mun ja Netan kävellessä niiden katveessa. Perässämme kulki Siiri, jonka satulattomassa selässä istuskeli Clara, joka piteli toisella kädellään riimunnarusta kiinni. Narun päässä tanssahteli Vilu, joka oli niin ihmeissään talvisen metsän taianomaisesta hiljaisuudesta, että se hirnui tiputanssia epävireisen sellon tapaan. Kaikella rakkaudella totesinkin varsalleni, että siitä ei tule laulajaa, ainakaan tämän vuosituhannen aikana. Claraakin huvitti Vilun pelleily, mutta saatoin kuulla tytön äänestä pientä haikeutta. Mä tiesin kyllä, mistä se yllämme lepäävä hiljaisuus ja kevyesti painostava tunnelma johtui. Ja mä ymmärsin Claraa - hän oli saanut olla Vilun kanssa tamman ensihetkistä alkaen, kuten mäkin. Vilu muuttaisi pian pois Seppeleestä, kohti uutta ovea, joka aukeaisi ilman kiirettä. Uusi ovi aukeaisi mullekin. Pian olisin osa Sumulahden porukkaa. Jännitys kihelmöi jo valmiiksi vatsanpohjassa. Koko metsä ja polku, jota pitkin kuljimme, oli kietoutunut odottavaisuuden huntuun. Huomenna olisi jouluaattokin. Päivä, jota olin odottanut kokonaisen vuoden. Mä tiesin kyllä, että tänä vuonna lahjani olisivat vähissä, mutta se ei mua haittaisi. Äiti oli antanut mulle lottovoittoakin isomman lahjan, jota ei korvaisi lahjakortit ja esineet. Vilu oli ihan omaa luokkaansa. Jokaisella ponitytöllä ei ollut mahdollisuutta olla mukana ensihevosensa elämässä heti alkuvaiheista lähtien.

Kyyneleet kihosivat liikutuksesta silmiini, kun vain ajattelinkin sitä honteloa ponivarsaa, jonka jalat olivat kuin galgolla, karvapeite märkä ja harja aivan takussa. Nyt Vilu oli varttunut. Se oli saanut massaa ympärilleen ja naskalinterävät hampaat ikeniänsä koristamaan. Ja no, siitä kertookin kaksi rikkinäistä kenkää ja Kasperin huudot, jotka kaikuivat tallissa terävinä. Olihan miekkonen piiloutunut autotalliinkin ihan vain siksi, että jos Vilun reviirille menee kerran huonoissa aikeissa (lue: kavioiden putsauksessa), niin sinne ei enää palata. Ja sen Kasper tiesi. 

Kyllähän Vilu mut ja Claran hyväksyi, mutta Kasperin möreä ääni ja kalpea naama eivät tainneet olla tammani mieleen. Kaiken lisäksi mä olin saanut jakaa sille pienet ruokamaistiaiset joka päivä, joten Kasperilla ei ollut mitään asiaa Vilun luokse, ainakaan itse ponin mielestä.
"Mutta Katsu... Saanhan mä tulla katsomaan Vilua aina kun mä haluan?" Clara kysyi varovasti.
Nyökkäsin. "Toki!"

23 hm

[Katsu]

Mitä mä rakastan Seppeleessä?

Kasperin kilttejä päiviä
Ponien rauhoittavaa tuoksua
Jasonin pusuja poskelle,
suukkoja hoitoponin otsalle
Kahvinkeittimen porinaa,
lumilingon hurinaa
Heinänkorsia tallin käytävillä
Onnistumisen tunnetta,
adrenaliinin virtausta
Iltakaurojen rouskimista,
ruskamäkeläisten tutkimista
Artsin onnenkalsareita
Tonttujen juoksua läpi laidunten
Netan paksua hamppuharjaa,
ystävyyden karvataljaa
Sitä mä Seppeleessä rakastan

Ihanaa joulua Seben väelle!

24 hm

[Katsu]

Kilpailut Kuuramaassa

"Apua me sijotuttiin!" kiljaisin ja hyökkäsin Netan kaulaan. Heitin tammalle nopeasti varusteet päälle ja nousin sen selkään. Pian me laukattaisiin kunniakierroksella sininen ruusuke Netan suitsissa riippuen.

 Luokka 1 tuotos 7 Istun kentän laidalla ja sauhuttelen lakritsipiippuani, jonka hentoista savua kukaan ei tulisi huomaamaan. Kovaäänisten kantava ääni kuuluu lujana, kun seuraava ratsukko ravaa sisään viidenkymmenen sentin radalle. Kyseessä on varsin erikoinen ratsukko - ratsastaja on tainnut ymmärtää kilpailun idean väärin, tai sitten minä olen vain huolimattomuuttani jättänyt kilpailukutsusta lukematta, että ponille saa pukea tonttulakin päähän. Veikkaan ensimmäistä, vaikka onhan hattu ihan veikeä riippuessaan ponin karvaisessa korvassa. Enempää en kerkeä pohtia, kun pitää alkaa täyttämään tilastoja. Pilli soi ja ratsukko lähtee laukkaan, ylittäen ensimmäisen esteen, joka näyttää tummine puomeineen lakritsipiipulta. Siitä tuleekin mieleen, että pitäisi käydä taas ostamassa lisää piippuja - ehkä nyt, kun olen jo täysi-ikäinen, hiiripapereitani ei enää kysytä kassalta? Se jää nähtäväksi, mutta nyt pitää keskittyä, ärähdän itselleni. Onhan minulla iso homma tarkistaessani tilastoja tehden, etteivät tuomarit tee virhettä tuloksia laskiessaan.
Ratsukko on ylittänyt jo kolme estettä ilman pudotuksia. Ponin laukka näyttää kylläkin hiukan villiltä. Voi, voi näitä nykynuoria... Tai sitten niille hankitaan vain liian hankalat ponit, jotka kuskaavat ratsastajanalkuja esteeltä toiselle niin, että liput tippuvat. Itse asiassa, niin taisi juuri käydäkin. Ponin takapää ajautui ilmeisesti niin lähelle tolppaa, että lippu tipahti. Mitähän loppuradastakin tulisi tätä menoa? Ainakin ratsastaja vilkuttaa radan loputtua iloisesti valokuvaajile, joiden salamat räpsivät tiuhaan. Vaikka punatukkaisen nuoren valkoiset kisavaatteet ovatkin yltä päältä hiekassa ja ponin tonttulakki lojuu okserin edustalla. Puistelen päätäni ja puraisen piipustani palasen, sen parhaan palasen, jossa on niitä vaaleanpunaisia sörsseleitä.