Cottonessan Hoitokirja

[Clara]

Aattoratsastus
24. joulukuuta 2015 #44


Kello löi jo kuusi, Kasper, herääthän!
Keitä jo se kahvi, muuten aamutalli jää.

Tässä heinää teille, tarhaan kuljetaan!
Lämmin loimi ylle, on kylmää ulkona.

Tuossa pieni Siiri juoksee karkuteille.
Inkeri ja Britta, nouskaa kannoille!

Suuren kuusen alla Netta törröttää.
Harjassansa tuikkii lumitähtiä.

Pienen ponin selässä matkaa taittamaan.
Ratsastus on eessä, ja kaunis joulumaa.

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu.
Riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu.

Kiire sekä murheet, tepsutelkaa pois!
Täällä Seppeleessä aina olla vois!

[Clara]

Kohtaaminen
26. joulukuuta 2015 #45

Kursivoidut tekstit ovat Kuuran käsialaa ja normaalit Claran.

Kopistelin lunta talvisaappaistani tallin ovella. Kirpeä pakkanen nipisteli nenänpäätä ja poskia. Tuntui ihanalta astua sisään lämpimään, hevosentuoksuiseen talliin. Ja mikä parasta, joululoma oli juuri alkanut! Mikä olisikaan parempi tapa viettää lomaa kuin tallilla hevosten ja mukavien ihmisten keskellä. Tiedossa oli siis pitkiä, reippaita maastolenkkejä ponin lämpimässä selässä talviseen, lumikuorrutteiseen metsään. Täyttä vauhtia laukkaamista niin, että lumi pöllyäisi ja kimaltelisi talviauringossa. En malttanut odottaa!


Joululoman alku oli toiminut piristeruiskeena koko Seppeleen porukkaan. Sandra toisteli hervottomana oleskeluhuoneen sohvalla Drag Me Downin loppua, jossa kuului Harry Stylesin pieni naurahdus. Aina vain uudelleen ja uudelleen tyttö repesi räkättävään nauruun Tuulian katsellessa Sandraa "et voi olla tosissas" ilmeellä. Inkeri oli kääriytynyt torkkupeiton saattelemana penkin nurkkaan lukemaan viimeviikkoista Aku Ankkaa ja mutustelemaan pipareita. Pihla oli unohtanut lumisen pipon päähänsä, ja oleskeluhuoneen mattoon oli jäänyt märkiä sulaneita länttejä. Tyttö oli juossut nolona takaisin pukuhuoneeseen, ja yrittänyt kuivata huonoin seurauksin lumista lattiaa.
"Moi Kuura, voisitko käydä sanomassa Netan hoitajalle että poni osallistuu ensi viikon vapaapäivänään yhdelle puolen tunnin talutustunnille?" ovelle ilmestynyt Anne kysyi.


Lämmin joulutunnelma tallissa oli lähes käsinkosketeltavaa. Olimme koristelleet porukalla koko tallin havunoksin ja kimaltelevin joulunauhoin. Hevosten karsinoiden oviin oli kiinnitetty erilaisia joulutervehdyksiä, pipareita ja valokuvia, ja käytävän päässä komeili tuore joulukuusi. Tuttuun hevoselta ja heinältä tuoksuvaan ilmaan sekoittui vieno glögin ja kuusen tuoksu. Yläkerrasta kaikui vaimeasti iloinen puheensorina ja reippaat joululaulut. Kaikki se sai minut juuri nyt kovin onnelliseksi. Pitkästä aikaa kaikki tuntuu oikeasti olevan hyvin, mietiskelin itsekseni avatessani satulahuoneen oven.


Suostuin toki Annen ehdotukseen, tietämättä pahemmin kuka Netan hoitaja oli edes nimeltään. Lähdin ripein elein ulos oleskeluhuoneessa, ja jätin muuta tallilaiset höpisemään keskenään. Alakerrasta kuului etäisenä hiljainen hälinä, ja muutaman hoitajan puheensorina. Astelin reippain askelin alakertaan, ja etsin katseellani ponikokoista ratsastajaa. Käytävällä puhelivat kuitenkin vain ja ainoastaan Cella ja Salma, joka oli ilmeisesti tullut piipahtamaan tallin puolelle. Heilautin naisille kättäni, mutta he eivät kiinnittäneet huomiota eleeseeni. Astuin sisään satulahuoneeseen, jonka lämpö kiipesi kylmiin sormenpäihin. Minua selin oleva vaalea tyttö pakkasi Netan suitsia oikeaan muotoonsa.
"Hei anteeks, Anne pyysi... Clara?"


Jalkani meinasivat pettää alta kuullessani jonkun puhuvan minulle. Tuon äänen olisin tuntenut mistä vain. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Kuinka hän oli täällä? Käännähdin ympäri vetäen henkeä kiivaasti ja huomasin tuijottavani suoraan tuttuihin vaaleansinisisiin silmiin. Yhtäkkiä muistin, miten ihmiset olivat joskus vuosia sitten aina päivitelleet sitä, kuinka samanlaiset silmät meillä olikaan. Suuret ja kirkkaan jäänsiniset.
"Kuura?" henkäisin. "Mitä sä teet täällä?"


Suustani pääsi omituinen naurun, ilon ja hämmästyksen sekainen äännähdys.
"Öh no siis tota mä asun täällä... tai siis en täällä tallilla!" pääsi suustani ihmeellisten äänähdysten kera. Mun teki mieli rutistaa pieni Clara lyttyyn isolla halauksella. Siitä oli jo kolme vuotta, mutta se tuntui kuin eiliselä. Mä muistin jokaisen yhdessä vietetyn sekunnin, ja kukapa nyt voisi unohtaakaan. Jään siniset silmät upposivat muhun kuin luoti, ja tiesin että oma katseeni aiheuttaisi saman reaktion.
"Mu-mu mutta siis, mitä sä teet täällä?" henkäisin niin jännittyneenä etten meinannut saada sanoja suustani. Miten tämä oli ylipäätänsä mahdollista?


Mä olin sanaton. Sanaton ilosta ja hämmästyksestä. Ja oikeasti, se oli hyvin harvinaista minun kohdallani. Yleensä minulla oli aina vastaus valmiina kaikkeen.
"Mä, tai siis..", äännähdin, mutta en saanut sanaa suustani, tuijotin vain Kuuraa typerä virne kasvoillani.
Hitaasti aivoni alkoivat sisäistää tapahtuneen. Kuura, yksi parhaista ystävistäni monen, monen vuoden takaa seisoi siinä, edessäni. Ja hän sanoi asuvansa täällä.. siis Liekkijärvellä? Hymyni leveni entisestään.

Samassa tajusin Kuuran odottavan yhä vastausta, ja kuin ihmeen kaupalla sain puhekykyni takaisin.
"Siis mäkin asun täällä, Liekkijärvellä. Me muutettiin tänne äitin ja Sammyn kanssa, öh, pari vuotta sitten... Ja mulla on hoitohevonen täällä Seppeleessä!"


"Siis.. sehän on.. aivan mahtavaa!" huusin niin kovaan ääneen, että se kuului varmaankin yläkerrassa. Mulla oli niin paljon kysyttävää ja kerrottavaa, että meinasin tukehtua. Samaan aikaan mä olin itkeä ja nauraa. Kaikki tuntui niin käsittämättömältä.
"MäkinoontäälläSeppeleessäHuiskanhoitajana. Missäteasutte? Mitenteillämenee nykyään?!" sylkäisin innoissani suustani. Ilmeestäni olisi varmasti täytynyt ottaa kuva, koska siinä kaikessa virnistyksessä ja ilossa näytin mä varmaan järkyttävän tyhmältä. Jokainen varmaan tietää sen tunteen kun joku todella tärkeä tavara katoaa, ja kun sen vihdoin löytää on suunnattoman iloinen. Tämä tuntui juuri siltä, mutta vain kymmeniä kertoja paremmalta. Olihan Clara sentään oikea ihminen, ja yksi tärkeimmistä mitä mulle oli ikinä ollut!


En voinut mitään, purskahdin vain nauruun. Koko tilanne oli jotenkin kovin koominen. Jälleennäkemisen riemu kupli sisälläni ja purkautui ulos hämmentyneenä nauruna. Samassa Kuuran sanat iskeytyivät tajuntaani.
"Siis mitä, sä oot Huiskan hoitaja? Mutta sähän oot ollut täällä sitten jo kuukauden, siis ikuisuuden, miten mä en ole huomannut SUA? Tai siis, eihän se toisaalta ole mikään ihmekään, kun olen koko loppusyksyn juossut vain pää kolmantena jalkana ties missä, enkä tosiaankaan ole katsonut tallilla ympärilleni..." selitin kiireesti. Oli niin paljon puhuttavaa, niin paljon kysymysmerkkejä vailla vastausta.


Suustani karkasi pieni naurahdus, joka koostui riemusta ja hämmentyneisyydestä. En meinannut saada sanoja suustani, ja hengityskin tuntui kulkevan ihmeellisen vauhdikkaasti.
"No hei, enhän mäkään kaikessa uutuuden ihmettelyssä sua huomannut", sanoin nauraen. Tuntui niin uskomattomalta seisoa vastapäätä Claraa, jota olin kaivannut niin kauan. Kolme vuotta oli pitkä aika, mutta ei tarpeaksi pitkä haavojen korjaukseen.
"Tajuutko kuinka siistiä tää on! Mehän voidaan asua vaikka vain satojen metrien päässä toisistamme!" henkäisin innoissani. En malttanut odottaa mitä kaikkea tästä seuraisi.


"Mä yritän tajuta", naurahdin iloisesti. "Siinä tosin voi mennä hetki, tää on vaan niin ihmeellistä!"
Muistin hyvin, kuinka vuosia sitten olimme Kuuran kanssa käyneet samalla ratsastuskoulussa samoilla ratsastustunneilla. Olimme viettäneet tallilla yhdessä lähes kaiken vapaa-aikamme, auttaneet tallitöissä ja haaveilleet omista hoitohevosista.

Jossain vaiheessa olin joutunut lopettamaan ratsastustunneilla käymisen, mutta ystävyytemme ei ollut siihen loppunut. Kun Kuura oli muuttanut yllättäen pois paikkakunnalta, olimme jatkaneet yhteydenpitoa viestien avulla. Ajan myötä olimme jutelleet kuitenkin yhä harvemmin, ja lopulta ne vähäisetkin keskustelut olivat kuolleet pois, kun puhelimeni oli mennyt rikki ja sen myötä olin kadottanut Kuuran puhelinnumeron.

Oli käsittämätöntä, että olimme tietämättämme asuneet samalla paikkakunnalla jo yli kaksi vuotta, näkemättä toisiamme kertaakaan. Tai ehkä olimme olleet samaan aikaan kaupassa tai kävelleet toisiamme vastaan kadulla, kiinnittämättä toisiimme huomiota. Mistä sitä tiesi.


Päässäni alkoi hahmottua kuva kaikesta tapahtuneesta, ja siitä mitä oli jäänyt huomaamatta. Pari kuukautta sitten kaupassa näkemäni tyttö oli varmasti ollut Sammy. Ihmeellisen tutulta näyttänyt tyttö oli kasvanut niin paljon, etten ollut suoraan häntä tunnistanut. Seppeleessä pyöriessänikin olin varmasti nähnyt Claran vilaukselta, mutta molemmilla oli ollut varmasti niin kiire ettemme olleet kiinnittäneet huomiota toisiimme. Mun oli kyllä myönnettävä etten ollut kiinnittänyt viimeaikoina hirveästi huomiota vastaan tuleviin naamoihin.
"Lähettäiskö vaikka yhessä ratsastamaan?" kysyin innoissani. Lauantaina olisi kaikkien hevosten vapaapäivä, joten sekä Netta että Huiska olisivat vapautettuja hoitajiensa puuhille. Joululoman alettua kenttä varmaankin ammottaisi tyhjyyttään, kun kaikki tallilaiset olivat kokoontuneet yläkertaan jakamaan kuulumisia. Mulle kuitenkin maistuisi letkeä koulutreenikin.


"Joo! Mennään vaikka heti hakemaan hevoset", innostuin ja laitoin Netan suitset paikalleen. "Mä olinkin aatellut lähteä nyt ratsastamaan."
Nappasimme riimunnarut mukaan ja menimme suoraan ulos satulahuoneen pikkuovesta. Ulkona oli reilusti pakkasta, ja kaikki kimalteli kauniisti auringonpaisteessa. Oli suorastaan täydellinen sää ratsastukselle!
"Mennäänkö muuten kentälle vai maneesiin vai maastoon vai minne?" kysyin naurahtaen. "Ja ootko sä muuten vielä aiemmin ratsastanut Huiskalla?"


"En oo, ja vähän jänskättää minkälainen tamma Huiska on", sanoin. Minulla oli kokemusta useammastakin hevosesta, eikä ratsastaminen ollut uusi juttu. Omalla hoitohevosella ensimmäistä kertaa ratsastaminen tuntui kuitenkin todella jännittävältä. Olihan se kuitenkin varmasti ikimuistoinen tilanne, saada ratsastaa ensimmäistä kertaa itsenäisesti hoitohevosellaan josta on haaveillut pikkutytöstä asti. Huiskan suuri koko aiheutti myös pieniä ekstrajännityspisteitä, kun itse olin ponikokoinen. Vaikka tunsin tamman hyvin luonteeltaan, enkä ollut saanut siitä mitään pelkokuvaa, alkoivat ajatukset väkisinkin vähän laukata.
"Hmm, ihan sun valinta tää ratsastusjuttu. Keli ois kyllä niin hyvä että mä liputan kentän tai maaston puolesta", sanoin mietteliäästi. Kurakeli oli jo murskannut toiveet valkoisesta joulusta, mutta varmastikin jokaisen onneksi oli taivaalta pyryttänyt uusi satsi. Rehellisesti sanottuna olin aika tarkka lumesta, ja kuuluin niihin ihmisiin joidenka mielestä talvea ei ollut ilman lunta.


"No jos sä et oo vielä ratsastanu Huiskalla, niin voitas mennä vaikka kentällä. Mä oon joskus pari vuotta sitten mennyt sillä ja se on aika energinen, niin on varmaan ihan hyvä, että ekalla kerralla on aidat ympärillä, kun ei vielä voi tietää, millanen se on ratsastaa", naurahdin. "Loppukäynnit voitas kyllä käydä kävelemässä maastossa!"


Tiemme erkanivat hetkeksi, sillä Huiska ja Netta ulkoilivat eri tarhoissa. Päärakennuksen ikkunaa koristi punainen kynttelikkö ja ikkunalasiin kiinnitetyt paperiset tontut. Hyräilin hiljaa joululauluja kävellessäni talon taakse ponitarhalle. Päästin vihellyksen huulieni välistä ja kutsuin Nettaa nimeltä. Poni nosti päänsä ylös heinäkasasta ja höristi pörröisiä korviaan. Parinkymmenen sentin lumipeite vaimensi tehokkaasti kavioiden äänet, kun tamma vaelsi hitaasti portille.
"Hei tyttö", hymisin lempeästi hieroen tamman kullanruskeaa otsaa.
Netta oli kasvattanut jo kunnollisen paksun ja lämpimän talviturkin, jonka uumeniin violetti riimu tuntui suorastaan puoliksi hukkuvan pujottaessani sen tamman päähän.


Tammatarhan portilla rehvasteleva Eela viihtyi selvästi lumisessa kelissä. Huiska oli tuttuun tapaansa valloittanut kauimmaisen nurkan mikä tarhasta löytyi. Gitta luimisteli keskellä tarhaa Humun suuntaan, joka riehui hysteerisenä ympäritarhaa. Talsin lumisessa maassa Huiskan luo, joka ei liikauttanut korvaakaan vaikka huomasi mun tulevan sen luokse. Se rohkeni kääntää jopa takapuolensa muhun päin, ja tamma ilmeestä näki että se oli saanut jo viikon mittaan ratsastajista terpeekseen. Päästyäni Huiskan luo kääntyi se kuitenkin toisin pin, ja hörisi se mulle ystävällisesti. Se hinkkasi otsaansa kerjäten rapsutuksia, ja ravesteli rauhallisesti lumet yltään. Pujotin riimun sen päähän, ja narun kiinni riimuun. Paksukarvainen Huiska ei kaivannut loimea, eikä se varmaan olisi tamman päälle mahtunutkaan kun löytyi talvikarvan alta muutakin kuin pelkkiä luita.


Lähdin taluttamaan Nettaa tallille päin. Matkan varrella Kuura ja Huiska liittyivät seuraamme. Kiersimme tallin päädyn ympäri kentän puolelle ja sidoimme hevoset kiinni hoitokatokseen.
"Mä voin vaikka käydä hakemassa harjat, jos sä jäät vahtimaan ettei hevoset tee mitään tyhmyyksiä", ehdotin Kuuralle.


"Sopii hyvin", vastasin Claralle joka katosi pian kulman taakse. Pitkäripsinen ponineito oli kaikessa siroudessaan todella kaunis, ja varmaankin monen pikkutytön unelmaponi. Netta seisoi kiltisti paikoillaan, kun taas Huiska sähelsi ja säikähti jopa oman kavionsa kolausta jäiseen maahan. Tilanne oli melkein koominen. Pieni suloinen ponitamma osasi käyttäytyä tuplasti paremmin, kuin lähellä rymistelevä iso suokkitamma.
Clara saapui nopeasti takaisin harjat mukanaan. Se oli kuin olikin osannut ottaa Huiskan omat harjat, vaikka ei se mikään mahdoton tehtävä ollut. Rehellisesti sanottuna mä olisin varmaan sekoittanut Netan harjat Vennan kanssa tai jotain. Olin sen verran uusi tyyppi Seppeleessä, että harjojen oikean omistajan löytäminen oli enemmän kuin hankalaa. Aloimme molemmat Claran kanssa sukia ratsujamme, pakkasen kipristellessä poskiani.


"Mitä sulle kuuluu nykyään?" kysyin kiinnostuneena Kuuralta harjatessani Nettaa pitkin vedoin.
En ollut kuullut tytöstä mitään pitkiin aikoihin, ja paloin halusta kuulla tämän nykyisestä elämäntilanteesta. Missähän päin Liekkijärveä hän oikein asui? Missä hän kävi koulua? Asuiko hän yhä perheensä kanssa vai oliko hän jo muuttanut omilleen? Nämä kaikki kysymykset pyörivät päässäni vailla vastausta.
"Ootko sä lukiossa vai?"


"Joo, lukion ykkösellä. Paitsi että kyllä oli riski jäädä ysille tänä syksynä. Meille kuuluu ihan hyvää, lukuunottamatta tietty äitiä. Se teki itsemurhan joskus vuosi sitten, yliannostuksella", huokaisin surullisesti.
"Mutta siitä on päästy tietty jo jotenkin yli", hymyilin. Kyselin Claralta myöd hänen kuulumisiaan, koska halusin palavasti tietää mitä tytön elämässä oli kahden vuoden aikana tapahtunut!


"Voi eikä, ihan hirveetä", henkäisin järkyttyneenä. Muistin Kuuran äidin mukavana ihmisenä, ja oli outoa kuulla, ettei häntä enää ollutkaan. Hymyilin Kuuralle myötätuntoisesti.

"Mullekin kuuluu hyvää. Me asutaan nykyään äitin kanssa kahdestaan, kun Samantha muutti muutama vuosi sitten kaupunkiin opiskelijakämppään asumaan", kerroin kumartuen puhdistamaan Netan kaviot. "Koulunkäynti on pakkopullaa mutta onneksi mulla on Netta. Oon pyöriny täällä Seppeleessä jo kaksi ja puoli vuotta ja hoitanut Netan lisäks yhtä shettistä."


"Kiva kuulla että teillä menee hyvin! Mulle koulunkäynti on myös aika vaivalloista, ja tuntuu etten pärjää missään muussa kun matikassa", huokaisin kärsivänä. ADHDeesta kärsivänä ihmisenä koulunkäynti oli ollut aina hankalaa. Nuorempana en jaksanut keskittyä millään, ja pelleilin vain kavereiden kanssa. Ala-asteella jouduin jopa käymään vuoden erityisluokkaa. Aiemmat häröilyt kortautuivat vanhempana, kun en ollut tottunut opiskeluun.
"Äidin elämä meni ihan sekaisin sen niiden eron jälkeen, ja lopulta se halusi päättää sen sotkun", selvensin vielä asioita.
"Mä ja Tuisku käytiin aina vierailulla äidillä, mutta välillä se oli niin aineissa että me jouduttiin lähtemään kesken kotiin", kerroin hartaasti. Tiesin että voisin luottaa Caraan, vaikkemme olleet nähneet kolmeen vuoteen. Sen vain tunsi sydämessä.


"Toi on tosi surullista, ei oo sullakaan ollut helppoa", huokaisin rapsuttaen hajamielisesti Nettaa sää'stä. Poni ummisti silmänsä nautinnollisesti ja hamusi lempeästi takkini huppua.
"Sitä alkaa tajuamaan vasta nyt, miten hyvin me äidin ja Sammyn kanssa ollaan oileasti selvitty isän kuolemasta", pohdin ääneen vilkaisten Kuuraa.
Liekkijärvelle muutettuamme en ollut puhunut isän kuolemasta kenellekkään paitsi Wenlalle, jolle olin oikeastaan puolivahingossa avautunut asiasta viime kesänä. Kuuralle oli helppo puhua, sillä tämä oli vuosia sitten ollut minulle korvaamaton tuki surun keskellä. Toivoin tosissani, että pystyisin antamaan samalla tavalla hyvää takaisinpäinkin silloin, kun ystäväni tarvitsi lohduttajaa ja tukea.

"Mutta hei, nyt lopetetaan murehtiminen", totesin tomerasti. "ja lähdetään ratsastamaan. Mä taidan mennä Netalla tällä kertaa ilman satulaa", jatkoin hymyillen pienesti. Enhän mä voinut rikkoa aina-iloinen-ponityttö-asennettani angstaamalla. En tällaisena päivänä!


"Haha mä taidan kyllä pitää satulan selässä, vaikka ajatus houkuttaakin", naurahdin. Nostin satulan selkään ja kiristin vyön kolmanteen reikään. Sujautin suitset nopeasti Huiskan päälle, ja oman kypäräni päähäni. Lähdimme Claran kanssa taluttamaan hoitohevosiamme kentälle.


Lähipäivinä oli satanut lunta, joten kenttä oli pehmeä ja hyvässä kunnossa. Nostin ohjat Netan kaulalle ja ponnistin tottuneesti sen pörröiseen selkään. Vilkaisin Kuuraa, joka valmistautui jännittynyt hymy huulillaan nousemaan Huiskan satulaan. Hymyilin itsekseni. Tuo tunne oli niin tuttu, ensimmäinen ratsastus ikiomalla hoitohevosella.

Ratsastimme alkukäynnit vierekkäin pitkin ohjin. Huiska oli monta kymmentä senttiä Nettaa korkeampi. ja jouduin katsomaan ylöspäin puhuessani Kuuralle. Tämä istui ryhdikkäänä suomenhevosen selässä.
"No, miltä nyt tuntuu?" kysyin iloisesti.


"Tosi siistiltä, niin tai siis tottakai tuntuu", naurahdin ja jatkoin:
"Huiskan on kyllä tosi reipas, tai siis sen tuntee jo nyt!" Clara nyökkäsi hymyillen. Netta oli huomattavasti Huiskaa rauhallisempi, ja sen askeleet olivat liitävät. Huiskan käynti taas oli tikittävää, mutta istuminen siinä ei ollut millään tavalla epämukavaa. Leveässä selässä oli mukava istua, ja hymy nousi pakostakin huulille kun tiesin että saisin ratsastaa Huiskalla vaikka joka viikko!
Alkukäyntien jälkeen aloimme tehdä ravissa erilaisia taivutuksia ja kuvioita. Huiska yritti heti raviin nostettuani kiihdyttää hurjasti, ja pidätteitä täytyi tehdä paljon ääniavuista puhumattakaan. Notkea Huiska kuitenkin oli, ja taivutuksissa se pääsi ilmiselvästi loistamaan.


Kun Netta alkoi tuntua hyvältä ravissa, päätin ottaa laukkaa. Lähiaikoina olin harjoitellut todella paljon ravityöskentelyä, sillä kilpailuissa olimme osallistuneet vain raviluokkiin. Nyt Ratsastuskoulunmestaruudet olivat kuitenkin vihdoin ohi, joten aioin panostaa vuorostani enemmän laukkaan. Nostin laukan kulmasta ja ratsastin pari kierrosta molempiin suuntiin. Yritin saada Netan laukkaamaan tarmokkaasti ja polkemaan takajalkoja kunnolla alleen. Poni tuntui aika jäykältä kyljistään, joten työskentelin ympyröillä ja loppuun otin vielä pari pätkää vastalaukkaa. Kaikesta huomasi, että olin tosiaankin laiminlyönyt laukkaharjoittelua lähiaikoina, sillä yleensä olin vain ravityöskentelyn jälkeen antanut Netan laukata rennosti pari kierrosta molempiin suuntiin.

Hidastin loppuraveille ja päästin ohjat valumaan löysiksi. Ravailun lomassa tein helppoja kouluratsastuskuvioita käyttäen pelkkiä painoapuja, ja annoin Netan kulkea pitkänä allani. Lopuksi hidastin käyntiin ja taputin ponin höyryävää kaulaa.
"Mennäänkö kävelemään loppukäynnit maastoon?" ehdotin Kuuralle.


Olin tehnyt Huiskan kanssa aluksi paljon työskentelyä ravissa, koska tiesin sen olevan tamman vahvuus. Olin kuitenkin pistänyt sen myös laukkaamaan, niin myötä kuik vastalaukassakin. Välillä tamma yritti rikkoa raville, jolloin piti olla napakkana. Ensimmäiseen laukannostoon sai nähdä vaivaa, eikä Huiska mikään helppo ratsu ollut. Sitä sai jatkuvasti muistutella pohkeella ja pidätteellä, missä askellajissa ikinä mentikään.

Kouluväännön jälkeen taisi talvikarvainen Huiska ja mäkin olla ihan hiessä. Vastasin siis myöntävästi Claran ehdotukseen. Kova pakkanen tuntui ihanan virkistävältä kuumottavan maneesitreenin jälkeen. Leppoisasti jutellen jatkoimme matkaa maastoon päin.


Käänsin Netan valaistulle pikkulenkille päin. Oli ihanaa ratsastaa rinnakkain talvisessa metsässä. Puut olivat kietoutuneet valkeaan lumihuntuun ja hangella puikkelehti eläinten jälkiä. Upotin käteni Netan paksun harjan sekaan ja nautin sen kyljistä hohkaavasta lämmöstä. Ponin askeleet olivat tasaiset ja varmat, ja sen selässä matkustaminen oli oikein mukavaa.

Hymyillen vilkaisin Kuuraa, jonka hengitys huurusi pakkasessa.
"Tästä me aina haaveiltiin, muistatko? Omista hoitohevosista ja lumisista maastoretkistä. Ja nyt se kaikki on vihdoin totta."

[Clara]

Hubertusratsastus
25. lokakuuta 2015 #46

Claraa aluksi vähän jännitti maastoesteet, mutta superhienon Netta-ponin kyydissä hyppääminen alkoi tuntua ihan kivalta!

[Clara]

PONI+PALLO
20. tammikuuta 2016 #47




Tässä on lopputulos.

[Clara]

KESÄLEIRI 2015
6.-11. heinäkuuta 2015 #48




Tiistain maastotunnilla.

[Jusu]

Claran ja Netan kevätretki


Clara ja Netta nautiskelevat keväisestä säästä ja rennosta maastokävelystä ilman satulaa.

Vihdoin... Sori että kesti!

[Clara]

Kiitos aivan ihanasta kuvasta, Lynn! ♥

KEVÄT TULI, KEVÄT MENI
toukokuussa 2016 #49

Kevät oli ohi yhdessä hujauksessa. Tai ainakin melkein ohi, toki kalenteri näytti muuta, mutta säät olivat jo pitempään olleet lähes kesäisiä. Ponien talviturkista kuoriutuminen alkoi olla ohitse, vaikka edelleen joka päivä harjatessani Nettaa sen pikkuruisten kavioiden viereen ilmestyi kasoittain kultaisia karvoja. Aurinko oli kuivattanut tarhat eikä alkukevään mutakeleistä ollut enää parin satunnaisen märemmän kohdan lisäksi kuin muisto jäljellä.

Eräänä päivänä saavuin tallille tuttuun tapaan pyörällä heti koulusta, kiipesin yläkertaan syömään eväät ja vaihtamaan vaatteet ja juttelin samalla mukavia hoitajien kanssa. Talli oli saanut keväällä taas täydennystä niin hevosten kuin hoitajienkin osalta, mutta itse en ollut millään ehtinyt pysyä mukana näissä muutoksissa. Koulu painoi satasella päälle ja kevätväsymys sai minut mieluummin käpertymään sohvannurkkaan kuin paiskimaan hommia tallilla.

Hain Netan tarhasta ja kiinnitin sen hoitopuomille, joka kylpi lämpimässä auringonvalossa. Harjatessa tuli lämmin, ja pian hikipisarat helmeilivät jo otsallani. Netta lepuutti rennosti toista takajalkaansa ja nautti täysin siemauksin elämästä silmät ummessa.

Netan ratsastaja saapui varttituntia ennen tunnin alkua. Harjasimme ja varustimme yhdessä ponin loppuun, minkä jälkeen saatoin kaksikon kentälle ja pitelin kiinni ohjista sillä aikaa, kun tyttö laski jalustimet, nousi selkään ja kiristi satulavyön. Palattuani talliin hain kottikärryt ja lapion, siivosin karsinan kuunnellen tallissa vaimeasti soivaa radiota ja kärräsin täyden kärryllisen lantalaan. Loppuajan makoilin Sandran kanssa tuoreella, tummanvihreällä nurmella kentän aidan takana seuraamassa letkassa ravaavia ratsukoita. Huolehdittuani tunnin lopuksi Netan joko seuraavalle ratsastajalle tai takaisin karsinaan, kävin aina vain pikaisesti yläkerrassa vaihtamassa vaatteet ja läksin sitten kotiin.

Koko kevät oli kulunut saman kaavan mukaan, kaikki päivät olivat samanlaisia. Juoksin tallipäivien läpi kuin minulla olisi ollut laput silmillä, ehtimättä sen kummemmin jäädä miettimään tekemisiäni tai vain pysähtyä viettämään aikaa hevosten ja kavereiden kanssa. En ollut ratsastanut Netalla ikuisuuksiin, viikonloppuisin olin usein lauantaina käynyt puuhailemassa pienen hetken tamman kanssa maasta käsin - juttuja kentällä, mutta siihen se sitten jäikin pakollisten hoitajan velvollisuuksien lisäksi.

Toivoin vain syvästi, että seuraavat pari viikkoa kuluisivat yhtä nopeasti kuin jo mennyt kevät. Se tarkoittaisi koulujen loppumista ja vapautta, ja ehkä sitten ehtisin pysähtyä hetkeksi, ottaa ne laput pois silmiltä ja huomata, kuinka hyvin kaikki oikeastaan onkaan.

//hups, edellisen merkinnän oon tehny tammikuussa, jo oli aikakin päivittää tänne jotan! Kyllä mä täältä vielä nousen (ainakin joskus ehkä)

[Clara]

VUOSI
17. toukokuussa 2016 #50




Tiistaina tuli vuosi yhteistä taivalta täyteen tämän rakkaan ponimuksen kanssa ♥

[Clara]

LOMAA ODOTELLESSA
31. toukokuussa 2016 #51

Mä olin ihan tosissani päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Kenties höllentynyt ote kouluun tai kesäisen lämpimät säät olivat saaneet motivaationi hevoshommiin nousemaan kohisten, tiedä sitten. Tärkeintä oli kuitenkin, että olin löytänyt taas sen saman palon ja rakkauden tähän harrastukseen, ja polkaisin jälleen päivittäin tallille Nettaa puunaamaan.

Olin myös alkanut ratsastamaan Nettaa pitkästä aikaa ihan kunnolla, olimme treenailleet yhdessä kouluratsastuksen perusjuttuja ja hypelty pieniä esteitä. Odotin innolla alkukesän koulukurssia, jonne olin ilmoittautunut Netalla, samoin kuin kenttäratsastusleiriä ja kauden ensimmäisiä kilpailuja, Seppeleessä järjestettäviä seurakisoja. Edellisenä vuonna olimme Netan kanssa kilpailleet kouluratsastuksessa helppo D - ja helppo C -luokissa, ja esteillä puomi- ja ristikkoluokissa. Tälle kaudelle olin ottanut tavoitteeksi siirtyä Helppo C- tasolle ja hypätä esteillä neljää kymppiä. Seurakisoihin olinkin ilmoittautunut kyseisiin luokkiin, ja koulupuolelle olin ottanut vielä alle varmuuden vuoksi helppo D- luokan.

Tallilla käymisen säännöllistyttyä olin päässyt aikalailla jo mukaan hoitajaporukan nykyisiin kuvioihin ja pinnalla oleviin puheenaiheisiin. Edellisenä päivänä olimme Simonan kansa istuskelleet pitkään tallin seinustalla auringonpaisteessa katselemassa kentällä ravaavia ratsukoita ja huoltamassa ponien varusteita ja harjoja.

Samalla porkkanapäinen ystäväni oli palauttanut minut ajan tasalle uusien hoitajien, hevosten ja tuoreimpien juttujen suhteen. Kuten esimerkiksi, että Annen ja Kristerin lapsi oli vihdoin syntynyt ja hoitajat selvittivät vanhan, erehtymättä Cellan näköistä nuorta naista esittävän valokuvan mysteeriä. Keväällä oli tietenkin myös tavallista enemmän rakkautta ilmassa, mutta kuten aina, minä skippasin nämä jutut ihan mielelläni – mun elämän rakkaus oli ponit, ja se riitti. Toisaalta taas Tuulia ja Wenla olivat täydellisessä välirikossa jonkun Miku- nimisen pojan takia. Hetken mietittyäni sainkin kaivettu hataran muistikuvan esiin viime kesältä punatukkaisesta pojasta, joka pyöri Ruskamäen suunnalla hevosensa kanssa.

Tänään oli aivan tuskastuttavan kuuma päivä, vaikutti siltä, että tulossa oli oikea kunnon intiaanikesä. Sateesta ei ollut ollut tietoakaan pitkiin aikoihin, joten ilma oli tuskastuttavan pölyistä, paarmat kiusasivat ihmisiä ja hevosia, ja metsän viileät varjot olivat täynnä verenhimoisia hyttysiä. Suomen kesä, oli se sitten mukavaa.

Juuri tällä hetkellä en kuitenkaan jaksanut välittää negatiivisista asioista. Istuin Netan paljaassa selässä ja keinahtelin ponin rauhallisten askelten tahdissa ohjat löyhästi toisessa kädessäni. Loeken häntä huiski paarmoja edessämme, ja Pihla heilutteli auringon ruskettamia jalkojaan rennosti ruunan kyljillä.

Kuumuuden takia olimme päättäneet lähteä kävelylle varjoisaan metsään, jossa pieni neulasten peittämä polku kiemurteli puiden ja metsätähtien täplittämien mättäiden välistä. Metsän hiljaisuus ja rauha olivat käsin kosketeltavissa. Kimalaiset pörräsivät kukkaselta toiselle, hevoset pärskähtelivät tyytyväisenä ja kaviot jättivät kevyitä painaumia pehmeälle polulle. Olin onnellinen, tätä olin kaivannut.

Kurottauduin repäisemään nuoren koivunoksan ja huiskin sillä hyttysiä pois paljaiden jalkojeni ja Netan kimpusta. Ilma oli niin seisovaa ja hiostavaa, että minishortsit ja lyhythihainen paitakin tuntuivat turhan lämpimiltä päällä. Oli siis valittava pienempi paha: hyttyset tai kuumuus. Hevosten kannalta ensimmäinen vaihtoehto taisi olla parempi.

Polku nousi vanhalle metsätielle, joka kulki kirkasvetisen lammen rantaa pitkin. Aioin juuri ehdottaa Pihlalle, että eikö otettaisi pieni ravipätkä tietä pitkin, niin saisi hetken rauhaa hyttysiltä, kun huomasin edempänä kaksi ratsukkoa selin meihin.
”Pihla hei”, inahdin hiljaa. ”Ketä tuolla on?”
Brunette vilkaisi sormeni osoittamaan suuntaan ja siristi silmiään.
”Tuo toinen näyttää ihan Tuulialta, ja hevonen on varmasti Ruusa”, tämä mutisi. ”Mutta kuka tuo.. ei, ei se voi olla, vai -”
Kaksikko pysähtyi ja ratsastajat kumartuivat lähemmäs toisiaan suudellakseen. Vilkaisin Pihlaa hämmästyneenä. Mitä minulta oli nyt mennyt ohi? Toinen ratsastaja oli selvästi Miku, mutta kuinka se oli mahdollista – hän ja Tuuliahan olivat vasta olleet suunnilleen vuosisadan pahimmassa välirikossa?

[Clara]

KUIN KISSA KUUMAA PUUROA
7. kesäkuuta 2016 #52

Olin hieman ymmälläni. Viime viikon maastoreissun jälkeen minun oli monesti tehnyt mieli mennä juttelemaan Tuulialle, mutta jotenkin en kehdannut. Olihan tilanne ollut aika kiusallinen, kun olimme nähneet Pihlan kanssa Tuulian ja Mikun hellän hetken metsässä. En olisi tosiaankaan arvannut, että kaksikko päätyisi takaisin yhteen kaiken sen draaman ja riitojen jälkeen. Minua eivät useimmiten hoitajatyttöjen parisuhteet kiinnostaneet, mutta silti olin muiden tapaan edes jotenkuten perillä siitä, kuka oli kenenkin kanssa. Mutta nyt kysymykseni kuuluikin – miksi Tuulia oli sitten pitänyt salassa sen, että hän oli taas yhdessä Mikun kanssa?

Salailu ei nimittäin kuulunut Seppeleen hoitajakaartin tapoihin. Oli suorasanainen mahdottomuus pitää jokin asia salassa – loppujenlopuksi koko talli kuitenkin kuulisi siitä. Kohdatessani Tuulian katseen oleskeluhuoneessa, käänsin pääni äkkiä kiusaantuneena pois. Minulla oli epämiellyttävä tunne siitä, että olisin vakoillut metsässä häntä ja Mikua, vaikka oikeasti olimme sattuneet paikalle aivan sattumalta. Kaksikko oli kuitenkin meidät huomattuaan lähtenyt karkuun kuin tuli hännän alla, ja tuo salaperäisyys häiritsi minua ja pahasti. Lisäksi olin varma, että Tuulia oli tunnistanut minut ja Pihlan. Sen näki selvästi, kun hän välillä vaivihkaa vilkuili meitä hieman vaivaantuneesti, aivan kuin miettien, että olimmeko levittäneet tietoa muille tai yrittäen päätellä, mitä itse ajattelimme tilanteesta.

Lopulta kyllästyin tähän meidän väliseen kyräilyyn ja päätin ottaa härkää sarvista juttelemalla tytölle suoraan asiasta. Olimme vältelleet ja kiertäneet toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa jo ihan tarpeeksi. Viskasin viimeiset lantakasat Netan karsinasta kottikärryihin, kärräsin ne lantalaan ja lähdin etsimään Tuuliaa.

Kultatukkainen tyttö istuskeli kentän aidan takana nurmikolla, siellä missä suuret koivut loivat täplikkäitä varjoja maahan. Lähestyin tyttöä päättäväisesti, sillä nyt halusin saada selvyyden tähän epätietoisuuteen. Huomattuaan minut, Tuulia vilkaisi hieman kauhistuneena ympärilleen, kuin etsiäkseen tekosyytä paeta tilanteesta, mutta siinä vaiheessa istuin jo hänen vierelleen kuivalle nurmikolle ja vedin polvet syliini.

”Mä haluaisin vähän jutella”, aloitin hieman epävarmasti.
”Te näitte meidät siellä metsässä”, Tuulia arvasi.
”Joo”, myönsin hieman nolona. ”Satuttiin vissiin vähän huonoon aikaan paikalle..”
Hiljaisuus. Vilkaisin Tuuliaa, joka tuijotti tiukasti kentällä ravaavia ratsukoita. Netta porskutteli ohi innokas tyttö selässään. Kohdallamme poni huomasi meidät, höristi korviaan ja kääntyi katsomaan. Hymyilin.

”Mä vaan aattelin-”
”Älä nyt säkin ala jauhamaan siitä, miten huono ja typerä Miku on ja miten se ei ansaitse mua ja miten mä en voi antaa sille anteeksi, oon kuullut ton saarnan jo ihan tarpeeks monta kertaa”, Tuulia tuhahti keskeyttäen minut.
”Ei, en mä sitä!” huudahdin. ”Mulle on ihan sama kenen kanssa sä olet, se ei mulle kuulu, eikä rehellisesti sanottuna vois vähempää kiinnostaa”, naurahdin hieman epävarmasti. ”Tässä tallissa on niin paljon parisuhdedraamaa, että mieluummin pysyn siitä erossa. Mä vaan haluan tietää, että miksi sä salasit sen kaikilta?”


Tuulia huokaisi ja veti jalat koukkuun syliinsä.
”Just siks, että kaikki tulis kuitenkin saarnaamaan mulle siitä, että Miku on täysi idiootti, ihan kun se ei muka vois muuttua.”
”Kyllähän kuka tahansa voi aina muuttua, vaikka kuinka olisikin mokannut”, kiirehdin sanomaan.
Sitten olin hetken hiljaa ja mietin. Lopulta en voinut olla purskahtamatta nauruun – olin taas onnistunut vilkkaan mielikuvitukseni avulla loihtimaan kärpäsestä härkäsen.
”Tämähän on ihan naurettavaa. Mä kun ajattelin, että teillä on joku suuremmankin luokan salaisuus”, hihitin.
Tuulia kohotti katseensa ja hymähti.

Se taisi pitää minua hieman hassuna. Okei okei, sellainen mä vähän olinkin.

[Clara]

KOHTI KISOJA
kesäkuussa 2016 #53

Kesäkuun aikana oltiin treenailtu ahkerasti niin koulua kuin esteitäkin, jotta selvittäisiin kunnialla ensiviikon seurakisoista. Netta oli alkanut saada lihasta ja hiljalleen treeni alkoi tuottaa tulosta. Superponi ♥

[Clara]

SADE
19. kesäkuuta 2016 #54

Netta pärskähti ja katsoi eteenpäin tarkkaavaisesti, korvat hörössä. Tunsin, kuinka sen keho jännittyi allani, ja poni alkoi steppailla paikallaan.
"Soo, tyttö, raauha", mutisin kannustaen ponia eteenpäin.
Käännyin satulassa katsomaan Simonaa, joka keikahteli perässämme Walman selässä.
"Mitähän siellä oikein on?" tyttö ihmetteli kiristäen ratsunsa ohjia. "Nyt jos tuolla puskassa rasahtaa, niin Walma kyllä lähtee!"
Naurahdin ja taputin rauhoittavasti Netan kosteaa, tihkusateen juovittamaa kaulaa. Muistin hyvin Walman tikittävät kiitoravipyrähdykset, joita se esitteli aina, kun leikki säikähtävänsä jotain maastossa.

Samassa taivas repesi yläpuolellamme kaatosateeseen. Vesipisarat piiskasivat maata ja tunkeutuivat ratsastushousujen läpi kastellen vaatteet läpimäriksi.
"Nyt lähettiin!" kiljaisin Simonalle ja ajoin Netan reippaaseen raviin. Onneksi talli oli jo lähellä.

Metsäpolulta ryntäsi tielle kyyryssä kaksi tummaa hahmoa, jotka eivät sateen pauhunnan yli huomanneet meitä. Netta säikähti ja teki ilmavan sivuloikan. En ehtinyt varautua, vaan kiepsahdin ponin kyljelle ja siitä tömähtäen kuraiselle tielle.
"Voisivat vähän varoa", murisin ja könysin ylös maasta. Kaksi hahmoa juoksi jo tallin pihan poikki sateensuojaan. Siristin silmiäni. Toinen hahmo oli pitkä ja roteva, ja linkutti vaivalloisesti. Toinen taas lyhyt ja pieni, toisinsanoen selvästi Inkeri ja Andrei. Mitäköhän hekin tekivät metsäpoluilla tällaisena sateisen harmaana päivänä?

Saavuimme vihdoin läpimärkinä, ja minä myös hyvin kuraisena talliin. Kypärän lipan yli norui vettä, ja keltaisen sadetakin liukkaalta pinnalta vesipisarat valuivat maahan jättäen jälkeeni märän vanan käytävän lattialle.
"Kauhea sää!" huudahdin käytävää lakaisevalle Pipsalle.
Tämä säpsähti ja vilkaisi minua kuin peläten, että puhuin oikeasti hänelle.
"Joo niin on", hän totesi värittömästi ja antoi poissaolevan katseensa kulkea kuraisissa vaatteissani.
Kurtistin kulmiani ja katsoin kysyvästi Simonaa. Tämä kohautti harteitaan ja viittoi minua jatkamaan matkaa. Ehkä Pipsalla oli vain huono päivä tänään.

Talutin Netan suoraan pesukarsinaan. Kaikki oli märkää ja kuraista, ja odotin sitä hetkeä, kun saisin kuoria inhottavan nihkeät vaatteet pois päältäni. Ensin oli kuitenkin pestävä poni läpikotaisin, hierottava märkä karva pyyhkeellä kuivaksi ja vietävä se loimitettuna karsinaan rouskuttamaan heinää. Satulahuoneessa minua odotti myös mutaiset varusteet, jotka piti puhdistaa, ennen kuin kura kuivuisi niihin kiinni. Lopulta, kun raahauduimme Simonan kanssa yläkertaan, olin aivan puhki. Ripustin keltaisen sadetakkini naulakkoon kuivumaan ja puin kuivat, lämpimät vaatteet päälleni.

"Miten olis mukillinen kaakaota olkkarissa?" Simona ehdotti.
Rappusissa narahti, ja huomasin Auringon kurkkaavan arasti ovensuusta.
"Mee sä jo, tuun kohta", nyökkäsin Simonalle ja viitoin Aurinkoa tulemaan lähemmäs.

"Mä aattelin nyt et.. et mä voisin-" Aurinko takelteli.
"Sitä Robertia meinaat?" äkkäsin.
Tummatukkainen tyttö nyökkäsi. Edellisenä päivänä olin löytänyt tytön itkuisena Vennan karsinasta. Häntä pelotti hoitaa Vennaa, enkä sinällään ihmetellyt sitä yhtään. Venna ei ollut mikään helppo poni. Jos se olisi ollut suurikokoisempi, minäkin olisin varmasti arastellut tulisen tamman kanssa toimimista.

"Mä näin Robsun äsken Harryn karsinalla, että sen ei pitäisi olla kaukana. Meet vaan kysymään siltä apua, se tuntee Vennan hyvin kun on sitä ennen hoitanut", kannustin.
"Mut.."
"Ei Robsu pure, sä uskallat hyvin", rohkaisin, sillä tiesin, että Aurinko oli aika ujo. "Mäkin oon joskus pyytänyt siltä apua harjan letittämisessä."
Aurinko näytti edelleen epäilevältä, mutta hymyilin vain hänelle ja puristin tämän olkapäätä rohkaisevasti.
"Hyvin se menee", sanoin vielä.
Aurinko katsoi minua mietteliäästi silmiin ja nousi ylös.
"Okei, mä meen nyt."
Hymyilin ja istuin hiljaa paikallani, kunnes tyttö oli kadonnut alakertaan. Toivoin tosissani, että hän saisi apua ongelmaansa.

Painoin olkkarin ovenkahvan alas ja astuin sisään kotoisaan huoneeseen. Iso mukillinen kuumaa kaakaota odotti.

[Clara]

KOULURATSASTUSKILPAILUT SEURATASOLLA
20. kesäkuuta 2016 #55

Istun syvälle satulaan ja pidätän kevyesti ohjista. Netta pysähtyy keskihalkaisijalle kuin hidastetussa filmissä, ja ojennan käteni lopputervehdykseen. Ihmiset aidan takana taputtavat, ja huultani purren ratsastan pois kentältä. En ole lainkaan tyytyväinen, en todellakaan, mutta silti taputan Nettaa kaulalle ja kuiskin sen korvaan kiitoksen.

Seurakisat menivät osaltani penkin alle. Olin osallistunut ihan vain kisarutiinia ja varmuutta saadakseni Helppo C- luokan lisäksi helppo D – luokkaan, joka oli loppujenlopuksi täysi katastrofi. Kuten viime vuonnakin, Netta hermostui kisapaikan hälinästä ja sen tavanomainen pehmeys muuttui kankeaksi sähellykseksi, jolloin kaikki yksinkertaisimmatkin jutut muuttuivat vaikeiksi. Puskimme radan läpi aikamoisella vääntämisellä, ja loppujenlopuksi tulimmekin luokan viimeisiksi. Olin pettynyt, mutta tiesin, että Netta tarvitsi vain lisää kisakokemusta. Treenit sujuivat hyvin, mutta kisoissa pakka hajosi käsiin.

Ennen seuraavan luokan alkua suuntasin verryttelyalueelle, jossa ainut tavoitteeni oli ratsastaa Netta rennoksi kaikissa askellajeissa. Samalla kuulostelin, oliko poni avuilla, ja yritin muistaa kaikki Annen pitämät saarnat siitä, kuinka minun piti ratsastaa rohkeammin ja uskaltaa pyytää ponilta enemmän.

Helppo C sujui meiltä jo hieman paremmin. Yritin itse pysyä selässä rentona ja näyttää Netalle selkeästi, mitä halusin. Jouduin käyttämään koko radan ajan aika reiluja apuja, jotta pääsimme lopputervehdykseen asti ilman, että Netta rupeaisi ajelehtimaan minne sattuu. Laukannostoista ei meinannut tulla mitään, mutta ainakin poni pysyi paljon rennompana koko radan ajan ja saimme pari hyvääkin pätkää.

”Miten meni?” Aurinko kysyi pujoteltuaan meidän luokse väkijoukon seasta.
Potkaisin jalustimet jaloistani ja pudistin päätäni.
”Ei kovin hyvin. Häntäpäähän jäätiin molemmissa luokissa, Netalle kisatilanteet on vielä aika uusia ja kun se jännittää, mä en osaa ratsastaa sitä oikein”, huokaisin kumartuen silittämään ponin kaulaa.
”No mutta sä sentäs uskalsit osallistua, ja kyllä se siitä lähtee vielä menemään paremmin”, Aurinko hymyili rohkaisevasti.
Hymyilin tälle takaisin hieman hämmästyneenä. Juro tyttö oli kyllä jo pidempään ollut ystävällinen ja avoin minua kohtaan, mutta hän ei silti yleensä turhia puhellut. Pääasiassa se sain olla minä, joka oli rohkaisemassa ja kannustamassa, mutta oli se hyvä varmasti välillä näinkin päin.

Heilautin itseni alas Netan selästä ja vedin ohjat pois kaulalta. Käännyin katsomaan Aurinkoa ja viitoin tyttöä tulemaan mukaani.
”Eiköhän viedä tämä upea kisaponi nyt karsinaan, hänen ylhäisyytensä haluaa oikein perusteellisen harjauksen ja pussillisen porkkanoita”, ehdotin silmää iskien.
Aurinko virnisti myöntävästi, ja niin me lähdimme yhdessä tallin puolelle.

[Clara]

ESTERATSASTUSKILPAILUT SEURATASOLLA
21. kesäkuuta 2016 #56




Startattiin Netan kanssa meidän ekat kunnon estekisat, nyt oli nimittäin aika siirtyä puomiluokista ihan oikeille esteille. Kuskia vähän jänskätti, mutta radasta selvittiin kuitenkin ehjin nahoin!

// panostus loppu kesken, tää kuva on aivan järkyttävä, mutta menkööt :'D

[Anne]

Kevätlaukkailua





Flashbäkki toukokuulle: Clara ja Netta metsäretkellä.

Spessu Claralle!