|
|
Post by Clara on Sept 28, 2015 16:55:39 GMT 2
Hyvässä seurassa
27. syyskuuta 2015 #29  Sunnuntaikävelyllä ft. Aurinko ja Venna!  |
|
|
|
Post by Clara on Oct 11, 2015 14:25:34 GMT 2
Heinähattu-retki
18. heinäkuuta 2015 #30  Luna & Humu sekä minä & Netta  Auringonlaskun sävyjä Liekkikalliolla! |
|
|
|
Post by Clara on Oct 25, 2015 15:24:20 GMT 2
Mustaa valkoisella
24. syyskuuta 2015 #31  Helppo C- tason koulutunnilla. |
|
|
|
Post by Clara on Nov 1, 2015 0:49:38 GMT 2
Noitakoulussa30. lokakuuta 2015 #32 Tummat puut kohosivat edessämme tasaisen harmaata taivasta vasten, ja kolea syystuuli pyyhkäisi armottomasti pihan ylitse lennättäen kuolleita lehtiä ilmaan ja tunkeutuen kylmästi sammaleenvihreän naamiaisasuni lävitse. Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin, sormet kohmettuivat ohuissa ratsastushanskoissa. Nojauduin rennosti taaksepäin Humun lännensatulassa, jonka nahka oli pehmeää ja joka oli ajan myötä muovautunut mukavaksi istua. Olin saanut Annelta luvan lainata satulaa Netalle Halloweenin pukuratsastusta varten. Olin asetellut satulan alle huolellisesti sekä satulahuovan että vihreän fleeceviltin, jotta toisen hevosen satula ei painaisi ratsuani. Seppele oli muutunut tämän lauantain ajaksi taianomaiseksi noitakouluksi, tämä vuoden Halloweentapahtuman aiheena nimittäin oli Harry Potter ja Tylypahkan velhokoulu. Nyt oli Halloweenkulkueen aika, ja edessämme kiemurteli ptkä letka toinen toistaan erikoisempia ratsukoita. Oli sekä perinteisiä satuhahmoja, kuten Punahilkaksi pukeutunut Pihla susi-hevosensa kanssa, mutta myös aivan uusia keksintöjä, kuten Loviisan emojinaamari, joka sai tytön pään näyttämään luonnottoman suurelta. Me olimme Netan kanssa Robinhoodeja ja jonon hännillä, koska olimme jälleen pienin ratsukko. Ratsastaessamme suurten kuusten lomasta maantietä kohti aloin pohtia, miten ihmeessä pystyisimme laukkaamaan sänkipellolla kilpaa kaikki rooliasut päällä – sehän oli tämän retken määränpää. Todennäköisesti ilmassa lentelisi jos jonkinmoista asusteenpuolikasta, eikä kaikilla täyttä vauhtia laukkaaminen välttämättä onnistuisi ihan niin hyvin kuin yleensä, mietiskelin hieman huvittuneena. Itse olin päättänyt jättää minun ja Netan Robinhood-hatut suosiolla naulakkoon, sillä ne eivät kyllä olisi matkassa kovin kauaa pysyneet mukana. Lopulta kullanruskea sänkipelto avautui edessämme. Alkoi olla viimeiset mahdollisuudet kunnon laukkaspurtille tänä syksynä, ennen kuin maa taas käännettäisiin ja pelloista tulisi yhtä mutavelliä. Lämmittelin kylmyyden turruttamia sormiani Netan tuuhean harjan alla ja vilkuilin muita ratsukoita jännittyneenä. Hevosetkin vaistosivat, että kohta laukataan, ja meillä oli täysi työ pitää taikaolentomme kurissa. Kun olimme järjestäytyneet jokseenkin epämääräisesti lähtöviivalle, Piritta antoi lähtömerkin ja kuusitoista ratsukkoa sinkosi matkaan. Netan kaviot nielivät maata, tamma pinkoi minkä kintuista lähti, ja kovaa se pinkoikin. Me nimittäin jätimme kokonaiset viisi ratsukkoa taaksemme, osa oli isojakin hevosia. Vaikka me ei oltukaan lähelläkään kärkijoukkoja, en antanut sen häiritä – Netta oli kuitenkin minun silmissäni voittaja, se oli päihittänyt pienen kokonsa asettamat haasteet ja juossut kovempaa kuin koskaan ennen. Sitä paitsi, tämä kaikkihan oli vain hullunhauskaa leikkiä. ]  Laukkakisat pellolla, parhain poni ♥ |
|
|
|
Post by Clara on Nov 1, 2015 0:51:09 GMT 2
Aamuisia ajatuksia
1. marraskuuta 2015 #33 Kuulas syysaamu valkeni kirpeänä ja sumuisena. Hiekka rahisi jalkojen alla vaeltaessani kohti Seppelettä pudonneiden lehtien peittämää koivukujaa pitkin. Ruskan aika alkoi vääjäämättä väistyä talven tieltä, maa oli jo keltaisten ja oranssinruskeiden lehtien peitossa, enää viimeiset lehdet sinnittelivät puiden oksissa. Loppukesästä olin jo unohtanut, miten kaunis syksy on, olin vain toivonut kesän jatkuvan. Mutta oikeastaan, oikeastaan minä pidin syksystä. Paljon. Se oli yksi suosikkivuodenajoistani, ainakin niin kauan kuin syyssateet, pimeys ja kylmyys pysyivät poissa. Alkusyksy oli kaikista parasta aikaa, kun puut vielä hehkuivat tuhansissa ruskan eri sävyissä. Aamut olivat raikkaita ja sumuisia, ilmassa tuoksui jo lähestyvä talvi. Päivisin, jos aurinko paistoi, oli vielä lähes kesäisen lämmintä. Iltaisin pimeys ja kylmyys saapuivat päivä päivältä aikaisemmin. Raskas puuovi kolahti takanani kiinni astuessani kiitollisena lämpimään talliin. Askeleeni kaikuivat hiljaisella käytävällä. Oli niin hiljaista, että oli miltei mahdotonta uskoa, mitä kaikkea tallilla oli syksyn aikana tapahtunut. Aloitetaan vaikka eräästä sunnuntaista kuukausi sitten. Silloin olin ollut muutamien muiden tallilaisten kanssa Robertin ja Harryn mukana kouluratsastuskisoissa. Aurinko, yksi uusimmista hoitajista, oli kuullut, että muutamia vanhempia hoitajia oli lähdössä mukaan, ja kerrottuaan minulle siitä, olin saanut loistoidean. Olin raahannut Arskan ja sattumalta paikalle osuneen Wenlan ihan kädestä pitäen Robsun luo ja kysynyt tältä ihan suoraan, että voitaisiinko mekin lähteä mukaan. Poikaraukka oli tainnut järkyttyä aika pahasti, sillä tämä oli vain nyökännyt häkeltyneenä ja mumissut jotain kellonaikoja, milloin oltaisiin valmiina lähtöön. Kisapäivä itsessään oli ollut huikea, oli vain niin ihanaa katsella ratsukoita, jotka oikeasti osasivat hommansa ja sekä hevonen että ratsastaja puhalsivat yhteen hiileen. Ainakin suurin osa. Osaisinpa itsekin joskus ratsastaa samalla tavalla! Olin päässyt myös maistelemaan kisahoitajan elämää, mikä oli myös ollut kovin mielenkiintoista. Olin viettänyt suurimman osan ajasta Wenlan ja Auringon seurassa, ja siinä samalla olin päässyt tutustumaan Aurinkoon vähän paremmin. Ujo tyttö alkoi hiljalleen uskaltautua ulos kovan kuorensa takaa, ja olimme pari kertaa käyneet yhdessä ratsastamassakin. Hevospuolella oli myös tapahtunut aika dramaattisiakin muutoksia. Sentin lopettaminen oli ollut koko Seppeleelle kova pala, vaikka monet eivät voikkoa hevosta edes kunnolla tunteneet. Setti oli vain ollut niin kauan tallilla, monille oli ollut itsestäänselvyys, että ori kurkisteli valkea puolikuu otsastaan karsinan oven yli joka päivä. Ehkä vähän liiankin itsestäänselvyys. Ei hyvää ilman pahaa, niinhän sitä sanotaan. Sentin seuraajaksi talliin oli saapunut kaunis, äärimmäisen suloinen ex-ravuri Lemon Drop, jonka selkään halusin ehdottomasti kiivetä mahdollisimman pian. Siitä hevosesta minä vain jotenkin pidin niin paljon. Myös pihatosta minulle tutuksi tullut Solttu oli muuttanut Seppeleeseen sponsoriponiksi koulupuolelle. ”Jos olisin vanhempi ja kokeneempi, en ehkä pystyisi vastustamaan kiusausta hakea sille sponsoriratsastajaksi”, tunnustin Tuulialle istuessamme kahdestaan höyryävien kaakaomukien kanssa yläkerran puisen pöydän äärellä. Tallilla ei ollut vielä ketään muita meidän lisäksi, ei edes Cellaa, joka tavallisesti pyöri tallilla lähestulkoon yötä päivää. Tämä blondi oli kyllä kirjaimellisesti aikamoinen tallitonttu. Ainut vain, että tontut olivat yleensä paljon hiljaisempia. ”Joko sä kuulit, että talliin tuli uusi poni?” Tuulia kysyi kumoten viimeisetkin pisarat kuumasta suklaajuomasta kurkkuunsa. ”Ai häh, millon?” huudahdin hämmästyneenä. ”Eilen. Se on musta ja sen nimi on Rokki”, kultatukkainen tyttö kertoi tietäväisenä. ”Mut.. lähtikö sitten joku vanhoista hevosista?” ”Joo, Edi siirty siihen uuteen pihattoon varsalaitumelle, kun se jäi eläkkeelle. Sehän ontu tai jotain?” Tuulia muisteli mietteliäänä. Hetkeksi ilo uudesta ponista oli kuin pois pyyhkäisty. Mä tykkäsin Edistä, se oli jo pitkään ollut yksi suosikeistani Seppeleessä. Oikeastaan olin pariinkin otteeseen ollut jo melkein kirjoittamassa sille jopa hoitajahakua. Nyt se mahdollisuus oli mennyttä, mutta onneksi poni ei kuitenkaan lähtenyt pois Seppeleestä. Joten ei asiat nyt niin huonosti olleet, ajattelin hymyillen pienesti. ”Mut hei mennäänkö kattoo sitä Rokkia?” Tuulia ehdotti huomattuaan ilmeeni. Rokki oli oikein mukava poniruuna. Sillä oli kaunis, kiiltävä sinisenmusta karvapeite ja tuuheat jouhet. Poni hamuili kiinnostuneena hiuksiani ja heilutteli korviaan hauskasti edestakaisin. Sen katseleminen sai pakosti hymyn huulille. Rokki oli selvästikin sellainen hyvänmielen hevonen, siltä minusta tuntui. Kun tiemme erkanivat Tuulian kanssa ja lähdin astelemaan kohti ulko-ovea, ei Edin eläkkeelle jääminen tuntunutkaan enää niin kamalta. Ponipallero saisi viettää leppoisia päiviä, ne se oli kyllä ansainnut. Astelin takaisin koleaan syyssäähän ponitarhoille, jossa Netta odotti minua korvat hörössä ja aamunkuuraa turpakarvoissaan. Puhalsin ponin sieraimiin, se puhalsi lämmintä ilmaa takaisin kasvoilleni. Hengityksemme huurusi, pienet pilvet tanssahtelivat välillämme, sekoittuivat toisiinsa ja haihtuivat kuin valkea savu ilmaan. Kaikista niistä syksyn aikana koetuista iloista ja suruista huolimatta olin tässä hetkessä niin tavattoman onnellinen. |
|
|
|
Post by Clara on Nov 2, 2015 23:24:38 GMT 2
Ratsastuskoulujen mestareiksi?
2. marraskuuta 2015 #34 Jos eilen aamulla olin ihmetellyt, miten hiljainen Seppele oli, ei nyt siitä hiljaisuudesta ollut tietoakaan. Tallin käytävillä vallitsi yleinen kaaos ja meteli, ne muinaiset puheet hevosten kotirauhasta olivat tainneet karata pieruna Saharaan epäilyttävän monen ihmisen aivoista. Puheenaihe oli itsestään selvä: kaikki ne uudet hevoset, hoitajahaut, tapahtumat ja uudet hoitajat, joita tuntui tulevat nyt joka tuutista yhtä aikaa. Ilmoitustaulu koreili seinällä iloisenvärikkäänä lappumerenä. Ensimmäisenä bongasin ilmoituksen ratsastuskoulujen mestaruuskisoista. Ja taas minä olin siinä tutussa tilanteessa pohtimassa; kyllä vai ei, osallistuako vai eikö. Olin arvellut, ettei Seppele järjestäisi kisoja ennen kevättä, joten ehtisimme Netan kanssa treenata hyvin talven yli ja startata sitten helppo C:ssä ehkä vähän paremmalla menestyksellä kuin nyt loppukesästä. Mutta tämä olikin aivan uusi mahdollisuus: ratsastuskoulujen mestaruus ratkaistaisiin useiden osakilpailujen jälkeen, ja yksi kisoista järjestettäisiin Seppeleessä, loput muualla. Eli saisin mahdollisuuden lähteä tallin ulkopuolisiin kisoihin ensimmäistä kertaa, ja se ajatus kiehtoi. Kisoissa oli myös tavallista helpompia luokkia, Helppo D raviluokka ja esteratsastuksessa myös raviluokka. Niiden pitäisi olla minulle ja Netalle suht helppo nakki, saisimme hyvää kokemusta ja tuntumaa kisoista ennen talvea. Lisäksi kilpailijoita varten järjestettiin valmennuksia, joista saisin myös hyvää pohjaa treenaamiseen. Kaikki nämä hyvät asiat käytyäni läpi päätin uskaltaa ja rustasin nimeni osallistujalistaan. Enhän minä mitään häviäisi, korkeintaan itsetuntoni saisi kolauksen, jos me Netan kanssa failattaisiin joku raviluokka. Koska hei, se oli kuitenkin vain raviluokka. Se olisi, noh, aika noloa. Mutta ei murehdita tulevaa, kävi miten kävi, me ei häviötä pelättäisi, se oli jo koettu. Solttu oli saanut sponsoriratsastajan ja Rotta uuden hoitajan, kun Sussu vaihtoi uuden ponin, Rokin hoitajaksi. Sain ennen pitkää ensikosketuksen uuteen sponsoriratsastajaan kiiruhtaessani puolijuoksua ilmoitustaululta kohti yläkertaan johtavia portaita. Ensimmäisenä olin saada vessan ovelta turpaan, kun Aurinko sattui astumaan kopperosta ulos juuri oikealla hetkellä. Onneksi sairaannopeat refleksini olivat täydessä terässä, ja ehdin ojentamaan kädet eteeni suojaamaan kasvojani. Kämmenet läsähtivät oven sileää pintaa vasten, ja olin vähällä kumauttaa ovella Aurinkoa päähän. ”Hei! Kuka kehtaa..” tyttö aloitti sähisten kiukkuisesti. Minä hypähdin nolona taaksepäin vähintään yhtä järkyttyneenä kuin mustatukkainen tyttö, joka kyllä keräsi itsenä kokoon yllättävän nopeasti. ”Ai se olitkin sinä”, tämä huoahti nostaessaan katseensa minuun. Minä vain seisoin typerästi lamaantuneena kädet sivuilla ja hymyilin anteeksipyytävästi. Aurinko kohotti toista kulmaansa kysyvästi, ja viimeinkin heräsin shokistani. ”Aa joo sori, olin vähän turhan vauhdikas..” pahoittelin takellellen. Tyttö hymyili vinosti ja huiskautti kättään. Sanattomasta sopimuksesta jatkoimme matkaa kaapeille, jossa Salma kiskoi ratsastussaappaita jalastaan ja jutteli minulle täysin tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Aurinko selvästi jäätyi ja saatoin melkein nähdä, miten kova kuori ilmestyi jostain suojaamaan herkkää ja ujoa tyttöä. Hymyilin tälle rauhoittavasti. En usko että se puree, viestitin silmilläni viitaten tuntemattomaan blondiin. Ainakaan kovaa, lisäsin itselleni. ”Moi, mä oon Clara!” tervehdin vaaleaa pitkätukkaista tyttöä hymyillen. Aurinko pysytteli hiljaa vanavedessäni ja kyräili uutta tulokasta ujosti. ”Ahaa, mä olen Adalind, aloitin just Soltun sponsoriratsastajana!” nainen hymyili kääntyen katsomaan meitä. ”Sanokaa vaan Adaksi.” ”Aivan! Kivaa että tallissa on nyt kaksi sponsoriratsastajaa”, hymähdin ja nykäisin Aurinkoa hihasta astumaan pois selkäni takaa. ”Ööh, moi. Mä oon Aurinko”, tyttö tokaisi vääntäen kasvoilleen pienen hymyn. ”Mä hoidan siis Nettaa ja Arska Vennaa”, selvensi vielä Adalle. ”Kiva kuulla! Me oltiinkin just Salman kanssa menossa oleskeluhuoneeseen, tuutteko tekin?” Vilkaisin Aurinkoa ja nyökkäsin myöntävästi. Oleskeluhuoneen sohvassa oli ihan varmasti liimaa, sillä kun siihen istui, ei meinannut päästä enää millään ylös. Tai sitten se oli noiduttu, sillä jotenkin kummallisesti siinä oli aina tilaa vielä yhdelle tai kahdelle ihmiselle riippumatta siitä, kuinka monta tallilaista siinä ennestään jo istui. Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, ehkä joku noitaoppilaista oli langettanut Halloween juhlissa jonkin loitsun rakkaan sohvamme ylle. Kenties niistä Harry Pottereista oli sittenkin jotain hyötyä. Joka tapauksessa vierähti hyvä tovi, ennen kuin sain itseni kammettua kentän laidalle katselemaan, kuinka jatko kakkoset hölskyivät ratsujensa selässä loppuraveissa pitkin uraa. Kentän valot saivat ratsukoiden varjot venymään ja pomppimaan hauskasti ylös alas vaalealla hiekalla. Pimeä oli jo laskeutunut ja puut erottuivat vain tummina hahmoina taivasta vasten. Olin aikaisemmin, jo heti tallille tultuani auttanut Netalla ratsastanutta alkestuntilaista ja toiminut taluttajana tunnilla. Jatkoryhmän ratsastaja oli osannut hoitaa ponin jo itse, joten olin saanut hillua kaikessa rauhassa yläkerrassa. Minun oli kuitenkin tarkoitus ratsastaa vielä hetki Netalla ilman satulaa – täytyihän sitä treenata, kerran kisoihin olin ilmoittautunut, ja minusta oli hyvä aloittaa tasapainon ja istunnan pitämisestä ravissa. Talutin Netan talliin, jossa Simona odotti minua puhelintaan selaillen. ”Tulithan sä vihdoin!” porkkanapää hihkaisi tunkien puhelimen taskuunsa. ”Tiedäthän sä Annen, joku oli taas tullut tunnille myöhässä, niin siitä hyvästä ratsastajat sai ravata pari ylimäärästä kierrosta ilman jalustimia”, naurahdin tökäten ohjat ystäväni käsiin. Avasin satulavyön ja nostin satulan ponin selästä käsivarrelleni. ”Käyn viemässä tän satulahuoneeseen!” Maneesin valot syttyivät hitaasti räpsyen. Simona veti oven kiinni perässämme ja istahti katsomon kolmannelle riville kaivaen kameran laukustaan. Olin värvännyt tämän kuvaamaan ratsastustani, jotta näkisin, mitä minun pitäisi parantaa. Talutin ruskean ponin valoisan ja hiljaisen kentän keskelle. Ponnistin kevyesti ponin selkään ja keräilin ohjia tuntumalle. Kavioiden pehmeät tömähdykset ja oma hengitykseni kaikuivat tyhjässä maneesissa. Netta oli jo valmiiksi vertynyt ratsastustunnilla, joten nostin pian ravin. Olin ratsastanut koko ikäni shetlanninponeilla, joten Netan pehmeissä askeleissa istuminen ei ollut minulle temppu eikä mikään. Raviluokkiin osallistuminen jotenkin itse asiassa huvitti minua, siellä meillä olisi ainakin mahdollisuuksia pärjätä. Tai sitten ei. Taisin kuitenkin nuolaista vähän turhan aikaisin. Yhtäkkiä Netta pieraisi kovaa, ääni kajahti maneesin seinistä takaisinpäin ja Simona purskahti nauruun katsomossa. Netta hypähti ilmaan säikkynä, ja tuntui kuin poni olisi kadonnut altani. Hetkessä olin valunut tamman ruskealle kyljelle ja roikuin siinä kuin takiainen nauraen vedet silmissä. ”Netta.. sä.. et.. voi.. säikähtää omaa pieruas”, kikattelin valuen hitaasti ponin selästä maneesin pohjalle. Meillä taisi sittenkin olla vielä pitkä matka Ratsastuskoulujen Mestareiksi. |
|
|
|
Post by Clara on Nov 3, 2015 18:17:56 GMT 2
Uusi kisaratsu?
3. marraskuuta 2015 #35  Netta on järkyttynt mun ratsunvaihtosuunnitelmista.
Ehkä mä kuitenkin annan kuhan uiskennella siellä missä sen pitääkin.//Ok taisin just hommata paikan Cellan blacklistille mutta I don't care, kuha on hauskaa  |
|
|
|
Post by Clara on Nov 22, 2015 20:51:59 GMT 2
RKM kouluvalmennus
7. marraskuuta 2015 #36 Kuka hullu lähtee kouluvalmennukseen kello kahdeksan lauantaiaamuna? Minä. Mutta edes se, että sain viettää aikaa tallilla hyvässä seurassa pari tuntia, ei poistanut minua alati piinaavaa väsymystä. Alkukäyntien aikana haukottelin useaan otteeseen ja sain osakseni Annelta pieniä, merkitseviä katseita ja kulmienkurtistelua. Minulta kestikin hetki herätä horroksestani, ja sen jälkeen vielä herättää Netta ja saada poni kuulolle. Kun tähän pisteeseen oltiin päästy, oli valmennus jo puolivälissä ja olin aivan varma, että Anne heittäisi hanskat tiskiin ihan kohta meidän kohdallamme. Mä en vain pystynyt keskittymään alkutunnista yhtään, vaikka kuinka yritin. Kärsivällisesti Anne kuitenkin ohjeisti meitä ja huuteli neuvoja kentän keskeltä. ”Clara, keskity! Sun pitää ratsastaa enemmän! Et voi antaa Netan vain jolkotella pitkänä kouluradalla, sun pitää oikeasti saada se poni avuille, jotta se edes voisi tehdä, niin kuin sä haluat”, Anne paasasi. Tästä lyhyestä ratsastuksen oppimäärästä (eli siis: hevonen pitää ensin saada avuille, jotta se voi totella niitä) oli minulle kuitenkin jotain hyötyä, koska sen avulla löysin uutta pontta ratsastaa lopputunti kunnolla. Lupasin mielessäni keskittyä kunnolla, halusin kuitenkin saada valmennuksesta jotain irti. Se ei onnistuisi, jos en itse edes yrittäisi. Loppua kohden suksi lähtikin vihdoin luistamaan oikeaan suuntaan. Anne neuvoi, että ulkoavut saisivat olla minulla paljon vahvemmat, jottei Netta lähde puskemaan ulkolapaa ulos. Sain myös kehuja vakaasta istunnasta, se olikin vahvuuteni ratsastuksessa. Monta kertaa kuulin Annen huutavan minulle valmennuksen aikana ”Ratsasta!” ja se olikin se mun suurin ongelma. En ratsastanut tarpeeksi, en vaatinut hevoselta tarpeeksi. Lopputunnista yritinkin tehdä niin tarkat ja pyöreät ympyrät kuin vain mahdollista, ja kyllä ne lähtivätkin menemään aika hyvin. Piti vain muistaa ratsastaa, ratsastaa ja ratsastaa. Sitähän tässä oltiin tekemässä. |
|
|
|
Post by Clara on Nov 22, 2015 20:52:39 GMT 2
RKM estevalmennus
8. marraskuuta 2015 #37 Anne oli ripotellut puomeja ja kavaletteja ympäri maneesia iloisen värikkääksi sekamelskaksi. Okei, oli ne jossain järjestyksessäkin, ja se järjestys selviäisi meille tämän estevalmennuksen aikana. ”Aloitetaan puomeilla, ja siirrytään vasta myöhemmin kavaletteihin”, Anne ilmoitti. Vilkaisin katsomoon, jonne oli kerääntynyt tusina muita tallilaisia seuraamaan valmennusta. Onneksi puomiluokka ei ollut kovin mielenkiintoista katsottavaa, ja ihmiset näkyivät lähinnä rupattelevan keskenään tai selailevan puhelimiaan. ”Sitä paitsi puomithan ovat meille helppo juttu”, mutisin puoliääneen. Vierelläni ratsastava Simona vilkaisi minua kysyvästi, mutta pudistin vain päätäni. ”Walma on tänään tosi energinen”, tyttö huoahti kiristäen ohjia. ”Toivottavasti saan sen pidettyä ravissa..” ”Sillä on kyllä tapana vähän kiihdytellä esteille”, nyökkäsin katsoen lempeästi entistä hoitoponiani. ”Ennen kisapäivää meidän kannattaa varmaan käydä reippaalla maastolenkillä tai jotain, että ponit saa päästellä vähän energiaa, koska Nettakin rikkoo helposti laukkaan”, ehdotin hymyillen ystävälleni, joka nyökkäsi myöntävästi. ”No niin, nyt rupattelu seis ja aloitetaan!” Anne kuulutti. Jättäydyin Simonan ja Walman taakse ja keskityin kuuntelemaan Annen ohjeita. Aloitimme ravaamalla kolmen puomin yli. Netta olisi halunnut laukata, joten jouduin pidättämään sitä rajusti, jolloin sen askeleista tuli lyhyitä ja nopeita eivätkä ne enää sopineet puomeille. ”Clara, säilytä tahti! Vauhdin pitää hidastua, mutta askeleiden täytyy pysyä tarpeeksi pitkinä. Jos Netta lähtee kiihdyttämään, hidasta kevennystä ja tee reilusti puolipidätteitä.” Moneen kertaan me kolistelimme puomien läpi, mutta lopulta yhteinen sävel löytyi ja Netta ravasi puomien yli niitä hipaisemattakaan. Seuraavaksi siirryimme kavaleteille. Ne olivat nyt lastenleikkiä, kun Netta kuunteli minua ja olimme jo kerran löytäneet sen oikean rytmin. Sain Annelta kehuja hyvästä kevytistunnastani ja myötäyksestä. Vastapainoksi minun piti muistaa pitää niska rentoja ja polvet irti satulasta. Lopuksi menimme vielä Annen suunnitteleman pienen radan. Selvitimme sen Netan kanssa puhtaasti, mutta mun pitäisi muistaa olla teiden kanssa tarkkana. Puomit ja kavaletit mentiin keskeltä yli ja niille piti ratsastaa järkevät lähestymiset. Katse saisi olla selvemmin seuraavalla esteellä ja puomisarjoilla sarjan yli. |
|
|
|
Post by Clara on Nov 22, 2015 21:00:59 GMT 2
Onnellinen, onnellisempi, onnellisin
12. marraskuuta 2015 #38 Kisoihin lähdettiin jännittynein, jopa pelonsekaisin tuntein - pelkkiä epäonnistumisia takana, ensimmäiset tallin ulkopuoliset kisat edessä. Lastattiin ponit kyytiin ja ajeltiin Pappilan ponitallille. Netta tuntui verkassa hyvältä ja rennolta, vaikka ratsastajaa jännittikin. Radalla poni oli super, ja suorituksesta jäi huippu fiilis, niin este- kuin koululuokistakin. Luokkataso oli meille helppo, ja olin tyytyväinen siitä, että olin laskenut rimaa alemmas raviluokkien tasolle - sillä sieltähän napsahti toinen sija puomiluokasta ja voitto kouluratsastuksesta, ensimmäiset ruusukkeet ikinä! Maailman paras poni & onnellinen ponityttö kunniakierroksella! ♥ |
|
|
|
Post by Clara on Dec 6, 2015 18:04:38 GMT 2
Kisojen välisiä tunnelmia
6. joulukuuta 2015 #39 Ratsastuskoulunmestaruuksien toisesta osakilpailusta oli kulunut jo pari viikkoa. Kisat olivat menneet aikalailla penkin alle meidän osalta, mutta onneksi muut seppeleläiset olivat pitäneet lippua korkealla. Netta oli ollut jotenkin todella tahmea ja haluton liikkumaan radalla. Minä olin hermostunut ponille, jolloin yhteistyöstä ei tullut mitään. Niin koulu- kuin esteradatkin päästiin kyllä läpi, mutta esteiltä mukaan tarttui yksi pudotus ja yksi kielto, eikä koululuokassakaan prosentteja paljoa herunut. Olin pettynyt, juuri kun meillä oli lähtenyt menemään hyvin, niin sitten kävi näin. Mutta vaikka minun kuinka olisi tehnyt mieli vajota itsesääliin ja angstailla miettimällä, kuinka surkea ratsastaja olen, tällä kertaa en sitä tehnyt. Kerran me oltiin jo Netan kanssa todistettu kaikille, että me pystytään parempaan, joten me pystyttäisiin tekemään sama kyllä uudestaankin. Nyt ei vain auttanut muu kuin harjoitella ahkerasti viikon päästä järjestettäviin kolmansiin osakilpailuihin. Ne olisivatkin onneksi kotikisat Seppeleessä, ja tuttu ympäristö toivottavasti olisi meille eduksi.  // no nyt on kyllä mittasuhteet pielessä, Netasta tuli ihan shettiskokoinen ja jotenkin se näyttää paljon enemmän Siiriltä kuin itseltään..  |
|
|
|
Post by Clara on Dec 14, 2015 19:10:45 GMT 2
Vilinää ja vilskettä
13. joulukuuta 2015 #40 Kolmastoista päivä, mutta ei sentään perjantai. Ei, nyt oli Lucian päivä, Lucia-neito toisi valoa pimeyden keskelle. Tai jotain. Joten ehkä meidänkin suoritukset ratsastuskoulunmestaruuksien kolmansissa osakilpailuissa menisi hieman paremmin kuin viimeksi. Voitto olisi ainakin ihana piristys tähän kaamosmasennukseen, se tosiaan toisi valoa pimeyteen. Mutta minulle oli kyllä tärkeintä, että suoritus menisi hyvin ja yrittäisimme Netan kanssa parhaamme, sijoituksista ja pisteistä välittämättä. Onneksi tänään kilpailut järjestettäisiin kotona Seppeleessä. Minä vihasin pakkaamisen tuomaa stressiä, kun tuntui aina, että jotain on varmasti unohtunut. Bussin tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat puolelta toiselle tiuhaan tahtiin. Lunta pyrytti sakeasti, ja suuret valkeat hiutaleet hohtivat auton valokiilassa. Navakka tuuli sai puut taipumaan ja ilman tuntumaan pari astetta todellista kylmemmältä. Kunnon lumimyräkkä riehui Liekkijärven yllä. Hyppäsin ulos bussista Seppeleen kohdalla ja tarvoin lumisateessa parkkipaikan poikki kohti tallia. Parkkipaikka ja tallinedusta olivat täynnä hevoskuljetusvaunuja, jotka peittyivät hyvää vauhtia valkean vaipan alle. Onneksi minä sain laittaa Netan lähtökuntoon sisällä lämpimässä tallissa. Huokaisin syvään astuessani sisälle talliin. Viimeiset pari viikkoa olin juossut pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Koulutyöt ja joulunaluskiireet olivat painaneet satasella päälle, enkä ollut ehtinyt käydä tallilla kuin muutaman kerran viikossa ratsastamassa Netan pikaisesti. En edes muistanut, milloin olin viimeksi istunut muiden hoitajien kanssa oleskeluhuoneessa kuuntelemassa uusimpia juoruja. Olin aivan pihalla tallin viimeaikaisista tapahtumista. Tallissa oli vilinää ja vilskettä. Tuntiratsastajien odottelutilaan oli pystytetty buffet jouluherkkuineen, ja ratsastajat puunasivat hevosiaan kuntoon karsinoissa. Olin suorastaan helpottunut päästessäni Netan karsinaan harjaamaan tammaa. Siellä sai olla rauhassa ilman, että kokoajan tunsi olevansa tiellä. ”Muistatko, monelta eka luokka alkaa?” huikkasin viereiseen karsinaan Fiialle. Punatukkaisen naisen pää ilmestyi hetken päästä näkyviin väliseinän takaa, kun tämä sai Elmon kaviot puhdistettua. ”Noin tunnin päästä. Sun kannattaa pitää kiirettä.” ”Joo. Bussi oli vähän myöhässä, kun on näin huono sää.” ”Mä voin kyllä varustaa Netan, niin pääset vaihtaa vaatteet. Minulla ei ole vielä mikään kiire, kun me mennään vasta Helppo A:ssa”, Fiia tarjoutui hymyillen. ”Voi kiitos ihan tosi paljon, jos viittit sen tehdä!”, huudahdin helpottuneena. Vessaan oli hurjan pitkä jono. Kello tikitti aivan liian nopeasti, enää olisi reilu puoli tuntia ensimmäisen luokan alkuun. Onneksi en ollut ensimmäinen lähtijä, mutta silti tulisi kiire. ”Voisiko tää jono liikkua vähän nopeammin”, hermoilin Sandralle, joka myös jonotti vaatteiden vaihtoon valkeat ratsastushousut käsivarrellaan. ”Niinpä! Onneksi vieraat kilpailijat vaihtaa vaatteensa leirimökeissä, mutta silti”, tämä puuskahti. Minä nyökkäsin ja vilkaisin turhautuneena kelloa. Lopulta, viisitoista minuuttia ennen luokan alkua kiristin satulavyötä ja ponnistin Netan selkään maneesin laidalla. Kenttä ja pieni osa maneesia oli lämmittelykäytössä, mutta lunta tuprutti taivaalta siihen malliin, että päätin verrytellä Netan ihan suosiolla sisätiloissa. Onneksi ensimmäiseen luokkaan ei osallistunut lisäkseni kuin Simona ja Pyry, joten meillä oli hyvin tilaa verrytellä. Minulla oli vieläkin hirveät kierrokset päällä kaikesta siitä stressistä ja kiireestä, että oli todella vaikea rauhoittua satulaan ja keskittyä ratsastamiseen. Siksi Nettakin vain sähelsi, viskoi päätään eikä kuunnellut yhtään epämääräisiä apujani. Ravailin päämäärättömästi ympäriinsä ja yritin puolipidätteillä hakea edes jotain tuntumaa poniin. Taivuttelin sitä ympyröillä ja volteilla ja kävin muutamia radan vaikeita kohtia läpi. Jotenkin sain koottua itseni ennen suoritusta. Alkurata oli silti aikamoista räpeltämistä, sillä en saanut Nettaan vieläkään kunnollista tuntumaa. Poni yritti juosta alta ja kiihdytellä vauhtia. Jouduinkin ratsastamaan ihan tosissani, ja loppuradasta se palkittiin, kun tamma vihdoin rauhoittui ja alkoi myödätä niskasta. Loppurata sujuikin jopa yllättävän hyvin, ja päädyimme toiselle sijalle. Olin kerta kaikkiaan tyytyväinen, sillä alun vaikeuksista huolimatta suoriuduimme radasta kunnialla. Edessä oli vielä puomiluokka, ja sen jälkeen saisin rauhoittua lämpimän glögimukin ja joulupipareiden äärelle. |
|
|
|
Post by Clara on Dec 19, 2015 12:39:53 GMT 2
Danielin kouluvalmennus
16. joulukuuta 2015 #41 Kahtakymmentä vaille kolme talutin Netan maneesin suurista ovista sisään. Edellisen valmennuksen ratsukot ratsastivat samaan aikaan ulos punaposkisina ja kuumissaan. Hevosten kaulat höyrysivät ja niiden hengitys huurusi kirpeässä pakkasilmassa. Oli selvää, ettei Daniel päästäisi meitä helpolla, joutuisimme ihan tosissaan tekemään töitä. Minua jännitti mennä ratsastamaan miehen valvovan silmän alle. Toivoin tosiaan, ettei hän pitäisi minua ihan surkeana ratsastajana. Itsenäisten alkukäyntien aikana yritin karkottaa jännityksen aiheuttamaa möykkyä vatsanpohjastani ja rentoutua satulassa. Valmennukseen osallistui kaksi muutakin ratsukkoa minun ja Netan lisäksi. Pyry istui vähintään yhtä jännittyneen näköisenä Reinon satulassa kuin minäkin, mutta Huiskalla ratsastavaa kiharatukkaista tyttöä en tunnistanut, sillä kypärän lippa varjosti hänen kasvojaan. Hän oli kai Huiskan uusi hoitaja, mutten kuollaksenikaan muistanut hänen nimeään. ”Aloitetaan hakemaan hyvää ja rentoa istuntaa satulassa”, Daniel kertoi kentän keskeltä. Suoristin selkäni ja otin ohjat paremmin tuntumalle. Sain ratsastaa Nettaa reilusti eteen, jotta sen laahustava askel muuttui tarmokkaaksi ja sujuvaksi. Kun kaikki ratsukot läpäisivät Danielin kriteerit käynnissä, saimme nostaa ravin. Jouduin edelleen ratsastamaan Nettaa voimakkaasti, jotta se ei tiputtaisi käyntiin ja saisin sen kunnolla hereille. Daniel kertoi, että tänään meillä olisi ohjelmassa volttien ja täyskaartojen ratsastusta. Kisoissa oli tärkeää ratsastaa tarkat tiet, joten tänään harjoittelisimme niitä. Daniel oli myös hyvin tarkkana istunnan kanssa. Hän tuntui huomaavan heti, jos jonkun ryhti valahti tai kädet lähtivät vaeltelemaan väärille paikoille. Onneksi olin ratsastanut koko ikäni shetlanninponeilla, joten istunnan pitäminen kasassa harjoitusravissa ei ollut minulle temppu eikä mikään. Se olikin ainut helppo asia tämän valmennuksen aikana. Harjoittelimme myös alkutervehdystä, ja tässäkin aihealueessa Daniel pysyi tiukkana. ”Reitin on oltava suora ja täsmällinen, ravin tarmokasta ja tahdikasta ja pysähdyksen valmisteltu ja siisti”, tämä painotti. Netta kiemurteli allani kuin mato ratsastaessani ensimmäistä kertaa Danielin eteen keskihalkaisijaa pitkin. Pysäytin ponin ja ojensin käteni tervehdykseen. Laskin mielessäni kahteen ja nostin uudestaan ravin. Sain heti Danielilta palautetta; minun pitäisi olla napakampi, tiukentaa hieman ohjastuntumaa ja ratsastaa seuraavalla kerralla ravia loppuun saakka, jotta Netta ei alkaisi hiipiä pysähdykseen. Seuraavalla kerralla homma menikin jo paremmin, ja muutaman toiston jälkeen pysähdyksemme alkoi olla jo napakka ja täsmällinen. Vilkaisin maneesin kelloa hengästyneenä. Valmennus oli vasta puolessa välissä, ja oloni tuntui löysältä makaronilta jo nyt. Kypärä hiosti päätä ja vatsalihaksia hapotti harjoitusravissa istumisen jäljiltä. Ja vielä oli puolet urakasta jäljellä, mutta suomalaisella sisulla me harjoiteltaisiin täysillä loppuun asti. |
|
|
|
Post by Clara on Dec 19, 2015 17:41:32 GMT 2
Jouluponi 2015-kilpailu18. joulukuuta 2015
Kääpiökokoinen joulupukki ja Netta Punakuono-poro tallin pikkujoulujen Jouluponi-kilpailussa! |
|
|
|
Post by Clara on Dec 26, 2015 12:12:18 GMT 2
Tonttuilua13. joulukuuta 2015 #43 |
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2