Cottonessan Hoitokirja

[Clara]

Sormenjäljet hiekassa
9. heinäkuuta 2015 #14

Kesäleirin vapaa-ajalla karkasin hetkeksi yksin Netan luo, sujautin suitset sen päähän ja ratsastelin hetken heinikossa ilman satulaa.

//Anteeks Tuulia ku pöllin sun idean

[Clara]

Kun ponit pelastavat päivän
30. heinäkuuta 2015 #15

Joskus on päiviä, jolloin ei huvita tehdä mitään
Päiviä, kun tekisi mieli vain lopettaa eläminen ja alottaa alusta
Joskus on vaikea löytää valoa pimeydestä
Joskus on päiviä, kun kaikki tuntuu turhalta
Joskus mikään ei tunnu miltään
Tänään oli juuri sellainen päivä.

Istuin yläkerran puisen pöydän ääressä ja kuuntelin, kuinka sade rummutti kattoon. Kirkkaat vesipisarat valuivat oleskeluhuoneen ikkunaa pitkin ja jättivät jäljessään kosteita juovia lasiin. Samalla tavoin, kuin kyyneleet olivat kastelleet minunkin poskeni. Mielessäni kaikuivat Britan sanat: " Me muutetaan takaisin Ahvenanmaalle. Mä joudun lopettamaan Hypen hoitamisen."
Ne sanat olivat pyörineet päässäni koko päivän, ne eivät jättäneet rauhaan. Minun oli niin vaikea kuvitella Seppelettä ilman Brittaa. Iloista, ruskeatukkaista tyttöä, sitä Brittaa, joka oli niin lämpimästi ottanut minut vastaan ollessani aivan uusi tallilla, silloin kun kaikki oli ollut niin suurta ja ihmeellistä. Britta oli tullut juttelemaan minulle ja vienyt minut muiden hoitajien luo. Ja nyt, nyt tyttö lopettaisi Hypen hoitamisen ja muuttaisi kauas pois. Sen ajatteleminen sai kyyneleet kohoamaan silmiini, mutta en aikonut enää itkeä. Pamautin kaakaomukin puiselle pöydälle ja vedin syvään henkeä. Olin vihainen. Vihainen siksi, että kaikki tuntui menevän tänään kohtisuoraan päin mäntyä. Ja lujaa.

Kaadoin loput kaakaot alas viemäristä, huuhtelin mukin ja jätin sen tyhjälle tiskipöydälle. Tällainen murehtiminen ei kuulunut tapoihini, ei sitten ollenkaan, mietiskelin rymistellessäni portaita alas talliin. Yleensä tein asioille jotain, taistelin vastaan kaikin voimin. Pidin tärkeistä asioista kiinni kuin takiainen. Mutta nyt en voinut tehdä mitään, ja se tuntui turhauttavalta.

Kävellessäni käytävää pitkin toivoin, ettei minun tarvitsisi kohdata ketään juuri nyt kun olin vihainen, surullinen ja kaikkea siitä väliltä. Kuitenkin, kun satulahuoneesta kantautui epämääräistä kolinaa, uteliaisuuteni vei voiton, ja minun oli aivan pakko kurkistaa ovesta sisään.

Wenla käännähti ympäri kuullessaan oven avautuvan ja vilkaisi minua nopeasti ennen kuin kumartui nostamaan lattialle kaatuneen harjapakin ylös.
"Mä tulin kattoo että kuka täällä riehuu", sanoin lopulta katseltuani tytön touhuja hetken.
"Mä olen vaan niin täynnä sitä Mikkoa!" Wenla sylkäisi sanat suustaan. "Se kai kuvittelee voivansa tunkeutua meidän perheeseen ihan noin vain. "
Minä katsoin vaaleaa tyttöä hämmästyneenä, osaamatta sanoa mitään järkevää. En ymmärtänyt tämän sanoista yhtään mitään.
"Siis kuka-?" aloitin, mutta Wenla vastasi jo ennen kuin ehdin sanoa kysymystäni loppuun.
"Mikko on äidin uusi miesystävä. Mun vanhemmat eros jokin aika sitten."

Ahaa, nyt ymmärsin, mistä kenkä puristi.
"On varmasti kauheaa kun omat vanhemmat... eroaa", sanoin, kun en mitään järkevämpääkään osannut sanoa. En varsinkaan, kun olin jo itsekin valmiiksi huonolla tuulella. "Voin jotenkin kuvitella miltä susta tuntuu, vaikka ei mun vanhemmat olekaan eronneet."
Wenla tuhahti epäuskoisesti.
"Enpä tiedä, sen on kauheampaa kuin uskotkaan."
"Uskon kyllä että se on kauheaa, mutta olisit iloinen siitä, että sulla sentään on molemmat vanhemmat", oli minun vuoroni tuhahtaa turhautuneena. En tosiaankaan halunnut alkaa riitelemään, mutten voinut mitään huonolle tuulelleni - tosin minusta tuntui, että Britan lähdön jälkeen ainakin puolet tallilaisista olivat joutuneet jonkinlaisen masennusaallon uhriksi. Toivottavasti se masennus vain loppuisi mahdollisimman pian.
Wenla kääntyi puoleeni, puristi kaviokoukkua kädessään ja katsoi minua vihaisesti.
"Miten mä voisin olla iloinen siitä, etten näe isää enää yhtä usein kuin aiemmin ja äiti sanoo mulle, ettei se enää tunne mua!" hän puuskahti. "Sä et tosiaankaan ymmärrä, tuntuu välillä kuin ei olis vanhempia ollenkaan."
"Kyllä mä tiedän, miltä tuntuu menettää toinen vanhemmistaan, nimittäin mun isä on kuollut."

Se vain lipsahti minulta, ne sanat, joita en tosiaankaan ollut aikonut sanoa. Käsi lennähti hämmästyneenä suulleni ja tuijotin Wenlaa järkyttyneenä omista sanoistani. Minulla kesti hetken tajuta mitä olin sanonut, ja niin myös Wenlalla taisi hetken aikaa mennä ennen kuin hän täysin käsitti sanani.
"Anteeks, mä en tiennyt.." Wenla aloitti hätäisesti.
Nostin käteni ilmaan keskeyttääkseni tytön ja kyyneleet kihosivat silmiini.
"E-ei se mitään.. mä vaan.. tota...mun pitää mennä", takeltelin yrittäen kaikin voimin estää kuumia kyyneliä valumasta poskiani pitkin.
Käännähdin ympäri ja ryntäsin ulos satulahuoneesta.
"Clara, odota!" Wenla huusi perääni, mutta en jäänyt kuuntelemaan.

Kyyneleet sumensivat silmäni rynnistäessäni käytävää pitkin Netan karsinalle. Vapisevin käsin hapuilin karsinan lukkoa, sain oven auki ja läjäytin sen perässäni kiinni niin, että Netta säikähti ja hypähti hämmästyneenä karsinan peränurkkaan, josta se tarkkaili minua valppaasti. Nojasin karsinan tukevaa seinää vasten ja vajosin istumaan pehmeälle turpeelle. Ajatukset risteilivät vuoristorataa päässäni, ja yritin kaikin voimin selvitellä tunteitani. Kyyneleet valuivat hitaasti poskiani pitkin, ja painoin pääni kämmeniä vasten huokaisten syvään.

Sillä hetkellä ihmettelin, miksi ylipäätään olin lähtenyt tallille, kun olin näin huonolla tuulella. Syy oli tosin aika selvä - halusin tuulettumaan. Hevosten seurassa tunsin aina oloni rauhalliseksi ja iloiseksi. En olisi kestänyt olla kotona neljän seinän sisällä enää hetkeäkään. En pystynyt enää kuuntelemaan seinän takaa kantautuvaa äidin nyyhkytystä, kun tämä katseli vanhoja valokuvia isästä. Kuvia ennen sitä kauheaa päivää, joka muutti kaiken. Sitä päivää, jolloin isä ei tullutkaan enää kotiin. Siitä päivästä oli nyt tasan neljä vuotta, mutta en halunnut muistella tapahtunutta juuri nyt.

Siispä olin polkenut kaatosateessa pyörällä tallille ja kivunnut yläkertaan lämmittelemään ja selvittelemään ajatuksiani. Olin pari päivää sitten kuullut, että Britta lopettaisi Seppeleessä, enkä vieläkään oikein tajunnut ettei tyttö enää pyörisi tallilla. Oli tapahtunut kaikkea ikävää niin pienessä ajassa, etten enää pystynyt pitämään aina iloinen-asennettani yllä. Ja nyt olin onnistunut vielä riitaantumaan Wenlan kanssa.

Nousin ylös ja kävelin Netan luo. Poni hamusi minua samettisilla huulillaan siirtäessäni sen otsatukan sivuun. Se työnsi päänsä syliini ja puhalsi syvään.
"Voi Netta, mä taisin mokata aika pahasti", huokaisin painaen kasvoni pehmeää kaulaa vasten. "Mun pitää ihan tosissaan pyytää Wenlalta anteeksi."
Olin tosiaan käyttäytynyt aika typerästi. Tottakai Wenla sai olla surullinen vanhempiensa erosta, ei minulla ollut siihen puututtavaa. Ja kaikenlisäksi olin mennyt kertomaan hänelle isästä, pahimpaan mahdolliseen aikaan vielä. Kun olimme muuttaneet Liekkijärvelle, olin päättänyt, etten kertoisi kenellekään isän kuolemasta, en enää tahtonut saada sääliviä katseita osakseni.

Käytävältä kuuluvat askeleet havahduttivat minut mietteistäni. Kiiruhdin takaisin istumaan seinän viereen, jotta minua ei nähtäisi käytävältä. Siltikin askeleet pysähtyivät Netan karsinan ovelle.
"Clara?" Wenla kysyi varovasti ja kurkisti karsinaan. Kyyristyin seinää vasten, vaikka tiesinkin tytön jo nähneen minut. "Mä olen oikeasti tosi pahoillani-" tyttö aloitti, mutta keskeytin hänet nostamalla käteni ilmaan.
"Tuu tänne", pyysin ja taputin kädelläni maata. Olisi parasta puhua asiat halki samantien.

Wenla sulki karsinan oven perässään ja istahti viereeni. Kiedoin käteni koukistettujen jalkojeni ympärille ja painoin leuan polviin. Hetken istuimme siinä aivan hiljaa.
"Mä sanoin sulle tosi tyhmästi", aloitin lopulta. "Tietenkin sä saat olla surullinen, enkä mä sitä paitsi voi tietää miltä tuntuu kun vanhemmat eroaa, koska mum vanhemmat ei oo eronneet. Anteeksi."
"Mutta sun isähän on.."
"Ei puhuta siitä, jooko? Mä en haluaisi ajatella asiaa nyt", pyysin tuijottaen Netan jalkoja.
"Okei, tietty. Mutta varmasti on paljon pahempaa menettää toinen vanhemmista kokonaan kuin että ne vain.. erois", Wenla mietti.
"Vaikea sanoa, kun en tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat eroo", hymähdin.
"Niinno joo", Wenla virnisti.
Käännyin hymyilemään tytölle ja halasin häntä nopeasti. Olo tuntui kevyelle, kun olomme saaneet riidan sovittua. Ja oikeastaan oli ihanaa, kun saatoin kertoa isästä jollekin. Toisinaan oli aika raskasta kantaa mukanaan niitä surullisia muistoja aivan yksin.
"Kuulitko muuten jo, että Eetukin lopetti Seppeleessä?" Wenla kysyi yhtäkkiä.
Siitä en ollut tiennyt aiemmin. Oli harmi, kun kaksi Seppeleläistä lopetti samaan aikaan. Eniten minua harmitti Inkerin puolesta - tytön elämästä katosi paras ystävä ja poikakaveri samaan aikaan.

"Nyt riittää kyllä tämä murehtiminen, mä tahdon tehdä jotain!" puuskahdin hetken hiljaisuuden jälkeen. "Katso, aurinkokin alkaa paistaa!"
Se oli totta: Ikkunasta tulvi karsinaan lämmintä valoa, kun pilvet väistyivät auringon tieltä. Kultaiset säteet leikkivät ikkunassa ja saivat vesipisarat kimaltelemaan iloisesti.
"Miltä kuulostaisi reipas maastolenkki metsässä?" Wenla ehdotti.
"Hyvältä, ei, mahtavalta!" hihkaisin innoissani.
Ponien nopeat laukka-askeleet karistaisivat kyllä sinnikkäimmätkin murheet kannoiltaan, siitä ei ollut epäilystäkään.

[Clara]

Muutosten aika
31. heinäkuuta 2015 #16

Netta heilautti päätään niin että riimunnarujen lukot kolisivat seinän metallisia kiinnitysrenkaita vasten. Poni oli kiinnitettynä käytävälle molemmin puolin ja minä suin pölyharjalla sen silkinpehmeää kesäkarvaa. Ilmoitustaulun lähettyvillä parveili kolme tuntematonta tyttöä, jotka rupattelivat iloisesti ja katselivat seinään terävillä nastoilla kiinnitettyjä lappuja.
"Katsokaa! Hoitajahaut, vihdoinkin!" eräs hihkaisi ja osoitti vaaleanvihreää paperia, johon oli mustin kirjaimin printattu monen tuntiratsastajan unelma - mahdollisuus saada oma hoitohevonen.

Hymyilin itsekseni kumartuessani puhdistamaan Netan etukaviota. Seppele oli muutosten pyörteissä. Hoitajatytöt olivat jättäneet hiljalleen Britan ja Eetun lähdön aiheuttaman masennusilmiön taakseen, vaikka Hyperionin myyminen pois tuskin oli helpottanut asiaa. Itse en tosin koskaan ollut liiemmin pitänyt nuoresta ja energisestä Hypestä, mutta tutun hevosen lähteminen sai mielen aina hiukan haikeaksi. Ja nyt Väinökin saattaisi muuttaa pois, ja Sentti siirtyisi pois tuntikäytöstä pääosin Lynnin ratsastettavaksi.

Mutta ei hyvää ilman pahaa - hevosten ja hoitajien lähtö tiesi aina uusia tuntiratsuja, hoitajahakuja ja sen kautta uusia hoitajia. Seppeleeseen haettiin myös yksityistä hevosta, ja ainakin Tuulia oli edellispäivän korttipelin lomassa kertonut hakeneensa Rosa-ponilleen paikkaa tallista.
"Mä olisin alunperinkin halunnut Rosan tänne Seppeleeseen, mutta sillon täällä ei ollut tilaa niin piti laittaa se pihattoon", tyttö oli selittänyt innokkaasti korttiviuhkansa takaa.

"Moikka Clara, mites menee?" Inkeri kysäisi kopsutellessaan pikkuisen Siirin kanssa sisälle tallin ovista.
Havahduin mietteistäni ja hymyilin tytölle aurinkoisesti.
"Ihan jees, onhan tässä kaikenlaista ajateltavaa", naurahdin taputtaen reippaasti Nettaa lautasille. "Mites sulla?"
"Kyllähän tää kaikki kirpaisee, mutta eiköhän tässä pärjäillä", Inkeri irvisti.
Nyökkäsin myötätuntoisesti. Ei ollut Inksullakaan lähiaikoina ollut helppoa, kun paras ystävä muutti pois ja poikaystävä jätti.
"Mutta onneks mulla on vielä Sirpa henkisenä tukena", tyttö hymähti kääntyi ponikarsinan suuntaan.

Keräsin tavarani kasaan käytävältä ja irrotin Netan ketjuista. Käänsin ponin ympäri käytävällä ja talutin sen ulos. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja tuuli puhalsi viileästi. Kesässä ei ollut montaa lämmintä päivää ollut, mutta silti pian tulisi jo syksy. Ruskassa hehkuvat lehdet, pimenevät illat ja kuuran peittämä maa. Minulla ei ollut vielä ikävä syksyä, ei ollenkaan. Minulla oli ikävä kesää, kesää joka oli vielä täällä. Vielä hetken, ennen kuin talvi taas tulisi.
"Meidän pitää kyllä käydä kokeilemassa uimista vielä nyt, kun on lomaa. Eihän me olla tehty vielä kertaakaan kunnon uimaretkeä, vain kahlailtu rannassa", totesin Netalle.
Poni käänteli korviaan rauhallisesti ääneni suuntaan ja heilautti laiskasti häntäänsä. Riimunnaru roikkui löysänä välillämme astellessamme ponitarhalle aution tallinpihan yli. Varsalaitumella pikkuinen Tornadot pukitteli iloisesti ja kirmasi täyttä päätä pois emänsä luota. Hetken päästä se kuitenkin pysähtyi ja katsoi taakseen kuin ihmetellen, minne äiti jäi. Varsa oli kasvanut hurjaa vauhtia, ja pian se varmaankin muuttaisi pois. Ajatus tuntui haikealta, mutta onneksi Eelakin saisi vielä tänä vuonna kesävarsan.

Päästin Netan tarhaan ja jäin katsomaan aidalle, kuinka kullanruskea poni piehtaroi ensin nautinnollisesti ja jäi sitten laiduntamaan tummanvihreää nurmea. Harjaustyöni meni ihan hukkaan, mutta eipä sillä niin väliä. Ajattelin Inkerin sanoja ja annoin katseeni levätä pikkuisessa hopeaharjassani. Onneksi minulla oli tuo kultainen poni - vaikka menettäisin mitä, muutosten alla ainakin se oli ja pysyi.

[Clara]

Ystäviä ja poninkarvoja
1. elokuuta 2015 #17

Väinö seisoi keskellä tallinpihaa ylväänä, pää ylhäällä ja vaalea karva kiiltäen. Hopeinen harja putosi vahvalle kaulalle kuin lainehtivavesiputous. Ori oli tottavie upea, varsinkin nyt kun Pirre oli puunannut sen oikein hienoksi. Esteopettaja piti tiukasti kiinni Väinön riimunnarusta ja katseli, kuinka valkea traileri peruutti pihalle.

”Lähteekö Väinö nyt oikeasti pois?” kysyin naiselta hieman haikeasti, ja tämä nyökkäsi minulle myöntävästi.
Vaikka Väinö ei ollutkaan minulle mitenkään läheinen hevonen, ei tosiaankaan, olin jo tottunut siihen, että Pirre treenaili sen kanssa usein kentällä. Ratsastajan ja hevosen yhteistyötä oli aina mukava seurata, ja olinkin usein roikkunut muiden tyttöjen kanssa kentän laidalla seuraten tarkasti ratsukon jokaista liikettä. Oli outoa ajatella, ettei Väinö enää tämän päivän jälkeen asuisi Seppeleessä.
”Älä huoli, Väinöllä on hyvät olot uudessa kodissa”, Pirre kertoi hymyillen huomattuaan hämmentyneen ilmeeni.
Nyökkäsin vain ja katselin hiljaisena, kun vaalea ori talutettiin kuljetuskoppiin. Lastaussilta paukkui orin kavioiden alla, mutta hevonen pysyi silti rauhallisena. Se oli tottunut matkustaja.

Pian auto kurvasi pois pihasta traileria perässään vetäen, ja käännyin vierelleni ilmaantuneen Emmyn puoleen.
”Harmi, että Väinö lähtee”, totesin nuorelle naiselle.
”Jep. Oletko muuten kuullut, mitä jotkut tallilla puhuu Pirrestä?” Emmy kysyi yllättäen.
”En, mitä sitten?” kiinnostuin.
”Mä olen kuullut huhuja, että Pirre olisi lähdössä pois nyt, kun se luopui Väinöstä. Mä en kyllä ihan usko sitä, mutta mistäs sitä koskaan tietää…”

Kävelimme tarhoille jutellen niitä ja näitä, kaikesta hulinasta mitä tallilla oli lähiaikoina ollut. Emmyn puheet Pirrestä hämmensivät minua – en tosiaankaan uskonut, että esteopettaja olisi mihinkään lähdössä. Mutta kuten Emmy sanoi: mistä sitä koskaan tietäisi.

Ponitarhan portilla vihelsin ja kutsuin Nettaa. Se nosti päänsä ylös ruohikosta, muttei liikahtanutkaan suuntaani. Siispä minun ei auttanut muu kuin napata aidannokasta naru ja kävellä itse ponin luo. Netta antoi helposti kiinni, mutta lähti mukaani vastahakoisesti.
”Sorry, että keskeytin sun ruokahetken”, naurahdin. ”Mutta nyt on aika lähteä töihin. Parin viikon päästä on koulukisat, ja meidän pitää treenata.”

Kiinnitin Netan karsinaan ja aloin harjaamaan sitä pitkin vedoin. Poni oli pyörinyt sateen jälkeen kuraisessa maassa, mutta nyt muta oli jo kuivunut ja lähti helposti tamman karvapeitteestä pöllyävänä pilvenä. Hyräilin itsekseni puuhailessani ponin kanssa. Netta heilutteli korviaan ääneni suuntaan ja taisi pitää minua aivan kahjona siinä vaiheessa, kun pääsin oikein vauhtiin joululaulujen kanssa. Mä en tiennyt mikä siinä oli, mutta kesäisin mä lauloin aina joululauluja. Nytkin Petteri Punakuono kajahti ilmoille kuin vettä vaan, vaikka oli sentäs elokuun alku.

”Kukkuu!” joku huikkasi yhtäkkiä karsinan ovelta.
Sen äänen mä olisin tuntenut mistä vain. Käännähdin ympäri ja olin tiputtaa pölyharjan kädestäni.
”Simbe!” kiljaisin ja tiputin lopultakin sen harjan käsistäni.
Rynnistin ovelle ja juuri ja juuri maltoin avata sen, kun jo hyppäsin käytävällä porkkanapään kaulaan. Simona nauroi ja rutisti minulta melkein ilmat pihalle antaessaan minulle oikein kunnon karhunhalauksen.
”Sähän oot melkein yhtä vahva kuin itse Peppi Pitkätossu!” nauroin irrottautuessani lopulta halauksesta.
”Nostaa voin kirahvin…”

Niin, kun minä olin reilu kaksi vuotta sitten aloittanut Walman hoitajana Seppeleessä, samaan aikaan Simona aloitti Pampula-ponin hoitamisen. Tuohon aikaan Pampula, Siiri ja Walma olivat kaikki asuneet samassa karsinassa, joten minä ja Simona tutustuimme nopeasti toisiimme. Meistä tuli heti parhaat ystävät, meillä oli Inkerin, Simonan ja kolmen shetlanninponin kanssa oikein kunnon ponijengi. Mutta sitten talvella Simona joutui lopettamaan Pampulan hoitamisen, kun tämän perhe muutti Helsinkiin ja sen jälkeen Pampulakin muutti pois tallilta.

Viime kesänä Simbe kuitenkin palasi Liekkijärvelle ja sai Pampulan ylläpitoon pihattotalliin. Ratsastin usein Walman kanssa pihatolle tervehtimään ystäviäni, mutta nyt en ollut kuullut Simonasta enää pitkään aikaan. Syksyllä minä olin siirtynyt uuteen kouluun yläasteelle, kun taas minua vuoden nuorempi Simona kävi yhä ala-astetta, joten emme olleet nähneet koulussakaan. Ja nyt ystäväni oli siinä, seisoi iloinen virnistys kasvoillaan Seppeleen käytävällä ja heilutteli valkoista lappusta kädessään.

”Arvaapa kuka haki Walmalle hoitajaks!” tämä hihkaisi.
Hymyni leveni entisestään ja mun oli pakko halata kaveriani uudestaan. Rutistin häntä niin kovaa kuin jaksoin – täytyihän minun kostaa äskeinen hänelle..
”Voi vitsit, toivottavasti sua onnistaa!” hymyilin ja tarkoitin sitä ihan oikeasti. Simonaa parempaa hoitajaa en voisi toivoakaan Walmalle! Olisi mahtavaa jos pääsisimme taas käymään samalla tallilla.

Simona lähti viemään hoitajahakemustaan toimistoon, kun taas minä harjasin Netan pikaisesti loppuun ja hain sen varusteet satulahuoneesta. Vasta silloin muistin, että olin unohtanut esitellä uuden hoitoponini Simbelle, mutta se saisi nyt odottaa: meidän oli tosissaan treenattava koulukisoja varten. Siispä talutin ratsuni ripeästi kentälle ja ponnistin satulaan.

Päätin keskittyä tänään ympyrällä työskentelyyn, asetuksiin ja kaareviin uriin. Alkukäyntien jälkeen siirryin pääty-ympyrälle harjoittelemaan pysähdyksiä. Yritin saada Netan reagoimaan apuihini mahdollisimman nopeasti. Keskityin pysäyttämään ponin mahdollisimman eleettömästi niin, että pysähdyksessä kaikki jalat tulisivat tasan.

Sitten otin siirtymisiä käynnistä raviin niin, että ravasin ympyrällä ja otin aina välillä muutaman askeleen käyntiä. Yritin jälleen saada Netan kuulolle puolipidätteillä ja reagoimaan mahdollisimman nopeasti apuihini. Laukkaa otin kahdeksikolla, jolloin vaihdoin aina pääty-ympyrältä toiselle ja kentän keskellä tein laukanvaihdon. Tunnin aikana harjoittelin myös asetusta pienentämällä ja suurentamalla ympyröitä kaikissa askellajeissa. Loppuun otin pari pätkää vastalaukkaa, ja sitten olikin jo loppuravien aika. Netta kuunteli minua ihan hyvin, vaikka välillä se meinasi lähteä ryntäämään ja karata avuilta.

Talutin hikisen ponin pesukarsinaan ja huuhtelin sen selän ja jalat haalealla vedellä. Satulavyö oli jättänyt tumman painauman tamman kullanruskeaan karvaan, eli ilmeisesti myös ponille oli tullut harjoituksen aikana kuuma. Ja niin oli tullut ratsastajallekin, joten kuivattuani Netan, jätin sen karsinaan ja lähdin yläkertaan hakemaan juomapulloa kaapistani. Oli ihanaa kaataa kylmää juotavaa kurkusta alas kunnon hikitreenin jälkeen. Päätin kurkata oleskeluhuoneeseen ja löysin sieltä Salman ja Emmyn, jotka istuivat pöydän ääressä limsapullot kädessään.
”Moikka!” hymyilin ja istahdin hetkeksi sohvalle.
”Moi! Me juteltiin jus siitä mistä puhuin sulle sillon aiemmin tänään”, Emmy kertoi.
”Niin, mä juttelin äsken Pirren kanssa ja se sanoi, ettei se mihinkään oo lähdössä”, Salma naurahti.
”Niin mä vähän arvelinkin”, nyökkäsin helpottuneesti.

”Haluisitko tulla pelaamaan korttia?” Emmy ehdotti ja heilutti korttipakkaa kädessään.
”Mun pitää kyllä mennä harjaamaan Netta loppuun, kun tulin just ratsastamasta. Mutta sitten voin tulla, ehitte ottaa pari peliä sillä aikaa”, hymyilin ja ponkaisin pystyyn sohvalta.

Astelin pullo kädessä satulahuoneeseen päin hakemaan Netan harjoja, kun yhtäkkiä vessan ovi rämähti auki ja Wenla astui käytävälle.

Olimme törmätä toisiimme ja horjahtaessani kaadoin vahingossa vähän vettä Wenlan farkuille aukinaisesta vesipullostani.
”Oi anteeksi!” pahoittelin selvittyäni säikähdyksestä.
”Ei se mitään, sehän on vain vettä!” Wenla rauhoitteli naurahtaen.
Hymyilin tytölle helpottuneesti. Tästä oli tullut minulle paljon läheisempi muutaman päivän takaisen juttelutuokiomme jälkeen. Harmiksi Wenlalla oli nyt kiire lähteä tallilta, joten sanoin tälle heipat ja jatkoin matkaani satulahuoneeseen.

Harjatessani Nettaa ajattelin päivän tapahtumia. Väinö oli lähtenyt, mutta Pirre kyllä jäisi, olin ratsastanut oikein onnistuneen tunnin hoitoponillani, olin tavannut parhaan ystäväni pitkästä aikaa, ja kohta kipuaisin yläkertaan pelaamaan korttia mukavien tallilaisten kanssa. Päivä oli ollut suoraan sanottuna aivan mahtava, eikä ollut satanut edes yhtäkään pisaraa vettä, vaan aurinko oli paistanut lähes pilvettömältä taivaalta koko päivän!
”On elämä vaan ihanaa”, totesin pikkuiselle poniystävälleni ja kiedoin käteni sen turvallisen kaulan ympärille.

[Clara]

Kesästä sekaisin
5. elokuuta 2015 #18

Mä olin ollut koko alkuviikon kaverini mökillä lomailemassa, joten muutamaan päivään en ollut myöskään tallilla päässyt käymään.
”Siis oikeasti, Seppeleestä ei voi olla päivääkään pois, ilman että koko talli menee ihan sekaisin”, totesin itsekseni polkiessani punaisella pyörälläni kohti Seppelettä.
Seppeleessä todellakin sattui ja tapahtui, jälleen kerran. Kun olin ollut kaverin kanssa mökkeilemässä, talliporukan whatsapp-ryhmä oli saanut melkein koko puhelimeni sekaisin, sen verran ahkeraa päivitystä sinne oli tullut.
”Pirre on ostanut uuden hevosen, ja se on ihan VALTAVA!!”
”Sen kaula on varmaan yhtä pitkä kuin kirahvilla : D”
”Minusta se näyttää lähinnä vähän hirveltä..”
”Sen nimihän on Ransu, mulle tulee siitä nimestä mieleen vaan koira! : D”
Kuvaviesteissä oli komeillut hontelo, ystävällisen näköinen harmaa puoliverinen, joka kieltämättä näytti aikamoiselta hongankolistajalta. Nyt en olisi millään malttanut odottaa, että pääsisin näkemään omin silmin tuon uuden hevosen.

Harmi vain, että äiti oli pitänyt minua orjana mansikkamaassa koko päivän. Olin siellä kyyristellyt punaisten marjojen joukossa auringonpaahteessa, ja selkäni oli varmaan palanut samanväriseksi kuin punaposkiset mansikat. Kaikenlisäksi, kun kesä oli ollut niin kylmä ja sateinen, varmaan puolet mansikoista oli umpimätiä tai homeesta harmaantuneita. Ja sekös vasta olikin mukavaa.

Siellä kyykkiessäni mansikkapenkkien välissä, olin vähän väliä kaivanut puhelimen taskusta ja lueskellut salaa äidin katseelta hoitajien laittamia viestejä whatsapista. No enhän mä voinut vastustaa kiusausta, kun puhelin kuumeni takataskussa kuin saunan kiukaan harmaat kivet. Okei, ei ihan, mutta siltä se tuntui. Seppeleläiset olivat nimittäin taas päässeet vauhtiin viestien kanssa, ja tällä kertaa järkytyinkin sitten pahanpäiväisesti.
”Ette ikinä usko, mut täällä tallinpihalla on NORSU!!! O.o” Lynn tekstasi.
Ja siitä se sitten lähti.

”Clara, mitä nyt?” äiti ihmetteli, kun henkäisin syvään hämmästyneenä.
”Ööm.. ei mitään”, takeltelin ja vilkaisin puhelimen näyttöä. ”Tai siis, Seppeleessä on norsu! Äiti, enkö mä voisi lähteä tallille jo nyt?? Voisin kerätä nää mansikat loppuun myöhemminkin..”
”Norsu?” äiti toisti huvittuneesti ja pudisteli epäuskoisena päätään. ”Lopeta jo tuo höpinä, Clara, ja anna sen puhelimen olla. Kyllä ne hevoset sua siellä odottaa.”
”Mä en pääse tallille vielä, mun pitää mädäntyä täällä näitten homeisten mansikoiden kanssa.. : (” tekstasin nopeasti tallilaisille ja sujautin sitten puhelimen taskuuni.
Nyt keräisin mansikat loppuun ennätysnopeudella.

Lopulta mä pääsin perille Seppeleen pihaan, hikisenä, hengästyneenä ja kuumissani polkupyörällä taitetusta matkasta.
”Onko täällä muka oikeasti joku norsu?!” huudahdin heti bongattuani Pihlan ja Lunan aitan edustalta varusteita putsaamasta.
Tytöillä oli kaksi punaista sankoa täynnä saippuavettä, ja he hankasivat keskittyneinä auringossa kiiltäviä nahkaisia satuloita ja suitsia.
”Joo, tai siis se oli täällä. Se haettiin jo takaisin sirkukseen josta se karkasi”, Pihla kertoi kohottaen katseensa minuun.
”Se oli aivan älyttömän suloinen, harmi, ettei Anne halunnut pitää sitä..” Luna huokaisi ja katseli taivaalla lipuvaa yksinäistä pilvenhattaraa.
”Siis.. eihän Suomessa ole edes norsuja”, huomautin ja nojasin aitan puiseen seinään vilkuillen tyttöjä hiukan epäuskoisesti.
”Se oli kai jostain ulkomailta, se sirkus. Ja katso nyt, mulla on siitä kuvakin”, Pihla selitti ja kaivoi ripeästi puhelimen taskustaan.
Ja toden totta, kuvassa seisoi ihka oikea pikkuelefantti keskellä tallin pihaa. Viimeistään nyt kyllä uskoin tyttöjen puheita, vaikka en kuitenkaan pystynyt täysin ymmärtämään, että Seppeleen ratsastuskoulussa oli tänään ollut norsu. Ei, ei sellaista tapahtunut kuin kirjoissa.

”Kaikkea täällä tapahtuukin, ei tarvitse olla kuin muutama päivä pois kuvioista niin koko talli on kääntynyt ihan ylösalaisin”, naurahdin huokaisten.
”Niin tosiaan, sua ei olekaan täällä tällä viikolla näkynyt”, Pihla totesi kiinnostuneesti.
”Olin kaverin kanssa mökillä, oli kyllä ihan huippua!” kerroin hymyillen. ”Mutta nyt on kyllä jo ikävä satulaan, ette lähtis mukaan ratsastamaan?”
”Me tultiin kyllä just maastosta..” Luna pahoitteli vilkaisten Pihlaa.
”Jep! Päätettiin sitten vähän kuurata näitä hevosten varusteita, kun se on vähän jäänyt”, brunette nyökkäsi.
”Okei, ei se mitään, joskus toiste sitten!” hymyilin.

Seuraava uhrini oli Sandra, joka talutti Aristoa tallin ovesta sisään samaan aikaan kuin olin itsekin sinne menossa. Tämä lupautui mukaani maastoon, ja päätimme hoitaa hevoset ulkona kuntoon yhdessä.
”Kuulitko jo muuten, että Tornadot lähti pihattoon?” Sandra kysyi yhtäkkiä harjatessamme hevosia hoitopuomilla.
”Aijaa, en. Vastahan se oli niin pieni..” totesin haikeasti. ”Oletko sä jo nähnyt sitä Pirren uutta hevosta?”
”Joo, se asuu Siken vanhassa karsinassa”, Sandra kertoi. ”Sä voit käydä tsekkaa sen vaikka nyt heti, niin mä vahdin poneja”, tummatukkainen tyttö hymyili.

Esteopettajan uusi hevonen Ransu osoittautui aivan valtavan kokoiseksi hevoseksi. Iso, harmaa puokkiruuna katseli minua hölmön ystävällisesti karsinastaan. Sikke oli siirretty Bonnien viereen, Windin entiseen karsinaan.
"Sähän vaikutat oikein kiltiltä”, hymisin silittäen varovasti hevosen sametinpehmeää turpaa.
Mikään kaunis hevonen ei ollut, se kieltämättä näytti hieman hirven, kirahvin ja hevosen risteytykseltä, mutta mikäs siinä. Seppelehän oli nykyään aikamoinen eläintarha, joten eipä yksi hirvikirahvihevonen tallissa olisi kovin yllättävä asukas, ainakaan elefantin jälkeen. Seppele oli tosiaankin, lievästi sanottuna kesästä sekaisin. Kesä oli nimittäin vihdoin ilmeisesti saavuttanut tämän pohjoisen Suomen maankin, sillä tällä viikolla oli ollut jopa normaaleja kesäkelejä - lämmintä ja aurinkoista, eikä eilenkään ollut satanut pisaraakaan vettä!

Hyppäsimme tallin pihalla Sandran kanssa hevosten satulaan ja lähdimme käynnissä kohti metsää. Seikkailimme ensin kävellen pienillä havunneulasten peittämillä kinttupoluilla puiden lomassa, kunnes päädyimme hiekkatielle, jossa nostimme ravin. Ratsastimme laukkasuoralle, jonka alussa annoimme hevosille ohjaa, ja ne ampaisivat täyteen laukkaan. Kaviot nielivät maata ja lennättivät pehmeää maa-ainesta ilmaan. Netan hopeinen harja liehui lipun lailla kasvojeni edessä, kun tamma pinkoi täyttä vauhtia pysyäkseen paljon itseään suuremman Ariston vauhdissa. Suoran lopussa istuin raskaasti satulaan ja nojasin taaksepäin, jolloin poni hidasti vastahakoisesti raviin ja heitteli päätään vastalauseeksi.

”Se oli mahtavaa!” hihkaisin iloisesti Sandralle kiertäessämme Pyöstinvuorta ravissa. Tyttö hymyili minulle leveästi ja pyyhkäisi mustan hiussuortuvan pois kasvoiltaan.
”Mennäänkö käymään rannassa, jos me mennään tätä tietä pitkin tuon pellon ohitse niin me päästään järvelle?” Sandra ehdotti ja osoitti vasemmalle kääntyvää hiekkatietä.
Nyökkäsin myöntyvästi. Annoimme hevosten kävellä pitkin ohjin pellonviertä. Pudotin jalustimet pois jaloistani ja nojasin rennosti taaksepäin. Kun sulki silmänsä, aurinko lämmitti ihanasti silmäluomia. Kevyt kesätuuli sai viljapellon lainehtimaan kuin suuri, kultainen meri. Ötökät pörräsivät tien varsilla kasvavien kukkien kipussa ja hiekka pöllysi hevosten kavioissa. Tuntui kesältä.

Pian järvi kimmelsi jo edessämme, ja hevoset höristivät korviaan kiinnostuneina. En ollut uittanut Nettaa vielä kertaakaan kunnolla, vain kahlaillut ponin vatsaan asti yltävässä vedessä. Tälläkään kertaa emme uittaisi hevosia, koska niillä oli satulat ja meillä ihan normaalit ratsastusvaatteet, ja olisi inhottavaa jos ne kastuisivat.
Netta kahlasi rohkeasti veteen ja taputin sitä tyytyväisenä. Yhtäkkiä ohjat liukuivat pitkiksi sormieni välistä, kun poni laski päänsä alas ja upotti sen veteen. Se repäisi pohjasta suullisen vesikasveja ja ravisteli päätään palattuaan pinnalle. Kylmät vesipisarat roiskuivat vaatteilleni, mutta minä vain nauroin.
”Hassu poni”, hymisin ja silitin sen kaulaa iloisesti.
Tamma mutusteli kasveja tyytyväisenä ja suuntasi syvemmälle järveen niin, että minun täytyi nostaa jalkoja ylemmäs, etten kastuisi.
Kunpa tällaisia päiviä olisi useammin!

[Clara]

Kohti kisoja
8. elokuuta 2015 #19






Treenailtiin Netan kanssa ensiviikon harjoituskoulukisoja varten. Harmiksi jouduin huonon sään takia ratsastamaan maneesissa, mutta ainakin seinän peilit helpottivat ratsastusta, kun näki miltä meno näytti. Vielä on paljon kehitettävää, mutta muutamia tosi kivoja pätkiäkin saatiin!

[Clara]

Iloiset Uimarit
9. elokuuta 2015 #20




Tuntihevosten viimeisen lomapäivän kunniaksi lähdimme Pihlan, Wenlan & ponien kanssa uimaan. Uitin Nettaa ihan kunnolla ensimmäistä kertaa, ja aluksi poni hiukan epäröikin irrottaa kavionsa järvenpohjasta, mutta loppujen lopuksi se ui ihan mielellään ja mikä parasta, kaikilla oli varmasti hirmu hauskaa!

[Clara]

Paluu arkeen
19. elokuuta 2015 #21

Koivujen lehdet kellastuivat pelottavan nopeasti, ensimmäiset luovuttivat jo ja irrottivat otteensa puiden hennoista oksista. Polkujen ja teiden varsille leijaili yksittäisiä, kuolleita lehtiä – syksy oli selvästi tulossa. Koulut olivat alkaneet tasan viikko sitten, ja minä olin aloittanut kahdeksannen luokan Liekkijärven yläasteella. Oli hurjaa ajatella, että jo neljän vuoden päästä minäkin olisin täysi-ikäinen, aikuinen. Se ajatus puistatti, aikuiset olivat aina niin tylsiä. Niiden piti tehdä töitä, huolehtia raha-asioista ja kaikesta muustakin mahdollisesta. Piti kantaa itse vastuu niin monesta asiasta. Minä olisin mielelläni pysynyt aina lapsena, vapaana ja huolettomana. Harmillista vain, ettei aikaa voi pysäyttää.

Myös ratsastuskoulun hevosten loma oli loppunut, kun tunnit olivat viime maanantaina pyörähtäneet käyntiin. Netta osallistui ensimmäistä kertaa tunneille, ja olin alkuun jännittänyt, mitä ratsastajat ponista ajattelivat. Tamma oli osoittautunut pian monen uudeksi lempihevoseksi, ja varsinkin alkeisratsastajat tuntuivat suosivan kultaturkkia.

Kello oli vartin yli kahdeksan illalla, kun harjailin karsinaan kiinnitettyä Nettaa pitkin vedoin. Se oli juuri vapautunut päivän viimeiseltä ratsastustunniltaan. Tallissa oli mukavan rauhallista, kun suurin osa porukasta roikkui kentän laidalla seuraamassa estetuntia. Viimeaikoina tallilla oli ollut vilskettä ja hälinää riittämiin, kun hoitajat palailivat lomilta ja talli täyttyi tuntiratsastajista. Oli hassua tulla tallille, kun ponia ei voinut kiinnittää käytävälle harjattavaksi ilman, että se olisi koko ajan jonkun tiellä, eikä ratsastamaankaan voinut enää lähteä milloin halusi. Tosin rajoitetut ratsastusmahdollisuudet saivat varmasti käyttämään tehokkaasti hyväksi ne hetket, jotka hevosen selässä tuli vietettyä. Motivaatio treenaamiseen oli nyt huipussaan, varsinkin viime viikonlopun koulukilpailujen jälkeen.

Harjoituskisat eivät tosiaankaan olleet sujuneet niin kuin olin olettanut. Olin kilpaillut tasan kolme kertaa aiemmin, Walmalla harjoituskisoissa. Niistä kaksissa olimme olleet viimeisiä, ja yksissä yhtä sijoitusta parempia. Mä olin silloin ajatellut, että Walma oli vielä niin nuori ja kokematon, niin kuin se olikin. Mutta entä nyt, kun allani oli osaavampi hevonen, ja sijoitus oli silti kolmanneksi viimeinen? Se oli saanut minut ajattelemaan, olinko todella niin huono ratsastaja, että jäin aina tulosten häntäpäähän jopa harjoituskisojen helpoimmassa luokassa. Alun pettymyksen jälkeen olin kuitenkin päättänyt ottaa opiksi virheistä ja treenata entistä ahkerammin. Loppujen lopuksi olin jopa iloinen: tämä oli paras sijoitukseni ratsastuskisoissa ikinä!

Vielä en ollut päättänyt, osallistuisinko syyskuun seurakisoihin. Se olisi hyvä paikka hankkia lisää kokemusta kisaradoilta, mutta ajatus tuntui pelottavalta, kun en ollut aiemmin kisannut kuin muutamissa harjoituskisoissa, kaikissa huonolla menestyksellä. Toisaalta taas olin jo ilmoittautunut seurakisoihin tähtäävään valmennukseen, joka pidettäisiin parin viikon kuluttua. Asiaa pohdittuani päätin tehdä lopullisen valinnan osallistumisesta vasta valmennuksen jälkeen.

Astuin askeleen taaksepäin ja pudotin pölyharjan harjapakkiin niin että kolahti. Netta oli kavioiden puhdistusta vaille valmis, sen karva kiilteli kultaisena perusteellisen harjauksen jälkeen. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja kumarruin etsimään kaviokoukkua harjakopasta. Ulkona oli hiostavan kuuma nyt, kun kesäinen lämpöaalto oli vihdoin saapunut Suomeen. Hevoset olivat ratsastustuntien jälkeen hikisiä, ja ne nauttivat päästessään viileään talliin suojaan auringonpaisteelta. Nyt aioin kuitenkin viedä Netan ulkoilemaan tarhaan vielä illaksi.

Vedin riimunnarun solmun auki ja talutin Netan käytävälle. En kuitenkaan ehtinyt edes ulko-ovelle, kun minua vastaan tuli kaksi tyttöä, varmastikin tuntiratsastajia.
”Moi! Saataisko me viedä Netta tarhaan?” tytöistä rohkeampi kysyi.
Pysäytin ponin vierelleni ja katselin ruskeatukkaista tyttöä päästä varpaisiin. Muistin nähneeni tämän kaverinsa kanssa tallilla jo pitkään, he taisivat olla jatko kakkosella, jos oikein muistin. Aivoni raksuttivat kuumeisesti miettiessäni, mitä heille vastaisin. Muistin hyvin, kuinka itse tuntiratsastajana olisin aina halunnut osallistua tallitöihin ja hevosten hoitamiseen, kuinka epäreilulta oli tuntunut, kun hoitajat saivat puuhailla hevosten kanssa mielin määrin, ja kokemattomammat joutuivat vain katselemaan vierestä. Se ei tuntunut yhtään kivalta. Tuskinpa siitä mitään haittaa olisi, jos antaisin tyttöjen viedä Netan tällä kertaa.
”Okei. Olkaa vain sitten varovaisia, ettei Netta vain pääse irti”, myönnyin katsoen molempia tyttöjä tiukasti silmiin. ”Viette sen siihen tarhaan, jossa on muitakin ponitammoja.”
”Joo joo, ollaan me ennenkin hevosia talutettu!” toinen tyttö tokaisi. ”Minusta on ihan tyhmää, kun te hoitajat kuvittelette aina, ettei me tuntiratsastajat osata mitään!”
Purin hampaani yhteen ja ojensin riimunnarun tytöille, jotka nykäisivät Netan heti liikkeelle ja taluttivat ponin ulos taakseen vilkaisematta. Tuntui pahalta – minähän olin juuri antanut näille mahdollisuuden auttaa tallilla, ja sain vain syytöksiä palkkioksi. En halunnut olla ilkeä tuntiratsastajia kohtaan, mutta olin kuitenkin vastuussa hoitoponistani, joten ystävällisten neuvojen antamisessa ei mielestäni ollut mitään väärää.

Olin juuri satulahuoneessa nostamassa harjapakkia hyllylle, kun ulkoa kantautui huutoa ja kavionkopsetta. Pakki putosi kolahtaen käsistäni ja harjat levisivät lattialle. En kuitenkaan välittänyt siitä, vaan ryntäsin suorinta tietä satulahuoneen ovesta tallinpihalle, jossa Netta laukkasi vapaana ilonpukkeja heitellen riimunnarun liehuessa valtoimenaan ponin jaloissa. Ponitarhan laidalla Nettaa taluttanut tyttö piteli kättään ja kiljui:
”Se puri mua!”

Seisahduin niille sijoilleni ja tunsin vatsassani muljahtavan ikävästi. Netta kyllä näykki toisinaan ihmisiä, mutta ei se ketään ollut koskaan purrut. Ratsastuskoulun ponien piti olla kilttejä ja luotettavia, ei karkailevia ihmissyöjiä. Toivoin tosiaankin, että Netta olisi vain näykkäissyt toista tyttöä.

Juoksin huolestuneesti tarhan lähellä seisovien tyttöjen luo.
”Mitä tapahtui?” kysyin hengästyneenä saavuttuani paikalle.
Olin huokaista helpotuksesta nähdessäni ruskeatukkaisen tytön käden, jossa oli onneksi vain pieni, verta tihkuva nirhauma. Poni oli ilmeisesti ärsyyntynyt jostain ja päättänyt sitten näykkäistä vähän kovempaa kuin yleensä.
”Tuo poni riehaantui, kun me vietiin sitä tarhaan, ja sitten kun Stiina komensi sitä, niin se puri!” aiemmin täysin hiljaa ollut tyttö selitti pelästyneenä.
Nielaisin syvään ja siirsin katseeni Stiinaksi kutsuttuun tyttöön.
”Okei, näytätkö sitä kättä? Haava pitäisi käydä puhdistamassa”, selitin.
Stiina mulkaisi minua ja tiuskaisi: ”Mene pois! Tää on ihan sun syytä!”
”No anteeks vaan kun yritin auttaa”, tuhahdin ja käännyin ympäri.
Samassa olin lentää selälleni kun tajusin tuijottavani hämmästyneen näköistä Annea silmiin.

”Mitäs täällä oikein on tapahtunut?” tallin omistaja kysyi kulmiaan nostaen.
”Netta pääsi irti ja se näykkäisi tota toista tyttöä”, selitin yhteen puristettujen hampaideni välistä.
Anne astui Stiinan luo ja tutki nopeasti tämän kädessä olevan haavan.
”Okei. Tämä on onneksi vain pintanaarmu, mutta se pitää silti käydä puhdistamassa. Tytöt, tulkaa mun kanssa talliin”, nainen ohjeisti. ”Clara, ota Netta kiinni ja tule sitten käymään toimistossa”, nainen jatkoi kääntyen katsomaan minua.
Nyökkäsin vaivautuneena ja lähdin astelemaan karkuteillä olevan ponin luo, joka oli pysähtynyt syömään ruohoa tallin seinustalle. Tunsin selässäni kahden tytön syyttävät katseet. Olikohan se totta mitä Stiina sanoi, että kaikki oli minun syytäni? Mitähän Annekin sanoisi?

Netta antoi helposti kiinni, ja parin minuutin kuluttua poni olikin jo siirretty tarhan aitojen sisään. Minä olisin mielelläni jahdannut ponia kyllä vaikka koko illan, sillä toimistoon meneminen sai ikävän tunteen vellomaan vatsassani. Arvelin saavani kuulla kunnon palopuheen illan tapahtumista, mutta en voinut paetakaan tilannetta mitenkään.

Avasin arasti toimiston oven ja astuin sisälle pieneen huoneeseen. Anne pyysi minua istumaan alas tuolille ja katsoi minua sitten vakavasti silmiin. Tunsin oloni vaivautuneeksi ja olisin voinut muuttua vaikka kahvikupiksi päästäkseni pois tilanteesta.
”Älä näytä noin säikähtäneeltä, en syytä sinua mistään. Vahinkoja tapahtuu kaikille, mutta meidän pitäisi pyrkiä välttämään niitä. Siksi haluaisin kuulla sinulta, että mitä äsken oikein oikeasti tapahtui”, tallin omistaja selitti hymyillen minulle lempeästi.
Tunsin oloni heti paremmaksi. Oli oikeastaan jopa imarreltavaa kuulla, että Anne oikeasti luottaisi sanaani. Siispä annoin koko tapahtumasarjan tulla, kerroin kuinka muistin sen tunteen, kun olin itsekin vasta pelkkä tuntiratsastaja ja kuinka paljon silloin olin toivonut saavani hoitaa hevosia niin kuin tallin hoitajat. Kerroin, miten olin empinyt antaa tyttöjen viedä Netta tarhaan, ja miten nämä olivat vakuuttaneet osaavansa homman.
”Olisiko mun pitänyt antaa niiden viedä Nettaa?” kysyin lopulta epävarmasti.
Anne oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Eiväthän tuntiratsastajat ikinä opi hevosta viemään tarhaan, jos heille ei anneta mahdollisuutta opetella”, tämä totesi. ”Sun olisi kannattanut kuitenkin mennä ihan varmuuden vuoksi mukaan, vaikka tytöt kuinka olisivat sanoneet osaavansa tehdä sen itsekin. Ihmisillä on usein tapana liioitella omia taitojaan.”
Nyökkäsin tyytyväisenä – nyt tiesin, miten seuraavalla kerralla tulisi toimia.
”Mutta meidän pitää nyt katsoa, ettei puremisesta tule Netalle tapa, sun pitää muistaa olla tiukkana sen kanssa”, Anne muistutti. ”Ja muista myös pysyä asiakkaiden kanssa rauhallisena, oli tilanne mikä tahansa.”
”No joo, tänään mä kyllä vähän hermostuin, kun säikähdin itsekin tilannetta niin paljon”, myönnyin muistaessani epäkohteliaat sanani Stiinalle.
”No, eihän kukaan ole täydellinen”, Anne naurahti hymyillen.

Tunsin oloni vapautuneeksi astuessani ulos toimistosta. Asiat olivat selvinneet, eikä pahempaa vahinkoa ollut päässyt käymään. Tallin käytävät olivat täyttyneet hikisistä hevosista ja aikuisratsastajista, jotka rupattelivat leppoisasti juuri loppuneen estetunnin tapahtumista. Minä sujahdin väkijoukon lomasta satulahuoneeseen, jossa Salma asetteli juuri Bonnien satulaa telineeseen.
”Moikka!” nuori nainen huikkasi iloisesti. ”Katoin just, että Netan harjapakki on tainnut tippua hyllyltä alas, kun se on ihan levällään siinä lattialla.”
Hymyilin vain ja kumarruin kääntämään auenneen laatikon oikein päin. Keräsin harjat pakkiin ja nostin sen hyllylle omalle paikalleen, jonka jälkeen lähdin Salman perään tallin yläkertaa kohti. Paluu arkeen ei koskaan sujunut täysin ongelmitta.

[Clara]

Uusia & vanhoja ystäviä
22. elokuuta 2015 #22

”Aurinko, Amelie, Anastasia ja Anni”, luettelin ilmoitustaululta hoitajahakujen tuloksia Pihlalle. ”Apua, miten mä ikinä opin muistamaan näitten nimet, kun kaikki on niin samanlaisia!”
”Haha, Anne on valinnut oikeat A-luokan hoitajat”, Pihla naurahti.
”No joo”, nyökkäsin.
Olin vähän pettynyt, kun Pampulan entinen hoitaja ja hyvä ystäväni Simona ei ollut päässyt hoitajaksi Walmalle, mutta onneksi tämä oli siirtynyt nyt ylä-asteelle niin näin häntä usein koulussa. Ja asuihan Simonan poni Pampula edelleen pihatossa vain vähän matkan pääsä Seppeleestä, joten voisin mennä moikkaamaan porkkanakaksikkoa melkein milloin vain. Mä en ollutkaan vieraillut pihatolla pitkään aikaan, ja niinä harvoina kertoina en ollut Simonaa siellä nähnyt.

”Lähetkö mun kaa taluttamaan hevosia maastoon?” Pihla ehdotti iloisesti.
”Joo, mä tuun ratsain ilman satulaa, saat sinnitellä perässä”, virnistin. ”Vielä ehtii treenata kesäkuntoon, joten lenkille vaan…”
”Heei onks tää jotain vihjailua!” Pihla huudahti mukamas loukkaantuneena, jolloin minä purskahdin nauruun.
”No Netalla ainakin on kunnon heinämaha!” naureskelin silmää vinkaten.

Hetken kuluttua astelimme rinnakkain metsätietä pitkin. Annoin jalkojeni roikkua rentoina Netan kyljillä ja myötäilin tottuneesti tamman rauhallisia askeleita. Heiluttelin paljaita varpaitani ja annoin ohjien valua pitkiksi sormieni välistä. Kesäaurinko lämmitti suloisesti ihoa puiden lehtiverhon läpi ja kypärän lippa varjosti mukavasti kasvoja. Loeke katseli kiinnostuneesti puiden lomaan. Pihlasta näkyi vain vähän päälakea punertavan hevosen selän takaa, kun tyttö asteli hoitohevosensa rinnalla rupatellen iloisesti niitä ja näitä.

Palattuamme jo tallin pihalle vastaan tuli Robert, paluumuuttaja joka oli noin viikko sitten saapunut takaisin Seppeleeseen saatuaan tallista karsinapaikan uudelle hevoselleen. Poika, tai ehkä pikemminkin nuori mies, talutti suurta, harmaata kilpahevostaan ripein askelin maneesille päin.
”Talli on kohta täynnä jättiläisiä, ensin tuli Ransu ja nyt tuo Harry”, totesin Pihlalle irrottamatta katsettani vaaleasta ihmishahmosta.
”Kuka tuo mies nyt oli?” Pihla ihmetteli hämmästyneenä.
”Etkö sä tosissaan tiedä?” kysyin silmät pyöreinä. ”Se on Robert, joka hoiti ennen Vennaa, muistatko?”
”Aa joo, kyllä mä sen hämärästi muistan.”
Naurahdin. Robert olikin nykyään aika hämärä tyyppi. Itse muistin pojan parin vuoden takaa iloisena ja puheliaana teini-ikäisenä poikana, jolta ei huumorintajua puuttunut. Tällä oli ollut jotain säätöä Britan kanssa, nämä olivat sopineet yhteen kuin paita ja peppu. Kaksikko oli tempauksillaan hauskuttanut muita tallilaisia ja olimme usein Simonan kanssa pohtineet näiden suhdetta – olivatko he yhdessä vai eivät? Loppujenlopuksi koko juttu oli tainnut olla sellainen melkein-mutta–ei–kuitenkaan- ja päättynyt siihen kun Robert muutti takaisin Britteihin. Nykyään poika oli kyllä aivan erilainen, hiljainen ja vältteli muita ihmisiä. Sitä se aikuistuminen varmaan teettää, ajattelin mielessäni. Jos niin oli, minä en ikinä haluaisi kasvaa aikuiseksi.

[Clara]

Sataa sataa ropisee
30. elokuuta 2015 #23

Hyräilin itsekseni tallustaessani kohti Seppelettä. Taivas oli tasaisen harmaa ja sadekarhu tiputteli niskaani suuria, pulleita vesipisaroita. Satoi kirjaimellisesti kuin saavista kaatamalla, mutta se ei aurinkoista mielialaani haitannut. Olin vain niin iloinen ja tyytyväinen lähipäivien tapahtumiin ja, noh, kaikkeen. Siihen, että paras ystäväni Simona oli valittu entisen hoitoponini ja itselleni kaikista rakkaimman ponin hoitajaksi, siihen että olin saanut jonkinlaista kontaktia Vennan uuteen hoitajaan, Aurinkoon. Tuittupäiseen ja tylyyn tyttöön, mitä vanhemmat tallilaiset olivat puhuneet. Minulle hän oli vain mukava, ikäiseni tyttö, hiukan ujo vain. Meillä oli edellispäivänä ollut hauskaa yhdessä, ja salaa uumoilin saavani tuosta tummakutrisesta tytöstä uuden kaverin, tallilla kun oli aika vähän oikeastaan ikäisiäni hoitajia.

Muita tallikavereitani tuntui vaivaavan jonkinsortin syysmasennus, joka ei onneksi ollut tarttunut minuun. Mutta Nettaan oli. Ponineiti oli lähipäivät kiukutellut oikein antaumuksella, ja siitä todisteena minulla oli lukuisat sinipunaiset hampaankuvat käsivarsissa.
"Se voi olla tulossa kiimaan", Pirre oli todennut jutellessani esteopettajan kanssa asiasta eräänä päivänä. "Yritä pysyä tiukkana sen kanssa, näykkiminen pitää saada loppumaan."

Vesipisarat räiskähtelivät iloisesti hoitokatoksen katonkulmalta saapuessani tallille. Piha oli täyttynyt kiiltelevistä vesilammikoista, ja koivujen kellastuneet lehdet liimautuivat märkinä punaisten kumisaappaideni kärkiin. Ravistelin enimmät vedet sadetakin olkapäiltä ja nykäisin tallin oven auki.

Kaikki hevoset oli tuotu sisälle, ja ne kurkistelivat kiinnostuneina suuntaani raahautuessani vettä valuvana portaita kohti. Sikke seisoi pesukarsinassa kiinnitettynä kahdella tummanvihreällä riimunnarulla, ja Pipsa suihkutteli poninsa jalkoja letkulla.
"Sade yllätti meidät kun taluttelin ponskia lähimetsässä, ja nyt se on oikein hienosti kuorrutettu mudalla", tyttö huikkasi iloisesti veden lotinan yli. "Aamun estevalkkakin pidettiin maneesissa kun sää on nyt vähän tämmönen."
Nyökkäsin vetäen keltaisen sadetakin hupun pois päästäni. Vesipisarat tipahtelivat käytävälle muodostaen pienen lammikon siihen kohtaan, jossa seisoin.
"Kouluvalkkakin pidetään varmaan sitten maneesissa?" mietiskelin vilkaisten Pipsaa kysyvästi.
"Joo, vaikka tää sade ehtisikin loppua, niin kenttä on ihan mutavelliä koko loppupäivän", brunette irvisti merkitsevästi.

Raahauduin yläkertaan ja riisuin vettävaluvan takkini jättäen sen kuivumaan naulakon reunaan. Collegehousuni olivat kastuneet läpimäriksi, joten kaivoin kaapista harmaat ratsastushousuni ja kipaisin alakerran vessaan vaihtamaan vaatteet. Kiskoessani housuja jalkaani muistin edellispäivän tapahtumat. Tallilla oli tehty tihutöitä, paikkoja oli sotkettu ja tavaroita levitetty ja maneesin seinään oli ilmestynyt graffittimaalaus. Tai teksti, ehkä se oli jonkun mielestä taidetta.

Pohdin mielessäni tihutöiden tekijää noustessani jo toistamiseen rappuja yläkertaan, mutta en keksinyt ketään, kuka olisi voinut olla syyllinen. Avattuani oleskeluhuoneen oven unohdin kuitenkin koko asian, sillä huone oli täynnä porukkaa aamupäivän estevalmennuksen jäljiltä. Ehtisin liittyä joukkon puoleksi tunniksi, ennen kuin minun pitäisi lähteä laittamaan Nettaa kuntoon kouluvalmennusta varten. Valmennus jännitti. Toivoin, että se menisi hyvin, sillä kahden viikon päästä olisi jo seurakisat, ja osallistumispäätöksen teksisin tämän valmennuksen perusteella. Ehkä kysyisin suoraan Annelta, kannattaisiko minun osallistua seurakisoihin vai ei.

"Näittekö sen yhen jäätävän kokosen hypyn? Windi yritti ihan varmaan tiputtaa mut tahalteen selästä!" Cellan ääni kaikui puisen pöydän äärestä.
Keskustelu valmennuksesta kävi kuumana. Minä hiivin tiskipöydän ääreen ja kaadoin mukin täyteen kuumaa kaakaota, jonka jälkeen istahdin Sandran ja Wenlan väliin pehmeälle sohvalle.
"Kuulitsä jo, että Walman hoitaja vaihtui?" Wenla kysyi kummastuneena.
"Joo, sen uus hoitaja on Simona, joka on hoitanu tääl Sebessä aiemminki. Se on tosi kiva tyyppi."
"Miksköhän se Amelie lopetti jo nyt?" Sandra ihmetteli.
"Mä en oikein tiedä, joku syy siihen oli", Welna supatti. "Mä en ehtinyt edes kunnolla näkemään koko tyyppiä!"
Samassa olkkarin ovi avautui ja huoneeseen astui kaksi tyttöä, Inkeri ja.. Britta? Hypen entinen hoitaja oli palannut, eikä Inkeri ollut kertonut asiasta meille muille mitään!

Se neljän seinän ympäröimä tila muuttui hetkessä hullujenhuoneeksi, kun kaikki rynnivät innoissaan halaamaan kuristamaan ja tervehtimään tyttöä, jonka kasvoja koristi se tuttu aurinkoinen hymy. Minäkin ponkaisin ylös ja hymyilin brunetelle iloisesti.
"Moikka! Sä sitten päätit tulla käymään?"
"Joo, onhan täällä kivaa käydä pitkästä aikaa", tämä hymähti.
Meidän juttutuokio päättyi kuitenkin siihen, sillä hetkessä Cella suorastaan hyppäsi Britan syliin ja kietoi kätensä tytön ympärille kuin apina kiivetessään puuhun.
"Sinä senkin! Et sitten kertonut että oot tulossa!" blondi huudahti leveästi hymyillen.
"Yllätykset on kivoja", Britta naurahti leikkisästi.

Hetken päästä Inkeri istahti viereeni sohvalle jonkinsortin smoothie kädessään.
"Yh, mitä toi on?" ähkäisin tuijottaen vihreältä limalta näyttävää juomaa.
"Vihersmoothieta! Haluutko maistaa?"
"Ööh, mä taidan jättää tällä kertaa väliin.." naurahdin.
Ja muutenkin taitaisin jättää Inksun takaisin-shettismittoihin-laihdutuskuurin väliin. Tyttö lähtikin pian ajamaan Siirillä, kun "ponikin tarvitsee pienimuotoista dieettiä.." niin kuin blondi itse sanoi.

"Näittekö ne eiliset tihutyöt?" Sandra kysyi.
"Se oli ihan tyhmää, Loekeltakin oli kadonnut yksi suoja", Wenlan toisella puolella istuva Pihla huudahti.
Siemaisin kuumaa suklaajuomaa mukistani ja katsahdin mietteliäänä tyttöön.
"Mä en ymmärrä. Kuka tekisi jotain tollasta? Joku hevosvihaaja?"
Pihla vilkaisi epäröiden ympärilleen ja kumartui sitten lähemmäksi.
"Mä tapasin eilen maastossa yhen niistä ruskamäkeläisistä", tämä paljasti madaltaen ääntään. "Ja musta pahasti tuntuu siltä, että se tietää asiasta jotain."

Tunnelmia kouluvalmennuksesta: Ratsastajalla ryhti vähän kateissa.. Mutta hienoin poni! ♥

[Clara]

Kesäilta
31. elokuuta 2015 #24

Elokuun viimeisenä päivänä lähdettiin ratsastustuntien loputtua vielä rauhalliselle ilman satulaa-kävelylle ja päädyttiin ihastelemaan auringonlaskua järven rannalta.

[Clara]

Elomaasto
28. elokuuta 2015 #25

[Clara]

Viimeistä viedään
11. syyskuuta 2015 #26

Tuijotin ilmoitustaulua. Se tuijotti itsepintaisesti takaisin. Mun oli pakko päättää, aikaa ei ollut enää pohtia. Olin lykännyt päätöstä aluksi kouluvalmennukseen, mutta valmennuskin oli tullut ja mennyt jo pari viikkoa sitten. Nyt alkoi olla viimehetket käsillä. Osallistuako vai eikö. Kyllä vai ei.

”Kyllä”, puuskahdin lopulta itsekseni, nappasin kynän käteeni ja kirjoitin siististi ”Kouluratsastuskilpailut seuratasolla 13.9.2015.”-tekstin alle oman nimeni ja siihen perään Cottonessa. Sitten käännähdin ympäri ja lähdin astelemaan rivakasti kohti satulahuonetta, etten ehtisi vain katua ja muuttaa päätöstäni. Nyt olin ilmoittanut minut ja hoitoponini seurakilpailuihin.

Olin pohtinut päätöstä pitkään. Elokuun harjoituskisat olivat minun ja Netan osalta menneet lahjakkaasti penkin alle, ja siksi minua epäilytti osallistua ihan oikeisiin kilpailuihin. Olin aiemmin startannut vain harjoituskisoja, ja kaikki olivat menneet päin honkia, aina olin siellä häntäpäässä. Ja nyt olin menossa ihan oikeisiin kisoihin, ja se jännitti. Okei, myönnetään, se pelotti mua.

Kouluvalmennuksessa Anne oli kuitenkin sanonut, että Netta tarvitsi vain kokemusta ja vähän lisää kokemusta kilpailuista. Ja sitä ei tulisi kuin kilpailemalla. Olisin mieluusti odottanut seuraavia harjoituskisoja, mutta niitä tuskin järjestettäisiin seuraavan kerran kuin vasta keväällä. Nyt oli oiva tilaisuus hankkia sitä kokemusta, mitä sekä minä että poni tarvitsimme kipeästi, ja niinpä olin ottanut härkää sarvista ja ylihuomenna ratsastaisin taas valkoisten aitojen sisään näyttämään taitojani. Oikeastaan seurakisat eivät periaatteessa eroaisi harjoituskisoista niin paljoa, ne kuitenkin pidettäisiin ihan kotitallilla Seppeleessä. Tai ainakin toivoin, että ne olisivat pitkälti hyvin samanlaiset.

Kiinnitin Netan hoitopuomille ja aloin harjaamaan ponia reippain vedoin. Tänään olisi vielä hyvin aikaa treenata viimeistä kertaa kisoja varten, sillä Netta ei menisi kuin yhdelle tunnille sen ratsastajan sairastumisen takia. Varustin ponin nopeasti ja talutin sen kentälle. Ilma oli aurinkoinen ja kesäisen lämmin, vaikka puita koristikin jo syksyn värjäämät lehdet. Kapusin ponin selkään ja otin ohjat tuntumalle. Tänään hakisin Nettaa kuulolle ja yrittäisin saada ponin rennoksi ja eteenpäinpyrkiväksi. Tarkoituksena oli työskennellä helpohkojen perustehtävien parissa ja niillä valmistella ponia viikonlopun kisoja varten. Toivoin sydämeni pohjasta, että ratsastus sujuisi tänään hyvin, sillä se edesauttaisi varmasti myös onnistunutta kisasuoritusta.

[Clara]

Poni pesulla
12. syyskuuta 2015 #27

Seurakisoja edeltävänä päivänä puunasin ponin perusteellisesti!

//Äh, äsyttää julkaista näitä merkintöjä aina myöhässä, tääkin olisi pitänyt saada esille melkein viikko sitten.. Mulla on vaan hirveästi ideoita, mutta ei aikaa toteuttaa niitä, joten koettakaa kestää vaikka nää tuleekin vähän jäljessä... :/

Tästä lähtisi super-merkki, jos niitä vielä sulle olisi =) Mahtava kuva! <3 ~Anne

[Clara]

Seurakilpailut
13. syyskuuta 2015 #28

”Äh, ei tästä tule yhtään mitään!” puuskahdin turhautuneesti.
Ponin harjaan letittämäni sykerö levisi jo neljännen kerran käsiini, kun yritin kiinnittää sitä kumilenkillä. Olin uurastanut letityksen parissa jo varttitunnin, enkä ollut saanut aikaan kuin kolme epämääräistä, löysää sykeröä, jotka hapsottivat epäsiististi molemmin puolin ponin kaulaa. ”Olis pitänyt aloittaa näiden tekemisen harjoittelu jo about kaks kuukautta sitte, nii saattais ehkä onnistuakin.”
Netta kääntyi katsomaan minua rauhallisesti ja räpäytti pitkiä silmäripsiään epäuskoisesti. ”Sä et voi olla noin surkee”, se tuntui ajattelevan. Mutta ei siitä mihinkään pääsyt, en ollut tehnyt sykeröitä moneen vuoteen, varsinkaan paksuharjaiselle ponille! Mistähän mä olin edes saanut idean letittää Netan harja seurakisoihin?
”Multa loppuu ihan kohta aika, pakko kai purkaa noi letitykset ja pitää harja vaan vapaana”, mutisin itsekseni kumartuessani poimimaan karsinan pohjalta kumilenkkiä, joka oli livennyt käsistäni ja lennähtänyt pehmeälle turvepatjalle.

Suoristin selkäni ja vilkaisin käytävälle. Katseeni kohdistui Robertiin, joka käveli sattumalta ohitse kohti satulahuonetta. Hetken mielijohteessa astuin karsinan ovelle ja kurkotin pääni käytävän puolelle.
”Hei!” huudahdin nuoren miehen perään.
Tämä säpsähti, pysähtyi ja kääntyi ympäri hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Ömm.. niin siis, ajattelin vain kysyä, että osaisitko auttaa mua sykeröiden letittämisessä?” kysyin hieman epävarmasti hymyillen. Robert tuntui välttelevän muita ihmisiä, ja olin jo aivan varma, että tämä vetoaisi johonkin kiireeseen päästäkseen livistämään tilanteesta, mutta yllättäen hän vain kohauttikin olkapäitään ja mutisi jotain myöntävästi. Avasin miehelle karsinan oven ja tämä astui sisään vältellen katsettani.

Vaaleaverikkö käveli rauhallisesti puhellen ponin luo, antoi tamman nuuhkaista kättään ja taputti sitten lempeästi kaulalle.
”You’re really pretty”, tämä mutisi ponille ja astahti kauemmas.
”Kuten huomaat, tää ei ole ihan mun laji”, irvistin viitaten epämääräisiin jouhisykkyryöihin, jotka koristivat Netan korvientaustaa.
”Yep, ponilla onkin vähän reilummin jouhia”, tämä hymähti tarkastellen Nettaa katseellaan. ”Jos sä teet lettejä, niin voin tehdä sykeröt”, poika ehdotti sormeillen hopeanharmaita jouhia.
”Okei”, nyökkäsin hieman hämmentyneenä siitä, että poika ylipäätään puhui minulle.

Ehdimme ahertaa tovin hiljaisuudessa harmaiden jouhien parissa, minä letitin ponin harjan täyteen pieniä, tiukkoja lettejä, joista Robert taiteili siistejä sykeröitä. Työni lomasta vilkuilin salaa, kuinka nuori mies rullasi letin tottuneesti harjantyveen ja kiinnitti sen napakasti kumilenksulla. Huomasi kyllä, että nuo sormet olivat letittäneet ponin harjoja kisoihin ennenkin.
”Kisaatko sä tänään?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden.
Robert säpsähti taas ja sykerö levisi tämän käsiin niin kuin minullakin aikaisemmin. Tämä kokosi kuitenkin itsenä nopeasti ja sai jouhet taas järjestykseen.
”Mennään Harrylla C”, tämä vastasi kohottaen katseensa ensimmäistä kertaa suoraan minuun. ”And you?”
”Sama”, nyökkäsin hymyillen. ”Jännittää vaan, ekat oikeat kisat mulla, jos harjoituskisoja ei siis lasketa”, selitin letittäen viimeiset jouhet huolellisesti.
”Oh, good luck!” tämä hymyili ja kietaisi kumilenkin viimeisen sykerön ympärille.
”Thanks, you too! Ja kiitti vielä avusta”, huudahdin nuoren miehen perään tämän sulkiessa karsinan oven perässään.
Robs heilautti kättään ja katosi salamannopeasti satulahuoneen suuntaan. Minä pudistin päätäni ihmeissäni ja käännyin katsomaan Nettaa, jonka harja oli nyt siististi letitetty ja karva kiilsi kullanruskeana.
”Sä olet melkein valmis, mutta nyt on mun vuoro mennä laittautumaan”, hihitin ja koppasin harjapakin käteeni.

Yläkerrassa kaivoin kaapistani valkoiset ratsastushousut, jotka olin bongannut pari viikkoa sitten kirpputorilta ja ostanut ne tasan kymmenellä eurolla. Tänään housut pääsisivät ensimmäistä kertaa käyttöön minulla. Kiiruhdin vessaan vaihtamaan housut ja vaaleansinisen puseron päälleni. Katselin itseäni peilistä tyytyväisenä. Äiti oli aamulla taituroinut nutturan hiuksiini, ja kun vielä laittaisin kypärän päähäni, näyttäisin jo melkein kouluratsastajalta. Ruskeat ratsastuskenkäni olin pessyt ja kiillottanut edellisiltana edustuskuntoon, ja olin jopa etsinyt tummanruskeat minichapsini jostain laatikon pohjalta. Olin ostanut ne joskus vuosia sitten, mutta en ollut käyttänyt niitä kuin pari kertaa, sillä minusta oli mukavampaa ratsastaa pelkillä kengillä. Kisoissa olisi kuitenkin siistimmän näköistä pitää chapseja kuin kulahtaneita ja käytössä venyneitä ratsastussukkia.

Nappasin yläkerrasta vielä kypärän ja hanskat mukaani, ennen kuin riensin laittamaan Netalle varusteet niskaan. Taluttaessani ponin ulos tunsin olevani oikea kisaratsastaja – ja niinhän minä olinkin, tämän yhden päivän ajan. Seppeleen piha oli täynnä hevosia ja ratsastajia, kuljetusautoja ja ihmisiä. Kasperin ylläpitämä buffet toimi tuttuun tapaansa pienessä telttakatoksessa. Oli jännittävää astella väkijoukon läpi verryttelyalueelle. Siellä monet olivat jo valmistautumassa ensimmäiseen luokkaan.

Porkkanatukkainen Simona ravasi pikkuisella Pampula-ponillaan luokseni juuri, kun olin ponnistanut itseni satulaan.
”Hih, Clara, sähän näytät melkein oikealta ratsastajalta!” tämä pilaili virnistäen.
Näytin tälle kieltäni ja kiristin satulavyötä vielä yhdellä reiällä.
”Kohta nähdään, olenko mä oikea ratsastaja vain näytänkö vain siltä”, naurahdin tarttuen ohjiin.

Netta katseli kiinnostuneena ympärilleen, ja yhtäkkiä minua alkoi jännittää ihan kamalasti. Olin jännittänyt kisoja jo etukäteen, mutta kisa-aamun tohinoissa olin unohtanut jännittämisen kokonaan. Nyt tuttu tunne vatsanpohjassa palasi, mutta yritin pysyä rauhallisena. Hengitin syvään ja jokaisen uloshengityksen aikana yritin saada kaikki lihakset mahdollisimman rennoiksi. Samalla tyhjensin pääni kaikista turhista ajatuksista. Olin monta kertaa aiemmin huomannut, että se auttoi. Sekavat ajatukset korvasin itsevarmuudella. Muistaisin kyllä radan, kunhan keskittyisin, Netta menisi kyllä hyvin, jos minä ratsastaisin hyvin.

Verryttelyssä pyrin ratsastamaan ponin mahdollisimman rennoksi ja eteenpäinpyrkiväksi. Hain tammaa kuulolle puolipidätteillä ja pienillä tehtävillä, kävin radan vaikeimpia kohtia pariin kertaan läpi. Samassa kuulin nimeni kaiuttimista, ja tajusin, että minun oli mentävä kentän portille odottamaan. Jouduin odottamaan vain hetken, kun edellinen ratsukko palasi jo kentältä. En tuntenut tyttöä ja tämän hevosta, mutta hymyilin silti tälle ystävällisesti.
”Onnea matkaan!” tämä huikkasi ratsastaessani ohitseni.
”Sitä minä todellakin tarvitsen”, ajattelin ratsastaessani valkoisten aitojen sisään.
Tunsin ihmisten katseet, mutta käskin itseäni unohtamaan ne. Nyt oli vain minä ja Netta, muulla ei ollut väliä. Nostin ravin ja käänsin Netan keskihalkaisijalle tuijottaen tiukasti eteenpäin, selkä suorana, ponin liikkeitä parhaani mukaan mukaillen. Siistit sykeröt pomppivat ponin kaulalla harjoitusravin tahdissa, ylös, alas, ylös, alas, tasaiseen tahtiin. Pysähdys tuli tasan, rentouduin satulassa ja pieni hymynkare kohosi hetkeksi huulilleni. Siirsin ohjat vasempaan käteeni, nyökkäsin ja ojensin oikean käteni alkutervehdykseen.