Tarinan loppu
16. toukokuuta 2015
Punainen pyöräni kiilteli auringossa. Ajelin kohti Seppelettä hyvillä mielin, pieni jännityksen tunne vatsassa. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Viimein näin tienviitan, jossa luki mustin kirjaimin "Seppele". Kurvasin pois asvalttitieltä Seppeleen pihaan.
Kevään ensimmäinen leskenlehti kukki tien pientareella. Se oli työntynyt esiin kylmästä, kuolleiden lehtien peittämästä maasta ja kurkotteli sinnikkäästi kohti sinisellä taivaalla säteilevää aurinkoa. Hento, suomumainen varsi kannatteli kirkkaankeltaista kukkaa, joka toi pienen väripilkahduksen talviuniltaan heräävään luontoon. Hiekka rahisi, kun pysäytin punaisen pyöräni ja jäin hetkeksi ihastelemaan luonnon pientä ihmettä, kevään kaunotarta.”Mä lähden Amerikkaan!” kiljaisin innoissani.
Seppeleen ilmoitustaululle oli muutama päivä sitten ilmestynyt ilmoitus Amerikan reissusta – matkaisimme kesäkuussa muutaman Seppeleläisen kanssa Yhdysvaltoihin ratsastustilalle. Olin todella innoissani, enkä olisi malttanut millään odottaa lähtöä.
”Vau, tosi siistiä!” Sandra huudahti.
Auringonvalo tulvi Seppeleen yläkerran ikkunasta olohuoneeseen ja sai mustatukkaisen tytön hiukset kiiltämään kauniisti. Hyppelin iloisesti tytön viereen pitkän puisen penkin päähän, enkä malttanut olla kertomatta matkasta lisää.
”Mä en ole ikinä käynyt ulkomailla, en missään Suomen rajojen ulkopuolella. Ja nyt pääsen lentämäänkin! Tosi jännää!” pulisin iloisesti. ”Ja me lennetään vielä Atlantin yli, vähän mua kyllä pelottaa, entä jos se kone putoaa?”
”Tuskinpa”, Sandra naurahti. ”Mäkin olisin halunnut mukaan, mutta siellä ei ollut enää tilaa”, tyttö huokaisi pettyneenä.
Ymmärsin häntä täysin. Itseäni varmasti ärsyttäisi, jos missaisin näin hienon tilaisuuden.
”Tosi harmi, olis ollut mahtavaa jos sä olisit lähtenyt mukaan”, totesin miettien mielessäni matkaanlähtijöitä. Itse olin porukasta nuorin, ja ainoastaan Tuulia oli lisäkseni alaikäinen. Olisi ollut huippua, jos mukana olisi ollut myös suunnilleen minun ikäistä seuraa. Onneksi mukaan lähtevä porukka oli kuitenkin mulle tuttua – ja nythän oli oiva tilaisuus tutustua heihin vielä paremmin!
”Mä en malta odottaa lähtöä. Matkasta tulee varmasti ihan mahtava!” huokaisin ja uppouduin salaisiin haaveisiini ratsastusretkistä Amerikan luonnossa.
Olin pitkästä aikaa tallilla. Maaliskuisten harjoituskoulukilpailuiden jälkeen en vain ollut halunnut lähteä tallille, muuta kuin niille muutamille ratsastustunneille ja tapahtumiin, joihin olin osallistunut. Kilpailut olivat olleet täydellinen katastrofi. Vaikka en ollut mitenkään kilpailuhenkinen, silti se, että olimme jälleen viimeisiä, masensi minua. Kilpailuissa tykkäsin käydä lähinnä mittaamassa minun ja ponin taitoja, ja tulos oli tämä. Viimeinen. Huonoin. Sanat olivat jääneet kummittelemaan päähäni pitkäksi aikaa, vaikka tiesinkin, että Walma oli nuori ja kokematon, enkä olettanutkaan, että olisimme mukana kärkijoukoissa. Mutta silti. Olin alkanut miettimään, olinko oikeasti huono ratsastaja? Tarvitsisiko Walma jonkun kokeneemman ja taitavamman ratsastajan pärjätäkseen paremmin? Olinko liian iso ratsastamaan ponilla? Enkö ollut tarpeeksi hyvä työskentelemään nuoren hevosen kanssa?
Riittäisinkö minä?
Eräs huhtikuinen päivä oli kuitenkin muuttanut kaiken. Olin saanut raahattua itseni tallille, olin ajatellut vain loikoilevani tallin yläkerran sohvalla mukavassa seurassa, mutta olinkin löytänyt itseni ratsastamasta Walmalla kentällä ilman varusteita Cellan ja Windin kanssa. Se oli muuttanut näkemystäni hevosiin ja ratsastukseen – enää koulukisojen tulokset eivät merkinneet minulle mitään. Olin jälleen innostunut ratsastuksesta, mutta eri tavalla kuin ennen. Halusin oppia käsittelemään hevosia mahdollisimman luonnollisesti.
Nojasin tarhan tukevaan puuaitaan ja katsoin pientä pyöreää mudan peittämää ponia, joka seisoi keskellä tarhaa. Sen musta, pörröinen karvapeite oli likainen ja irtoavaa talvikarvaa oli joka puolella. Pitkät jouhet olivat sotkeutuneet ja harottivat kaikkiin ilmansuuntiin kuin hajoamispisteessä oleva harakanpesä. Silti tämän pienen kuraisen ponin näkeminen sai minut iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin, jopa iloisemmaksi kuin kaunis, sorja leskenlehti, joka kukki tien varressa merkkinä saapuneesta keväästä.
”Hei Walma”, kuiskasin koskettaessani ponin pehmeää karvaa. ”Siitä on jo pitkä aika, aivan liian pitkä, eikö vain?” kuiskutin hiljaa tajuten vasta nyt, kuinka kova ikävä minulla oli ponia ollut. ”Tule, sä kaipaat ilmiselvästi kylpyä”, hymyilin ja sujautin riimun sen päähän.
Tallissa kiinnitin ponin pesukarsinaan, avasin vesiletkun ja aloin huuhtelemaan ponia perusteellisesti. Walma ei säikkynyt vesisuihkua huuhdellessani sen jalkoja, vaikka se katselikin letkua hieman epäilevän näköisenä. Odotin, että poni oli jälleen rento, ja jatkoin sitten kaulalle, kylkiin ja etenin kohti ponin häntää. Vesi valui noroina mustaa karvapeitettä pitkin lattialle, irroittaen samalla suurimman osan kuivuneesta mudasta. Pian pesukarsinan lattialle olikin syntynyt ruskea vesilammikko.
Päätin kokeilla, mitä Walma tuumaisi pään kastelemisesta. Laitoin veden tulemaan aivan pienellä paineella, ja kastelin varovasti ponin turvan. Walmaa se ei haitannut, vaan se alkoi haukkomaan ilmaa yrittäen juoda vesisuihkusta. Poni antoi minun kastella koko päänsä, minkä jälkeen säädin painetta hieman isommalle ja aloin leikkimään tamman kanssa. Heilutin vesiletkua pienesti niin, että vesisuihku vaihtoi koko ajan suuntaansa ja Walma yritti tietysti pysyä perässä ja haukata vettä suuhunsa. Ponin ilmeet saivat minut nauramaan kippurassa, ja siinä ohessa vesisuhku pääsi kastelemaan vähän muutakin kuin vain ponin. Loppujen lopuksi olin itsekin aivan märkä, mutta hauskaa meillä oli!
Lopulta maltoin sulkea hanan, keräsin letkun paikoilleen ja kuivasin Walman huolella. Suihkautin tamman harjaan ja häntää kevyesti jouhien selvitysainetta, ja harjasin kaikki takut auki. Kävin koko ponin vielä kertaalleen läpi pehmeällä harjalla, ennen kuin vein harjapakin paikoilleen ja hain suitset.
Lähdimme Walman kanssa pienelle kävelylle ilman satulaa metsään. Annoin ponin kävellä omaa tahtiaan ohjat löysällä sinne minne se itse tahtoi. Kuljimme metsissä pitkään, näimme joutsenien lentävän järven yllä, kahlasimme pienen iloisesti solisevan puron yli ja nautimme auringon säteistä, jotka siivilöityivät puiden oksien läpi valoisaan metsään. Walma maisteli hiukan koivujen pieniä hiirenkorvia ja kevätkukkasia, minä istuin ponin lämpimässä selässä, roikotin jalkojani rentoina sen kyljillä ja kuuntelin lintujen laulua puiden oksistossa. Sillä hetkellä tajusin miten tärkeä Walma mulle oikeasti oli. Sillä, miten hyvä ratsastaja mä olin, ei ollut mitään väliä, mä olin pärjännyt ponin kanssa ennenkin, ja pärjäisin jatkosakin. Kun kerran olimme tähän hetkeen päässeet, ei ollut mitään syytä luovuttaa – meillä oli vielä paljon tehtävää. Ja vaikka kasvaisinkin liian pitkäksi ponille, voisimme puuhailla kaikkea muuta hauskaa!
Palattuamme jälleen tallille, liu’uin alas Walman selästä ja talutin sen talliin. Pienet kaviot kopisivat tuttuun tapaan käytävän betonilattialla. Riisuin ponilta suitset ja vein sen karsinaansa, jonne se jäi pureskelemaan heiniään tyytyväisenä Siirin kanssa. Viedessäni suitsia takaisin satulahuoneeseen, olin vähällä törmätä Anneen, joka astui juuri samaan aikaan käytävälle satulahuoneen ovesta, kun minä olin menossa sisään.
”Hui Clara, sähän säikäytit minut!” Anne huudahti iloisesti.
”Oho, sori”, hymyilin pienesti.
”Itse asiassa mulla olisikin sulle asiaa”, tallin omistaja jatkoi vakavoittuen.
Tunsin epämielyttävän möykyn muodostuvan vatsanpohjaani. Mitä nyt oli tapahtunut?
”Talliin on tänään tullut kolme uutta hevosta”, Anne aloitti. ”Pihla päätti lopettaa Pellan hoitamisen, ja poni siirtyy nyt eläkkeelle pihattoon. Pihla taas alkaa hoitaa yhtä uusista hevosista, Loekea ja Emmy luultavasti toista hevosta, Kurbusta.”
Uutinen tuli minulle ihan yllätyksenä. Pihla ja Pella sopivat toisilleen niin täydellisesti, mutta olihan poni toki aika pieni jo Pihlalle, ja vanhakin kaiken lisäksi. Mutta miten se nyt minuun liittyi?
”Ajattelin kysäistä, että olisitko kiinnostunut vaihtamaan isompaan hoitohevoseen? Nadja lopetti Edin hoitamisen, joten hakuihin on tulossa ainakin Edi ja uusi poni, Cottonessa. Walmakin on aika pieni nimittäin”, Anne huomautti.
Tuntui kuin viereeni olisi pudonnut pommi. Sydäntäni kylmäsi. Ei, ei, ei, oli ensimmäinen ajatukseni. Juuri kun kaikki oli taas ollut hyvin, enkä minä ollut edes liian pitkä Walmalle. Eihän minulla ollut mitään syytä vaihtaa hoitoponia! Mutta toisaalta… Kai voisin edes harkita?
”No tuota.. Kyllä mä haluaisin jatkaa Walmalla, mutta voinhan mä katsoa millainen se uusi poni… Cottonessa on”, sanoin hiljaa, ihmetellen itsekin omia sanojani.
Mikä sai minut epäröimään? Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että jatkaisin Walmalla? Olin hämmentynyt ja tunteet myllersivät sisälläni kuin trooppinen hirmumyrsky.
”Okei. Tuletko nyt heti vilkaisemaan sitä? Mulla olis nyt aikaa vähän esitellä ponia sulle”, Anne ehdotti vilkaisten kelloa tallin seinällä.
En kyennyt kuin nyökkäämään. Tunsin käsieni tärisevän ja minulla oli muutenkin kummallinen olo. Mitä oli tapahtumassa? Seurasin turtana Annea ulos ja tallin pihan poikki laskevan auringon valossa ponitarhalle, jossa uusi poni odotti. Se seisoi keskellä muuten tyhjää tarhaa, vihertävän nurmen keskellä, sirot korvat hörössä, suloisten ruskeiden suklaasilmien katse meihin kiinnittyneenä. Ilta-auringon kultaiset säteet leikkivät ponin vaaleanruskealla karvapeitteellä, ja viileä kevättuuli pörrötti sen hopeista, tuuheaa harjaa.
Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Niin väärältä kuin se tuntuikin – olin aivan myyty, poni oli sulattanut sydämeni. En halunnut myöntää sitä, mutta niin se vain oli. Katsoin hiljaisena vierestä, kun Anne kutsui tammaa, joka säntäsi kevyeen, innokkaaseen raviin. Pehmeät askeleet kuljettivat sen puuaidan luokse, jossa se pysähtyi ja jäi seisomaan eteemme. Ojensin käteni aidan ylitse, ja tamma nuuhkaisi sitä varovasti. Pitkät turpakarvat kutittivat kättäni.
”Cottonessalla on todella pehmeät askeleet ja se on ratsastaessa tasainen”, Anne aloitti. ”Kuten huomaat, se on myös aikamoinen söpöläinen…”
Kuuntelin puolella korvalla Annen selostusta ja silitin ponin pientä sametinpehmeää turpaa.
”Toimii hyvin kouluratsastuksessa… innokas maastossa… hoitaessa saattaa testailla ihmistä aina tilaisuuden tullen…”
Aivoni rekisteröivät vain yksittäisiä pätkiä Annen puheesta. Mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Ajatuksissani kieputin Cottonessan hopeanvaaleita jouhia sormeni ympärille. Pitäisikö minun vaihtaa Walma Cottonessaan? Olisiko se parempi vaihtoehto, Walma saattaisi saada jonkun kokeneemman sitä kouluttamaan, toisaalta ponista oli tullut minulle niin tärkeä… Toisaalta taas Annen kertomus Cottonessasta kuulosti aivan liian hyvältä, liian hyvältä ollakseen totta. Kovasti vaikutti siltä, että tästä uudesta tulokkaasta saattaisi kuoriutua minun unelmien ponini.
”… kokonaisuudessaan Cottonessa on siis hyvin elämäniloinen poni”, Anne tiivisti.
Siirsin katseeni ponin ystävällisiin silmiin.
”Miltäs kuulostaa?” nainen kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Nielaisin. Sisimmässäni olin jo tehnyt päätökseni, mutten uskaltanut sanoa sitä ääneen. Se tuntui liian vaikealta, oli liian vaikeaa päästää irti. Mutta tässä oli minulla mahtava tilaisuus kokea jotain uutta. Täytyi vain uskaltaa antaa mennä ja elämän kuljettaa. Täytyi uskaltaa jättää vanha, tuttu ja turvallinen, ja elää.
”Mä”, aloitin epävarmasti. Halusinko sanoa lauseeni loppuun? ”Mä olen valmis vaihtamaan Walman Cottonessaan.”
Henkäisin syvään. Nyt se oli tehty. Oli kamalaa sanoa se ääneen, mutta se tuntui oikealta ratkaisulta.
Avasin hiljaa ponikarsinan oven. Kyyneleet tulvahtivat silmiini heti, kun kohtasin pienen, mustan ponin katseen. Parilla askeleella olin sen luona, kiedoin käteni tutun, pörröisen kaulan ympärille ja hautasin kasvoni mustiin jouhiin.
”Walma pieni… musta tuntuu, että näin on parempi”, kuiskasin ponin korvaan. ”Ja ethän sä mihinkään lähde, pyydän sut ratsuksi vielä monelle tunnille, eivät nämä ole hyvästit. Sä olet täällä aina, kun astun tallin ovesta sisään, voin tulla tervehtimään sua vaikka joka päivä!”
Puhuessani tajusin itsekin, että Walma ei ollut katoamassa elämästäni mihinkään. Sitä paitsi, vaikka jonakin päivänä tiemme eroaisivat lopullisesti, muistot eivät katoaisi koskaan. Olin kokenut ponin kanssa niin monia upeita hetkiä, olimme oppineet toisiltamme niin paljon – nyt oli vain aika päättää tämä tarina, ja seuraavana päivänä aloittaa uusi.
”Kiitos kaikesta, Walma”, sanoin kuivaten kyyneleeni. ”Sä olet mulle tärkeä.”
Walma haukotteli makeasti, aivan kuin se voisi nukahtaa siihen paikkaan. Poni sain hymyn nousemaan huulilleni, ja halasin sitä vielä kerran.
”Näin on hyvä, eikö olekin?” kysyin tammalta. ”Sä saat uuden hoitajan, joka pitää susta huolta."
Walma hörähti pehmeästi ja pukkasi minua kevyesti olkapäähän turvallaan.
”Katse eteen ja suupielet ylöspäin”, se tuntui sanovan. ”
Näin on hyvä.”
Clara ♥ Walma
130 & viimeinen