Post by Clara on May 25, 2014 9:16:14 GMT 2
Ohjaksissa
21.5.14.
21.5.14.
Olin seissyt toimiston ovella jo hetken jännityksen kipristellessä vatsanpohjassani. Viimepäivät olin pohtinut Vappuratsastuksella saatua ideaa opettaa Walmalle ohjasajoa. Ensin olin epäröinyt, mutta innostunut itsekin ajan myötä ajatuksesta. Nyt pitäisi vain pyytää Annelta lupa.
”Kop, kop”, ovi kumisi koputtaessani sen puista pintaa.
”Sisään”, kuului Annen ääni vaimeasti toimistosta.
Henkäisin syvään ja vilkaisin täriseviä käsiäni. Ei kai se nyt näin vaikeaa voinut olla? Avasin oven varovasti ja astuin sisään pieneen huoneeseen.
”Moi, Clara!” Anne hymyili kohottaen katseensa papereistaan. ”Istu vain alas.”
Hymyilin ja istahdin vapaana olevan tuolin reunalle.
”Mitä asiaa sulla oli?”
”Öh, no tuota.. Niin kun mietin vain, että voisiko, siis olisiko mahdollista opettaa Walmalle ajoa?” takeltelin. ”Sehän tykkää ravata ja sillei, tai en mä tiiä…” mumisin.
Perhoset liitelivät vatsassani. Pitäisikö Anne ehdotustani tyhmänä tai…
”Totta kai!” brunette hymyili kuitenkin. ”Sinähän voit pyytää vaikka Inkeriltä apua, kun hän on jonkin verran ajanut Siiriä”, nainen jatkoi.
Olin huokaista helpotuksesta.
”Kiitos!” sanoin hymyillen ja nousin ylös. ”Mä taidan mennä katsomaan, jos löytäisin Inksun täältä jostain…”
Anne nyökkäsi ja syventyi taas paperipinojensa ääreen. Sulkiessani oven olin tavattoman tyytyväinen – eihän tuollainen pikkuasian kysyminen niin hankalaa ollut! Olin hermoillut aivan turhaan, mutta seuraavalla kerralla olisin paljon rohkeampi!
Löysin Inkerin olohuoneesta. Hän Istui Britan ja Kirsikan kanssa sohvalla voivotellen sitä, ettei ollut päässyt hetkeen käymään tallilla. Astuin huoneeseen ja suljin oven hieman äänekkäästi perässäni, niin että se sai sohvalla istuvat kääntämään katseensa minua päin.
”Moi!” tervehdin ja sain samankaltaisia, iloisia äännähdyksiä vastaukseksi.
”Tehkää tilaa!” Inkeri komensi ja sai kaksi muuta tyttöä tiivistämään itseään sen verran, että minäkin mahduin istumaan sohvalle.
”Jee, koulu loppuu pian!” Kirsikka huudahti iloisesti.
”Jep, ja peruskoulu… Mihin tää aika on mennyt?” Inkeri ihmetteli, ja saatoin kuulla pientä haikeutta hänen äänessään.
”Sama”, Britta huokaisi. ”Enää reilu viikko ja se on siinä.”
”Mä meen vasta ylä-asteelle”, naurahdin. ”Tulee kyllä ikävä lyhyitä koulupäiviä. Voisin olla aina vaan ala-asteella.”
”Onnenpekka, lukiossa vasta onkin pitkiä päiviä!” Kirsikka puuskahti.
”Niin se aika vaan kulkee, omia teitä eteenpäin, vaikkei tahtoisikaan.”
”Miten teillä muuten meni ne harjoituskisat?” kysyin vaihtaakseni jutunjuurta vähän iloisempiin aiheisiin.
”Estekisat meni ihan hyvin pikkuluokassa, päästiin just puolenvälin paremmalle puolelle tortillan kanssa”, Inkeri kertoi. ”Mut kuudellakympillä jäätiin häntäpäähän.”
”Me voitettiin Hypen kanssa metrin luokka”, Britta kertoi onnellisena. ”Mut matalemmassa luokassa taas jäätiin viimeisiksi.
”Kaksi ääripäätä”, naurahdin. ”Mä en edes uskaltanut lähteä Walmalla esteille.”
”Mekin Siken kanssa pysyttiin ihan katsomossa”, Kirsikka sanoi. ”Niin esteiden kuin koulun puolella, eikä Pipsakaan sillä mennyt.”
Seuraavaksi kaikki kertoivat omista koulusuorituksistaan. Britta oli voittanut helppo A-luokan ja tullut astetta helpommassa kolmanneksi.
”Haa, minä ja Sirpa päihitettiin teidät!” Inkeri huudahti leikkisästi ja kertoi sijoittuneensa toiseksi. ”Helppo C:ssä oltiin yhdeksänsiä.”
"Hahah, me oltiin Walman kanssa vikoja!" nauroin. "Meni han kevätsekoiluks, mutta ainakin oltiin ekoja- toisesta päästä katottuna!" julistin iloisesti.
Muut tytöt purskahtivat hyväntuuliseen nauruun.
"Entäs siellä kouluvalmennuksessa sitten", jatkoin nauruni lomasta. "Annen piti taluttaa meidät sinne kentän kulmaan!"
Hetken päästä hirnuimme kuin hevoset -kirjaimellisesti- muistellemmessa kevään hauskoja kokemuksia. Pian päädyimme juttelemaan estekurssista ja kesän mahdollisista leireistä.
"Tuleekohan Jossu joskus takaisin?" Britta tuumi.
"Ai se Seppeleen toinen omistaja?" varmistin, kun en ollut kyseistä
henkilöä itse tavannut.
"Just se."
"Mutta hei Britta, meidän pitäs varmaan mennä sinne maastoon, kello on
jo aika paljon..." Kirsikka muisti yhtäkkiä.
"Ai niin", toinen brunette huudahti ja kaksikko nousi ylös sohvalta.
"Ääh, epäreilua, Siirillä on tunteja, älkää jättäkö mua", Inkeri huudahti.
"Älä pelkää, mä jään sun seuraks, siis jos mun seura kelpaa", nauroin.
"Sitä paitsi, mulla on sulle tekemistä."
”No, kerro jo”, Inkeri hoputti Britan ja Kirsikan lähdettyä.
Katselin blondin kysyviä, sinisiä silmiä ja hymyilin salaperäisesti.
”Se liittyy hevosiin”, aloitin hitaasti.
”No kas kummaa, kun ollaan tallilla”, tyttö puuskahti.
”Se alkaa o:lla ja loppuu o:hon.”
”Olo? Mitä…” Inkeri hämmästyi ja katsoi minua yhtenä kysymysmerkkinä.
”Eeii! Kun siinä on monta kirjainta, odotas…” mutisin laskien mielessäni, ”kahdeksan.”
Inkeri näytti miettivän, mutta tuhahti sitten:
”En tajuu.”
”Siinä ollaan hevosen takana ja…” livautin pikkuvihjeen huuliltani.
”Ohjasajo!” blondi huudahti virnistäen iloisesti.
”Juuri se! Mä sain Annelta luvan opettaa Walmalle ajoa, ja sä saat auttaa mua siinä!” kerroin innokkaasti. ”Tietysti vain, jos haluat.”
”Walma, ihan rauhassa”, tyynnyttelin hetken kuluttua kentällä.
Tamma steppasi paikoillaan hermostuneena ja vilkuili silmävalkuaiset muljahdellen takanaan seisovaa Inkeriä. Olimme harjanneet ponin kevätsäässä hoitopuomilla, ja homma olikin hoitunut sutjakkaasti kahden käsiparin heilutellessa harjoja. Varustaminen olikin ollut vaikeampaa, ainakin minulle. Siksi olin laittanut Walmalle suitset ja jättänyt suosiolla ajovyönkiinnittämisen Inkerille.
”Kyllä säkin tän pian opit”, tyttö oli lohduttanut minun voivotellessa perfektionistina osaamattomuuttani.
”Olen opettamassa Walmalle ajoa, kun en itse osaa edes varustaa sitä!”
”Kyllä se hyvin menee”, Inkeri oli rauhoitellut. ”Sitä paitsi, mä voin auttaa sua.”
Nyt seisoimme keskellä hiekkakenttää, Inkeri ohjaksissa ja minä Walman pään vieressä puristaen tiukasti riimunnarua käsissäni. Poni oli aivan hermona uudesta koettelemuksesta. Sieraimet laajenneina ja silmät suurina se seisoi jalat harallaan odottamassa tulevaa.
”Se on ihan sama Inkeri kuin ennenkin, ja sitä paitsi mä olen tässä sun turvana”, tyynnyttelin silittäen rauhoittavasti ponin kaulaa. Musta karva oli jo kostea hiestä.
”Joko lähdetään?” Inkeri huikkasi ponin takaa.
”Juuh, tää on vaan aika hermona, eihän se potkaise sua?” huolehdin.
”Ehei, mä oon niin kaukana, ettei se yllä!”
”Ok! Matkaan sitten!”
Naksautin kieltäni ja nykäisin kevyesti narusta. Walma kiskaisi päänsä ylös ja kaivoi jalkansa syvälle vaaleaan hiekkaan. Se kait piti turvallisempana pysyä paikoillaan.
”Tule nyt”, maanittelin ja nykäisin kovempaa narusta.
Inkerikin maiskautti, jolloin Walma kääntyi hädissään katsomaan taakseen.
”Sun pitää olla päättäväinen!” blondi huikkasi. ”Näytä sille, kuka määrää!”
Vilkaisin Walmaa päättäväisesti ja nykäisin narusta. Kun poni ei liikauttanut eväänsäkään, vedin narusta määrätietoisesti hieman pidempään ja astuin samalla askeleen eteenpäin. Nyt tamma nosti kavionsa ja lähti jäykkänä pelosta seuraamaan minua.
”Hieno tyttö, ei sulla oo mitään hätää!” kehuin silitellen ponin kaulaa.
Katsahdin ponin takana kävelevää Inkeriä ja huomasin tämän hymyilevän iloisesti.
Walma oli edelleen hermostunut, eikä se tuntunut rauhoittuvan. Kun tamma huomasi tuntilaisten taluttavan ponejaan maneesista, se nykäisi päänsä niitä kohden ja höristi korviaan. Ratsukoiden hävittyä hämärään talliin ja sen tajuttua olevansa kentän aitojen sisällä, poni hätääntyi täysin ja sain roikkua kaikin voimin riimunnarussa, ettei se olisi lähtenyt käsistä.
”Olisi pitänyt ottaa Siiri Walmalle seuraks”, Inkeri puuskahti Walman vihdoin rauhoituttua.
”Niin… Mutta sitten me oltais tarvittu kolmaskin apuri”, huomautin.
”Sä olisit voinut ottaa Sirpan.”
”Mutta oon ajanu viimeks pari vuotta sitten..” myönsin hieman nolona.
Oli kai hieman tyhmää opettaa ponille jotain, jota itse oli tehnyt viimeksi kauan aikaa sitten.
”Mut hei, mä voin opettaa sua lauantaina!” blondi huudahti. ”Saat ajaa Sirpalla, äkkiä se muistuu mieleen. Walmakin menee varmasti paremmin, kun sillä on tuttu kaveri turvana.”
”Okei, käy mulle!” hymyilin kiitollisena.
Vaaleansiniset silmät säihkyen Inkeri vastasi hymyyni.
”Kyllä tää vielä onnistuu”, tyttö julisti ioisesti.
Niin, kun opettaisimme Walman ajolle, kesällä voisimme lähteä yhdessä kärrylenkille. Jo pelkkä ajatuskin kesästä sai minut hymyilemään.
Clara&Walma
74hm
74hm