Walman Hoitovihko

[Clara]

Iloja ja suruja
6.1.14.

Astelin kepein askelin tallille. Ulkona oli hämärää näin aamutuimaan, kun ei ollut lunta. Ilma oli kolea ja harmaa, kuin syksyllä. Tyydyin potkiskelemaan pikkukiviä ja seuraamaan niiden vierimistä tien pinnalla, kunnes niiden vauhti lopulta hiljeni, hiipui, pysähtyi. Huokaisin ja annoin katseeni lipua korkeiden puiden latvoihin, jotka erottuivat tummina harmaata taivasta vasten. Viileä tuuli huojutti niiden latvoja ja tunkeutui takin kauluksesta sisään, saaden minut nopeuttamaan askeleitani. Kaipasin lunta, valkeutta, kirpeää pakkasta. Talvea.

Seppele loisti pimeässä kuin majakka. Tallin ikkunat säkenöivät valoa ja tulvivat lämpöä ja turvallisuutta. Tarhoissa ensimmäiset hevoset kirmasivat onnellisina vapaudestaan. Erivärisiä loimia erottui pimeästä. Havaitsin Annen kävelevän ponitarhalta tallille päin. Pysähdyin ja jäin odottamaan naista.
- Huomenta! Sinähän olet aikaisessa, nainen tervehti.
Hymyilin vastaukseksi ja kysyin, oliko Walmaa viety vielä ulos.
- Ei vielä. Siirin ja Pampun ehdin jo viedä, Anne kertoi.
Nyökkäsin ja kysyin, voinko viedä Walman hieman myöhemmin ulos. Anne antoi luvan.

Olin juuri astumassa talliin Anne vanavedessäni, kun tunsin jotain märkää tipahtavan poskelleni. Pysähdyin ja käännyin ympäri niin nopeasti, ettei Anne ehtinyt varautua, vaan oli vähällä törmätä minuun.
- Ai sori, pahoittelin nolona.
- Ei se mitään, Anne rauhoitteli.
Käännyin nyt katsomaan ulos ja näin suuria, valkoisia lumihiutaleita, jotka leijailivat hiljalleen maahan. Jos lunta tulisi tätä vauhtia, muutaman tunnin päästä maa olisi jo peittynyt kevyeen, valkoiseen vaippaan. Mielessäni vilahteli kuvat lumihevosesta, jonka voisimme rakentaa uudelleen, laukkaamisesta paksussa hangessa, ehkä rekiajelustakin. Olihan jotkut Seppeleen hevosista opetettu ajolle?
- Sataa lunta! Annekin huomasi keskeyttäen ajatukseni.
- Talvi tulee sittenkin! kiljahdin riemusta.
Lämmin onnen tunne pulppuili sisälläni ja tunsin lähes pikkulapsen omaista innostusta. Tallin omistajatar nauroi innostukselleni ja kysyi, olinko vielä käynyt katsomassa Lailan varsaa.
- Ai onko se syntynyt jo? kysyin silmät suurina.
- Syntyihän se jo viime vuoden puolella, Tapanin päivänä, Anne kertoi.
- En mä tienny mitää! huudahdin hämmästyneenä.
Anne muistutti, ettei minua kyllä tallilla ollut tämän vuoden puolella paljoa näkynyt. Niinhän se oli, alkuvuosi oli kulunut kavereiden luona kyläillen, ja vasta edellisenä päivänä olin ehtinyt tallille. Ja silloinkin vain pikaiseen tervehtimään Walmaa.
- Niin ja viimevuoden lopulla mä kyllä kävin täällä, mutten käynyt kuin ponikarsinalla. Enkä oo jutellu paljoa muiden kanssa, muistin. - Harmi, olisi ollut kiva nähdä vastasyntynyt varsa, jatkoin.
- No eiköhän niitä myöhemmin tule, Anne lohdutti. - Mutta mennäänkö nyt katsomaan varsaa, ennen kuin aivan kastutaan tässä lumisateessa?
- Joo, kiva! hymyilin ja vetäisin puisen oven auki.
Lämmin tulvahdus hevosen tuoksua toivotti meidät tervetulleiksi valoisaan talliin, ja jatkoimme matkaa käytävällä iloisesti rupatellen. Ulko-ovi kolahti kiinni takanamme ja sulki lumisateen viileään pakkasilmaan.

Astelimme hiljaisen käytävän läpi kohti Lailan karsinaa. Suurinosa hevosista oli jo viety ulos, vain muutamia oli enää sisällä. Jaakko lakaisi käytävää ja tervehti meitä lyhyesti.
- Täällähän se pikkuinen on, Anne sanoi lempeästi ja pysähtyi Lailan karsinan eteen.
Kurkistin sisään ja henkäisin ihastuksesta. Suuri, harmaa puoliveritamma seisoi karsinassaan ja katseli meitä hiukan varautuneesti. Kellertävillä oljilla makasi tummankirjava, hento varsa, joka katsoi meitä suurilla silmillään. Se ponnisti pitkille, honteloille jaloilleen oljet kahisten ja hoiperteli emänsä taakse.
- Voi miten suloinen, henkäisin.
- Voit sinä karsinaankin mennä, Anne sanoi. - Muistat vaan edetä rauhassa. Laila voi luulla, että yrität tehdä jotain varsalle.
Katsoin Annea epäröiden.
- Saanko oikeasti?
- Juu juu, minä vahdin tässä ovella, nainen vakuutti ja avasi oven minulle.
Astuin hitaasti olkien päälle ja katselin Lailaa, joka heilutti korviaan epäröiden.
- En mä tee sun varsalle mitään, vakuutin ja otin askeleen eteenpäin.
Laila jännittyi, mutta kävelin hitaasti sen luo ja laskin käteni tamman kaulalle hopeanhohtoiselle kaulalle.
- Sulla on hieno varsa, kehuin antaen käteni lipua Lailan silkinpehmeällä karvalla. - Ja säkin olet hieno. Hyvä äiti, hymisin.
Laila laski päätään ja katsoi minua tummilla viisailla silmillään, joista kuvastui ystävällisyys ja pieni ujous. Samassa jokin kolahti käytävällä ja sai Lailan nostamaan päänsä ylös. En perääntynyt, vaan seurasin katseellani tamman liikkeitä. Tunsin itseni pieneksi hiirulaiseksi suuren ja upean tamman rinnalla. Nielaisin ja mietin, kuinka korkealla olisinkaan sen selässä.
- Saanko silittää varsaasi? kysyin tammalta.
Se laski hieman päätään ja käänsi sitä nähdäkseen jälkeläisensä. Otin askeleen sivulle niin, että näin varsan ja kyykistyin hiukan.
- Tule vain, rohkaisin ja ojensin kättäni.
Varsa katsoi minua ujosti emänsä takaa ja vilkaisi tätä kuin kysyäkseen luvan. Laila vaikutti rauhalliselta, joten pikkuhevonen otti askeleen eteenpäin ja nuuhkaisi ilmaa uteliaasti. Puhelin sille niitä ja näitä ja seurasin varsan liikkeitä, katsomatta sitä kuitenkaan silmiin. Ujosti se lähestyi askel askeleelta, kunnes oli vain metrin päässä. Tamma kurkotti kaulaansa ja sen pehmeä turpa sipaisi kämmentäni.
- Olet sinä hieno, kehuin tamman ottaessa askeleen vielä lähemmäs niin, että yletyin silittämään sitä.
Ja voi kuinka pehmoinen varsakarva olikaan! Olisin voinut silittää kirjavaa hevosta vaikka kuinka kauan, mutta Anne huhuili minulle, että varsa pitäisi nyt jättää rauhaan ja että hänen pitäisi viedä loput hevoset ulos. Palasin siis karsinan ulkopuolelle ja katselin, kun Anne lukitsi oven.
- Jääkö varsa tänne Seppeleeseen? tiedustelin.
- Ei, se lähtee yksityistallilleni, Anne kertoi.
Huokaisin hieman pettyneesti. Varsa oli niin suloinen, että olisi ollut mukava seurata sen kasvua, ja ehkä jopa itse ratsastaa sillä joskus!
- Mikä varsan nimi on? kysyin.
- Luna, Anne hymyili.
Laila ja Luna. Maistelin nimeä mielessäni. Se oli kaunis ja sopi hyvin kauniille tammalle.

Kivutessani portaita ylös yläkertaan mietin, miten ihanaa olisi, jos Walma saisi varsan. Sellaisen todella pienen ja pörröisen… ”Minkähän värinen siitä tulisi?” mietiskelin astuessani ylimmille rapuille.
- Varmaan musta. Tai kirjava, mutisin itsekseni.
- Mikä java? kuulin yhtäkkiä hämmästyneen äänen.
Kiljahdin ja olin kaatua selälleni rapuissa. Viime tingassa tarrasin kiinni portaiden kaiteeseen ja vilkaisin ylöspäin.
- Robert! Ei saa säikytellä! moitin blondia poikaa, joka seisoi portaiden yläpäässä.
Tämä vain virnisti, ja pian pojan viereen ilmestyi Jesse, joka katsoi meitä hämmästyneenä.
- Mitäs täällä kiljutaan? hän ihmetteli.
- Toi säikäytti! selitin ja kipusin viimeisetkin raput ylös.
- Enhän, olin vaan tulossa alas ja ihmettelin kun puhuit jostain javasta, Robert puolusteli.
- Mä sanoin kirjava, tokaisin ja kävelin kaapilleni.
- Kirjava? Jesse hämmästyi.
- Lailan varsa, sanoin hymyillen.
- Varsa? pojat toistivat.
Nyökkäsin, ja nämä lähtivät yhteistuumin alakertaan puhellen keskenään iloisesti. Huokaisin ja avasin kaappini oven. Ylimmällä hyllyllä oli kolme kirjaa siististi pinossa: päällimmäisenä paksu, sininen päiväkirjani, sitten ruskeakantinen albumi ja alimmaisena punainen vihko, jota en ollut lukenut sitten elokuun. Otin albumin kirjojen välistä ja suljin kaappini, ennen kuin palasin alakertaan.

Avasin Walman karsinan oven ja hätyyttelin mustan, kärsimättömän pikkutamman kauemmaksi, jotta pääsin sujahtamaan oven sisäpuolelle. Salpa loksahti takanani lukkoon, ja metallin pehmeä kalahdus kaikui tallin tyhjillä käytävillä. Hymyilin Walmalle, joka liikehti hieman hermostuneesti.
- Kyllä sä pääset ihan kohta kavereidesi luo, rauhoittelin ja silitin tamman otsaa.
Istuuduin pehmeille oljille seinän viereen ja avasin albumini. Olin kerännyt sinne kuvia minun ja Walman yhteiseltä taipaleelta. Ensimmäinen kuva oli vaellukselta, sillä sitä ennen otetut kuvat olin kiinnittänyt sinitarralla kaappini oven sisäpuolelle.



” Vaelluksen ensimmäinen päivä, alkutaipaleella Elli otti jonon viimeisimmistä ratsukoista kuvan. Sää oli aurinkoinen ja lämmin. Näkymiä Pyöstin vuorelta.”

Hymyilin kuvalle. Muistin vieläkin oikein hyvin lämpimänloppukesän sään, satulan narinan ja leppoisan tuulen mäen päällä. Muistin ne kauniit maisemat, kimmeltävän Liekkijärven ja kirkkaan taivaan. Annoin katseeni siirtyä alempaan kuvaan, jossa minä ja Simona laukkasimme poneillamme sänkipellolla. Kuva oli otettu syyskuussa pidetyllä maastoreissulla. Pampula viskoi päätään ja Walma kiiti eteenpäin harja hulmuten. Minä ja Simona nautimme vauhdin hurmasta ja syksyn kauniista väriloistosta.



Katselin kuvaa haikeana. Eilen Simona oli ilmoittanut lopettavansa Pampulan hoitamisen. Ja Anne oli kertonut, että Pampula myytäisiin. Jäisimme Inkerin, Siirin ja Walman kanssa nelistään ponikarsinaan. Minua se ei haitannut, sillä toivoin voivani tutustua Inkeriin paremmin. Silti mieleni oli haikea, sillä tunsinhan Simonan parhaiten Seppeleestä, ja olimme tehneet niin paljon asioita yhdessä.
- Mutta näenhän minä Simbeä koulussa, vaikka käydäänkin eri luokkaa, muistutin itseäni ja nousin ylös. Suljin valokuva-albumin ja tipautin sen karsinan ulkopuolella olevaan koriin.
- Eiköhän lähdetä ulos, tuumailin Walmalle.
Tamma pärskähti ja kuopaisi kaviollaan olkia.
- Malttia, naurahdin ponille ja poimin sen riimun karsinan ulkopuolella olevasta koukusta.
Walma työnsi halukkaasti turpansa riimuun ja sain vedettyä helposti niskahihnan ponin mustien korvien taakse. Kiinnitin soljet ja napsautin narun kiinni riimuun.
- Sitten mennään! hihkaisin ja työnsin karsinanoven auki.
Walma yritti etuilla minua käytävällä ja kiskoi narua kärsimättömästi. Tiukensin narua ja pysäytin ponin.
- Rauhoitu, sanoin tammalle ja nykäisin sen liikkeelle.

Työnsin tallin oven auki ja hymyilin. Ulkona satoi tiuhaan suuria, valkoisia lumihiutaleita, jotka leijailivat hiljaa maahan täydentämään koskematonta, valkoista vaippaa. ”Jos Simona hoitaisi vielä Pampua, niin voisimme lähteä yhdessä maastoon”, ajattelin, mutta karistin ajatuksen mielestäni. Nyt ei ollut aika jäädä jossittelemaan, vaan mennä eteenpäin, kohti uusia haasteita ja tuttavuuksia. Oli uusi vuosi ja uudet kujeet!

Clara&Walma
59hm

[Clara]

Poneja ja temppuja
13.1.14.

Laskin kynän pöydälle ja suljin päiväkirjani. Lämmitin käsiäni kuuman kaakaomukin ympärillä ja otin paremman asennon Seppeleen yläkerran sohvalla. Inkeri oli lähtenyt jo kotiinsa sen jälkeen, kun olimme palanneet maneesilta talliin. Olimme opettaneet poneille erilaisia temppuja maneesissa päivän tuntien jälkeen, kun olimme ensin harjanneet ponit ja kiinnittäneet maneesin oveen lapun "Hevosia irti!". Matkalla maneesille oli ollut jo pimeää, ja pakkanen oli kiristynyt kaiken aikaa. Walma oli kävellyt kerrankin kiltisti vieressäni Inkerin ja Siirin perässä. Suljettuamme maneesin oven huolella, olimme napsauttaneet valot maneesiin ja vieneet ponit keskelle kullan keltaista hiekkakenttää ja päästäneet ne irti. Alkulämmittelyksi olimme leikkineet tammojen kanssa hippaa, yrittäen saada ne purkamaan suurimmat energiansa pois, jotta ne malttaisivat keskityä temppuihin. Kun lopulta, hengästyneinä pitkän jahtaamisen jälkeen saimme Siirin ja Walman ahdistettua maneesin nurkkaan ja tarraamaan kiinni niiden riimuista, heitin toppatakkini katsomon eturivin penkille. Siinä juostessa oli tullut hieman kuuma...

Olin tutkinut tallin yläkerrassa vanhoja hevoslehtiä ja löytänyt sieltä muutamia kivoja temppuja. Varustaessamme poneja, olin selittänyt niitä Inkerille, ja olimme valinneet niistä pari helpoiten toteutettavaa. Nyt aioimme opettaa ponit kumartamaan. Ei mitään erityisenvaikeaa, että hevonen polvistuisi toiselle etujalalleen ja toisen ojentaisi eteen, vaan niin, että saisimme Walman ja Siirin edes laskemaan päätään. Otimme hieman etäisyyttä toisiimme, jotta ponit malttaisivat keskittyä, eivätkä kuikuilisi koko aikaa toistensa tekemisiä.

Annoin riimunnarun olla löysällä ja näytin Walmalle kädessäni olevaa herkkua – porkkanan palaa. Kyykistyin ja laitoin herkun ponin etujalkojen taakse niin, että Walma ylettyi ottamaan sen. Kutsuin tammaa nimeltä, toivoen ponin tottelevan. Walma laski hieman päätään, ja koetin auttaa ponia ohjaamalla sen kaulaa varovasti toisella kädellä. Walma kurotti päätään herkkua kohti, mutta yritti päästä helpoimman kautta ja peruutti hieman. Kyykkysiltäni en saanut sitä estettyä, joten nousin seisomaan ja talutin ponin takaisin paikalleen. Kyykistyin jälleen ja yritin nyt saada tamman pysymään paikoillaan. Laitoin herkun jälleen sen etujalkojen taakse ja kutsuin ponia nimeltä. Nyt pidin pientä tuntumaa Walman suuhun kokoajan, mutta annoin ponille kuitenkin tilaa kumartua. Heti sen yrittäessä peruuttaa, tiukensin hieman narua ja annoin sitten vapaata, kun poni ei enää vetänyt. Sitten yritin uudelleen, ja nyt Walma pysyi paikoillaan. Ponin kumarruttua tarpeeksi, palkitsin sen heti herkulla. Sitten käännyin Inkerin puoleen ja huikkasin:
-Onnistuuko?
- Ei Siiri ensin tajunnut, mutta sitten se kumartui jo vähän, Inkeri naurahti.
- Ookei, kokeillaanko sitten sitä pallotemppua? kysyin innoissani.
Inkeri vilkaisi kelloa ja totesi, että se oli jo aika paljon ja meidän kannattaisi lähteä jo tallille. Niinpä sammutimme valot maneesista ja tallustimme kuun valossa talliin.

Venyttelin ja laskin tyhjän kaakaokupin kädestäni. Hoidettuamme ponit, olimme jättäneet ne nauttimaan iltaruoistaan, ja Inkeri oli lähtenyt kotiin. Minä taas olin kivunnut lämmittelemään yläkertaan ja kirjoittamaan päiväkirjaani. Nyt kello alkoi olla jo paljon, kun kuulin oven kolahtavan.
- Moi, Salma ja Emmy! tervehdin kaksikkoa hymyillen.
- Moikka! Mitäs sä oot tänään puuhaillu? Emmy kysyi ystävällisesti.
- Opetettiin poneille temppuja Inkerin kanssa, kerroin. – Mutta nyt mun täytyy kyllä mennä, jatkoin hymyillen ja huiskautin tytöille kättäni. Sipsutin portaat alas ja astelin ponien karsinalle. Ne olivat saaneet heinänsä rouskutettua, ja Walma kurkotti kaulaansa uteliaasti karsinan oven yli. Tamma huokaisi ja silitin hellästi sen sametin pehmeää turpaa. Talli oli jo hiljainen, joku kolisteli rehulassa ja hevoset mutustivat viimeisiä heinän rippeitään.
- Hyvää yötä pikkuinen, kuiskasin mustan tamman pörröiseen korvaan.

Clara&Walma
60hm!!

Tämä on niin ihana, pääsee heti hoitajan tunnelmiin käsiksi! Antaisin superin, jos niitä olisi lisää! =) ~Anne

[Clara]

Pikkujoulut
21.12.13.



Joulukarsina - kuvamaksu

Clara&Walma
61hm

[Clara]

Aattoratsastus 2013
24.12.13.


Ensimmäinen aattoratsastus Walmapalleron kanssa <3

Clara&Walma
62hm

[Clara]

Tammikuun maasto
25.1.14.

- Kaikille muille paitsi Walmalle loimi päälle! kaikui Annen käsky tallissa.
Hymy nousi kasvoilleni, kun upotin käteni tamman pehmeään, paksuun karvaan. Walma shetlanninponina kasvatti pitkän ja paksun talvikarvan talveksi, eikä se siksi tarvinnut loimea. Olihan karvapeite toki raskasta harjata, nytkin olin saanut yli puoli tuntia tammaa puhdistaa. Ja apua, kun kevät tulisi! Mutta nyt ei saanut jäädä sitä murehtimaan - olimme lähdössä puolen tusinan tallilaisen kanssa maastoon, ja kiirettä piti jo. Muut virittelivät värikkäitä loimia ratsuilleen, kun käännyin takaisin Walman puoleen. Olin jo hetken lämmittänyt metallista kuolainta kämmeneni suojassa, ja tarjosin sitä nyt tammalle. Walma mulkoili kapinetta, mutta otti sen suuhunsa, joskin hieman haluttomana. Pujottelin nahkahihnat paikoilleen ja taputin ponia reippaasti kaulalle.
- Hei, älä murjota, tästä tulee kivaa!

Viimein pääsimme ulos hevostemme kanssa. Muiden ratsut näyttivät hauskoilta värikkäissä loimissaan. Laskin jalustimet ja jumppasin hetken sormiani, ennen kuin tartuin satulan etukaareen noustakseni ylös. Työsin jalan jalustimeen, ponnistin ja sain heilautettua jalkani Walman selän yli, vaikka paksut toppavaatteet hankaloittivatkin selkäännousua.
- Ja sitten matkaan! Annen ääni kajahti.
Pienoisen sekasorron jälkeen ratsukot järjestäytyivät jonoon ja hevosletka lähti liikkeelle. Jättäydyin tarkoituksella viimeiseksi Emmyn ja Patronin taakse, sillä joukon pienimpinä minä ja Walma saisimme kipittää reipasta tahtia muiden perässä, enkä halunnut jäädä isoimpien hevosten tien tukkeeksi. Lähdimme matkaan käynnissä metsäpolkuja pitkin. Pakkasta oli lähes kaksikymmentä astetta, ja Anne kehottikin meitä pitämään sormet ja varpaat liikkeessä, jotta emme jäätyisi jo alkumatkasta. Jumppailin rauhalliseen tahtiin sormiani, ja olin tyytyväinen paksuista ratsastushanskoista.

Suunnistimme polkuja pitkin kohti peltoja, ja mielessäni pyöri kysymys: pääsisimmekö laukkaamaan? Kuuntelin puolella korvalla edellä kulkevien Salman ja Emmyn jutustelua ja tarkkailin samalla ympäristöä. Kuuset olivat saaneet paksun, valkoisen lumipeitteen ja koivujen sorjat oksat kaartuivat huurteisina kirkkaansinistä taivasta vasten. Auringon valo sai lumipeitteen kimmaltamaan kauniisti ja häikäisi hieman silmiä. Silmät sirillään nautiskelin sydäntalven auringosta.

Salman ja Emmyn puhe taukosi, kun saavuimme leveälle tielle ja nostimme ravin. Tasainen kavioiden rummutus kaikui muuten hiljaisessa ympäristössä. Walman musta harja heilahteli askelten tahdissa ja korvat kääntyilivät valppaasti. Se oli huomannut saman kuin minä: olimme menossa kohti laukkasuoraa. Kevensin reippaasti ja into kupli sisälläni. Muutkin hevoset pyrkivät kiihdyttämään vauhtiaan, ja ratsastajien iloiset huudahdukset kaikuivat ilmassa. Lopulta saavuimme suoran alkuun, ja Anne antoi luvan koottuun laukkaan.
- Pysykää jonossa!

Hihkaisin ja vein toisen pohkeeni satulavyön taakse, toisen hieman eteen. Walma hypähti laukkaan ja nauraen hidastin sen menoa. Tamma viskaisi ärtyneenä päätään ja nyki lisää ohjaa. Se pyrki laukkaamaan pitkänä, ja sain tosissaan tehdä töitä, ettei se ohittanut edellä laukkaavaa Patronia. Kirpeä tuuli puhalsi vasten kasvoja ja sai posket ja nenänpään punoittamaan. Walman mustat jouhet piiskasivat kasvojani ja lumi pöllysi hevosten kavioissa. Nauroin silkasta vauhdin tuomasta riemusta.

Aivan liian pian suora loppui ja meidän täytyi hidastaa vauhtia käyntiin. Hevoset korskuivat ja heittelivät päätään tanssahdellen innokkaasti paikoillaan. Nekin olisivat halunneet lisää. Hengitys huurusi ja kylmä pisteli kasvoja. Jatkoimme matkaa kohti pihattoa, ja tunsin pienen möykyn kasvavan vatsassani. Toivottavasti emme menisi sinne asti, ajattelin hätääntyneenä. Tutun pihaton näkeminen toi aina mieleen muistoja, joita en ollut vielä valmis kohtaamaan.

Möykky sisälläni kasvoi, kun Anne jatkoi matkaa kohti pihattoa. Muut juttelivat iloisesti äskeisestä laukasta, ja kuulin Annen kertovan keväällä syntyvästä varsasta. Puraisin huultani miettiessäni, olisiko Liinukin vielä voinut saada oman pienokaisen.

Tuttuja maamerkkejä tuli näkyviin: vanha kelopuu, suuri kivi, lumen alle peittynyt muurahaispesä ja lahonnut kanto. Punaiset rakennukset pilkottivat puiden takaa. Nielaisin ja käänsin katseeni Walman harjaan. Onneksi menimme nopeasti pihaton ohi, sillä kylmä alkoi tunkeutua vaatteiden läpi, ja monet halusivat jo tallille. Huokaisin ja tunsin epämiellyttävän möykyn sulavan vatsassani. Kumarruin Walman pörröisen kaulan ylle ja rutistin sitä tiukasti.
- Sä olet sitten ihan paras, kuiskasin.
Tamma nyökäytti päätään ja pärskähti. Se oli samaa mieltä.

Walma haluaisi kiitää laukkasuoralla Emmyn ja Patukan ohi.

Clara&Walma
63hm

[Clara]

Ystävyyden valoa
14.2.14.



Clara&Walma
64hm

[Clara]

Estetunti
30.1.2014.

Clara&Walma
65hm

[Clara]

Aprillia
1.4.14.

'Katselin sitä tummanpunaista tallirakennusta, seisoen parkkipaikalla. Minun päälläni oli vain tummansiniset pillifarkut, valkoiset säärystimet, netistä tilattu, mustakultainen Chanelin, ohut niinsanottu talvitakki. Punaiset hiukseni olivat auki, osittain molemmilla olkapäilläni ja osittain takana. Pipoa minulla ei ollut, se vain sotkisi hiukseni.Kävelin hiljalleen märkää, hiekkapohjaista tietä pitkin, ja mietin mahtoiko Clara tunnistaa minua. Minua, joka oli muuttanut yht'äkkiä Helsinkiin ja muuttunut radikaalisti sitten Tammikuun alun, ei varmaankaan. Olin luvannut Claralle pysyväni ponityttönä aina, se olisi onnistunut ilman muuttoa. Olisin varmasti nyt Pampulan iloinen hoitaja.. ja, mutta missä rautias shetlanninponi nyt oli? Anne oli puhunut jotain ponin myymisestä, kun olin sanonut tuolle eroavani hoitajan pestistä. Clara oli varmasti aina se sama kaksitoistavuotias blondi, joka pysyisi hevostyttönä, mutta.. minä olin muuttunut'

Annoin käteni levätä Walman selän päällä ja toisella kädellä pidin tiukasti kiinni punaisesta riimunnarusta, joka roikkui löysänä mun ja ponin välillä. Paksu, musta karva tuntui suloisen pehmeältä sormiani vasten, kun käteni liukui rennosti ylöspäin tamman harjanjuureen, ja upotin palelevat sormeni mustien jouhien tarjoamaan lämpöön. Pihan lumi oli sohjoutunut hevosten jaloissa loskaiseksi jäähileeksi, ja tallin katolta lumet olivat tippuneet jo pari päivää sitten alas. Ränneissä lotisi vesi, ja leppeä, viileä kevättuuli pörrötti Walman harjaa askeltaessamme pihan yli tarhalle. Saavutimme vankan puuaidan ja seurasimme sen viertä tarhan portille saakka. Vedin käteni pois Walman jouhien seasta ja avasin metallisen salvan. Työnsin portin auki ja nykäisin ponin liikkeelle. Walma hirnahti iloisesti havaitessaan Siirin muiden ponien joukossa. Vein käteni tamman leuan alle ja napsautin narun irti. Lukon pehmeän äänen kuullessaan Walma hyppäsi innoissaan pois mun viereltä ja lähti astelemaan mutaisen tarhan poikki. Hetken aikaa se etsi hyvää paikkaa ja kellahti sitten piehtaroimaan nautinnollisesti. Minä katselin sitä ja ajattelin kauhulla sitä harjausurakkaa, joka minua odottaisi kun hakisin myöhemmin illalla mutaisen ponin tarhasta.

Palasin talliin viivytellen, hitaasti auringon kevyestä lämmöstä nauttien. Riimunnaru heilahteli rennosti kädessäni ja mustat tennarit lipsuivat lumisohjossa. Pysähdyin ja avasin ruskean tallinoven. Astuin sisään ja annoin oven kolahtaa takanani kiinni. Suljin silmäni heinän ja hevosen tuoksu, kotoisa hörähtely ja lämmin, pulppuava onnentunne sydämessä.
- Herätys, haaveilija, pehmeä tytönääni sanoi.
Räväytin silmäni auki ja huomasin tuijottavani sinisenruskeisiin, lempeisiin silmiin.
- En kai säikäyttänyt? tyttö kysyi haroen sormillaan tuuheaa, punertavaa tukkaansa.
Pudistin hämmentyneenä päätäni.
- Joskus sitä jää haaveilemaan, mutisin hiljaa ja hieman nolona.
Tyttö nyökkäsi ymmärtäväisesti.
- Olen muuten Kuú, hoidan Eelaa, tämä esittäytyi.
- Clara, vastasin hymyillen ujosti.
Välillemme laskeutui hiljaisuus, ja huomasin tytön tarkastelevan minua erikoisilla silmillään.
- Mutta kuule, Eela odottaa, Kuú naurahti sitten ja antoi haaveilevan katseensa lipua tallin ovelle.
Nyökkäsin ja heilautin kättäni tuolle salaperäiselle metsänpeikolle. Tyttö lähti kävelemään rauhallisesti, kevein askelein ovelle ja sujahti pehmeästi ulos kevätsäähän.

Minä jatkoin matkaani vieläkin hieman häkeltyneenä yllättävästä tapaamisesta. Olin varmasti ollut erikoinen näky seistessäni siinä keskellä käytävää, silmät kiinni, kaikessa rauhassa. Haaveilija, jonka kuka tahansa saattoi herättää, palauttaa maanpinnalle loputtomattomista pilvilinnoistaan. Nyt kuitenkin menin hakemaan kottikärryjä, tartuin niiden metallisiin sarviin, nostin talikon ja harjan kyytiin ja käänsin kärryt käytävälle. Talikko ja harja pomppivat kolisten kärryjen metallista laitaa vasten työntäessäni niitä käytävää pitkin ponikarsinalle. Boksia ei oltu vielä siivottu, joten olin päättänyt ottaa työn vastuulleni. Kasper näkyi luovan kantaa pikkupuolen karsinoista, ja ohi kulkiessani nyökkäsinkin tälle tervehdyksen. Jätin kottikärryt ponikarsinan ulkopuolelle, astuin talikko kädessäni karsinaan ja riisuin takkini sen avoimen oven päälle. Aloin nostella lantakikkareita kärryihin talikolla.


Käsivarsia alkoi pian pakottaa ja suuri, tummanvihreä villapaita tuntui hiostavalta. Nojasin välillä mulle ylipitkään talikkoon ja jatkoin taas työtäni, kunnes olin putsannut kaikki lantakasat karsinasta. Tartuin jälleen kottikärryjen sarviin ja työnsin ne kulman ympäri tallin ulko-ovelle. Painavien kärryjen pyörä lipsui sohjoisella pihamaalla ja pysähtyessäni välillä lepäämään, saatoin kääntyä katsomaan taakseni ja nähdä mutkittelevan uran, jonka kärryjen pyörä oli painanut lumeen. Lopulta, hikisenä ja hengästyneenä saavuin lantalalle ja kippasin kuorman sinne. Takaisinpäin tullessa kärryt liikkuivat yllättävän kevyesti pihan yli, eikä matkaan takaisin talliin tuntunutkaan kuluvan kuin pieni hetki, niin etten muista siitä näin jälkeenpäin kuin lähestyvän autonhurinan, kun punainen, tutunnäköinen auto kaarsi Seppeleen pihaan, enkä millään saanut päähäni mistä auto oli mulle tuttu.


Punaisen auton arvoitus ratkesi pian sen jälkeen, kun olin saanut karsinan siivottua. Nojailin poniboksin oveen, kun kuulin auton äänen vaimenevan ja katoavan lopulta kokonaan. Hetken kuluttua tallin ovi kolahti kiinni ja kevyt ilmavirta pyyhkäisi käytävän yli. Kuulin ripeiden askelten äänen kovaa betonilattiaa vasten, ja hetken päästä kulman takaa astui esiin punatukkainen tyttö. Jo toinen uusi tuttavuus tänään? Niin mä aluksi ajattelin, mutta ei. Tyttö näytti todella tutulta, tutummalta kuin punainen auto, mutta kuitenkin niin vieraalta ja etäiseltä. Ruskeat silmät liukuivat käytävän yli ja huomasivat minut siinä, nojailemassa karsinanoveen.
- Moi, mä oon Katariina ja haluisin tutustuu paikkoihin tääl, tyttö tervehti pieni hymy sievillä, huulipunan korostamilla huulillaan.
- Oon Clara ja hoidan Walmaa, esittäydyin hämmentyneenä.
Tytön ääni kuulosti vielä tutummalta, niin tutulta että menin sanattomaksi. Siinä me seisoimme hiljaa, ja punatukkainen tyttö katseli minua tarkasti, kunnes hän yhtäkkiä purskahti raikuvaan nauruun.
- Aprillia! tyttö huudahti. -Heh heh, läppä oli, hän selitti naurunsa lomasta, kun en ymmärtänyt.
Silloin minä tunnistin.
- Simbe! kiljaisin ja hyppäsin tytön kaulaan.

Tyttö halasi minua varovasti ja astui sitten pari askelta kauemmas. Siinä me seisoimme ja tarkastelimme toisiamme. Simona oli muuttunut parissa kuukaudessa hurjasti. Poissa olivat oranssit letit, tilalla tummanpunaiset, pitkät ja laineikkaat hiukset. Kasvoja koristi huoliteltu meikki, ja vaatetus viittasi kaupunkilaistytön elämään. Mustat pillifarkut ja merkkihuppari eivät olleet ihan tavalliset tallivaatteet. Yhtäkkiä tunsin itseni nuhjuiseksi ylisuuressa, kulahtaneessa villapaidassani ja vanhoissa, kauhtuneissa ratsastushousuissani. Olin sitaissut vaaleat hiukseni huolimattomasti harottavalle, löysälle nutturalle, johon varmaan oli tarttunut muutama kellertävä heinänkorsi.
- Mä tulin katsomaan poneja, Simona selitti katkaisten välillemme laskeutuneen hiljaisuuden.
Mutisin jotain epämääräistä vastaukseksi ja vilkaisin tyttöä ujosti.
- Täällä on tapahtunut vaikka mitä, kerroin hymyillen epävarmasti.
- Ja mä haluan tietää kaiken! Simona naurahti.

Heinänkorret työntyivät villapaidan läpi ja pistelivät mukavasti vatsaani. Makoilimme Simonan kanssa heinävintillä, jonne olimme kivunneet saadaksemme rauhassa vaihtaa kuulumisia. Simona oli vaatinut minua kertomaan kaiken, ihan kaiken, mitä tallilla oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli muuttanut ja joutunut lopettamaan Pampulan hoitamisen. Ja minä kerroin, kerroin Perlino-elokuvan kuvauksista ja roolistani siellä, uusista hoitajista ja ratsastustunneista, siitä, että olin päässyt ratsastamaan Lailalla, unelmien hevosellani. Kerroin, että Nadja oli lopettanut hoitamisen ja että talliin oli tullut uusi hevonen, Windi. Ja kun olin kertonut kaiken tärkeän, puhuin koulusta, keväästä ja säästä, kaikesta turhasta. Ja Simona kuunteli, makasi vatsallaan heinissä, heilutteli rennosti jalkojaan ja pyöritteli heinänkortta käsissään.

Lopulta en keksinyt mitään sanottavaa ja vaikenin. Välillemme laskeutui hiljaisuus, kuuntelimme molemmat tarkkaavaisesti tallin puolelta kuuluvia ääniä, kavioiden kopinaa ja hoitajien iloisia huudahduksia.
- Mitenkäs sulla on menny? kysyin jotain sanoakseni.
Simona kierähti selälleen, heilautti punaiset hiuksensa olkapäänsä yli ja räpäytti ripsivärin tummentamia ripsiään. Sitten hän kertoi uudesta koulustaan Helsingissä, kavereistaan ja kaikesta mukavata, mitä hän oli ehtinyt tehdä.
- Stadissa kaikki on paljon isompaa, tyttö hehkutti.
Nyökkäsin ajatusten pyöriessä hurjaa vauhtia päässäni. Oli hyvä, että Simona oli löytänyt uusia ystäviä, mutta silti tunsin oloni haikeaksi, kun ajattelin mitä kaikkea me voisimme tehdä, jos tyttö asuisi vielä Liekkijärvellä.
- Mennäänkö katsomaan Windiä? kysyin palauttaen puheenaiheen takaisin hevosiin.
- Joo, ihan kohta, Simona myöntyi ja kutitti minua poskesta heinänkorrella.
Minä yritin vastahyökkäystä ja kurotin kättäni kutittaakseni tyttöä vatsasta.
- Hihhih, ei saa! Simona kikatti ja sai kutitettua minua kyljestä.
Pian painimme heinissä kuin pikkulapset, eikä Simonakaan enää välittänyt, vaikka heiniä tarttui hänen punertaviin hiuksiinsa. Hetken aikaa tuntui kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin, kuin vieressäni makaisi lettipäinen Peppi Pitkätossu.

Clara&Walma
66hm

[Clara]

Maalismaasto
22.3.14.



"Joko laukataan?" Walma kysyy.

Clara&Walma
67hm

[/font]

[Clara]

Mahalaskua ja uusia tuttavuuksia
21.4.2014.

Musta, nahkainen ohja painoi kämmentäni ilkeästi ratsastushanskojen läpi. Walma tepasteli allani malttamattomana korvat hörössä ja pieni poninkeho täynnä energiaa ja menohaluja. Tamma nyki tyytymättömänä lisää ohjaa, mutta pidätin sitä vielä kentän kulmaan saakka, ennen kuin myötäsin hieman ja annoin laukka-avut. Tuntui kuin allani olisi räjähtänyt pommi. Walma oikaisi reilusti kulmassa ja säntäsi tikittävään kiitoraviin rauhallisen laukan sijasta. Yritin istua alas satulaan ja nojata taakse, mutta se oli vaikeaa, sillä ponin askeleet pompottivat hurjasti ja olin menettää tasapainoni. Jouduin sahaamaan ohjilla voimakkaasti, jolloin tyytymättömänä päätään viskova poni hidasti tasaiseen harjoitusraviin. Seuraava kulma lähestyi, ja tällä kertaa valmistelin laukannoston huolella, ja sainkin Walman hypähtämään kolmitahtiseen askellajiin, jälleen tosin reilusti kulmasta oikoen. Poni allani liikkui kankeasti eikä suostunut taipumaan kulmissa, joten ohjastin sen keskiympyrälle kiristäen sisäohjaa. Walma hangoitteli vastaan ja putosi raville, kääntäen eturuumiinsa kokonaan ulos ympyrältä. Ponin mustat, lyhyet jalat tikkasivat maata tahattomassa pohkeenväistössä kuin siksakkia menevä ompelukoneenneula. Kiristin sisäohjaa entisestään ja myötäsin ulko-ohjalla, kallistaen itseäni vielä kevyesti ympyrän keskustaa kohti. Walma oli sotkeutua jalkoihinsa sen pään osoittaessa eri suuntaan kuin muu poni, eikä sen auttanut muu kuin kääntyä ympyrälle. Itsekin olin luiskahtaa alas satulasta ja tarrasin kaksin käsin kiinni ponin mustaan harjaan. Myötäsin heti ohjaa saavuttaessani jälleen tasapainon, mutta tiukensin sisäohjaa heti myötäyksen jälkeen merkiksi Walmalle, että ympyrä jatkui yhä. Toistin liikkeen vielä kertaalleen, kunnes poni taipui tarpeeksi. Päästyämme takaisin uralle, hiljensin ponin käyntiin ja annoin sen venyttää kaulaansa parin kierroksen ajan.

Kevyt kevättuuli puhalsi kentän yli ja nostatti vaaleaa hiekkaa ilmaan. Muutama päivä sitten taivas oli ollut tasaisen harmaa ja pienet vesipisarat olivat hakanneet maata saaden ilmassa leijuneen pölyn laskeutumaan. Nyt ilma oli mukavan raikas ja aurinko kurkisteli ujosti pilviverhon takaa kuivattaen maan. Kentän valkoisen ristiaidan takana kasvoi iloisia, keltaisia leskenlehtiä. Edellisenä päivänä oli pidetty kouluvalmennus, ja olin nyt päättänyt kokeilla, muistiko Walma mitään eilen opittuja asioita. Poni oli kehittynyt selvästi syksystä, nyt se taipui jo jotenkin ympyrällä, mutta kulmia se oikoi niin, että kentän ura alkoi muistuttaa lähinnä enemmän soikiota tai kananmunaa kuin suorakulmiota. Valmennuksessa Anne oli saanut tulla raipan kanssa auttamaan, jotta poni oli saatu menemään kulmat kunnolla. Nyt se tuntui unohtaneen senkin, ja laiskotteli entiseen tapaansa. Aioin perehtyä viimeisen viidentoista minuutin ajaksi kulmien ratsastamiseen, sillä oikomista ei katsottaisi hyvällä harjoituskilpailuissa, jotka järjestettäisiin noin viikon kuluttua.

Aloin hakea Walmaa kuolaintuntumalle ja ratsastin sitä reippaassa käynnissä uraa pitkin kulmaa kohti, enkä huomannut uteliasta silmäparia, joka seurasi puuhiamme kentän laidalta. Muutamaa metriä ennen kulmaa Walma yritti tuttuun tapaansa oikaista, mutta nyt olin tiukkana ja kiristin ulko-ohjaa yrittäen pitää ponin mahdollisimman suorana. Walma heitteli päätään turhautuneena ja sipsutti allani kääntyen lähes poikittain uralle, jolloin ajoin tammaa entistä voimakkaammin eteen kohti kulmaa. En kuitenkaan arvannut, kuinka rajun reaktion Walma saisi. Aivan yhtäkkiä se nykäisi päänsä alas, ja tunsin liukkaiden nahkaohjien lipuvan käsistäni. Musta poni heitti karvaisen takalistonsa kohti kirkkaan sinistä taivasta ja potkaisi kiukkuisesti ilmaa takajaloillaan. Minä en ehtinyt varautua siihen lainkaan, mutta hätäpäissäni sain kahmaistua kaksin käsin mustista jouhista kiinni. Raivokas pukkisarja lennätti minut korkealle ilmaan ja tunsin jalustimien luiskahtavan jaloistani. Putosin takaisin satulaan kuin perunasäkki, ja se oli sitten menoa. Walma nappasi kuolaimen hampaisiinsa ja paineli korvat luimussa pitkin kenttää hurjaa kiitolaukkaa. Minä pompin selässä jalustimien hakatessa ponin kylkiä ja puristin mustia jouhia käsissäni kuin hengen hädässä. Lähestyimme seuraavaa kulmaa hyytävää vauhtia, ja tunsin kyynelten polttelevan silmiäni. Mikä Walmalle oikein tuli? Eikö se aikonut pysähtyä ollenkaan? Mitä jos se sotkeutuisi vapaana liehuviin ohjiin ja kaatuisi? Voisimme tällaisessa vauhdissa kaatua kulmassakin, käännös oli niin jyrkkä...

Vaikka sain tehdä kaikkeni pysyäkseni ponin selässä, yritin kurottaa ohjia käsiini. Ne olivat jo lennähtäneet pois tamman kaulalta ja liehuivat nyt vaarallisen lähellä sen mustia töppöjalkoja, jotka kiidättivät meitä tuhatta ja sataa ympäri kenttää. Varovasti irrotin toisella kädelläni otteen jouhista ja kurotin alas ja sivulle henkeäni pidättäen. Minulla oli jo valmiiksi täysi työ pysyä selässä, ja jos Walma nyt kääntyisi, tippuisin satavarmasti pää edellä hiekkaan ponin jalkojen juureen. Nyt oli kuitenkin toimittava nopeasti, joten venytin kättäni vielä hieman pidemmälle ja nappasin ohjista kiinni. Suoristauduin satulassa, nojasin taaksepäin ja kiskaisin kaikin voimin ohjista. Luulin, ettei Walma pysähtyisi millään, mutta kuolain luiskahtikin sen hampaista ja poni taisi tuntea kunnon riuhtaisun suupielissään, sillä se pysähtyi yhtäkkiä kaikki neljä jalkaa eri suuntiin harittaen. Minä liidin kädet levällään ilmojen halki, lentoni päättyessä näyttävään mahalaskuun maan kamaralle nenäni auratessa kapean uran kentän hiekkaan.
Makasin aivan hiljaa paikallani ja kuulin samassa lähestyviä juoksuaskeleita, kun hiekka rapisi kenkien alla.
-Sattuiko suhun? huolestunut tytönääni kysyi.
Kohotin katseeni ja kohtasin mustahiuksisen, paria vuotta minua vanhemman tytön huolestuneet silmät.
-Öö, ei… kai, mutisin hämmentyneenä erittäin vakuuttavasti ja nousin istumaan.
-Sun nenästä tulee verta, tyttö huomautti ja kaivoi taskustaan puhtaan nenäliinan ja ojensi sen mulle.
-Kiitti, mutisin ja väänsin kasvoilleni jonkinmoisen hymyn.
-Se näytti aika pahalta, tyttö jatkoi.
-Walma on pahalla päällä, irvistin. – Oon sen hoitaja, Clara.
-Mä oon Sandra, ja aloitin juuri Ariston hoitamisen, tyttö kertoi.
Vilkaisin Sandraa uteliaasti ja painelin varovasti nenääni valkoisella liinalla. En ollut tiennytkään, että Aristoteleelle oli valittu uusi hoitaja.
-Mä voin ottaa Walman kiinni, Sandra tarjoutui ja nousi ylös.


Minäkin kohottauduin seisomaan ja jäin katselemaan, kun tyttö käveli mustat hiukset poninhännällä heilahdellen kentän toiseen päähän sännänneen Walman luo. Tamma oli pysähtynyt syömään aidanviereen kasvaneita leskenlehtiä, ja antoi ottaa itsensä helposti kiinni. Sandra lähti taluttamaan palleroponia luokseni, joten tungin nenäliinan taskuuni ja pudistelin enimmät hiekat vaatteistani.
-Kiitti, hymyilin tytölle ja otin nahkaohjat vastaan.
Kumarruin tutkimaan Walman jalat ja ilokseni sain todeta, ettei niistä löytynyt naarmun naarmua välikohtauksesta huolimatta.
-Sitten takaisin ratsaille, Sandra naurahti minulle.
Katsoin häntä hämmentyneenä. Tiesinhän minä, että satulasta putoamisen jälkeen piti aina nousta takaisin, mutta nyt minua ei suoraan sanottuna huvittanut. En minä pelännyt, mutta… toisaalta mietin, mitä jos Walma tekisi saman uudelleen? Entä jos en saisi sitä tällä kertaa pysäytettyä ja kävisi pahemmin?
-Pelottaako sua? Se on kyllä ihan ymmärrettävää, Sandra myönsi huomattuaan reaktioni.
-Ei, ei mua pelota, puuskahdin ja puristin huuleni tiukasti yhteen.
Ihan varmasti en pelkäisi! En satavarmana! Käännyin takaisin Walman puoleen ja työnsin jalkani jalustimeen. Hymyilin Sandralle ja päätin, että vaikka mikä olisi, minä kyllä ratsastaisin!

Clara&Walma
68hm

[Clara]

Riehakasta Vappua!
30.4.2014.

Vappu. Sen tulon huomasi jo nyt, vaikka varsinainen juhlapäivä olisi vasta huomenna. Koko talli oli koristeltu serpentiinein, joiden kirkkaat värit toivat kaikille iloisen tunnelman. Olohuoneeseen ja toimistoon oli puhallettu suuria, värikkäitä ilmapalloja, joita ei saanut viedä tallin puolelle räjähdysvaaran takia, etteivät hevoset säikähtäisi. Olkkarin jääkaappiin oli ilmestynyt kolme suurta muovipulloa täynnä kultaisen sävyistä, kuplivaa simaa, ja kaapin päälle oli eksynyt muutama munkkipussi. Edellisenä päivänä olin istuskellut muiden hoitajien kanssa kentän laidalla tuntia katselemassa, ja Salma oli ehdottanut yhteistä Vappumaastoa täksi päiväksi, sillä huomenna tallilla järjestettäisiin VappuVaihtarit - niminen tapahtuma. Lopulta olimme saaneet kasaan mukavan maastoporukan: minä, Salma, Emmy, Pihla, Kuú, Essi, ja Fiia olimme sopineet tapaavamme tänään kentällä neljän aikoihin.
Vihellellen iloisesti harjasin Walman viimeisiä talvikarvan rippeitä irti ulkona hoitopuomilla. Olin saanut seurakseni Pihlan ja Pella-ponin. Olimme päättäneet letittää värikästä nauhaa ja tallin takaa löytämiämme leskenlehtiä ponien harjoihin, ja vartin uurastuksen jälkeen niillä olikin oikein kunnon vappukampaukset. Walman harjassa oli muutama pieni letti, joihin olin pujottanut leskenlehtiä ja jotka olin sitonut kiinni serpentiinillä. Nyt korkkiruuvin tavoin kiertyvät nauhat lepattivat tuulessa ja saivat Walman hieman hermostumaan.
”Tehän olette tammat hienoiksi laittaneet”, Annekin ihasteli taluttaessaan Topia talliin. ”Odottakaas hetki niin otan niistä kuvan.”
Naurahdin ja tartuin Walman nahkaisiin suitsiin. Viileä kevättuuli pörrötti mustan tamman paksua harjaa, kun ujutin auringon valossa kiiltävät kuolaimet sen suuhun ja näpräsin suitsien soljet kiinni. Samassa Anne saapuikin paikalle kameransa kanssa ja pyysi meitä asettumaan poniemme viereen niin, että kaikki neljä näkyisivät kuvassa.
”Hymyä!” nainen huikkasi mustan kameranmöhkäleen takaa.
Me poseerasimme Pihlan kanssa kameralle esittäen leveintä hymyämme. Napsittuaan pari kuvaa Anne tiedusteli, minne olemme matkalla.
”Me lähetään hoitajaporukalla Vappumaastoon”, ilmoitin hymyillen innostuneesti.
Oikeastaan minua jännitti hieman, Walma kun tuntui olevan hieman keväästä sekaisin ja innokkaalla päällä.
”No sittenhän voin ottaa koko poppoosta kuvan!” tallin omistaja päätti.

Pian kaikki seitsemän ratsukkoa olivat kokoontuneet kentälle. Anne nojasi valkoisena hohtavaan ristiaitaan ja komensi meitä asettumaan kaartoon kentän keskelle.
”Sitten hymyä!”
Kamera kävi, ja pääsimme lähtemään matkaan. Me kuljimme Walman kanssa jonon viimeisinä, Pihlan ja Pellan perässä. Ratsuni kyttäsi aluksi sen harjaan sidottuja serpentiinejä, jotkaliehuivat kevyesti tuulessa. Se yritti kääntää päätään nähdäkseen värikkäät paperinauhat ja tepasteli koko alkumatkan hermostuneena, tehden välillä pieniä sivuloikkia, ennen kuin totesi koristeet vaarattomiksi. Jono kiemurteli metsään puiden lomitse. Jonon kärkipäästä kuului iloista rupattelua, ja pinnistin kuuloani kuullakseni jotain hevosten pärskähtelyjen ja kavioiden kopinan yli.
”Huomennahan on VappuVaihtarit”, kuulin Kuún sanovan.
”Shettispäivä”, Essi naurahti. ”Saa nähdä mitä Sirpatortilla tykkää musta.”
”Jännää, pääsen kokeilee Bonnieta!” Emmy hihkaisi innoissaan.
”Lupaan, ettet pety!” Salma nauroi.

”Ravataan!” joku huusi jonon kärjestä.
Jono kiihdytti vauhtia ja Walma muiden mukana, vaikken ollut ehtinyt edes antaa apuja sille. Hidastin ponin pidätteillä takaisin käyntiin, sillä en halunnut sen ottavan tavaksi vauhdin kiihdyttämistä ilman ratsastajan pyyntöä. Palleroponi viskoi päätään tyytymättömänä ja painoi kuolaimelle niin, että ohja painui syvälle kämmeneeni ratsastushanskojenkin läpi. Purin hampaani yhteen ja yritin pitää tamman polulla, kun se tepasteli hermostuneesti poikittain. Se olisi niin halunnut juosta koko ajan etääntyvän Pellan perään.
-Walma! karjaisin mustan ponin heittäessä takapäänsä vihaisesti ilmaan.

Huuto tehosi, ja poni siirtyi nykivään, ylireippaaseen käyntiin. Hetken päästä painoin pohkeillani varovasti Walman kylkiä ja myötäsin hiukan ohjilla. Tamma kiihdytti kiitoraviin ja heilautti päänsä ylös nykäisten ohjat käsistäni. Ponin tikittävä askel sai minut pomppimaan holtittomasti sen selässä, mutta sinnittelin kyydissä, vaikka hukkasinkin siinä hässäkässä toisen jalustimeni. Pian saimme jo käyntiin hidastaneen hevosletkan kiinni, ja Walmankin täytyi hidastaa vauhtiaan.
”Tuliko ongelmia?” Pihla kysyi kääntyen Pellan satulassa katsomaan minua.
Brunette lepuutti kättään harmaan ponin takamuksella, kun kurottauduin varovasti pitämään kiinni jalustimesta samalla kun työnsin jalkani takaisin siihen.
”Joo, Walma on vähän itsepäinen tänään”, myönsin irvistäen. ”Mutta kyllä se oppii.”
”Niin”, Pihla hymyili ja kääntyi jälleen katsomaan eteenpäin, kun ylitimme hiljaisen autotien.

Käännyimme tien toisella puolen pellolle, ja joku huusi taas jonon kärjestä:
”Otetaan ravikisa pellon poikki!”
Ehdotus sai kannatusta, joten siirsimme ratsumme raviin. Walma oli innoissaan juoksemisesta ja nosti ravin hyvin. Enää emme kulkeneet jonossa, vaan pikemminkin yhdessä suuressa laumassa. Monien ratsut hypähtivät laukalle, mutta Walma ravasi kuin kanuuna. Pihla ja Pella jäivät nopeasti kauas taakse, ja aloimme saavuttaa muita. Pieni shetlanninponi kipitti hurjaa vauhtia Elmon ohitse, enkä ehtinyt keventää sen askelten mukana, vaan nousin jalustimille ja yritin mukailla nopeita, tikittäviä liikkeitä. Kiidimme vielä Essin ja Hestian rinnalle, mutta emme päässeet ohitse. Kirjava poni oli hypähtänyt laukalle, ja Essi yritti pidättää sitä, jotta saisi ratsunsa hidastamaan raviin, mutta kun Hestia näki Walman kipuavan rinnalleen, ei sillä ollut aikomustakaan hidastaa.

Pellon reuna lähestyi aivan liian nopeasti, ja meidän täytyi hidastaa käyntiin. Walma olisi halunnut vieläkin juosta, sillä se ei sietänyt häviötään, vaikka olikin paljon muita pienempi ja nyt aivan läkähdyksissä. Voittajaksi selviytyivät nipin napin Kuú ja Eela, Salman ja Bonnien ollessa hyviä kakkosia.
”Walmahan juoksi ihan älyttömän kovaa, vaikka onkin noin pieni”, Fiia kehui posket punoittaen.
Hymyilin porkkanapäälle ylpeänä pikkuisesta palleroponistani.
”Kiitos. Ihme ettei Walma hypähtänyt laukalle”, mietiskelin.
”Siitä voisi tulla hyvä raviponi”, Essi totesi.
”Ehkä”, mutisin. ”Mutta se on tuntikäytössä, joten tuskin.”
”Ajetaanhan Siirilläkin”, blondi muistutti. ”Kysy edes Annelta, voisko sitä opettaa ajolle!”
”Joo”, myönnyin ja aloin itsekin jo innostua asiasta.

Jatkoimme matkaa käynnissä ja päätimme ratsastaa laukkasuoralle ja sieltä kyläkaupan kautta takaisin Seppeleeseen. Pysyttelimme pääosin käynnissä muutamaa ravipätkää lukuun ottamatta. Noin kymmenen minuutin päästä olimme perillä peltojen halki kulkevan suoran päässä.
”Ravin kautta laukkaan!” Salma huudahti jostain jonon alkupäästä.
Painoin pohkeeni Walman kylkiin, ja se lähti tikittämään ravissa Pellan perässä. Nousin jalustimille kevyeen istuntaan ja yritin pitää innostuneen ponin aisoissa. Hetken päästä nostimme kolmitahtisen, keinuvan laukan, jolloin saatoin istua alas satulaan ja vain mukailla ponin liikkeitä. Walma liiti eteenpäin, ja takerruin sen mustaan harjaan ponin töppöjalkojen niellessä maata. Ratsuni yritti ohittaa edellä innokkaasti laukkaavan Pellan, ja annoinkin sen laukata hetken harmaan ponivanhuksen vierellä. Walma pukitti ilosta, mutta minulla ei ollut vaikeuksia pysyä selässä. Onni kupli sisälläni mukavasti kuin kullankeltainen sima kielen päällä, vauhti toi vedet silmiin. Siinä oli niin hyvä olla, että ihan nauratti.

Clara&Walma
69hm

[Clara]

Kevätväsymystä
6.5.14.

"Hei, voinko mä istua tähän?" Maria kysyy.
Käännän hämmästyneenä katseeni kuluneesta englannin kirjastani brunetteen, ruskeasilmäiseen tyttöön. Hän on istunut viereiselle pulpetille ja hymyilee minulle. Hämmennyn täysin, sillä koko vuoden olen istunut yksin. Kaikilla muilla on ollut pari niillä tunneilla, joilla istumapaikat saa itse valita, mutta parittoman oppilasmäärän vuoksi jonkun on väistämättä täytynyt istua yksin. Aina se olen ollut minä, sillä minulla ei ole luokaltamme ystävää. Ei sillä, etten tulisi hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, olen kyllä saanut muutamasta ihan hyvän kaverin, mutta kaikilla heillä on jo paras ystävä. Siksi jäin usein istumaan yksin, mutta kun laitoin koululaukkuni viereiselle penkille, se ei tuntunut enää niin tyhjältä.

"Joo", tajuan vastata Marialle, joka nojautuu pulpettiin ja naputtaa hyvin teroitetulla kynällään sen vaaleaa puupintaa.
"Kiva", tyttö hymyilee ilahtuneena ja nostaa kirjansa pöydälle.
Vilkaisen taakseni luokan perälle, jossa Maria yleensä istuu parhaan kaverinsa Lotan vieressä. Nyt blondi istuu yksin, mutta hymyilee minulle. Käännyn takaisin ja vilkaisen Mariaa. En ymmärrä, miksi hän vaihtoi paikkaa.
"No niin, aloitetaan. Ottakaa sivu 152", opettaja sanoo.
"Sähän harrastat ratsastusta?" Maria kysyy hiljaisella äänellä.
Nyökkään ja etsin oikean sivun kirjasta.
"Mäkin käyn ratsastamassa Lotan kanssa, Simora-nimisellä pikkutallilla", tyttö kertoo innokkaasti. "Missä sä ratsastat?"
"Seppeleessä, se on lähellä Simoraa", vastaan hymyillen.
On kiva kuulla, että joku muukin luokaltamme ratsastaa. Ja minä kun olin luullut olevani ainut.
"Ai tunneilla?" Maria tiedustelee.
"Ei kun mulla on oma hoitsu", vastaan hymyillen ajatellessani rakasta palleroponiani.
"Wautsi!" Maria huudahtaa ja saa opettajan vilkaisemaan meitä kulmat kurtussa.

"Millainen?" Maria kuiskaa niin hiljaa, ettei opettaja kuule.
"Sen nimi on Walma, se on musta ja shettis. Tamma siis", kerron.
"Voisinko mä tulla joskus katsomaan sitä?" Maria innostuu.
Vilkaisen häntä mietteliäästi. En tunne tyttöä kovin hyvin ja se saa minut hieman epäröimään. Toki Maria vaikuttaa mukavalta, mutta hän ja Lotta ovat hieman nenäkkäitä ja turhankin itsevarmoja. Mutta mistäs sitä tietää, ehkä he ovatkin todellisuudessa erilaisia, kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää.
"Mutta huomenna ei käy, kun mulla on soittotunti", Maria kiirehtii sanomaan.
"Käviskö torstaina?" ehdotan. "Walmalla on sillon vapaapäivä, voitas ratsastaakin."
"Joo", Maria myöntyy iloisena.
Vaihdamme vielä ennen tunnin loppua puhelinnumeroita, ennen kuin koulun kello soi ja vapauttaa meidät loppupäiväksi oppivelvollisuudesta.

Karvat vain pölisevät, kun puunaan Walmaa valmiiksi Miniponit!-tunnille. Aurinko heittää kirkkaita säteitään ponin mustaan selkään ja saa karvan tuntumaan käden alla lämpimältä. Walma nautiskelee keväästä sillä aikaa, kun minä ahkeroin harjojen kanssa.
"Moi, mun nimi on Ella ja ratsastan Walmalla tänään", kuulen jonkun kertovan.
Käännyn ja näen suunnilleen minun pituisen, vuotta tai paria nuoremman tytön, jolla on vaaleahkot, letitetyt hiukset. Kypärä heiluu rennosti hänen kädessään, ja päällään hänellä on selvästi käytössä ollut turvaliivi.
"Siinä tapauksessa olet saapunut oikeaan paikkaan", hymyilen. "Oon Clara ja hoidan Walmaa."
"Okei, kiva. Voinko mä auttaa jotenkin?" Ella kysyy reippaasti.
"Totta kai! Anne sanoi, että te meette tänään ilman satulaa", muistelen ja tytön nyökätessä jatkan: "Voit harjata Walman loppuun niin käyn hakemassa sulle suitset. Onhan sulla oma kypärä ja turvaliivi?"
Ella nyökkää, joten jätän hänet sukimaan ponia puhtaaksi. Itse kiiruhdan hiljaisen tallin läpi varustehuoneeseen ja nappaan Walman ruskeat suitset käsiini. Puristan kylmää kuolainta kädessäni ja astun takaisin lämpimään auringon valoon.
"Tässä", sanon ja ojennan suitset Ellalle.
Tämä pujottaa ne tottuneesti Walman päähän ja nappaa kypäränsä seinän vierestä. Tungettuaan sen päähänsä, hän irrottaa Walman puomista ja lähtee kentälle päin.

Katson hetken kaksikon perään, kun Ella pysäyttää Walman kentälle ja ponkaisee ponin paljaaseen selkään. Myös Siiri, Pella ja Venna ovat valmiina, kun Anne saapuu paikalle. Ponit lähtevät ravaamaan kenttää ympäri. Ella istuu rennosti satulassa ja hänen vaaleat palmikkonsa paukkuvat rytmikkäästi tytön selkää vasten. Voisin jäädä katsomaan tuntia vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta pian pakotan itseni liikkeelle. Kerään Walman harjat maasta laatikkoon ja nappaan riimun ja narun toisella kädelläni. Vilkaisen vielä kerran kentälle, jossa ratsukot leikkivät hippaa, ennen kuin astun hämärään talliin.

Satulahuoneessa törmään Pipsaan ja Ilonaan, jotka istuvat penkillä puhdistamassa hoidokkiensa varusteita.
"Harmi kun ehdin nykyään käydä tallilla niin harvoin", Ilona huokaa.
"Kesällä on onneksi aikaa", Pipsa sanoo. "Ai, moi, Clara!" tyttö huudahtaa huomattuaan minut.
"Moikka", hymyilen.
"Tekis kyl mieli mennä joku päivä maastoon. Tai treenata oikein syvällisesti Lailan kanssa", Ilona haikailee.
"Onneksi Walmalla on huomenna vapaapäivä", puuskahdan.
En ollut ehtinyt tamman selkään sitten vappuratsastuksemme, ja siitäkin oli lähes viikko aikaa. Koska koulussa oli vain kokeita, kokeita ja kokeita.
"Niin", Pipsa hymyilee.
Sanon heipat kaksikolle ja lähden kohti poniboksia.

Hämmästyksekseni löydän kuitenkin Inkerin levittämässä puhtaita olkia lattialle.
"Ai, sä ehditkin mua ennen", huikkaan iloisesti karsinan matalan seinän yli.
"Joo", tyttö hymyilee kääntyen katsomaan ja pyyhkäisee vaalean hiussuortuvan kasvoiltaan. "Kerrankin kun ehdin."
Nyökkään hymyillen ja kerron kipuavani sitten yläkertaan. Vilkaisu olkkarin kelloon kertoo, että minulla on vielä vartti aikaa ennen Minaritunnin loppumista. Koska se kestää vain puoli tuntia, ehdin ratsastaa Walmalla kentällä loppupuoliskon ennen seuraavaa tuntia. Walma menisi sitä seuraavalle jatkotunnille, mutta sitä ennen minun täytyisi kyllä lähteä jo kotiin.

Rojahdan istumaan sohvalle Pihlan viereen ja venyttelen makeasti. Huoneessa ei ole meidän lisäksemme muita kuin Emmy ja Salma, jotka istuvat pöydän ääressä höyryävien teemukien kanssa ja juttelevat hiljaisella äänellä.
"Miks kevät aina väsyttää näin paljon?" Pihla kysyy haukotellen.
"Sen kun tietäis", mutisen ja ojennan jalkojani. "Piristäiskö pikku maastolenkki Minaritunnin jälkeen?"
"Vois olla. Mut Pella menee tänään tosin jo kahdella tunnilla..." brunette empii.
"Menee Walmakin."
"Mut se ei olekaan osa-aikaeläkkeellä", Pihla naurahtaa.
"Totta", myönnän, "mutta jos käytäisiin vaan pienellä käyntilenkillä lähi metsässä, vaikka valaistu lenkki?"
"No joo, eihän noin hyvästä tarjouksesta voi millään kieltäytyä!" Pihla hymyilee.

Lähdemme vaihtamaan ratsastusvaatteet päällemme. Etsin kaapistani harmaat ratsastushousuni ja ruskeat kengät. Kuluneet, harmaat kollarini heitän kaapin pohjalle ja kiskon ratsastushousut tilalle vilkuillen samalla hätäisesti ympärilleni, mutta ketään asiaankuulumattomia henkilöitä ei onneksi ole lähettyvillä. Pian olemme Pihlan kanssa valmiita ja ryntäämme portaat alas kypärät käsissämme iloisesti heiluen. Jäämme nojaamaan kentän aitaan ja katselemme, kun ratsukot suorittavat perinteiset loppukäynnit.

Pian Ella taluttaa jo Walman ulos kentältä ja tulee luokseni.
"Otatsä Walman?" hän kysyy.
"Joo. Me mennään heittää pikku lenkki metsässä", selitän hymyillen.
"Okei, ens viikolla nähään taas!" Ella nyökkää ja lähtee kohti parkkipaikkaa.

Me nousemme Pihlan kanssa ponien paljaisiin selkiin ja ohjaamme ne metsään kiemurtelevalle polulle. Tuuli humisee korvissa ja iltalinnut visertävät suloisesti puissa. Walman selkä on ihanan lämmin ja turvallinen allani. Aurinko lämmittää mukavasti kasvojani, tuuli pyyhkäisee hiussuortuvan pois silmiltäni. Ponien kavioiden äänet hukkuvat polun pehmeään lehtipeitteeseen. Olen miltei varma, ettei mikään voisi rikkoa tämän ihanan kevätillan rauhaa.

Clara&Walma
70hm

[Clara]

Hiirenkorvia ja uusia ystäviä
8.5.14.

”Missä se sun hoitsu on?” Maria kysyy meidän kävellessä tallin käytävää pitkin.
Olimme tulleet suoraan koulusta bussilla Seppeleeseen, kuten oli sovittu. Koko matkan Maria oli kysellyt minulta kaikenlaista; millainen Walma oli luonteeltaan, kuinka kauan olin hoitanut sitä, olinko kilpaillut sillä ja niin poispäin.
”Se on tarhassa, kun sillä on vapaapäivä”, selitän ohittaessamme poniboksin. ”Se asuu tossa sen toisen shetun, Siirin kanssa”, jatkan osoittaen matalaseinäistä karsinaa käytävän kulmassa.
”Okei. Mennäänkö me sitten hakee se sieltä?” Maria utelee.
”Joo, mutta vaihdetaan ensin vaatteet ja siivotaan karsina”, vastaan.
”Missä me vaihetaan ratsastusvaatteet päälle?” Maria kysäisee.
”No sä voit käydä tuol vessassa”, sanon empien ja osoitan helpotuslaitoksen ovea. ”Mun vaatteet ovat tuolla ylhäällä”, jatkan nyökäten yläkertaan vieviä portaita kohti.
Maria nyökkää ja sovimme tapaavamme portaiden alapäässä hetken kuluttua. Kipaisen portaat ylös ja kaivan kaappini avaimen reppuni pohjalta. Etsin liilan hupparin alimmalta hyllyltä ja laitan sen T-paitani päälle. Kouluvaatteet tungen reppuni uumeniin. Olen juuri vetämässä harmaita ratsastushousujani jalkaani, kun Maria astelee portaita ylös. Yritän kiskoa housut kokonaan päälleni, ja olen vähällä samalla kompastua kenkiini.
”Mä ajattelin tulla kattoon, joko sä oot valmis…” brunette mutisee.
”Joo, mä tuun kohta”, puuskahdan nolona ja saan kuin saankin housut jalkaani.
Pitäisi itsekin varmaan alkaa vaihtaa vaatteita vessassa, kun kaappien ohi kuitenkin kulki aina hoitajia ja joskus myös muita ihmisiä.

”Onpa Walma söötti!” Maria hihkaisee. ”Eikös se olekin tuo musta poni tuolla?” hän jatkaa osoittaen hennolla sormellaan tarhan portilla kurkkivaa shetlanninponia.
Olimme siivonneet karsinan nopeasti ja lähteneet hakemaan Walmaa tarhasta.
”Joo”, vastaan lyhyesti.
”Saanko mä taluttaa sen talliin?” tyttö kysyy ja kiiruhtaa aidan viereen rapsuttamaan ponia.
Nyökkään ja ojennan vaaleanpunaisen riimunnarun Marialle. Tyttö saa ponin helposti kiinni ja napsauttaa narun kiinni sen riimuun. Hän avaa portin ja taluttaa Walman ulos tarhasta. Minä lykkään portin kiinni kaksikon perästä ja juoksen heidät sitten kiinni.

Kävelemme pihan yli tallille Marian kehuessa Walmaa koko matkan ajan.
”Onpa sillä ihanat silmät, ja se on ihanan pieni!”
Nyökkään ja vilkaisen ruskatukkaista tyttöä. Hän on minua päätä pidempi, siis varmaan jo lähelle 160-senttinen. Walmalle hän on periaatteessa liian pitkä, mutta uskottelen itselleni, ettei haittaa, vaikka hän ratsastaisi sillä. Ihan pikkuisen vain.

Viemme Walman karsinaan ja alamme harjata sitä yhdessä. Maria kertoo, että hän ja Lotta ovat molemmat ratsastaneet kaksi vuotta tunneilla. Itse asiassa hän puhuu kokoajan, taukoamatta. Se on hyvä, sillä itse en keksisi mistään puhuttavaa.
”Mäkin haluaisin oman hoitohevosen, mutta äiti ei suostu siihen, että ravaisin yhtenään taliilaa”, tyttö huokaisee.
”Harmi. Mutta sä voit tulla välillä hoitaa Walmaa mun kanssa”, ehdotan.
”Se olisi kivaa!” Maria sanoo ja hänen ilmeensä kirkastuu huomattavasti.
Annan tytön putsata Walman kaviot samalla, kun haen itse satulan ja suitset. Tallin käytävällä pyörii innokkaita tuntilaisia, jotka hoitavat ratsujaan kuntoon seuraavalle tunnille. Ilmoitustaulun luona parveilee kourallinen tyttöjä tutkimassa, minkä hevosen ovat tunnille saaneet.

”Sä voit laittaa Walmalle satulan, niin mä pistän suitset”, sanon Marialle palattuani karsinaan. ”Onnistuiko kavioiden putsaus?”
”Joo”, tyttö nyökkää ja ottaa satulan kiitollisena vastaan.
Minä siirryn ponin pääpuoleen ja pujotan kuolaimet sen suuhun. Walma ravistaa päätään ärtyneenä, jolloin suitsien laitto vaikeutuu huomattavasti. Kiedon käteni ponin pään ympärille ja pidän sitä paikoillaan samalla kun vedän niskahihnan pörröisten korvien taa.
”Valmista tuli”, huikkaan Marialle.
”Samoin!” kuuluu iloinen vastaus.

Talutamme Walman kentälle. Annan tamman ohjat jälleen Marialle ja tungen itse kypärän päähäni. Ilma on viileä, ja tuuli käy tallinpihan yli saaden pilvet lipumaan sinisellä taivaalla. Välillä aurinko kurkkaa vaaleiden pilvilampaiden takaa ja valaisee keväistä maisemaa.
”Kiitos”, sanon Marian ojentaessa ohjat minulle kentän laidalla.
Tyttö pitää meille porttia auki minun taluttaessa ponin kentälle. Lasken jalustimet ja säädän ne jonkun pitkäkoipisen shettisratsastajan jälkeen omille pikkukintuilleni sopiviksi. Kiristän vielä satulavyön ja ponkaisen satulaan. Heitän aitaan nojaavalle brunetelle iloisen hymyn ja kannustan Walman käyntiin.

Kierrän kentän kertaalleen molempiin suuntiin pitkin ohjin ja alan sitten tekemään voltteja muutaman jokaiselle sivulle. Walma alkaa hiljalleen vertyä ja kulkea rennommin ja taipuisammin. Poni pyöristyy hyvin allani ja kuuntelee apujani yllättävän hyvin viimeaikaiseen kevätsekoiluun verrattuna, joten nostan ravin. Keventäen teen pari volttia ja ohjaan sitten Walman lävistäjälle. Yritän saada ponin venyttämään askeltaan kohti lisättyä ravia, mutta se vain tikittää koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Onneksi se ei kuitenkaan hypähdä laukalle, kuten monet muut nuoret hevoset. ”Täytyy tosiaan kysyä Annelta, voisiko Walmalle opettaa ajoa”, tuumailen mielessäni.

Palattuani uralle, nostan kulmasta laukan ja laukkaan rentoa laukkaa pitkät sivut molempiin suuntiin.
”Okei”, tämä saa riittää, totean ja hidastan käyntiin. ”Nyt on sun vuoro”, sanon Marialle ja pysäytän ponin aidan viereen.
”Saanko tosiaan ratsastaa sillä?” tyttö hämmästyy.
”Totta kai!” hymyilen.
”Voi kiitos!” Maria huudahtaa hymyillen leveästi.
”Saat lainata mun kypärää”, tarjoan tytön kiivettyä aidan yli kentälle.
”Sä olet niin kauhean kiltti”, tämä huokaisee.
Naurahdan vain ja pidän Walmaa paikoillaan samalla kun tyttö kipuaa ponin selkään. Samalla ihastelen keväistä luontoa, sateen jälkeen puhjenneita pieniä, vaaleanvihreitä hiirenkorvia, jotka tunkeutuvat ujosti päivänvaloon koivujen pulleista silmuista. Marian istuessa viimein tamman selässä ja loistaessa kuin Naantalin aurinko, olen hyvin iloinen siitä, että otin tytön mukaani tallille.

Clara&Walma
71hm

[Clara]

Talutustunnilla
9.5.2014.



Clara&Walma
72hm

[Clara]

Shettismaasto
Huhtikuu 2014



Kävimme Inkerin kanssa oikein kunnon ponimaastossa kevään kunniaksi. Minun oli tarkoitus liittää tähän tarinakin, mutta en ole ehtinyt kirjoittamaan, joten vähän myöhässä tulee nyt tämä kuva, vaikka olen tämän jo ajat sitten piirtänyt : )

Clara&Walma
73hm