Walman Hoitovihko

[Anne]

Uusi hoitaja



Liljan hoitotaipale käynnistyi tuoreen syöttelyllä.

Spessu Liljalle!

[simona]

Ready, steady, go!
elokuun 28.

Katsahdin puhelimeeseen saapuneeseen tekstiviestiin melko yllättyneenä. Ruudulla vilkkui ilmoitus uudesta viestistä, jonka lähettäjäksi oli merkitty "Anne - Sebe". Avasin hämmästyneenä viestin, kunnes olin lukenut sen varmaan jo kolmesti, tajuamatta tilanteesa pätkääkään. Amelie oli jostakin, toistaiseksi tuntemattomasta syystä joutunut lopettamaan muutaman päivän hoitotaipaleensa ja Anne oli kysynyt minulta viestissään, että kiinnostaisiko minua vielä moinen hoitajapaikka. Näpertelin myöntävää vastausta Annelle, kunnes pian näytölle välähti uusi tekstiviesti, missä oli vastaus. Olisin nyt aloittamassa Walman hoitamisen! En ensin voinut kuin nipistää itseäni. Pihatolla kävisin hieman illemmalla, tänään olisi muutenkin Pampulan vapaapäivä. Nyt aikoisin hiljaa ja rauhallisesti tutustua takaisin Seppeleen tuntitoimintaan, joka oli niin erilaisata mitä olin muutamaan vuoteen nyt hevosten kanssa tehnyt. Sekä Walmaan. Tunsinhan minä ponin hyvin, mutten tarpeeksi hyvin. Walmasta tulisi hoitoponini, tai - miten sen sanoisi, eiköhän se jo ollutkin. Vaikka tuskin Amelien nimeä vielä listalta oltaisiin kirjoitettu ja minun nimeäni salamannopeasti lisätty tilalle Liljan nimen perään.
Niin, Lilja. Anne oli kertonut hänestä tekstiviestissään, että hän olisi Walman apuhoitaja. Pieni, vaaleahiuksinen tyttö joka opettelisi poninhoitamisen saloja pienen lakupallon kanssa. Ei se minua haitannut, tulin ihan hyvinkin toimeen aloittelijoiden ja tuonikäisten kanssa. En tiennyt Liljan osaavuudesta, mutta siitä välittämättä meistä tulisi varmasti ihan sujut. Ja Walma oli Pampulan ja Siirin jälkeen paras poni, joka kykenisi opettajaksi. Ehkä parempikin.

Pyysin äidiltäni kyytiä tallille saapuessani koulusta. Oli perjantai, auringosta ei valitettavasti ollut vielä tietoakaan. Muutama seitsemänluokkalainen poika oli ryntäillyt välitunnin aikana kahelipäissään t-paidoillaan ulos kastumaan, enkä todellakaan olisi halunnut olla niin märkä, vaikka kyllä sitä vettä taivaalta tuli nytkin enemmän kuin laki salli.
- Miten sä nyt seppeleeseen? Eikö sittenkään pihatolle? äitini kysyi hieman oudoksuvasti ja painoi autonavaimet omaan koloonsa ja käynnisti auton. Minä laitoin turvavyöni nopeasti kiinni ja naurahdin.
- Joo, se Walma josta kerroin, niin sen uusi hoitaja joutu lopettaan jostain syystä. Mä nyt lupasin Annelle ruveta hoitamaan Walmaa. Kyllä mä kerkeen, sanoin naurahtaen ja letitin toista lettiäni valmiiksi, sujauttaen tummanruskean hiuspompulan sen ympärille, kohdistaen katseeni taas äitiini.
- Jaajaa, noh, luotan suhun että tiiät mikä sulle on parasta, mutta muista se koulu. Ja Pampula, nainen sanoi ajaten rutiininomaisesti vastaikkaiseen suuntaan, kuin esimerkiksi kouluaamuina.
- Joo-o. Kyllä mä osaan huolehtia niistä äiti, mulla on vaan nyt ihan paras fiilis, kun on tyhjän paikasta ihan tosi täydellinen ponielämä, sanoin virnistäen ja oijoin ryppyisiä ratsastussukkiani hieman paremmin.
- No hyvä. Ootko sä ratsastanu vielä niillä isommilla kopukoilla? tuo kysyi katse naulittuna etulasissa, liikennevalojen vaihtuessa punaisesta keltaiseen, keltaisesta vihreään ja auto lähti taas liikkeelle.
- Mm, kyllä mä mökillä silloin sillä yhdellä lämppärillä. Mutta ei ne oo mun juttu, enkä mä usko, että tästä kauheasti enää kasvan nii, etten pystyis ratsastaa poneilla, sanoin kohauttaen olkiani ja katsahdin äitiini, joka myhähti jotakin.
- Noh, mulle on aivan sama minkä kokoisilla nelijaloilla sä ratsastat, kunhan sulla on kivaa. Ja aloitatko sä tunnit? Mä menen muutamaan työhaastikseen lähiviikkoina, kyllä meillä varmaan rahaa irtoaa kausikorttiin jos haluat. Ja sun synttäritkin on kohta, niin voit pyytää rahaa niihinkin, tuo ehdotti naurahtaen. Ainiin, syntymäpäiväni.
- Joo, kiitti äiti. Tuu hakemaan vaikka, no.. mä soitan sitten, sanoin naurahtaen sulkien punaisen auton oven ja lähtien kävelemään märkää hiekkatietä pitkin kohti tallirakennusta.

Kuljin jo avatusta ovesta sisään, katsahtaen Inkeriin joka lojui ponikarsinan edessä näpräten puhelintaan.
- Moi Inksu, sanoin melko arkipäiväisellä äänensävyllä ja naurahdin.
- Mit hit... Simbe? tuo sanoi kohottaen ihmettyneenä katseensa minuun ja kohottaen kulmiaan.
- Joo, mä. Sain paikan Walman hoitajana, sanoin virnistäen avaten poniboksin ja katsahtaen kahteen pieneen rotusiskokseen, joista toinen vain möllötti ja yksi veteli päiväheinien viimeisiä korsia.
- Siistiä, kiva ku tulit takas! Mut eikö Walmalla ollu toin.., Inkeri ehti sanoa ja nousta ylös, kunnes keskeytin tuon.
- Joo, mutta se joutu lopettaa. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä, sanoin naurahtaen.
- Sä oot kattonu liikaa jotai liikenneonnettomuusmurhapoliisi juttuja, Inkeri sanoi virnistäen ja rapsutti hoidokkinsa turpaa hellästi.
- No en, mutta jos on ollu tylsää ja koneella on oltu nii, no ihan sama. Miten teillä täällä? Kuulin Tuulialta kaikista uusista hepoista ja hoitajista, sanoin rapsuttaen Walmaa sen tuuhean, tumman ja karvaisen hiuspehkon alta.
- Mm, ei täällä varmaan kauheasti muuta. Kaikkee on tullu vastaa, mut emmä oikee keksi kerrottavaa. Duunia riittää, syyskaudet on täällä vähän kiireistä, Inkeri sanoi naurahtaen ja nojasi karsinan oveen tarkastellen minua, mikä oli hieman ahdistavaa. Olinko muuttunut noin paljon?
- Sun hiukset on kasvanu, Inkeri sanoi tyynesti ja katsahti kasvoihini.
- Kyllä sä muuten oot ihan samannäkönen. Vähä pidempi, Inkeri sanoi leikkisästi ja kallisti päätään. Kuulin jonkin tekstiviestiäänen, mutten välittänyt sen enempää.
- Mm, viittitkö kattoa taululta millanen päivä Walmalla on? kysyin naurahtaen napaten ponin harjaämpärin karsinan ulkopuolelta, ottaen sieltä vain juuriharjan.
- Mm, sillä on ollu puol kolmelta jo länkkäritunti.. ja kuudelta jatko, Inkeri sanoi naurahtaen ja vilkaisi samalla nähtävästi Siirin päivän.
- Aa, no kello on neljä. Kyllä mä ehin sitä puunata, vaikka on se jo harjattu. Voisin käyä varaamassa kaapin, ja käydä Annen luona ja sillee, sanoin naurahtaen ja poistuin karsinasta muutaman tuloksen jälkeen, että poni oli harjattu huolellisesti.
- Mä voin tulla mukaan, ei mulla oo mitään järkevämpääkään tekemistä. Oon harjannu jo Siprsun ja lakassu käytäviä ja puunannu kuppeja, Inkeri sanoi hymysuin kun kävelimme toimistoon, jonka oven avaamisessa oli aina kiistaa. Nyt kuitenkin avasin oven muitta mutkitta ja katsahdin ruskeahiuksiseen naiseen, joka kirjoitti jotakin ruutupaperille.

- Moi vaan. Saisinko mä kaapin avaimen? kysyin naurahtaen ja katsahdin nopeasti Annea silmiin, kääntäen hieman ujona katseeni pois.
- Aa, sä tulitkin näin nopeeta vauhtia. Tossa on vapaita. Niin, ja sähän muistat varmaan kaikki hommat? Inksu voi kertoa sulle jos jotaki muutoksia on tullu, kun en ite muista ihan koko listaa ulkomuistista. Ja niin, kiva ku alotit, Anne sanoi naurahtaen kirjoittaen samalla ja valitsin jonkin numeron sinisestä laatikosta.
- Joo, muistan mä. Ja tästä tää alkaa, ken tietää kuinka kauan. Ei ehkä ihan pari päivää kuitenkaa, kyllä mä uskon, että kauan mä täällä viihdyn, sanoin virnistäen ja Anne naurahti hymyilen, kunnes poistuimme toimistosta käytävän puolelle.
- Onpa harmi, että shettiksiä on enää kaks. Clara siirty isommille, mut eiköhän meiän kolmen shettisjengi pääse vauhtii. Tai no, onhan Nessa henkisesti varmaan jonku laaman ja shettiksen risteytys, Inkeri sanoi naurahtaen ja meni edeltäni kaapeille.
- Mulla unohtu mun hanskat tänne viimeks, mutta neki on varmaa jo uudella omistajalla, sanoin virnistäen avaten avaimella yhden kaapin. Minulla ei ollut kyllä vielä yhtään mitään, mitä olisin voinut laittaa sinne taskusta löytyneen suklaapatukanroskan tai bussikortin sijasta, mutta vaistonomaisesti avasin sen. Ja suljin sitten. Kaappi oli siisti ja hyvä, sopivassa paikkaa.
- Simbe? kuului tuttu ääni takaani ja käännyin ympäri, nähden pitkähiuksisen, tutun tytön yläkerrassa.
- Clara! Mä alotin Walman hoitamisen, sanoin nauraen ja tervehdin tyttöä halaamalla.
- Mahtavaa! Mut. Onks Walmalla nyt kaks hoitajaa plus Lilja? Clara kysyi kohottaen toista kulmaansa. Miten se osasi? Halusin itsekin oppia tuon, vaikka olin aina ärsyyntynyt Claralle kun hän kiusasi minua tarpeettomalla taidollansa.
- Joo. Tai siis ei. Se Amelie lopetti jostakin syystä. Nyt oon vaan mä. Ja tietty Lilja, sanoin naurahtaen.
- Jee, mut.. mä lupasin satuloida nopeesti Huiskan tunnille, kun sen ratsastaja tulee myöhässä. Kello on viittä vaille neljä, kyllä mä kerkeen, Clara sanoi nopeasti heivaten laukkunsa kaappiin ja kiiruhtaen alakertaan satulahuoneeseen, tullen ovesta ulos pian satula ja suitset, sekä satulan päällä kaviokoukku, jouhiharja ja suka.
- Tarviitko sä apua? kysyin naurahtaen
- En mä, sä voit satuloida Frankin, nää alkeiskurssilaiset tarvii apua. Ja se on tosi korkeekin, että varmasti tarttetaan apua, Clara tuhisi naurahtaen ja Inkeri tuli kanssani hakemaan Frankin varusteita.

- Voi herraluoja tää on isompi kun muistin, sanoin kurottautuen nostamaan satulaa kärpäskimon ruunan selkään.
- Njää, eiköhä toi aina. Onks Walma ja Siiriki kasvanu korkeutta? Inkeri kysyi ilkikurisesti ja kiinnitti ruunan leukahihnaa.
- Öää, ei. Mut tää on, tää ei oo enne ollu näin korkee, voin vannoo, sanoin naurahtaen laittaen satulavyön toiseen reikään ja poistuen Inkerin kanssa sitten Frankin karsinasta, sulkien oven.
- Mitäs tässä, täällä on jo aika vilinä, huomaatko? Inkeri kysyi heilauttaen poninhäntänsä olaltaan selälleen ja kävellen vieressäni toiseen suuntaan.
- Kuka tää on? kysyin pysähtyen ruskean, ison hevosen kohdalle.
- Tää on Kurbus. Se on öää, Emmyn hoitsu, Inkeri sanoi naurahtaen rapsuttaen isoa ruunaa leikkisästi.
- Aa, joo. Siitä mä kuulinkin Tuulialta, sanoin naurahtaen.

Pian Inkeri joutui lähtemään, ja minä suunnistin itseni takaisin Walman karsinalle. Istuuduin karsinan pohjalle ja Siiri tuli nuuskimaan minua, mutta Walmakin pian kuuli vahingossa kuuluneen kuitinrapinan takustani.
- Tästä tääkin osuus ponielämästä alkaa Walma, ehkä meistä tulee vielä kaverit, sanoin virnistäen kietoen käteni jalkojeni ympärille ja painaen leukani polviini.
- Ihan varmana meistä tulee, usko pois, sanoin naurahtaen.

 
ensimmäinen hoitomerkintä

[simona]

Black in black
syyskuun 2.

"Moikka Walma" sanoin naurahtaen pörröttäen ponin otsatukkaa suloisesti.
"Se on ny niin, että on syyskuu. Hitto, inhoon syksyä. Kyllä säki saat siitä vähä valosamman, vaikka ootkin tollanen kasa mustaa" sanoin virnistäen. "Tekasin sulle uuden kannen päiviksee, vaikka et sä varmaan välitä" jatkoin.
Avasin koulureppuni ja otin esille pienen hoitovihkon, minkä olin edellisenä iltana ottanut kyseistä tarkoitusta varten. Olin nähnyt jokseenkin vaivaa tekemään kantta, mutta ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka kuva oli hieman rahjainen kun tulostin ei halunnut tulla kanssani yhteistyöhön.
Näytin Walmalle kantta, mutta hiilenmusta ponitamma vain tuijotti melko tyynenä. Se hamuili huulillaan kevyesti päiväkirjaa.
"Urpo, sitä ei kuulu syödä" sanoin naurahtaen ja laitoin tummanpunaisen tallihupparini vetoketjun puoliväliin kiinni.
"Me voitaisiin mennä vähän testaamaan ridaustakin. Mennään huomenna, kun sulla on vapari. Mulla loppuu muutenkin yheltä, joten ehin tulla sun luo. Kuulostaisko hyvältä? No, ei se varmaan sua kauheasti innosta. Nähään huomenna, mun täytyy mennä lenkittään koira" sanoin virnistäen painaen hennon suukon ponin otsalle. Se ei paljoa välittänyt, mutta uskoin, että kyllä meistä jotakin vielä tulisi.
Joskus.


Kuva © Anne L.
Muokkaus © Simona

toinen hoitomerkintä

[simona]

Kumipallona luokses pompin
syyskuun 9.

- Et oo tosissas, onks tää näin pieni, sanoin virnistäen säätäessäni jalustimia vielä pidemmäksi Claran ja Wenlan virnuillessa kentän laidalla. Molemmat nojasivat puuaitaa vasten nauraen, Wenla nappasi puhelimellaan kuvan varmaankin snapchattiin, siltä se ainakin kuulosti. Minä oioin hieman satulaa ja maiskautin ponin eteenpäin. Clara oli luvannut tulla avuksi ja neuvoa, sillä kyllä hän Walman varmasti parin vuoden hoitajakokemuksella tuntisi. Wenla taas oli tupsahtanut mukaan ja kysynyt haluaisinko kuvaajaa tunnille, ja olin vastannut vaikka. Wenla ei ollut minulle vielä niin tuttu, mutta halusin tutustua häneen siitä huolimatta.
- Et sä edes isolta näytä. Yhtä kääpiöltä ku aina ennenki, Clara sanoi nauraen näyttäen kieltään ilkikurisesti minulle.
- Kiitos, mäkin sua Clara, sanoin virnuillen sarkastisesti kääntäen päätäni huvittuneena ja annoin ponin kävellä vähän kentällä. Kello oli kolme, ja olin kysynyt Annelta jos tänään olisi hyvä päivä ratsastaa Walma. Oli sentään torstai ja Walman vapaapäivä. Brunette tallinomistaja oli vastannut, että ilomielin. Olin osallistumassa pitkästä aikaa myös ratsastustunneille, osaan olin toivonut Walmaa. Olisi myös pian syysvaellus. Walmalla, joten jotakin itsenäistä ratsastuskokemusta oli tuolla pikkuponilla hankittava.
Pian otin ohjat ja maiskautin tammaa hieman reippaammaksi ja aktiivisemmaksi ja laskemaan käynnin tahtia, mitä olin jostain netistä lukenut. Pampulan ylläpidon aikana minulla ei ollut koskaan ollut ketään valmentajaa tai opettajaa, olin vuoden ja risat ratsastanut ihan itsenäisesti vain kavereiden seurana tai yksin. Tuntui oudolta palata Seppeleen kentille, mutta samalla todella kodikkaalta.

- Pistä se menemää kulmista, se oikoo sua muuten ihan satanolla, Clara sanoi virnistäen. - Oo sille pomo jo heti alussa, tuo jatkoi.
- Mm, sanoin ja tein Claran neuvojen mukaisesti. Minä otin aina neuvot huomioon, sillä apu oli aina tervetullutta. Vaikkei Clara ollut mikään ammattiopettaja kuten Piritta tai Anne, mutta hän oli kuin Walma-asiantuntija. Kuulostipa hauskalta.
Tein vähän avotaivutuksia sekä voltteja, ja poni alkoi vaikuttaa todella rennolta allani ja kehuin sitä vähän väliä. Pian vaihdoin suunnan täyskaarrolla, jonka loppuosan menin pohkeenväistöllä. Vaihdoin mustan poniraipan paikkaa vasemmalle reidelleni ja vasempaan käteen ottaen sitten ravia.
- Istu taakse, istuinluut satulaa, Wenla huomautti naurahtaen.
- Juu, mutisin. En pystynyt puhumaan kun ratsastin, se oli outoa ja vaikeaa.
Istuin taaksepäin ja yritin pysyä hyvässä jamassa Walman pomppuravissa. Vaikka se oli suhteellisen samanlainen askeleiltaan kuin Pampula ja olin tottunut menemään shetlanninponeilla, niin silti uusi poni ja sen askeleet tuntuivat alussa heti oudoilta ja kummallisilta. Paitsi Damonin, sen ravi oli tasaista, että sen selässä voisi pitää teekutsut.
- Just noi, Clara sanoi naurahtaen. Tein muutaman pääty-ympyrän molemmissa päädyissä ja myös joissakin kierroksissa keskiympyrän pitkille sivuille.
Kun olin saanut tarpeekseni, hidastin käyntiin ja muutaman joustoaskeleen jälkeen taputin ponia reilusti ja annoin tuolle pitkät ohjat. Hymyilin kuin naantalin aurinko.
- Walma on kyl tosi kiva, sanoin ratsastaessani tyttöjen ohi.
- Valloittava Walma, se on, Clara sanoi virnuillen ja rapsutti aidan yli entistä hoidokkiaan.
- Enköhän mä oo sen kaa ihan sujut. Vähä vielä laukkaa ni eiköhä tää oo tässä, sanoin virnistäen. Muutaman käyntikierroksen jälkeen otin taas ohjat.
Maiskautin ponin raviin ja tein muutaman valmistelevan voltin, kunnes toisen pitkän sivun alussa annoin laukkapohkeet asettaen sisään ja poni lähti kiitoravia, se kuitenkin muutamalla pidätteellä rauhouttui ja nosti laukan, joka sai minut pikemminkin nauramaan.
Se oli niin erilainen kuin Pampulalla, paljon paljon pomputtavampi. Käänsin ponin pääty-ympyrälle ja se asettui muutaman päänheilautuksen jälkeen mukavasti. Poni ei rikkonut sen jälkeen raville kertaakaan, ja muutaman kierroksen jälkeen siirsin ponin raviin keventäen. Annoin löysempää ohjaa, ottaen muutaman kierroksen loppuravit. Sitten hidastin käyntiin ja taputin ponia kaksin käsin hymyilen.
Pian sen jälkeen laskeuduin ponin selästä alas hymysuin ja nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä ensimmäiselle reiälle. Walma pärskähti heilauttaen päätään ja ojensi toisen etujalkansa hinkaten päätään siihen. Tartuin sitten ponin ohjista vetäen ne kaulan yli ja kävelin portista ulos. Wenla oli joutunut lähtemään laukan kohdilla kotiin tulleen kyyden takia, mutta Clara tuli kävelemään viereen ja rapsutti Walmaa sen tuuheahkon hiuspehkon alta.
- Kyllä mä oon varma, että sä saat tästä parhaimman mahdollisimman hoitoponin, Clara sanoi hymyilen.
- Mäkin, eiköhän tää tästä, sanoin nauraen ja löin ylävitosen parhaan ystäväni kanssa, riisuen kypärän päästäni. Tiputin mustat, rähjäiset ratsastushanskani kypärään jättäen sen shettiskarsinan ulkopuolelle ja taluttaen Walman karsinaan, jossa Siiri möllötti syöden päiväheiniänsä melko tyytyväisen ja helpottuneen näköisenä, ettei joutunut itse tuonne ulos kärsimään mistään typerästä ratsastuksesta. Hyi ihmiset. Hyi ratsastus.
- Noniin, hieno tyttö, sanoin kun olin ottanut varusteet pois hieman hikiseltä ponilta ja annoin sille pienen porkkananpalan ruokakuppiin, sitten heittäen Siirin nenän eteen yhden, jonka Walma huomasi ja meinasi kävellä ystävättärensä yli saadakseen pienen housunnapin kokoisen oranssin vihannespalan omiin hampaisiinsa rouskumaan.
Hymyilin ja suljin huolellisesti karsinan oven kävellen käytävälle. Otin tavarani ja kävelin suorintatietä yläkertaan sinisille kaapeille, heittäen ratsastuskypäräni ylähyllylle ratsastushanskojeni kera. Riisuin kenkäni ja vaihdoin sinisiin, kuraisiin tennareihin sulkien kaapin oven.
- Moi Simona, Salma tokaisi naurahtaen kun tuli ovesta samaanaikaan, toiseen menosuuntaan.
- Ai, moi Salma, sanoin naurahtaen jatkamatta keskustelua sen enempää. Kipitin alakertaan ja katsahdin hevosiin. Kävelin käytävää pitkin takaisin ponikarsinalle.
- Olit sä kyllä hieno poniini tänään, moro sitten. Mä menen tekemään mun huippukivaa äikän novellityötä, tuhahdin huokaisten ja rapsutin molempia poneja otsatukasta, kävellen ulos melko jäiseen ulkoilmaan.
- Enskerralla otan varmaan toppatakin, hyi hitto ku on kylmä.

pieni töherrys Walmasta

kolmas hoitomerkintä

Upea tarina ja kaunis kuva!

[simona]

Kuralätäkkö. Pahin vihollinen. Ikinä.
Syyskuun 10.

- Kiva sää.., tuhahdin pitäen toisella kädelläni kiinni mustan shetlanninponin hieman kuraisesta ja pölyisestä, vaaleanpunaisesta paksusta riimunnarusta. Poni seurasi vierelläni yhtä innokkaana kuin minäkin, sillä tämä syksyinen torstai oli kaikkea muuta kuin lämpöinen, aurinkoinen ja ihana. Nyt satoi niskaan, tuuli puhalteni jo muutamia maahan tippuneita kellertäviä ja punertavie lehtiä sinne tänne. Kuralätäkköihin astuessa ruskea vesi läsähti pidemmälle ja puista tippui haaleita pisaroita mitä ilkeimpiin paikkoihin, niskaan ja lapasettomille käsille kuin muistuttaakseen, että nyt on syksy.
Walma ojentui nappaamaan viimeisiä vehertäviä ruohotupsuja nurmelta, mutta vetäisin sen pään ylös hieman hajamielisenä ja jatkoin ponitarhalta kohtalokasta matkaani talliin. Takanamme käveli vaaleahiuksinen Inkeri Siirin kanssa kiroten myöskin inhottavaa syksysäätä. Olin odottanut Suomen antoisalta syksyltä lämpöä ja ei ötökäitä, sain sadetta niskaan. Mutta pääasiassa, ei ollut ötököitä.
Avasin tallin ovet ja talutin Walman poniboksiin, Siiri ja Inkeri tulivat perässä ja minä pudistelin päätäni huokaisten, ottaen riimun pois Walman päästä.
"Toi sää saa mut itkemään verta" Inkeri sanoi huokaisten. Siirin riimu oli taas kurassa, Walman ei niin pahasti.
"Munki. Inhoon syksyy, hemmetti" sanoin huokaisten sulkien poniboksin oven.
"Kato Simbe. Alottelijat vieny heppoja taas ulos, tää riimu oli heitetty vaan maahan. Nyt se on ihan ärgh, satulasaippuaa ja lämmintä vettä käsille kiitos" Inkeri sanoi huokaisten ja laittoi riimun epätoivoisena kylmälle sementtilattialle kävellen hanoja ja ämpäreitä kohti.
"Walman omat harjat vois putsata. Ne on taas ihan karvasia ja pölysiä, vaikka ilmotustaululla lukee ohjeissa, et ne pitäs putsata käytön jälkee" sanoin huokaisten.
"Ei suurinpiirteen ketkään alkeiskurssilaiset niitä lue kunha vaa silmäilee" Inkeri tokaisi.
"En oo varma Liljasta onkse alkeiskurssilainen, mut se on ainaki iha asiallinen ja hoitaa hyvin. Paitsi se puhuu paljon, mut eiköhä se oo sama mullaki. Papupatoja molemmat. Ja Walma kans" sanoin naurahtaen liukuen karsinan yhtä seinää pitkin istumaan kylmälle lattialle ottaen valkoisen harjaämpärin viereeni ja ottaen harjoja kasaan lattialle.
"Aa, no hyvä. Mut tää Siirin riimu, pesin sen kolme päivää sit" Inkeri sanoi huokaisten ja istui lattialle viereeni läsäyttäen vesiämpärin eteensä, jolloin pieni loiskahdus jääkylmän ja tulenkuuman veden yhdistelmä loiskahti lattialle.
"Aah, ihanan lämmin" Inkeri sanoi virnistäen upottaen käteensä vielä toistaiseksi puhtaaseen pesuveteen.
"Hanki lapaset" sanoin virnuillen.
"Syyskuussa" Inkeri tuhahti virnuillen pyöritellen silmiään.
"Mitäpähä valitat et on kylmä käsistä, hanki vaa ne lapaset" sanoin naurahtaen ja yhdistelin hieman putsattuja harjoja toisiinsa kiinni.
"Okei on mulla jotkut kotona. Mut emmä tiiä oikee, ne vois kyl olla ihan jees tallille" Inkeri tokaisi mietteliäänä.
"Aattelet ääneen" sanoin virnuillen heilauttaen toisen lettini selälleni.
"Tarkotuski, ni saadaa joku puheenaihe" Inkeri sanoi huvittuneena.
"Lapasista? Tosi mielenkiintosta, täytyy myöntää" tuhahdin naurahtaen laittaen harjaämpärin paikoillaan. "Tarttetsä apua?" kysyin
"En mä. Mille tunneille noi kaakit menee?" Inkeri kysyi irroittamatta katsettaan kuraisesta, astetta puhtaammasta riimusta.
"Öö.. Walma menee talutuksee ja viiden alkeistunnille. Siiri menee neljän helppo beelle ja viiden alkeistunnille. Ei muuta" sanoin vieden sormeani päivän tuntilistaa pitkin mietteliäänä, kääntyen ympäri ja kävellen Inkerin luokse.
"Ookke, meetsä taluttaa Walmaa?" Inkeri kysyi.
"Joo. Luojan kiitos se on maneesis" sanoin huokaisten helpottuneena.
"Toivottavasti sulla ei oo mitään lasta joka kyselee kokoajan ennenku ehdit ees vastaa" Inkeri sanoi naurahtaen.
"Hahah. No oon mä ollu itekki joskus samanlaine" sanoin virnuillen.
"Mä kans. Siit tosin on aaika pitkä aika" Inkeri tokaisi naurahtaen räiskyttäen vähän vettä päälleni.
"Juust joo Inksu! Mä kävelin tänää bussipysäkille ja siit päätti ajaa auto suoraa lätäkön läpi ja vedet tuli päälle. Arvaa menikö koulukengät likasiks" tuhahdin.
"Toi on hirveetä. Varo ku tulee lunta. Ja loska-ajat, sitte vasta huudat hoosiannaa" Inkeri sanoi virnuillen nousten ylös maasta, kun ensimmäisiä talutustuntilaisia rupesi tulemaan ovista sisään.

Walman puoli kolmen talutukseen oli tulossa melko vanhan näköinen, ehkä neljäsluokkalainen kiharapäinen tyttö. Satuloimme Walman yhdessä ja samalla tyttö kertoi ruskeiden nappisilmien tuijottaessa minua ja ponia vuoroittain, miten oli joskus ratsastanut alkeiskurssin, mutta pelkäsi sen jälkeen. Tuo oli kuulemma tippunut isolta ponilta Ollilta jostain tallilta, ja päätti tulla kokeilemaan Seppeleeseen.
Kerroin, että Walma oli todella kiltti poni ja kerroin hieman itsestäni.
"Onko Walma sun hoitoponi?" tyttö kysyi silmät tuikkien.
"Joo, on se. Oon mä sitä vasta jokusen viikon hoidellu. Mä hoidin ennen Walmaa sellasta shettistä kuin Pampula. Sekin asu täällä ennen. Nykyään se asuu Liekkijärven pihatossa" sanoin naurahtaen.
"Mäkin haluaisin oman hoitoponin.. mutta äiti ei anna käydä kun kerran viikossa. Ja ekat kuukauden mä meen talutuksessa, että saan vähän rohkeutta" tyttö mutisi punastuen vähän.
"Mun siskolla oli oma poni, se talutti mua ehkä vuoden ennen ku uskalsin ratsastaa ite. Kyllä se siitä ohi menee. Oot vaan rentona ja keskityt" sanoin hymyilen napsauttaen riimunnarun kiinni ponin kuolaimeen ja lähdin taluttamaan sitä karsinasta ulos maneesiin. Tyttö, joka oli kertonut nimensä olevan Milla laittoi mustan lainakypärän päähänsä ja seurasi vieressäni. Hän ei ylittänyt minua kysymysrumballa, mutta minusta sensijaan tuntui, että tyttö taisi olla hieman ujonpuoleinen.
Talutus sujui harvinaisen hyvin, ja autoin Millaa vielä tulemaan alas selästä ja opastin satulavyön avaamisen ensimmäiselle reijälle ja jalustimien noston ylös. Sen jälkeen avustin häntä ottamaan varusteet pois, vaikkei se aina kuulunut talutusratsastajien tehtäviin, Milla oli kysynyt saako auttaa minua. Harjasimme hieman Walmaa, ja pian hieman myöhässä tullut Millan kyyti odotteli parkkipaikalla.
"Moikka.. oli tosi kivaa. Toivottavasti saan enstunnillakin Walman!" Milla sanoi hymyilen. Tuo oli selvästi jo hieman rohkaistunut.
"Toivotaan. Moikka Milla" sanoin hymyilen paljastaen hammasrivistöni.
"Moikka Simona, kai se oli sun nimi?" Milla sanoi virnistäen ovelta.
"Joo oli. Nähään ensviikolla" sanoin hymyilen.
"Olit sä kyllä nätisti Walma, hieno tyttö. Mä käyn hakemassa omat kamppeet, meen varmaan tänään ratsastaa Pampulalla ja kamppeet on täällä" sanoin.
"Tuun sanoo sulle vielä moikka" sanoin hymyilen pienesti, rapsuttaen ponia karsinan seinän yli.

neljäs hoitomerkintä

[simona]

Eksyksissä
Lokakuun 21.

Istuin pienen, tikittävän pienen mustan ponin selässä. Se jatkoi hieman steppailevaa käyntiään pitkää metsäpolkua pitkin, selässään takuuvarma ratsastaja joka todellisuudessa ei tiennyt tippaakaan minne ratsukko olisi päätymässä.
"Tiiätkös Walma. Mulla ei ole käsitystä mihin me ollaan menossa" tokaisin muka niin rauhallisesti, yrittäen löytää katseellani pienintäkään paikkaa, missä kääntyä. Ei vastausta. Vain viileä tuulenpuuska, sekä kullankeltaiset lehdet maassa värittämässä sammalpeitteistä polkua.
Ei siinä ollut kovin usea kaviopari kävellyt, ainakaan pieneen hetkeen. Kaulaliina kutitti pienesti ihoa, ja astetta iso pipo valui silmille joka kolmannella askeleella.
Poni hörähti, ja nosti päätään ja höristi korviaan. Katseeni kohottui samantien pienen kuusen takana olevaan ratsukkoon, jolloin pieni hymynkarhe nousi samantein huulilleni.
"Mä mietinkin missä hemmetissä sä olit" sanoi tuttu tytönääni selvästi helpottuneena. Kohotin kulmiani hieman kysyvästi, milloin Clara vain naurahti.
"Simbe katos.. sä, sä olet ollut täällä kuusessa jo pari tuntia" Clara sanoi pyöritellen silmiään, ja piti hoitoponiaan hieman aloillaan.
"Ai, no. Se oli siksi, että mä lähdin johonkin polulle ja mulla ei ollut ripaustakaan tietoa missä mä olisin" vaikersin hiljaa purren huultani, katsahtaen taakseni. Minusta tuntui, että joku oli lähellä.
"Noh, onneksi Anne sanoi että olisi jo aika mennä katsomaan olisiko sulle sattunut jotain, koska olit yksin. Sitten mä kuulin jotain ja näin jotain liikkuvan. Ensin mä kelasin, että se oli karhu. Olin jo kääntämässä Nettaa taakse kun mä sitten näin, että sä olit siinä. Ja sitten mä tunnistin sen ratsus Walmaksi" Clara sanoi ja käänsi Netan ympäri polulla, sen vetäen mukanaan varmaan itsensä kokoisen oksan.
"Noh, mulla ei ollut edes kännykkää mukana. Katosi vähän ajantaju" sanoin naurahtaen hieman vaivautuneesti. Walma ei osoittautunut raikkaasta kävelylenkistämme oikein mitään väsymyksen merkkejä, paitsi sen, että se oli paljon rauhallisempi verrattuna siihen mitä se oli, kun lähdimme.
Silloin Walma oli steppaillut ja vetänyt takapäätä hieman ylöspäin. Olin vain puhunut rauhoittavasti tammalle, ja miettinyt etten edes ravaisi reitistä pätkääkään.
"Kauan sä etit mua?" kysyin töksäyttävästi noin viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen.
"En kauaa, vartin. Mennään kiireellä, seiskalta alkaa estetunti jonne Netta on menossa. Siks me tultiin vaan tällaselle kevyelle käyntireissulle. Viideltä ois tullu jatkotunti, mutta Netan ridaaja ei tullu sinne sairastumisen takia nii mä kävin nyt tällasella pikakävelyllä ettimässä sua" Clara sanoi naurahtaen.
Me pääsimme kuin pääsimmekin takaisin talliin, ja olin iloinen siitä, että löysin pois sieltä metiköstä minne olinkin joutunut. Eihän se nyt niin vaarallista, mutta silti.
Walmalla ei ollut tänään tunteja, joten otin sen ulos hyytävään ilmaan harjattavaksi, ja viihdyimme siellä upean viisitoistaminuuttisen ajan. Sitten Lilja tuli, ja annoin hänen rauhassa puuhailla Walman kanssa, auttelin kun tuo itse sitä pyysi.
Lilja oli onneksi omatoiminen, iloinen, mutta kuitenkin apuhoitaja ja hän tarvisi myös apua. Tulin kuitenkin tuon kanssa juttuun, eikä hän ollut helposti loukkaantuva nuori neiti, joka ottaisi itseensä jokaisesta "sujuuko" taikka "tarviitko apua" - kysymyksestä. Kaikki oli okei. Harvinaisen okei.
Sitten istahdin ponikarsinan eteen lukemaan ylihuomiseen biologiankokeeseen. Clara käveli ohitseni Netan kanssa.
"Mihins matka?" kysyin naurahtaen.
"Noh. Kuutin ridaaja ei tullu joten se jonka piti mennä Netalla meneekin Kuutilla ja Anne kysäs, kiinnostaisko mua mennä hyppäämään Netan kanssa. Ja sitten mä olen tässä, matkalla maneesiin paukuttelee puomeja alas" Clara sanoi naurahtaen.
"Vitsit, mä lähen ihan justiinsa. Ois ollu kiva tulla kattoo" sanoin naurahtaen nousten ylös, tunkien ohuen ja hieman kaakaoläikissä olevan biologiankirjani reppuuni.
"Jep, noh. Luna lupas tulla kuvaa, se on kuulemma saanut uudet huippuasetukset kameraansa ja haluu testata" Clara sanoi naurahtaen kävellen samalla.
"Kiva, lähetä sit niitä tippumiskuvia mulle ja tuo kakku" sanoin iskien silmää.
"Tai sitten mä vaan pysyn selässä ja saat tikkarin" Clara sanoi näyttäen kieltä.
"Oot mulle velkaa kolme euroa" sanoin virnuillen.
"Mistä muka?" Clara kysyi naurahtaen.
"Öö. Siitä minkä lainasin sulle bussiin" sanoin naurahtaen.
"Saat kuus tikkaria" Clara sanoi.
"Ei ne maksa viiskytä senttiä per tikkari" sanoin.
"Maksaahan" Clara tokaisi.
"Justiinsa, no, tuo kaks niin kelpaa. Maksaa kolkytä senttiä molemmat yhteensä" sanoin virnuillen tuon poistuessa valoisaan, lämpimään maneesiin ja minun jatkaessani taivaltani kohta kylmänviileää parkkipaikkaa.

viides hoitomerkintä

[simona]

 Mennään kohti tulevaa ja onnellista loppuu, kohti uutta mut hei kyl siihen tottuu
marraskuun 2.

Oli marraskuu. En ollut vieläkään sisäistänyt asiaa kunnolla, mutta pitihän se nyt vain ymmärtää että kesä oli nyt takana ja oli aika virallisesti aloittaa pitkä, synkkä ja ennenkaikkea pimeä valoton kausi. Ja nyt olin päättänyt ottaa kaiken mahdollisen ilon siitä pimeästä kaudesta ja päättänyt tehdä jotain sen hyväksi, että minulla oli myös hoitoponi. Ja hoitoponi tarkoitti sitä, että Seppeleessäkin piti käydä ja Walmasta, että sen tavaroista ja varusteita täytyi pitää huoli. Varsinkin nyt, kun ulkokentän kulmat ja kaviourat täyttyivät kurasta ja tarhahetken jälkeen sai raaputtaa jalkoja puhtaaksi kolme tuntia. Ja puhumattakaan maastoista, joissa kuraa olikin. Ja sammalta ja kaikkea likaista, vaikka ei se minua tavallaan haitannut juurikaan.
Walma tuijotteli minua nappisilmillään ponikarsinastaan. Se laski päänsä hamuillen huulillaan karsinan pohjalle jääneitä yksittäisiä heinänkorsia. Eikä tämä päivä eronnut mitenkään edellisistä, oli vain minä ja Walma, ratsastuskoulu, oppilaat, muut hevoset ja muut hoitajat. Jotenkin tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi värikkäästä hoitajajoukosta, sillä vaikka halusinkin en todellakaan ollut melkein ikinä perillä mistä asioista puhuttiin ja mitä kaikkea tehtiin. Tunsin olevani niin uusi, vaikka todellisuudessa pyörinyt Seppeleessä kaksi vuotta lukuunottamatta pitkää taukoani.
"Mitä sanoisit jos me.. vaikka lähettäisiin pienelle kävelylle?" kysyin napaten ponin vaaleanpunaisen kangasriimun karsinan ulkoseinältä.
Poni ei vastannut. Ei tietenkään vastannut, eikä sillä varmaan ollut juuri nyt mitään mielipidettä. Laitoin riimun shetlantilaisen päähän ja napsautin ruostumattoman lukon renkaaseen. Tartuin mustaan naruun, taluttaen ponin ulos karsinastaan ja sulkien oven perässäni, ettei karsinan toinen tammamamma Siiri pääsisi omille teilleen.
Minusta tuntui oudolta hoitaa Walmaa. Poni, joka oli parhaan ystäväni entinen hoitoponi tuntui vieraalta, jokseenkin väärältä ja myös niin uudelta. Olin niin tottunut Pampulaan, sen luonteeseen ja sen päivittäiseen pippurisuuteen ja itsepäisyyteen. Pampula oli minun tyyliseni, ja halusin oppia kaiken sillä kokemani myös nuoremman Walman kanssa. Vaikkei se kovin nuori enää ollut, kahdeksan tai sinne päin - sen kanssa kaikki oli silti uutta.
Se oli hieman herkempi kuin tuplasti vanhempi Pampula, reippaampi ja osittain jääräpäisempi. Se oli erilainen, sen selässäkin oli niin erilainen tunnelma.

Kävelimme siinä hiljaa hiekkatielle, joka johti valaistulle maastolenkille. Walmalla ei ollut tunteja puoleentoistatuntiin. Se oli ollut puoli kolmelta terapiatunnilla, ja menisi vielä jollekin tunnille. Tai niin olin listalta katsonut, kun siitä olin kävellyt nopeasti ohi.
Lisäksi olin ilmoittautunut jostakin pienestä mielenjohteesta ratsastuskoulumestaruuksiin uuden hoitoponini kanssa. Clara ja Inkeri ne olivat minut ylipuhuneet siihen päätökseen, olivathan tytöt molemmat itsekin menossa pienen shettisilopilleripakkauksen Siirin ja vähän isomman niiskuneidin Nessan kanssa. Olihan Clarallekin Nessa suhteellisen uusi tuttavuus, muttei niin uusi. Heillä synkkasi, mutta minun tilanteessani minulla oli paljon, paljon totuteltamista ja harjoittelemista Walman kanssa. Mutta tiesin, että tulisin pystymään siihen. Halusin pystyä siihen. En halunnut vaikuttaa nössöltä, joka luovuttaisi alkumetreillä. Halusin taistella tieni hyvään säveleen ja yhteistyöhön Walman kanssa. Niinkuin Pampulankin, vaikkei minun ja Walman suhde ollutkaan mitään "rakkautta ensisilmäyksellä".
Olin ilmoittautunut raviluokkaan ja puomi-kavalettiluokkaan. Ei pahat luokat, todellakaan. Mutta minulle ja Walmalle juuri täydelliset ja sopivat, sillä me saisimme siitä vain harjoitusta ja niistä olisi vain pelkkää hyötyä tulevaisuuttamme ja yhteistyöhömme nähden. Ehkä ensivuonna voisimme jo hypätä ihan oikeitakin esteitä ja laukata ihan oikeilla kouluradoilla. Ehkä joskus.
Itseasiassa nyt kun ajatteli, minusta ei saanut heppatyttöä tekemälläkään. Minulle pienet, pippuriset jukuripäät olivat täydellisiä. Olin ponityttö henkeen ja vereen, enkä tulisi koskaan luopumaan nelijalkaisista suurinpiirtein metrin kokoisista ystävistäni. Kasvuennustukseni kun ei näyttänyt kovin hääppöiseltä.
"Kyllä meistä jotai tulee Walma" sanoin naurahtaen siirtäen katseeni eteenpäin.
"Ja ne, jotka kehtaakin kyseenalaistaa jotain tässä, saa katsoa nenän varttansa pitki ku me sitte näytetään joskus mihi me ollaa pystytty" sanoin naurahtaen. Vaikka Clara edelleen joutui neuvomaan minua ja kertomaan kaikki nappulat ja salaisuudet Walmasta kun olin menettänyt hermoni kentällä puuhaillasseni. Ja olin kiitollinen, että kun itsenäisesti ratsastin minulla oli joku, jonka sanoihin ja neuvoihin pystyin luottamaan ja jotka tepsivät. Onneksi oli Clara, vaikka olikin tuntunut hieman vastenmieliseltä ottaa tuon vanha hoitoponi minun nykyisekseni.
Kyllä me pärjäisimme, minä olin varma siitä.

kuudes hoitomerkintä

[simona]

Vain pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen..
tammikuun 15.

"Mä vihaan, vihaan, vihaan, vihaan" sanoin huokaisten raskaasti keventäen Walmalla. Kaulahuivini tiputtautui kokoajan jommalle kummalle olkapäälle pois nenän edestä, kypärä oli liian kireällä ja hanskat olivat ohuet, että sormet olivat paleltuneet varmaan viimeiseen pisteeseen saakka. Jalkoihin sattui, lumi narskui ponin kavioiden alla ja kaikki tuntui vain niiin raskaalta.
Walma ei ollut mennyt westerntunnille. Siellä oli kai vain aikuisia tänään tulossa, että se ainoajonkapitiollalapsi jättikin tulematta. Anne sitten käski, että nyt jokin alkulämppä pikkupippurille, kun se on hieman kiukutellut nyt tunneilla. Ja minähän otin sitten mukaani ensimmäisenä hihasta otettavan Inkerin, ja se mielellään lähti vähän ottamaan videota ja neuvomaan mua työskentelyn kanssa.
"Älä oo noin jäykkänä, rentoudu vähän!" Inkeri huusi kentän toiselta laidalta, ja humisevan lumisateen takia minun oli todella vaikea kuulla mitään mustan villapipon ja kypärän alta. Jatkoin kevyttä ravia, poni puuskutti jonkun verran ja minusta jo tuntui, että tämä saattaisi myös sujuakin. Walman ravi oli askel askeleelta rennompaa, mutta myös minulle tuskallisempaa, koska Inkeri oli pistänyt minut keventämään jo jonkin aikaa.
"Sitte ota käyntiin, kävele hyvää ja aktiivista, joustavaa käyntiä kierros ja anna hetkeks pitkät" Inkeri sanoi ja hidastin käyntiin, joustaen ja perus tuntiponin luullessa pitkien ohjien olevan, kerroin Walmalle, että tämä ei ollut tässä. Ja sitä helpotuksen määrää pärskähtelevällä ponilla, kun pian annoinkin sille hetken aikaa vain kävellä.
Sain todella pihistellä henkeni kanssa. Liekkijärven säätiedotus näytti viittätoista ja kahdeksantoista välillä, ja minulla oli rasitusastma. Mutta kyllä minä olin tottunut, henkeni siinä myös, että kouluhiihto onnistui muitta mutkitta, jos oli vain se lääkepiippu mukana takintaskussa.
Juttelin Inkerin kanssa hetken niitä ja näitä. Trinitystä, Siiristä, Walmasta ja tunneista. Lomista, kouluista ja kaikkennäköisistä. Siitä, kuinka tärkeä Siiri Inksulle oli ja kuinka uuden ponin rinnalle ottaminen oli tuntunut raskaalta.
Kerroin omia silloisia huoliani siinä, miten kamalalta oli tuntunut ottaa Walma, jonka tiesin olevan kaikki kaikessa Claralle. Kuinka karmealta tuntui tietää, ettei Pampula olisi enää Seppelessä ja kuinka ikävä silloin oli kavereita. Ja kuinka yksinkertaisen ihanaa oli, että sai palata tuttujen ponien ja uusien, että vanhojen kavereiden joukkoon taas ratsastuskouluun. Ja paljonko kehitystä oli jo, kun oli saanut ratsastaa ammattilaisen silmän alla.
"Nonii, otatsä nyt vaikka ohjat?" Inkeri kysyi ja tyydyin nyökkäämään tuolle vastaukseksi, hengittäen raskaasti ottaessani mustia ohjia käteeni.
"Sitte siirry tähän lyhyelle sivulle pääty-ympyrälle. Asetus taivutus, ulko-avut.. sisäkäsi rentona, sisäpohje taivuttaa. ÄLÄ ANNA SEN KÄÄNTÄÄ SITÄ NENÄÄ SINNE YMPYRÄN KESKELLE SIMBE, HALOO" Inkeri sanoi, varmistaen äänenvoimakuudellaan sen, että varmasti Liekkijärven koko asuinseutu tiesi nyt, että Inkeri piti jotain wannabe-rääkkituntia Simonalle ja Walmalle.
"Joo.." sanoin jostakin mielenjohteesta ja kuuntelin Inkerin neuvoja, sekä muistelin - minkä ehdin mitä olin Pirren tunneilla kuullut joskus ympyrällä hyppäämisestä. Vaikkei me hypätty, niin ne neuvot jäi koulutunneillakin mun päähän. Vaikka tää mikään tunti ollut, silti. Silti ja niin, en minä aina jaksanut selittää miksi ja miten.
"Ja sitten huolittele nosto. Valmistele, pidätä sitä. Asetus, rauhallinen ravi ja laukkapohkeet, just noin. HYVÄ!" Inkeri sanoi ja minä keskityin ainoastaan pitämään katseeni ylhäällä, kantapääni alhaalla ja jalkani tarpeeksi takana.
"Simbe, mitä mä sanoin, sä et ole mikään balleriina vaan ratsastaja. NE KANTAPÄÄT HEMMETTI"
Tuskallinen hiki kävi jo otsallani, ja Walma alkoi liikkua laukassa kuuliaisesti. Hyvin. Rennosti. Jes!
"Ja ravia.. ja sitte se äskiemurajuttu, se ympyrällä suunnanvaihto" Inkeri sanoi ja minä huvittuneena pudistelin päätäni, tehden suunnanvaihdoksen ympyrällä.
"Ja sama.. asetus.. la.. siis rauhallinen ravi ja joo sä nostitkin jo" Inkeri sanoi virnuillen ja minä vain naurahdin, koittaen pitää sisäkäteni rentona. Walma vähän kompuroi, mutta muutaman kierroksen jälkeen se oikeasti tottelikin, ja pystyimme siirtämään raviin. Siirtyminen oli rento ja hyvä, ja minun oli pakko taputtaa ponia.
"Eihän se kiukutellu ku vähän alkutunnista, sä alat edistyä sen kaa" Inkeri sanoi virnuillen kun olimme kävelleet loppukäynnit ja ravanneet pitkillä ohjilla.
"Jep" sanoin naurahtaen laittaen jalustimet ylös, ja taputtaen vielä muutaman kerran ponia. Kävelimme yhtä matkaa talliin, jossa Inkerin Sirbsuhoneypuppeli maisteli makoisasti päiväheinien jämiä, kun minä riisuin Walman, harjasin sitä hieman ja lähdin sitten karsinasta.
"Kiitti Inksu, mä en ois halunnukaan ratsastaa keskenäni. Ei se varmaa noin hyvin ois menny ilman sua" sanoin naurahtaen.
"Höpöhöpö Simbe, kyl se ois. Luota enemmä ittees" Inkeri sanoi virnuillen, häipyen ulos. Luultavasti Vennan ja Trinityn karsinaan.
"Just joo" sanoin itsekseni virnuillen, lähtien viemään Walman varusteita satulahuoneeseen. Oltiinhan me onnistuttu omalla tavallamme. Ainakin hyvä mieli jäi jokaisesta ratsastuskerrasta, ja kokemuksia riitti. Ehkä pian pitäisi rustailla muistiin jotain ratsastuskoulumestaruuksistakin. Vaikkei ne niin menny ku strömsössä meidän, mun ja Walman osalta.

seitsemäs hoitomerkintä

[simona]

 Nyt meni nappiin
tammikuun 16.

"Herätys tolvana" kuulin hätkähtäen sitten, pinkaisten silmäni auki ja katsahtaen minua ravistelevaan Sandraan ravistaen päätäni. Oleskeluhuoneen sohva.. miten olin tähän nukahtanut?
"Nukuit antoisat puolt tuntia, me käytiin just auttamassa tänpäivän maastolaiset riisumaan hepat. Kauanko sä nukuit viimeyönä?" Sandra kysyi naurahtaen, istuen viereeni sohvalle, minun yrittäessäni hahmottaa kaikkia tapahtumia.
"Ihan normaalisti, mä olin vaan niin väsyny. Okei joo, nyt mä oon reipas" sanoin nousten ylös ja hieroen silmiäni hieman, Sandran kävellessäni vierelläni kohti alakertaan, tallikäytävälle.
"Tekis mieli ratsastaa Walmalla, mutta en mä jaksa. Jalat huutaa hoosiannaa eiliseltä liikkatunnilta" sanoin haukotellen ja katsahtaen Sandraan, joka käveli edessäni kohti Ariston karsinaa.
"Mennään vetää jotain rentoa maneesii.. Clara, tuutko sä?" Sandra kysyi ohimennen kävelevältä blondilta, joka pysähtyi ja kohotti kulmiaan kysyvällä ilmeellä.
"Niin mihin?" tyttö sanoi ja käveli askeleen meitä kohti, edelleen aivan pihalla siitä, mitä tarkoitimmekaan. Tai tarkemmin, mitä Sandra tarkoitti.
"Maneesiin ihan pienelle ratsastukselle, vaikka ilman satulaa" Sandra sanoi naurahtaen.
"Öää.. joo, voin mä itseasiassa tullakin. Aurinko kysy mua ridaseuraks, seki vois tulla" Clara sanoi naurahtaen.
"Joo" sanoin hymyilen pienesti. "Mä aion tehdä jotain Walman kanssa, saa nähä otanko satulan" sanoin mietteliäästi nojaten Arskan karsinan oveen.
"Simbe hei, mee ilman nii on kokemus seki" Aurinko sanoi ja minä hätkähdin, kun en tajunnut, että tyttö seisoi takanani kokoajan.
"Voi luoja, sä säikäytit mut" sanoin naurahtaen.
"Okei, no. Mä meen harjaan tästä Walman, nähään vaikka varttia yli maneesissa?" kysyin ihankuin olisin mennyt noista kovinkin kauas. Kaikki kolme nyökkäsivät, Sandra piilottautui Ariston karsinaan, Clara ja Aurinko varustehuoneeseen. Mitäköhän tästäkin tulisi.

Hain Walman harjapakin, ottaen sieltä kumisuan ja katsoen, kuinka tamma oikein ärtyili. Mikä sitä vaivasi, oli se kiukutellut jo muutaman päivän. Siiri taas näytti yhtä leppoisalta itseltään kuin aina ennenkin. Iloinen, pullea Siiri-poni.
"Yritä hei näyttää edes vähän pirteemmältä" sanoin harjaten tamman lumesta märkiä jalkoja jään ja lumen sekoituksesta, kun tamma maisteli vielä päiväheiniään.
"Onko sillä joku kaamosmasennus?" Clara kysyi ohikulkumatkalla, ja nousin ylös kyykystä.
"Joo, on. Se näyttää tosi iloiselta tätä sen elämää kohtaan, etkö sä ny nää?" kysyin naurahtaen näyttäen kädelläni syövää ponia.
"Tai sitten se vaan inhoaa lunta. Ja märkyyttä. Ja pakkasta, eli se on ihan niiku mä" Clara sanoi naurahtaen minun pudistelessani päätäni huvittuneena, siirtyen sitten harjaamaan ponin karvapeitettä mahan alta.

Kun viimeinenkin musta, paksu jouhi oli selvitetty shetlanninponitamman harjapeikosta, oli aika ottaa valmiiksi hakemani englantilaiset ovensuusta ja tarjota hieman lämpimiä nivelkuolaimia Walmalle. Yllätyksekseni poni otti ne oikein hyvin suuhun, ja sainkin nopeasti laitettua turparemmin sekä leukaremmin soljet kiinni. Otin ohjat pois kaulalta, laittaen mustan ratsastuskypäräni päähäni, laittaen ruskeat talviratsastushanskani käsiini ja ottaen mustan poniraipan vasempaan käteeni. Ohjat taas toiseen.
"Let's go" sanoin Walmalle laittaen takkini vetoketjun ihan loppuun asti, lähtien taluttamaan ponia kohti maneesia. Suljin tietysti oven, ettei se pieni pirpale pääsisi mihinkään, minne sen ei kuuluisi päästä.
Maneesinovella oli ruuhka. Clara yritti saada jäätynyttä ovea auki, ja lopulta Daniel joutui tulla kunnon tallimiehenä aukaisemaan maneesin jäätyneen oven ponitytöille. Tai, voiko Arskaa kutsua poniksi.
Pääsimme hyvinonnin sisään, ja minä Simonana pystyin menemään ilman jakkaraa. Tosin punttasin Sandran selkään, Clara pääsi omin avuineen ja Aurinko myös. Sandralla sattui olemaan vain ihan julmetun kokoinen hevonen minun silmääni, miten se pysyi tuolla selässä?
Walma lähti reippaasti, mutta silti normaalisti kävelemään pienellä ohjauksella uraa pitkin pitkiä ohjia. Mietin siinä niitä näitä, mitä kannattaisi tehdä ja miten saisi pidettyä Walmalla sopivan tahdin yllä tehtävissä. Vaikken ollut ratsastanut ponia kauheasti, oli minulle kehittynyt jo jonkinlainen kuva, miten se toimi ja miten pääsisin sen kanssa sujuvaan yhteisymmärrykseen.
Aloitin sitten ottaessani ohjat perustehtävillä. Voltit pitkien sivujen alussa, avotaivutusta pitkillä sivuilla. Walma rupesi ehkä siinä hieman karkeloimaan tekisikö vaiko eikö, mutta kyllä se sitten teki alkukankeudesta huolimatta. Walma meni superisti, hyvin, se oli ihana.
Sen pienet tikittävät askeleet tuntuivat kotoisilta, eivät ehkä niin kotoisilta kuin esimerkiksi Pampulan, mutta tarpeeksi kotoisilta tietäekseni, että tästä voi hitto tullakin vielä jotakin suurempaa.
Olinpa syvällisellä päällä. Jotenkin kun yritin keskittyä ratsastukseen, ajatukseni eksyivät kaikkialle tanssivista paahtoleivistä K-Marketin uusiin irtokarkkivalikoimiin. Miksi. Miten?
Siirryin muutaman käyntitehtävän jälkeen raviin. Tein keskiympyröitä, ja Walma saikin pistää parastaan siinä, että se suostui menemään tarpeeksi hitaasti. Se nimittäin pinkoi välillä, eikä silloin malttanut oikein keskittyä siihen mitä piti oikeasti tehdä. Woi Walma.
Poni taipui ja asettui ihan nätisti, ja se rupesi hakemaankin hieman oikeaa muotoa, mutta sekin homma katosi jonkin ajan jälkeen. Ravin tahti oli oikea, se meni rennosti eteenpäin. Annoin hieman ohjaa, se ei kiihdyttänyt. Suupieleni nousivat hymyyn, kun tajusin taas kerran, että osasin todella ratsastaakin jonkinverran ponia.
Sitten annoin taas pitkät ohjat. Tuntui, kuin olisin juossut maratoonin kun olin istunut tikittävän shetlanninponin selässä. En jaksanut kiinnittää huomiota juuri muihin. Venna meni niin hienosti, Aristo myös. Aristo oli blokannut Netan näköpiiristäni, mutta juuri sillä sekunnilla minusta tuntui, että jokaikisen muun hoitohevonen meni paljon paremmin.
Tai niin, olivathan he ratsastaneet ja hoitaneet, tunteneet ja tutustuneet hevosiinsa ja poneisinsa paljon enemmän kuin minä. Nyt pitäisi löytää oikea asenne, että alkaa treenaamaan. Tosin pitäisi vain ajatella ratsastusta tunneilla, eikä niitä paahtoleipiä.
Pitkien ohjien jälkeen nostin taas ravin, tehden hieman pysähdyksiä. Walma empi tosi paljon, ja taisin käyttää hieman liikaa kättä. Yritin parantaa pysähdyksiä kierros kierrokselta, ja se todella tepsi. Walma rupesi pysähtymään tasan, kuuntelemaan olla häsläämättä. Se kulki hyvin, ja se kuunteli minua. Se liikkui rennosti, pysähtyi ja siirtyi empimättä takaisin raviin.
Vaihdoin suuntaa muiden mukana vain täyskaarron avulla. Sitten otin muutamia sivuja ravia, kunnes katsomonpuoleisella pitkällä sivulla nostin laukan. Walma kuunteli hyvin, ja alkutunnin puristus oli auttanut, että Walma ei sännännyt, vaan se meni hyvin. Se meni kulmiin ohjauksella, ja ohjausnapit toimi. Walma meni ihan julmetun hyvin ne kaksi kierrosta, mitkä ehdin sillä laukata, ennen kuin oli aika lähteä. Tai, mennä loppuravit ja käynnit, mutta silti.

"Teillä meni tosi hyvin" sanoin muille kun pesin Walman kuolaimia varustehuoneessa.
"Niin meni sullakin Simbe, varsinki se nosto" Clara sanoi naurahtaen taputtaen minua olkapäälle.
"No, tää oli ehkä paras ratsastus tähän mennessä. Nyt en mä hetkeen halua ratsastaa itsenäisesti Walmalla, mä odotan, että Anne pistää sen mulle jollekin tunnille taas" sanoin naurahtaen.
"Vaikka Inkerikin piti mulle tunnin pari päivää takaperin, ja Anne kun se kulki ohi, niin katto meitä aika pitkään" sanoin nauraen.

kahdeksas hoitomerkintä

[simona]

 PIPARIN TUOKSUA, PONIEN JUOKSUA....
JOULUKUUN 13.

Musta shetlanninponi tutkaili minua karsinan yli uteliaana ja naurahdin huomatessani suklaanruskeat piparinmurut ponin mustalla turvalla. Walma pärisi, katsoi minua tummanpuhuvilla silmillään ja katse suurinpiirtein pakotti antamaan lisää jouluherkkuja. Huvittuneena työnsin shetlanninponin pään sivummalle ja pudistelin kieltävästi päätäni.
Oli outoa, kun Walman karsinassa ei ollut enää pientä, syötävän suloista orivarsaa temmeltämässä ja miettimässä uteliaana maailman menoja. Se muutti Liekkijärvelle johonkin pientallille, mutten ollut sitä nähnyt sen koommin varsan poismuuton jälkeen. Walma oli silti koko syyskauden pois tuntikäytöstä.

Lämminhenkisyys välittyi karsinassa ja Walma tunnusteli mustien kuomieni kärkiä leikkisästi. Kallistin kevyesti päätäni vasemmalle tuntien pehmeän kaulaliinani paljasta ihoani vasten. Oli kylmä, jouluaatto olisi ensiviikolla ja tänään oli lucianpäivän lisäksi viimeinen koe ennen joululomaa koulussa.
Olin ennättänyt tallille vasta tavallista myöhempään, napannut kotoa muutaman joulupiparin mukaan ja syöttänyt yhden niistä hoitoponilleni. Walma nyt oli niinkin ahne, että sille näytti maistuvan kaikki muoviroskista hiirenhäntiin. Ja joskus ihan normaalitkin heppanamit.
”Simonaa” kuului Auringon pirteä huikkaus. Näin tytön iloiset kasvot karsinan seinän yli kohottaessa katsettani.
”Moi” vastasin pirteästi. ”Miten menee?”
”Hyvin!” Aurinko vastasi. ”Sua ei ole näkynyt hetkeen” hän jatkoi.
”Joo ei ookkaan, on ollu niin paljon kouluasioita hoidettavana. Ihana jatkaa taas” sanoin hymyilen, posket punaisina kirpeästä pakkasesta. Siirsin punertavia lettejäni sivummalle kasvojeni tieltä ja rapsutin Walmaa sen tuuhean hiuspehkon alta.
”Ootko sä nähnyt muuten Claraa?” kysyin sitten. Aurinko nyökkäsi.
”Se oli satulahuoneessa äsken, en sen jälkeen” Aurinko sanoi pikemminkin aurinkona hymyillen, moikaten sitten ja lähtien varmaan oman hoitohevosensa luokse. Katsoin kelloa ja hymähdin.

Suljin karsinan oven, istuen alas seinää vasten. Tamma otti muutaman askeleen minua kohti ja kurotti taas paksua kaulaansa syliini, hamuten vetoketjullisia taskujani. Se tiesi, että minulla oli sille aina jotain.
”Senki höpsö, sä sait jo sun namit” sanoin naurahtaen rapsuttaen Walmaa otsasta. Se vetäisi päänsä pois, mutta työnsi sen alta sekunnin taas syliini, hinkaten päätänsä polviani vasten. Walma heilautti sitten päätään, kohottaen päätään nanosekunnissa korvat hörössä, hirnahtaen kimeästi ja lujaa. Tallikäytävää pitkin tuli taas neljä ratsukkoa, joiden kaviot kopisivat betonilattiaa vasten. Mietin parhaimmakseni nousta ylös, ja sieltä Clara tulikin auttamasta ratsastuskoulun oppilaita.
”Simbee!” hän huikkasi ja tullessani ulos karsinasta, tuo halasi minua lujaa.
”Moi” sanoin hymyilen halaten tuota. ”Pikkuhetki ollu tässä taukoa” totesin punastuen. Liian pitkään.
”Joo, vähän” Clara sanoi kikattaen. ”Tuutko mun seuraks ku selvittelen Siirin hännän?” tuo kysyi sitten.
”Joo, tietty” sanoin sitten kohottaen suupielilleni leveän hymyn.
”Jes, kaipasin seuraa. Saat kertoa mitä sulle kuuluu” Clara sanoi nauraen ja lähdimme kävelemään ripeästi kohti tuon hoitoponin karsinaa. Liian pitkä aika ja tauko saisi loppua tähän. Nyt oli toimittava, halusin joulumielen ja samalla ponimoodin päälle.

YHDEKSÄS HOITOMERKINTÄ