Walman Hoitovihko

[Anne]

Kansi © Clara, kuva © Anne

[Clara]

Valloittava Walma
~2.7.13~

Punainen pyöräni kiilteli auringossa. Ajelin kohti Seppelettä hyvillä mielin, pieni jännityksen tunne vatsassa. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Viimein näin tienviitan, jossa luki mustin kirjaimin "Seppele". Kurvasin pois asvalttitieltä Seppeleen pihaan.

Jätin pyörän nojaamaan tallin avoimien ovien viereen ja katselin ympärilleni. Olin käynyt täällä aiemminkin, mutta nyt kaikki tuntui erilaiselta. Enää en ollut ulkopuolinen, nyt olin osa tallin arkea. Tai pian olisin.

Olin saanut eilen kuulla, että minut oli valittu Seppeleeseen hoitajaksi. Ei Lailalle, upealle tammalle, vaan pienelle, pörröiselle shetlanninponille. Mutta hevosen ulkonäöllä ei ollut väliä. Päätin aivan aluksi mennä talliin. En tiennyt, missä uusi hoidokkini Walma olisi, joten oli kai paras kysyä neuvoa. Asuttuani talliin näin edessäni suurehkon karsinan, missä rautias shetlanninponi seisoi lettipäisen tytön hoidettavana. Kävelin pikaisesti heidän ohitseen oikealle, sillä muistin toimiston olevan siellä.

Seisoin oven edessä toimiston ulkopuolella ja koputin arasti oveen. Kuului kolinaa, kun joku tuli avaamaan.
- Hei, lyhyet, vaaleat hiukset omistava nuori nainen tervehti.
Hän seisoi oven raossa kysyvän näköisenä.
- Hei, minä... olen Clara, Walma - nimisen ponin uusi hoitaja.., änkytin.
Nainen hymyili ja esittäytyi:
- Olen Josefiina, saa sanoa Jossuksi. Omistan tallin yhdessä Annen kanssa.
Nyökkäsin.
- Niin... Mietin, että voinko saada kaapin tuolta ylhäältä? Ja missä Walma on?
Kerrankin kun sain sanottua jotain, kysyin kaiken sitten kerralla.
Josefiina hymyili ja sanoi:
- Tulehan tänne toimistoon, niin saat avaimen kaappiin.
Astelin toimistoon, jossa olin käynyt jo ennenkin. Josefiina kertoi Walman olevan tällä hetkellä minitarhassa maneesin vieressä.
- Joskus se voi olla myös tarhassa talon takana, hän jatkoi.
Nyökyttelin.
- Katso täältä itsellesi avain, Jossu kehotti ja ojensi minulle pahvirasian.
Etsin avaimen numero yksitoista, jonka jälkeen lähdin toimistosta. Kävisin kurkkaamassa kaapin myöhemmin, ensin halusin tavata Walman.

Lettipäinen tyttö ja poni olivat lähteneet. Kävelin pihalle ja katsoin ympärilleni. Huomasin suuren, punaisen maneesin sekä sen vieressä pienen tarhan. Kävelin siis sinne, ja huomasin kolme pientä ponia etsimässä ruohon korsia. Hymyillen astelin tarhan portille.
- Moi ponit, tervehdin.
Kaikki kolme käänsivät päänsä suuntaani, muteivät liikahtaneetkaan. Pieni, musta poni katsoi minua ilkikurisesti otsatukansa alta.
- Mitä pieni Walma... kuiskutin.
Huomasin violetin riimunnarun aidan nokassa, ja arvelin sen olevan Walman. Siispä poimin sen hyppysiini ja avasin tarhan portin. Käännyin sulkemaan portin, ja kun olin valmis, huomasin ponien rynnänneen tarhan toiseen laitaan.

Katselin vuoroin poneja, mutaista tarhaa sekä kenkiäni. Eipä houkutellut lähteä pinkomaan mudassa ponien perään. Ne vilkuilivat minua iloisesti ja juoksentelivat pörröiset mahat heiluen askelten tahtiin. Päätin käyttää niiden uteliaisuutta hyväkseni ja kaivoin taskustani porkkananpalan, jonka olin pihistänyt äidiltä. Eivätkä ne voineet vastustaa kiusausta, vaan juoksivat luokseni. Nauraen pilkoin porkkanan kolmeen osaan ja annoin kaikille omansa. Sitten tartuin Walmaa otsatukasta ja napsautin narun sen riimuun. Se rouskutteli porkkanaa tyytyväisenä itseensä.

Hätistelin kaksi muuta ponia luotani. Tajusin toisen niistä olevan se rautias poni, jota lettipäinen tyttö oli harjannut tallissa. Hänen työnsä oli kyllä mennyt hukkaan - poni oli aivan mutainen. Johdatin Walman tarhasta talliin, jonne oli kerääntynyt jo väkeä enemmän kuin sieltä lähtiessäni. Epäröiden talutin Walman poniboksiin, jonka ovessa lukikin " Walma, Pampula, Siiri ". Eli ilmeisesti kaikki kolme shetua asuivat siellä.

Laitoin Walman kiinni ja lähdin etsimään varustehuonetta. Vastaani tuli ruskeahiuksinen, minua vanhempi tyttö.
- Moi, oon Emmy, hän tervehti.
- Clara... esittäydyin ujosti. - Voisitsä kertoo missä satulahuone on? kysyin nopeasti.
Emmy hymyili ja viittasi kädellään ruskeaa ovea.
- Tuollahan se.
Kiitin avusta ja astelin ovesta sisään.
Aluksi satulahuone vaikutti sekaiselta, mutta kun katselin sitä hetken, huomasin sen olevan tietynlaisessa järjestyksessä. Löysin liilan harjapakin, johon oli kirjoitettu mustalla tussilla "Walma". Otin sen mukaani ja palasin karsinalle.

Poissa ollessani Walma oli jotenkin keplotellut itsensä irti ja rouskutteli nyt tyytyväisenä heinän rippeitä karsinan nurkassa.
- Sinähän se olet aikamoinen veijari, hymyilin ja laitoin ponin uudelleen kiinni.

Löysin harjapakista kumisuan, jota aloin pyörittelemään Walman pörröisellä kaulalla. Karvaa ja kuivunutta mutaa lähti paljon, vaikka karvanlähtöaika kai oli jo ohi. Walma ummisti silmänsä ja nautti rentouttavasta "hieronnasta". Etsin vielä kaviokoukun ja puhdistin ponin pikkuiset kaviot yksitellen.
- Hieno Walma, meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä, kuiskasin ponin pörröiseen korvaan.

Clara&Walma
~1hm~

[Clara]

Laiska ja yllytyshullu - Minäkö?
~3.7.13~

Porrasaskelmat narisevat, kun astelen epäröiden yläkertaan. Kaapin avain tuntuu kevyenä painona shortsien taskussa. Olen nyt päättänyt käydä kurkkaamassa kaappini, kun viimeksi en sitä ehtinyt tekemään.

Saavun portaiden yläpäähän ja silmieni edessä avautuu rivikaappeja, huone on muuten tyhjillään - kukapa näin kuumalla jaksaisi olla sisällä? Sinänsä ihan hyvä, sainsin rauhassa katsella ympärilleni. Kävelen kaappien vierestä ja huomaankin pian kaapin, jonka oven yläkulmassa komeilee numero yksitoista. Työnnän avaimen lukkoon ja se aukeaa naksahtaen. Kaapissa on kaksi irroitettavaa hyllyä ja niiden alla vielä tilaa. Jätän tallilaukkuni hyllyjen alle - ehdin kyllä tehdä kaapista oman näköisen myöhemminkin. Istahdan puiselle penkille nauttimaan vielä hetkeksi hiljaisuudesta.

Havahdun pian unelmistani, joihin taas vaihteeksi olin vajonnut. Joku rymistelee portaat vauhdilla ylös, luulee kai, että ylhäällä ei ole ketään. Pian minua vanhempi tyttö saapuu huoneeseen pyyhkien hikeä otsaltaan, mutta pysähtyy niille sijoilleen huomatessaan minut.
- Moi... Clara? hän tervehtii.
Nyökkään ja mutisen jotain vastaukseksi. Tunnistan tytön pian Britaksi - tapasinhan hänet joskus Liinulla ratsastaessani.
- Mitä sä täällä yksin, tuu meiän kaa tonne ulos, Britta sanoo kävellen kaapilleen.
- En mä nyt tiiä... mutisen epäilevästi.
Britta sulkee kaappinsa ja kävelee luokseni.
- Tuu nyt vaan, ei me sua purra, Britta houkuttelee.
Painan katseeni maahan ja tökin lattiaa kengälläni.
- No jos mä sitten, mutisen lopuksi.

***

- Moi!
Puun alla varjossa loikoilee talliporukkaa rupatellen, mutta he hiljentyvät huomatessaan minut ja Britan. Pysyn hieman ruskeahiuksisen tytön takana. Tunnen monien katseet, olenhan uusi. Tämän takia en halunnut tulla. En halua olla kaikkien katseiden kohteena.
- Tässä on Clara, Britta kertoo ystävilleen.
Nämä nyökkäilevät ja tervehtivät, mutta keskittyvät sitten taas muuhun. Onneksi.

- Lähteeks joku ratsastaan? ruskeahiuksinen tyttö, Ilu muistaakseni, kysyy.
Britta on heti valmiina lähtemään ja alkaa houkutella minuakin mukaan.
- Niin mut en mä oo vielä ratsastanut Walmalla, emmin.
- Niin mut mennään vaan käyntiä, Ilu houkutelee.
En viitsi laittaa enempää vastaan, kun kaikki kuuntelevat. Siispä suostun lähtemään.
- Muita? Ilu tiedustee.
Halukkaita ei kuitenkaan löydy, joten lähdemme kokoistaan talliin. Löydän tälläkertaa Walman harjat ilman suurempia etsintöjä.
- Harjataanko ulkona? Ilu ehdottaa saaden vastaukseksi myöntäviä äännähtelyjä.

Astelen auringon paisteessa minitarhalle. Walma makoilee siellä toisen ponin kanssa. Kuumuus on saanut ponit raukeiksi, eikä Walma lähde karkuun. Sujahdan aidan raosta tarhaan ja astelen seisomaan nousseiden ponien luo.
- Moikka Walma ja... Pampula? tervehdin.
Saan violetin riimun Walmalle helposti ja talutan sen hoitopuomille, jonne olen jo sen harjat jättänyt. Kiinnitän Walman Pellan ja Hyperionin viereen. Hevoset nauttivat auringosta meidän harjaillessa niitä. Ilu ja Britta juttelevat jotain keskenään, muuten jaksa osallistua nyt keskusteluun. Niinpä putsaan Walman hiljaa kuiskaten välillä jotain palleroponin korvaan. Se ei jaksa kuumuuden takia keksiä mitään jekkuja, joten harjaus sujuu ongelmitta.

- Mennään ilman satulaa pellolle, Ilu keksii.
Britta innostuu heti ehdotuksesta, mutta minä olen taas vastaan. Sattuisinko olemaan huonolla päällä vai miksen ole innostunut mistään?
- Mut en oo ennen ratsastanu Walmalla, ja vielä maastossa.
Ilu hymyilee ja kertoo, että Walma menee syksyllä alkeistunneilla, joten ongelmia ei pitäisi tulla.
- Aloittelijatkin pärjää sen kanssa. Ja täytyyhän sun jostain alottaa! tyttö jatkaa.
- No jos voin ensin mennä hetken kentällä... myönnyn.
Tytöt suostuvat, ja Britta sanoo vielä, että mennään vaan käyntiä. Yhteis tuumin päätämme ratsastaa riimuilla, joten irroitamme hevoset ja talutamme ne kentälle.

Nousen muovituolin päältä Walman selkään. Se on leveä ja pörröinen, auringon paisteessa lämmennyt. Ohjaan hevosen uralle ja kuulostelen miten hyvin se tottelee apuja. Kierrän kaksi kierrosta suuntaansa, jonka jälkeen kerron Britalle ja Ilulle olevani valmis.

Ratsastamme metsään Ilu ja Pella kärjessä, sitten minä Walman kanssa ja Britta Hypellä viimeisenä. Tunnen itseni pieneksi Walman selässä, mutta mitäpä siitä. Astelemme puiden varjossa rauhallista tahtia. Ensin jännitän aika tavalla, mutta rentoudun pikkuhiljaa. Walma on laiskalla päällä, mikä ei minua haittaa. Ainakaan se ei keksi mitään jekkuja.

Viimein saavumme pellon laitaan. Ohjaamme hevoset pellolle metsän varjoista. Ilu nojautuu taaksepäin Pellan selässä ja Britta kietoo kätensä Hypen kaulalle. Walma nykäisee päänsä alas, ja onneksi olen varautunut siihen. En kuitenkaan jaksa vetää sen päätä ylös heinistä, kun sillä ei ole kuolaintakaan, vain riimu. Kyllä nyt joskus voi laiskotella..
- Ihanaa, Ilu huokaa.

Clara&Walma
~2hm~

/Anteeks tönkkö teksti puhelimel...

[Clara]

Talutusta
~8.7.13~




Talutin Walmaa kentällä. Kuvassa olemme menossa kentälle.

Clara&Walma
~3hm~

[Clara]

Rajojen koettelua
~9.7.13~

Asetan pienen satulan mustan ponin selkään. Kumarrun kinnittämään satulavyön löysästi. Seuraavaksi nappaan suitset karsinan oven päältä ja astelen ponin luo.
- No niin, Walma, sovitaanko ettei tehä jekkuja? kysäisen hoidokiltani.
Se vilkuilee minua ilkikurisesti.
- Hei älä kato mua noin, hymähdän ja tarjoan metallia ponille.
Ihme kyllä, poni ottaa kuolaimen halukkaasti suuhunsa ja antaa muutenkin laittaa suitse ilman vasta väitteitä.
- Mikäs sulla on? hymyilen.
Haen vielä karsinan ovelta kypäräni ja tungettuani sen päähäni irrotan Walman ja talutan sen käytävälle.

Kaviot kopisevat betonilattiaan hiljaisessa tallissa. Olen tarkoituksella tullut jo aamulla tallille, jotta saisin rauhassa ratsastaa kentällä. Tallilla ei olekkaan kuin pari muuta hoitajaa lisäkseni. Talutan Walman ulos ja suunnistan suorinta tietä kentälle. Se on onnekseni tyhjä, kun talutan Walman kaartoon. Lasken jalustimet alas ja ponnistan selkään. Muistan edelliseltä ratsastuskerraltani Walman olevan tottelevainen, mutta hieman jäykkä. Eikä se kummoisia ilmeisesti osaa.

Saatuani itseni hyvin satulaan, kannustan ratsuni käyntiin uralle. Walma lähtee kävelemään hieman töksöttävästi, mutta sen askeleista tulee hetki hetkeltä sulavempia. Kolme kierrosta käynnissä, ja sitten teen suunnanvaihdon. Walma tottelee hyvin, ja jatkamme seuraavat kolme kierrosta toiseen suuntaan. Jälleen suunnanvaihto ja sitten alan tekemään voltteja joka kulmaan. Walma ei taivu kovin hyvin, ja pään tehdä kunnolla töitä. Kymmenen minuutin työskentelyn jälkeen poni alkaa vihdoin taipua rehellisesti.

Annan Walmalle pohkeita ja se siirtyy raviin. Sen ravi on oikeaa poninravia, ja saan keventää reippaaseen tahtiin pysyäkseni mukana. Teen kierroksen kumpaankin suuntaan ja käännän sitten Walman keskiympyrälle. Vedän sisäohjaa itseeni päin, ja koska Walma on jo vertynyt, se taipuu aika hyvin. Siirrän kuitenkin toista pohjettani vielä aavistuksen verran, ja Walma taipuu vielä vähän. Vaihdan suuntaa ja toistan harjoituksen.

Koska Walma on nyt rento ja keskittyy hyvin, ajan kokeilla mitä kaikkea se osaa. Teen ensin halkaisijoita ja lävistäjiä käynnissä ja siirryn sitten raviin. Walma on kuuliainen, mutten saa sitä yrityksistäni huolimatta peräänantoon. Luovutan siltä osalta ja saavan tehdä pysäytyksiä ja peruutuksia. Ne ovat Walmalle kuin lasten leikkiä.

Päätän kokeilla käynnin askeleen pidennystä, mutta yritän samalla pitää rytmin samana kuin muutenkin. Walma ei ymmärrä, vaan yrittää siirtyä raviin.
- Ahaa, tähän taitaa osaamisesi loppua, tuumaan. - Ei se mitään, nyt tiedän suunnilleen mitä osaat, ja se olikin tarkoitus. Tehdään tähän loppuun jotain helpompaa, lisään taputtaen hellästi ponin kaulaa.
Ohjaan ratsuni uralle, ja valmistaudun nostamaan laukan. Menen käynnissä yhden sivun, ja seuraavassa kulmassa siirrän sisäpohkeen aavistuksen verran eteenpäin ja ulkopohkeen taas taakse. Samalla annan ohjaa. Walma rynnistää tikittävään laukkaan nauttien vauhdista. Hidastan tammaa hieman rauhallisempaan menoon. On ihanaa tuntea tuulenvire kasvoilla ja unohtaa äskeinen koulujumputus. Walman musta harja piiskaa kasvojani, ja pienet kaviot tömisevät. Vaihdan pian suuntaa laajalla täyskaarrolla, ja sitten taas mennään!

Pian joudun kuitenkin hiljentämään puuskuttavan Walman loppuravien kautta käyntiin. Kun tamman hengitys on tasaantunut, jalkaudun ja talutan tamman talliin. Muutamia hoitajia pyörii hoidokkiensa karsinoiden edustoilla. Talutan Walman tyhjillään olevaan poniboksiin ja sidon kiinni. Avaan satulavyön ja nostan satulan karsinan oven päälle. Seuraavaksi avaan suitsien hihnat ja vedän suitset varovasti Walman päästä. Poni ravistaa päätään onnellisena, kun saa suitset pois. Sujahdan käytävälle ja lähden viemään varusteita satulahuoneeseen. Huuhtelen kuolaimet ja ripustan varusteet paikoilleen. Sitten palaan käytävälle ja suunnistan Walman karsinalle. Laitan vaaleanpunaisen riimun tamman päähän ja napsautan narun paikoilleen. Laitan Walman kiinni ja etsin harjan harjapakista, jonka olen tuonut mukanani satulahuoneesta. Harjaan huolella satulan kohdan sekä pään ja tarkastan kaviot. Kokeilen vielä, että kaikki jalat ovat viileät. Kaikki on kunnossa, joten irrotan Walman ja talutan sen ulos. Suunnistan kohti minitarhaa, jossa rautias Pampula jo höristeleekin korviaan iloisena saapuvasta seurasta. Avaan portin ja tarkkailen, ettei Pampula yritä karkumatkaa. Se odottaa kuitenkin kiltisti hieman kauempana, kun päästän Walman irti. Poni ei sen kummemmin jää hyvästelemään, vaan huiskauttaa häntäänsä ja kirmaa tarhan toiseen päähän. Hymyilen kahdelle ponille ja sujahdan aidan lankkujen välistä pois tarhasta.

Astelen hiljaisen pihan läpi talliin. Montaa hoitajaa ei vielä ole saapunut, vaikka heitä on nyt enemmän kuin tullessani. Joku on jo siivonnut ponikarsinan, joten suunnistan portaiden alapäähän. Ylhäältä kaikuu hoitajien nauru. Ei, en menisi vielä. En ollut valmis.

~4hm~

[Clara]

Luottamuksen ensiaskeleet
~14.6.13~

Musta poni juoksee ympyrää ympärilläni. Pienet kaviot tömistävät maata ja saavat kentän hiekan pöllyämään. Pörröinen, musta karva kiiltelee auringossa ja paksu harja hulmuaa. Tynnyrimaha heiluu askelten tahdissa. Poni yrittä hidastaa, mutta otan muutamia askeleita kohti sitä ja heilautan riimunnarua sen takana saaden ponin kiihdyttämään jälleen hurjaan laukkaan.

Päivä on ollut sateinen, mutta nyt aurinko onneksi kurkkii ujosti pilven takaa. Olen päättänyt yrittää Walman kanssa join-uppia. Tallilla pyörii vain muutamia hoitajia, koska osa hevosista on vapaalla ja ihmiset lomilla. Saamme siis työskennellä rauhassa. Haluan saada Walmaan luottamuksen, jotta kouluttaminen olisi sitten helpompaa. Katselen ponin juoksua ja odotan. Jälleen se yrittää hidastaa, se puuskuttaa ja on selvästi väsynyt. Minun käy sääliksi ponia, ja tekisi mieli antaa sen pysähtyä. Mutta tiedän, ettei silloin harjoituksesta ole hyötyä. Niinpä heilautan taas narua ponin takana, mutta se luovuttaa. Se painaa päänsä alas ja louskuttaa leukojaan alistumisen merkiksi. Luovun agressiivisesta asenteestani, ja käännän selkäni ponille. Kuulen, kuinka se hidastaa ja lopulta pysähtyy. Odotan jännittyneenä. Kuulen, kuinka poni lähtee liikkeelle. Ensin epävarmasti, sitten jo rohkeammin. Pehmeät askeleet lähestyvät hetki hetkeltä. Haluaisin kääntyä katsomaan, mutta tiedän, etten vielä voi. Lopulta askeleet pysähtyvät, tunnen lämpöisen hengityksen niskassani. Odotan, kunnes viimein pieni turpa tökkäisee minua pehmeästi selkään.

Hymyilen ja käännyn silittämään ponin silkinpehmeää turpaa. Hetken päästä käännyn, ja otan kaksi askelta eteenpäin. Kuuntelen, seuraako poni minua. Kuulen pehmeitä askeleita ja jatkan matkaani. Tunnen ponin hengityksen niskassani, ja unelma luottamussiteestä mustaan tammaan alkaa tuntua hetki hetkeltä todellisemmalta. Varjokuvasta näen, kuinka poni kulkee aivan takanani ja sovittaa askeleensa omiin askeliini. Yritän pidätellä hymyä, mutta se vain levenee.

Samassa kuitenkin musta pahanilmanlintu lehahtaa läheisestä puskasta ilmaan, ja poni takanani hypähtää säikähtäneenä kauemmas. Kaunis varjokuva rikkoutuu, kun poni kiitää kentän toiseen päähän. Aurinko vetäytyy pilveen, alkaa sataa. Suuret, kirkkaat pisarat huuhtovat maata ja samalla unelma ponin luottamuksesta katoaa kuin tuhka tuuleen.

Clara&Walma
~5hm~

[Clara]

~Pohjautuu Simonan tarinaan~

Hevosen vapaapäivä on se hoitajan työpäivä
~17.7.13.~

Monet ihmiset eivät käy tallilla hoitohevosensa vapaapäivänä, vaan viettävät aikaa vaikkapa kavereidensa kanssa - minä en, sillä enhän tunne seudulta vielä montaa ihmistä. Kävelen Seppeleeseen vievää tietä pitkin, enköhän keksi jotain tekemistä tallilla. Talli pilkottaakin jo puiden takaa, ja pian astelen avoimista muista viileään talliin. Käytävälle on kiinnitetty syötävän söpö valkoinen poni, jota irroittaa juuri ruskeahiuksinen nainen. Hymyilen naiselle ujosti, kun hän sattuu vilkaisemaan suuntaani.
- Moi... odotas - Clara, nainen tervehtii.
- Moi..? vastaan kysyvästi, en ole tavannut naista aiemmin, joten en myöskään tiedä hänen nimeään.
- Salma, nainen esittäytyy.
Nyökkään ja siirrän katseeni valkoiseen poniin.
- Se on Bonnie, Salma kertoo varoittavalla äänellä. - Ei kannata mennä lähelle, ulkonäkö pettää, hän jatkaa.
Nyökkään hieman hämmentyneenä.
- No, me taidetaan tästä lähteä, Salma sanoo hetken päästä ja irroittaa Bonnien.
Nyökkään ja heilautan kättäni hyvästiksi. Katselen kaksikon perään kunnes he katoavat näkyvistä. Huomaan Emmyksi muistamani tytön harjaamassa ruskeaa ponia, ja päätän puhdistaa Walman harjat. Lähden kävelmään kohti satulahuonetta, mutta matkani pysäyttää lettipäinen tyttö - ainiin, hän on Simona nimeltään.

- Moi, voisitsä tulla mun kaa kentälle, tyttö kysyy.
Hämmentyneenä selitän Walmalla olevan vapaapäivä.
- Niin mut vaan kattoo, Simona selventää ja kertoo vielä aikovansa mennä ilman satulaa.
Myönnyn tulemaan "vahdiksi", ihan vaan siltä varalta, että tyttö sattuisi tippumaan. Simona käy hakemassa Pampulan suitset, ja yhdessä lähdemme poniboksille. Pampula käyttäytyy ihmeen nätisti, ja pian olemme valmiita siirtymään kentälle.

Kentällä ei ole muita, joten Simona saa ratsastaa rauhassa. Autan tytön satulaan ja siirryn itse aidan toiselle puolelle katsomaan. Simona aloittaa alkukäynneillä ja siirtyy sitten raviin. Pampulan tynnyrimaha heiluu askelten tahdissa, ja Simona pomppii sen selässä. Tiedän kokemuksesta, ettei shettisravi ole kovin mukava istua ja arvelen Simonan takamuksen päässeen koetukselle. Tyttö alkaa tehdä voltteja ja suunnanvaihtoja tasaisin välein. Hetken päästä hän siirtää ponin hengästyneenä käyntiin. Tyttö selviää hyvin, ja olen aika varma, ettei apuani tulla tarvitsemaan. Seuraavaksi Simona nostaa laukan - ja siitäkös Pampula innostuu! Nyt minua alkaa jo epäilyttää, että minua sittenkin tarvitaan, poni nääs kiitää kentällä kokoajan kiihdyttäen. Ja sitten tulee pukit. Pukkeja toisensa perään, mutta Simona sinnittelee kyydissä. Lopulta kuitenkin tytön voimat loppuvat - eikä se ole mikään ihme, kun ponilla ei ole edes satulaa. Tyttö liukuu alas selästä - ja suoraan jaloilleen! Simonan hölmistynyt ilme saa minut nauramaan, eikä aikaakaan kun hekotan vatsaani pidellen kentän laidalla.

Simona selviää hämmästyksestään ja pitää onneksi vielä Pampulan ohjista kiinni. Hän pysäyttää ponin menon ja kipuaa takaisin selkään. Nyt hän pitää ponin paremmin kurissa, ja loppuratsastus sujuukin ilman suurempia ongelmia. Kun Pampulan hengitys on tasaantunut, Simona jalkautuu ja yhdessä viemme ponin talliin.
- Se oli kyllä kovaa menoa, Simona nauraa tallissa.
Harjaamme Pampulan yhdessä kuivaksi jutellen samalla äskeisestä Pampulashowsta. Kikatuksemme kaikuu silloin tällöin tallissa, kunnes Simona lähtee viemään Pampulaa tarhaan ja minä muistan, että Walman harjat piti putsata. Käväisen satulahuoneessa poimimassa harjapakin mukaani ja suunnistan pihalle. Katselen ympärilleni ja bongaan hieman syrjemmässä olevan ja varjoa antavan lehmuksen. Istahdan sen juurelle ja etsin ensimmäisen puhdistukseen pääsevän harjan pakista. Leppeä tuli puhaltelee kasvoihini, ja vajoan ajatuksiini. Havahdun lähestyviin askeliin, vilkaisu talliin päin ja huomaan Britan ja jonkun pojan kävelevän lähemmäs.
- Moi Clara! Britta tervehtii huomattuaan minut.
- Moi, huikkaan takaisin.
Britan tunnen jo ennestään, mutta blondi poika on minulle vieras.
- Hello Clara, I'm Robert and... poika alkaa puhua englantia niin sujuvasti, että tipun kärryiltä. Saan pinnistellä, ettei suuni loksahtaisi auki hämmästyksestä. Robertin vaiettua Britta huomaa hämmennykseni.
- Älä välitä, hän sanoo ystävällisesti.
- Ei se mitään, myönnän etten osaa paljoa englantia, naurahdan.
- Saadaanko liittyä seuraan? Robert kysyy.
Nyökkään ja taputan maata vieressäni.

-... Ja ratsastankin yleensä poneilla, hoitsuni Venna on myös poni, Robert päättää puheensa.
- Oon ratsastanut kerran yhellä tunnilla Vennalla, kerron.
Olen saanut harjat putsattua, hyvässä seurassa se käy nopeasti. Olen jutellut Robertin ja Britan kanssa jo kauan. Aluksi tosin en ollut kovin puhelias, mutta nyt juttelen heille kuin olisin tuntenut heidät jo kauan.
- No mut nyt mun pitää mennä, sanon ja huikkaan heipat kaksikolle.
Vien harjat talliin ja suunnistan talon takana olevalle tarhalle Walman luo.
- Moi Walma!

~6hm~

[Clara]

Kesämeiningissä
~20.7.13.~



~7hm~

Kesä 1 ansaittu kesäisestä suorituksesta:

~Anne

[Clara]

Maastossa with Simona&Pampula
~29.7.13.~



Pääsin viimein Simonan ja Pampulan kanssa maastoon. Tehtiin semmoinen parin tunnin lenkki.

Clara&Walma
~8hm~

[Clara]

Pohjautuu Simonan kirjoittamaan tarinaan "Itsepäisyyttä ja arvailuja..."

Satulasaippuaa ja syöpöttelyä
~30.7.13.~

- Simona, onko jokin vialla? kysyn ystävällisesti lettipäiseltä tytöltä.
Olen juuri saapunut satulahuoneeseen mukanani Walman harjat, joilla olen sitä hetki sitten harjaillut.
- Nou, tyttö vastaa vaisusti ja näyttää minulle satulaa, jota hän on juuri putsaamassa.
- Simona! huudahdan hämmästyneenä.
Simona vilkaisee minua kysyvästi.
- Satulan istuinosaa ei kannata hinkata tollei, kun sitten siinä ei mahda pysyä! kerron nopeasti.
Simona katsoo minua hämmästyneenä, ja tytön ilme alkaa naurattaa minua.
- Mitä nyt? Simona kysyy.
Pudistan päätäni.
- Ei mitään, aion mennä syöttelee Walmaa, onhan kesä kohta lopussa! vastaan.
- Eikä! Kohta tunnit alkaa ja... Simona huokaisee.
Katson tyttöä kysyvästi.
- Luuletko että Anne ottaisi sun tilalle jonkun muun? ihmettelen.
Simona nyökkää.
- Hah, älä sellaista mieti, sanon ja kysyn heti perään, josko tyttö tulisi seurakseni tallin pihalle.
- No ehdinhän mä nää suitset myöhemminkin putsaamaan, tyttö myöntyy, ja lähdemme käytävälle.

Astelemme poniboksille, jossa Walma ja Pampula höristelevät korviaan.
- Mitäs sitten kun Inkeri ja Siiri tulee laidunloman jälkeen? kysyn ajatusten pyöriessä päässäni.
- Kuinka niin? Siiri on tosi söpö, ja Inkeri on varmasti kiva! Simona vastaa yllättyneesti.
Huokaisen. Minkäs minä itselleni voin.
- Noh, mennään, sanon ja astun karsinaan.
Walma vilkuilee minua paksun otsaharjansa alta, kun kävelen sen luo jutellen.
- Pikku prinsessa... Simona juttelee Pampulalle.
Napsautan narun kiinni Walman vaalean punaiseen riimuun, ja lähden Simonan perään käytävälle. Ponien kaviot kopisevat käytävän lattiaan muuten hiljaisessa tallissa. Tallin pihalla huomaan muutaman ratsukon kentällä, sekä lauman hoitajia juttelemassa ja katselemassa aidan toisella puolella.
- Minne mennään syöttelemään? Simona kysyy, ja osoitan sormellani metsän reunassa kasvavaa ruohoa.
Kävelemme hiljaisuudessa määränpäähämme, jossa ponit laskevat heti päänsä ruohoon.

Hymyilen Simonalle ja istahdan Walman pään lähelle. Simona sanoo välillä jotain, mutta kuuntelen vain puolella korvalla. Pian Peppi Pitkätossun näköinen tyttö istahtaa itsekin maahan ja alkaa nyppiä ruohonkorsia. Walma saa lopulta tarpeekseen ruohosta - ihme kyllä - ja astelee luokseni.
Silitän tamman otsaa, ja se pukkaa minua lempeästi päällään. Aurinko lämmittää ihanasti selkääni, ilmassa tuoksuu hevonen ja kesä. Kaikki tuntuu täydelliseltä, mutta mikään ei kestä ikuisuutta.

***

Puolisen tuntia myöhemmin kapuan portaita kohti tallin yläkertaa. Olen hyvästellyt Simonan sen jälkeen, kun olimme vieneet ponit minitarhaan.
Ylhäältä kuuluu hoitajien naurua, suurin osa on nyt raahautunut kentän laidalta yläkertaan. Pääsen portaiden yläpäähän, ja huomaan kaappien luona muutamia hoitajia.
- Moi Clara, Salmaksi tunnistamani nainen tervehtii.
Tervehdin hoitajia vaivautuneesti, ja suunnistan nopeasti kaapilleni. Alahyllyltä löydän tallilaukkuni, ja kaivan sieltä esiin vesipulloni. Käännyn katsomaan muita huoneessa olijoita, ja lasken heitä olevan yhteensä neljä. Onneksi tunnen heistä suurimman osan: Emmy, Salma, Britta ja... Ruskeahiuksisen tytön muistan olevan Aristoteleen hoitaja, olisikohan ollut Nadja...

Tai enhän minä muitakaan kunnolla tunne, mitä nyt olen muutaman sanan vaihtanut. Mutta nimet ainakin muistan.
- Sinun olisi Clara pitänyt olla näkemässä, kun oltiin Nadjan ja Simonan kanssa uittamassa hevosia! Salma huudahtaa keskeyttäen ajatukseni.
Vilkaisen naista kysyvästi.
- Salma ei saa... Nadja ähkii, ja vasta nyt huomaan tytön hiuksien olevan märät.
- Teki hienon "hypyn" veteen, Salma naurahtaa.
Nyökkään, ja hoitajat jatkavat taas vilkasta jutteluaan.

Mikä minua vaivaa? Voisin mennä mukaan keskusteluun, mutta ei - istun vain siinä ja hörpin vettä kuunnellen tarkasti. Onhan Nadjakin uusi, ja hänkin keskustelee vanhempien hoitajien kanssa ihan kuin olisi tuntenut nämä aina.

Yhtäkkiä haluan pois muiden katseiden alta. Ujous vie voiton - taas kerran - ja nopsasti siirryn takaisin tallin puolelle alakertaan. Kävelen suoraan laukku mukanani ulos, ja hyppään pyörän selkään. Annan tuulen saada vedet silmiin ja pyyhkiä synkeät ajatukset pois.
Ei vielä.Seuraavan kerran.

9hm

[Clara]

Päätimme Simonan kanssa tehdä hieman erilaisemman, yhteisen hm- merkinnän, ja se toteutui roolipelauksen muodossa. Kursivoitu teksti on Simonan näkökulmasta, normaali taas on minun käsialaa=)

Räjähtäviä shettispukkeja ja tikittävää kiitolaukkaa
~31.8.13~

Astelin lämpimästä auringonpaisteesta tallin viileään varjoon, ja huomasin ilokseni tutun, lettipäisen tytön tallinkäytävältä.
- Moi! tervehdin ja kävelin lähemmäs hahmoa.

Katsahdin käytävälle ilmestynyttä tyttöä iloisena.
- Moi! sanoin ja hymyilin tytölle.

Kävelin Simonan viereen poniboksin ovelle ja nojasin rennosti puiseen karsinan seinään. Tallissa oli suhteellisen hiljaista, vaikka eloa oli nyt tullut enemmän verrattuna heinäkuun alkupuoleen, pianhan hevoset pääsisivät laitumilta ja viikon päästä tunnitkin alkaisivat.
- Mitäs tehdään? kysyin Simonalta ja heilautin kättäni ohi menevälle Emmylle.

Katsahdan Claraan ja annan hoitoponini samalla hamuilla kättäni uteliaana.
- Viimeinen ilopusakka! Metsälaukkaa laukkapoluilla ja pieniä tukkeja! sanoin naurahtaen ja vilkaisin Claraan

Minua alkoi pakosti hymyilyttää Simonan ehdotus.
- Joo, tehää niin! huudahdin. - Mä en vaan oo ennen hypänny Walmalla - mutta kerta se on ensimmäinenkin, ja missäs muualla olis hyvä alottaa kuin luonnon helmassa! naurahdin ja vilkaisin Simonaa.

- Ponipuunaus alkakoon! sanon täydellä pirteydellä vaikka kello oli normaalia heräämisaikaani. Katsahdin Pampulan harjapakkiin ja nappasin sisltä punaisen kovaharjan.

Nauroin Simonan tokaisulle, hän se jaksoi olla aina pirteä! Tytön seura sai minut aina hyvälle tuulelle, ja pidinkin hänestä paljon.
- Mä käyn hakee Walman harjat! huikkasin tytölle ja suunnistin varustehuoneeseen. Walman harjapakki oli onneksi paikoillaan, joten pääsin pian lähtemään takaisin karsinalle.

Aloin harjaamaan innokkaasti shettistamman kylkiä ja selkää ja nyökkäsin Claralle joka lähti hakemaan Walman harjoja.
- Tästä päivästä tulee vauhdikas! kuiskasin shetlanninponin korvaan

Saapuessani karsinalle, Pampula näytti jo aika puhtaalta. Avasin oven ja menin karsinaan, jossa Walma etsi epätoivoisesti aamuheinien rippeitä. Naurahdin ponille ja vedin sen pään lempeästi ylös otsaharjasta. Tamma antoi laittaa riimun hyvin, ja vedettyäni niskahihnan mustien korvien taa, napsautin narun kiinni riimuun ja laitoin itse poninkin kiinni. Kaivoin kumisuan harjapakista ja aloin harjaamaan mustaa karvaa pyörivin liikkein.

- Tää on tänään yllättävän puhdas, toissapäivänä ja eilen poni oli täyttäpäätä kurassa ja harjatkin meni ihan mutaseks! Sitten Anne huokaisi ja mä loppujenlopuksi pesin Pampulan! Ratsastuksessakin se oli vähän outo, pelkäsi kaikkea vastaantulevaa linnuista oraviin, pälpätän ja harjailen siinä samalla.

- Hih, "räjähtävä shettispakkaus on kyllä ihan oikea kuvaus sille, nauroin ja siirryin Walman toiselle puolelle.
- Mun pitäs varmaan lähipäivinä mennä tällä kentälläkin, nyt kun on tultu maastoiltua ja muutenkin jätetty toi koulutus puoli vähän taka-alalle... mietiskelin siinä samalla kumisukaa pyöritellessäni.

- Niin, ajattelin huomenna koulutuupata kentällä, mutta siitä tulee varmaan täyttä pakkopullaa, mutisen ja katsahdan Claraan.

Nyökkään tytölle ja keksin:
- Hei mehän voitais ratsastaa yhessä, jos satutaan tallille samaan aikaan!
Vilkaisen Simonaa.
- Ei olisi sitten sullakaan niin tylsää... Itehän rakastan koulua, hymyilen ja vaihdan kumisuan pölyharjaan ja metallisukaan.

- Sopii mulle! hihkaisin ja Pampulankin pää käääntyi kummastuneena.

- Kivaa! hihkaisin Walman selän yli tytölle.
Muutaman minuutin vain harjasin keskittyneesti Walmaa, kunnes kysyin:
- Niin minne me mennään hyppii niitä tukkeja?

- Ei hajuakaan! sanoin ja rupesin miettimään asiaa ja mahdollista paikkaa, muistin kuitenkin erään asian.
- Siinä yhellä polulla jossa kukaan enää ei melkein käy, niin siihen me joskus kavereiden kanssa kerättiin semmosia aika isoja runkoja, selitin tytölle ja jatkoin tamman kavioiden puhdistamista

- Okei, ja onhan ne maastoesteet olemassa, mut me voi olla aika korkeita... pälpätin alkaessani puhdistaa Walman kavioita.
Poni nosti jalkansa kiltisti, ja selvittyäni viimeisestä takajalasta, jatkoin:
- Joten mennään vaikka sinne sun ehdottamaan paikkaan.

- Okei, mennään sitten sinne! vastaan pirteästi ja heitän jouhiharjan harjapakkiin
- Mä haen Pampun kamat, ilmoitan ja lähden kävelemään kohti satulahuonetta.

- Mäkin tuun, kaipa on aika turha yrittää tätä takkutukkaa selvitellä, naurahdin ja heitin kamman harjapakkiin. Nappasin laatikon mukaani ja lähdin Simonan perään.

Nappasin satulatelineestä Pampulan ruskean yleissatulan. Satulaa kantaen kävelin suitsinaulakoille ja nappasin sieltä Pampulan suitset. Lähdin kävelemään kohti poniboksia ja asetin satulan nostettavaan telineeseen.

Seurasin Simonaa takaisin poniboksille satulaa ja suitsia kantaen. Jätin satulan nostettavaan telineeseen ja menin sisälle karsinaan. Tarjosin kuolainta Walmalle, ja tamma nappasi sen suuhunsa. Vedin niskahihnan korvien taa ja laitoin leukahihnan kiinni.

Heti kuolaimet nähdessään Pampula viskaisi päänsä ylös. Yritin työntää sormeani hammaslomaan, mutta ei. Poni teki erehdyksen haukotellessaan, joten sain kuolaimet. Väänsin muut remmit sopivalle ja ryhdyin laittamaan satulaa.

Satulaa laittaessa Walma yritti ensin pullistella, mutta kun vähän ärähdin tammalle, se vilkaisi minua ja seisoi sitten kiltisti. Tiukkasin satulavyön ja kohotin katseeni katsoakseni, miten Simona pärjäsi.

Laitoin vyön valmiiksi kolmosreiälle.
- Valmista! huikkasin Claralle

- Okei, mennään!
Talutin Walman käytävälle ja lähdin ovea kohti. Tallin pihalla pysähdyin odottamaan Simonaa, ja aloin laskea jalustimia.

- Maastoesteiltä erkanee yksi polku ja siellä on niitä tukkeja, sanon ja säädän jalustimia.

Nyökkäsin Simonalle, ja ponnistin selkään.
- Hei, eihän me voidakaan huomenna mennä koulua, huudahdin ja purskahdin nauruun.
Miten olinkaan voinut unohtaa?

Katsahdin kysyvästi Claraan kunnes tajusin
- Oho! Eipä voidakaan! nauroin ja mietin huomista vaellusta.

Nauroin vieläkin, ja tunsin Walman alkavan liikehtiä levottomasti allani. Laskin käteni rauhoittavasti ponin kaulalle ja pyyhkäisin vedet silmistäni. Huomenna alkava vaellus tulisi olemaan mahtava - luvassa kuulemma oli kalliokiipeilyä, yöpymistä teltassa, vesihiihtoa... Ja varmasti paljon ratsastusta.
- Mä haluun kyllä sun kaa samaan telttaan! julistin Simonalle.

- Haluun kokeilla kalliokiipeilyä ja vesihiihtoa! hihkaisin ja hymyilin. Maiskautin Pampulan liikkeelle ja tamma lähti kävelemään valittua reittiä hieman epäinnokkaasti.
- Mäkin haluan! Saatat kyllä pahoinpäivin pelästyä ku avaan nää letit! sanoin

- Kuinka niin? kysyin iloisesti ja ohjasin Walman Simonan perään. - Ja arvaas vaan kun nää mun pitkät hiukset menee yöllä takkuun? Oon sitte aika karmaisevan näkönen... jatkoin hihitellen.

- hahhah, nauroin ja katsahdin polkuun josta näki ison kiven.
- Tuolla se on! hihkaisin

- Ravataanko? kysyin, kun pääsimme kiven luo.
Walma puhkui energiaa, eikä Simona ehtinyt vastata, kun pusikossa joku rasahti. Walma teki pukin, ja tunsin kohoavani ilmaan. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni paksusta harjasta, ja lässähdin takaisin - tosin vain ponin kaulalle. Jalustimet olivat jossain, samoin ohjat, Walma puri kiinni kuolaimeen ja se oli sitten menoa! Mieleeni muistui Annen sanat, kun hän kertoi minulle Walmasta: "Pienimmästäkin rasahduksesta ryntää tikittävään kiitolaukkaan". Ja sitä meno sitten totisesti oli, tikittävää kiitolaukkaa!

- Iik! kiljaisin vaikkei niin olisi saanut tehdä. Pampula lähti rotutoverinsa perään ja minä olin tippumaisillani. Tamma teli pienen puunoksan yli jättimäisen loikan ja tipahdin pepulteni.

Kuultuani kiljaisun takaatani, mieleni olisi tehnyt vilkaista, miten Simona pärjäsi. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä Walma juoksi korvia huumaavaa vauhtia, ja minä pompin selässä peläten koko ajan, että tamma sotkeutuisi vapaana liehuviin ohjiin.

Nousin ylös ja lähdin katsomaan missä Clara on. Näin vilauksen mustasta ponista ja edelleen selässä pysyttelevästä Clarasta, mutta Pampula oli laiskuuttaan jäänyt syömään ruohoja metsänreunasta. Tarkistin tamman kuolaimet ja otin kaikki ruohonkorret pois tamman suusta ja nousin selkään.

Walma kiidätti minua huimaa vauhtia edelleen. Sain itseni takaisin satulaan ponin kaulalta, ja aloin epä toivoisesti etsimään ohjia käsiini. Sain napattua yhden pukin jälkeen niistä kiinni, ja aloin pidättämään Walmaa. Se puri edelleen kiinni kuolaimeen, ja tehtävä alkoi jo tuntua mahdottomalta, kun eteemme ilmeatyikuin tyhjästä poikittain makaava tukki. Joutuisin hyppäämään sen yli, ilman jalustimia, sillä olimme jo niin lähellä, etten mitenkään ehtisi enää pysäyttää Walmaa. Se kohosi ilmaan, ja hyypyn aikana kuolain lipsahti sen hampaiden välistä, jolloin sain esteen jälkeen ponin taas kuriin.

Pampula kiidättää ja katsahdan kauhuissani eteen pysähtynyttä ponia. Onnistun kääntämään ponin niin, että se menee tien toiseen reunaan.

Säikähdän hieman, kun Simona ja Pampula syöksähtävät tien reunaan, mutta toivun säikähdyksestä pian.
- Onko kaikki ok? kysyn varovasti.

- On, onko sulla? kysyn nopeasti ja yritän pidätellä innokasta Pampulaa.

- Joo, pysyin onneks selässä, olin tosin ihan varma, että tipun ton tukin päälle... henkäisen ja vedän syvään henkeä.
Yritän olla ajattattelematta, mitä olisikaam voinut tapahtua... Walma puuskuttaa, ja ehdotan Simonalle rauhallista käynti pätkää.

Nyökkään vastaukseksi Claralle ja annan Pampulalle hieman pidempää ohjaa.

Kannustan Walman Pampulan perään rauhalliseen kävelyyn. Hengitän itse syvään ja yritän olla ajattelematta, mitä olisi voinut käydä. Hetken kuluttua Walman hengitys alkaa tasaantua, ja itsekin olen jo rentoutunut.

- Muuten, haitko sä Lailan hoitajaksi? kysyin ja katsahdin pienen, mustan shettiksen selässä istuvaa Claraa.
- Onko muuten se Kamuliinin varsa kiva? Kerro siitä! sanoin innokkaasti

- Joo, Laila on ihana! vastasin muistellen unelmieni hevosta - se vain tuntui täydelliseltä. - Joo, Molli on ihana - tai olikohan se Molla? Mä en koskaan muista! nauroin.
Mieleeni nousi kuva ihanasta, ruunikosta varsasta, jolla oli hauska, valkea turpa.
- Molli on tosi leikkisä, mut oon ehtinyt käydä kattoo sitä vaan pari kertaa, kerroin haikeasti.
Niin, kahden hevosen hoitaminen vei paljon aikaa, mitenköhän sitten kun koulukin alkaisi? Työnsin kuitenkin ajatuksen taas kesän kauas hamaan tulevaisuuteen ja vilkaisin Simonaa iloisesti.
- Milloinkas ollaan niitten tukkien luona? kysyin.

- Tuosta polusta käännytään! sanoin osoittaen pientä polkua, missä ei juurikaan näkynyt kavionjälkiä. Pampula meni reippaasti eteempäin ja huomasin sitten, että tukit olisivat siellä.
- Valmista? sanoin.

- Jep, nyökkäsin ja otin ohjat paremmin käsiini.
Työnsin käteni syvälle Walman tuuheaan harjaan, siitä oli hyvä pitää kiinni. Jännitti hieman, kun en ennen ollut Walmalla hypännyt - lukuun ottamatta alkumatkan pientä pomppua.

Nyökkäsin vain Claralle ja annoin Pampulalle pienet laukkapohkeet joista se ei oikein tykännyt reagoina. Pienen näpäytyksen jälkeen pieni, lyhyt ja karvainen poni syöksyi tynnyrimäisesti ja löysin yllättävän nopeasti tasapainon. Näin jo ensimmäisen tukin edessä ja nousin kevyeeseen istuntaan. Pampula hyppäsi vähän tönkösti, mutta en välittänyt siitä.

Ensimmäinen tukki lähestyi uskomattoman kovaa vauhtia, ja jännittyneenä nousin kevyeeseen istuntaan. Walma hyppäsi ehkä hieman liian kovasta vauhdista, ja hiljensin sen menoa seuraavalle tukille. Jännitys laukesi ja aloin nauttia hyppäämisestä - vaikka olihan se hieman töksöttävää.

Pampula hyppäsi reippaasti toisenkin tukin. Me molemmat aloimme onneksi löytää tasapainoamme ja oikeita kohtia sekä nauttia hyppäämisestä. Pampula hyppäsi viimeisen hypyn hirveällä jänisloikalla milloin meinasin lentää jo selästä.

Viimeinen este lähestyi, ja lensimme Walman kanssa reilulla ilmavaralla yli.
- Mä en tajuu, miten nää hyppää näin korkealle, vaikka onkin tämmösii tynnyreitä! nauroin Simonalle ravatessani hänen ja Pampulan luo.

- Hahhah, Walma sentään hyppää kunnollisesti, mut Pampu oli ihan osumaisillaan jokaseen! sanoin nauraen.

Naurahdin Simonan kommentille ja taputin Walman kaulaa.
- Minnekkäs sitten mennään? Mä en tiiä yhtään missä ollaan, vaikka oonhan mä Liinun kanssa maastoillu aika paljon, sanoin ympärilleni katsellen.

- Jos me oikastaan tosta.. Me päästään maastoesteille ja kotiin! sanoin.
- Ja siis ohitetaan ne esteet, jatkoin

- Joo, eiköhän me olla hypitty jo tarpeeks tälle päivälle, virnistin ja ohjasin Walman Simonan perään oikoreitille.

- Ravataanko? kysyn ja ilman vastausta siirrän Pampulan reippaaseen raviin. Alkumetreillä se ottaa muutaman laukkaaskeleen, mutta pidättelen tamma ravissa.

En ehdi vastata, kun Pampula jo ravaa edessämme. Walma lähtee toverinsa perään ilman käskyä, joten hidastan sen takaisin käyntiin, ettei tamma oppisi huonoille tavoille. Parin metrin jälkeen kannustan ratsuni uudelleen raviin, ja se pinkaisee vauhdilla Pampulan perään.

Istun harjoitusravissa ja kaarran maastoesteiden polulle. Pampula ilmaisee mielipiteensä kun näkee muutaman esteen, että hän ei hyppää ja jysähtää paikoilleen. Ohjaan kuitenkin tamman sivuun ja siirrän sen uudelleen raviin

Kannustan Walman uudelleen raviin äskeisen pienen pysähdyksen jälkeen. Ratsastamme esteiden vierestä kohti Seppelettä. Aurinko paistaa, mutta onneksi ei ole hellettä.

Ravaamme maastoesteiden ohi kuitenkin hyvin ja vilkaisen takana olevaa Walmaa. Hymyilen ja naurahdan siinä kunnes nään jo tutun rakennuksen edessä.

Seppele häämöttää jo edessä, ja pyydän Simonaa hidastamaan käyntiin.
- Nytpä ei ainakaan tarvi mennä kentällä loppukäyntejä, sanon iloisesti, kun Walma on siirtynyt käyntiin.

- Niinpä! sanon ja naurahdan. Ohjaan Pampulan kipittelemään suoraan tallipihalle.

Pysäytän Walman, sen hengitys onkin jo tasaantunut. Liu'un alas selästä ja nostan jalustimet ylös. Taputan Walmaa kaulalle, ja kysyn Simonalta:
- Hoidetaanko ponit pihalla, kun on näin nätti sää?

Pysäytän myös Pampulan ja laskeudun selästä alas.
- Voitais kyllä, sanon ja katson taivaalle.

Seuraan Simonan katsetta taivaalle, jossa aurinko paistaa ja muutama valkoinen pumpulipilvi leijailee. Talutan Walman tallin seinään kiinnitettyn puomin luo, ja katson Simonaa.
- Voit sä pitää näitä hetken, kun mä käyn hakee riimut, narut ja harjat? kysyn.

- Juu, sanon ja nyökkään vielä. Sidon Pampulan puomiin vetosolmulla ja silittelen sitä selästä.
- Sä oot kyllä paras poni! kuiskaan ponin korvaan ja annan pienen suukon tuon turvalle.

Pääsen poniboksille ja kaappaan mukaani sinne jättämämme harjat ja riimut. Palaan takaisin moikaten samalla nopeasti Bonnieta taluttavaa Salmaa.
- Tässä ois, sanon ja ojennan harjapakin ja riimun Simonalle.

- Kiitti! sanon ja otan suitset Pampulalta pois. Ripustan suitset puomille ja laitan riimun päähän. Napsautan kullanhohtoisen lukon päähän ja sidon kiinni puomiin vetosolmulla. Irrotan samassa satulavyön ja nostan satulankin puomille.

Riisuttuani Walmalta varusteet, kaivan harjapakista harjan, ja alan harjaamaan tamman selkää. Puhdistan myös huolella kaviot, ja tarkistan, ettei ole kiviä. Tunnustelen samalla kaikista jaloista, etteivät me ole kuumat tai turvonneet. Jalat ovat kunnossa, joten voin siirtyä pään harjaamiseen.

Puhdistan ensimmäiseksi Pampulan kaviot. Nostan vasemman etujalan, mutta poni alkaa vikuroimaan sen kanssa, mutta saan vahvan otteen kaviosta niin, että saan sen pidettyä paikoillaan. Tarkistan kaikki kaviot, mutta niissä ei ole paljoa mitään. Kun kaikki jalat ja kaviot ovat tarkastettu siirryn harjaamaan ponia.

Harjailen Walman pään pääharjalla ja suljen harjapakin.
- Ootko jo valmis? kysyn Simonalta irrottaen samalla jo Walman narua puomista.

- Juu, sanon ja viskaan pääharjan harjapakkiin. Lähden taluttamaan Pampulaa kohti poniboksia ja katsahdan Claraan.
- Enää me ei voida ratsastaa niin usein, sanoin ja mietin hetken.
- Mä en oo ratsastanu Seppeleessä ku Pampulalla ja kerran Rotalla

- Niin, mutta onneksi Walma käy vaan alkeis- ja talutustunneilla, joten saan liikuttaa sitä varmaan aika paljon, huokaisen ja päästän Walman poniboksiin.
Joku tallin henkilökunnasta on jo siivonnut karsinan joten se ei jäisi meidän huoleksi.
- Ja onhan hoitaminenkin kivaa, luvassa on varmaan paljon talutusta alkeistunneilla... huokaisen taas. - Ja sitten on se tylsä koulu, mutisen.

- Niin on, mua etenkin ärsyttää ne ihmiset jotka on ihan myrtseinä aloittelijoille ku joutuu taluttamaan, sanon ja suljen karsinan oven.

- Niinpä, ite tykkään pienistä lapsista ja aloittelijoiden neuvomisesta, vaikka toki olis kiva ite ratsastaa, totean ja silitän Walman turpaa.
- Tykkään myös ite käydä tunneilla, Seppeleessä oon menny Walmalla, Rotalla ja Vennalla, sekä tietty Liinulla, laskeskelen.

- Mua himottais sikana mennä Walmalla tai Siirillä, tai vaikkapa Humulla! Joku syperextrakivajasöpö ois kans ihan kiva, esimerkiks Laila tai Venna, sanon

- Laila is my dream! sanon juhlallisesti, onhan tamma lempihevoseni Seppeleestä. - Mä haluisin joskus kokeilla Pampulaa! jatkan.

- Pampula on superponi! sanon ja naurahdan.
- Oikeestaan eniten haluaisin kokeilla Walmaa, Humua, Vennaa ja.. Patronia! sanon

- Hei mä tiiän! Jossaan vaiheessa, joku päivä, tehää niin että mä meen Pampulalla ja sä Walmalla, huudahdan innokkaasti.
Lähden kohti portaita, voisihan siellä yläkerrassakin käydä...

- Niin! sanon ja suljen karsinan oven.
- Mun pitää nyt mennä, moikka! sanon Claralle.

Huikkaan heipat Simonalle ja kiipeän portaat yläkertaan. Siellä ei kuitenkaan näy ketään, joten palaan takaisin tallin puolelle ja päätän itsekin lähteä kotiin.

Clara&Walma
~10hm!!~

[Clara]

Vaellus 1.-4.18.13.

Alkutaival kohti seikkailua
1.8.13.

- Onko sulla nyt kaikki varmasti mukana? äiti kysyi.
- Joo, joo, oot kysyny ton jo liian monta kertaa! tiuskahdin. - On varavaatteet, taskulamppu, uikkarit, makuupussi, hammasharja ja... luettelin.
Äiti nosti nauraen kätensä ilmaan.
- Hyvä on, uskotaan! hän naurahti.
Sitten hän otti askeleen minua kohti ja kiersi kätensä ympärilleni. Painauduin hetkeksi äidin syleilyyn, mutta vetäydyin sitten kauemmas. Katsoin äitiä hymyillen.
- Olethan sitten varovainen? äiti varmisti.
Nyökkäsin. Tiesin, ettei hän halunnut menettää toista itselleen rakasta ihmistä isän jälkeen.
- Menehän nyt, ja pidä hauskaa! äiti huikkasi ja työnsi minua lempeästi portaita kohti.
Loikin ne iloisesti alas ja hyppelehdin pienen, punaisen auton luo. Käännyin katsomaan ulko-ovella seisovaa äitiä ja heilautin hänelle kättäni, ennen kuin istahdin auton takapenkille tummanvihreän reppuni viereen.
- Joko mennään? ratin takana istuva setäni kysyi iloisesti.
Napsautin turvavyön kiinni ja huikkasin lähtöluvan etupenkille. Käänsin katseeni vielä kohti kaksikerroksista, valkoiseksi maalattua omakotitaloa. Setä käynnisti auton, ja vilkutin talon ovella seisovalle äidille, kunnes valkoinen rakennus katosi näkyvistä auton kaartaessa pois pihasta.

Kuoppainen hiekkatie mutkitteli metsän halki saaden punaisen auton pompahtelemaan tien kuopista. Setä käänteli taidokkaasti rattia ja huokaisi helpotuksesta, kun pääsimme vihdoin asvalttitielle. Minäkin olin tyytyväinen tasaisemmasta kyydistä. Setä vihelteli radion välittämän musiikin mukana, kun hurruuttelimme tietä pitkin. Oikealla puolella avautuva rypsipelto hehkui keltaisena loppukesän auringonpaisteessa. Sinisellä taivaalla purjehti muutama valkoinen pilven hattara. Nojasin taaksepäin hymyillen ja suljin silmäni auringon säteiden osuessa kasvoihini. Oli juuri täydellinen päivä vaellukselle.

Jännittyneenä mietin, mitä vaellus toisi tullessaan. Olin viimekesänä ollut viikon pituisella leirillä, mutta vaelluksella en koskaan ollut ollut. Tiesin, että luvassa olisi ohjelmaa Tervamäen seikkailupuistossa sekä vesihihtoa, yöpymistä teltassa - ja tietenkin ratsastusta. Uimaankin varmasti mentäisiin. Uskoin, että vaelluksesta tulisi upea kokemus - ihana tapa juhlistaa tasan kuukauden pituista hoitajataivaltani Walman kanssa. Ajatus pienestä, mustasta ponitammasta sai hymyni vain levenemään, en malttanut odottaa matkaan lähtöä ja ponin näkemistä.

Viimein sedän auto kaarsi Seppeleen pihaan. Auto pysähtyi ja hyppäsin vauhdilla ulos autosta.
- Muistahan ottaa reppusi, setä muistutti naurahtaen, mutta vilkaisi sitten auton bensamittaria totisena.
Tein äkkikäännöksen takaisin autolle ja nauraen kaappasin reppuni auton takapenkiltä ja heilautin sen selkääni. Kurkistn vielä auton ovesta sisään ja vilkaisin setääni kysyvästi.
- Täytyy mennä tankkaamaan... Mutta pidähän hauskaa, äläkä tipu selästä! mies sanoi taas iloisemmin.
- En mä pysy siellä hetkeäkään, virnistin ja iskin miehelle silmää.
Tämä nauroi, ja pamautin auton oven kiinni. Heilautin kättäni miehelle ja käännyin sitten kohti tallia. Huomasin Simonan seisoskelevan tallin edessä ja huikkasin ystävälleni tervehdyksen. Vilkaisin vielä nopeasti tallin pihasta poistuvaa autoa, mutta käännyin sitten takaisin Simonan puoleen.
- Mennäänkö kattoo onko ponit tallissa? tyttö kysyi hymyillen.
Nyökkäsin ja lähdimme kävelemään tallin ovea kohti. Astuimme sisään vielä hiljaiseen talliin ja suunnistimme yhteistuumin soniboksille. Se ammotti kuitenkin tyhjyyttään, joten päätimme viedä tavaramme yläkertaan ja lähteä katsomaan, josko tammat löytyisivät tarhasta.

Tarhoilla törmäsimme vaaleahiuksiseen tyttöön, joka näytti meitä muutamia vuosia vanhemmalta.
- Moi Inkeri! Simona huikkasi, ja päättelin tytön olevan kolmannen ponin hoitaja.
Tyttö vastasi tervehdykseen hymyillen. Moikkasin itsekin häntä ja esittäydyin siinä samalla.
- Mä aattelin odottaa teitä, että saadaan kaikki ponit kerralla kiinni, tyttö selitti avatessaan tarhan portin.
Kolme pikkuponia mutusteli heinää minitarhan perällä.
- Onpa Siiri suloinen, kehuin ihastellen ponin hamppuharjaa.
Inkeri hymyili ja kutsui hoidokkiaan nimeltä. Tamma nosti päänsä, muttei liikkunut. Inkeri kutsui sitä uudelleen, ja nyt Sirpa lähti laukkaamaan tynnyrimahan heluessa askelten tahdissa kohti hoitajaansa. Pian se hidasti raviin ja sen kautta käyntiin, pysähtyen lopulta Inkerin eteen. Tyttö pujotti riimun ponin päähän ja ilokseni huomasin Walman seuranneen uutta ystäväänsä. Tartuin ponia otsatukasta ja napsautin narun sen riimuun. Vilkaisin tarhan aidalle ja huomasin Simonan nojailevan siihen ajatuksiinsa vaipuneena. Pampula mutusteli yhä tyytyväisenä heinää tarhan toisella laidalla.
- Simona! huudahdin. - Sä oot vaan seissy kolmisen minuuttia tekemättä mitään!
Tyttö nosti hämmästyneenä katseensa ja lähti pyydystämään Pampulaa.

Saimme pian kaikki ponit talliin ja kiinnitimme ne poniboksiin harjauksen ajaksi. Puhdistin ensimmäisenä Walman pikkuiset kaviot, jotka se nosteli kiltisti yksi kerrallaan käsiteltäväkseni. Nostaessani katseeni huomasin Inkerin harjaavan reippaasti Siirin ruskeaa karvaa -Simona puolestaan oli taas vaipunut ajatuksiinsa.
- Herätys! huikkasin saaden tytön taas palaamaan maan pinnalle.
Pyörittelin reippaasti kumisukaa Walman karvalla, saaden sen pian kiiltämään kauniisti. Lopuksi vielä kulutin pitkän tovin selvitellessäni tamman jouhia, mutta vaivannäkö palkittiin: jouhet laskeutuivat kauniisti ponin kaulalle ja häntä näytti silkkiseltä. Hymyilin tyytyväisenä työni tulokseen -ei haitannut, vaikka itse olin nyt täynnä mustia karvoja.
-Lähetäänkö hakee varusteita? Inkeri tiedusteli.
Minulle tämä kävi, ja Simonakin ilmoitti olevansa jo valmis.

Tallissa kävi kova kuhina. Matkaan oli lähdössä yli kaksikymmentä ratsukkoa, ja lisäksi paikalla oli muutama muu, jotka olivat päättäneet jäädä Seppeleeseen. Bongasin monta uutta kasvoa väkijoukosta - oli niin monta ihmistä vielä, joita en tuntenut. Palasin karsinalle Walman satula käsivarrellani, suitsien tullessa myös mukana. Musta tamma katsoi ensin epäillen satulaa, mutta antoi laittaa sen ilman pullisteluja. Suitsetkin menivät helposti päähän.
- Ai niin, meidän tavarat on yläkerrassa! huudahdin Simonalle, huomatessani Inkerin tulevan paikalle reppu selässään. Simona tarjoutui vahtimaan Walmaa sillä aikaa, kun minä kävisin hakemassa reput. Kipitin portaat vauhdilla yläkertaan, jossa vielä muutama hoitaja tarkisti, että kaikki oli mukana. Bongasin Simonan ja minun reput ja heilautin molemmat olalleni. Varovasti laskeuduin portaat alas ja ojensin repun Simonalle. Vihdoin pääsimme siirtymään tallinpihalle, jossa jo parikymmentä ratsukkoa seisoi. Pihalla oli aikamoinen kaaos, joka kuitenkin hälveni, kun Elli alkoi tarkistamaan, että kaikki olivat mukana. Walma seurasi tapahtumia kiinnostuneena vieressäni.
- Joko kaikki ovat valmiita?
- Multa puuttuu makuupussi! Emsku huudahti Robertin huikatessa virnistäen tytölle jotain.
Tämä mulkaisi poikaa ja sai onneksi makuupussin äidiltään.

Kiristin hieman reppuni olkaimia ja valmistauduin nousemaan selkään. Se ei ollutkaan reppu selässä niin helppo juttu, kun kokoajan paino selässä veti taaksepäin. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että kellahdin selälleni maahan, Walman katsoessa minua hämmästyneenä. Simona purskahti nauruun ja auttoi minut ylös.
- Tarviitsä apuu selkään nousussa? hän kysyi virnistäen. - Mä voin kyl työntää, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
- Ei kiitos! tokaisin naurahtaen ja työnsin jalkani jalustimeen.
Ponnistin kaikin voimin, ja pääsin kuin pääsinkin vatsalleni Walman selkään. Hitaasti siirsin toisen jalkani ponin pepun yli ja suoristauduin satulassa.
- Kato nyt, kyllä mä itekin pääsin, virnistin Simonalle.
Tämä hymähti ja ponnisti kevyesti Pampulan selkään. Ihan liian helpon näköistä.
- Muodostakaa jono! Anne huikkasi jonon keulilta.
Ohjasin Walman Pampulan ja Simonan taakse. Elli ratsasti perässäni joukon viimeisenä Rotalla.
- Sitten matkaan! Annen ääni kaikui jonon toisesta päästä.
Vaellus saattoi alkaa.

Pitkä hevosletka lähti liikkeelle. Walma asteli vaelluksen ensimmäiset metrit reippaasti, energiaa puhkuen. Simona kääntyi katsomaan minua ja hymyili jännittyneesti. Hymyilin takaisin. Kauempaa jonosta kantautui innokasta puheen sorinaa.

Matka taittui reippaassa tahdissa. Kuljimme teitä pitkin metsässä. Walmaa täytyi kokoajan pidättää, ettei se rynnännyt kiinni Pampulan häntään. Niinpä päätimme vaihtaa paikkoja. Minä ja Walma menimme shettiskolmikon ensimmäisiksi, Ilonan ja Pellan perään. Seuraavina tulivat Inkeri ja Siiri, ja heidän takanaan Simona Pampun kanssa. Elli piti yhä perää.

Saavuimme metsiköstä peltojen keskelle laukkasuoran alkuun. Kaukaa jonon kärjestä kuului Annen käsky laukkaan. Elli muistutti vielä, ettei saanut ohitella. Sitten saimme päästää ponit vauhtiin.

Walma suorastaan räjähti allani. Poni pyrähti tikittävään laukkaan, eikä minun auttanut kuin tarrata harjaan kiinni ja pysytellä vauhdissa. Walman musta harja piiskasi kasvojani, tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Ketteräjalkainen ratsuni saavutti pian Pellan, joka pitkästä iästään huolimatta pinkoi hurjaa vauhtia. Yritin pidättää Walmaa, mutta se protestoi pienellä pukilla. Siispä annoin sen mennä. Arvioin ohittamisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin täyttälaukkaa kiitävien hevosten jalkoihin jäämisen.

Laukkasuora loppui aivan liian pian. Metsänraja lähestyi, ja edellä kulkevat hevoset hidastivat tahtia. Siirsin Walman raviin ja päästin Ilonan ja Pellan ohitsemme. Walmakin tyytyi tottelemaan pidätteitäni nyt, kun oli saanut purkaa pahimmat energiansa.
- Rauhoituhan nyt, kuiskasin ponin korvaan. - Meillä on edessä vielä pitkä matka.



Näkymiä Pyöstinvuorelta.

***

- Tervamäen leirintä- ja seikkailupuisto edessä päin! Annen huuto kajahti metsän hiljaisuudessa.
Nainen sai vastaukseksi ihastuneita huudahduksia. Huokaisin itsekin tyytyväisenä, monen tunnin satulassa istuminen oli osoittautunut rankemmaksi kuin luulin.

Pian ratsastimme puisesta portista puiston alueelle. Hevoset katselivat uteliiaapth ympärilleen uudessa paikassa. Ratsastimme pidemmälle puistoon, kunnes Anne pysäytti jonon ja antoi käskyn laskeutua satulasta.

Liu'uin alas Walman selästä, varoen tällä kertaa painavaa reppuani. Ratsuni huokaisi tyytyväisenä, kun sai painolastin pois selästään. Hymähdin ja löysäsin tamman satulavyötä.
- Huomenna jatketaan matkaa, kerroin ponille ja rapsutin sen korvaa.
Käännyin katsomaan Simonaa, joka talutti Pampulan viereeni.
- Ihanaa olla viimein perillä, tyttö sanoi iloisesti.
Nyökkäsin.
- Huomenna on paikat varmaan aika kipeet, tuumasin.
- No arvaa sitten vaelluksen jälkeen! Neljä päivää ratsastusta... Simona huudahti.
Hihitin. Se olisi sen ajan murhe, ja päätin työntää ajatuksen mielestäni.

Anne käski meitä seuraamaan, ja johdatti porukan puiston perälle.
- Shettikset, Pella, ja Humu saavat mennä tuohon pihattoon, Elli kertoi hetken kuluttua.
Käännyin katsomaan punaista rakennusta. Talutimme ponit pihaton luo, ja kiinnitimme Simonan kanssa suojattimme pihaton ulkopuolelle. Laskin reppuni seinän viereen ja nostin satulan pois Walman selästä. Suitset vaihtuivat riimuun, jonka olin jättänyt niiden alle. Walma ravisteli itseään tyytyväisenä. Etsin repusta käsiini ponin harjat, ja aloin sukia tamman mustaa karvaa, jutellen samalla Simonan kanssa.
- Aiotko sä mennä köysirataan? Simona kysyi Pampulan selän yli.
- Tottakai! Mä oon joskus pari vuotta sitten kokeillu, ja se on ihan mahtavaa! vastasin tohkeissani.
- Entä kalliokiipeilemään? Simona uteli. - Se kuulostaa jännältä, mä ainakin aion kokeilla!
Nyökkäsin.
- Mäkin... Ehkä. Jos uskallan, naurahdin.

Kun hevoset ja ponit oli hoidettu yöpymispaikoilleen, siirryimme majoituspaikkojemme, hirsimökkien luo. Jokaisessa mökissä oli kaksi osaa. Päädyin samaan ryhmään Simonan, Akun, Nadjan ja Loviisan kanssa. Samaan mökkiin, toiselle puolelle vain, majoittui toinen ryhmä. Anne ojensi avaimen Nadjalle, ja lähdimme porukalla kohti mökkiä.

Kipusimme portaat mökin kuistille.
- Haluuks joku avata ton oven? Nadja kysyi. - Kun mulla on kädet täynnä jo näitten tavaroiden kaa...
- Mä voin, tarjouduin ja päin pienen, metallisen avaimen käteeni.
Työsin sen varovasti lukkoon ja käänsin. Väärä suunta. Käänsin toiseen suuntaan ja ovi aukesi naksahtaen. Painoin kahvan alas ja työnsin oven auki. Katselin edessäni aukeavaa näkymää.
- Eteen päin nyt! Simona huikkasi takaatani ja siirryin sisälle mökkiin, potkaisten kengät jalastani.

Mökki vaikutti mukavan kotoisalta. Alakerrassa oli makuuhuone ja olotilat, ja leivinuunin päältä nousi portaat yläkertaan.
- Mitenkäs ne jakaudutaan? Loviisa tiedusteli. - Alhaalla on... Parisänky ja täällä ylhäällä kaks sänkyä ja sohva.
Vilkaisin muita tyttöjä.
- Mä voin jäädä ylös, ilmoitin.
- Sitte mäkin, Simona totesi.
- Mä voin mennä alas, minulle vieraampi blondi, Akku kertoi.
- Entä sä Nadja? Loviisa kysyi.
Brunette kohautti harteitaan.
- Jos mäkin jään ylös?
- Okei, mä meen sitte Akun kanssa, Loviisa päätti, ja kaksikko lähti portaita alas.

Katsoin hetken hämmästyneenä ympärilleni hiljaisuuden vallitessa, kunnes Simona kysyi:
- Kuka nukkuu sohvalla?
- Mä voin, Nadja lupautui.
Niinpä minä ja Simona rantauduimme sängyille. Laskin reppuni sängyn viereen ja levitin makuupussin lakanan kera sen päälle, nostettuani ensin päiväpeiton läheiselle tuolille. Istahdin sängyn päälle ja katselin kahden muun tytön touhuja.
- Syömään! kuului Akun huuto alakerrasta.
- Mennään sitten, mulla on ainakin ihan kiljuva nälkä, Nadja virnisti.
- Samoin, nyökyttelin.
- Mitähän siellä on ruokana? Simona pohti.

Se selvisi meille pian. Saavuttuamme päärakennukseen muiden kanssa, vastaani lehahti makaronilaatikon tuoksu.
- Makarooni laatikkoa! Emsku kiljahti.
- Ensin käsien pesulle, topakan näköinen emäntä käski.
Hieman alistuneina palasimme lavuaarin luo pesemään hyppysemme.

Pöytä oli kauniisti katettu, ja makaronin lisäksi oli monenlaisia lisukkeita ja salaattia. Yritin olla syömättä liikaa, mutta minun oli pakko ottaa toinen lautasellinen lisää - niin maukkaalta ruoka maistui. Lopulta olin niin täynnä, etten olisi pystynyt syömään enää muruakaan.
- Eikä, söin taas liikaa, ähkäisin ja työnsin tuoliani taaksepäin.
- Samoin, mä oon ihan ähky, Simona voivotteli vieressäni.
Päätimme yhteistuumin lähteä mökille sulattelemaan ruokaa ennen illan ohjelmanumeroa. Juttelimme niitä näitä, kunnes Nadja hoippui portaat ylös ja lysähti sohvalle.
- Pelataanko korttia? keksin.
- Joo, pyydetään Akku ja Loviisakin mukaan, Nadja innostui.
Rymistelimme portaat alas ja syöksyimme makuuhuoneeseen.
- Tuutteko pelaa korttia? Simona kysyi.
- Joo, käyhän se, Loviisa myöntyi ja Akku nyökytteli tämän vieressä.
Niinpä levittäydyimme suurelle parisängylle ja Nadja kipaisi hakemassa kortit ylhäältä. Ristiseiskan parissa aika kuluikin kuin siivillä, mutta Annen tullessa hakemaan meitä seuraavaan ohjelmanumeroon ennen enää olleet perillä, kuka oli voittaja - koko homma meinasi mennä kikatteluksi. Meidän nauraessa kippurassa sängyllä, Anne tuumasi vakavasti:
- Minusta tuntuu, että teidän kannattaa jättää kiipeily ja köysirata sikseen.
- Eikä! kiljaisin ja yritin nousta istumaan.
Pahaksi onneksi kierähtäessäni ympäri, tipahdin sängyn reunan yli lattialle - suoraan Annen jalkojen juureen. Purskahdin taas lähes hysteeriseen nauruun, saaden sen tarttumaan muihinkin.
- Tytöt, tytöt, eihän kello ole vielä edes paljoa, Anne yritti vielä, mutta huomasin naisen suupielien nykivän.
- Ei niin, Simona tirskahti. - Pari blondia ja muutama muu tyyppi riittää jo sekokohtaukseen - ympärivuorokauden, tämä virnisti.
- Sen kyllä huomaa, Anne naurahti. - Mutta tulkaahan nyt kuitenkin. Ettette jää paitsi mistään, tämä jatkoi.

- Olisit nähnyt Annen ilmeen, Nadja tirskui kävellessämme muiden perässä köysirataa ja kalliokiipeilyä kohti.
- Se oli... Simona jatkoi, mutta samassa jono, tai ehkä pikemminkin lauma, pysähtyi ja tyttö hiljeni.

Oli kalliokiipeilyn aika. Ensin nuori mies antoi meille muutamia yleisohjeita, jonka jälkeen Britta sai luvan olla ensimmäinen kiipeilijä. Katsoin jännittyneenä, kun brunette kohosi ylöspäin kalliota pitkin. Ollessaan lähes ylhäällä, tyttö kuitenkin yhtäkkiä irtosi kalliosta ja jäi roikkumaan valjaiden varaan. Sydämeni hypähti pari ylimääräistä kertaa, mutta kallion juurella seisova mies huusi tytölle ohjeita, ja tämä sai heilautettua itsensä takaisin kallioon.
- Hyvä Brittaa! Hyvä Brittaa! huusin muiden mukana, kun tyttö saavutti kallion yläreunan.
Brunette laskettiin varovasti alas, ja päästyään valjaista eroon, hän käveli luoksemme hymyillen.
- Se oli kivaa! Britta hehkutti.

Seuraavana oli vuorossa Emmy, joka kiipesi taidokkaasti kalliota pitkin. Monien muiden kiivettyä tuli minun vuoroni. Minulle laitettiin valjaat ja kypärä, jonka jälkeen ruskeahiuksinen nainen kiinnitti minut turvavaijeriin. Jännityksen perhoset lepattivat vatsassani, kun lähdin kiipeämään ylöspäin. Ensin juttu oli helppoa: käden- ja jalansijat olivat lähellä toisiaan. Noustessani yhä vain ylemmäs, jouduin kurkottamaan yhä enemmän, ja käsivoimatkin alkoivat loppua. Pinnistelin silti vain ylöspäin, kunnes lopulta pituuteni ei enää riittänyt, enkä yksinkertaisesti enää yltänyt seuraavaan kädensijaan. Käänsin hieman päätäni ja ihailin muutaman sekunnin ajan kaunista maisemaa. Sitten annoin miehelle kallion alapuolella merkin, että olin valmis laskeutumaan.

-Se oli ihan mahtavaa! kiljaisin, kun jalkani olivat taas tukevasti maan pinnalla.
- Eikö? Simona myötäili. Hän oli päässyt kiipeämään hieman minua aikaisemmin. – Nyt mennään köysiradalle! lettipäinen tyttö hoputti.
Kipaisimme vauhdilla köysiradan juurelle, ja hetken jonottamisen jälkeen päällemme laitettiin taas valjaat.
-Sä voit nyt mennä eka! Simona sanoi.
Hymyilin jännittyneenä ja kipusin tikkaat köysiradan alkuun. Minut kiinnitettiin vaijeriin, ja parin sekunnin päästä joku töytäisi minua selästä. Liu’uin huimaa vauhtia pitkin vaijeria, maan vilistäessä metrien päässä alapuolellani.
-Mä lennän! kiljaisin.
Tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Lentoretki päättyi aivan liian nopeasti, ja tömähdin pehmeästi patjalle.

***

-Hui kun väsyttää, huokaisin Simonalle meidän astellessa hämärän pihan yli paljasvarpain. Ilta oli venynyt jo pitkälle, kun olimme pelanneet pullonpyöritystä ja viettäneet iltaa toisessa mökissä muiden kanssa. Nyt kello läheni uhkaavasti jo puolta yötä, ja oli aika mennä nukkumaan. Viileä, kasteinen pihamaa sai vilunväreet hiipimään sellässäni, mutta samalla kesän lämpö vielä lämmitti mukavasti.
- Huomenna on taas uusi päivä, Simona huokaisi.
Hymyilin, pohtien mielessäni, mitä se toisi tullessaan.
11hm

[Clara]

Takaisin maan pinnalle
6.8.13.

- MITÄ?
Katson virnistävää Anthonia silmät suurina.
- Sanoin vain, että parin päivän päästä on ne kenttäkisat, joihin oon menossa, poika hymyilee.
Muutama päivä. Tarkalleen neljä. Kisat.
- Enkä mä oo ees treenannu yhtään, kiljahdan.
Takanani poniboksissa Pampulaa harjaava Simona purskahtaa nauruun.
- Kylläpäs! Muistatko, kun ennen vaellusta käytiin hyppimässä tukkeja? Ja kun vaelluksella hypittiin siellä niityllä? Simona muistuttaa.
Niin. Olen pitänyt parin päivän tauon tallilla olemisesta vaelluksen jälkeen, ja nyt olen palannut. Tajuan itsekin - olen treenannut, tietämättäni vain.
- Miten mä saatoin unohtaa... Mut en mä koulua ja rataesteitä oo harjotellu! voivottelen.
Tuntuu kuin olisin lähipäivät elänyt saa pilvissä, ja nyt olen tippunut takaisin maan pinnalle. Olen täysin unohtanut kisat, eikä se kyllä sopinut kaltaiselleni perfektionistille...
- Mun on tänään hypättävä Walmalla, pieniä esteitä kentällä, päätän.
Simona nauraa ja Anthon katsoo minua huvittuneesti.
- Niin mut oikeesti, sanon - älkää naurako mulle.
Anthon sanoo iloisesti lähtevänsä kotia päin, ja minä lähen tarhalle Walmaa hakemaan, jättäen Simonan yksin talliin. Musta kauramoottori on kierinyt mudassa ja katselee minua tarhan keskeltä. Tiedän, ettei se tule luokseni, joten lähden kävelemään kohti ponia. Mutta sepä on päättänyt, ettei se ole kiltti pikkupallero, joka tyhmästi tulisi luokse tietäen joutuvansa töihin - päin vastoin. Poni juoksee kuin hullu minua karkuun, ja olen pian aivan läkähdyksissä. Kokeilen porkkanoita, kauraa, maanittelen ja käsken. Ei. Huokaisten nojaan aitaan ja ja katselen ponia, joka pysähtyy tuijottaen minua haastavasti.
- Tulisit nyt, mutisen.
Poni ravistaa harjaansa ja lähtee kävelemään lähimpien ruohotupsujen luo. Katselen ponin menoa turhautuneena.
- Pliis...
- Ai mitä?
Kuulen tutun äänen takaani ja käännyn ympäri.
- Ai moi Nadja, hymyilen. - Walmalla on shettispäivä, ei anna kii, kerron brunetelle.
Tämä nyökkää hitaasti.
- Annas mä kokeilen.
Nadja pujottautuu aidan ali tarhaan ja lähtee kohti Walmaa. Tamma pinkaisee tarhan toiseen päätyyn, ja Nadja lähtee perään. Hetken hän jahtaa ponia sinnikkäästi, mutta luovuttaa lopulta hengästyneenä.
- Ei onnistu, tyttö puuskuttaa.
Mitä sitten? Miten saisimme ponin tarhasta? Katson Nadjaa ideoiden toivossa, mutta tämä pudistaa päätään lannistuneena.
- Lähes kaikkea on jo kokeiltu, tämä toteaa.
Nyökkään mietteliäästi. Nadja vilkaisee kelloaan ja huudahtaa:
- Hei mun täytyy mennä, sori!
- Joo ei mitään, sanon hymyillen vaisusti.
Nadja lähtee ripein askelin kohti pyöräänsä, ja katselen tytön menoa miettien toimintasuunnitelmaa.

Samassa tunnen jonkun tökkäisevän minua hennosti selkään. Käännyn ympäri, ja kukas muukaan siinä pörröisen harjansa alta kurkkisikaan kuin Walma. Salamannopeasti nappaan tamman likaantuneesta riimusta kiinni ja napsautan narun siihen kiini. Poni katselee minua viattomasti, enkä voi olla hymyilemättä. Uupuneena lähden kohti tallia sulkien tarhan portin perässäni.

Jätän Walman karsinaansa ja päätän lähteä pienelle tauolle yläkertaan, sillä tamman puhdistus tulisi kuitenkin olemaan rankkaa. Avaan hoitajien oleskelutilan oven ja katselen porukkaa, joka makoilee sohvalla jutellen. Simona huomaa minut ensimmäisenä ja viittoo minua istumaan viereensä hänen ja Ilun väliin. Lössähdän sohvalle uupuneena ja selitän Simonalle väsymykseni. Hän kikattaa, ja pian ajan itsekin nauramaan. Kohta koko sohvakastillinen tietää naurumme syyn, ja he naureskelevat hyväntahtoisesti myös omille, saman kaltaisille kommelluksilleen, joita saankin kuulla hetken oikein litanioina. Keskustelun aiheet heittävät vaelluksesta kenttäkisoihin, koulun alkamiseen sekä myös Seppeleen tuntien käynnistymiseen. Nauru soi ja vitsit lentävät siinä keskustelun ohessa, ja meillä on hauskaa. Käyn hakemassa janoisena itselleni jaffa - pullon jääkaapista ja siemailen kylmää juotavaa tyytyväisenä.
- Mitäköhän tuntilaiset tuumaa Walmasta? mietiskelen.
- Luultavasti ovat ihan myytyjä, kaikkihan melkein shetlannin poneja rakastaa, Ilu arvelee.
Olen itsekin miettinyt sitä, sekä myös ajatusta, että kohta myös muut ratsastavat Walmalla, toisin kuin tähän mennessä. Siitä mieleeni tulikin, että minun piti hypätä esteitä tänään, olinhan kisoihin menossa enkä kertaakaan ollut hypännyt Walmalla kentällä... En minä voittoa haalinut, mutta perfektionistinä vaadin kuitenkin itseltäni hyvää suoritusta, eikä olisi reilua Walmaa kohtaan mennä kisaamaan ilman harjoittelua. Halusin saada tammasta kaiken irti, jotta se yrittäisi parhaansa. Joten kaipa sinne kentälle pitäisi vielä tänään raahautua...

12hm

[Clara]

Kenttäkilpailut
10.8.13



Maasto - osuudella

Clara&Walma
13hm

[Clara]

Arvailua ja shettiksiä
16.8.13.

Viikko on mennyt nopeasti, on lähes viikko aikaa kenttäkisoista. Ne eivät osaltamme menneet kovin hyvin, mutta ainakaan emme joutuneet hylätyiksi. Toisiksi viimeinen sija on sitäpaitsi ihan tarpeeksi hyvä Walmalle, joka on kuitenkin vielä nuori. Ja osasyy on minun, kun en muistanut harjoitella. Mutta ei sen väliä, harjoituskisat ne vain oli, enkä voittoa haalinutkaan.

Kävelen seinäkalenterin vierestä istumaan sohvalle ja alan lukemaan hevoshullua. Kello tikittää uhkaavaa vauhtia, pian pitää mennä hoitamaan Walmaa tunnille. Huoneessa ei ole muita, sillä monilla on vielä tähän aikaan koulua. Onneksi mulla koulu kestää perjantaisin vain yhteen, niin ehdin tallille ajoissa.

Simona ja Inkeri tupsahtavat paikalle kuin tyhjästä, tai kyllä kuulin heidät kun portaita rymistelivät.
- Clara! Walma menee talutustunnilla puolen tunnin päästä! Simona huikkaa.
Lasken lehden käsistäni ja katson kelloa.
- Mä en oo huomannu yhtään miten aika kuluu! kiljahdan ja pomppaan ylös sohvalta.
Kipitän Inkerin ja Simonan perässä poniboksille. Nappaan narun mukaani Inkerin ja Simonan tehdessä samoin. Kävelemme reippaasti minitarhalle, ja mielessäni toivon Walman antavan kiinni.
- Siiriii, Inkeri huhuilee.
Hamppuharjainen tamma rynnistää luoksemme ja Inkeri sujahtaa aidan ali tarhaan.
- Mitä pikku Sirpa, Inkeri kuiskuttaa hoidokilleen.
Huomaan kaksikon välillä luottamuksen, jonka toivon saavuttavani joskus Walman kanssa. Tiedän, että siihen kestää vielä kauan, mutta jaksan kyllä odottaa.
- Pampula! Simona kutsuu.
Rautias poni kohottaa päänsä tarhan perältä, muttei liikahdakaan.
- Kai se pitää sit hakea, Simona päättää ja lähtee kävelemään hoidokkinsa luo.
Seuraan perässä, sillä luulen ettei Walmakaan tule kutsusta.
- Walma! kutsun ponia kokeiluksi.
Yllätyksekseni poni lähtee täyttä laukkaa luokseni, ja pysähdyn katselemaan sen menoa. Musta karvapallero rynnistää suoraan kohti minua. Se ei hiljennä, ennen kuin on aivan lähellä. Se pysähtyy eteeni, enkä ehdi varautua, kun ponin musta turpa tökkää minua vatsaan. Horjahdan ja kaadun selälleni, hetkeen en tajua mitä tapahtui. Nousen istumaan ja Simonan hämmästyneen ilmeen nähtyäni alan nauraa. Myös Inkeri hekottaa portin luona, ja Simonankin kasvoille alkaa hiipiä hymy. Nousen seisomaan ja tartun Walmaa otsaharjasta.
- Kuuleppa Walma, nyt mennään talliin, sanon ponille, joka katsoo minua sillä viattomalla enoletehnytmitäänolenmaailmansöpöinponi - ilmeellä, joka saa minut hymyilemään ja on pakko silittää ponin turpaa.
- Eiköhän mennä? Simona huikkaa, ja huomaan hänenkin saaneen hoitsunsa kiinni.

Lähdemme kolmistaan talliin, tosin Inkeri päättää jäädä ulos hoitopuomille Jennyferin seuraksi. Laitan Walman poniboksiin kiinni, ja lähdemme Simonan kanssa hakemaan harjoja. Matkalla vilkaisen ilmoitustaulua ja huomaan Walman menevän kahdella ensimmäisellä tunnilla, talutustunnilla Laura - nimisen tytön ratsuna ja alkeistunnilla selässään Milla. Pampula menee samoilla tunneilla.
Palaamme karsinalle ja alan pyöritellä kumisukaa Walman pehmeällä karvalla. Sivusilmälläni huomaan Britan ja Robertin kävelevän ohi, ja huikkaan heille tervehdyksen.
- Ootko muuten huomannu yhtä juttua? Simona kysyy Britan ja Robertin käveltyä kauemmas.
Kohotan katseeni ja vilkaisen Simonaa kysyvästi.
- Siellä missä on Robert, on myös Britta, Simona sanoo salaperäisesti.
Naurahdan ja sanon hymyillen:
- Älä nyt ala kuvittelemaan mitään, ne on varmaan vain kavereita.
- Niin mut oikeesti, mä näin ne kerran kahestaan vessassa, Simona inttää.
- Mitä?! kiljahdan.
Simona painaa sormen huulilleen hymyillen.
- Hiljempaa, hän toppuuttelee. - Siitä on jo aikaa, mut ne oli jollain naamapesulla eikä ollu lukinnu ovea...
Mielikuva Britasta ja Robertista vessassa alkaa naurattaa minua, ja pian hekotamme vedet silmissä karsinassa.
- No juu, mut tunti alkaa kohta, muistutan.

Talliin onkin kerääntynyt porukkaa, ja kuulen tuntilistojen luota äänekästä puhetta. Kurkkaan käytävälle, ja huomaan pikkutyttöjen kerääntyneen ilmoitustaulun luo.
- Epistä, mä oisin halunnu mennä uuella ponilla!
- Ei kun mä!
- Miks just Laura saa?
Tytöt kinastelevat ilmiselvästi Walmasta. Niin, kaikki haluavat tietenkin ratsastaa uudella ponilla.
- Simona pelasta mut, ähisen. - Lauma pikkutyttöjä n ihan hulluina Walmaan ja kohta ne tulee varmaan tänne uutta ponia kattoo...
Simona hymyilee ymmärtäväisesti.
- Mennään nyt hakee varusteet, hän ehdottaa ja lähdemme kohti varustehuonetta.
Palatessamme Walmaa piirittää kasa tyttöjä karsinan ulkopuolella.
- Kukas teistä on Laura? kysyn silmäillen joukkoa. Vaaleat ponnarit omistava tyttö hihkaisee "Minä", ja pyydän häntä tulemaan karsinaan.
- Te muut, menkää omien ratsujenne luo, tunti alkaa pian.
Porukka hajaantuu eri puolille tallia, ja vain Pampulla ratsastava Lea ja Laura jäävät karsinaan. Lauran kanssa saamme Walman kuntoon ja talutan tyttöä kentällä puolentunnin ajan.
- Walma on ihana! Laura kehuu.
Hymyilen ja sanon olevani samaa mieltä.

14hm