Walman Hoitovihko

[Clara]

Työntekoa ja lepoa
23.8.13.

Lähes kahden menneen viikon aikana olen opetellut erilaista arkea Seppeleessä. Kesällä, kun aloitin hoitajaurani, oli tallilla rauhallista ja hiljaista. Nyt, kun hevoset pääsivät laitumilta ja tunnit alkoivat, on juttu ihan toinen. Ylpeät jatkokurssilaiset pyörivät tallilla itsevarmoina, toivoen lempihevosiaan tunneille. Seppeleen syksy on jännittävää muillekin kuin vain alkeiskurssilaisille - onhan tämä ensimmäinen syksy hoitajana Seppeleessä kaikille kesällä hoitajiksi päässeille, sekä niille, ketkä menneen talven ja kevään aikana ovat päässeet mukaan hoitajakaartiin. Omat päiväni tallilla ovat lyhentyneet koulun alettua, mutta onneksi ehdin käymään silti lähes päivittäin tallilla.
- Clara, herätys! Emsku huudahtaa heilauttaen kättään silmieni edessä.
Säpsähdän ja vilkaisen tyttöä kysyvästi.
- Sun vuoro, tämä tiedottaa.

Pelaan ristiseiskaa yläkerrassa Emskun, Nadjan ja Britan kanssa. Alhaalta kuuluu tasaista puheensorinaa ja hevosten hirnahduksia. Asetan risti nelosen pöytään ja nyökkään Nadjalle. Tämä etsii omasta korttipakastaan sopivan kortin ja laittaa sen pöydälle.

Pelimme jatkuu samaa rataa vitsien ja vilkkaan keskustelun ohessa. Saan kuulla paljon Seppeleen elämästä Britalta, joka on ollut jo kauemmin hoitajana. Hän kertoilee oman hoitajauransa alusta, ja selviää, että tyttö on hoitanut myös pihatossa asuvaa Riinaa Liinun, Huijarin ja Hypen lisäksi.
- Pata kuningas, Emsku tiedottaa laittaen viimeisen korttinsa pöydälle.
Pelin voittajana hän siirtyy etsimään jääkaapista juomista, kun me vielä kolmistaan suoritamme pelin loppuun.
- Hei, talutustunti alkaa puolentunnin päästä, meen laittaa Walmaa kuntoon, sanon ja suunnistan kaapilleni.
Laitan vesipulloni kaappiin ja hyppelehdin portaat alas. Moikkaan matkalla Ilua ja Essiä, jotka ovat rupatellen matkalla yläkertaan.

Walma katselee minua ilkikurisesti minitarhasta, kun saavun riimunnaru heilahdellen paikalle. Se ei selvästikkään aio antaa kiinni. Kaivan porkkanan palan taskustani ja kutsun ponia nimeltä. Siiri ja Pampula haistavat myös porkkanan, ja lähtevät rynnistämään kohti minua. Walma ei tahdo menettää herkkujaan ja lähtee tovereidensa perään päästen vielä tukevassa kunnossa olevan Siirin ohi. Portilla kolmikko jää tungeksimaan ympärilleni.
- Hei väistäkääs vähän, vaan Walman piti tulla! nauran hätistellen poneja pois ympäriltäni.
Tammat eivät välitä, vaan tunkevat vain lähemmäs porkkanan toivossa. Pään narun kiinni Walman vaaleanpunaiseen riimuun, mutten voi avata porttia, muutenhan ponit karkaisivat. Lopulta en keksi muuta kuin pilkkoa porkkanan pieniksi paloiksi ja heitellä ympäriinsä tarhaa. Pampula ja Siiri alkavat etsiä paloja maasta, joten saan Walman vietyä tarhan ulkopuolelle.

Tallissa käy kova kuhina, kun vien Walman poniboksiin. Pikkuiset lapset repivät äitejään kädestä osoittaen Walmaa "Kato äiti" - huutojen saattelemana. Alan sukimaan Walmaa reippaasti. Onneksi lähipäivinä ei ole satanut, joten poni ei ole kurainen. Pölyä sen sijaan löytyy, ja saan viettää tavallista kauemmin aikaa pölyharja kädessäni. Lopulta tamma on kuitenkin puhdas kavioista korvan nipukoihin. Pään satulan ongelmitta ponin selkään, ja suoristettuani satulavyön ja -huovan, otan suitset ja tarjoan kuolainta tammalle. Walma ottaa kiltisti metallin suuhunsa, ja lähden viemään tammaa kentälle. Olemme juuri ja juuri ajoissa, kello on vain paria minuuttia vaille kaksi.

- Inka menee tänään Walmalla, Anne sanoo minulle kentällä.
Pieni, ruskeatukkainen tyttö katselee minua innokkaasti äitinsä vierestä.
- Onks tää Walma? tyttö kysyy.
- Joo. Mä oon Clara, ja talutan sua nytte, vastaan.
Tytön äiti hymyilee ja työntää lastaan eteenpäin.
- Meneppä nyt, Inka, äiti kattoo sua tuolta aidan takaa.
Tyttö on niin pieni, että joudun punttaamaan hänet selkään. Saan säätää jalustimet pienimmälleen, jotta ne ovat sopivat. Olen laittanut narunkiinni Walman kuolaimeen, joten sitä on helppo taluttaa.
- Pidä ohjia näin, neuvon tyttöä näyttäen mallia. - Hyvä, jos haluut, voit pitää kiinni harjasta, okei?
Saan vastaukseksi jännittyneen nyökkäyksen, ja nykäisen tamman liikkeelle.

Tunnilla mennään pääosin käyntiä. Lopuksi halukkaat saavat ravata, mutta Inka ei vielä uskalla. Tunnin loputtua sanon heipat tytölle, joka lähtee selittäen tunnin kulkua innokkaasti äidilleen. Puolen tunnin päästä alkaisi alkeistunti, joten päätän lähteä pienelle lenkille metsään. Säädän jalustinhihnat sopiviksi ja nousen selkään. Vaikkei minun tunnilla tarvinnutkaan juosta, on jalkani silti kipeät ja on mukavaa päästä itsekin ratsastamaan. Ohjaan Walman metsään, jossa puut antavat mukavasti varjoa. Linnut laulavat ja tuuli humisee puissa. Poni allani astelee rennosti, rauhallisin ja pehmein askelin. Sekin on iloinen virkistävästä hetkestä työnteon välissä. Juuri tätä olen kaivannut, lepoa ennen työtä.

Clara&Walma
15hm

[Clara]

Shettiskokoisia esteitä
25.8.13.

- Mm... Kolmekymmentä, kolkytviis, mutisen vilkuillen välillä kentän toisessa päädyssä seisovaa Simonaa.
Yhtäkkiä tunnen tummanvireän puomin kolahtavan syliini ja horjahdan kyykystä selälleni. Kiljahdan hiljaa ja ehdin nähdä silmäkulmastani Simonan katsovan minua nauraen.
- Älä nyt naura vaan auta! huudahdan ja tyttö auttaakin minut ylös.
Pyyhkäisen hiekat vaatteistani ja katson Simonaa hymyillen.
- Pistetään tonne kaks tolppaa ja tonne kaks, sitte vielä tonne ja noitten lisäks laitetaan kavalettisarja, selitän Simonan nyökätessä epävarman näköisesti, ja hänen ilmeensä saa minut miettimään, ymmärsikö hän puoliakaan.
Saamme loput esteet paikoilleen - vaikka hiki siinä kyllä tulee. Laitamme kypärät päähämme, ja nappaan vielä ruskeat hanskat käteeni. Löydämme Nadjan ja Loviisan taluttamasta ratsujamme. Otan Walman ohjat Loviisalta ja hymyilen hänelle kiitollisesti. Talutamme ponit kentälle ja nousemme satulaan. Puristan pohkeillani kevyesti ja Walma siirtyy käyntiin. Ohjaan ponin uralle ja lähdemme kulkemaan oikeaa kierrosta. Walman askel on poneille tyypillisen lyhyt. Poni vaikuttaa vielä aika jäykältä, joten alan tehdä voltteja joka sivun keskelle. Kierroksen jälkeen vaihdan suunnan ja toistan saman. Walma alkaa tuntua paremmalta ja päätämme Simonan kanssa nostaa ravin. Annan Walman ravata ensin vapaammin kierroksen molempiin suuntiin. Sen jälkeen kokoan ponia ja teen pidätteitä tunnustellakseni, kuinka hyvin tamma on kuulolla. Huomaan sivusilmälläni Simonan vaihtavan jo suuntaa, mutta jatkan itse vielä hetken niin kuin tähän asti. Walma on hieman laiskalla päällä, ja saadakseni ponin keskittymään olennaiseen, teen muutamia pidätteitä. Pidän kevyen pohjetuntuman ja käännän ponin voltille. Voltin puolessa välissä ikään kuin jätän voltin kesken, ja ohjaan ponin takaisin uralle vaihtaen näin suuntaa. Jatkan ravia vielä hetken tähän suuntaan, ennen kuin hidastan Walman käyntiin. Annan ponille pitempää ohjaa ja annan sen kävellä rauhassa pari kierrosta Pampulan perässä. Sitten kokoan taas ohjat ja otan kevyen tuntuman. Walma on melkein heti kuulolla, joten nostan ravin, ja kierroksen jälkeen alan valmistella laukkaa. Seuraavasta kulmasta annan laukkapohkeet, mutta Walma vain kiihdyttää ravia. En saa laukkaa nousemaan, joten hidastan ponin rauhalliseen raviin ja yritän kulmasta uudelleen. Nyt napautan kevyesti raipalla pohkeiden lisäksi ja Walma tottelee. Laukkaan hetken, kunnes tunnen jatkan pyörivän hyvin. Simona hyppää matalan ristikon ja kääntyy sitten katsomaan minua. Ohjaan Walman voltille perhosten lennellessä vatsassani. Käännän Walman pois voltilta, ja lähdemme kohti keltaisista, tassunjäljet omistavista puomeista tehtyä ristikkoa. Walma tulee esteelle hyvin, ja ponnahtaa ilmaan kevyesti. Hyppäämme ristiä vielä pari kertaa, ja siirrymme sitten kavaleteille.

Simona yrittää ensin. Hän lähestyy estettä hyvin, minun pyöriessä ympyrää ravissa odottaen vuoroani. Yhtäkkiä Pampula pysähtyy ja Simona lentää kaaressa esteiden sekaan. Sydämeni tuntuu jättävän yhden lyönnin väliin, kun tyttö ei nouse ylös. Loviisa ja Nadja lähtevät juosten kohti Simonaa, ja itse käännyn katsomaan Pampulaa. Poni on pysähtynyt kentän laidalle syömään aidan ali ruohoa, joten saan sen helposti kiinni. Palatessani takaisin, Simona on jo noussut ylös ja ottaa Pampulan ohjat minulta. Helpottuneena ohjaan Walman takaisin ympyrälle. Olin jo pelännyt, että Simonalle olisi käynyt jotain, mutta onneksi tyttö on kunnossa. Hän hyppää kerran kavaletit, ja sitten on minun vuoroni.

Walma nostaa laukan hyvin, ja lähestymme esteitä reippaassa tahdissa. Simonan putoaminen saa minut jännittämään, ja epävarmuuteni takia Walma hidastaa ja pysähtyy sinkin puomin eteen. Käännän ponin pois päin ja kokeilen uudelleen. Nyt ratsastan sen esteille asti ja niiden yli. Pinkki, sininen sekä sarjan korkeimmalla oleva puomi jää taakse.

Suoriuduttuamme kavaleteista, alamme hyppäämään kahden esteen sarjaa. Walma hyppää edelleen hyvin, eikä alkutunnin laiskuudesta ole tietoakaan. Pyydän Nadjaa ja Loviisaa viemään muutamia esteitä pois, kunnes jäljellä on enää yksi sarja ja risti. Walma liitää vauhdilla ristin yli, mutta sarjalla huomaan sen jo väsyneen. Siispä päätän, että on loppuravejen aika.

Walma ravaa pitkänä allani. Sen askel on rento, mutta ponimaisen tikittävä. Tamma nauttii saadessaan irroitella, mutta pidän ravin aika hitaana. Kun Walma alkaa tuntua tarpeeksi rennolta, kiristän ohjia ja pyydän tamman käyntiin. Poni venyyttellee kaulaansa tyytyväisenä. Olen itse hyvin tyytyväinen suoritukseemme, vaikka paljon harjoittelua tarvitsemme vielä molemmat. Uskon kuitenkin, että meillä molemmilla on innostusta ahkeraan harjoitteluun - yhdessä pystymme mihin vain!

Clara&Walma
16hm

[Clara]

Kaunis muisto kadonneesta
4.9.13.

Astun hiljaiseen talliin ja kävelen nopeasti portaiden juureen. Yläkerrasta ei kuulu ääniä, ja lähden kipuamaan portaita ylös. Kaappejen luona ei näy ristin sielua, joten saan rauhassa vetäistä tennareitteni tilalle ruskeat ratsastuskengät ja napata kypärän mukaani. Laitan hanskat kypärän sisään ja tungen laukkuni kaappiin.

Tallissa on edelleen hiljaista, kun palaan takaisin alas. Suuntaan varustehuoneeseen ja pysähdyn matkalla ilmoitustaulun luo. Muutamaan päivään en ole tallilla käynyt, ja uusia lappusia taululle on ilmestynyt paljon. Huomaan ilmoitukset uusista tunneista, ja raapustan nimeni Miniponit - tunnin ja Syysmaaston lappuihin. Huomaan myös ilmoitukset uusista hoitajahauista - Huiska, Pella sekä Alex kaipaavat hoitajia. Pellan muistan hoitajaurani alusta, kun olimme Ilonan ja Britan kanssa käyneet maastoilemassa - nykyäänhän Ilona hoitaa Lailaa. Huiskalla olin mennyt reilu viikko sitten Jatko kakkostunnilla, joten vauhdikas suokkitamma oli tullut tutuksi. Alex oli minulle vieraampi, mutta olin nähnyt sen silloin tällöin omistajansa Odelien hoivissa.

Hoitajahaun lukeminen muistutti mieleeni sen toukokuisen päivän, kun olin itse jännittyneenä soittanut Annelle kysyen hoitohevosta. Kuinka innoissani olin ollut, kun sain tietää pääseväni pihatossa asuvan Liinu - nimisen tamman hoitajaksi. Kuinka olin ensimmäisen kerran astellut Seppeleen käytävillä, ja miten Aino, Gitta - nimisen silloinen hoitaja oli neuvonut minulle tien pihatolle. Ne kaikki mukavat retket Liinun kanssa muistuivat mieleeni, mutta ravistin päätäni karkottaakseni ajatukset. Jatkan matkaani napaten Walman pinkin harjapakin mukaani ja suunnaten kohti poniboksia.

- Moi Clara! Simona huikkaa iloisesti asuttuani tilavaan karsinaan.
Tervehdin tyttöä hymyillen vaisusti. Katson mustaa tynnyriponia karsinan nurkassa, ja tajuan vasta nyt, kuinka ikävä minulla on ollut tammaa.
- Sua ei oo pariin päivään näkyny? Simona toteaa kysyvästi.
- Niin... vastaan hiljaa ja nielaisen.
Kävelen Walman luo ja laittaessani riimua kumarrun lähelle ponin päätä, jottei Simona huomaisi kyyneleitä, jotka väkisin kihoavat silmiini.
- Mitä nyt, Clara? kuulen Simonan kysyvän.
Nostan katseeni ja huomaan tytön lopettaneen harjaamisen ja katsovan minua kysyvästi.
- Liinu... lähti viime viikolla hevosten taivaaseen, sanon hiljaa ja painan sitten pääni Walman tuuhean harjan sekaan halaten tammaa lujasti.
Kuulen harjan kolahtavan pakkiin, ja tunnen Simonan laskevan kätensä lohduttavasti olkapäälleni. Tyttö halaa minua ja hänen katseestaan huokuu ymmärrys siitä, miltä tuntuu menettää joku itselleen rakas. Puristan hetkeksi silmäni tiukasti kiinni, ja kun kyyneleitä ei enää tule, vetäydyn kauemmas porkkanapäisestä ystävästäni.
- Mä tiedän mitä tehdään. Mennään maastoon, siellä tulee parempi olo, Simona päättää.
Nyökkään hymyillen apeasti.
- Mä autan sua Walman harjaamisessa, niin päästään lähtemään, Simona tarjoutuu.
- Kiitti, vastaan ja alamme yhdessä tuumin pyörittämään harjoja Walman mustalla karvalla.

Tuokion kuluttua ratsastamme peräkanaa tallin pihalta syksyn kellastamien puiden lomaan. Walma käyttäytyy kiltisti, kuin se aistisi, ettei kaikki ole kohdallaan. Pampula kulkee myös rauhallisesti vieressämme, vaikka sen korvat kääntyilevätkin tiuhaan tahtiin.
- Ravataanko? Simona kysyy jonkin ajan päästä.
Nyökkään ja kannustamme ponit raviin. Käännymme hiekkatielle ja lähdemme kohti laukkasuoraa. Walma höristää korviaan innokkaasti, muttei keksi jekkuja pääni menoksi. Vilkaisen Simonaa, jonka letit liehuvat viileässä syystuulessa. Puiden oksista varisee keltaisia lehtiä päällemme, kun tuuli heiluttaa niitä otteessaan. Saavumme laukkasuoran alkuun ja Walma kiihdyttää käskystä reippaaseen laukkaan.

Ponin musta harja piiskaa kasvojani, tuuli saa vedet silmiin. Walma ei enää malta, vaan tekee pari ilonpukkia, joissa pysyn hyvin selässä. Vilkaisen Simonaa hymyn häive huulillani, ja tämä hymyilee takaisin. Kannustan Walmaa vielä kovempaan vauhtiin, ja hetkeksi pystyn unohtamaan kullanvärisen ystäväni.

Suora loppuu liian pian. Käännämme Simonan kanssa ponit takaisin kohti Seppelettä, kivuten matkalla laajan, niityn peittämän mäen päälle. Laskeudun Walman selästä ja poimin niityn viimeisistä kukkasista pienen kimpun. Keskellä niittyä kasvaa korkea tammi, jonka juureen nojaa kivilaatta. Polvistun puun juureen laatan eteen. Kiveen on painettu Seppeleessä asuneiden hevosten nimiä - viimeisimpänä lukee Seppeleen Kamuliini. Rakas Liinu, jonka matka maan päällä oli tullut päätökseen. Kyyneleiden valuessa poskillani lasken kukkaset laatan viereen. Simona kyykistyy viereeni ja tunnen hänen puristavan kättäni. Liinun oli aika lähteä, minulla olisi tammasta kauniita muistoja, jotka säilyisivät mukanani aina. Nyt tunnen olevani valmis jatkamaan elämää, en unohtaisi Liinua koskaan. Käännyn Simonan puoleen hymyillen kyyneleideni lomasta kiitollisena, että minulla on niin mahtava ystävä.

17hm

[Anne]

Syysmaasto



Simona ja Clara poneillaan sänkkärilaukassa.

Spessu Simonalle ja Claralle!

[Clara]

Syysmaasto
7.9.13.



Ravailua metsässä. Kiitos ihanasta Spessusta, Anne! <3

Clara&Walma
18hm

[Clara]

Maastoestetunti
14.9.13.

Walma asteli innokkaana Pampun perässä kohti Seppeleen maastoesterataa. Olimme Odelien ja Alexin johdolla matkalla Annen pitämälle maastoestetunnille. Viileän sään ansiosta hevoset olivat virkeitä, ja sain Walmaakin pidellä sen yrittäessä kiilata edellä menevän Patronin häntään kiinni.

Saavuimme radan varrelle pienelle niitylle, jossa Anne meitä odotti. Aloitimme tutustumistehtävällä: ensin ravissa puunrungon yli ja laukassa okseri. Walma ravasi innokkaasti rungolle ja loikkasi kevyesti yli. Okserille tultaessa pidin vauhdin hiljaisempana, ja lensimme suhteellisen hallitusti yli.

Seuraavaksi oli vuorossa baknentti. Walma hyppelehti portaat vauhdilla yli. Tehtävän vaikeutuessa tamma sai tehdä enemmän töitä, eikä se enää ryntäillyt samalla tavalla. Itse asiassa se tuntui nauttivan kyseisestä hommasta. Tunnin jälkeen taputin ponia kaulalle kiitokseksi, ennen kuin lähdimme käynnissä kohti Seppelettä.

Clara&Walma
19hm

Huolellinen ja kaunis kuva ihanissa syksyn väreissä! Siitä merkit:

[Clara]

Sateenkaaren päässä
14.10.13.

Aurinko kurkkii ujosti pilven takaa,
välillä taas maahan pisaroita sataa.
On vielä aamu varhainen,
kirpeä sellainen.

Kuura maan valkoiseksi maalaa,
kylmä tuuli puhaltaa.
Pyörän alla narskuu hiekka,
jo Seppele siintää tuolla.

Hyppään pyörän satulasta,
astun sisään tallin ovesta.
Lämpö nenääni kutittaa,
sormet kohmeesta sulattaa.

Walma pieni, pörröinen,
odottaa minua virtaa puhkuen.
Tervehdin ponia rakasta,
ja päätän harjat hakea.

Ei vielä muita ole tallissa,
vaan rakennus kylpee hiljaisuudessa.
Kun Walman paksun karvan harjaan,
ja kaviot putsaan.

Vielä suitset päähän ja satula selkään,
eikä kypärää unohdeta myöskään.
Viileään säähän palataan,
tallipihalle heipat sanotaan.

Metsän syliin sukelletaan,
Walma tahtoisi jo laukkaamaan.
Ponia vielä pidätän,
"laukataan myöhemmin, ymmärräthän?"

Lehdet jo puista on tippuneet,
maahan leijailleet.
Orava juoksee pitkin tietä,
minne matka, sitä en tiedä.

Taas pohjoistuuli puhaltaa,
taivas aukeaa
ja päällemme kylmät pisarat pudottaa.

Käy auringon valo pilvien takaa,
sateenkaaren taivaalle muodostaa.
Heikon, osittain katoavan,
silti niin kauniin, kaarevan.

On olemassa taru, on sateenkaaren päässä aarre.
Aarre on monen ihmisen haave,
vaan kukaan ei sitä ole löytänyt,
vaikka olisikin yrittänyt.

Pellon luona Walma hyppää laukkaan,
koettaa tuon kaaren tavoittaa.
Kaviot takovat maata,
mutta ei kaaren luo päästä saata.

Vaan kun aurinko katoaa pilven taa,
sateenkaari katoaa.
Pellon laidalla Walmaa halaan,
omaa aarrettani rakasta.

Käännymme takaisin päin Seppelettä.
Eikä taivaalta enää putoa vettä.
Talliin Walma jo haluaa,
nyt kun on energiaansa saanut purkaa.

Tallissa Walman reippaasti harjaan,
ja talutan sen tarhaan.
Mutta sitten täytyy kotiin lähtä,
kirjoittaa runo tästä päivästä.

Clara&Walma
20hm

[Clara]

Vauhdin hurmaa
16.10.13.
















Clara&Walma
21hm

..

Aivan ihana, todella panostettu hoitokerta!

[Clara]

Ruskan aika
21.10.13.



Clara&Walma
22hm

//Joo ruska-aika on jo kyllä ohi, mutta oon maalannu ton jo jokin aika sitten, unohtanu vaan laittaa 8)

[Clara]

Löytö
23.10.13.

Auton valot valaisevat tietä. Ympärillä on muuten aivan pimeää, ohi ajavien autojenkin valot katoavat lopulta mutkan taa. Pimeys nielaisee sisäänsä kaiken. Puut näkyvät tummina varjoina heikosti pimeyden keskeltä. Sade rummuttaa auton ikkunoihin, ja tuulilasin pyyhkijä heiluu tasaiseen tahtiin. Pisarat valuvat ikkunoiden lasipintoja pitkin, muuttaen kokoaan ja yhdistyen välillä toisiin pisaroihin. Nojaan taaksepäin ja katselen ratin takana istuvan äidin ohi tielle.

Viimein puiden takaa hohtaa valoa. Äiti hidastaa ja kääntyy kuoppaiselle hiekkatielle. Lähestymme valoa, sukeltaen lopulta pois pimeydestä Seppeleen tallipihalle. Ulkovalot valaisevat pihamaata. Äiti pysäyttää auton.
- Aiotko mennä vai et? hän kysyy.
Hymyilen itsekseni takapenkillä, vaikka pimeyden vuoksi äiti ei sitä näekkään. Napsautan turvavyön auki ja kiitän äitiä kyydistä. Työnnän auton oven auki ja astun sateeseen, lähtien puolijuoksua kohti punaista tallirakennusta, jonka ikkunoista kajastaa valoa. Vedän painavan, punaisen oven auki ja astun hengähtäen sisään. Ovi naksahtaa hiljaa kiini takanani. Vastaani lemahtaa lämmin hevosen ja heinän tuoksu, tuoksu jota rakastan. Hymyilen ja suljen hetkeksi silmäni, kuunnellen tarkkaan tallin ääniä. Tasaista puheensorinaa, hevosten pärskähtelyjä ja kavioiden kolahduksia. Avaan silmäni kuullessani askelia, ja huomaan vaaleahiuksisen tytön taluttavan suomenhevostammaa minua kohti.
- Moi... Soffi? tervehdin manaten mielessäni huonoa nimimuistiani.
Vaaleaverikkö hymyilee ja huikkaa tervehdyksen. Tyttö pysäyttää hevosen ja kääntyy puoleeni.
- Aika kurja keli ulkona, Soffi toteaa.
Nyökkään ja ojennan käteni silittääkseni Huiskan silkinpehmeää turpaa.
- Mitenkäs Huiskan kanssa on sujunut? kysyin uteliaasti.
Tamman uusi hoitaja hymyili silittäen suojattinsa kaulaa.
- Huiska on tosi kiva, aion nyt mennä sen kanssa maneesiin kokeilee maneesiin vähän maasta käsin - juttuja, hän vastasi.
- Kiva, mä taidan sitten päästää teidät jatkaa matkaa, virnistin ja astuin kauemmas tammasta.
Soffi hymyili ja nykäisi Huiskan liikkeelle, morjestaen minua vielä olkansa yli.

Jatkoin matkaani hymyillen tallin käytävällä ja kurkistettuani poniboksiin, hipsin portaat reippaasti ylös. Jokin aika sitten Seppeleeseen oli tullut uusia hoitajia, joihin olin jo jotenkin ehtinyt tutustua. Ja äskettäin Mynttikin oli saanut uuden hoitajan, jonka olinmyös tavannut. Karoliina vaikutti oikein mukavalta tyypiltä. Olin kuullut, että hän oli ennenkin ollut Seppeleessä hoitajana.

Kaappien luona ei ollut ketään, mutta oleskelutilasta kuului ääniä. Etsin laukkuni pohjalta avaimen ja avasin kaappini oven. Pengoin kaapin läpikotaisin, ja onnekseni löysin keltaisen sadetakin. Puin sen päälleni, sillä mun täytyisi hakea Walma tarhasta, sillä sitä ei näkynyt karsinassaan. Otin vielä taskulamppuni mukaan ja poniboksin luota nappasin riimunnarun matkaani. Sukelsin pimeään, sateiseen iltaan. Ulkovalot valaisivat pihamaata, jättäen kuitenkin ulkopuolelleen pimeän metsän. Tuuli humisi puissa, jotka erottuivat juuri ja juuri pimeää taivasta vasten. Kävelin pihan poikki, kunnes valot eivät enää valaisseet tietäni. Maneesin ikkunasta kajasti valoa, mutta muuten minitarha jäi pimeyteen. Napsautin taskulamppuni päälle ja suunnistin sen avulla tarhan portille. Kutsuin mustaa ponitammaa nimeltä. Hetkeen ei tapahtunut mitään, joten kutsuin uudelleen. Samassa tunsin jonkin silkkisen hipaisevan kättäni. Hätkähdin ja annoin taskulampun valokiilan lipua eteeni. Huomasin tuijottavani suoraan tummiin, kiiltäviin silmiin. Naurahdin ja napsautin narun Walman riimuun. Kerrankin tamma antoi helposti kiinni, halusi varmaan pois sateesta.

Talutin Walman läpi ulkovalojen valaiseman tallipihan. Vasta sisällä tallissa huomasin, kuinka likainen tamma todellisuudessa oli. Mustaan lastaan oli paakkuuntunut mutaa ja harja oli takussa. Siispä talutin Walman suoraan pesariin. Käytävää lakaiseva Loviisa lupasi pitää Walmaa silmällä sillä aikaa, kun hain ponin harjapakista hikiviilan ja pesusienen. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin myös pyyhkeen. Palasin pesuboksille, jossa Loviisa rapsutteli Walmaa. Kiitin tyttöä ja päästin hänet jatkamaan töitään.

Walma katseli minua aluksi epäluuloisesti, kun avasin vesihanan. En ollut ennen pessyt tammaa, enkä tiennyt, miten se puuhaan suhtautuisi. Walma tuijotti minua tarkkaan ja säpsähti, kun vesi syöksyi letkusta. Poni nosti päänsä ylös ja tepasteli hermostuneena. Laitoin hanaa pienemmälle ja juttelin Walmalle rauhassa. Lähestyin ponia ja laskin käteni Walman kaulalle. Aloin valuttamaan vettä Walman jaloille, tamman pikkuhiljaa rentoutuessa. Siirsin letkua ylemmäs, kastellen seuraavaksi ponin lavan ja kyljet. Lopuksi suihkutin tamman selän, ja kiersin sitten ponin toiselle puolelle. Walma pysyi rauhallisena ja seisoi koko toimituksen ajan hiljaa. Suljin tyytyväisenä hanan ja aloin levittää hevosshamppoota Walman mustaan karvaan.

Walma seisoi tylsistyneenä paikallaan, kun saippuoin ponin mustan karvan. Kun avasin hanan ponin huuhtelua varten, tamma tyytyi vain vilkaisemaan letkua. Huuhtelin tamman huolella. Lattialle valui likaista vettä, josta minäkin sain osani... Suljin hanan ja vilkaisin Walmaa - tamma näytti ihanan puhtaalta, vaikka olikin ihan märkä ja poni riiputti päätään surkean näköisenä.
- Älä viitsi tyttöseni, naurahdin ja aloin vetelemään hikiviilalla suurimpia vesiä pois. Sen jälkeen otin pyyhkeen ja hieroin sillä koko ponin. Lopuksi otin vielä harjan ja harjasin tamman ja selvitin sen mustat jouhet.

Peräännyin tarkastelemaan työni tulosta -mustaa, kiiltävää ja ihanan pörröistä tammaa.
- Nyt oot nätti, hymähdin ja heitin loimen ponin selkään. Vein tamman karsinaansa kuivattelemaan ja siivosin jälkeni pesuboksista. Huomasin kastuneeni itsekin, joten kipusin portaat ylös kaappini luo. Pengoin kaapista puhtaat vaatteet ja vaihdoin ne nopeasti päälleni. Vilkaisin vielä varmuuden vuoksi ympärilleni, mutta kukaan ei ollut lähistöllä. Vedin ratsastuskengät jalkaani ja tungin hanskat kypärän sisään. Etsin vielä keltaisen sadetakkini, nappasin raipan mukaani ja kolistelin portaat alas.

Walma odotti minua karsinassaan. Jätin kypäräni karsinan seinän viereen ja suunnistin satulahuoneeseen. Löysin Walman suitset ja palasin karsinalle. Walma oli vielä hieman kostea, joten päätin mennä ilman satulaa. Lähestyin tammaa suitset kädessäni. Walma katsoi minua epäilevästi tuuhean otsatukkansa alta. Tarjosin kuolainta tammalle, mutta se vain käänsi päänsä pois.
- Walma! käskin tiukasti.
Tartuin tammaa otsatukasta ja vedin sen pään lempeästi takaisin. Tamma ei ollut halukas ottamaan kuolaimia, joten tungin sormeni sen hammaslomaan, jolloin Walman oli pakko ottaa metalli suuhunsa.
- Hyvä tyttö, kehuin ja kiinnitin soljet.
Loimen jätin vielä tamman selkään.

Talutin ponin käytävälle, jossa sen askeleet kopisivat hiljaisessa tallissa. Soffi tuli vastaan Huiskan kanssa tyytyväisesti hymyillen. Hymyiin tytölle ohittaessamme toisemme. Työnsin tallin oven auki ja katsoin masentuneena. Ulkona oli pimeää ja satoi vettä. Huokaisten vedin sadetakin hupun pääni yli ja astelin pimeyteen. Tallipiha oli muuttunut kuraa ja loskaa sisältäväksi velliksi suurien vesilammikkojen kera. Pujottelin kohti maneesia kuivimpia kohtia seuraillen. Hengähdin helpottuneena, kun pääsin punaisen rakennuksen luo, tyytyväisenä, että olin jättänyt loimen Walmalle. Tamma katsoi minua närkästyneenä, kun olin pakottanut sen takaisin koiranilmaan. Avasin reippaasti maneesin oven, ja katselin tyytyväisenä tyhjää, avaraa kenttää. Kattolamput valaisivat maneesin kauttaaltaan, ja tyytyväisenä talutin Walman maneesin keskelle raahaten pienen muovipenkin mukanani. Tamma katsoi minua syyttävästi otsaharjansa alta. ”Mokoma pilasi mun vapaapäivän”, se tuntui sanovan.

Tuhahdin ponille laitoin jalkani penkin päälle. Ponnistin osaamatta varautua ponin protestiin. Walma hypähti kauemmas luotani, ja pahaa aavistamatta mätkähdin maneesin hiekkaan. Jes. Hyvä alku koulutreenille. Huokaisten nousin ylös ja pyyhin enimmät hiekat vaatteistani. Onneksi olin tajunnut pitää ohjista kiinni, muuten koulutreenin olisi saanut unohtaa.
-Ooppas nyt kunnolla, mutisin Walmalle ja yritin selkään nousua uudelleen.
Nyt osasin varautua tamman reaktioon, joten takerruin kiinni mustaan harjaan, tamman hypähtäessä sivulle. Keikuin tamman kyljellä, mutta sain lopulta kammettua itseni tepastelevan tamman selkään. Pidätin Walmaa, ja se seisahtui nyrpeänä korviaan heilutellen.

Kannustin ponin käyntiin, jolloin se hypähti raville. Pidätin ja pysäytin vastahakoisen tamman. Yritin uudelleen, ja pidätin tällä kertaa, saaden Walman pysymään käynnissä. Tamma keksi heti etsiä kaikkea säikyttävää maneesista. Milloin kattolamppua, milloin ovea, milloin maneesin nurkkaa. Auton valojen siivilöityessä maneesin ikkunasta, kun auto lähti pihasta, Walma hypähti sivulle pienen pukin saattelemana. Jouduin pidättämään tammaa rajusti, eikä rennoista alkukäynneistä ollut tietoakaan. Siihen Walma protestoi muutamalla mojovalla pukilla ja ryntäyksellä laukkaan. Pidätin turhautuneena, mutta Walma ei alistunut vaan räjäytti mojovan pukkisarjan, jossa ei ilman satulaa voinut pysyä kyydissä. Tunsin otteeni tamman harjasta kirpoavan ja huomasin lentäväni ilmojen halki tehden pian tuttavuutta maneesin hiekan kanssa. Puristin yhä ohjia käsissäni, vaikka ilmat oli lähtenyt keuhkoista ja hiekka tunkeutui ikävästi vaatteiden alle. Haukoin henkeäni, ilman vihdoin virratessa taas keuhkoihini. Terävä nykäisy ohjista muistutti, ettei ollut aikaa makoiluun, vaan nyt piti tehdä töitä. Tai yrittää tehdä.
Nousin selkään, ja sama homma jatkui. Tamman temppuilu sai minut ärtyneeksi, ja mielialani aistiessaan Walmakin ärsyyntyi ja temppuili yhä enemmän. Hermot alkoivat jo siinä touhussa mennä, molemmilla osa puolilla. Walman yrittäessä taas ryöstäytyä vauhdikkaampaan menoon. Ei auttanut kuin pysähtyä ja aloittaa uudelleen. Hengitin syvään ja rentoutin koko kehoni, ennen kuin pienellä myötäyksellä ja pohkeen painamisella kannustin Walman uudelleen liikkeelle.

Nyt kun pysyin itsekin rentona, Walma alkoi hiljalleen rauhoittua. Astelimme rauhassa, pitkin ohjin muutamia kertoja maneesin ympäri. Sitten otin ohjat ja aloin hakea tuntumaa tamman suuhun. Pysyttelin rentona ja pyrin antamaan mahdollisimman pieniä mutta selkeitä apuja Walmalle, joka alkoi hiljalleen tuntua paremmalta.

Aloin taivuttelemaan ponia molempiin suuntiin volteilla ja täyskaarroilla, yhä käynnissä pysyen. Tunsin Walman olevan vielä valmiustilassa kiihdyttämään muutamassa sekunnissa nollasta sataan, jos tamma vain siihen näkisi olevan aihetta. Volteilla tamma tuntui ensin tahmealta, mutta vertyi pian ja alkoi taipumaan ihan tyydyttävästi. Koin voivani jo siirtää ponin raviin, joten tiivistin istuntaani ja puristin kevyesti ponin kylkiä.

Ravasimme ensin kierroksen suuntaansa, kunnes käänsin ponin kolmikaariselle kiemurauralle. Kevensin rauhallisesti, vaihtaen kevennyksen aina tultaessa keskihalkaisijan kohdalle. Walma kiihdytteli hieman, mutta pienillä pidätteillä sain ponin rauhoittumaan. Toistimme muutaman kerran tehtävää, kunnes se alkoi sujua kohtalaisen hyvin.

Palasin viimeiseltä kaarelta uralle, ja käänsin Walman toisesta päädystä ympyrälle. Lyhensin ja pidensin askelta, saadakseni tamman kiinnostuksen taas käsillä olevaan tehtävään, eikä maneesin nurkkaan, josta ilmeisesti saattoi milloin tahansa ilmestyä vaikka mitä mörköjä. Walman keskittyminen oli kuitenkin selvästi herpaantumassa, joten hidastin tamman käyntiin, palasin uralle ja lähdin sitä pitkin kohti nurkkaa. Walma jännittyi selvästi kulman lähestyessä? Mikä siellä nyt niin ihmeellistä mahtoi olla? Parin metrin päässä nurkasta Walma oli jo ihan hermona, ja näin parhaaksi laskeutua tamman selästä. Talutin ponin nurkkaan ja katselin ympärilleni. Samassa huomasin hiekan seasta jonkin kimaltavan, kattovalojen osuessa esineeseen. Kumarruin ja otin hanskat pois kädestäni. Tongin hiekkaa ja sain käsiini jotain kovaa. Suoristauduin ja tarkastelin kädessäni riippuvaa esinettä. Se oli kaunis, hopeinen koru, jossa oli laukkaava, hevosen muotoinen riipus. Katselin löytöäni hämmästyneenä. Kenen riipus oli? Miten se oli maneesiin joutunut? Mitä sinä arvelet?

Clara&Walma
23hm

[Clara]

Halloween-maksu





24hm

[Clara]

Salaisuuksia heinävintillä
2.11.13.

Walma ravasi kuuliaisesti allani. Käänsin ponin maneesin pitkälle sivulle ja aloin väistättämään sitä kentän keskustaa päin. Päästyäni keskihalkaisijalle, annoin tamman kulkea hetken suoraan ravissa, ja väistätin sen takaisin uralle. Walmalla alkoi hiljalleen olla tehtävä hallussa, vaikka poni vielä puskikin etuosallaan voimakkaasti. Käänsin ratsuni lyhyelle sivulle, ja annoin sen kulkea pitkänä ravissa. Ratsastin huolellisesti kulman, ja seuraavan sivun puolivälissä kokeilin peräänantoa. Walma polkikin muutaman askeleen ajan kunnolla takajaloillaan, mutta ponin pää osoitti vielä kohti taivaita. Mutta olihan sillä aikaa oppia, kiire ei meillä ollut.

Päätin lopettaa harjoituksen rentoon laukkatehtävään. Nostin kulmasta laukan ja käänsin Walman lyhyeltä sivulta pääty-ympyrälle. Päästyäni kentän keskelle, vaihdoin laukan ja jatkoin matkaa toiselle pääty-ympyrälle. Ratsastin taas kentän keskipisteeseen, vaihdoin laukan ja palasin alkuperäiselle ympyrälle, muodostaen näin kahdeksikon. Walma laukkasi rennosti pitkin askelin. Tähän oli hyvä lopettaa. Laskin ponin loppuraveille, keventäen reippaassa tahdissa hevosen askelten tahtiin. Viimeiseksi hidastin ratsuni käyntiin. Olimme tunnin ajan harjoitelleet väistöjä sekä tempovaihteluja ravissa. Oli tyytyväinen Walman tulokseen, tamma oli keskittynyt harvinaisen hyvin ja yrittänyt parhaansa.

Pysäytin Walman kentän keskelle ja liu'uin alas ponin selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyön juuri, kun kuulin maneesin oven kolahtavan. Käännyin katsomaan ja näin Salman ja Bonnien tulleen maneesiin. Tartuin Walman ohjiin ja talutin sen parivaljakon luo.
- Moi, huikkasin naiselle.
Tämä hymyili ja huikkasi tervehdyksen.
- Me tästä mennään, saatte koko maneesin, hymyilin ja käänsin Walman maneesin ovelle.
Talutin sen ulos jo hämärtyvään iltaan ja huomasin metsän rajassa tutun ratsukon.
- Moi Simona! huikkasin iloisesti.
En ollut nähnyt ystävääni sitten Halloweenin.
- Moi, Simona vastasi tullessaan lähemmäs.
Kurtistin kulmiami mietteliäänä. Tyttö näytti hieman kalpealta ja... Hämmentyneeltä.
- Onks kaikki hyvin? kysyin hieman huolestuneelta.
- Joo. Pampula oli vaan vähän säikky maastossa...
Nyökkäsin. Vastaus riitti minulle. Simona kertoisi lisää myöhemmin, jos halusi.
- No, viiäänkö nää ponimukset talliin? Kaipaavat varmaan jo iltaheiniään, naurahdin.
Simona nyökkäsi hymyillen pienesti.

Veimme ponit karsinaan, jossa Siiri jo odotteli kavereitaan.
- Mitä Sirpa, naurahdin ja rapsutin ponin turpaa.
Laitoin Walman kiinni ja riisuin varusteet ponin yltä. Etsin harjapakista pölyharjan ja aloin harjaamaan sillä ponin selkää. Simona teki samoin, ja harjasimme suojattimme yhteistuumin hiljaisuuden vallitessa. Lopuksi selvitin Walman jouhet ja tarkistin jalat.

Kohotin katseeni ja huomasin Simonan vielä selvittävän Pampun häntää. Poni potkaisi ärtyneenä taaksepäin, joten päätin mennä rauhoittelemaan sitä. Rapsutin tamman oranssin sävyistä karvaa, jolloin se tyytyi seisomaan paikoillaan ja Simona sai hännän selvitettyä.
- Kiitti, tyttö hymyili.
- Eipä mitään.
Halasin onnellisena Walmaa ja päästin sen sitten heinien kimppuun. Keräsin harjat ja ponin varusteet, ja lähdimme Simonan kanssa viemään varusteita satulahuoneeseen.

Varusteet vietyämme kipusimme portaat yläkertaan. Britta ja Inkeri tekivät lähtöä kaappiensa luona. Moikkasimme tyttöjä ja pysähdyimme omille kaapeillemme. Avasin kaappini oven. Se oli kohtuuhyvässä kunnossa. Alimmalla hyllyllä olivat vaaleansininen tallilaukkuni ja kengät, keskimmäisellä kaikki vaatteet, ja ylimpänä kaksi kirjaa. Oven sisäpuolelle olin teipannut kuvia minusta ja Walmasta. Muutama Liinukuvakin löytyi.

Pengoin kaapistani mustat collegehousut, jotka vaihdoin ratsastushousujen tilalle. Kengät vaihtuivat conversseihin. Suljin kaapin ja vilkaisin Simonaa.
- Käydäänkö olkkarissa?
- Joo, myönnyin.

Olohuone oli tyhjillään join lasin vettä ja istahdin sohvalle. Simona tuli viereeni. Olimme hetken hiljaa. Alakerrasta kuului satunnaisia hirnahduksia, tuuli humisi ulkona puissa.
- Ootko sä kuullut siitä ovesta heinävintillä? Simona kysyi äkkiä.
Pudistin päätäni hämmästyneenä.
- Mennään kattomaan, Simona ehdotti.
- Juu.

Astuimme hämärälle heinävintille. Olimme ottaneet taskulamput mukaan, ja valaisimme niillä tietämme. Tunnelma oli jotenkin... Pelottava. Hyppelin heinien yli kunnes Simona pysähtyi. Hän kääntyi, ja nyökkäsi. Katselin puista ovea edessämme. Tunsin jonkun painavan hupparini taskussa, ja työsin käteni sen uumeniin. Etsin käsiini esineen, jonka huomasin olevan koru, minkä olin löytänyt jokin aika sitten.
- Mitä erikoista tuossa ovessa sitten on? kysyin.
- Se - Simona aloitti, mutta kirkaisi samassa kovaa.
- Mitä nyt? säikähdin.
- Olin ihan varma, että tuolla heinien seassa... Liikahti jotain, Simona vastasi.
Samassa tajusin, että olin säikähdyksestä tiputtanut lopun käsistäni. Eikä sitä löytynyt, vaikka kuinka etsimme.

Clara&Walma
25hm

[Clara]

Peruspuuhia
11.11.13.

Päivä alkoi tavalliseen tapaan. Herätyskello soitti samaa vanhaa säveltään, minä raahauduin alakertaan syömään, pesin hampaat ja kasvot, kampasin hiukset ja sitaisin ne poninhännälle. Pakkasin laukkuun koulukirjat ja eväät, kiiruhdin bussille ja matkustin sillä kouluun. Ensimmäinen tunti oli liikuntaa: lentopalloa. Ja tietenkin onnistuin lyömään pallon juuri sinne, minne ei pitänyt - eli ei lähellekään verkkoa, saati sitten sen yli. Matikan tunnin puoliksi nukuin, mutta äidinkielen tunnilla sentäs pääsimme kirjoittamaan tarinaa - se oli minun lempipuuhaani. Kuvaamataidon tunti meni maalatessa, ja siinä välissä lähetin Simonalle viestin, sillä tämä oli kertonut pääsevänsä tänään jo hyvissä ajoin tallille - heillä oli lyhyt koulupäivä. "Ootko jo tallilla? Millä tunnilla Walma menee?" Tungin puhelimen taskuuni ja vilkaisin ympärilleni, mutta onneksi kukaan ei huomannut. Pian puhelimen värinä ilmoitti saapuneesta viestistä: "Joo. Jatkolla menee :>". Näppäilin nopeasti vastauksen: "Ok, kiitti. Nähään 8 )". Laitoin puhelimen pois näkyviltä. Hyvä, opettaja ei huomannut mitään.

Viimein koulun kello soi ja vapautti ainakin meidän luokkamme kärsimyksestä. Vedin beigen tuulitakin ylleni, käärin tuubihuivin kaulaan, nappasin lapaset ja pipon mukaan ja kävelin koulunpihan laidalla nököttävälle bussille. Hyppäsin kyytiin ja huristelin kohti Seppelettä. Oikean pysäkin kohdalla painoin nappia ja bussi pysähtyi. Kiitin kuskia kyydistä ja lähdin astelemaan tallia kohti. Ensimmäisenä tarkistin ilmoitustaulun - Walmalla ratsastaisi tyttö nimeltä Emmi. Jatkotuntia ennen olisi vielä alkeistunti, jolle Simona valmisteli Pampulaa ponikarsinassa.
- Moi! huikkasin. - Miten menee?
- Hyvin nyt, mutta Pampu karkas aiemmin. Onneks ei ehtiny kun varsalaitsan luo, tyttö totesi kuivasti.
- Kiva. Mut mun pitää mennä syömään, pahoittelin ja kävin Simonan odottamaan tuntilaista.
Jätin tuubihuivin, pipon, lapaset ja takin kaappiini, nappasin mukaan eväsrasiani ja siirryin oleskeluhuoneen puolelle. Olkkarissa Eetu ja Robert pelasivat korttia, ja Pispa sekä Kirsikka löhösivät sohvalla hevoslehtien kera.
- Tohon luokkaan Sikke ei ainakaan voi mennä, Pispa naurahti ja näytti Kirsikalle jotain lehden sivulta. Päättelin heidän selaavan kisailmoituksia.
- Moi Nadja! huikkasin huomatessani bruneten penkovan jääkaappia. Tyttö vilkaisi minua hymyillen.
- Moi! Jes, mä löysin sen! hän hihkaisi ja heilutti kädessään tyytyväisenä eväsrasiaa.
Hymähdin ja siirryimme pöydän ääreen syömään.
- Arskalla on tänää vapaata, Nadja tuumasi. - Lähetkö maastoon?
- Muuten joo, mut Walmalla on tänään tunti. Alkaa puolen tunnin päästä, ja sitte mun pitää mennä kotiin. Kun mummi ja pappa tulee kylään huomenna, vastasin. - Mut hei, keskiviikkona Walmalla on vapaata, mennäänkö sillon?
- Jos Aristolla ei oo tunteja. Ja voidaanhan me mennä viikonloppuna, Nadja huomautti.
Nyökkäsin, ja läiskäytimme yhdet ylävitoset. Eetu ja Robert vilkaisivat meitä hämmästyneinä, mutta kuittasin katseet vain virnistyneinä.
- Mut, hei, mun pitää mennä laittaa Walmaa, huomasin ja nielaisin viimeiset voileivän murut kurkusta alas.
Vilkutin Nadjalle ja riensin kaapilleni. Eväsrasia sai jäädä laukkuun, mukaani nappasin talli vaatteet: vihreän villapaidan, ruskeat ratsastushousut ja kovia kokeneet tallikengät. Vaihdoin vaatteet nopeasti vessassa ja hiippailin seuraavaksi ponitarhalle.

Walma ei millään olisi halunnut antaa kiinni, joten sain jahdata ja maanitella, houkutella ja uhkailla, ennen kuin tamma alistui tahtooni. Kuljetin sen poniboksiin ja pujottelin käytävällä hyörivien tuntilaisten ohi satulahuoneeseen harjoja hakemaan. Palatessani karsinalle, sen oveen nojasi ruskean polkkatukan omaava tyttö.
- Moi, oon Clara, Walman hoitaja, esittäydyin.
- Oon Emmi ja mä meen Walmalla tänään, tyttö vastasi onnellisena.
Nyökkäsin ja vilkaisin kelloa.
- Saatsä sen ite harjattua? Meinaan, meillä alkaa tulla kiire, totesin.
Emmi nyökytteli.
- Oon ratsastanu jo pari vuotta, tyttö kertoi ylpeänä.
- Hyvä, mä haen sitte sen varusteet, selitin ja lähdin taas satulahuoneeseen.
Tungos alkoi lisääntyä tallissa, kun edellisen tunnin ratsastajat, hevoset ja niiden hoitajat tulvivat talliin ja suunnilleen sama määrä oli seuraavalle tunnille menossa. Vein varusteet karsinalle, ja annoin Emmin laittaa satulan. Tyttö osasikin homman hyvin, ja suitsetkin menivät - pienen keskustelun jälkeen Walman kanssa - helposti ponin päähän. Pyysin Emmiä taluttamaan Walman kentälle, ja seurasin itse kaksikon perässä. Moikkasin ohitse kulkevaa Simonaa, joka hymyili nopeasti minulle, ennen kuin pieni aloittelija vei taas tytön huomion.

Kentällä autoin Emmiä laskemaan jalustimet ja pitelin Walmaa tämän noustessa selkään. Lopuksi silitin vielä ponin turpaa ja pyysin sitä olemaan kunnolla. Sitten peräännyin kentän laidalle seuraamaan tuntia, kunnes kellon viisarit osoittivat, että oli kotiin lähdön aika.

Clara&Walma
26hm

[Clara]

Sunnuntaita maastoillen
17.11.13.













Clara&Walma
27hm

Koettakaa saaha selvää 8)

[Clara]

The winter is comeing - are you ready?
20.11.13.

- Lähteekö joku mun kaa maastoon? kysyin astuessani olohuoneeseen.
Soffi, Essi, Jenny ja Pihla nostivat katseensa korttipelin äärestä.
- Me ainakin voidaan tulla, Huiskalla ja Humulla on vapaata, Soffi ja Essi tuumasivat.
- Pellallakin on vapaata, Pihla muisti.
- Ja Gitalla, Jenny kertoi.
- Entä pojat? Soffi tiedusteli sohvalla makoilevilta pojilta.
- Alexilla on jalka kipeänä, eläinlääkäri kävi tänään ja sano että pitää ottaa kevyesti, joten mä taidan jättää väliin, Eetu kertoi.
- No kai mun pitää sitten tulla Vennan kaa vahtii teitä tyttöjä, Robert virnisti. - Kunhan vaan pysytte mun ja Vennan perässä, me ei ooteta. Naisiahan pitää aina oottaa, poika jatkoi.
Soffi näytti pojalle kieltä, mutta tämä kuittasi sen vain viattomalla virnistyksellä.
- Katotaan kohta, kuka odottaa ja ketä, Soffi uhosi leikkisästi. - Tavataan neljältä tallin pihalla, tyttö päätti.
Se sopi kaikille, joten ryntäsimme portaat alas, kukin oman ratsunsa luo.

Tasan kello neljä seisoimme tallin pihalla ratsujemme kanssa. Robert hämmästeli leikkisästi, kuinka olimme ajoissa, kunnes Venna vei hänen huomionsa: tamma vaikutti aika hermostuneelta. Laskin jalustimet alas ja säädin ne sopiviksi - joku pitkäsäärinen oli ratsastanut Walmalla eilisen tunnilla. Okei, myönnetään, itse olin se lyhytsäärinen. Kiristin vielä satulavyön, ennenkuin ponnistin Walman selkään. Käännyin katsomaan Robertia, joka kävi tahtojen taistelua Vennae kanssa. Tamma tanssahteli pojan ympärillä, eikä hänellä ollut juuri mahdollisuuksia hypätä ponin selkään.
- No ketäs nyt pitää odottaa? Soffi virnuili.
- Äh, Venna rauhoitu jo! Robert mumisi.
- Mä meen auttaa sitä, Jenny kuiskasi ja ojensi Gitan ohjat minulle. Hymyilin ja silitin tamman kaulaa - olihan Gitta minulle jo tuttu kesän hoitokurssilta, ja tamma olikin ensimmäinen hevonen, jolla olin ratsastanut Seppeleessä. Havahduin mietteistäni ja seurasin katseellani Jennyä, joka käveli itsevarmasti Vennan luo ja tarttui tämän ohjiin. Tyttö piti ponia paikoillaan ja näytti puhuvan sille jotain, kun Robert kiipesi selkään. Jenny hymyili ja lähti takaisin oman ratsunsa luo.
- Miten sä teit ton? Pihla ihmetteli.
- Sanoin vain Vennalle pari valittua sanaa, me naiset ei kaunistella! tyttö ilmoitti.
- Joopa joo, Robert tokaisi, kasvoillaan hieman hämmästynyt ilme.
- Onhan Vennakin nainen, huomautin.
- No joo, mutta sillä sentäs on tyylitajua, voisin kuin noilla teidän hevosilla... Tai poneilla, Robert puolusteli ja iski minulle silmää.
Näin Essin suupielien nykivän, ja pian nauroimme kaikki. Olihan se totta- Venna oli kuvankaunis.

-Mennäänkö Arselaan? ehdotin.
- Joo, kysytään jos saadaan mennä radalle, Essi keksi.
- Juu, muut myönyivät.
Lähdimme parijonossa matkaan hiekkatietä pitkin kohti ravitallia. Robert ja Soffi menivät ensimmäisinä, sitten Jenny ja Essi ja viimeisenä minä ja Pihla miniponiemme kera.
- Te saatte sitten reunasta hypätä puskaan, jos tulee autoja, Robert huikkasi jonon kärjestä.
- Hyppää yksinäs, Soffi tuhahti hymyillen pienesti.
Matka jatkui ilman autovälikohtauksia pienten ravipätkien kera. Ilma oli kirpeä, nenänpäätä kutittavan viileä. Pakkasta ei kuitenkaan ollut, mutta kolea tuuli pyyhki maan yllä. Sormet muuttuivat helposti kohmeisiksi.

Viimein punainen talli tuli näkyviin. Katselin hämmästyneenä ympärilleni, mutta Robert ohjasi jonon aution tallipihan yli hoitopuomin luo, jossa nuori nainen purki valjaita ruskealta ponilta.
-Moikka Fiia! Robert tervehti, ja minäkin tunnistin porkkanapään Elmon hoitajaksi.
- Moikkelis! tämä vastasi hymyillen.
- Voikos radalle mennä? Essi tiedusteli.
- Tuota, joo. Ros näyttääkin tulevan sieltä jo, Fiia huomasi viitaten naiseen, joka ajoi rautiasta hevosta pois radalta.
- Tervehdys, tämä huikkasi ja hyppäsi pois kärryiltä.
Ros ojensi hevosen ohjat tallista tulleelle nuorelle miehelle ja saapasteli luoksemme.
-Päästäänkö me radalle? Robert kysyi.
-Juu, tän päivän treenit on ohi. Jos kisailla haluutte, mä voin tulla tuomariks, nainen ehdotti.

Rata oli paljon suurempi kuin kuvittelin – sen koko oli jotenkin vaikea hahmottaa.
-Tää on eka kerta kun oon raviradalla, kuiskasin Pihlalle.
- Mä oon ollu raveissa joskus, tämä hymyili.
- Noniin, lähdette volteilta, pikkuponit eteen ja muut taaemmas, Ros ohjeisti. – Sanon yksi, kaksi aja – kakkosella suoristatte hevoset ja sitten antaa mennä!
- Jau, montéa! Robert kiljaisi, kun asetuimme volteille.
Nostin ravin ja käänsin Walman pienelle ympyrälle. Tamma ravasi hämmästyneenä ja yritti välillä hidastaa- se ei ymmärtänyt, miksi kiersimme vain ympyrää. Onneksi Ros aloitti lähtölaskennan pian.
-Yksi…
Walma ravasi kiltisti allani.
-Kaksi…
Suoristin ponin ja kiihdytin hieman vauhtia.
-Aja!
Puristin pohkeillani tamman kylkiä, ja se ampaisi eteenpäin. Shettiskiitoravi oli oli aikamoista pomputtelua, ja sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä.

Walma ravasi kobaa, mutta lähestyessämme ensimmäistä kaarretta, alkoivat Huiska ja Venna lähestyä uhkaavasti. Walma ei sitä hyväksynyt, vaan hyppäsi laukalle. Tulimme liian kovaa kaarteeseen ja ajauduimme ulkoradalle, lähelle kaidetta. Robert ja Soffi kaasuttelivat poneillaan ohitse, kun minä tappelin saadakseni ratsuni raviin. Pelkäsin jo törmäävämme kaiteeseen, kun Walma tiputti raville ja lähti taas kohti sisärataa. Tällä aikaa myös Gitta oli kirinyt Jenny selässään ohitsemme, ja päästin vielä suosiolla Essin ja Humun ohitsemme, sillä Walma oli juossut kovaa, enkä halunnut sen tuhlaavan voimiaan. Vanhahko Pella yritti ohitse, mutta ponitamman voimat eivät riittäneet, ja harmaa poni jäi roikkumaan kannoillemme.

Nyt minulla oli vain yksi ongelma – edessämme oli kahden hevosen rintama, joka minun täytyisi joko kiertää ulkokautta tai tyytyä tämän hetkiseen paikkaan. Saavuimme viimeisiin kaarteeseen, jossa Gitta pahaksi onneksi kaasutteli liian kovaa, ja ajautui ulommas Humun joutuessa väistämään mukana. Syntyneestä pienestä aukosta minä täräytin Walman kanssa ohi. Loppusuora avautui edessämme ja kannustin Walmaa vielä kovempaan menoon. Taivaalta alkoi leijailla lunta maahan, ja kuulin Robertin kysyvän vieressään ratsastavalta Soffilta:
-The winter is comeing, are you ready?
Sitten tuulen humina peitti äänet alleen, ja näin edessäni vain Walman mustat korvat, jotka olivat painuneet luimuun, sekä voitosta kamppailevat Soffin ja Robertin. Mustat jouhet piiskasivat kasvojani, ilmavirta sai vedet silmiin.
-We are the champions! kaikui Soffin laulu, Huiskan ylittäessä ensimmäisenä maaliviivan.

Clara&Walma
28hm