Aristoteleen Hoitovihko

[Sandra]

Estekisoihin tähtäävä valmennus
^23.8.2015


Aristo ansaitsi valmennuksen jälkeen kiitokset, vaikkei tunti ollut täydellisesti mennytkään. Loppua kohden meno parani kuitenkin paljon!

[Sandra]

Estetunti - osaatko lähestyä? (selvästikkään en)
^4.10.2017

"Jos nyt vaikka se hevonen hyppäisi ennen kuin sinä."

[Sandra]

Reipas kävelylenkki
^{Joulutehtävä}

Tunsin niin tutun turhautumisen nousevan pintaan, kun Aristo oli seisonut viisi minuuttia turpa maassa jäätä ihmetellen. Välillä se nosti päätä ja katsoi minua kysyvästi. Sitten se laski taas päänsä, kuopi jäätä hölmistyneenä ja yritti irrottaa sitä hampaillaan.
”Ei, sitä ei voi syödä. Ja ei, se ei syö sinua”, puuskahdin silmiäni pyöräyttäen. Välillä Aristo oli niin pönttö, että olisin voinut vain itkeä. Mietin joka päivä varmaan kolmesti, mitäköhän sen aivoissa mahtoi liikkua, jos liikkui mitään. Vaikkakin olihan Ari kaikessa höpsöydessään hellyyttävä. Ja jos ei muuta, niin ainakin kärsivällisyyteni oli sen kanssa parantunut, vaikkakin se oli nytkin koetuksella.
”Sori, Aristo on välillä vähä höntti”, pahoittelin vieressä seisovalle Eveliinalle, joka oli lähtenyt kanssani maastoon taluttelemaan Eikoa. Olimme kuitenkin päässeet tallinovelta ehkä kuusitoista metriä, kun Aristo oli pistänyt jarrut pohjaan.
”Ei mitään, onneks puin lämpösesti nii ei tuu kylmä vaikka vähä seisoskeliskin”, Eveliina vastasi hymyillen ja taputti Eikon kaulaa. Eveliina oli yksi uusista hoitajista, tai ehkei häntä enää uudeksi voinut kutsua, olihan hän ollut tallilla jo useamman kuukauden. Mutta en ollut vielä saanut tilaisuutta tutustua häneen, tai kehenkään muuhunkaan ”uuteen” hoitajaan. Siksi olinkin ollut enemmän kuin iloinen, kun hän oli tarjoutunut seurakseni, kun kyselin oleskeluhuoneessa maastoseuraa. Muut vetosivat kylmyyteen, jopa Inkeri jäi mieluummin lämpöisen glögimukin äärelle, vaikka sanoin reippaan kävelylenkin tekevän vain hyvää. Terävä vilkaisu sai minut kuitenkin luovuttamaan. Ja kieltämättä nyt ulkona seistessäni, tunsin selvästi, kuinka pakkanen alkoi nipistellä punaisia poskiani. Vedin takkini kaulusta paremmin hitaasti leijailevien lumihiutaleiden suojaksi ja ristin käteni puuskaan.

Mennyt syksy oli ollut jälleen hyvin vilkas. Talli oli pursunut energiaa, oli uusia hevosia ja uusia hoitajia ja vaikka mitä. Tänä vuonna se oli kuitenkin jäänyt minulta kokematta, koska syksy oli ollut niin kiireinen. Olin käynyt tallilla luvattoman vähän ja luonnollisesti omatuntoni soimasi minua siitä. Toisaalta pieni hengähdys tauko oli tehnyt hyvää, en suoranaisesti ollut kaivannut tuntilaisista notkuvia käytäviä tai jossittelua uusien hevosten hoitajista. Mutta kuten joka vuosi, niin nytkin joulun lähestyessä talli oli rauhoittunut.

Aristo oli lopulta suostunut lähtemään liikkeelle, vaikka se ei vieläkään näyttänyt vakuuttuneelta jään viattomuudesta. Lumi natisi jalkojemme alla, kun kävelimme pitkin hiekkatietä. Juttelimme rennosti ja rauhan rikkoi vain Aristo ja Eiko. Olin tottunut siihen, että Aristo saattoi spurttailla, hyppiä ja pomppia milloin mistäkin syystä, mutta se, että Eiko osoittautui samanlaiseksi, oli yllätys. Eiko oli minulle niin ikään uusi tuttavuus ja sen nallekarhumainen olomuoto oli saanut minut luulemaan, että se oli rauhallisuuden perikuva. Sen nuori ikä tosin selitti hieman asiaa, en ollut edes tajunnut kuinka nuori Eiko oli, ennen kuin Eveliina kertoi siitä. Joka tapauksessa Ari ja Eiko osoittautui melkoiseksi kauhukaksikoksi. Ne saattoivat aina tovin madella takanamme, ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ruveta säikyiksi jäniksiksi. Onneksi tie ei ollut liukas, koska lumi oli tamppaantunut siihen. Muuten minä ja Eveliina olisimme olleet jo kymmenen kertaa tien pinnassa lunta maistelemassa.

Tallille palattuamme huokaisimme Eveliinan kanssa helpotuksesta. Kun olin puhunut Inkerille reippaasta kävelylenkistä, en ollut tarkoittanut ihan tätä. Puolet matkasta olimme vetäneet hoidokkeja perässämme ja toisen puolikkaan yrittäneet pysyä niiden perässä. Muutamaan kertaan kävimme ojankin puolella haukkaamassa kenkämme täyteen lunta(keltaiset aurauskoneet ovat petoja). Toppatakkini vetoketjun olin avannut jo aikoja sitten ja tunsin, kuinka naamani hohti kuin kirkas jouluomena.
”Mahtoi olla tehokas kävelylenkki. Melkein kaduttaa etten tullut”, Inkeri totesi huvittuneena tullessaan vastaan meitä tallikäytävällä.
”Et arvaakaan”, huokaisin ja pyyhin hikeä otsaltani.
”Nyt kyllä maistuisi se glögi”, Eveliina sanoi edelleen hymyillen. Olin pahoitellut hänelle, että lenkki nyt ei ehkä ollut kaikkein rentouttavin, mutta häntä ei näyttänyt se haittaavan lainkaan. Tulipa ainakin päivän urheilut tehtyä, Eveliina oli vastannut naurahtaen.
”No glögit me ollaan kyllä ansaittu!” Mielessä kieltämättä kävi, että olisi vain alun perinkin pitänyt jäädä vain muiden kanssa juoruilemaan pehmeälle sohvalle. Mutta ainakin seura oli ollut hyvää, jos ei muuta.

Glögimukin äärellä istuessani, en voinut kuin todeta, että tätä olin kaivannut. Ei ollut mitään parempaa, kuin tää porukka, tää tunnelma ja tää paikka! Ja toki tuoreet piparit maistui aina.

54HM

[Sandra]

Hyvää joulua koko Seppeleen porukalle! <3

55HM

[Sandra]

Aattoratsastus
^24.12.2017



Ariston kanssa ulkona valmiina lähtöön.

[Sandra]

Uusi vuosi, uudet kujeet



56HM

[Sandra]

Ratsastuskoulun tuntomerkit

Uusi vuosi oli tuonut Seppeleeseen myös kasan uusia tuulia, tai oikeastaan hevosia. Ja ponitallin. Olin ollut Seppeleessä jo sen verran kauan, että tiesin, mitä uusista hevosista seurasi. Kilpailua.

”Jes mä sain Linnean!” Käytävältä kuului iloisuutta ja ylpeyttä huokuva hihkaisu. Sitä seurasi pettyneitä huokaisuja, vaivihkaisia, kateellisia katseita ja tuhahteluita.
”Miks mä joudun taas menemään Reinolla??”
”No parempi se on ku Kössi.” Linnean ratsukseen saanut tyttö oli jo ajat sitten painunut hevosen karsinalle leveä hymy kasvoillaan, kun muut tuntilaiset jäivät nuokkumaan tuntilistojen luo pettyneinä. Miks toi saa mennä Linnealla? Kyllä mäki olisin pärjännyt. Eihän se oo ees ratsastanu vielä kauaa. Kateellinen kuiskailu kävi kiivaana. Mutta kun Anne astui ulos toimistosta, ne loppuvat kuin seinään. Hänet ympäröitiin kuitenkin nopeasti, kaikilla oli esittää kysymyksiä ja toiveita uusista hevosista.
”Alkaaks Linnea menee nyt kokoajan tunneilla?”
”Entä Egsy?”
”Mä mietin voisinks mä kokeilla joskus Punkkua?” Mun pää ei kestäis ikinä. Sitä alkoi nyt jo jomottaa, vaikka olin seurannut tilannetta sivusta, samalla Aristoa harjaten. Tiesin sen virheeksi jo siinä vaiheessa, kun hain Arin sisälle puunattavaksi, juuri ennen tuntien alkua, vaikka sillä olikin vapaapäivä. Mutta en mahtanut itselleni mitään, olin utelias.
”Noniin rauhoitutaanpa sitten! Uudet hepat tulee sitä mukaa tunneille, kun ovat siihen valmiita. Ja nyt alussa ne tekee niitä vähä vähemmän, että tottuvat. Ja teillä on nyt ne hepat, jotka oon teille laittanut, joten hophop laittamaan niitä kuntoon, ettei tule kiire.” Annen puhuttua kenelläkään ei ollut enää vastaan väittämistä. Tyttölauma hajaantui toimiston edestä eri puolille tallia, hoitamaan omia hevosiaan.

Aina sama juttu. Aina, kun talliin tuli uusi hevonen siitä supistiin ja pohdittiin, kukakohan saisi sillä ensimmäisenä ratsastaa. Niistä tuli heti kaikkien suosikkeja ja meni useampia viikkoja, jopa kuukausia ennen kuin tilanne taas rauhoittui. Sen jälkeen jokainen halukas oli varmasti saanut mennä jo sillä, ketä toivoi, eikä siinä siten ollut enää mitään ihmeellistä. Mutta ensimmäiset ratsastuskerrat, voi sitä ylpeyden ja katkeruuden määrää.

”Ai moi Sandra!” Loviisa tervehti iloisena kävellessään Lunan kanssa minua käytävällä vastaan.
”Oltiin menossa just kattomaan maneesiin tuntia”, Luna sanoi.
”Kiva, voisin kans tulla. Se uus connemaratamma menee siellä”, vastasin ja pyyhkäisin silmille valuneen vauvahiuksen korvieni taakse.
Maneesin katsomossa oli tavalliseksi junnujen koulutunniksi tavallista enemmän katsojia. Oli vaikea arvata miksi. Liityimme Loviisan ja Lunan kanssa yläriviin Emmyn ja Fiian viereen. Linnea kipitti uralla turpa pitkällä menemään, eikä sen ratsastaja ei enää hymyillyt yhtä aurinkoisesti kuin aiemmin. Välillä tamma otti muutamia sivuaskeleita kuin kiusatakseen selässä istuvaa tyttöä.

Tunnin edetessä tunsin piston itsessäni. Kateellisuuden piston. Totta kai olin itsekkin joskus nuorempana tuntilaisena samalla lailla kuolannut uusien hevosten perään ja toivonut pääseväni niiden selkään ensimmäisten joukossa. Ei ollut ollut väliä, oliko uusi hevonen läikikäs, reipas, laiska, iso tai pieni, se oli silti aluksi aina maailman paras. Mutta että vieläkin, useamman vuoden Seppeleessä hoitaneena tunsin kateellisuutta siitä, että se en ollut minä joka sai ratsastaa tuolla nyt Linnealla. Mutta en voinut sille mitään, että seuratessani ratsukon menoa, ajattelin vain, kuinka itse ratsastaisin paremmin. Yritin työntää ajatukset ja tuntemukset muualle, koska se oli täysin naurettavaa. Täysin naurettavaa, että täysi-ikäinen ihminen ajatteli tällä tavalla. Tiesin, että tulisin varmasti pääsemään vielä Linnean selkään. Voisin jopa hakea Linnean hoitajaksi, jos haluaisin. Mutta en halunnut. Uusien hevosten ympärillä pyörivä innostus ja uteliaisuus vain tarttui minuunkin joka kerta. Ehkä niin kävi jokaiselle, mutta me hoitajat harvemmin ääneen rupeaisimme tappelemaan siitä, kuka sinne selkään pääsisi. Koska sillä ei ollut oikeasti mitään merkitystä.

Tunnin jälkeen Linnean ratsastaja loisti taas iloa. Lopputunti oli sujunut huomattavasti paremmin.
”Oliks Linnea kiva?” Reinolla ratsastanut tyttö kysyi viattomasti, sormet ristissä.
”Aivan ihana! Anne lupas et saan mennä sillä varmasti toistekkin.”
”Ai, kiva juttu”, tyttö mutisi ja jatkoi matkaansa.
”Mä kysyin Annelta jo, että voinko saada Linnean ens tunnilla.”
”No mitä se vastas?”
”Ei se tietenkään voinu vielä luvata, mutta miks en sais?”
”Kuulemma ne muutki tulee kohta tunneille.”
”Mä ainakin aion toivoo Polinaa, se hörisi mulle tänään kun kävelin sen ohi tarhassa!”
”Ruokaa se vaa kerjäs.”
Jatkoin matkaani Ariston karsinalle, sysäten sivuun jälleen mahassani vellovan tunteen.

Taluttaessani Aristoa takaisin tarhaan, tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että Aristo oli ollut jo useamman vuoden Seppeleessä minun tapaani. Sen ympärillä pyörinyt hälinä oli laantunut jo ajat sitten ja jäljelle oli jäänyt vain kourallinen sitä toivovia vakioratsastajia. Sekä tusina muita, jotka sen nimen luettuaan tuntilistassa olivat jo valmiiksi repimässä hiuksia päästään. Ainakaan mulla ei ollut mitään syytä olla siitä kateellinen.

Vietyäni Ariston takaisin ulos, vietin vielä hyvän tovin muiden hoitajien kanssa oleskeluhuoneessa rupatellen. Päivän polttavia puheenaiheita oli luonnollisesti hoitajahaut, ketäköhän tyyppejä Seppeleeseen tällä kertaa mahtoi liittyä?
Päätettyäni lopulta lähteä kotiin, oli jälleen yksi ratsastustunti saanut päätöksen. Ohi kävellessäni en voinut olla kuuntelematta tuntilaisten puheita.
”Lyyli meni nii hienosti tänään!”
”Mäki sain Kuutin menemään muotoon!”
Jep, Seppele oli pesunkestävä ratsastuskoulu. Ja mä nautin siitä, kaikessa sen vilkkaudessaan ja uusissa hevosissaan se oli paras paikka, missä voisin ikinä kuvitella olevani.

57HM

[Sandra]

Rakas <3



58HM